Ääni unohdetuille: Longbourn

Jo Baker: Longbourn. Transworld Publishers, 2013. S. 443

Ylpeys ja ennakkoluulo -intoni jatkuu tämän palvelijoiden näkökulmasta kirjoitetun uudelleenkerronnan parissa. Tiesin tietenkin heti sen nähdessäni, että halusin lukea sen, mutta valitettavasti varsinainen sisältö ei aivan yltänyt takakannen lupausten tasolle.

Sarah tekee Longbournin talossa kaiken sen, minkä tekemiseen sen varsinaiset asukkaat ovat liian yläluokkaisia: pesee pyykit, tiskaa tiskit, vaihtaa lakanat. Pitkät päivät Bennetien sisäkkönä eivät ole sitä mitä Sarah tahtoisi tehdä, mutta hänellä on hyvä ja turvallinen koti rouva ja herra Hillin huomissa, pikku Pollyn isosiskon korvikkeena. Samaan aikaan kun herra Bingelyn muutto läheiselle Netherfieldin tilalle ravistelee yläkertaa, puhaltavat uudet tuulet myös alakerrassa: Longbourn saa uuden miespalvelijan, salaperäisen Jamesin. Talonväen joutuessa draaman kierteisiin Sarah kasvaa päätöksessään varmemmaksi: hän ei voi jäädä loppuiäkseen Longbourniin. Kohtalo odottaa jossain toisaalla.

Sisältövaroitukset kirjalle: epäsuora pedofilia, raaka väkivalta, raiskausmaininnat

Mitä sanoa Longbournista? Se on hyvin meh-kirja. Luin sitä pitkän aikaa - se asui yöpöydälläni ja luin luvun silloin, toisen tällöin. Se edistyi niin hitaasti, että tämä ei millään tapaa haitannut tarinan seuraamista. Toki tähän osaltaan vaikutti se, että tunnen Ylpeyden ja ennakkoluulon kuin omat taskuni, mutta tämän kirjan tarina on suurelta osin eri. Sen päähenkilöt ovat eri, ja Bennetien elämät ovat enimmäkseen vain sivuhuomautuksia Sarahin ja Jamesin tarinassa. Joitain tärkeitä yhtymäkohtia tietenkin löytyy, mutta enimmäkseen tämä on oma itsenäinen tarinansa. Eikä tosiaankaan kovin vauhdikas sellainen.

Kirjallisena valintana kunnioitan sitä, että kirjailija on tehnyt Sarahista ja Jamesista oman elämänsä sankareita sen sijaan, että he olisivat vain jälleen yksi kertojanääni Elizabeth Bennetin ja Fitzwilliam Darcyn lukemattomia kertoja kerrotulle tarinalle. Sarah ja James ansaitsevat saada omat äänensä kuulluksi ja tarinansa kerrotuksi. Nautin myös toisenlaisesta perspektiivistä Longbournin talon elämään: yksi kirjan kuuluisimmista lainauksista on Sarahin tympääntynyt pohdinta siitä, että jos Elizabeth Bennet joutuisi pesemään omat alushameensa, hän viettäisi huomattavasti vähemmän aikaa kuljeskellen pitkin mutaisia peltoja. Mutta yksi tämän kirjan isoista ongelmista on se, että en löytänyt tuttuja hahmojani sen sivuilta. Se kuva, joka Bennetin perheestä tässä kirjassa luodaan, ei resonoinut minulle. Kukaan perheenjäsenistä ei ollut sellainen, kuin he mielestäni ovat, vaan heidän nimensä oli annettu joillekin toisille, epämääräisesti samankaltaisille hahmoille. Tarkoituksena lie ollut syventää heitä, tuoda heihin uusia puolia - etenkin herra ja rouva Bennetiin - mutta tämä oli mielestäni kaiken kaikkiaan epäonnistunut yritys.

Kirja on todella synkkäsävyinen. Sota, joka on Ylpeydessä ja ennakkoluulossa vain kaukainen ajatus, on Longbournissa vahvasti läsnä. Muutenkin tunnelma on kurja: täällä sitä raadetaan kurjassa työssä, kurjassa säässä, kurjien ihmisten alaisuudessa. En sano etteikö tämä olisi todenmukainen kuva työstä pienessä seurapiiritaloudessa 1700-luvun lopussa, mutta en yleensä jaksa käyttää aikaani sellaisen parissa. Luen kirjoja, jotka jollain tavalla tekevät elämästäni iloisempaa tai mielenkiintoisempaa, eivätkä pelkästään, noh, kurjempaa.

Tästä eteenpäin spoilereita.

Erityiset kurjuuden lähteet, jotka minun täytyy mainita: Ensinnäkin ajatus siitä, että Lizzie ei olisi ollut onnellinen avioliitossaan. Kieltäydyn uskomasta tätä. Kuten sanoin, hahmot tuntuvat muutenkin olevan melko out-of-character, mutta tämä iski erityisen syvälle. Toiseksi lopun pitkällinen (muistaakseni ainakin sadan sivun) esitelmöinti Jamesin ajasta sodassa Espanjassa. Tämä ei ollut pelkästään kurjaa, vaan myös huonosti kirjotettu, sillä kerronta hyppää äkkiä varsinaisesta juonesta jonnekin aivan muualle??? Ja viettää siellä (täysin mielenkiinnottomassa maassa) suhteettoman pitkään??? Huoh.

Koko kirjan loppupuoli on muutenkin todella erikoinen. Kaikki siitä eteenpäin kun Sarah lähtee Lizzien mukana Pemberleyyn on epätodennäköistä ja omituista. Maankiertäminen yksinäisenä naisena Jamesiä etsimässä? Koko Jamesin sotahistoriaepisodi?? Rouva Hillin johtopäätös siitä ettei sillä nyt lopulta ollut niin paljon väliä, viettikö hän elämänsä raskaassa palveluksessa vai seurapiirirouvana mukavuuksien äärellä rakastamansa miehen ja lapsensa kanssa??? (#vain joku rikas voi kirjoittaa tämän) Siinä missä alkupuoli on lievästi mielenkiintoista, mutta ei kovin ihmeellistä, on loppupuoli kyllä hyvinkin ihmeellistä mutta valitettavasti ei ollenkaan hyvällä tavalla.

Kaksi ja puoli tähteä

Ilokseni Longbourn sentään kuittaa yhden hieman haastavana pysyneen kohdan HelMet 2017 -haasteesta!

Odotin erilaista: Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein, or the Modern Prometheus. Collector's Library, 2004 (ensipainos 1818). S. 267

Olin jo pitkään aikonut lukea Frankensteinin, ja se tuli ajankohtaiseksi osallistuessani kesällä kurssille, jonka aiheena oli romantiikan aika ja sen perintö. Kurssilla luettavaksi romaaniksi annettiin Frankenstein, joten mitäpä sitä enää jahkaamaan: nyt se oli luettava.

Nuori ja kunnianhimoinen tiedemies Victor Frankenstein haluaa tietää, kykeneekö hän herättämään eloon itse rakentamansa ihmisruumiin. Yrityksen onnistuessa hän säikähtää ja pakenee, jättäen luomansa olennon oman onnensa nojaan ja uskoen tämän olevan luonnostaan paha. Olento yrittää liittyä ihmisten yhteiskuntaan, mutta jatkuva torjunta tekee sen katkeraksi ja se päättää kostaa luojalleen oman olemassaolonsa. Victor Frankenstein ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tappaa luomansa hirviö, ja niin alkaa kuolettava kissa ja hiiri -leikki, jossa jokainen osapuoli syyttää itseään.

Frankenstein on niin kuuluisa, että sen kutsuminen klassikoksi tuntuu vähättelyltä. Frankenstein on myytti. Jo lapsina kuulemme tiedemiehestä, joka rakentaa hirviön kuolleesta lihasta (tätä ei muuten missään kohtaa kirjaa varmisteta) ja kamalia asioita tapahtuu. Opimme yhdistämään sanat "Frankensteinin hirviö" toisiinsa tavalla, joka antaa ymmärtää, että Frankenstein on hirviön nimi, eikä suinkaan tiedemiehen. Kun siis avasin kirjan, odotin pelottavaa ja vauhdikastakin tarinaa kamalasta hirviöstä ja sen luojasta. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Ensinnäkin kirja alkaa neljällä kirjeellä joilla ei ole mitään tekemistä päätarinan kanssa - niiden kirjoittaja on englantilainen tutkimusmatkailija Walton, joka lopulta sattumalta löytää Victor Frankensteinin Jäämereltä, ottaa hänet laivaansa ja alkaa kirjoittaa hänen tarinaansa ylös. Vaikka Waltonista voi vetää erinäisiä rinnakkaisuuksia Frankensteiniin, tuntuu suurin osa kirjan alusta turhalta höpötykseltä, joka hidastaa itse asiaan pääsemistä. Kuitenkaan Frankenstein itse ei ole sen parempi tarinankertoja: hän jaarittelee ummet ja lammet perheestään ja lapsuudestaan, ja kun hän viimein pääsee hirviöönsä asti, käy nopeasti selväksi että hän on raivostuttava, täysin vastuuton, äärettömän itsekeskeinen mies-vauva. Lukijalle suodaan vapautus Frankensteinista kirjan puolimaissa, kun hirviö saa oman äänensä kertoessaan tarinaansa muutaman luvun ajan. Vaikka hän on miellyttävämäpi hahmo kuin luojansa, sai hänenkin logiikkansa lopulta minut repimään hiuksia päästäni.

Puolivälin jälkeen kirjassa sentään alkoi olla oikeita tapahtumia, mutta sen henkilöt eivät edelleenkään kiinnostaneet minua enkä pitänyt heistä. Frankenstein oli lisännyt epämiellyttävien piirteidensä joukkoon valittamisen ja itsesäälissä vellomisen, ja olin menettänyt kaiken mielenkiinnon hänen kohtaloaan kohtaan. Tämä kauhun klassikkoteos ei myöskään ollut missään kohtaa lainkaan pelottava. Tietäen kuitenkin, että kirjasta pitäisi pystyä tunnilla keskustelemaan, rämmin ohuiden sivujen ja tuhansien "wretched" -sanojen läpi loppuun saakka voittajana. Näin jälkiviisaana ja aika paljon vanhoja kirjoja lukeneena voin vain sanoa, että minun olisi pitänyt osata odottaa loputtomia kuvauksia ja hidasta tahtia myös Frankensteinilta. Myytti oli peittänyt alleen todellisen tarinan, ja iso osa kirjasta menikin siihen, kun keksin päässäni kiinnostavampia juonenkäänteitä itsestäänselvien tilalle.

Kaksi tähteä ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

Oman hyllyn unohdetut: Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä. Bazar, 2011. S. 275. Englanninkielinen alkuteos Girl in Translation ilmestyi vuonna 2010.

Viimeinkin palaamme tämän haasteen pariin! Libertén saatua viimeinkin luettua Salaisen puutarhan valitsin omasta hyllystäni tämän pienen suuren kirjan, jonka sain jokin vuosi sitten Chrystalilta joululahjaksi.

Kimberley ja hänen äitinsä muuttavat Hong Kongista New Yorkiin Paula-tädin avustuksella. Kim osaa hieman englantia, äiti ei lainkaan, ja jää tyttären tehtäväksi selviytyä kaikesta arkielämän kommunikaatiosta amerikkalaisten kanssa. Äiti saa työpaikan Paula-tädin tehtaasta, mutta palkka on pieni ja päivät pitkiä, ja Kimin on mentävä aina koulun jälkeen tehtaaseen auttamaan äitiä. Hong Kongissa luokkansa huippuna loistanut Kim saa tehdä olan takaa töitä myös koulussa, sillä vieras kieli, erilaiset akateemiset käytännöt ja uudet sosiaaliset piirit tuottavat omat vaikeutensa.

Tämä kirja oli jäänyt unohdetuksi, sillä sen nyyhkytarina-draama-asetelmassa ei ollut mitään minua erityisesti kiinnostavaa. Siksi yllätyinkin kirjan hiljaisesta vetovoimasta ja voimakkaasta otteesta. Vaikka tarinassa on nyyhkytarinan elementtejä, se ei ole siirappinen eikä säälinhakuinen, vaan kertoo asiat niin kuin ne ovat. Kimberleyn kertojanäkökulma antaa lukijallekin lapsen rehellisen, mutta yllättävän ymmärtävän linssin. Pian sitä huomaakin elävänsä hahmojen toiveita ja iloitsevansa heidän onnistumisestaan niin pienissä kuin suurissakin tavoitteissa.

En ollut ihan hirveän ihastunut kirjan romanssijuoneen, vaikkakaan se ei tainnut olla vältettävissä. Pidin kuitenkin hirveästi tämän kyseisen sivujuonen loppuratkaisusta - Kimberleystä oli kasvanut vahva ja itseään arvostava nainen. Olin sen sijaan verisesti pettynyt kirjan epilogiin. Se tuntui pilaavan niin romanssijuonen hienon ratkaisun kuin muutkin ajatukseni siitä, millainen aikuinen Kimberleystä kasvaisi. Jos siis jätämme epilogin huomiotta, voin sanoa että Käännöksiä on kaunis ja vahva kasvutarina, nöyryydessään erityisen tärkeä teos.

Neljä tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016- ja yksi 2017-haasteesta.

Libertén postauksen hänen unohdetusta kirjastaan voit lukea täällä.

Olenko myöhässä? Wishful Drinking & Shockaholic

Carrie Fisher: Wishful Drinking. Pocket Books, 2009. S. 159.

Olin yötä kaverini luona, ja hän tunki minulle käteen ensimmäisen Carrie Fisherin omaelämäkerroista, Wishful Drinking. Kirjan luettuani voin vain sanoa, että olen todella surullinen päästyäni näin tutustumaan Carrie Fisheriin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Fisherin kieli on nopeasti etenevää ja pulppuilevaa. Hän puhuttelee lukijaansa rohkeasti eikä epäröi puhua elämästään, etenkään sen vaikeuksista - ja niitä onkin riittänyt. Kahden julkkiksen lapsen ja laajan fanipiirin ympärilleen keränneen näyttelijänkään elämä ei ole aina helppoa, vaikka niin mielellämme kuvittelisimme, mutta Fisher ei esittele itseään uhrina. Hän kertoo tarinaansa huumorilla ja itsekin itselleen silmiään pyöritellen.

Wishful Drinking käsittelee nimensä mukaisesti Fisherin alkoholi- ja huumeongelmaa, mutta myös Star Warsia, hänen äitiään Debbie Reynoldsia ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan Hollywoodissa. Se avaa hyvinkin suoran tuntuisen väylän Fisherin päähän ja maailmaan, ja on kokonaisuudessaan erittäin nautittavaa luettavaa. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, painavista aiheistaan huolimatta kevyt ja hauska kokemus, joka jättää hymyn huulille ja haikean kaipauksen sydämeen.

Carrie Fisher: Shockaholic. Simon & Schuster, 2011. S. 162.

Shockaholic jatkaa Carrie Fisherin puhetta itsestään ja elämästään, ja mikä voisikaan olla parempaa. Toisessa muistelmateoksessaan hän puhuu paljon mielenterveysonglemistaan ja niihin saamastaan sähköshokkihoidosta. Lisäksi Shockaholic keskittyy tarkemmin tiettyihin ihmisiin - kuten Michael Jacksoniin, erääseen USA:n senaattoriin, entiseen isäpuoleensa - ja lähes puolet kirjasta on omistettu Fisherin omalle isälle Eddie Fisherille. Tyyli on jo tuttua, ääneen naurattavan hauskaa, joskin siirtymä vakavampiin aiheisiin on aina kunnioittava ja luonteva.

Fisher kertoo jälleen asioistaan - ja muidenkin asioista - lähes järkyttävän avoimesti. Kirjan koskettavin osa on kuitenkin Michael Jacksonia käsitellyt luku. Fisher tekee alussa selväksi, ettei tuntenut laulajaa erityisen hyvin, mutta puhuu hänestä kuitenkin ymmärryksellä, jota monikaan meistä ei olisi ikinä voinut toivoa saavuttavansa. Luku avasi silmiäni niin sille, miksi monet julkisuuden henkilöt sortuvat päihteisiin, kuin sille, miksi monet julkkikset seurustelevat vain toisten julkkisten kanssa. Suosittelisin koko kirjaa luettavaksi vain tämän yhden luvun takia, sillä se jäi pohdituttamaan pitkäksi aikaa.

Nyt minulla on lukematta enää The Princess Diarist, joka julkaistiin vain noin kuukausi ennen Fisherin kuolemaa. Odotan mielenkiinnolla, mutta tähtiä en näille teoksille jaa. Ne ovat sen ylä- ja ulkopuolella.

Wisful Drinking kuittasi minulle yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta ja kaksi kohtaa 2017-haasteesta, ja Shockaholic kaksi kohtaa 2017-haasteesta.

Kaikkien aikojen kulutetuin tarinani: The Secret Diary of Lizzie Bennet

Bernie Su & Kate Rorick: The Secret Diary of Lizzie Bennet. Simon & Schuster, 2014. S. 377.

Jälleen kerran palaan Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Kaipasin luettavaksi jotain kevyttä, tuttua ja turvallista, joten mikä olisi voinut olla parempi valinta kuin The Secret Diary of Lizzie Bennet. Olen katsonut The Lizzie Bennet Diariesin taas muutamaan kertaan läpi sen jälkeen kun viimeksi luin tämän kirjan, joten kirja antoi jälleen mukavan lisän kokemukseen.

Lyhyesti kerrattuna suhteeni tähän tarinaan on seuraava: olen nähnyt BBC:n minisarjan (pidän), olen lukenut alkuperäisen kirjan (pidän), olen nähnyt Keira Knightelyn tähdittämän elokuvan (en pidä), olen katsonut tämän Youtube-sarjan (pidän) ja lukenut tämän kirjan (pidän). Knightleyn elokuvan ja alkuperäisen kirjan olen katsonut/lukenut vain kerran, mutta muita mainittuja tarinan muotoja olen kuluttanut useaan kertaan. Jokin tässä kuitenkin jaksaa yhä viehättää, ja huomionarvoista on myös, että esimerkiksi Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on edelleen testaamatta.

Bernie Sun ja Kate Rorickin modernisoima ja uudelleenkertoma Ylpeys ja ennakkoluulo on varmaankin yksi lempiasioistani tässä maailmassa, sekä Youtube-sarjan että tämän kirjan osalta. Se on raikas, samastuttava, pitää hyvin mukana kaikki alkuperäisen tarinan tärkeät elementit ja syventääkin sen joitakin aspekteja. Erityisenä suosikkinani täytyy mainita Lydian kehtiyskaari. Se koskettaa minua joka kerta syvältä, yleensä kyyneliin asti.

Koska olen arvioinut tämän kirjan jo kerran, ja puhunut sarjastakin aiemmissa postauksissa, en nyt kirjoita enempää. Tiedättehän te muutenkin, että rakastan tätä tarinaa hirveästi. Kirjassa on kömpelyytensä, mutta kukaan ei ole täydellinen (ja aika lähelle kyllä päästään).

Viisi tähteä

Sain kirjalla yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja kolme kohtaa 2017-haasteesta. Molemmissa on nyt suoritettuna 31 kohtaa!

Ristiriitaisten tunteiden Tanskalainen tyttö

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö. Otava, 2015. S. 412. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Danish Girl vuonna 2000.

En edes tiennyt, että Tanskalainen tyttö oli ensin kirja, ennen kuin näin sen kirjastossa. Onnekseni en ollut ehtinyt katsomaan elokuvaa ensin, vaan sain lukea kirjan pohjalle, kuten mielestäni kuuluukin.

Einar Wegenerin elämä muuttuu, kun hänen vaimonsa Greta eräänä päivänä pyytää häntä poseeraamaan naisten vaatteissa. Kömpelön, Einar-nimisen kuoren alta pilkistää nuori nainen nimeltä Lili, joka toivotetaan tervetulleeksi perheeseen. Avioliiton suhteet muuttuvat, kun Lili alkaa olla paikalla aina vain enemmän kuin Einar, ja lopulta päätös on tehty: Lili saa jäädä, Einarin on mentävä. Alkaa epätoivoinen lääkärin etsiminen ja vaikeat, kivuliaat leikkaukset, jotta Lilistä voisi tulla nainen niin omissaan kuin yhteiskunnan silmissä.

Alkuun haluaisin pyytää anteeksi äskeisen kappaleen jokseenkin transfobista kieltä: se ei ole omaani, vaan kirjoitettu samanlaisella sanastolla kuin itse kirjakin on, ja soveltuu siten kuvaamaan kirjan sisältöä. Tämä on ensimmäinen syy ristiriitaisiin tunteisiini tätä kirjaa kohtaan. Ebershoff julkaisi kirjansa vuonna 2000, kun yhteiskuntamme vielä piti hyväksyttävänä terminä sanaa transseksuaali (nykyisen transsukupuolisen sijasta), ja transsukupuolisuuden ympärillä pyörivä diskurssi oli muutenkin paljon vähemmän kehittynyttä kuin se on tänä päivänä. En siis tiedä, onko kirjan luoma kuva siitä, että Einar ja Lili olisivat eri ihmisiä Ebershoffin oma käsitys siitä, miten transsukupuolisuus toimii, ajan yleinen käsitys vai perustuuko se Lili Elben omiin kertomuksiin. Toivon todella, että kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä muissa tapauksissa tämä ei ole hyväksyttävää. (Miksi? Siksi, että tavallisesti transsukupuolinen ihminen on se sama ihminen nimestään, pronomineistaan ja ulkonäöstään riippumatta, hänen sukupuolensa vain on syntymässä arvattu väärin.)

Lili Elbe oli sukupuolenkorjauksen pioneereja ja hänen tarinansa kertominen on tärkeää. Tutustuin kirjan luettuani hänen Wikipedia-artikkeliinsa, ja totesin Ebershoffin tehneen joitain muutoksia, mutta tarinan ydin toki pysyi samana. Myös tämä Telegraphin artikkeli on lukemisen arvoinen, mikäli Elben historia kiinnostaa. Kuten näistä lähteistä ja kirjastakin käy ilmi, on mahdollista, tosin epäselvää, että Elbe oli intersukupuolinen (eli hänellä oli jo syntyessään miesten ja naisten lisääntymiselimiä - Elben tapauksessa hänen ulkoiset lisääntymiselimensä olivat miehen, ja lisäksi hänellä mahdollisesti oli alikehittyneet munasarjat). Intersukupuolisuus ei toki tee Elben sukupuolikokemuksesta lainkaan vähemmän arvokasta tai aitoa, mutta se vähentää kirjan arvoa transsukupuolisuudesta kertovana, kuten sitä yleensä markkinoidaan. Pitämällä Elben intersukupuolisuutta faktana kirja nimittäin antaa helposti ymmärtää, että mikäli munasarjoja ei olisi löytynyt, Elbe ei olisi eikä ikinä voisi olla oikeasti nainen. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä sukupuolemme ei ole riippuvainen biologiastamme, eivätkä transihmiset ole joko intersukupuolisia tai huijareita. Transsukupuolisuus ja intersukupuolisuus ovat omia ilmiöitään, jotka molemmat kaipaavat kipeästi medianäkyvyyttä, mutta niiden sekoittaminen tällä tavalla voi olla erittäin vahingollista.

Sanoakseni jotain kirjasta itsestään: se on kauniisti kirjoitettu ja välittää yksinkertaisilla vedoilla selkeää kuvaa 1900-luvun alun Kööpenhaminasta ja Keski-Euroopasta. Kirjan tunnelma on hyvin omalaatuinen - herkkä, hiljainen, hieman kolkkokin. Sen hahmot ovat persoonallisuuksia, kaikki erilaisia ja kaikki kovin kiehtovia. Kun otetaan huomioon nämä kirjalliset ansiot, sekä Ebershoffin valitseman tarinan merkitys yhteiskunnalle, pidin Tanskalaisesta tytöstä kovin. En vain aina pitänyt tavasta, jolla se käsitteli aihettaan.

Kolme tähteä.

Tanskalainen tyttö vie yhden itseoikeutetun kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja yhden kohdan 2017-haasteesta.

Viimeistä kertaa: Annan jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset. WSOY, 2010. S. 430 (liitteinen 441). Englanninkielinen alkuteos The Blythes Are Quoted julkaistu vuonna 2009.

Pitempiaikaiset lukijani tietävät, että olen suuri L. M. Montgomeryn ja muiden tyttökirjailijoiden ihailija. Tarkoituksenani on kerätä koko Montgomeryn tuotanto ajan kanssa, ja olenkin jo melko hyvissä kantimissa. Annan jäähyväiset hyppäsi silmilleni kirjastossa, enkä ollut ikinä ennen edes kuullut kirjasta, saati nähnyt sitä, joten se piti tietenkin heti ottaa mukaan.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jossa Blythen perhe ei ole pääosassa, mutta he esiintyvät vähintään mainintoina kaikissa novelleissa. Novellit sijoittuvat ajallisesti aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun Annan lapset ovat vielä lapsia, ja aikaan sen jälkeen, kun Annalla on jo lapsenlapsiakin. Novellit kertovat Glen St. Maryn ja lähikylien väestä, niin lapsista, vanhuksista kuin aikuisista, heidän elämästään ja ongelmistaan. Blytheistä aina puhutaan, välillä hyvään ja välillä huonoon sävyyn. Englanninkielinen nimi The Blythes Are Quoted (karkeasti "Blythejä lainataan") onkin hyvin kuvaava. Novellien välissä on Annan ja hänen poikansa Walterin kirjoittamia runoja, ja perheenjäsenten kommentteja niihin.

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se palaa elävästi Montgomeryn aiempien teosten tunnelmaan, Prinssi Edvardin saaren romantisoituun elämään jossa kaikki on aina lopussa hyvin. Tarinoista löytyvät Montgomerylle tyypilliset haaveilijalapset, pitkään lykätyt avioliitot, katkerat vanhukset, äkkirakastumiset ja tietenkin kaikkitietävä Anna Blythe. Kuten jo sanoin, perhe mainitaan joka tarinassa, ja vaikka kaikki päähenkilöt eivät pidä heistä, yleensä lähistöltä löytyy kuitenkin joku, joka on valmis ylistämään Blythejen ylivertaista elämää ja viisautta. Tätä tapahtuu kirjassa niin paljon, että minultakin meni hermot muutamaan otteeseen - eivät he nyt niin täydellisiä ole! Toinen asia, mitä minun oli hankala käsitellä, on (ajankuvaan kuuluva) jatkuva seksismi. Erityisesti mieleeni jäi kohta erään novellin lopussa. Novellin päähenkilö on nainen, joka on adoptoinut pojan, vaikkei ole naimisissa eikä hänellä ole kokemusta lastenkasvatuksesta. Hänen ystävänsä tohtori Granger  on kosinut häntä elämänsä aikana useaan kertaan, ja nainen on aina kieltäytynyt. Novellin lopussa tohtori Granger komentaa (kyllä) päähenkilön menemään kanssaan naimisiin, sanoen jokseenkin näin: "Nyt sinä menet minun kanssani naimisiin eikä mitään vastalauseita!" Tämä ei ollut suinkaan ainut avoimen seksistinen kohta kirjassa, mutta järkytti minua eniten. Ei toista voi käskeä tekemään mitään tällaista, edes leikkimielisesti, kuten se on kirjassa tarkoitettu. Alkaa heti taas ahdistaa, kun vain ajattelenkin kyseistä kohtaa.

Ei varmasti yllätä ketään, kun sanon, että näin pitkässä novellikokoelmassa kaikki tarinat eivät ole kovin vauhdikkaita tai kiinnostavia. Monissa on kuitenkin omalaatuisia ja mielenkiintoisia hahmoja, jotka saavat kiinnostumaan kohtaloistaan. Tarinat ovat enimmäkseen sujuvasti kirjoitettuja ja tuttu ja turvallinen paluu Montgomeryn ja Annan maailmaan, viimeistä kertaa. Myöskään suomennoksesssa ei ollut moittimista.

Sananen vielä kirjan julkaisuvuodesta. Kuten ylhäältä näkyy, ei siitä ole kuin vajaa kymmenen vuotta. Tilannetta on selvitetty sekä kirjan alku- että jälkisanoissa: Montgomery lähetti käsikirjoituksen kustantajalleen vain päivää ennen kuolemaansa. Osa tarinoista ja runoista on synkkiä, ja tyyli erilaista kuin Montgomeryn yleensä - kenties kirjailija aavisti kuoleman lähestyvän. Kustantaja kuitenkin päätti järjestellä kirjan uudestaan ja jättää joitain osia siitä pois, ja näin syntyi Tie eiliseen (The Road to Yesterday). Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi vasta 2000-luvulla, ja se päätettiin julkaista kokonaisuudessaan, siinä asussa ja järjestyksessä kuin kirjailija itse sen oli tarkoittanut. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että näin tehtiin, sillä kirja antaa kiinnostavan kuvan etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jota Anna-kirjoissa ei käsitellä.

Kolme ja puoli tähteä

Yksi 2016- ja neljä 2017-haasteen kohtaa!

Kuningas järkäleiden joukossa: Taru sormusten herrasta

Hei taas pitkästä aikaa! Koulu on jälleen vienyt minut mukanaan ja sekä lukeminen että bloggaaminen on jäänyt vähiin, mutta yritän nyt saada nämä muutamat postaukset ulos ennen kuin jono jälleen kasvaa entisiin mittoihinsa. Ensimmäisenä kovimman luokan klassikkokamaa.

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. WSOY, 1973-1975. S. 893 (liitteineen 981). Englanninkielinen alkuteos The Lord of the Rings julkaistu vuosina 1954-1955.

Luettuani loppuun Mercy Fallsin sudet olin edelleen vanhempieni luona ilman hyllyäni täynnä vielä lukemattomia kirjoja: oli siis aika turvautua toiseen uudelleenlukuun. Harkitsin Varjojen kaupunkeja, kun äkkiä muistin, että olen vuosikaudet luvannut itselleni ja ympäröivälle maailmalle lukea uudestaan Tarun sormusten herrasta. Joululoma tuntui täydelliseltä ajankohdalta tätä projektia varten, ja sainkin Sormuksen ritarit laskettua vielä edellisen vuoden kirjasaldoon. Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat sitten vuoden 2017 ensimmäiset kirjat.

Sananen kirjojen jaosta. Aion arvioida koko trilogian yhtenäisenä teoksena, sillä sellaiseksi Tolkien sen kirjoitti ja sellaisena hän olisi sen julkaissut, jos olisi saanut kustantajansa suostumuksen. Aion kuitenkin laskea sen saldoihini kolmeksi eri kirjaksi kuten jo kävi ilmi, sillä olen ahne teknisesti tässä on kolme eri kirjaa. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin teos on myös sisäisesti jaettu kuudeksi eri kirjaksi, mutta selkeyden vuoksi viittaan näihin "Sormuksen ritarien ensimmäinen/toinen osa" tapaan.

Luin tämän tiiliskiven viimeksi noin 12-vuotiaana, ja nyt voin varmasti sanoa, että olin liian nuori. Kärsivällisyyteni ei riittänyt Tolkienin tyylille, enkä ymmärtänyt tarinaa muutenkaan kovin hyvin. Tämä toinen lukukerta oli siis positiivinen yllätys, sillä tarina edistyi paljon sujuvammin kuin olin muistellut ja jotenkin koko hommassa oli paljon enemmän järkeä. Olin myös unohtanut isoja paloja koko tarinasta, ja yllätyin välillä kohdista, jotka olivat erilaisia kuin elokuvissa.

Esimerkkitapaus. Ensimmäistä kertaa lukiessani inhosin Kahden tornin jälkimmäistä osaa, joka keskittyy Frodon ja Samin matkaan saattueen hajoamisesta aina Mordorin rajoille. Nyt sainkin yllättyä siitä, että tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon tuossa ajassa, ja vaikka Klonkku ahdistaa minua hahmona, pystyin silti lukemaan tämänkin osan suuremmitta vaikeuksitta. Parasta on se, kuinka Tolkien luo tunnelmaa: Frodo ja Sam ovat jääneet yksin erämaahan ilman mitään keinoa tietää, mitä muualla maailmassa tapahtuu, Klonkun varassa, ja jäljellä vain tehtävä. Muut kantavat heistä huolta, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä he eivät sitä tiedä. Kahden tornin ja Kuninkaan paluun Frodon ja Samin osuudet ovat synkkä kuvaus siitä, miten maailma lopulta tiivistyy yhteen epätoivoiselta tuntuvaan missioon. Frodon fatalistiset lausumat siitä, miten he eivät voi ikinä onnistua ja kaikki on tuomittu kadotukseen, huvittivat minua, mutta tuskin sitä itse olisi kovin paljon pirteämmässä mielentilassa tuossa tilanteessa. Samin horjumatonta optimisia ja energiaa kuitenkin tarvitaan, sillä Frodo yksinään alkaisi nopeasti käydä lukijan hermoille.

Tolkienin tekemä työ laajan maailmansa ja monimutkaisen juonensa eteen on kunnioitettavaa ja arvostan sitä paljon. En kuitenkaan arvosta sitä, miten paljon Tolkien tuntuu väheksyvän naisia. Jokaikinen kirjassa kohdattu naishahmo määritellään ensisijaisesti sen perusteella, että hän on kaunis. Kaikki muut mahdolliset piirteet, kuten rohkeus tai älykkyys, ovat toissijaisia eikä niitä välttämättä mainita lainkaan. Vain ulkonäöllä on väliä. Koko kirjassa on vain kaksi naishahmoa, joilla on edes jokseenkin merkittävä rooli: Galadriel ja Eowyn. Silti Galadrielinkin päätarkoitus tuntuu olevan hänen viehättävyytensä, ja vaikka Eowynillä on tärkeä tehtävä taistelussa, hänen ulkonäöllään, traagisuudellaan ja surullaan mässäillään kaikissa mahdollisissa käänteissä. Kaiken päätteeksi Puuparran tarina entvaimoista on helposti tulkittavissa valitukseksi siitä, miten itsekkäitä ja ahneita naiset ovat halutessaan elämän ilman miehiä, ja halutessaan ja arvostaessaan elämässä eri asioita kuin miehet.

Seikkailutarinana Taru sormusten herrasta on onnistunut, joskin se voisi olla hieman nopeampitempoinen. Aikuinen lukija kuitenkin jaksaa pitää kirjasta kiinni hitaammissakin kohdissa. Tolkien kirjoittaa uskomattoman hienoja ja kylmiä väreitä aiheuttavia taistelukohtauksia, ja Konnun puhdistus oli ehkä suosikkiosioni koko tarinassa. Klassikkoasemansa tämä kirja on ansainnut, vaikka parannettavaa olisikin.

Minulla olisi lisääkin sanottavaa, mutta eiköhän tämä arvio ole jo riittävän pitkä.

Neljä tähteä

Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu avaavat siis tämän vuoden kirjasaldon, ja myös vuoden 2017 HelMet-haasteen! Seitsemän kohtaa sain heti sieltä kuitattua.

Konekirjoittajia ja kommunisteja: Kellot

Agatha Christie: Kellot. WSOY, 1985. S. 280. Alkuteos julkaistu englanniksi nimellä The Clocks vuonna 1963.

Etsiessäni lomalla omasta kirjahyllystäni luettavaa päätin palata vanhan tuttuni Agatha Christien pariin. Valitsin kokoelmastani vielä lukemattoman dekkarin ja luinkin sen sitten yhdeltä istumalta läpi.

Nuori konekirjoittajatar Sheila Webb menee suorittamaan toimeksiantoa sokean naisen taloon ja löytää sieltä kuolleen miehen. Juostuaan säikähdyksissään ulos hän tapaa kadulla Colin Lambin, joka on kylmän sodan kaksoisagentti ja kaupungissa etsimässä kommunistimielistä kansalaista. Colin tuntee kaupungin poliisipäällikön, ja niinpä hän osallistuu myös murhatutkimuksiin. Lisäksi hän tuntee Hercule Poirotin, jonka panosta juttuun ei jätetä huomiotta.

Kellot oli varsin kiinnostava ja viihdyttävä dekkari, mutta ei Christien parhaita. En olisi arvannut syyllisiä, mutta kirjan tunnelma ei ollut aivan niin mukaansatempaava eikä uhkaava kuin olisin toivonut. Ennemminkin luin koko kirjan yhdessä yössä, koska se edistyi niin nopeasti, että olisi tuntunut tyhmältä jättää sitä kesken.

Kirja on julkaistu 1960-luvulla, ja kylmä sota toi oman mielenkiintoisen lisämausteensa tarinaan. Olen lähinnä lukenut Christien vanhempia dekkareita, enkä ollut edes tiennyt, että hän on käsitellyt kirjoissaan näinkin "tuoreita" tapahtumia. Kommunisteista ja Colinin työstä puhutaan niin epämääräisin termein, että minulta meni hyvä tovi ymmärtää, minkä perässä hän oikeastaan oli, mutta se lienee ollut tavallista noina aikoina.

Hercule Poirot on tässä tarinassa vain sivuhahmo, ja melko merkityksetön sellainen. Suurin osa tapahtumista tapahtuu ilman häntä ja kerrotaan joko Colinin ensimmäisestä persoonasta tai yleismaailmallisesta kolmannesta persoonasta. Juoni on rakennettu huolella, mutta huomaan rikossarjoja katsoessani tottuneeni avoimempaan kerrontaan. Vaikka kaikki paljastuukin lopussa, olisin halunnut hieman enemmän vihjeitä matkan varrella.

Kolme tähteä.

"The Original Great American Novel": The Adventures of Huckleberry Finn

Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn. Penguin Books, 2012. S. 336. Ensipainos julkaistu vuonna 1884.

Olen lukenut Huckleberry Finnin seikkailut suomeksi joskus vuosia sitten, kauan ennen tämän blogin aloittamista. Niin kauan sitten, että kun se ilmestyi amerikkalaisen kirjallisuuden historian kurssin lukulistalle, en voinut skipata sitä. En nimittäin muistanut siitä enää juuri mitään.

Huck Finn joutuu alkoholiriippuvaisen, väkivaltaisen isänsä kidnappaamaksi ja lavastaa oman murhansa paetakseen. Heti matkansa alussa hän tapaa karanneen orjan Jimin ja lähtee tämän kanssa lautalle seikkailulle alas Mississippi-jokea. Huck ja Jim kohtaavat matkallaan muun muassa ryöväreitä, kaksi vihaapitävää perhettä ja kolme nuorta perijätärtä. Seikkailun aikana Huck oppii monia asioita maailmasta, ihmisistä ja moraalisten valintojen tekemisestä.

Otsikon lainaus on Ernest Hemingwayltä. Se oli kirjan takakannessa yhdessä kaikenlaisen muun ylistyksen kanssa, ja minun täytyy sanoa, etten ole aivan samaa mieltä tämän opuksen suuresta erinomaisuudesta. Se on ihan kiva kirja, mutta sen enempää ylistystä ei mielestäni ansaitse.

En muista, millaisiin ratkaisuihin eri kääntäjät ovat päätyneet, mutta alkuteos on kirjoitettu vahvalla murteella. Kirja on Huckin minä-kertoma, ja se on kirjoitettu kuten hän puhuu. Myös muiden hahmojen murre on kirjoitettu auki. Twainin aikaan kirjallisuuden piti olla sivistynyttä, hyvää englantia ja tämä oli hyvin radikaali ratkaisu. Nykyään se ei liene yhtä epätavallista, mutta tekstiä oli silti virkistävä lukea. Lukijan englannintaito tulee kuitenkin olla hyvä, sillä minullakin oli välillä vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, mitä hahmot sanoivat.

Tarina on paikoin mielenkiintoinen ja vetäväkin, mutta siitä puuttuu pitkällinen jännite. Huck ja Jim ajelehtivat seikkailusta toiseen, mutta varsinaista juonikaarta ei tunnu olevan, ja kirja päästää välillä lukijan otteestaan. Henkilökohtaisesti kuningas ja herttua ärsyttävät minua ja he ovat niin vastenmielisiä, että heidän esittelynsä jälkeen en enää erityisesti halunnut lukea kirjaa. Samoin loppu saa niskakarvani sen verran pystyyn, etten ollut edes lukenut viimeisiä pariakymmentä sivua mennessäni tunnille, jolla kirjaa käsiteltiin. Luin sen kyllä myöhemmin loppuun.

Ymmärrän Huck Finnin historiallisen merkityksen USA:n kansalliskirjallisuudelle, sen aseman "paikallisvärikirjallisuuden" (reagionalism) johtotähtenä ja sen merkityksen orjuuden- ja rasisminvastaisena teoksena ilmestymisaikanaan. Kirjallisilta ansioiltaan en kuitenkaan pidä Huck Finniä kovin onnistuneena teoksena.

Kaksi ja puoli tähteä.

Jotain hyvää silti tämänkin lukemisesta: yksi kohta HelMet 2015- ja kaksi kohtaa HelMet 2016-haasteesta!

Vähäeleisyydessään kaunis: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012. S. 330.

Tämä kirja on ollut lukulistallani yläasteelta asti, mutta syystä ja toisesta jäänyt jonoon vielä sittenkin kun olin sen joululahjaksi saanut. Äitini sen luettua, ja lämpimästi suositeltua, avasin viimein nämä siniharmaat kannet enkä pettynyt.

Vesi on vähissä. 17-vuotiaasta Noriasta on isänsä opissa tulossa teemestari, muinaisen ja arvostetun ammatin harjoittaja, kun isä paljastaa hänelle suuren ja tarkoin varjellun salaisuuden: tunturin sisällä piileksivän lähteen. Mikäli perheen salaisuus ikinä paljastuu, ovat Noria ja hänen perheensä suuressa vaarassa, sillä veden piilotteleminen on rikoksista suurin. Ankara sotilasvalta vahtii kaikkien toimia, ja vesiannosten pienentyessä myös teemestarin taloa valvotaan entistä tiukemmin.

Teemestarin kirja on uskomaton kuvaus mahdollisesta, ellei jopa todennäköisestä tulevaisuudesta, jossa nykyisestä Suomesta on jäljellä enää auringon paahtamat pohjoisimmat osat. Väki on köyhää ja epätoivoista, tarvikkeita kaivellaan jättimäisestä muovihaudasta ja meidän aikamme teknologia totta enää taruissa. Noria on kiinnostunut entisajoista ja siitä, miten ihmisillä oli tapana elää ennen lopullista katastrofia, mutta hänen ystävänsä Sanja ei tätä intoa ymmärrä. Miksi välität heistä, Sanja kysyy; eiväthän hekään välittäneet meistä. Tämä lausahdus iski syvälle.

Kirjan kieli on kaunista ja helposti eteenpäin soljuvaa. Se on runollista tavalla, johon Iida Sammalisto varmaankin Tähtimosaiikissaan pyrki, mutta ei yltänyt. Itärantakin on debyyttikirjailija, mutta tietää selkeästi paremmin mitä tekee, ja osaa käyttää tyyliään herättämättä siirappisuuden yliannostusta lukijassa. Kirjassa on paljon tunnelmaa, mutta vähän kuvailua - Itäranta osaa maalata juuri oikeat vaikutelmat muutamalla tarkkaan harkitulla siveltimenvedolla.

Minun on edelleen hieman vaikea ymmärtää, miten jäin niin täysin koukkuun, vaikka tarina oli niin vähäeleinen. En ole koskaan lukenut mitään tämän kaltaista, mutta se oli täydellisen kiehtovaa ja lumoavaa. Sydäntäsärkevä tarina pitää otteessaan loppuun asti, ja välillä juoni suorastaan laukkaa eteenpäin, vaikka kerronnan tahti pysyykin rauhallisena, harkittuna. Pidän erityisesti siitä, miten kirjassa kerrotaan yhden kylän yhden tytön tarina, ja dystooppinen maailma jää taustalle, selvästi suunniteltuna mutta tarinan kannalta epäolennaisena tekijänä.

Teemestarin kirja on parhaita ikinä lukemiani kirjoja. Toivon, että sille ei tule jatko-osaa, sillä se on itsessään kaikki, mitä se ikinä tulee tarvitsemaan.

Viisi tähteä.

Kaiken lisäksi saan tällä kirjalla kolme kohtaa HelMetin haasteista! Kaksi 2015- ja yhden 2016-puolelta.

Eeppisen avaruustrilogian eeppinen päätös: Kausaalienkeli

Hannu Rajaniemi: Kausaalienkeli. Gummerus, 2015. S. 421. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Causal Angel vuonna 2014.

Joulun pyhät ovat ohitse ja postausjonon purkaminen jatkuu! Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogia (edeltävät osat: Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas) on kulkenut mukanani jo monta vuotta, mutta epäröin viimeisen osan aloittamista silti. En nimittäin ollut varma, saisinko siitä mitään irti - olinko unohtanut kaiken edeltävistä osista. Kirjojen juonet ovat erittäin monimutkaisia ja maailma on niin hi-tech että pelkään aina olevani ihan pihalla. Mutta huoli pois, hyvä se oli!

Mestarivaras Jean le Flambeur onnistui pelastautumaan maapallon viimeiseltä ja täydelliseltä tuholta, mutta onnistui myös siinä rytäkässä kadottamaan matkakumppaninsa, oortilaisen Mielen. Mielen avaruusalus Perhonen on tuhoutunut, joten le Flambeurin on varastettava oma vanha aluksensa takaisin sen nykyisiltä omistajilta Mielen pelastaakseen. Samaan aikaan aurinkokunta on ajautumassa kaikkien aikojen sotaan Sobornostin ja zokujen molempien havitellessa suunnatonta valtaa.

Mikäli synopsis on epämääräinen, pahoittelut; kuten juuri mainitsin, tämän sarjan juonenkäänteitä on hankala pitää mielessään kovin pitkään. Lunttasin vähän netistä ja tein parhaani. Kirjaa lukiessani muistan kuitenkin, että siitä oli kenties helpompi pysyä perillä kuin aiemmista osista, sillä viimeisessä osassa tarina fokusoi zokuihin ja Kaminari-jalokiveen ainaisten uusien juonipolkujen esittelemisen sijaan. Tämä oli mielestäni hyvä päätös, sillä monet asiat kaipasivat sulkua ja päätöstä, ja zokut ovat erittäin mielenkiintoinen huomionkohde.

Kausaalienkeli paljastaa jälleen lisää Mielen ja le Flambeurin historioista ja syventää jo ennestään erinomaisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Myös Josephine Pellegrini saa odottamattoman positiivista huomiota. Oma suosikkini oli kuitenkin ihastuttava, kaikessa tarinoita näkevä zokutyttö Zinda, ja hänen ja Mielen yhteinen sivujuoni ilahdutti minua erityisesti.

Taistelut ja loppuun kiertyvät juonikuviot ovat toinen toistaan eeppisempiä, mutta Rajaniemi pitää paketin uskomattoman onnistuneesti kasassa ja luovii tiensä loppuun, joka jättää hymyn lukijan huulille. En uskalla sanoa, että kyseessä on sarjan paras osa, koska en muista edellisiä enää kovin hyvin, mutta ehkä joskus luen ne uudestaan yhdessä putkessa, ja sitten uskallan sanoa niin.

Viisi tähteä.

Kamala mutta koukuttava: Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava, 2015. S. 423. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Career of Evil vuonna 2015.

Olen uskollisesti lukenut Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin rikosromaaneja sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, vaikkakin tämän kyseisen opuksen lukeminen jäi talvesta kesään Englannin ekskursioni vuoksi. Olen suoraan sanottuna hieman hämmästynyt, ettei täksi jouluksi tullut uutta kirjaa, mutta onhan Rowling puuhaillut paljon kaikenlaista tänä vuonna. Jäi vain niin jännään kohtaan...

Nuoria naisia veitsellä silpova sarjamurhaaja vainoaa Lontoon katuja - eikä mitä tahansa katuja, vaan myös Denmark Streetia jolla Cormoran Striken etsivätoimisto sijaitsee. Murhaaja lähettää Robin Ellacottille tappamansa tytön jalan, ja siitä alkaa mahdottomalta tuntuva taistelu aikaa vastaan. Striken menneisyydestä nousee esiin useampi mahdollinen epäilty, joilla olisi sekä motiivi että mielenlaatu uhkauksensa toteuttamiseen. Samaan aikaan Robinin ja Matthewin kihlaus rakoilee, kun Matthewin menneisyydestä paljastuu ikäviä asioita.

Olen pitänyt paljon sekä Käen kutsusta että Silkkiäistoukasta mutta Pahan polku oli mielestäni ehdottomasti sarjan tähänastisista paras. Karmein, mutta paras. Juonen käynnistyminen ei vie tuhottomasti aikaa, kuten edellisessä osassa, vaan asiaan päästään melkeinpä pikavauhtia lukijan nähdessä paitsi Striken ja Robinin, myös murhaajan pään sisään. Juoni pysyy tiiviinä ja jännitys pysyy yllä, sillä mitä enemmän Striken epäillyistä saadaan selville, sitä todennäköisemmältä syylliseltä jokainen heistä vaikuttaa. Välillä kirjaa saa lukea suorastaan henki kurkussa.

Sivujuonissa käsitellään jälleen Robinin ja Striken henkilökohtaista elämää, ja aloin sivu sivulta inhota Robinin kihlattua Matthweta enemmän. Hän on vastenmielinen ja itsekeskeinen ihminen, ja mieleni tekisi paukuttaa sekä häntä että Robinia jollain kovalla esineellä päähän. Nämäkin juonet pitävät otteessaan, sillä tässä vaiheessa tarinaa olen jo niin kiinni henkilöissä, että haluan heidän olevan onnellisia. Robin on mielestäni muuten niin loistava naishahmo, että hänen suhteensa Matthewiin on oikein erikoisen ärsyttävä.

Kirjassa on hauskoja ja lämminhenkisiä kohtauksia, mutta suurelta osin se on jännittävä ja karmeakin. Väkivaltaa kuvaillaan useaan otteeseen hyvin yksityiskohtaisesti, ja kirja sisältää murhien lisäksi myös ainakin pahoinpitelyä ja pedofiliaa. Tämä on hyvä tietää, ennen kuin kirjaan tarttuu, mikäli nämä asiat ovat itselle vaikeita käsitellä.

Viisi tähteä.

Ylpeästi feministi! Naisena olemisen taito

Tämä kirja on ollut lukulistallani siitä saakka, kun tutustuin Libertéhen. Ostin sen viime vuonna eurolla läheisestä Kierrätyskeskuksesta (todellakin paikka jossa tehdä kirjalöytöjä!) ja pakatessani Englantiin lähtöä varten Naisena olemisen taito halusi tulla mukaan. Aloinkin lukea sitä nopeasti, enkä katunut.

Caitlin Moran on kirjoittanut mielettömän feministisen manifestin/elämäntaito-oppaan/omaelämäkerran, joka käsittelee melko lailla kaikkea mahdollista naisen elämässä. Aiheet kulkevat naisen ruumiin kummallisuuksista häiden järjestämiseen ja sen yli. Kaiken keskiössä on se, miten me naisina toimimme yhteiskunnassa, mitä meiltä odotetaan ja onko se reilua. Sanalla sanoen feminismi.

Rakastuin tähän kirjaan syvästi. Pidän itseäni melko kovan linjan feministinä, ja oli ihanaa lukea, kuinka joku on selittänyt kaikki ajatukseni ymmärrettävällä, selkeällä, helposti lähestyttävällä ja hauskalla tavalla. Kaikkien naisten ja mieluusti myös muiden sukupuolten edustajien kuuluisi lukea tämä kirja! En ole kaikesta samaa mieltä Moranin kanssa, mutta nekin kantansa, joista olen eri mieltä, hän on perustellut erittäin hyvin ja niitä oli ilo lukea.

Moran on sanavalmis ja häikäilemätön, eikä epäröi käsitellä tabuimpiakaan aiheita ronskilla, mutta täysin asianmukaisella otteella. Se on hyvä. Yleensä asiat muuttuvat paremmiksi vasta, kun niistä todella puhutaan eikä vain mutista nurkissa. Ronskin tyylinsä takia Moran on kuitenkin henkisesti vaativaa luettavaa. Naisena olemisen taito vaatii riittävän energisen mielentilan. Välillä kirjasta täytyy myös pitää taukoa, sillä se on hyvin typerryttävä kokemus.

Vaikuttavimpana osana minulle jäi mieleen aborttia käsittelevä luku. Vaikka Moran puhuu kirjassa omasta elämästään hyvin avoimesti, abortti on niin herkkä aihe, että olin syvästi vaikuttunut, kun hän kertoi avoimesti omasta abortistaan ja motiiveistaan. Kirjasta jäi todella voimaantunut olo ja se valoi uskoa niin itseeni naisena kuin maailman naisiin yhdessä, mutta abortti-luku todella muutti jotain minussa. Se oli kirsikka kermakakun päällä - tämä, kuten jo kuvailtu, on mieletön kirja.

Viisi tähteä, totta kai.
Caitlin Moran: Naisena olemisen taito. Schildts&Söderströms, 2013. S. 335. Englanninkielinen alkuteos How to be a Woman ilmestyi vuonna 2011.

Tällä kirjalla saan kaksi kohtaa HelMet 2015- ja kuusi kohtaa HelMet 2016 -haasteesta.

Viime vuoden viimeiset

Huh, viimeinkin. Viimeiset vuoden 2015 puolella lukemani kirjat. (Tiedän, olen säälittävän hidas, mutta pyydän saada huomauttaa, että teen tällä hetkellä hyvin pitkiä päiviä henkisesti kuluttavassa työssä, joten ansaitsen lepohetkeni.) Carry On kuuluu ylioppilaslahjaksi toivomiini ja saamiini kirjoihin, kun taas Lumotun luin Chrystalin suosituksesta.

Kuka muistaa Fangirlin? Tämä on nyt Se Kirja. Se Kirja jota kaikki Fangirlissä Simon Snown tarinaan ihastuneet ovat odottaneet. Se Kirja, jossa kaikki menee niin kuin todellinen fangirl haluaa.

Simon Snow palaa viimeiselle vuodelleen Watfordin velhokouluun alamaissa. Insidious Humdrum kulkee ympäri velhomaailmaa syöden taikuutta, Simonin kasvot yllään, eikä Maagilla (the Mage) ole enää aikaa Simonille. Simon ei myöskään tiedä, mitä hän tekee tämän viimeisen vuoden jälkeen. Kaikilla muilla on sentään perheet apunaan: Simon on yksin. Ainut Normaalien maailmasta tullut velho koskaan. Kaiken lisäksi hänen tyttöystävänsä ei enää halua olla hänen tyttöystävänsä, eikä raivostuttava huonekaveri Baz edes vaivaudu tulemaan kouluun.

Kun luin arvosteluja Carry Onista, ja niissä sanottiin, ettei se ole tosiaankaan samanlainen kuin Harry Potter, minun oli hieman vaikeaa uskoa tätä. Nyt kuitenkin sanon itse aivan samaa. Toki konseptissa on väistämättömiä yhtäläisyyksiä: valittu orpopoika, velhokoulu... mutta Carry On on aivan oma maailmansa. Ilokseni voin myös sanoa, että se maailma on kerta kaikkiaan lumoava ja ilahduttava.

Carry On kärsii hieman tarinansa pituudesta. Se on ikään kuin pitkän sarjan päätösosa, paitsi ettei mitään edeltäviä osia ole, ja niinpä Rowell joutuu tekemään tässä kirjassa paljon selittämistä aiemmista tapahtumista. Tämä hidastaa juonta eikä aina ole niin kiinnostavaa, vaikka onkin tarpeellista. Asiaa auttaa se, ettei Rowell ole rajoittanut kertojanäkökulmiaan, vaan käyttää ketä tahansa kirjan hahmoista milloinkin haluaa. Aluksi tämä häiritsi minua - tarina tuntui pirstaleiselta ja fokusoimattomalta - mutta lopulta se oli parempi näin. Lukija saa tarvitsemansa informaation ilman turhaa luennointia.

Kun kaikki saavat äänensä kuuluviin, lukija myös saa varsin kattavan kuvan kaikista hahmoista. He kaikki elävät omaa elämäänsä ja tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joten pisteet huolellisesta työstä. Kaikista en pitänyt, mutta eihän oikeassakaan elämässä pidetä kaikista ihmisistä. Baz, Penelope ja Simon olivat varmaankin suosikkejani - Agatha ärsytti minua niin paljon, että lopetin yleensä lukemisen, kun tuli hänen lukunsa. Maagista jäi hyvin ristiriitainen kuva, mutta ristiriitaisuus on parempi kuin yksiselitteinen hyvyys tai pahuus. Tämä on henkilöiden tarina, ei tarina jossa on henkilöitä.

Carry On lähtee liikkeelle hieman hitaasti, tai siltä minusta ainakin tuntui, sillä en malttanut odottaa Bazin ensiesiintymistä. Ehkä tämä ei vaivaisi lukijaa, jonka suurin mielenkiinto kirjassa ei kohdistuisi luvattuun homoromanssiin, mutta se lukija en ollut minä. Kun Baz kuitenkin lopulta saapui - Carry On oli kaikkea mitä odotin ja enemmän! Baz on baby ja romantiikan (ja HLBT+ edustuksen) nälkäinen sydämeni nielaisi rakkaustarinan ja varastoi sen kunniapaikalle. Mutta oikeasti! Ajatelkaa, miten siistiä! Tämän mittakaavan nuortenkirjallisuudessa harvoin nähdään seksuaalivähemmistöjä pääosassa, ja siksi tämän kirjan silkka olemassaolo tekee minut super iloiseksi.

Niin, Carry On on täynnä taikuutta ja romantiikkaa, mutta ne eivät ole ainoita aiheita joita Rainbow Rowell käsittelee taidolla ja herkkyydellä. Myös politiikka ja luokkaerot sekä vastaavat vakavat aiheet nousevat esiin ja pistävät lukijan ajattelemaan. Näihinkin asioihin saadaan monenlaisia näkökulmia kertojien myötä, ja sitä joutuu huomaamaan, miten mustavalkoinen ajattelu on helppoa mutta vaarallista. Jopa ärsyttävän Agathan hahmokaari jää mieleen hänen taustansa ja ratkaisujensa takia.

Joistain vioistaan huolimatta tämä on ihana kirja. Olen jo luetellut kasan hyviä asioita, ja niistä viimeisenä haluan mainita loppuratkaisun. Pidin siitä, kuinka erilainen se on. Genren odotusten vastainen, mutta koskettava ja ennen kaikkea uskottava. Viimeistään loppuratkaisu erottaa Carry Onin muista velhokoulukirjoista.

Neljä ja puoli tähteä.
Rainbow Rowell: Carry on. St. Martin's Griffin, 2015. S. 522.

Sain tämän kirjan Chrystalilta lainaksi - luullakseni jossain vaihdossa, jossa lupasin lukea tämän ja hän lupasi lukea jonkin minun kirjani. Ehkä. En ole ihan varma.

Diana Bishop on nuori amerikkalainen historiantutkija, joka yrittää kieltää asemansa kuuluisan Bishopin noitasuvun viimeisenä vesana. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Diana ei ole halunnut mitään tekemistä magian tai muiden olentojen kanssa. Hänen rauhansa kuitenkin rikkoutuu, kun hän tulee pyytäneeksi varastosta käsikirjoituksen, joka kiinnostaa niin noitia, vampyyreja kuin demonejakin. Käsikirjoitus vetää Dianan mukaan olentojen maailman valtataisteluun ja vaaralliseen suhteeseen vampyyri Matthew de Clermontin kanssa. Dianalla ei ole enää vaihtoehtoja: hänen on pakko tutustua maailmaansa ja omiin voimiinsa pitääkseen itsensä ja läheisensä turvassa.

Tunteitani tätä kirjaa kohtaan kuvastaa parhaiten "voi huoh". Harknessin luoma maailma ja olennot ovat kiinnostavia ja juonen keskipisteenä oleva käsikirjoitus sopivan mysteerinen ja erilainen. Hänen hahmoasetelmansa on kuitenkin niin kliseinen, että haluaisin vain pyöritellä silmiäni. Voin vielä elää vastahakoisen valitun sankarittaren kanssa, mutta Matthew koettelee kärsivällisyyteni rajoja. Ensinnäkin: tyttö rakastuu synkkään, salaperäiseen, ylisuojelevaan ja kaiken kaikkiaan raivostuttavan machoon vampyyriin? Oikeasti? Etkö mitään muuta voinut keksiä? Minulla ei ole mitään vampyyreita vastaan, mutta kielletyn rakkauden yhdistettynä edellä luettelemiini hermojakiristäviin vampyyripiirteisiin olen nähnyt liian monta kertaa. Sitä paitsi Matthewn mielialat vaihtelivat kuin raskaana olevalla naisella. Niin ärsyttävä.

(En edes aloita siitä, miten feminismini ei jaksa taas yhtä ylisuojelevaa alfaurosta, jota naisen on pakko totella koska se nyt on hänen luontonsa. Nainen kun voisi aivan hyvin pitää huolen itsestään machojen perään kuolaamisen sijaan. Diana vähän yrittää protestoida, mutta ei tarpeeksi. En arvosta.)

Lumotun toinen iso ongelma on, että Harkness on historijoitsija ja aivan liian tottunut kirjaamaan ylös joka ikisen pikku yksityiskohdan kaikesta. Tätä kirjaa pitäisi saksia reilulla kädellä. Kohtaukset ovat täynnä hidastavaa informaatiota, jolla lukija ei tee kerta kaikkiaan mitään - kuten, millaiset silmälasit portinvartijalla oli - ja juonellekin keskeisiä elementtejä selostetaan yleensä aivan liian perusteellisesti. Olen melko varma, että kirjasta saisi kolmanneksen pois helposti, ja tekstin laatu ja lukukokemus paratuisivat huomattavasti. Myös suomennoksessa oli jonkin verran ärsyttäviä mokia.

Viimeinen valituksen aiheeni on loppu. Tämän pituisen kirjan kuuluisi saada oma juonikaarensa. Tämän pituisen kirjan ei kuuluisi olla johdanto jollekin, mikä selviää loppusivuilla ja varsinaiset tapahtumat alkavat vasta seuraavassa osassa. Ei. Ei ei ei ei. Minulla oli 30 sivua jäljellä, ja ihmettelin, kun viimeistä showdownia ei ollut vieläkään tullut. No eipä sitä tullutkaan. Minulle on ihan ok, jos kirjailija haluaa kertoa tätä tarinaa kolmen osan verran, mutta jokaisella osalla pitäisi silti olla myös oma juonikaarensa. Lumotulla ei ole. (Vertaa esim. Harry Potteriin, jossa on suuri, seitsemän kirjan pituinen juonikaari, mutta joka osalla on myös oma juonensa.) Lumottu on kuuden ja puolensadan sivun johdanto.

Nyt vähän yritystä.

Oli myös asioita, joista pidin. Alun Oxford-kuvaukset ovat ihania, etenkin kun tunnen kaupungin ja saatoin oikeasti nähdä sieluni silmin paikat, joissa Diana käy. Tuli niin kotoisa olo. Dianan tädit ovat todella herkulliset hahmot ja heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Myös heidän keskinäinen suhteensa teki minut iloiseksi arvattavista syistä. Ja kuten jo alussa sanoin, Harknessin luoma maailma yksityiskohtineen on kiinnostava ja raikas versio olentomaailmasta. Noitia ei niin usein enää näekään, ja tämän kirjan demonit ovat todella mielenkiintoisia tapauksia. Suosikkina täytyy vielä mainita Dianan tätien talo. Se on todella oma henkilönsä tässä tarinassa. Ja niin: lyhentämällä ja leikkaamalla, sekä ehkä hieman hahmoja kehittämällä, tämä voisi olla oikein hyvä kirja.

Kaksi ja puoli tähteä.
Deborah Harkness: Lumottu. WSOY, 2012. S. 644. Englanninkielinen alkuteos A Discovery of Witches julkaistu vuonna 2011.