Jotain, mihin uskoa: I Was Born for This

Alice Oseman: I Was Born for This. Harper Collins Children's Books, 2018. S. 393

Vaihtoonlähtö Kanadaan on jättänyt blogin sijaiskärsijäksi. En ole koskenutkaan tähän postaukseen viikkoihin, vaan se on istunut luonnoksissa puolivalmiina jo lähes kuukauden. Nyt alan kuitenkin olla asettunut uuteen maahan, joten voisin yrittää taas palata kirjapostaustenikin pariin. Tänään on vuorossa I Was Born for This ja poimin tämän kirjan käteeni, koska toinen päähenkilö on trans. En katunut, vaikka minulla onkin kirjasta paljon kaikenlaista sanottavaa.

Angel Rahimin elämä pyörii The Arkin, Euroopan suosituimman poikabändin, ympärillä. Hän on matkustanut nettikaverinsa Julietin luo Lontooseen elämänsä parasta viikkoa varten: häpeämätöntä fanitusta ja huipennuksena The Arkin keikka O2-areenalla torstaina. Angelin elämässä ei ole muuta kuin The Ark, ja se on täydellistä. Jimmy Kaga-Riccin elämä pyörii myös The Arkin ympärillä. Hän on bändin laulaja, ja maineen kasvaessa, Amerikan läpimurron kolkutellessa ovella, ja fanien intensiivisyyden käydessä ylivoimaiseksi Jimmyn haaveet bändissä soittamisesta tuntuvat kääntyneen häntä itseään vastaan. Jimmyn elämässä ei ole muuta kuin The Ark, ja se on hirveää.

Minulla on paljon tunteita tästä kirjasta, mutta pakko aloittaa representaatiosta. Se on erinomaista. Jimmy on italialais-intialainen homo transmies, ja Angel on ruskea muslimityttö, joka ei ole kovin kiinnostunut romantiikasta. Hän sanoo, että menisi varmaankin treffeille tytön kanssa, mutta romantiikan ja seksuaalisuuden pohtiminen ei kiinnosta häntä. Jimmylla on ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö, ja hänen bändikaverinsa Lister on alkoholisti. Heidän toinen bändikaverinsa Rowan on tummaihoinen, ja bändin ainut heterojätkä. Kirjassa tavataan lyhyesti myös hahmo, joka käyttää they/them -pronomineja. Sekä Jimmy että Angel ovat uskonnollisia; Jimmy kristitty ja Angel hijabia käyttävä muslimi. Kyseessä on siis melkoinen monimuotoisuustaivas, eikä kirja kuitenkaan keskity päähenkilöidensä identiteettien ympärille - tällaisia he nyt vain sattuvat olemaan. Rakastan niin paljon.

Tästä eteenpäin lieviä spoilereita.

Kirja on intensiivinen lukukokemus. Angelin rakkaus The Arkia kohtaan ja Jimmyn ahdistusspiraalit luovat kaksinapaisuuden, jossa on mahdotonta olla mukavasti, mutta se on melkein parasta tässä kirjassa. Se käsittelee fandomia ja fanikulttuuria realistisesti sekä fanien että fanituksen kohteiden näkökulmasta. Kirja ei esitä eikä hyväksy (usein misogyynistä) hevonpaskaa siitä, miten fanikulttuuri on lapsellista/typerää/turhaa/muutoin huonoa, vaan se puhuu rakkaudella ja ymmärryksellä siitä, miten tärkeä fandom voi sen jäsenille olla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että fandomin ongelmapuolet jäisivät huomiotta: tarina tuo esiin, miten vahingollista yli-intensiivinen fanitus on niin faneille itselleen kuin sen kohteille. Tämä kirja on malliesimerkki siitä, miten ilmiön molemmista puolista voi puhua halventamatta kumpaakaan kokemusta. Lienee kaikille helposti selvää ja ymmärrettävää, että megakuuluisuus on vaikeaa, etenkin ihmisille jotka kärsivät mielenterveysongelmista, mutta eniten rakastin kirjassa Angelin kasvukaarta. Angel on omistanut koko elämänsä tälle bändille, eikä häntä kiinnosta mikään muu - kaikkein vähiten hän itse. Kirjan kuluessa hän joutuu kuitenkin kohtaamaan sen, miten epäterve ajattelutapa tämä on, ja siitä päästään eräisiin todella kauniisiin johtopäätöksiin. I Was Born for This käsittelee fandomia ja fanitusta niin aidon monisyisesti, että vaikka en aina tiedä pidinkö kirjasta niin paljon, joka tapauksessa ihailen sitä suuresti.

Yksi fanituksen piirre mikä kirjassa nousee esiin mutta jää kunnolla käsittelemättä on shippaus. Minulla ei ole mitään shippausta vastaan ilmiönä, mutta erästä sen alalajia kyllä: oikeiden ihmisten shippausta. Koska kirjassa käsitellään nimenomaan bändifandomia, shippaus luonnollisesti kohdistuu bändin jäseniin, ja jatkuvasti vaikeuttaa heidän elämäänsä ja henkilökohtaisia suhteitaan. Oikeiden ihmisten shippaus on mielestäni vähintäänkin hankalaa ja lähempänä vastenmielistä, sillä se esineellistää kohteensa ja unohtaa/jättää tarkoituksella huomiotta, että heillä on oikeat elämät, mahdollisesti jonkinlainen keskinäinen suhde, ja mahdollisesti oikea (muu) romanttinen suhde - ja näitä kaikkia shippaus myös (voi) (huomattavasti) vaikeuttaa. Kirjassa The Arkin fandom on vakuuttunut, että Jimmyn ja Rowanin tulisi olla suhteessa, mikä hankaloittaa poikien ystävyyttä sekä Rowanin seurustelusuhdetta. Kun tieto Rowanin tyttöystävästä tulee julkisuuteen, fandomin raivo ja suru on pelottavan suuri, mutta realistinen. Myös tässä maailmassa miesnäyttelijöiden ja -muusikoiden tyttöystävät saavat vihapostia, jopa tappouhkauksia, vain koska seurustelevat shipin jäsenen kanssa. On tietenkin sanomattakin selvää, miten älytöntä tämä on, ja ylipäätään en vain pidä oikeiden ihmisten shippaamisen esineellistävästä ajattelusta. Kirja ei kuitenkaan tuo tämän nimenomaisen ilmiön vahingollisuutta kovin selkeästi esiin.

Alice Osemanin hahmotyö on erinomaista. Kaikki hahmot ovat tunnistettavia, omia persoonallisuuksiaan, ja heissä on yllättäviä ja erilaisia puolia. Kaikki saavat myös oman juonikaarensa ja kehityksensä ihmisinä siitä huolimatta, että kirja kattaa vain viikon ja vain Angel ja Jimmy ovat sen kertojia. Lopussa Angel, Jimmy, Lister, Rowan, Juliet ja Bliss tuntuvat kuin omilta kavereilta, ja heidän kanssaan on intoillut, ahdistunut, suuttunut, pelännyt, iloinnut, nauranut ja itkenyt. Kaiken kaikkiaan kirja on erinomainen kokonaisuus aidontuntuisia henkilöitä, fandom-filosofiaa ja hahmovetoista juonta, tietenkään jo alussa ylistettyä monimuotoisuutta ja representaatiota unohtamatta. Pakko suositella erityisesti jos fandom kiinnostaa.

Neljä ja puoli tähteä

Viimeinkin hyvää kirjallisuutta! Leah on the Offbeat

Becky Albertalli: Leah on the Offbeat. Balzer + Bray, 2018. S. 286. Tiedoston koko: ei tiedossa

Neljä kuukautta olen lukenut pääasiassa huonoa tai keskinkertaista kirjallisuutta, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Olen täysin kyllästynyt lukemaan huonoa ja keskinkertaista kirjallisuutta. Niinpä Leah on the Offbeat tuli juuri siihen väliin mihin sen tarvitsinkin, ja antakaas kun painotan tätä nyt oikein huolella: minulta löytyy pohjattomat varastot rakkautta tätä kirjaa kohtaan.

Seniorivuoden kevät on täynnä draamaa. Päättäjäistanssien lähestyessä, koulumusikaalin esitysten lomassa ja yliopistovalintoja odotellessa paineet kasvavat ja tunteet kuohuvat. Monenlaiset hankalat ihastuskuviot ja odottamattomat ennakkoluulot vetävät Leahin keskelle kaveriporukan draamaa. Asiaa ei lainkaan helpota se, että toinen draaman keskiössä oleva tyttö on Leahin parhaan ystävän tyttöystävä, ja Leahin pitkäaikainen ihastuksen kohde.

Leah on the Offbeat sijoittuu samaan universumiin ("Simonverse") kuin Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda ja Albertallin järjestyksessä toinen kirja, The Upside of Unrequited. Toisin kuin TUoU, Leah on myös saman kaveriporukan elämästä - siinä missä Simon toimii oman kirjansa kertojana, on nyt Leahin vuoro päästä ääneen. Emmin hieman kirjan ennakkotilaamista - toisaalta tiesin, että pidin Albertallin kirjoitustyylistä, toisaalta en erityisesti pitänyt Leahin hahmosta Simon Vs:ssä. Lopulta päättelin, että kaikki ovat kivempia, kun pääsee näkemään heidän päänsä sisään, ennakkotilasin e-kirjan, ja luettuani ilmestymisiltana noin sivulle 2 tiesin, että tämä oli ollut oikea päätös.

Seuraava kappale sisältää spoilereita Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda -kirjasta. Pahimmat pidän poissa (en esimerkiksi mainitse, kuka on Blue), mutta käsittelen lyhyesti joitakin pienempiä. Lainauksesta eteenpäin teksti on taas spoileritonta.

Leah on kuin Simon Vs., mutta parempi. Kaikki, mikä minua ärsytti tai harmitti Simonissa, on paremmin Leahissa. (1) En pitänyt siitä, että Simon on kaveriporukkansa ainut ei-cishetero - no, ei hän olekaan. Ei ollenkaan. Leahin itsensä lisäksi heidän molempien kiinnostuksenkohteet tuovat porukkaan sateenkaaren värejä. (2) En pitänyt siitä, kuinka Simon outataan kirjan juonen käänteentekevänä kohtana - no, Leah piti siitä aivan yhtä vähän kuin minäkin. Oli oikeasti todella virkistävää lukea Leahin raivoa Martin Addisonia kohtaan, ja en voinut olla ajattelematta, että ehkä Albertalli on saanut palautetta ratkaisustaan ja tämä on hänen tapansa osoittaa, että hän ymmärtää nyt outtaamisen vakavuuden. (3) En myöskään erityisesti pitänyt Leahista Simonissa. Ymmärsin häntä, ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan tiettyyn asteeseen asti, mutta en pitänyt hänestä. Tässä kirjassa sen sijaan? Samastuin Leahiin niin paljon ja rakastan häntä ikuisesti.

"My phone buzzes with a text from Simon. Fuck. My. Life. Leah. Oh God. -- I say good-bye to [Mom] and turn back to my phone. I can't fuck your life, I'm monogamously fucking my own life." -s. 25-26

Leah on hauska, ihana, kyyninen yliajattelija, biseksuaalinen lihava tyttö, jonka pää on täynnä mielettömän hyviä ajatuksia. Hän on epävarma itsestään ja krooninen täydellisyydentavoittelija, mikä jättää valtavasti tilaa erinomaiselle hahmokehitykselle. Hän ei kuitenkaan pelkää avata suutaan, kun sitä tarvitaan, eikä hänellä ole massiivisia kehonkuvaongelmia, mikä oli äärettömän virkistävää. En itse ole sieltä hoikimmasta päästä, ja kehoni hyväksyminen (saati sitten rakastaminen) ei ole minulle helppoa. On kuitenkin ihanaa nähdä, kun joku muu onnistuu siinä.

"Though the idea of objective hotness fucks me up a little. The idea that certain arrangements of facial features are automatically superior. It's like someone woke up one day with a boner for big-eyed, soft-lipped, tight-bodied cheekbone people, and we all just decided to go along with that." -s. 53

Kirja on äärettömän suloinen olematta kuitenkaan siirappinen, ja hyvin erittäin gay. Se käsittelee vakavia aiheita, kuten eroa, rasismia ja oman itsensä löytämistä, mutta se ei koskaan tunnu saarnaavalta, vaan luontevalta osalta tarinaa. Romanssi on ihana sujumatta kuitenkaan aivan kuin strömsössä ongelmitta (kiitos J käännösavusta :D), mikä saa sen tuntumaan niin aidolta. Sama pätee kyllä kaikkeen tässä kirjassa; kaikki tuntuu niin aidolta. Leahin samastuttavuus ja tilanteiden (suhteellinen) tuttuus saavat aikaan sen, että kirja on mielessä silloinkin, kun sitä ei lue, ja kun sitä lukee, unohtaa oman maailmansa kokonaan. Juoni on rakennettu huolella, niin että Leahin ja Abbyn yhteinen menneisyys paljastuu hiljalleen, ja lukija saa oppia koko ajan jotain uutta ja kiinnostavaa. Mielikuvat ovat eläviä ja selkeitä, ja päähenkilön elämä ja ajatukset tuntuvat kuin omilta.

"Can ambiguous social situations kindly go fuck themselves?" -s. 98

Vaikka omasta lukion loppumisesta on jo pari vuotta kulunut, ja vaikka se oli minun osaltani Helsingissä eikä Georgiassa, samastuin syvästi kaikkiin niihin tunteisiin, joita tämä muutoksentäyteinen aika Leahissa herättää. Vaikkei minulla ikinä ole ollut samanlaista isoa kaveriporukkaa kuin Leahilla, ystävyyssuhteet on kuvattu kauniisti ja terävän rehellisesti. Ihastumisen ja päänsä selvittelyn tuomat jännityksen, turhautumisen ja ilon tunteet ovat käsinkosketeltavan tuntuisia kirjan sivuilla. Tämä on oikeasti sellainen kirja, jossa kaikki on todella mennyt täsmälleen nappiin.

Laitan lisää lainauksia blogin Kirjallisuuslainaukset-sivulle. Niitä oli tässä kirjassa vaikka muille jakaa. En tiedä enää mitä muuta sanoisin - Leah on the Offbeat piti minua samalla tavalla innoissani ja jännittyneenä kuin Simon Vs., mutta jätti vielä paremman fiiliksen mennessään. Erityinen maininta pitää vielä suoda sille, että kirjassa esiintyy lyhyesti muunsukupuolinen hahmo, josta käytetään they/them -pronomineja, ja se oli hienoa!

Viisi tähteä.

Muistakaahan kaikki että Simon Vs.:n elokuvaversio Love, Simon/Minä, Simon tulee Suomessa teattereihin 4.5.2018!

Teinielämää

Tässä postauksessa on kolme kirjaa, jotka kaikki olen lukenut eri formaateissa. Yksi manga, jonka luin puoliksi paperilta ja puoliksi netistä; yksi perinteinen kirja; yksi e-kirja. Ensimmäinen e-kirjani ikinä!

En ole tässä blogissa kauheasti avautunut ajatuksistani seksuaalisuuden suhteen, mutta sanottakoon, että seksuaalivähemmistöjen oikeudet kiinnostavat sekä henkilökohtaisista syistä että yleisen mielenkiinnon ja oikeudentajun tasolla. Niinpä olen aina iloinen törmätessäni HLBT+ edustukseen kirjallisuudessa, ja ilokseni Chrystal osoitti minut tämän tyttöparista kertovan mangan suuntaan.

Hiljaisen, nörtin Marin elämä muuttuu, kun Akko alkaa puhua hänelle englannin uusintakokeen jälkeen. Akko on ulospäinsuuntautunut luonnonvoima, joka ottaa Marin uudeksi suojatikseen ja ystäväkseen. Marilla ei ole ikinä ollut hirveästi ystäviä, mutta Akon myötä elämä muuttuu jännittäväksi ja erilaiseksi. Pian Mari huomaa kehittäneensä voimakkaita tunteita Akkoa kohtaan... mutta miten toinen tyttö niihin reagoi?

Milk Morinagan piirustustyyli on miellyttävä katsoa ja helppo seurata. Hänen hahmonsa ovat helposti toisistaan erotettavissa niin ulkonäön kuin puhetyylinkin ansiosta. Hahmot eivät ole yltiösyvällisiä, mutta tärkeimmillä on enemmän kuin yksi persoonallisuuden piirre, ja se lienee tärkeintä. Molemmat päähenkilöt ovat viehättäviä ja samastuttavia hahmoja.

Girl Friends on todella suloinen tarina. Juoni on hieman hidas, kun tyttöjen tunteet menevä ristiin, mutta se on anteeksi annettavissa. Pidän siitä, että tarinaa kerrotaan molempien näkökulmasta. Lisäksi satunnaisesti muutkin hahmot saavat oman lukunsa, mikä syventää heitä huomattavasti. Ehkä isoimpana omituisuutena minuun iski se, kuinka varovaisia Akko ja Mari ovat suhteestaan sittenkin, kun lopulta päätyvät yhteen - kaipa Japani on konservatiivisempi paikka kuin olin kuvitellut. Olisin halunnut enemmän söpöilyä.

Jos söpöilyn suhteen olikin puutteita, niin sen sijaan manga kuvastaa hyvin sitä, millaista on löytää oma identiteettinsä. Miten hurjaa ja raskasta on ymmärtää rakastuneensa ystävään, joka tuskin ikinä vastaa tunteisiisi. Millaista on yrittää opetella hyväksymään itsensä ja tunteensa ympäristössä, jossa kukaan ei edes tule ajatelleeksi, että sellaisiakin tunteita on. Tässä suhteessa manga on varmasti monelle hyvin samastuttava. Minä olen ollut siinä suhteessa onnekas, että olen saanut kasvaa sallivassa ympäristössä, eikä minun ole tarvinnut ahdistua identiteettini vuoksi. (Olen panseksuaali. Se tarkoittaa ihmistä, joka voi rakastua ja tuntea viehtymystä useampaa kuin yhtä sukupuolta kohtaan. Määritelmä sisältää miehet, naiset, transihmiset, muunsukupuoliset ja sukupuolettomat ihmiset. Kaikensukupuoliset ihmiset.) Itsensä löytäminen ja hyväksyminen on silti tärkeä aihe, ja aivan liian harva on yhtä hyvässä tilanteessa kuin minä.

Mangassa on viisi osaa. Luin ensimmäiset kaksi ja puoli osaa paperisesta kokoelmasta ja jälkimmäiset kaksi ja puoli netistä. Suosittelen paperiversiota, jos vain suinkin saat sen käsiisi - englanninnos on niin paljon parempi, kun se on ammattilaisen tekemä. Toisaalta netistä lukeminen pelasti minut, sillä en olisi kestänyt odottaa tarinan toista puoliskoa kovinkaan pitkään. Luin kaikki viisi osaa yhdessä illassa.

Girl Friends on suloisen viaton, mukaansatempaava ja nopealukuinen sarja. Kaikin puolin kiva lukea. Ja vaikka kannessa piirtäjää mainostetaan yurin mestarina, tämä ei ole yuria. Tämä on ihan siveellistä. (Jos et tiedä mitä yuri on, niin tästä riittää päätelmäksi, että yuri ei ole siveellistä.)

Koko sarjalle kolme ja puoli tähteä, lisäksi ylimääräinen puolikas HLBT+ edustuksesta.
Milk Morigana: Girl Friends. The Complete Collection 1. Seven Seas Entertainment, 2012.

Disclaimer: tämä arvio on kirjoitettu 28.12.2015. Ajatukseni Thirteen Reasons Why -kirjaa ja -sarjaa kohtaan ovat sittemmin muuttuneet, enkä voi enää suositella kirjan lukemista. Se sisältää paljon vahingollista kuvastoa ja ajatuksia mielenterveysongelmista ja itsemurhasta, ja elämäsi pysyy terveempänä, kun et lue tätä kirjaa.

Kantta katsomalla tulisi ymmärtää, miksi tämä kirja kutsui minua kirjaston hyllystä heti sen nähdessäni. Vapaa käännös: "On kolmetoista syytä, joiden tähden ystäväsi kuoli. Sinä olet yksi niistä."

Clay Jensen löytää portailtaan ruskeaan paperiin käärityn paketin täynnä vanhoja kasettinauhoja. Kun hän työntää ensimmäisen kasetin soittimeen, nauhalta alkaa puhua Hannah Baker. Hän on Clayn luokkatoveri, joka teki itsemurhan kaksi viikkoa sitten. Sille oli kolmetoista syytä ja jokainen syy saa oman nauhan. Jokaisen syyn tulee kuunnella nauhat.

Huomaan, etten oikein tiedä, mitä sanoisin, vaikka tästä kirjasta olisi hurjasti sanottavaa. Koko kirjan ajatus on samaan aikaan kiehtova ja kamala, ja kerronta oli juuri niin hyvä kuin olin ajatellutkin. Kirjan varsinainen kertoja on Clay, mutta lukija "kuulee" myös kaikki Hannahin nauhat. Ne on kirjoitettu kursiivilla erotukseksi Clayn kerronnasta. Yhdessä he koostavat tarinan Hannahin elämän viimeisistä ajoista.

Kirjaa lukiessani unohdin koko ajan, että Hannah on kuollut. Hänen kerrontansa on niin elävää ja aitoa, hänen kokemuksensa niin helposti samastuttavia, että minun oli kerta kaikkiaan mahdoton uskoa, että hän olisi kuollut. Loppua kohden, asioiden mennessä huonompaan ja huonompaan jamaan, tämäkin käy toki selvemmäksi. Kirjaa ei kuitenkaan voi laskea käsistään, sillä mitä sydäntäsärkevämmäksi Hannahin tarina käy, sitä enemmän lukijan tarvitsee tietää, mitä lopuksi tapahtuu.

Hannah aloittaa tarinansa alusta, enkä voinut olla miettimättä pitkälle kirjaan: "Kannattiko tämän takia nyt tehdä itsemurha?" Mutta kun seinät kaatuvat toistensa päälle, ovia ei enää löydy. Kontrolli katoaa. Hannahia alkaa ymmärtää kaikesta huolimatta. Ymmärtääkseen täytyy kuitenkin tuntea hänen syynsä, eivätkä ne ole kaunista luettavaa.

Spoiler-varoitus!!!
Kun Clay saa nauhat, hän ei ymmärrä, mitä on tehnyt päätyäkseen niille. Nauhoja kuunnellessaan hän pääsee Hannahin pään sisään ja alkaa ymmärtää, mikä meni vikaan. Mutta kun tulee Clayn vuoro, Hannah sanookin, ettei tämä ole tehnyt mitään väärää; Clay on ainut nauhoilla olevista henkilöistä, jota hän ei syytä. Clayta kuitenkin tarvitaan täydentämään hänen tarinansa.

Minusta tämä oli todella naurettava ja antiklimaattinen ratkaisu. Clay on liian täydellinen henkilö. Hän on mukava ja ystävällinen, kaikkien kaveri. Hän ei itsekään tiedä, mitä olisi tehnyt. Olisin halunnut, että Clay olisi tehnyt jotain kamalaa - tai edes sen, mistä hän itseään syytti saavutettuaan ymmärrystä. Mutta ei. Clay oli syytön. Clayn ultimaalinen täydellisyys oli oikeastaan ainut asia tässä kirjassa, mikä ärsytti minua.
Jatkuu spoilerittomana.

Lukuun ottamatta äskeisissä kappaleissa mainittua juonen elementtiä, pidin kaikesta tässä kirjassa. Thirteen Reasons Why on mukaansatempaava, samastuttava ja käsittelee oikeita nykynuorten ongelmia hyvin lähestyttävällä tasolla. Se on raaka kuvaus siitä, miten vaikeuksien lumipalloefekti toimii. Luin sen parissa päivässä, sillä minun oli vain pakko saada tietää.

Teos on myös rakenteellisesti onnistunut; Clayn osuutta pantataan riittävän pitkään, jotta lukija jää koukkuun, mutta hänen osuutensa jälkeen kirjaa ei jättäisi kesken mistään hinnasta. Teksti on kaunista ja luo selkeitä mielikuvia ajasta ja paikasta. Kirja liikkuu monella aikatasolla niin Hannahin kuin Clayn kerronnassa, eikä seuraaminen ollut lainkaan vaikeaa.

En tiedä, mitä vielä sanoisin saadakseni teidät kaikki tarttumaan tähän kirjaan. Se oli yksi parhaita mitä olen lukenut pitkään aikaan.

Viisi tähteä ärsyttävästä juonielementistä huolimatta (kaikki muu oli niin kohdallaan).
Jay Asher: Thirteen Reasons Why. Penguin Books, 2009. S. 288.

Minulla ja Valerie Thomasilla on suhde. Se alkoi, kun Valerie alkoi seurata minua Twitterissä, ja minä seurasin häntä takaisin. Seuraava tämän tarinan kannalta merkittävä asia tapahtui, kun Valerie pyysi seuraajiaan äänestämään kahdesta kansivaihtoehdosta hänen tulevalle kirjalleen. Minä äänestin kantta, jonka näette nyt oheisessa kuvassa. Kolmanneksi hän järjesti kirjastaan giveawayn, johon osallistuin. Tulin valituksi, ja sain ilmaisen e-kirjaversion hänen kirjastaan Auburn: Outcasts and Underdogs, vastineeksi rehellisestä arviosta.

Lukiota aloittava Ashely on ulkopuolinen koulussaan. Hänellä on yksi ystävä, Charlie. Hänen äitinsä on kiireinen töiden ja uuden poikaystävänsä vuoksi. Charlie ja Ashely perustavat bändin yhdessä kolmannen ulkopuolisen, Joeyn, kanssa. Samaan aikaan Ashely saa niskaansa joukon kiusaajia, joista eroon pääseminen osoittautuu vaikeammaksi kuin miltä aluksi vaikuttaa.

Kirja alkaa yhdellä sen hienoimmista kohdista:

"We were the lost. We were the broken. We were the freaks, the losers and loners hiding in the corners of the world.

And then we weren’t. Every morning I had to pick up the jigsaw puzzle of my life and rebuild it into something vaguely resembling a person. A hazy shadow of the happiness I was faking.

And then I didn’t. I didn’t become whole. No, there was no glue that could bind me back together. No remedy to fix any of us. We weren’t lost anymore, but we remembered losing our way. We weren’t freaks, but we remembered living on the fringe. We weren’t losers or loners, but we still remembered hiding from the world.

We were Auburn. I was Auburn. And this is my story.

-Ashley Nimzovitch, lead singer of the punk rock band Auburn"

Rakastan tuota alkupätkää. Se on kaunis ja vaikuttava. Se antaa kuitenkin hieman virheellisen kuvan kirjan tyylistä; pätkän perusteella odotin jotain runollisempaa kuin miten kirja on kirjoitettu. Auburnin teksti on hyvin selkeää, koko ajan eteenpäin menevää ja suoraviivaista. Alkupätkän runollisuuden takia tämä hämmensi minua ensin, mutta mutkattomuudella on puolensa. Valerie Thomas ei jaarittele eikä tee asioista vaikeampia kuin mitä ne ovat. Teksti on helppolukuista heikommallakin englannintaidolla.

Auburnin isoimpia teemoja ovat ystävyys ja kiusaaminen. Bändiä perustettaessa Charlie ja Ashley ovat ystäviä, mutta Ash ei pidä Joeysta, sillä tämä on ilkeä. Yhteiset kokemukset ja tutustuminen kuitenkin tuovat nuoret lähemmäs toisiaan, ja pidin siitä, kuinka epätodennäköisistäkin henkilöistä voi tulla ystäviä keskenään. Toisaalta kirja käsittelee hyvin myös sitä, kenen ystävä ei voi olla, halusi tai ei.

Alusta asti Auburnin jäsenillä ei ole paikkaa koulussaan, mutta pian bändin perustamisen jälkeen Ash joutuu systemaattisen kiusaamisen kohteeksi. Kirja käsittelee kiusaamista todella realistisesti. Sekä kasvokkain että netissä tapahtuva kiusaaminen on kuvattu sellaisena kuin se on. Myös Ashelyn reaktiot ovat hyvin tyypillisiä. Vaikka halusinkin hakata päätäni seinään siksi, ettei hän kertonut kiusaamisesta kenellekään aikuiselle, niin se on maailma jossa elämme. Kiusatut jäävät ilman apua, koska heitä ei huomata, eivätkä he uskalla astua itse eteenpäin.

Kirjassa oli myös joitain irralliselta tuntuvia osia, kuten Ashin ja Charlien suhde ja siihen liittyvä Charlien isoisän kuvio. Jälkimmäinen tosin toi kaivattua kitkaa bändiläisten välille. Silti Ashin ja Charlien keskinäinen suhde oli juonikuvio, jolla ei minusta ollut tarpeeksi liittymäkohtia pääjuonen kanssa.

Minulla oli nuorempana bändikirjavaihe, ja Auburn tuntui ihanalta paluulta siihen aikaan. Ashelyn biisinsanoitukset ovat kauniita ja koskettavia, ja kuvaukset harjoituksista ja keikoilta melkeinpä kirjan parasta antia. Ashley, Charlie ja Joey ovat päättäneet menestyä, eivätkä lannistu vastoinkäymisistään. Tässäkin nautin realismista. Nuorten autotallibändeille keikat ja levytyssopimukset ovat usein kiven alla.

Kaiken kaikkiaan Auburn on ehkä suunnattu hieman minua nuoremmalle yleisölle. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua nauttimasta siitä. Teos käsittelee teemojaan syvällisesti, mutta on myös viihdyttävä ja antaa lukijalle helpotuksen hetkiä rakennettuaan pitkään hienovaraisia jännitteitä. Sitä olisi voinut vielä hioa, mutta lopputulos on näinkin varsin hyvä. Sopivaa luettavaa kaikille kouluelämästä ja/tai bändeistä kertovista kirjoista pitäville.

Kolme ja puoli tähteä.
Valerie Thomas: Auburn: Outcasts and Underdogs. Ebbing Neptune Publishing, 2015. S. 213. Tiedoston koko 1132 KB.

Auburn kuittaa yhden kohdan HelMetin haasteesta! Teen myös piakkoin erillisen postauksen e-kirjan lukukokemuksestani.