Adaptation oli viiden tähden kirja, joten luonnollisesti odotukset ja paineet Inheritancea kohtaan olivat kovat. Valitettavasti se ei täyttänyt niitä, eikä osunut edes lähelle.
Arvio sisältää spoilereita sekä edeltävästä osasta että tästä kirjasta.
Reesen ja Davidin käytyä läpi Imria-kansan adaptaatioprosessin heidän elämänsä on muuttunut täysin. Toimittajat seuraavat heitä kaikkialle, mielenosoittajien joukot parveilevat heidän koulunsa ympärillä, ja hallitus tarkkailee heidän jokaista liikettään. Ollessaan sekä imrioiden, hallituksen että suuren yleisön herkeämättömän kiinnostuksen kohteena nuorten on mahdoton tietää kehen luottaa heidän yrittäessään navigoida uusia kykyjään ja tuoretta seurustelusuhdettaan.
Petyin tähän kirjaan niin pahasti, etten edes tiedä mistä aloittaa. Vaikka Inheritance ottaa saumattomasti kiinni siitä, mihin Adaptation jäi, siitä puuttuu heti ensimmäisen osan vetovoima. Alusta asti kirja tuntuu laahaavan, Reese on ärsyttävä ja tapahtumat toistavat itseään. Eritelläänpä hieman.
Edellisen osan lopussa, kun Reeselle selviää että Amber on valehdellut hänelle, Reese suuttuu - ymmärrettävästi. Inheritancen puolella hänen suuttumuksensa tuntuu kuitenkin menevän kohtuuttoman puolelle. Hän velloo jatkuvasti Amberin petoksessa (joka ei mielestäni ollut kovin erikoinen, vaan varsin ymmärrettävä liike) ja siinä miten epäluotettavina pitää kaikkia imrioita. Tämä on aihe, johon palataan suunnilleen joka toisella sivulla, ja se käy nopeasti turhauttavaksi, etenkin kun mielestäni Reesen epäluottamus imrioita kohtaan on täysin suhteetonta.
Siinä missä Adaptation on vauhdikas, Inheritance ei ole. Etenkin kirjan alku, ehkä ensimmäiset sata tai parisataa sivua, ei tunnu pääsevän minnekään. Harmaan keskellä on joitain kiinnostavampia kohtia, kuten imrioiden lehdistötilaisuus ja tapaaminen CASS:n kanssa, mutta usein näistäkin seuraa joko Reesen omaa tai Reesen ja Davidin yhteistä venkoilua siitä, kehen he voivat luottaa ja mitä heidän tulisi tehdä. Mielestäni Reese ja David tekevät harvinaisen monta typerää päätöstä siitä, mitä heidän pitäisi tai ei pitäisi tehdä, eikä minulla ole aikaa sellaiselle.
Kaiken kaikkiaan kirjan sisältö ennen viimeistä sataa sivua tuntuu koostuvan lähinnä jatkuvasta imrioiden epäluotettavuuden korostamisesta sekä Reesen ja Davidin huonoista päätöksistä, unohtamatta tietenkään kuvauksia mielenosoittajista ja internetin aina-niin-ihanista ihmisistä. Mielenkiintoisempaa vaihtelua kaavaan tuovat Reesen ja Davidin oppitunnit kykyjensä käytössä (tosin Reese on sielläkin ärsyttävä) ja turhauttavampaa vaihtelua siihen tuovat Reesen muutamat keskustelut Amberin kanssa, jotka kaikki pyörivät saman aiheen ympärillä eivätkä pääse puusta pitkään.
Viimeiset sata sivua ovat kuin eri kirjasta. Äkkiä juoni ottaa vauhtia niin äkkinäisesti, että ihan hätkähdin, kun olin niin vaipunut kirjan monotoniseen harmauteen. Adaptationin vauhti ja vaaralliset tilanteet tekevät yllättävän paluun, ja lisäksi kirjaan ilmestyy eräs todella positiivinen piirre: polyamoria.
Sanoin Adaptationin arviossa, että kolmiodraama ei melkein edes tunnu kolmiodraamalta. No, tässä kirjassa se kyllä tuntuu, mutta sen loppuratkaisu on todella odottamaton ja ilahduttava. Reese, Amber ja David päätyvät polyamoriseen suhteeseen sen sijaan, että Reesen pitäisi valita jompi kumpi, ja olen erittäin ilahtunut tästä! Uskoisin, että tämä on ensimmäinen kirja, jossa olen ikinä kohdannut polyamoriaa selkeästi esitettynä ja representoituna. Myönnettäköön, että Reese tekee polyamoriasta muutaman kommentin, jotka aiheuttivat lievää irvistelyä, mutta enimmäkseen monisuhteisuus oli kuvattu hyvin (huom! minun mielestäni, joka en ole koskaan seurustellut edes yhden ihmisen kanssa, saati useamman kerralla, enkä tiedä osaisinko jos sellainen mahdollisuus tarjoutuisikin, joten en ole paras tuomari tässä asiassa).
Lopun kiinnostavuus ja polyamoria-representaatio nostivat kirjan pisteitä huomattavasti mielessäni. Edellä mainittujen koottujen valitusten lisäksi on kuitenkin vielä mainittava kahdesta silmienpyörittelyä/tavaroidenheittelyhalua aiheuttaneesta seikasta:
1) Voidaanko nyt vaan yhdessä sopia että lopetetaan se suostumukseton hahmojen outtaaminen. Olen raivonnut tästä jo aika monta kertaa, enkä arvosta, että se pomppaa esiin lukemistossani uudestaan ja uudestaan.
2) Kirjassa on sukupuoleton hahmo, mikä olisi kiva, paitsi että ensinnäkin mikä on Reesen ja Amberin keskustelu hänen pronomineistaan? Outo, sitä se on. Reesen on ilmeisesti todella vaikea ymmärtää, että joissain kielissä ei ole sukupuolitettuja pronomineja, ja kummallekaan ei tule mieleen, että yksikkömuotoinen "they" on täysin funktionaalinen pronomini puhuttaessa englanniksi muunsukupuolisista ja sukupuolettomista henkilöistä. Toiseksi, hahmo on imria-opettaja, satoja vuosia vanha olento joka ei ole aivan kuin muut imriat tai ihmiset; ymmärtääkseni Eres on ikään kuin täysin oman rotunsa edustaja. Muusu-representaationa hän on siis hyödytön, sillä muusut ovat aivan tavallisia ihmisiä, ja jonkin fiktiivisen käyttäminen tavallisten ihmisten symbolina on toiseuttavaa, ei hyödyllistä.
Sanoin Libertélle lukiessani, että tämä on kolmen tähden kirja, jos olen armollinen. Kirja sai armollisuuspisteitä lopustaan ja polyamoriasta, joten pidän sanani.
Kolme tähteä.
11 kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta! Sehän lähti hyvin käyntiin!
Arvio sisältää spoilereita sekä edeltävästä osasta että tästä kirjasta.
Reesen ja Davidin käytyä läpi Imria-kansan adaptaatioprosessin heidän elämänsä on muuttunut täysin. Toimittajat seuraavat heitä kaikkialle, mielenosoittajien joukot parveilevat heidän koulunsa ympärillä, ja hallitus tarkkailee heidän jokaista liikettään. Ollessaan sekä imrioiden, hallituksen että suuren yleisön herkeämättömän kiinnostuksen kohteena nuorten on mahdoton tietää kehen luottaa heidän yrittäessään navigoida uusia kykyjään ja tuoretta seurustelusuhdettaan.
Petyin tähän kirjaan niin pahasti, etten edes tiedä mistä aloittaa. Vaikka Inheritance ottaa saumattomasti kiinni siitä, mihin Adaptation jäi, siitä puuttuu heti ensimmäisen osan vetovoima. Alusta asti kirja tuntuu laahaavan, Reese on ärsyttävä ja tapahtumat toistavat itseään. Eritelläänpä hieman.
Edellisen osan lopussa, kun Reeselle selviää että Amber on valehdellut hänelle, Reese suuttuu - ymmärrettävästi. Inheritancen puolella hänen suuttumuksensa tuntuu kuitenkin menevän kohtuuttoman puolelle. Hän velloo jatkuvasti Amberin petoksessa (joka ei mielestäni ollut kovin erikoinen, vaan varsin ymmärrettävä liike) ja siinä miten epäluotettavina pitää kaikkia imrioita. Tämä on aihe, johon palataan suunnilleen joka toisella sivulla, ja se käy nopeasti turhauttavaksi, etenkin kun mielestäni Reesen epäluottamus imrioita kohtaan on täysin suhteetonta.
Siinä missä Adaptation on vauhdikas, Inheritance ei ole. Etenkin kirjan alku, ehkä ensimmäiset sata tai parisataa sivua, ei tunnu pääsevän minnekään. Harmaan keskellä on joitain kiinnostavampia kohtia, kuten imrioiden lehdistötilaisuus ja tapaaminen CASS:n kanssa, mutta usein näistäkin seuraa joko Reesen omaa tai Reesen ja Davidin yhteistä venkoilua siitä, kehen he voivat luottaa ja mitä heidän tulisi tehdä. Mielestäni Reese ja David tekevät harvinaisen monta typerää päätöstä siitä, mitä heidän pitäisi tai ei pitäisi tehdä, eikä minulla ole aikaa sellaiselle.
Kaiken kaikkiaan kirjan sisältö ennen viimeistä sataa sivua tuntuu koostuvan lähinnä jatkuvasta imrioiden epäluotettavuuden korostamisesta sekä Reesen ja Davidin huonoista päätöksistä, unohtamatta tietenkään kuvauksia mielenosoittajista ja internetin aina-niin-ihanista ihmisistä. Mielenkiintoisempaa vaihtelua kaavaan tuovat Reesen ja Davidin oppitunnit kykyjensä käytössä (tosin Reese on sielläkin ärsyttävä) ja turhauttavampaa vaihtelua siihen tuovat Reesen muutamat keskustelut Amberin kanssa, jotka kaikki pyörivät saman aiheen ympärillä eivätkä pääse puusta pitkään.
Viimeiset sata sivua ovat kuin eri kirjasta. Äkkiä juoni ottaa vauhtia niin äkkinäisesti, että ihan hätkähdin, kun olin niin vaipunut kirjan monotoniseen harmauteen. Adaptationin vauhti ja vaaralliset tilanteet tekevät yllättävän paluun, ja lisäksi kirjaan ilmestyy eräs todella positiivinen piirre: polyamoria.
Sanoin Adaptationin arviossa, että kolmiodraama ei melkein edes tunnu kolmiodraamalta. No, tässä kirjassa se kyllä tuntuu, mutta sen loppuratkaisu on todella odottamaton ja ilahduttava. Reese, Amber ja David päätyvät polyamoriseen suhteeseen sen sijaan, että Reesen pitäisi valita jompi kumpi, ja olen erittäin ilahtunut tästä! Uskoisin, että tämä on ensimmäinen kirja, jossa olen ikinä kohdannut polyamoriaa selkeästi esitettynä ja representoituna. Myönnettäköön, että Reese tekee polyamoriasta muutaman kommentin, jotka aiheuttivat lievää irvistelyä, mutta enimmäkseen monisuhteisuus oli kuvattu hyvin (huom! minun mielestäni, joka en ole koskaan seurustellut edes yhden ihmisen kanssa, saati useamman kerralla, enkä tiedä osaisinko jos sellainen mahdollisuus tarjoutuisikin, joten en ole paras tuomari tässä asiassa).
Lopun kiinnostavuus ja polyamoria-representaatio nostivat kirjan pisteitä huomattavasti mielessäni. Edellä mainittujen koottujen valitusten lisäksi on kuitenkin vielä mainittava kahdesta silmienpyörittelyä/tavaroidenheittelyhalua aiheuttaneesta seikasta:
1) Voidaanko nyt vaan yhdessä sopia että lopetetaan se suostumukseton hahmojen outtaaminen. Olen raivonnut tästä jo aika monta kertaa, enkä arvosta, että se pomppaa esiin lukemistossani uudestaan ja uudestaan.
2) Kirjassa on sukupuoleton hahmo, mikä olisi kiva, paitsi että ensinnäkin mikä on Reesen ja Amberin keskustelu hänen pronomineistaan? Outo, sitä se on. Reesen on ilmeisesti todella vaikea ymmärtää, että joissain kielissä ei ole sukupuolitettuja pronomineja, ja kummallekaan ei tule mieleen, että yksikkömuotoinen "they" on täysin funktionaalinen pronomini puhuttaessa englanniksi muunsukupuolisista ja sukupuolettomista henkilöistä. Toiseksi, hahmo on imria-opettaja, satoja vuosia vanha olento joka ei ole aivan kuin muut imriat tai ihmiset; ymmärtääkseni Eres on ikään kuin täysin oman rotunsa edustaja. Muusu-representaationa hän on siis hyödytön, sillä muusut ovat aivan tavallisia ihmisiä, ja jonkin fiktiivisen käyttäminen tavallisten ihmisten symbolina on toiseuttavaa, ei hyödyllistä.
Sanoin Libertélle lukiessani, että tämä on kolmen tähden kirja, jos olen armollinen. Kirja sai armollisuuspisteitä lopustaan ja polyamoriasta, joten pidän sanani.
Kolme tähteä.
11 kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta! Sehän lähti hyvin käyntiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti