Täysi napakymppi: The Vanishing Stair

Maureen Johnson: The Vanishing Stair. Lukenut Kate Rudd. HarperAudio, 2019. Kesto: 9 h 14 min.

Truly Deviousin jatko-osa pani edeltäjäänsä paremmaksi. Olin äärimmäisen tyytyväinen kun se oli saatavilla BookBeatissa heti ilmestymispäivänä, eikä minun siis tarvinnut odottaa maailmalla seilaavaa ennakkotilaustani fyysisestä kirjasta. Kuuntelinkin koko pitkähkön kirjan sitten kahdessa päivässä.

Draama Ellingham Academyssa on vienyt Stevien takaisin kotiin vanhempiensa vahtivan silmän alle, mutta uudet todisteet melkein sata vuotta vanhassa akatemian perustajan perheenjäsenten kidnappauksessa pitävät Stevietä otteessaan. Kun tilaisuus palata Ellinghamiin siis tarjoutuu yllättävältä taholta ja epämiellyttävien reunaehtojen kera, ei Stevie voi olla tarttumatta siihen. Koulussa asiat ovat kuitenkin muutoksessa, eikä Stevien ole enää yhtä helppo jatkaa tutkimustaan. Ellinghamin historian ja kiinnostavan harjoittelupaikan valjetessa Stevie kuitenkin alkaa nähdä asioiden välillä yhteyksiä, joita kukaan muu ei ole aiemmin nähnyt, ja syksyn toisen ruumiin löydyttyä alkaa menneen ja nykyisyyden välinen verho tuntua ohuelta.

Truly Deviousin kanssa muistan ajatelleeni, että kirja oli hyvä, mutta jotain jäi puuttumaan. The Vanishing Stairissa tämä aukko on paikattu, ja kirjassa kaikki on kohdallaan. Mysteerit etenevät kutkuttavaa tahtia ja jännite pysyy yllä erinomaisesti. Kirja tarjoaa paljon vastauksia ensimmäisen osan kysymyksiin, mutta nostattaa vuorostaan vielä suurempia kysymysmerkkejä ja jättää odottamaan trilogian viimeistä osaa malttamattomana. Erityisesti pidän siitä, että kaikki todisteet tarjoillaan lukijalle Stevien ohella - 1930-luvun tapauksesta lukija tietää jopa enemmän kuin Stevie, sillä tämäkin kirja liikkuu kahdella aikatasolla - ja tapauksia on oikeasti mahdollista ratkoa lukiessaan. Esimerkiksi minä tajusin yhden loppupuolen paljastuksen hieman ennen kuin se tuotiin suoranaisesti esille, mutta en niin paljon etukäteen, että se olisi ollut turhauttavaa tai tylsää. Juuri sen verran, että paljastuksen tullessa sain silti hieman yllättyä siitä että olin ollut oikeassa ja olla tyytyväinen itseeni.

Juoni ja mysteeri ovat kiehtovia, mutta parasta tässä kirjassa ovat silti hahmot - erityisesti Nate. Pidin hänestä ensimmäisessäkin osassa, mutta tässä kirjassa hän puhkesi kukkaan mielessäni ja rakastuin/samastuin häneen 100% koko ajan. Nate kirjoittajanblokkeineen, sosiaalisine ahdistuksineen ja kuivine huumorintajuineen vetoaa minuun enemmän kuin mikään muu hahmo vähään aikaan. Muista hahmoista on sanottava, että olen iloinen, kun muunsukupuolinen Vi sai enemmän sivutilaa, eikä hänen pronomineissaan enää ollut lipsahduksia toisin kuin ensimmäisessä osassa. The Vanishing Stair esittelee myös joitakin uusia hahmoja molemmille aikajanoille, ja hekin ovat varsin kiinnostavia tapauksia.

Sananen romanssista ja Davidista. En jaksa kumpaakaan. David ja Stevie ovat alusta asti kommunikoineet huonosti, ja se vain pahenee tässä kirjassa. Heidän jatkuva kuumaa/kylmää leikkinsä on rasittavaa seurattavaa, sillä David on manipuloiva kusipää enkä pidä hänestä, vaikka ilmeisesti tarkoitus olisi. Sinällään siinä, miten romanssi on kirjoitettu, ei ole mitään vikaa - se on kahden dysfunktionaalisen ihmisen dysfunktionaalinen romanssi, kemia ja vetovoima toimivat, mutta minun kärsivällisyyteni tälle loppuu ennen kuin alkoikaan.

Ellingham Academy paikkana jaksaa kiehtoa minua. Kuten tiedätte, sisäoppilaitos tapahtumapaikkana on yksi suosikeistani, mutta se toimii erityisen hyvin murhamysteerin tunnelman luomiseen ja tapauksen rajaamiseen. Myös koulun traaginen historia lisää ripauksen goottilaista henkeä. Mutta Ellingham kuulostaa myös vain kouluna melkein utopistisen ihanalta paikalta: opiskele sitä mikä kiinnostaa parhaiden asiantuntijoiden johdolla, käytössäsi ovat kaikki resurssit mitä voit vain toivoa sekä koko tiivis kouluyhteisö samanhenkisiä ihmisä. Tahdon.

Lopuksi täytyy vielä tehdä Says Who shoutout. Says Who on Maureen Johnsonin ja Dan Sinkerin viikottainen podcast, joka käsittelee Yhdysvaltain ajankohtaispolitiikkaa selviytymiskeinon näkökulmasta. Yksi pääselviytymiskeinoja podcastissa on, että Trumpin presidenttiyden loppuessa Maureen ja Dan lähtevät lomalle Disney Worldiin, ja Disney World mainitaankin podcastissa usein. Joskus se on jopa kokonaisen jakson aiheena. The Vanishing Stairissa esitellään uusi hahmo, joka tietää kaiken Disney Worldista ja saatoin kuulla hänen puheensa Maureenin äänellä. Muutenkin Maureen Johnsonin kirjoittajanääni on hyvin omanlaisensa, ja hänen oikeaa ääntään joka viikko kuuntelevana oli yhtenäisyydet helppo tunnistaa kirjasta. Tämä ilahdutti minua suuresti.

Viisi tähteä

Kolme kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää (sijoittuu nykyaikaan, enkä ihan oikeasti tahdo elää millään muulla aikakaudella)
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Jotain, mihin uskoa: I Was Born for This

Alice Oseman: I Was Born for This. Harper Collins Children's Books, 2018. S. 393

Vaihtoonlähtö Kanadaan on jättänyt blogin sijaiskärsijäksi. En ole koskenutkaan tähän postaukseen viikkoihin, vaan se on istunut luonnoksissa puolivalmiina jo lähes kuukauden. Nyt alan kuitenkin olla asettunut uuteen maahan, joten voisin yrittää taas palata kirjapostaustenikin pariin. Tänään on vuorossa I Was Born for This ja poimin tämän kirjan käteeni, koska toinen päähenkilö on trans. En katunut, vaikka minulla onkin kirjasta paljon kaikenlaista sanottavaa.

Angel Rahimin elämä pyörii The Arkin, Euroopan suosituimman poikabändin, ympärillä. Hän on matkustanut nettikaverinsa Julietin luo Lontooseen elämänsä parasta viikkoa varten: häpeämätöntä fanitusta ja huipennuksena The Arkin keikka O2-areenalla torstaina. Angelin elämässä ei ole muuta kuin The Ark, ja se on täydellistä. Jimmy Kaga-Riccin elämä pyörii myös The Arkin ympärillä. Hän on bändin laulaja, ja maineen kasvaessa, Amerikan läpimurron kolkutellessa ovella, ja fanien intensiivisyyden käydessä ylivoimaiseksi Jimmyn haaveet bändissä soittamisesta tuntuvat kääntyneen häntä itseään vastaan. Jimmyn elämässä ei ole muuta kuin The Ark, ja se on hirveää.

Minulla on paljon tunteita tästä kirjasta, mutta pakko aloittaa representaatiosta. Se on erinomaista. Jimmy on italialais-intialainen homo transmies, ja Angel on ruskea muslimityttö, joka ei ole kovin kiinnostunut romantiikasta. Hän sanoo, että menisi varmaankin treffeille tytön kanssa, mutta romantiikan ja seksuaalisuuden pohtiminen ei kiinnosta häntä. Jimmylla on ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö, ja hänen bändikaverinsa Lister on alkoholisti. Heidän toinen bändikaverinsa Rowan on tummaihoinen, ja bändin ainut heterojätkä. Kirjassa tavataan lyhyesti myös hahmo, joka käyttää they/them -pronomineja. Sekä Jimmy että Angel ovat uskonnollisia; Jimmy kristitty ja Angel hijabia käyttävä muslimi. Kyseessä on siis melkoinen monimuotoisuustaivas, eikä kirja kuitenkaan keskity päähenkilöidensä identiteettien ympärille - tällaisia he nyt vain sattuvat olemaan. Rakastan niin paljon.

Tästä eteenpäin lieviä spoilereita.

Kirja on intensiivinen lukukokemus. Angelin rakkaus The Arkia kohtaan ja Jimmyn ahdistusspiraalit luovat kaksinapaisuuden, jossa on mahdotonta olla mukavasti, mutta se on melkein parasta tässä kirjassa. Se käsittelee fandomia ja fanikulttuuria realistisesti sekä fanien että fanituksen kohteiden näkökulmasta. Kirja ei esitä eikä hyväksy (usein misogyynistä) hevonpaskaa siitä, miten fanikulttuuri on lapsellista/typerää/turhaa/muutoin huonoa, vaan se puhuu rakkaudella ja ymmärryksellä siitä, miten tärkeä fandom voi sen jäsenille olla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että fandomin ongelmapuolet jäisivät huomiotta: tarina tuo esiin, miten vahingollista yli-intensiivinen fanitus on niin faneille itselleen kuin sen kohteille. Tämä kirja on malliesimerkki siitä, miten ilmiön molemmista puolista voi puhua halventamatta kumpaakaan kokemusta. Lienee kaikille helposti selvää ja ymmärrettävää, että megakuuluisuus on vaikeaa, etenkin ihmisille jotka kärsivät mielenterveysongelmista, mutta eniten rakastin kirjassa Angelin kasvukaarta. Angel on omistanut koko elämänsä tälle bändille, eikä häntä kiinnosta mikään muu - kaikkein vähiten hän itse. Kirjan kuluessa hän joutuu kuitenkin kohtaamaan sen, miten epäterve ajattelutapa tämä on, ja siitä päästään eräisiin todella kauniisiin johtopäätöksiin. I Was Born for This käsittelee fandomia ja fanitusta niin aidon monisyisesti, että vaikka en aina tiedä pidinkö kirjasta niin paljon, joka tapauksessa ihailen sitä suuresti.

Yksi fanituksen piirre mikä kirjassa nousee esiin mutta jää kunnolla käsittelemättä on shippaus. Minulla ei ole mitään shippausta vastaan ilmiönä, mutta erästä sen alalajia kyllä: oikeiden ihmisten shippausta. Koska kirjassa käsitellään nimenomaan bändifandomia, shippaus luonnollisesti kohdistuu bändin jäseniin, ja jatkuvasti vaikeuttaa heidän elämäänsä ja henkilökohtaisia suhteitaan. Oikeiden ihmisten shippaus on mielestäni vähintäänkin hankalaa ja lähempänä vastenmielistä, sillä se esineellistää kohteensa ja unohtaa/jättää tarkoituksella huomiotta, että heillä on oikeat elämät, mahdollisesti jonkinlainen keskinäinen suhde, ja mahdollisesti oikea (muu) romanttinen suhde - ja näitä kaikkia shippaus myös (voi) (huomattavasti) vaikeuttaa. Kirjassa The Arkin fandom on vakuuttunut, että Jimmyn ja Rowanin tulisi olla suhteessa, mikä hankaloittaa poikien ystävyyttä sekä Rowanin seurustelusuhdetta. Kun tieto Rowanin tyttöystävästä tulee julkisuuteen, fandomin raivo ja suru on pelottavan suuri, mutta realistinen. Myös tässä maailmassa miesnäyttelijöiden ja -muusikoiden tyttöystävät saavat vihapostia, jopa tappouhkauksia, vain koska seurustelevat shipin jäsenen kanssa. On tietenkin sanomattakin selvää, miten älytöntä tämä on, ja ylipäätään en vain pidä oikeiden ihmisten shippaamisen esineellistävästä ajattelusta. Kirja ei kuitenkaan tuo tämän nimenomaisen ilmiön vahingollisuutta kovin selkeästi esiin.

Alice Osemanin hahmotyö on erinomaista. Kaikki hahmot ovat tunnistettavia, omia persoonallisuuksiaan, ja heissä on yllättäviä ja erilaisia puolia. Kaikki saavat myös oman juonikaarensa ja kehityksensä ihmisinä siitä huolimatta, että kirja kattaa vain viikon ja vain Angel ja Jimmy ovat sen kertojia. Lopussa Angel, Jimmy, Lister, Rowan, Juliet ja Bliss tuntuvat kuin omilta kavereilta, ja heidän kanssaan on intoillut, ahdistunut, suuttunut, pelännyt, iloinnut, nauranut ja itkenyt. Kaiken kaikkiaan kirja on erinomainen kokonaisuus aidontuntuisia henkilöitä, fandom-filosofiaa ja hahmovetoista juonta, tietenkään jo alussa ylistettyä monimuotoisuutta ja representaatiota unohtamatta. Pakko suositella erityisesti jos fandom kiinnostaa.

Neljä ja puoli tähteä

Erilainen gay-kokemus: Honestly Ben

Bill Konigsberg: Honestly Ben. Arthur A. Levine Books, 2017. S. 326

Arvio sisältää spoilereita sekä tästä kirjasta että Openly Straightista.

Openly Straight loppuu YA-kirjaksi siitä epätavallisella tavalla, että pääpari ei ole lopussa yhdessä. Ja koska shippaan Rafea ja Beniä, minun piti tietenkin lainata myös jatko-osa saadakseni tämän kaivatun loppuratkaisun.

Ben Carverin elämässä ahkera työnteko on aina ollut tärkeintä. Köyhän perheen poika on hienossa koulussa stipendioppilaana, ja vain erinomaiset arvosanat hyväksytään. Koulun ohella Ben pelaa useita eri urheilulajeja ja osallistuu politiikkakerhoon. Kaikki tämä on yllättäen tuonut arvostetun yliopistostipendin Benin ulottuville - hänen täytyy vain nostaa matematiikan arvosanansa ja kirjoittaa puhe Vietnamin sotasankarista, jonka muistolle stipendi on omistettu. Mutta edellisen lukukauden säätö Rafe Goldbergin kanssa painaa edelleen Benin mieltä, ja kaiken huipuksi hän tapaa kirjastossa kiehtovan Hannahin. Kevään edetessä Ben joutuu ratkaisemaan, kenen arvoja hän tahtoo seurata, ja kuka hän oikeastaan tahtoo olla.

Jos Rafen kirja oli raskasta luettavaa, niin sitä on myös Honestly Ben, joskin hieman erilaisista syistä. Kirjan omistuskirjoituksessa mainitaan mies, muistaakseni Bill Konigsbergin puoliso, ja jotain siitä, että hän on alun perin tuonut Benin äänen todeksi. Täytyy sanoa, että ilman tätä omistuskirjoitusta pitäisin Benin konfliktia kirjassa melkoisen epäilyttävänä läjänä hevonpaskaa, mutta jos omistuskirjoitus tarkoittaa sitä, mitä luulen sen tarkoittavan, pidän konfliktia vain hieman epäilyttävänä.

Suurin ärsytykseni tätä kirjaa kohtaan juontuu siis siitä, että Ben itsepintaisesti pitää itseään heterona. Koko sivujuoni Hannahin kanssa liittyy Benin tarpeeseen todistaa itselleen oma heteroutensa (ja Hannah olisi ansainnut parempaa, sillä hän on ihana). Benin ja Rafen välien jälleen lämmettyä Ben on edelleen vakuuttunut olevansa hetero - Rafesta huolimatta. Ben inhoaa sitä, kun häntä yritetään lokeroida homoksi tai biseksuaaliksi, ja kirjassa onkin paljon draamaa Benin itsemäärittelyn ympärillä. Minulla olisi taas hieman sanottavaa aiheesta.

Ensinnäkin haluan huomauttaa, että meillä kaikilla on oikeus itsemäärittelyyn. Jos Ben sanoo olevansa hetero, niin olkoon sitten. En vain voi kuvitella, millaisessa maailmassa toiseen poikaan rakastunut teinipoika pitää itseään heterona ja tämä myydään minulle kuin siinä ei olisi kyse sisäistetystä homo- tai bifobiasta. Toiseksi, bi-ihmisten näkymättömyys mediassa johtuu osin siitä, että todella monet periaatteessa-bi hahmot ovat juurikin tätä "en tykkää lokeroista" porukkaa, mikä jättää tosielämän bi-ihmiset ilman paljon kaivattua representaatiota. Kolmanneksi, Ben muistaakseni sanoo kirjassa pitävänsä biseksuaalisuutta 50/50 kiinnostuksena naisia ja miehiä kohtaan, ja tästä syystä hän ei koe nimitystä omakseen (hän on kiinnostunut naisista ja Rafesta), mikä on vain vanhanaikaista ja ymmärtämätöntä. <insert facepalm emoji> Kerrataanpa siis vielä: biseksuaalisuus on kiinnostusta omaa ja muita sukupuolia kohtaan, ja kiinnostuksen määrä eri sukupuolia kohtaan voi vaihdella ja olla radikaalistikin erilainen. Kaikki tämä olisi ihan ok, jos Benin juonikaari menisi sisäistetystä bifobiasta ja itsensä heterona pitämisestä oppimisen kautta siihen, että hän ymmärtäisi olevansa biseksuaali joka preferoi naisia, mutta näin ei tapahdu. Siksi ainut syy, miksi pidän tätä vain hieman epäilyttävänä on se, että jos Bill Konigsbergin puolison kokemus seksuaalisesta suuntautumisestaan on sama kuin Benin, niin kai tämäkin sitten on ihan oikea kokemus joka ihmisillä on. Olen silti sitä mieltä, että bi-ihmiset heitettiin tässä nyt bussin alle aika pahasti, mutta kuten sanoin alussa, ei ole minun paikkani kieltää kenenkään oikeutta itsemäärittelyyn.

Kaikesta ihme säädöstä huolimatta Rafe ja Ben ovat super söpöjä tässä kirjassa, ja näyttävät hyvää esimerkkiä terveellisestä kommunikaatiosta (Ben vasta opettelee, mutta hän yrittää parhaansa; on myös tärkeää näyttää, että kotoa opituista huonoista tavoista käsitellä konfliktia voi opetella pois). Rafe on kasvanut ihmisenä edellisestä kirjasta suorastaan huimaa vauhtia ja on selkeästi löytänyt paikkansa omana itsenään, mikä oli ilahduttavaa huomata. Tämä kirja on tietenkin Benin kasvutarina, ja erikoista itsemäärittelyjuonta lukuun ottamatta myös Benin matkan seuraaminen saa hyvälle mielelle, sillä hän todella etsii ja löytää omat arvonsa ja uskomuksensa, ja seuraa niitä.

Parasta kirjassa on kuitenkin Toby. Toby on ehkä parasta jo edellisessä kirjassa, mutta erityisesti tässä kirjassa hän saa ansaitsemansa osan. Toby on höpsö, omalaatuinen, helposti innostuva ihanuus, mutta myös viisas nuori, joka tuntee itsensä ja tietää mikä tekee hänet tyytyväiseksi, ja on kärsivällisyydessään valmis myös opettamaan muita tarpeen niin vaatiessa. Tässä kirjassa Toby muistuttaa Beniä siitä mikä on oikeasti tärkeää, ja tulee samalla itse kaapista gender fluidina. Toby = rakkaus.

Kolme ja puoli tähteä

#Queer52: If I Was Your Girl

Meredith Russo: If I Was Your Girl. Usborne Publishing Ltd., 2016. S. 293

Lähestulkoon kaksi vuotta sitten ostin If I Was Your Girlin Brightonin Waterstonesista. Sittemmin se on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Tyttösi sun. Kuten niin monet muutkin sateenkaariteemaiset lukemistoni, bongasin If I Was Your Girlin alun perin YA Pridesta. Kirja kehuttiin siellä maasta taivaisiin, ja kuulin myös, että se on #ownvoices - kirjailija on itse transnainen. Sittemmin kuulin tai luin jostain, että kirja sisältää seksuaalista väkivaltaa, ja niinpä lukemisen aloittaessani suhtauduin kirjaan ristiriitaisin odotuksin. Ristiriitaiset odotukset muuttuivat lukiessani ristiriitaisiksi tunteiksi.

Amanda on transsukupuolinen tyttö, joka aloittaa pahoinpitelyn jälkeen elämänsä puhtaalta pöydältä isänsä pienessä kotikaupungissa. Hän tahtoo vain elää ja käydä koulua kuten kuka tahansa tyttö, ja löytääkin nopeasti ystäviä... sekä pojan, jolla on söpö hymy, ja joka vaikuttaa olevan kiinnostunut Amandasta. Pian Amanda joutuu kuitenkin ratkaisemaan, miten pitkälle hän voi mennä kertomatta totuutta menneisyydestään.

Arvio sisältää spoilereita. 

Sisältövaroitukset kirjalle: itsemurhayritys, pahoinpitely, seksuaalinen väkivalta/raiskausyritys, outtaaminen, transfobia, homofobia, kiusaaminen.

Yhtäältä, tämä kirja on todella söpö ja suloinen tarina omien ihmistensä löytämisestä. Amanda ystävystyy ensin kuviskurssinsa tytön kanssa, jonka nimen olen nyt täysin unohtanut, mutta joka on biseksuaalinen. Hän löytää kokonaisen ystäväporukan kolmesta muusta tytöstä, joista yksi on syvästi uskonnollisesta perheestä ja toinen paljastuu myöhemmin lesboksi. Hän tutustuu Grantiin, ja heidän suhteensa kehittyy nopeasti ja on äärettömän suloinen. Myös Amandan ystävyyssuhteet ovat ihania - rakastan aina sitä, kun kirjoissa kuvataan ystäviä, jotka oikeasti ovat ystäviä ja käyttäytyvät kuten ystävien kuuluu.

Takaumissa näytetään Amandan elämää ennen muuttoa isänsä luo, sitä kuinka hänen isänsä oli vaikea hyväksyä Amandan erilaisuutta, ja Amandan matkaa itsensä löytämiseen, samoin kuin hänen suhdetta äitiinsä sukupuolenkorjausprosessin aikana. Nämä kohdat auttavat tutustumaan Amandaan paremmin ja ymmärtämään häntä ihmisenä, ja ne tuovat kirjaan syvyyttä jota sen nopeatahtinen juoni kaipaa. Amandan isällä on myös tapahtumahetken kerronnassa vaikeuksia hyväksyä Amandaa, mutta hän yrittää kovasti, ja se lisää realismin tuntua. Tiedän, ettei minunkaan muunsukupuolisuuteni hyväksyminen ollut vanhemmilleni aivan helppoa, ja se vaati työtä. Tärkeintä on se, että yrittää.

Toisaalta tämä kirja putoaa aivan samaan, hyödyttömään, turhauttavaan juonikuvioon kuin niin moni muukin HLBT+ ihmisistä kertova kirja (esim. Simon Vs., Inheritance, Symptoms of Being Human): outtaamiseen. Amanda ei alkuun kerro menneisyydestään kenellekään uudessa kotikaupungissaan, ja kun hän lopulta kertoo, tämä "ystävä" (arvion alussa mainittu bi-tyttö) päätyy käyttämään tätä tietoa häntä vastaan ja outtaamaan hänet koko koululle. Tämä johtaa raiskausyritykseen ja väkivaltaan sekä traumaattiseen eroon Grantista. Suloisen ja kevyehkön kirjan jälkeen tämä loppu on todella raskasta ja ahdistavaa luettavaa. Tiedän, että nämä asiat ovat realistisia: outtaamisia tapahtuu, ja transihmiset kohtaavat paljon väkivaltaa, mutta olen väsynyt lukemaan niistä. Olen väsynyt siihen, että kirjoissamme pitää aina olla kurjaa ja ikävää. Ja toki tiedän, etteivät läheskään kaikki HLBT+ kirjat käytä outtaamisjuonta, mutta riittävän monet käyttävät, että se tuntuu liialta. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, etteivät läheskään kaikki sateenkaarikirjat käsittele kaapista tulemista, mutta niistä, jotka käsittelevät, moni käsittelee sitä nimenoman outtaamisen kautta, vaikka vaihtoehtojakin olisi. Jos et keksi, mitä ne vaihtoehdot ovat, lue esim. Leah on the Offbeat, George, tai Running with Lions. Lisäksi samasta juonenpätkästä on vielä nostettava esiin, että outtaamisen tekee nimenomaan biseksuaalinen henkilö, mikä ikävästi vahvistaa stereotypiaa bi-ihmisistä epäluotettavina tyyppeinä. Ei näin.

Kolmas asia mistä voi olla montaa mieltä on se, että Amandan tarinaa ja olemusta on siloiteltu mahdollisimman helposti sulatettavaan, normatiiviseen muottiin. Itseäni tämä ei häirinnyt, ja ymmärrän miksi Russo on tehnyt tämän ratkaisun (hän selittää tätä kirjan lopussa), mutta tiedän lukijoita, joita se on ärsyttänyt valtavasti. Kirjassa on kuitenkin esiintyy myös muunlaisia transihmisiä, joten lukijalle ei jää kuvaa, että kaikki transihmiset ovat täysin binäärisiä, aina tienneet identiteetistään, menevät helposti kokemansa sukupuolen edustajasta, ovat heteroita, jne.

Hyvin kaksijakoiset fiilikset tästä kirjasta, siis. Toisaalta niin söpö ja niin tärkeä tarina, toisaalta niin synkkä ja turhauttava loppuhuipennus. Vaikka aivan loppu onkin toiveikas, ja vaikka rakastan sitä että Amandan ystäväporukka ei ikinä käänny häntä vastaan, en vain pääse yli tästä outtaamisjuonesta.

Kolme tähteä.

Ristiriitaisten tunteiden Tanskalainen tyttö

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö. Otava, 2015. S. 412. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Danish Girl vuonna 2000.

En edes tiennyt, että Tanskalainen tyttö oli ensin kirja, ennen kuin näin sen kirjastossa. Onnekseni en ollut ehtinyt katsomaan elokuvaa ensin, vaan sain lukea kirjan pohjalle, kuten mielestäni kuuluukin.

Einar Wegenerin elämä muuttuu, kun hänen vaimonsa Greta eräänä päivänä pyytää häntä poseeraamaan naisten vaatteissa. Kömpelön, Einar-nimisen kuoren alta pilkistää nuori nainen nimeltä Lili, joka toivotetaan tervetulleeksi perheeseen. Avioliiton suhteet muuttuvat, kun Lili alkaa olla paikalla aina vain enemmän kuin Einar, ja lopulta päätös on tehty: Lili saa jäädä, Einarin on mentävä. Alkaa epätoivoinen lääkärin etsiminen ja vaikeat, kivuliaat leikkaukset, jotta Lilistä voisi tulla nainen niin omissaan kuin yhteiskunnan silmissä.

Alkuun haluaisin pyytää anteeksi äskeisen kappaleen jokseenkin transfobista kieltä: se ei ole omaani, vaan kirjoitettu samanlaisella sanastolla kuin itse kirjakin on, ja soveltuu siten kuvaamaan kirjan sisältöä. Tämä on ensimmäinen syy ristiriitaisiin tunteisiini tätä kirjaa kohtaan. Ebershoff julkaisi kirjansa vuonna 2000, kun yhteiskuntamme vielä piti hyväksyttävänä terminä sanaa transseksuaali (nykyisen transsukupuolisen sijasta), ja transsukupuolisuuden ympärillä pyörivä diskurssi oli muutenkin paljon vähemmän kehittynyttä kuin se on tänä päivänä. En siis tiedä, onko kirjan luoma kuva siitä, että Einar ja Lili olisivat eri ihmisiä Ebershoffin oma käsitys siitä, miten transsukupuolisuus toimii, ajan yleinen käsitys vai perustuuko se Lili Elben omiin kertomuksiin. Toivon todella, että kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä muissa tapauksissa tämä ei ole hyväksyttävää. (Miksi? Siksi, että tavallisesti transsukupuolinen ihminen on se sama ihminen nimestään, pronomineistaan ja ulkonäöstään riippumatta, hänen sukupuolensa vain on syntymässä arvattu väärin.)

Lili Elbe oli sukupuolenkorjauksen pioneereja ja hänen tarinansa kertominen on tärkeää. Tutustuin kirjan luettuani hänen Wikipedia-artikkeliinsa, ja totesin Ebershoffin tehneen joitain muutoksia, mutta tarinan ydin toki pysyi samana. Myös tämä Telegraphin artikkeli on lukemisen arvoinen, mikäli Elben historia kiinnostaa. Kuten näistä lähteistä ja kirjastakin käy ilmi, on mahdollista, tosin epäselvää, että Elbe oli intersukupuolinen (eli hänellä oli jo syntyessään miesten ja naisten lisääntymiselimiä - Elben tapauksessa hänen ulkoiset lisääntymiselimensä olivat miehen, ja lisäksi hänellä mahdollisesti oli alikehittyneet munasarjat). Intersukupuolisuus ei toki tee Elben sukupuolikokemuksesta lainkaan vähemmän arvokasta tai aitoa, mutta se vähentää kirjan arvoa transsukupuolisuudesta kertovana, kuten sitä yleensä markkinoidaan. Pitämällä Elben intersukupuolisuutta faktana kirja nimittäin antaa helposti ymmärtää, että mikäli munasarjoja ei olisi löytynyt, Elbe ei olisi eikä ikinä voisi olla oikeasti nainen. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä sukupuolemme ei ole riippuvainen biologiastamme, eivätkä transihmiset ole joko intersukupuolisia tai huijareita. Transsukupuolisuus ja intersukupuolisuus ovat omia ilmiöitään, jotka molemmat kaipaavat kipeästi medianäkyvyyttä, mutta niiden sekoittaminen tällä tavalla voi olla erittäin vahingollista.

Sanoakseni jotain kirjasta itsestään: se on kauniisti kirjoitettu ja välittää yksinkertaisilla vedoilla selkeää kuvaa 1900-luvun alun Kööpenhaminasta ja Keski-Euroopasta. Kirjan tunnelma on hyvin omalaatuinen - herkkä, hiljainen, hieman kolkkokin. Sen hahmot ovat persoonallisuuksia, kaikki erilaisia ja kaikki kovin kiehtovia. Kun otetaan huomioon nämä kirjalliset ansiot, sekä Ebershoffin valitseman tarinan merkitys yhteiskunnalle, pidin Tanskalaisesta tytöstä kovin. En vain aina pitänyt tavasta, jolla se käsitteli aihettaan.

Kolme tähteä.

Tanskalainen tyttö vie yhden itseoikeutetun kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja yhden kohdan 2017-haasteesta.

Syystäkin hehkutettu: George

Alex Gino: George. Scholastic, 2015. S. 215.

Georgesta kuulin ensi kerran viime kesänä (vai sitä edellisenä?) kun se oli GayYA Book Clubin luettavana. Seurasin Twitter-keskustelua kirjasta, jota kehuttiin paljon, ja painoin sen mieleeni. Kun kävin lähikirjastoni lastenosastolla etsimässä materiaalia erästä koulutehtävää varten, George ponnahti hyllystä silmilleni ja otin sen mukaan.

10-vuotiaan Georgen koululuokka tekee näytelmän, jonka päähenkilö on Charlotte-niminen hämähäkki. George jumaloi Charlottea ja haluaa esittää tätä, mutta opettaja ei anna: Georgehan on poika, eikä poika voi esittää tytön roolia. Georgella on kuitenkin salaisuus: ei hän ole mikään poika, kaikki muut vain luulevat niin. Saadakseen haluamansa roolin Georgen on kerrottava salaisuutensa parhaalle ystävälleen, ja yhdessä he laativat suunnitelman, jonka avulla George pääsee sekä esittämään haluamansa roolin että olemaan se, kuka hän oikeasti on.

Georgessa on kaikki kohdallaan. Kirja on liikuttava tarina nuoren transtytön elämästä. Se on täynnä lapsuuden normaaleja piirteitä, kuten tyhmät sisarukset, ikävät pojat koulussa ja upea paras ystävä; lisäksi se kertoo siitä, mitä on tulla kohdelluksi aina jonakuna toisena. Suurin osa ihmisistä on cis-sukupuolisia, eli syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa identifioituvia, emmekä usein ajattele miten paljon sukupuolittunutta kieltä ja käytäntöjä noudatamme arkipäivässä. George kuitenkin tuo huomiota siihen, kuinka vahingollista ihmisten sukupuolen olettaminen voi olla, ja miten pahalta se voi tuntua. Ja silti kirja on sukupuolisensitiivisesti kirjoitettu, eikä kerronta väärinsukupuolita päähenkilöään kertaakaan: Georgeen viitataan aina tyttönä, ja pronomineilla she/her/hers, kuten on hänen sukupuoli-identiteettinsä mukaan oikein. George on erinomainen esimerkki siitä, miten transihmisistä kirjoitetaan sensitiivisesti ja heidän oikeuksiaan kunnioittaen. Kirjailija Alex Gino on muunsukupuolinen, joten hänellä on hyvät edellytykset kirjoittaa transkokemuksesta oikein.

Vaikka George on lastenkirja, se ei tuntunut siltä muuten kuin päähenkilöiden iän puolesta. Kirjoitustyyli on yksinkertainen, mutta ei alentuva tai lapsellinen - minulle ei kertaakaan tullut kirjaa lukiessani sellainen olo, että "tämä on nyt suunnattu nuorille lukijoille". Tarina edistyy nopeasti ja hahmot ovat ihastuttavia ja samastuttavia aina Georgen parhaasta ystävästä Kellystä hänen äitiinsä ja koulunsa rehtoriin saakka. Kirja on nopeasti luettu, mutta jättää lämpimän muiston ja paljon päässä jyllääviä uusia ajatuksia. Jos törmäät Georgeen jossain, ole niin kiltti ja lue se. Tässä pelissä voit vain voittaa.

Viisi tähteä, ja yksi kohta HelMet 2017 -haasteesta.

Ihana mutta ongelmallinen: The Art of Being Normal

Lisa Williamson: The Art of Being Normal. David Fickling Books, 2015 (tämä painos 2016). S. 353

Disclaimer 4.4.2019: Tämä arvio on kirjoitettu loppuvuodesta 2016. Olen sittemmin oppinut paljon lisää transasioista ja tullut myös itse kaapista transihmisenä. Jos lukisin tämän kirjan tänä päivänä, antaisin sille todennäköisesti maksimissaan kaksi tähteä, sillä kirjassa on huomattavasti enemmän ongelmallisia piirteitä ja tapahtumia kuin mitä tässä arviossa olen osannut ottaa huomioon. Tarina on varmasti edelleenkin koskettava, mutta nykyisin antaisin kirjan transfobisille piirteille huomattavasti enemmän painoarvoa kuin alkuperäistä arviota kirjoittaessani.

Keväällä Englannissa ollessani vietin paljon aikaa Waterstonesin eri myymälöissä. Tilasin myös heidän uutiskirjeensä sähköpostiini, ja sieltä taisin ensi kerran bongata The Art of Being Normalin. Jollain Lontoon-reissullani sen sitten ostin, Suomeen palattuani luinkin.

David haluaisi olla Kate. Hänellä on ystäviä ja hyvä perhe, mutta elämän tekee ongelmalliseksi se, että kaikki näkevät hänet poikana, vaikka hän todellisuudessa on tyttö. Katen koulussa aloittaa Leo, vuotta ylempänä. Leo ei paljon puhu ja huhutaan, että hänet erotettiin edellisestä koulustaan mitä erilaisimpien ja toinen toistaan synkempien syiden takia. Kun Kate joutuu ruokajonossa ongelmiin, hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta ja niin alkaa kahden nuoren hidas ja vastahakoinen ystävyys, joka johtaa heidät löytämään uutta niin itsestään kuin toisistaan.

Ensiksi, miksi tämä kirja on ihana. Sen päähenkilö on transsukupuolinen, ja tarina on kaunis ja koskettava kuvaus nuoren transihmisen elämästä. Se on positiivinen ja luo uskoa tulevaisuuteen. Siinä ei myöskään ole pääosassa romanssi vaan ystävyys. Lukiessa itketti useampaan kertaan.

Sitten, miksi tämä kirja on ongelmallinen. Mainitsin What We Left Behindin arvostelussa, että Robin Talley ei ole transihminen, eikä sitä ole Lisa Williamsonkaan. Tämä asettaa heti ilmeisen ongelman: miten cisihminen voisi osata kirjoittaa oikein siitä, mitä ja millaista on olla trans? Miten cisihminen voisi ikinä ymmärtää, mitä se tarkoittaa? Vastaus on yhtä ilmeinen: ei voikaan. Itse pidän transhahmoja kirjoittaessani ohjenuoranani sitä, että jätän nämä merkitykselliset kysymykset transkirjoittajien käsitetäviksi. Voin kirjoittaa transhahmoja, mutta en voi kirjoittaa heitä niin, että väittäisin ymmärtäväni, millaista heidän elämänsä on. Jos hahmoni on trans, hän niin sanotusti sattuu olemaan trans; se ei ole kirjan aihe tai teema. En voi kertoa tarinaa, joka ei ole minun kerrottavaksi.

Sekä Williamson että Talley ovat kuitenkin lähteneet tälle linjalle. On ihanaa, että transhahmoja nostetaan valtavirtakirjallisuuteen, mutta jos ja kun kirjailijat saavat transihmisiltä kritiikkiä teoksistaan, heidän pitäisi muistaa yleisön olevan oikeassa. Williamsonin kirjassa on joitakin niin kirkuvia ongelmia, että minäkin cislukijana huomasin ne.

Isoin ja ehdottomasti ongelmallisin on Katen nimi ja pronominit. Häntä sanotaan toistuvasti Davidiksi ja he/him-pronomineilla vielä senkin jälkeen, kun hän on kertonut valitsemansa nimen ja selkeästi moneen kertaan ilmaissut identifioituvansa naiseksi. Itse käytän tässä arviossa nimeä Kate, sillä normaaleihin hyviin tapoihin kuuluu kutsua jokaista ihmistä hänen itse itselleen valitsemallaan nimellä.

Toinen problemaattinen aspekti, jonka haluan nostaa esiin, on kirjan stereotyyppisyys ja binäärisyys. Cisihmiset helposti ajattelevat, että transihmiset ovat tienneet todellisen identiteettinsä lapsesta saakka, vaikka näin ei tosiaan aina ole; tässä kirjassa kuitenkin on. Samoin kirja vahvistaa lähes naurettavasti sukupuolibinäärisiä stereotyyppejä tyyliin "tiesin olevani oikeasti tyttö, koska tykkäsin keijunsiivistä lapsena". Ihan niin kuin kaikki tytöt, trans tai cis, aina pitäisivät keijunsiivistä ja tämä olisi varma merkki?

Lopuksi, miksi silti suosittelen tätä kirjaa. Jos et ole erityisen perehtynyt transasioihin, tämä kirja toimii erinomaisena alkeiskurssina. Sen kieli on helppolukuista, juoni kiinnostava, hahmot ihania ja todenmakuisia. Siinä käsitellään transelämän lisäksi muun muassa köyhyyttä ja kiusaamista. Kaiken kaikkiaan, ja ongelmistaan huolimatta, tämä on tärkeä kirja.

Neljä tähteä.

Kunnollisen kommunikaation vaikeus: What We Left Behind

Robin Talley: What We Left Behind. MIRA Ink, 2015. S. 405

Tämä kirja on yksi lukuisista Englannin-ostoksistani. Olin Libertén kanssa Lontoossa, jossa lähinnä käytimme aikamme erilaisissa kirjakaupoissa. Yhdessä niistä Liberté bongasi Robin Talleyn kirjan Lies We Tell Ourselves (arvio tulossa), ja toisessa näimme tämänkin. Innostuin siinä vaiheessa What We Left Behindista enemmän, ja se lähti mukaani siitä huolimatta, että olin vannonut, etten ostaisi kyseisellä Lontoon-reissulla yhtäkään kirjaa. Hups.

Toni ja Gretchen ovat olleet yksityisen tyttökoulunsa täydellisin pariskunta siitä saakka, kun Gretchen muutti kaupunkiin. He eivät ikinä riitele ja näkevät toisiaan jatkuvasti. Yliopiston alkaessa kaikki kuitenkin muuttuu, kun Gretchen paljastaa viime hetkellä lähtevänsä New Yorkiin eikä Bostoniin, kuten he olivat yhdessä sopineet. Toni tuntee olonsa petetyksi, mutta he päättävät pärjätä. Erillään ollessaan asiat kuitenkin muuttuvat: Toni löytää uusia ystäviä ja alkaa käydä läpi muunsukupuolista identiteettiään tarkemmin, kun taas Gretchen joutuu pohtimaan, kuka hän on ilman Tonia.

Ensin hieman sanastoa vähemmän perehtyneelle lukijalle. Toni käyttää kirjan edetessä itsestään muutamia erilaisia sukupuoli-identiteettiä ilmaisevia sanoja, ja mainitsee vielä useampia. Mieleeni ovat jääneet ainakin genderqueer, genderfluid, non-binary ja gender non-conforming. Sanoilla on erilaisia painotuksia ja vivahteita, mutta viime kädessä niiden kaikkien viesti on, että henkilö identifioituu perinteisen sukupuolibinäärin (mies-nainen) välille tai ulkopuolelle. Suomeksikin näille identiteeteille on useita sanoja, esimerkiksi ei-binäärinen, muunsukupuolinen ja kolmas sukupuoli. Myös genderqueer- ja genderfluid-sanoja käytetään suomeksi. Nämä kaikki identiteetit kuuluvat transsukupuolisuuden sateenvarjon alle. Transsukupuolinen henkilö ei identifioidu syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa, toisin kuin cissukupuolinen henkilö.

Jo kirjan alussa Toni identifioituu genderqueeriksi. Toni ei käytä muista, eikä halua itsestään käytettävän minkäänlaisia sukupuolittuneita sanoja. Englannin kielessä nämä sanat näyttäytyvät erityisesti pronomineissa, ja muunsukupuoliset englanninkieliset ihmiset usein käyttävät joko they/them-pronomineja tai uudispronomineja, kuten ze/zir. Toni ei kuitenkaan halua käyttää mitään näistä, joskin hän kirjan edetessä kokeilee useita erilaisia pronomineja ja ne ovatkin yksi kirjan vallitsevista aiheista. Gretchen sen sijaan on cisnainen ja lesbo, ja Tonin taistellessa selvittääkseen kuka hän on, joutuu myös Gretchen pohtimaan omaa identiteettiään uusiksi: voiko hän olla lesbo, jos hänen kumppaninsa ei ole nainen?

Minusta oli heti alkuun selvää, että hyvinhän tässä ei käy - Tonin ja Gretchenin riitelemättömyyttä painotetaan niin paljon, että pyörittelin silmiäni. Pian käykin ilmi, että itsensä löytämisen tuiskussa ja tyrskyissä kumpikaan ei onnistu kommunikoimaan kumppanilleen haluamiaan asioita kovin hyvin. Tämä ahdisti minua välillä, sillä lukijana ulkopuolelta on niin helppo nähdä, mitkä muutamat kysymykset ja selitykset selvittäisivät kaikki ongelmat. Kommunikaatio-ongelmat ovat aiheuttaneet ristiriitoja omassakin ihmissuhdehistoriassani, ja olen sen kautta oppinut miten tärkeää on puhua asioista ja kysyä ne kysymykset, jotka mietityttävät. Jouduin välillä pitämään kirjasta pitkääkin taukoa, kun Tonin ja Gretchenin keskinäinen kommunikaatio (tai sen puute) otti päähän liikaa.

Tämä kirja on kuitenkin monella tasolla hyvin tärkeä kirja. YA eli nuorten aikuisten kirjallisuus on viime aikoina löytänyt paljon uusia, hienoja HLBT+ teoksia, mutta ne tuppaavat yhä keskittymään "pelkkien" perinteisten homojen ja lesbojen tarinoihin. Niin tärkeitä kuin nuo tarinat ovatkin, on myös äärimmäisen merkittävää saada muitakin ääniä pinnalle valtavirtakirjallisuuteen. Ei-binääriset identiteetit ovat yhä pitkälti varjoissa ja huomion puutteessa, joten Tonin olemassaolo on iso asia.

Valitettavasti kirjailija ei ole itse transihminen - lupaan puhua sen tärkeydestä enemmän seuraavassa transihmisistä kertovan kirjan arviossani. Tässä kohdin sanon vain sen verran, että jos luet kirjan arvioita Goodreadsista, suurin osa niistä sisältää kommentin (tai pitkän pohdinnan) siitä, että kirjan esittämä kuva siitä, mitä on olla genderqueer, on huono ja virheellinen. Niin helposti käy, kun cisihminen yrittää kertoa transihmisen tarinan.

Toinen hahmo, joka tekee tästä kirjasta tärkeän, on Gretchenin ystävä Carroll. Hän on homomies, kotoisin pienestä kaupungista ja käyttää läpi kirjan homofobista ja transfobista kieltä. Tämä on ongelmallista, sillä hän ei ikinä saa kurinpalautusta asiasta, mutta se on myös tärkeä huomio. Niin monet meistä kasvavat ilman kunnollista sanastoa ja yhteyksiä muuhun yhteisöön, niin monilla meistä on hyvin yksipuolinen kuva siitä, mitä on olla HLBT+. Kaikki yhteisön jäsenet eivät todellakaan ole perehtyneet erilaisiin identiteetteihin monipuolisesti, eivätkä välttämättä edes halua tukea muita kuin omaa identiteettiään. Carroll toimi ainakin minulle tärkeänä muistutuksena siitä, että HLBT+ yhteisöön kuuluminen ei automaattisesti tee ihmisestä mukavaa ja asioihin perehtynyttä yksilöä.

Siitä huolimatta, että kirja on monesta kohdin ongelmallinen, ärsyttävä ja hieman ahdistavakin, pidin tarinasta ja siitä, mitä Talley ainakin yritti kirjallaan saavuttaa. En suosittelisi tätä kirjaa varauksetta, mutta kriittiset lasit päässä se voi olla erittäin kiinnostava kokemus. Se myös jää vahvasti mieleen, mikä varmasti näkyy siitä, että onnistuin kirjoittamaan näinkin pitkän arvioin huhti-toukokuussa lukemastani kirjasta.

Kaksi ja puoli tähteä.

Ken on maassa kaunehin?

Kuten kirjamessupostauksessani kerroin, luin Salla Simukan Lumikki -trilogian toisen ja kolmannen osan hänen haastatteluaan varten, jota menimme katsomaan. Ykkösosan luin kesällä ja sen arvostelun voit kerrata täältä. Voin jo alkuun sanoa, että nämä kaksi olivat huimasti parempia kuin aloitusosa. Lisäksi tämä jatkaa "kävin kirjastossa" -sarjaa...

Lumikki on lähtenyt kesälomalle Prahaan, pakoon elämäänsä Suomessa. Lomaa on vielä joitakin päiviä jäljellä, kun hänelle tulee puhumaan nuori nainen nimeltään Zelenka, joka väittää olevansa hänen siskonsa. Kun Lumikki tutustuu Zelenkaan, hänelle paljastuu pikku hiljaa tämän olevan sotkeutunut hämärään uskonlahkoon, jonka kohtalo näyttää huonolta - ja nopealta. Lumikki päättää pelastaa siskonsa käyden samalla mielessään läpi outoja muistikuvia ja unia, joita Zelenkaan tutustuminen on herättänyt. Voiko hänen perheensä suuri salaisuus olla tässä?

Valkea kuin lumi nousee esiin tämän trilogian kimaltelevana voitontähtenä. Se on kaikin puolin erinomainen kirja, jossa yhdistyvät jännittävä juoni, kiinnostavat ja realistiset henkilöt, mukaansatempaava kirjoitustyyli ja voimakkaita mielikuvia herättävä kuvailu. Ensimmäisen osan epäuskottavuus ja arkisuus ovat molemmat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja Simukka tuntuu löytäneen hallitun keskitien Prahan kaduilta. Myös esiteinitunnelma on saanut kenkää tässä kirjassa mukaan tulevan voimakkaan seksuaalisen vireen myötä. Jännitteet niin hahmojen välillä kuin Lumikin pään sisällä ovat voimakkaita sekä toimivia ja kirjan lukeekin nopeassa tahdissa.

Oli Valkea kuin lumessa silti vikojakin. Minusta on hyvä, ettei lukijalle pulauteta jokaista pikku yksityiskohtaa kerralla, mutta Simukan tyyli kirjoittaa nimettömiä puhelinkeskusteluja tai lyhyitä kuvauksia, joista lukija ei sillä hetkellä ymmärrä mitään, ärsyttää minua. Sillä kun ei lukiessaan ymmärrä, kohdan unohtaa ja unohtaessaan menettää jonkin tärkeän tiedonmurun sitä hetkeä varten, kun ymmärtäisikin, mistä oli kyse. En tykkää kirjan kertaamisesta kesken kaiken. Toinen todella ärsyttävä asia oli toisinaan runsaskin ylätyylisyys, johon Simukka sortuu täysin arkipäiväisen kerronnan lomassa. Erityisesti mieleeni jäi: "Hänen ulkoinen olemuksensa oli matkalla kohti ykseyttä hänen sisäisensä kanssa." Keskellä normaalia tekstiä tällainen täysin epäluonteva lause. Näitä oli muitakin.

Lipsahduksista huolimatta haluan edelleen korostaa, että Valkea kuin lumi oli sarjan kirkkaasti paras kirja. Siinä myös selitetään ensimmäistä osaa sen verran, että jos ei huvita lukea sitä, vaan pelkkää laatua, en usko sen olevan ongelma.

Neljä ja puoli tähteä.
Salla Simukka: Valkea kuin lumi, Tammi, 2013. S. 237.

Musta kuin eebenpuu on mukaansatempaava ja nopealukuinen kirja. Sen juoni etenee vauhdilla, mutta ei paljasta liikaa kerralla. Tosin se aiheuttaa hiukan jo äsken mainitsemaani vaivaa, eli alussa annettuja vihjeitä ei enää muista silloin kun ne voisi ymmärtää, mutta kolmososan vähemmän monimutkaisen juonen takia vaiva ei ole tässä osassa niin vakava kuin ensimmäisessä ja toisessa.

Lumikin elämässä kaikki on viimein kohdallaan. Hän on löytänyt suloisen ja mukavan poikaystävän, Sampsan, hänellä on pääosa koulun Lumikki -näytelmässä ja vaikka perhesuhteet ovat yhtä kireällä kuin aina, elämä tuntuu luistavan. Tietysti tämä kaikki on liian hyvää ollakseen totta: Lumikin elämän suuri rakkaus Liekki tekee paluun ja samaan aikaan Lumikki saa nimettömän uhkauskirjeen. Äkkiä hän ei ole turvassa missään, ei omalta menneisyydeltään sen paremmin kuin vainoojaltaankaan.

Musta kuin eebenpuu on todella jännittävä ja koukuttava kirja. Mysteerin kerrokset niin senhetkisessä tilanteessa kuin Lumikin menneisyydessä avautuvat hitaasti, vähän kerrallaan, niin että lukija saa itsekin tajuta asioita. Tämäkin teos kärsi jonkin verran kerronnallisesta ylätyylisyydestä, mutta ei niin paljon kuin sarjan toinen osa. Myös toisessa osassa alkanut voimakas seksuaalinen vire sai jatkoa tässä kirjassa. Kerronta on todella aitoa ja iholle tulevaa... hahmot jollain tapaa äärimmäisen inhimillisiä ja niin uskottavia. Pidin kauheasti Sampsan pikkusiskosta:) Myös Lumikki -tulkinta kuulosti todella vaikuttavalta, sellaiselta jonka teossa olisin itsekin mielelläni mukana.

Musta kuin eebenpuu ei aivan yllä Valkea kuin lumen tasolle, mutta on ehdottomasti paljon parempi kuin Punainen kuin veri, joka ainakin minulle kärsi uskottavuusongelmista. Tästä voi toki olla montaa mieltä.

Neljä tähteä.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu. Tammi, 2014. S. 192.



Täytyy vielä mainita erikseen kansigrafiikoista, jotka ovat todella kauniit ja sopivat hienosti kirjoihin. Onnitteluni piirtäjälle!