Odotin erilaista: Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein, or the Modern Prometheus. Collector's Library, 2004 (ensipainos 1818). S. 267

Olin jo pitkään aikonut lukea Frankensteinin, ja se tuli ajankohtaiseksi osallistuessani kesällä kurssille, jonka aiheena oli romantiikan aika ja sen perintö. Kurssilla luettavaksi romaaniksi annettiin Frankenstein, joten mitäpä sitä enää jahkaamaan: nyt se oli luettava.

Nuori ja kunnianhimoinen tiedemies Victor Frankenstein haluaa tietää, kykeneekö hän herättämään eloon itse rakentamansa ihmisruumiin. Yrityksen onnistuessa hän säikähtää ja pakenee, jättäen luomansa olennon oman onnensa nojaan ja uskoen tämän olevan luonnostaan paha. Olento yrittää liittyä ihmisten yhteiskuntaan, mutta jatkuva torjunta tekee sen katkeraksi ja se päättää kostaa luojalleen oman olemassaolonsa. Victor Frankenstein ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tappaa luomansa hirviö, ja niin alkaa kuolettava kissa ja hiiri -leikki, jossa jokainen osapuoli syyttää itseään.

Frankenstein on niin kuuluisa, että sen kutsuminen klassikoksi tuntuu vähättelyltä. Frankenstein on myytti. Jo lapsina kuulemme tiedemiehestä, joka rakentaa hirviön kuolleesta lihasta (tätä ei muuten missään kohtaa kirjaa varmisteta) ja kamalia asioita tapahtuu. Opimme yhdistämään sanat "Frankensteinin hirviö" toisiinsa tavalla, joka antaa ymmärtää, että Frankenstein on hirviön nimi, eikä suinkaan tiedemiehen. Kun siis avasin kirjan, odotin pelottavaa ja vauhdikastakin tarinaa kamalasta hirviöstä ja sen luojasta. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Ensinnäkin kirja alkaa neljällä kirjeellä joilla ei ole mitään tekemistä päätarinan kanssa - niiden kirjoittaja on englantilainen tutkimusmatkailija Walton, joka lopulta sattumalta löytää Victor Frankensteinin Jäämereltä, ottaa hänet laivaansa ja alkaa kirjoittaa hänen tarinaansa ylös. Vaikka Waltonista voi vetää erinäisiä rinnakkaisuuksia Frankensteiniin, tuntuu suurin osa kirjan alusta turhalta höpötykseltä, joka hidastaa itse asiaan pääsemistä. Kuitenkaan Frankenstein itse ei ole sen parempi tarinankertoja: hän jaarittelee ummet ja lammet perheestään ja lapsuudestaan, ja kun hän viimein pääsee hirviöönsä asti, käy nopeasti selväksi että hän on raivostuttava, täysin vastuuton, äärettömän itsekeskeinen mies-vauva. Lukijalle suodaan vapautus Frankensteinista kirjan puolimaissa, kun hirviö saa oman äänensä kertoessaan tarinaansa muutaman luvun ajan. Vaikka hän on miellyttävämäpi hahmo kuin luojansa, sai hänenkin logiikkansa lopulta minut repimään hiuksia päästäni.

Puolivälin jälkeen kirjassa sentään alkoi olla oikeita tapahtumia, mutta sen henkilöt eivät edelleenkään kiinnostaneet minua enkä pitänyt heistä. Frankenstein oli lisännyt epämiellyttävien piirteidensä joukkoon valittamisen ja itsesäälissä vellomisen, ja olin menettänyt kaiken mielenkiinnon hänen kohtaloaan kohtaan. Tämä kauhun klassikkoteos ei myöskään ollut missään kohtaa lainkaan pelottava. Tietäen kuitenkin, että kirjasta pitäisi pystyä tunnilla keskustelemaan, rämmin ohuiden sivujen ja tuhansien "wretched" -sanojen läpi loppuun saakka voittajana. Näin jälkiviisaana ja aika paljon vanhoja kirjoja lukeneena voin vain sanoa, että minun olisi pitänyt osata odottaa loputtomia kuvauksia ja hidasta tahtia myös Frankensteinilta. Myytti oli peittänyt alleen todellisen tarinan, ja iso osa kirjasta menikin siihen, kun keksin päässäni kiinnostavampia juonenkäänteitä itsestäänselvien tilalle.

Kaksi tähteä ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

Oman hyllyn unohdetut: Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä. Bazar, 2011. S. 275. Englanninkielinen alkuteos Girl in Translation ilmestyi vuonna 2010.

Viimeinkin palaamme tämän haasteen pariin! Libertén saatua viimeinkin luettua Salaisen puutarhan valitsin omasta hyllystäni tämän pienen suuren kirjan, jonka sain jokin vuosi sitten Chrystalilta joululahjaksi.

Kimberley ja hänen äitinsä muuttavat Hong Kongista New Yorkiin Paula-tädin avustuksella. Kim osaa hieman englantia, äiti ei lainkaan, ja jää tyttären tehtäväksi selviytyä kaikesta arkielämän kommunikaatiosta amerikkalaisten kanssa. Äiti saa työpaikan Paula-tädin tehtaasta, mutta palkka on pieni ja päivät pitkiä, ja Kimin on mentävä aina koulun jälkeen tehtaaseen auttamaan äitiä. Hong Kongissa luokkansa huippuna loistanut Kim saa tehdä olan takaa töitä myös koulussa, sillä vieras kieli, erilaiset akateemiset käytännöt ja uudet sosiaaliset piirit tuottavat omat vaikeutensa.

Tämä kirja oli jäänyt unohdetuksi, sillä sen nyyhkytarina-draama-asetelmassa ei ollut mitään minua erityisesti kiinnostavaa. Siksi yllätyinkin kirjan hiljaisesta vetovoimasta ja voimakkaasta otteesta. Vaikka tarinassa on nyyhkytarinan elementtejä, se ei ole siirappinen eikä säälinhakuinen, vaan kertoo asiat niin kuin ne ovat. Kimberleyn kertojanäkökulma antaa lukijallekin lapsen rehellisen, mutta yllättävän ymmärtävän linssin. Pian sitä huomaakin elävänsä hahmojen toiveita ja iloitsevansa heidän onnistumisestaan niin pienissä kuin suurissakin tavoitteissa.

En ollut ihan hirveän ihastunut kirjan romanssijuoneen, vaikkakaan se ei tainnut olla vältettävissä. Pidin kuitenkin hirveästi tämän kyseisen sivujuonen loppuratkaisusta - Kimberleystä oli kasvanut vahva ja itseään arvostava nainen. Olin sen sijaan verisesti pettynyt kirjan epilogiin. Se tuntui pilaavan niin romanssijuonen hienon ratkaisun kuin muutkin ajatukseni siitä, millainen aikuinen Kimberleystä kasvaisi. Jos siis jätämme epilogin huomiotta, voin sanoa että Käännöksiä on kaunis ja vahva kasvutarina, nöyryydessään erityisen tärkeä teos.

Neljä tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016- ja yksi 2017-haasteesta.

Libertén postauksen hänen unohdetusta kirjastaan voit lukea täällä.

Kuolema ei ole kivaa: Before I Die

Jenny Downham: Before I Die. Definitions, 2015 (ensipainos 2007). S. 326

Olin jo pitkään aikonut lukea tämän Jenny Downhamin esikoisromaanin, ja nyt viimein näin sen kirjaston hyllyssä minua kutsumassa. Before I Die oli hyvin erilainen kuin kumpikaan muista lukemistani Downhamin teoksista (You Against Me ja Unbecoming).

16-vuotias Tessa sairastaa kuolemaan johtavaa syöpää. Hän on masentunut ja äkkipikainen, hänellä on vain yksi ystävä eikä hänen äitinsä ikinä tule mukaan sairaalaan. Tessa on kuitenkin päättänyt elää ennen kuin kuolee. Hänellä on lista asioista, jotka hän tahtoo vielä tehdä: rakastua, rikkoa lakia, harrastaa seksiä, kokeilla huumeita, ajaa autoa. Mutta päivät kuluvat, Tessan voimat vähenevät ja lista sen kuin kasvaa.

En oikein tiedä mitä sanoa tästä kirjasta; se jätti minulle hyvin ristiriitaisen olon. Toisaalta pidin sen viestistä, tarinasta, mutta toisaalta en olisi oikein jaksanut Tessaa enkä hänen loputonta valitustaan ja typeriä valintojaan. Lienee siis ainakin turvallista sanoa, että Tessa ei ole kovin samastuttava eikä kovin miellyttävä päähenkilö, mutta kun asiaa pohtii tarinan kontekstissa, se on oikeastaan hyvä asia. Tuskin kukaan meistä olisi kovin rakastettava jos tietäisimme kuolevamme ennen kuin elämämme on oikein edes alkanut. Minua myös aina ärsyttää vastuttoman ja rikollisenkin käytöksen glorifiointi, mutta jälleen, Tessan näkökulmasta katsottuna tässä kirjassa voin sitä ymmärtää: eihän hänellä ole mitään menetettävää, joten miksei kokeilla kaikkea mitä tällä maailmalla on tarjota.

Kirjan muut henkilöt ovat myös tarkkaan ajateltuja ja kirjoitettuja kokonaisuuksia. Tessan isän uupumus, hänen äitinsä heikkous, hänen veljensä suru, viha ja hämmennys, ja jopa Tessan ystävän Zoeyn oma sivujuoni ovat käsinkosketeltavan aitoja tarinoita. Ainoastaan Adam jäi minulle hieman etäiseksi ja ehkä hieman epäuskottavan oloiseksi juonielementiksi - Tessan ja Adamin suhde tuntui hieman liian helpolta ottaen huomioon heidän tilanteensa.

Koko kirjan ajan pohdin sitä kohtaa The Fault in Our Starsissa, jossa Hazel puhuu siitä, kuinka kuolemassa ei ole mitään kaunista, jaloa tai kivaa. Hän puhuu siitä, kuinka popkulttuurissa kuolevat ihmiset usein esitetään uljaina taistelijoina, vaikka todellisuus on täynnä vihaa ja pelkoa. Sitä tämäkin kirja tuntui viime kädessä käsittelevän: Tessan tarina osoittaa hyvin selvästi, ettei kuolemassa ole mitään kivaa. Se on tuskallista ja ahdistavaa, ja kuolevalla on oikeus tuoda nämä tunteet esiin. Ehkä eniten olinkin yllättynyt Tessan epämiellyttävyydestä siksi, että tätä kirjaa on markkinoitu enemmänkin sankaritarinana kuin rehellisenä kuvauksena kuolemasta. Ja vaikka Tessasta ei ikinä tullut lempi-ihmistäni, itkin silti lopussa. Miten olisin voinut olla itkemättä.

Neljä tähteä, ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

Olenko myöhässä? Wishful Drinking & Shockaholic

Carrie Fisher: Wishful Drinking. Pocket Books, 2009. S. 159.

Olin yötä kaverini luona, ja hän tunki minulle käteen ensimmäisen Carrie Fisherin omaelämäkerroista, Wishful Drinking. Kirjan luettuani voin vain sanoa, että olen todella surullinen päästyäni näin tutustumaan Carrie Fisheriin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Fisherin kieli on nopeasti etenevää ja pulppuilevaa. Hän puhuttelee lukijaansa rohkeasti eikä epäröi puhua elämästään, etenkään sen vaikeuksista - ja niitä onkin riittänyt. Kahden julkkiksen lapsen ja laajan fanipiirin ympärilleen keränneen näyttelijänkään elämä ei ole aina helppoa, vaikka niin mielellämme kuvittelisimme, mutta Fisher ei esittele itseään uhrina. Hän kertoo tarinaansa huumorilla ja itsekin itselleen silmiään pyöritellen.

Wishful Drinking käsittelee nimensä mukaisesti Fisherin alkoholi- ja huumeongelmaa, mutta myös Star Warsia, hänen äitiään Debbie Reynoldsia ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan Hollywoodissa. Se avaa hyvinkin suoran tuntuisen väylän Fisherin päähän ja maailmaan, ja on kokonaisuudessaan erittäin nautittavaa luettavaa. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, painavista aiheistaan huolimatta kevyt ja hauska kokemus, joka jättää hymyn huulille ja haikean kaipauksen sydämeen.

Carrie Fisher: Shockaholic. Simon & Schuster, 2011. S. 162.

Shockaholic jatkaa Carrie Fisherin puhetta itsestään ja elämästään, ja mikä voisikaan olla parempaa. Toisessa muistelmateoksessaan hän puhuu paljon mielenterveysonglemistaan ja niihin saamastaan sähköshokkihoidosta. Lisäksi Shockaholic keskittyy tarkemmin tiettyihin ihmisiin - kuten Michael Jacksoniin, erääseen USA:n senaattoriin, entiseen isäpuoleensa - ja lähes puolet kirjasta on omistettu Fisherin omalle isälle Eddie Fisherille. Tyyli on jo tuttua, ääneen naurattavan hauskaa, joskin siirtymä vakavampiin aiheisiin on aina kunnioittava ja luonteva.

Fisher kertoo jälleen asioistaan - ja muidenkin asioista - lähes järkyttävän avoimesti. Kirjan koskettavin osa on kuitenkin Michael Jacksonia käsitellyt luku. Fisher tekee alussa selväksi, ettei tuntenut laulajaa erityisen hyvin, mutta puhuu hänestä kuitenkin ymmärryksellä, jota monikaan meistä ei olisi ikinä voinut toivoa saavuttavansa. Luku avasi silmiäni niin sille, miksi monet julkisuuden henkilöt sortuvat päihteisiin, kuin sille, miksi monet julkkikset seurustelevat vain toisten julkkisten kanssa. Suosittelisin koko kirjaa luettavaksi vain tämän yhden luvun takia, sillä se jäi pohdituttamaan pitkäksi aikaa.

Nyt minulla on lukematta enää The Princess Diarist, joka julkaistiin vain noin kuukausi ennen Fisherin kuolemaa. Odotan mielenkiinnolla, mutta tähtiä en näille teoksille jaa. Ne ovat sen ylä- ja ulkopuolella.

Wisful Drinking kuittasi minulle yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta ja kaksi kohtaa 2017-haasteesta, ja Shockaholic kaksi kohtaa 2017-haasteesta.

Kaikkien aikojen kulutetuin tarinani: The Secret Diary of Lizzie Bennet

Bernie Su & Kate Rorick: The Secret Diary of Lizzie Bennet. Simon & Schuster, 2014. S. 377.

Jälleen kerran palaan Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Kaipasin luettavaksi jotain kevyttä, tuttua ja turvallista, joten mikä olisi voinut olla parempi valinta kuin The Secret Diary of Lizzie Bennet. Olen katsonut The Lizzie Bennet Diariesin taas muutamaan kertaan läpi sen jälkeen kun viimeksi luin tämän kirjan, joten kirja antoi jälleen mukavan lisän kokemukseen.

Lyhyesti kerrattuna suhteeni tähän tarinaan on seuraava: olen nähnyt BBC:n minisarjan (pidän), olen lukenut alkuperäisen kirjan (pidän), olen nähnyt Keira Knightelyn tähdittämän elokuvan (en pidä), olen katsonut tämän Youtube-sarjan (pidän) ja lukenut tämän kirjan (pidän). Knightleyn elokuvan ja alkuperäisen kirjan olen katsonut/lukenut vain kerran, mutta muita mainittuja tarinan muotoja olen kuluttanut useaan kertaan. Jokin tässä kuitenkin jaksaa yhä viehättää, ja huomionarvoista on myös, että esimerkiksi Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on edelleen testaamatta.

Bernie Sun ja Kate Rorickin modernisoima ja uudelleenkertoma Ylpeys ja ennakkoluulo on varmaankin yksi lempiasioistani tässä maailmassa, sekä Youtube-sarjan että tämän kirjan osalta. Se on raikas, samastuttava, pitää hyvin mukana kaikki alkuperäisen tarinan tärkeät elementit ja syventääkin sen joitakin aspekteja. Erityisenä suosikkinani täytyy mainita Lydian kehtiyskaari. Se koskettaa minua joka kerta syvältä, yleensä kyyneliin asti.

Koska olen arvioinut tämän kirjan jo kerran, ja puhunut sarjastakin aiemmissa postauksissa, en nyt kirjoita enempää. Tiedättehän te muutenkin, että rakastan tätä tarinaa hirveästi. Kirjassa on kömpelyytensä, mutta kukaan ei ole täydellinen (ja aika lähelle kyllä päästään).

Viisi tähteä

Sain kirjalla yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja kolme kohtaa 2017-haasteesta. Molemmissa on nyt suoritettuna 31 kohtaa!

Saatavilla myös kotimaisena: Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi

Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2002). S. 193

Kotimaista sateenkaarikirjallisuutta! Olin halunnut lukea nämä jo jonkin aikaa.

Tampereella lukiota käyvä Kirsikka tietää olevansa lesbo. Hän tietää myös olevansa ihastunut Susannaan, mutta yrittää olla elättelemättä liikoja toiveita. Kuin ihmeen kaupalla tytöt kuitenkin tutustuvat ja ystävystyvät, ja Kirsikan pöytälaatikot alkavat täyttyä Susannasta kertovista tarinoista, runoista, ajatuksista. Hän saa kuitenkin oppia, että yksikin pieni, mitättömän tuntuinen virhe saattaa pilata kaiken - ja millaisia uhrauksia kaiken korjaaminen voikaan vaatia.

Kun enkelit katsovat muualle on Salla Simukan esikoisromaani, ja se näkyy. Kirjoitustyyli kuulostaa kokemattomalta, ei niinkään siltä kuin Simukka kirjoittaisi kirjaa tietäen, miltä sen tulee kuulostaa, vaan ennemminkin arvaillen, miltä kirjat yleensä kuulostavat. Kaikki kirjoittajat käyvät tämän vaiheen läpi, allekirjoittanut mukaan lukien, eikä siinä sinällään ole mitään pahaa - se vain on hieman kiusallista luettavaa julkaistussa kirjassa.

Kirjan tarinaa voisi kuvailla sanoilla ihan söpö. Siinä ei ole mitään erityisen originaalia tai maatamullistavaa, mutta se on ihan viihdyttävää ja suloista luettavaa. Odotin kuitenkin Simukalta Lumikki-trilogian jälkeen hieman enemmän; toisaalta, tämä on esikoiskirja.

En kokenut päähenkilöä ja kertojaa, Kirsikkaa, erityisen samastuttavaksi hahmoksi siitä huolimatta, että joku voisi pitää meitä hyvinkin samanlaisina ihmisinä. Ehkä se johtuu ikäerosta (onhan Kirsikka kirjassa vasta 16 ja minä jo melkein 21), ehkä jostain muusta. Ylipäätään koin, että kirja on suunnattu hieman itseäni nuoremmalle yleisölle. Lisäksi vuonna 2002 julkaistua kirjaa vaivaa vuonna 2017 sen ikä. Vaikka monilta osin sateenkaarivähemmistöjen asema Suomessa on edelleen yhtä hankala kuin vuonna 2002, on monessa muussa asiassa myös tapahtunut parannusta. Luin kirjaa juuri niihin aikoihin, kun tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan, eikä vuonna 2002 sellaisesta ollut vielä toivoakaan. Tämä on toki positiivinen ongelma :D

Mitään suuria tältä kirjalta ei kannata odottaa, mutta ilokseen se kannattaa lukea.
Kolme tähteä.

Salla Simukka: Minuuttivalssi. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2004). S. 179

Kaksi vuotta myöhemmin Kirsikka ja Susanna muuttavat Turkuun Kirsikan opintojen perässä. Susanna on jäänyt ilman paikkaa, työtä tai oikein mitään muutakaan - edes pianonsoittaminen ei enää oikein maistu. Kirsikan lentäessä opiskelijariennosta toiseen Susanna etsii lohtua ruoasta ja päättää hankkia omia ystäviään. Mutta mitä enemmän heidän sosiaaliset piirinsä erityivät toisistaan, sitä etäisemmäksi elämä kotonakin muuttuu, ja pian Kirsikka ja Susanna joutuvat tekemään raskaan päätöksen: onko heidän enää hyvä yhdessä?

Minuuttivalssi on Susannan kertoma kirja, ja monin tavoin niin paljon parempi kuin edeltäjänsä. Kahdessa vuodessa Simukan kirjoitustyyli on edistynyt valtavasti, ja kirjan käsittelemät isommat teemat vetosivat ainakin minuun paljon enemmän kuin ensimmäisen kirjan söpö tarina. Susanna on mielestäni samastuttavampi kertoja, ja toki hahmojen elämäntilanteen muutos samankaltaiseksi omani kanssa vaikuttaa mielipiteeseeni.

Ahmaisin Minuuttivalssin alun hurjaa vauhtia, se oli minulle niin merkittävä. Mitä pidemmälle kirja pääsi, sitä hitaammaksi muuttui kuitenkin tahtini, sillä en ollut vakuuttunut tarinan käänteistä. Loppuun päästyäni olin itse asiassa melko tyytymätön viimeisiin ratkaisuihin, mutta kokonaisuutena kirja oli silti mielestäni parempi kuin ensimmäinen osa.

Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita

Minua puhutteli erityisesti Susannan taistelu lihomisen ja painonsa kanssa. Koin tulleeni kuulluksi: tässä se nyt oli, kirja sateenkaaritytöstä, joka ei ole hoikka. Välillä melkein itkin ilosta, surusta, huomioiduksi tulemisen tunteesta. Siksi meinasinkin paiskata koko kirjan seinään lopussa, kun Susannan kehonkuvaongelmat ratkeavat ystävän kauniilla sanoilla ja yhdellä peiliin katsomisella. Halusin itkeä raivosta. Minulle oli tuotu tämä hahmo, jonka tunteet tiesin ja tunsin liiankin hyvin, vain jotta minulle voitaisiin antaa huonosti piilotettu saarna siitä, miten helppoa itsensä rakastaminen on, kun vain päättää tehdä niin? Kun vain näkee valon? Jos se olisi niin helppoa, ei tässä maailmassa kehonkuvaongelmia olisikaan. Olin todella pettynyt ja vihainen.

En myöskään ollut erityisen ihastunut kirjan loppuratkaisuun Kirsikan ja Susannan seurustelun suhteen. Kun he olivat yhdessä, heillä vaikutti olevan kivaa vain silloin, kun he harrastivat seksiä, ja tauon pitäminen oli mielestäni oikea päätös. Kumpikaan ei vaikuttanut kovin surkealta tauon aikana, ja silti he päättivät jatkaa seurustelua? Tätä minun oli hyvin vaikea ymmärtää. Jos he viihtyivät paremmin yksin kuin yhdessä, miksi ihmeessä jatkaa yhdessäoloa?

Spoilerit ohi

Susannan uudet ystävät Turussa tuntuivat paremmin rakennetuilta ja uskottavammilta hahmoilta kuin tyttöjen Tampereen ystävät ensimmäisessä kirjassa. Yksi asia minua kuitenkin vaivasi: heidän joukossaan ei ollut yhtäkään biseksuaalia, vaikka kaikki olivat Setasta mukaan poimittuja, vaan tarinassa oli tilaa vain homoille ja lesboille. Tämä ei ole epätavallista HLBTQIA+ kirjallisuudessa, mutta satuttaa aina yhtä paljon.

Kolme ja puoli tähteä

Kaiken kaikkiaan Kun enkelit katsovat muualle oli tasaisemmin onnistunut, mutta tylsempi teos kuin Minuuttivalssi, joka oli monilta osin parempi, mutta jota kohtaan minulla on myös enemmän kritiikkiä. Näillä kirjoilla sain kuitattua yhden kohdan HelMetin 2015- ja 2016-haasteista (ensimmäisessä enää neljä jäljellä!) ja seitsemän kohtaa 2017-haasteesta.

Ristiriitaisten tunteiden Tanskalainen tyttö

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö. Otava, 2015. S. 412. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Danish Girl vuonna 2000.

En edes tiennyt, että Tanskalainen tyttö oli ensin kirja, ennen kuin näin sen kirjastossa. Onnekseni en ollut ehtinyt katsomaan elokuvaa ensin, vaan sain lukea kirjan pohjalle, kuten mielestäni kuuluukin.

Einar Wegenerin elämä muuttuu, kun hänen vaimonsa Greta eräänä päivänä pyytää häntä poseeraamaan naisten vaatteissa. Kömpelön, Einar-nimisen kuoren alta pilkistää nuori nainen nimeltä Lili, joka toivotetaan tervetulleeksi perheeseen. Avioliiton suhteet muuttuvat, kun Lili alkaa olla paikalla aina vain enemmän kuin Einar, ja lopulta päätös on tehty: Lili saa jäädä, Einarin on mentävä. Alkaa epätoivoinen lääkärin etsiminen ja vaikeat, kivuliaat leikkaukset, jotta Lilistä voisi tulla nainen niin omissaan kuin yhteiskunnan silmissä.

Alkuun haluaisin pyytää anteeksi äskeisen kappaleen jokseenkin transfobista kieltä: se ei ole omaani, vaan kirjoitettu samanlaisella sanastolla kuin itse kirjakin on, ja soveltuu siten kuvaamaan kirjan sisältöä. Tämä on ensimmäinen syy ristiriitaisiin tunteisiini tätä kirjaa kohtaan. Ebershoff julkaisi kirjansa vuonna 2000, kun yhteiskuntamme vielä piti hyväksyttävänä terminä sanaa transseksuaali (nykyisen transsukupuolisen sijasta), ja transsukupuolisuuden ympärillä pyörivä diskurssi oli muutenkin paljon vähemmän kehittynyttä kuin se on tänä päivänä. En siis tiedä, onko kirjan luoma kuva siitä, että Einar ja Lili olisivat eri ihmisiä Ebershoffin oma käsitys siitä, miten transsukupuolisuus toimii, ajan yleinen käsitys vai perustuuko se Lili Elben omiin kertomuksiin. Toivon todella, että kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä muissa tapauksissa tämä ei ole hyväksyttävää. (Miksi? Siksi, että tavallisesti transsukupuolinen ihminen on se sama ihminen nimestään, pronomineistaan ja ulkonäöstään riippumatta, hänen sukupuolensa vain on syntymässä arvattu väärin.)

Lili Elbe oli sukupuolenkorjauksen pioneereja ja hänen tarinansa kertominen on tärkeää. Tutustuin kirjan luettuani hänen Wikipedia-artikkeliinsa, ja totesin Ebershoffin tehneen joitain muutoksia, mutta tarinan ydin toki pysyi samana. Myös tämä Telegraphin artikkeli on lukemisen arvoinen, mikäli Elben historia kiinnostaa. Kuten näistä lähteistä ja kirjastakin käy ilmi, on mahdollista, tosin epäselvää, että Elbe oli intersukupuolinen (eli hänellä oli jo syntyessään miesten ja naisten lisääntymiselimiä - Elben tapauksessa hänen ulkoiset lisääntymiselimensä olivat miehen, ja lisäksi hänellä mahdollisesti oli alikehittyneet munasarjat). Intersukupuolisuus ei toki tee Elben sukupuolikokemuksesta lainkaan vähemmän arvokasta tai aitoa, mutta se vähentää kirjan arvoa transsukupuolisuudesta kertovana, kuten sitä yleensä markkinoidaan. Pitämällä Elben intersukupuolisuutta faktana kirja nimittäin antaa helposti ymmärtää, että mikäli munasarjoja ei olisi löytynyt, Elbe ei olisi eikä ikinä voisi olla oikeasti nainen. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä sukupuolemme ei ole riippuvainen biologiastamme, eivätkä transihmiset ole joko intersukupuolisia tai huijareita. Transsukupuolisuus ja intersukupuolisuus ovat omia ilmiöitään, jotka molemmat kaipaavat kipeästi medianäkyvyyttä, mutta niiden sekoittaminen tällä tavalla voi olla erittäin vahingollista.

Sanoakseni jotain kirjasta itsestään: se on kauniisti kirjoitettu ja välittää yksinkertaisilla vedoilla selkeää kuvaa 1900-luvun alun Kööpenhaminasta ja Keski-Euroopasta. Kirjan tunnelma on hyvin omalaatuinen - herkkä, hiljainen, hieman kolkkokin. Sen hahmot ovat persoonallisuuksia, kaikki erilaisia ja kaikki kovin kiehtovia. Kun otetaan huomioon nämä kirjalliset ansiot, sekä Ebershoffin valitseman tarinan merkitys yhteiskunnalle, pidin Tanskalaisesta tytöstä kovin. En vain aina pitänyt tavasta, jolla se käsitteli aihettaan.

Kolme tähteä.

Tanskalainen tyttö vie yhden itseoikeutetun kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja yhden kohdan 2017-haasteesta.

Syystäkin hehkutettu: George

Alex Gino: George. Scholastic, 2015. S. 215.

Georgesta kuulin ensi kerran viime kesänä (vai sitä edellisenä?) kun se oli GayYA Book Clubin luettavana. Seurasin Twitter-keskustelua kirjasta, jota kehuttiin paljon, ja painoin sen mieleeni. Kun kävin lähikirjastoni lastenosastolla etsimässä materiaalia erästä koulutehtävää varten, George ponnahti hyllystä silmilleni ja otin sen mukaan.

10-vuotiaan Georgen koululuokka tekee näytelmän, jonka päähenkilö on Charlotte-niminen hämähäkki. George jumaloi Charlottea ja haluaa esittää tätä, mutta opettaja ei anna: Georgehan on poika, eikä poika voi esittää tytön roolia. Georgella on kuitenkin salaisuus: ei hän ole mikään poika, kaikki muut vain luulevat niin. Saadakseen haluamansa roolin Georgen on kerrottava salaisuutensa parhaalle ystävälleen, ja yhdessä he laativat suunnitelman, jonka avulla George pääsee sekä esittämään haluamansa roolin että olemaan se, kuka hän oikeasti on.

Georgessa on kaikki kohdallaan. Kirja on liikuttava tarina nuoren transtytön elämästä. Se on täynnä lapsuuden normaaleja piirteitä, kuten tyhmät sisarukset, ikävät pojat koulussa ja upea paras ystävä; lisäksi se kertoo siitä, mitä on tulla kohdelluksi aina jonakuna toisena. Suurin osa ihmisistä on cis-sukupuolisia, eli syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa identifioituvia, emmekä usein ajattele miten paljon sukupuolittunutta kieltä ja käytäntöjä noudatamme arkipäivässä. George kuitenkin tuo huomiota siihen, kuinka vahingollista ihmisten sukupuolen olettaminen voi olla, ja miten pahalta se voi tuntua. Ja silti kirja on sukupuolisensitiivisesti kirjoitettu, eikä kerronta väärinsukupuolita päähenkilöään kertaakaan: Georgeen viitataan aina tyttönä, ja pronomineilla she/her/hers, kuten on hänen sukupuoli-identiteettinsä mukaan oikein. George on erinomainen esimerkki siitä, miten transihmisistä kirjoitetaan sensitiivisesti ja heidän oikeuksiaan kunnioittaen. Kirjailija Alex Gino on muunsukupuolinen, joten hänellä on hyvät edellytykset kirjoittaa transkokemuksesta oikein.

Vaikka George on lastenkirja, se ei tuntunut siltä muuten kuin päähenkilöiden iän puolesta. Kirjoitustyyli on yksinkertainen, mutta ei alentuva tai lapsellinen - minulle ei kertaakaan tullut kirjaa lukiessani sellainen olo, että "tämä on nyt suunnattu nuorille lukijoille". Tarina edistyy nopeasti ja hahmot ovat ihastuttavia ja samastuttavia aina Georgen parhaasta ystävästä Kellystä hänen äitiinsä ja koulunsa rehtoriin saakka. Kirja on nopeasti luettu, mutta jättää lämpimän muiston ja paljon päässä jyllääviä uusia ajatuksia. Jos törmäät Georgeen jossain, ole niin kiltti ja lue se. Tässä pelissä voit vain voittaa.

Viisi tähteä, ja yksi kohta HelMet 2017 -haasteesta.

Kaunis ja koskettava: Unbecoming

Jenny Downham: Unbecoming. David Fickling Books, 2015. S. 437.

Valitsin Unbecomingin kesällä Lontoosta osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Olin aiemmin lukenut Downhamin You Against Men ja ollut niin vakuuttunut, että luotto oli korkealla tätäkin kirjaa kohtaan - eikä suotta.

Katie ei tiennyt, että hänellä on isoäiti, ennen kuin tämä muuttaa Katien kotiin miehensä kuoltua. Katien äidillä on ollut äärimmäisen huonot välit omaan äitiinsä, eikä yhteiselo muistisairaan Maryn kanssa lähde sujumaan kovin hyvin. Katie kuitenkin löytää yhteyden Maryyn, vaikka hän samalla joutuu navigoimaan ensimmäisiä ylioppilaskirjoituksiaan, ihastumistaan väärään henkilöön, koulussa syrjityksi joutumista ja ylikontrolloivaa äitiään. Pikkuhiljaa Maryn tarinoista paljastuvat vaietut perhesalaisuudet, jotka saavat Katien katsomaan niin äitiään, Marya kuin itseäänkin uudessa valossa.

Unbecoming on todella koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, heidän elämästään, ongelmistaan ja pitkään vaietuista tarinoistaan. Downham ei todellakaan pettänyt, vaan hänellä on selvästi taito kertoa tarinoita, jotka vetoavat ainakin minuun hyvin syvältä. Kirja käsittelee muistisairautta sydäntäsärkevästi, mutta asiallisesti. Sekä huonot että hyvät hetket tulevat huomioiduiksi. Suvussani esiintyy Alzheimeria, ja vaikkei kukaan läheiseni olekaan toistaiseksi sairastunut, aihe askarruttaa minua ja se oli yksi syy siihen, että tämä kirja on minulle tärkeä.

Katien ponnistelu oman sosiaalisen asemansa ja erityisesti oman seksuaalisen suuntautumisensa kanssa on myös kauniisti kirjoitettu sivujuoni. Monissa HLBT+ -kirjoissa hahmon seksuaalinen suuntautuminen on tarinan keskiössä, mutta on myös ihanaa lukea teoksia, joiden päähenkilö nyt vain sattuu olemaan sateenkaariväkeä. Seksuaalisuutta käsitellään kirjassa myös Maryn nuoruusmuistojen kautta - niissä esillä on toisenlainen normeja uhmaava seksuaalisuuden muoto, kun 1950-luvun tyttö ei pelkää osoittaa kiinnostustaan miehiin eikä sopeudu ajalle tyypilliseen kainon nuoren naisen muottiin.

Kirjan kolmesta naisesta Katien äiti jää lukijalle etäisimmäksi, sillä Katien ja Maryn tutustuessa toisiinsa äiti esitetään toistuvasti ahdasmielisenä ja kontrolloivana, omaa äitiään syyttä vihaavana pahiksena. Kirjan loppupuolella hänkin kuitenkin saa oman tarinansa kuuluviin ja yksipuolisen kuoren alta paljastuu loppuun asti mietitty kokonaisuus, joka istuu puuttuvana palasena sekä hänen oman äitinsä että hänen tyttärensä tarinaan.

Unbecoming on äärimmäisen hahmovetoinen kirja, ja sen hahmot ovatkin niin upeasti kirjoitettuja ja samastuttavia, ettei kirjan lukemiseen mene pitkään. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on itkettävä, naurattava ja ajatuksia herättävä varmasti kaikenikäisille lukijoille - suosittelen lämpimästi.

Viisi tähteä, ja neljä kohtaa HelMet 2017 -haasteesta.

Viimeistä kertaa: Annan jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset. WSOY, 2010. S. 430 (liitteinen 441). Englanninkielinen alkuteos The Blythes Are Quoted julkaistu vuonna 2009.

Pitempiaikaiset lukijani tietävät, että olen suuri L. M. Montgomeryn ja muiden tyttökirjailijoiden ihailija. Tarkoituksenani on kerätä koko Montgomeryn tuotanto ajan kanssa, ja olenkin jo melko hyvissä kantimissa. Annan jäähyväiset hyppäsi silmilleni kirjastossa, enkä ollut ikinä ennen edes kuullut kirjasta, saati nähnyt sitä, joten se piti tietenkin heti ottaa mukaan.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jossa Blythen perhe ei ole pääosassa, mutta he esiintyvät vähintään mainintoina kaikissa novelleissa. Novellit sijoittuvat ajallisesti aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun Annan lapset ovat vielä lapsia, ja aikaan sen jälkeen, kun Annalla on jo lapsenlapsiakin. Novellit kertovat Glen St. Maryn ja lähikylien väestä, niin lapsista, vanhuksista kuin aikuisista, heidän elämästään ja ongelmistaan. Blytheistä aina puhutaan, välillä hyvään ja välillä huonoon sävyyn. Englanninkielinen nimi The Blythes Are Quoted (karkeasti "Blythejä lainataan") onkin hyvin kuvaava. Novellien välissä on Annan ja hänen poikansa Walterin kirjoittamia runoja, ja perheenjäsenten kommentteja niihin.

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se palaa elävästi Montgomeryn aiempien teosten tunnelmaan, Prinssi Edvardin saaren romantisoituun elämään jossa kaikki on aina lopussa hyvin. Tarinoista löytyvät Montgomerylle tyypilliset haaveilijalapset, pitkään lykätyt avioliitot, katkerat vanhukset, äkkirakastumiset ja tietenkin kaikkitietävä Anna Blythe. Kuten jo sanoin, perhe mainitaan joka tarinassa, ja vaikka kaikki päähenkilöt eivät pidä heistä, yleensä lähistöltä löytyy kuitenkin joku, joka on valmis ylistämään Blythejen ylivertaista elämää ja viisautta. Tätä tapahtuu kirjassa niin paljon, että minultakin meni hermot muutamaan otteeseen - eivät he nyt niin täydellisiä ole! Toinen asia, mitä minun oli hankala käsitellä, on (ajankuvaan kuuluva) jatkuva seksismi. Erityisesti mieleeni jäi kohta erään novellin lopussa. Novellin päähenkilö on nainen, joka on adoptoinut pojan, vaikkei ole naimisissa eikä hänellä ole kokemusta lastenkasvatuksesta. Hänen ystävänsä tohtori Granger  on kosinut häntä elämänsä aikana useaan kertaan, ja nainen on aina kieltäytynyt. Novellin lopussa tohtori Granger komentaa (kyllä) päähenkilön menemään kanssaan naimisiin, sanoen jokseenkin näin: "Nyt sinä menet minun kanssani naimisiin eikä mitään vastalauseita!" Tämä ei ollut suinkaan ainut avoimen seksistinen kohta kirjassa, mutta järkytti minua eniten. Ei toista voi käskeä tekemään mitään tällaista, edes leikkimielisesti, kuten se on kirjassa tarkoitettu. Alkaa heti taas ahdistaa, kun vain ajattelenkin kyseistä kohtaa.

Ei varmasti yllätä ketään, kun sanon, että näin pitkässä novellikokoelmassa kaikki tarinat eivät ole kovin vauhdikkaita tai kiinnostavia. Monissa on kuitenkin omalaatuisia ja mielenkiintoisia hahmoja, jotka saavat kiinnostumaan kohtaloistaan. Tarinat ovat enimmäkseen sujuvasti kirjoitettuja ja tuttu ja turvallinen paluu Montgomeryn ja Annan maailmaan, viimeistä kertaa. Myöskään suomennoksesssa ei ollut moittimista.

Sananen vielä kirjan julkaisuvuodesta. Kuten ylhäältä näkyy, ei siitä ole kuin vajaa kymmenen vuotta. Tilannetta on selvitetty sekä kirjan alku- että jälkisanoissa: Montgomery lähetti käsikirjoituksen kustantajalleen vain päivää ennen kuolemaansa. Osa tarinoista ja runoista on synkkiä, ja tyyli erilaista kuin Montgomeryn yleensä - kenties kirjailija aavisti kuoleman lähestyvän. Kustantaja kuitenkin päätti järjestellä kirjan uudestaan ja jättää joitain osia siitä pois, ja näin syntyi Tie eiliseen (The Road to Yesterday). Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi vasta 2000-luvulla, ja se päätettiin julkaista kokonaisuudessaan, siinä asussa ja järjestyksessä kuin kirjailija itse sen oli tarkoittanut. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että näin tehtiin, sillä kirja antaa kiinnostavan kuvan etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jota Anna-kirjoissa ei käsitellä.

Kolme ja puoli tähteä

Yksi 2016- ja neljä 2017-haasteen kohtaa!

Miten elämästä selvitään hengissä? Sinner

Maggie Stiefvater: Sinner. Scholastic, 2014. S. 385.

Väristys-trilogian itsenäinen jatko-osa Sinner (suomeksi Viettelys) jäi minulta ilmestyessään lukematta, enkä juuri innostunut sen takakannesta. Eräs ystäväni kuitenkin vakuutti minulle, että se on lukemisen arvoinen, ja niinpä pyysin kirjan häneltä lainaan uudelleenluettuani trilogian loppuvuodesta. Hänen suosituksestaan luin kirjan alkuperäiskielellä, sillä ilmeisesti suomennos on melko karmeaa jälkeä.

Kaksi vuotta Ikuisuuden tapahtumien jälkeen Isabel käy sairaanhoitajakoulua Kaliforniassa ja Cole on juuri saanut uuden levytyssopimuksen - Kaliforniasta. Cole on päättänyt vakuuttaa Isabelin, ja Isabel on päättänyt olla tulematta vakuutetuksi. Hän ei kuitenkaan osaa pysyä kaukana Colesta, joka todella vaikuttaa parantaneen tapansa. Oman lisämausteensa soppaan tuo Colesta tosiTV-ohjelmaa kuvaava Baby North, joka on kiinnostuneempi katsojalukuja kasvattavasta draamasta kuin Colen musiikista tai henkilökohtaisista missioista.

Sinnerin lukeminen todella vaati sitä, että olin lukenut trilogian ensin pohjiksi alle, monestakin syystä. Tärkein lienee kuitenkin se, että tiesin miten paljon rakastan Isabelia ja Colea sekä erikseen että yhdessä. En muista enää, mitä ajattelin heistä lukiessani trilogiaa ensimmäisen kerran, mutta epäilen pitäneeni heitä jokseenkin rasittavina. Nyt vanhempana ja kokeneempana kumpikin sai paikan sydämestäni, koska he ovat sarjan ainoat hahmot jotka oikeasti tekivät jotain, ja koska he ovat niin äärimmäisen samastuttavia. Isabel on kyyninen, kuollut sisältä eikä usko rakkauteen, eikä hänellä ole mitään syytä olla mitään muuta. Cole on mennyt helvettiin ja takaisin, mutta löytänyt palasia joista kasata itseään uudestaan, ja tekee parhaansa sillä, mitä hänellä on. On todella lohduttavaa nähdä paperilla kaksi päähenkilöä, joilla on molemmilla massiivisia ongelmia, mutta silti he elävät niiden kanssa ja niistä huolimatta. Tässä kirjassa samaan sarjaan lisätään vielä Leon ja Sofia, jotka molemmat tuntuivat myös heti läheisiltä.

Kuten jo alussa mainittu ystäväni sanoi: "Se ei ehkä ole Maggielta juonellisesti oivaltavin tai hienoin kirja mut jos pitää valita joku sen kirjoista joka on saanut mut eniten tutkiskelemaan itseäni niin se on ylivoimaisesti Sinner." Tähän lausuntoon yhdyn täydestä sydämestäni. Sinner on täynnä kohtia, jotka jäävät mietityttämään ja saavat aikaan uudenlaisia oivalluksia itsestään ja maailmasta. Kirja on jatkuvasti yllättävää ja upeaa luettavaa. Olen myös sitä mieltä, että näin hahmovetoisessa kirjassa kuin Sinner ei välttämättä tarvitakaan monimutkaisia juonikuvioita. Sisältö tulee muualta.

Koen, etten osaa lainkaan kattavasti selittää, miksi tämä kirja puhutteli minua niin syvältä. En tiedä, miten sanoittaisin tämän tunteen siitä, että tässä kirjassa kaikki on vain niin kohdallaan. Siinä missä muut Väristys-kirjat saavat siirtyä lempikirjojeni joukosta rahvaan joukkoon, saa Sinner kunniapaikan heti Potterien vierestä.

Viisi tähteä.

Neljä kohtaa HelMetin 2017-haasteesta.

Kuningas järkäleiden joukossa: Taru sormusten herrasta

Hei taas pitkästä aikaa! Koulu on jälleen vienyt minut mukanaan ja sekä lukeminen että bloggaaminen on jäänyt vähiin, mutta yritän nyt saada nämä muutamat postaukset ulos ennen kuin jono jälleen kasvaa entisiin mittoihinsa. Ensimmäisenä kovimman luokan klassikkokamaa.

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. WSOY, 1973-1975. S. 893 (liitteineen 981). Englanninkielinen alkuteos The Lord of the Rings julkaistu vuosina 1954-1955.

Luettuani loppuun Mercy Fallsin sudet olin edelleen vanhempieni luona ilman hyllyäni täynnä vielä lukemattomia kirjoja: oli siis aika turvautua toiseen uudelleenlukuun. Harkitsin Varjojen kaupunkeja, kun äkkiä muistin, että olen vuosikaudet luvannut itselleni ja ympäröivälle maailmalle lukea uudestaan Tarun sormusten herrasta. Joululoma tuntui täydelliseltä ajankohdalta tätä projektia varten, ja sainkin Sormuksen ritarit laskettua vielä edellisen vuoden kirjasaldoon. Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat sitten vuoden 2017 ensimmäiset kirjat.

Sananen kirjojen jaosta. Aion arvioida koko trilogian yhtenäisenä teoksena, sillä sellaiseksi Tolkien sen kirjoitti ja sellaisena hän olisi sen julkaissut, jos olisi saanut kustantajansa suostumuksen. Aion kuitenkin laskea sen saldoihini kolmeksi eri kirjaksi kuten jo kävi ilmi, sillä olen ahne teknisesti tässä on kolme eri kirjaa. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin teos on myös sisäisesti jaettu kuudeksi eri kirjaksi, mutta selkeyden vuoksi viittaan näihin "Sormuksen ritarien ensimmäinen/toinen osa" tapaan.

Luin tämän tiiliskiven viimeksi noin 12-vuotiaana, ja nyt voin varmasti sanoa, että olin liian nuori. Kärsivällisyyteni ei riittänyt Tolkienin tyylille, enkä ymmärtänyt tarinaa muutenkaan kovin hyvin. Tämä toinen lukukerta oli siis positiivinen yllätys, sillä tarina edistyi paljon sujuvammin kuin olin muistellut ja jotenkin koko hommassa oli paljon enemmän järkeä. Olin myös unohtanut isoja paloja koko tarinasta, ja yllätyin välillä kohdista, jotka olivat erilaisia kuin elokuvissa.

Esimerkkitapaus. Ensimmäistä kertaa lukiessani inhosin Kahden tornin jälkimmäistä osaa, joka keskittyy Frodon ja Samin matkaan saattueen hajoamisesta aina Mordorin rajoille. Nyt sainkin yllättyä siitä, että tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon tuossa ajassa, ja vaikka Klonkku ahdistaa minua hahmona, pystyin silti lukemaan tämänkin osan suuremmitta vaikeuksitta. Parasta on se, kuinka Tolkien luo tunnelmaa: Frodo ja Sam ovat jääneet yksin erämaahan ilman mitään keinoa tietää, mitä muualla maailmassa tapahtuu, Klonkun varassa, ja jäljellä vain tehtävä. Muut kantavat heistä huolta, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä he eivät sitä tiedä. Kahden tornin ja Kuninkaan paluun Frodon ja Samin osuudet ovat synkkä kuvaus siitä, miten maailma lopulta tiivistyy yhteen epätoivoiselta tuntuvaan missioon. Frodon fatalistiset lausumat siitä, miten he eivät voi ikinä onnistua ja kaikki on tuomittu kadotukseen, huvittivat minua, mutta tuskin sitä itse olisi kovin paljon pirteämmässä mielentilassa tuossa tilanteessa. Samin horjumatonta optimisia ja energiaa kuitenkin tarvitaan, sillä Frodo yksinään alkaisi nopeasti käydä lukijan hermoille.

Tolkienin tekemä työ laajan maailmansa ja monimutkaisen juonensa eteen on kunnioitettavaa ja arvostan sitä paljon. En kuitenkaan arvosta sitä, miten paljon Tolkien tuntuu väheksyvän naisia. Jokaikinen kirjassa kohdattu naishahmo määritellään ensisijaisesti sen perusteella, että hän on kaunis. Kaikki muut mahdolliset piirteet, kuten rohkeus tai älykkyys, ovat toissijaisia eikä niitä välttämättä mainita lainkaan. Vain ulkonäöllä on väliä. Koko kirjassa on vain kaksi naishahmoa, joilla on edes jokseenkin merkittävä rooli: Galadriel ja Eowyn. Silti Galadrielinkin päätarkoitus tuntuu olevan hänen viehättävyytensä, ja vaikka Eowynillä on tärkeä tehtävä taistelussa, hänen ulkonäöllään, traagisuudellaan ja surullaan mässäillään kaikissa mahdollisissa käänteissä. Kaiken päätteeksi Puuparran tarina entvaimoista on helposti tulkittavissa valitukseksi siitä, miten itsekkäitä ja ahneita naiset ovat halutessaan elämän ilman miehiä, ja halutessaan ja arvostaessaan elämässä eri asioita kuin miehet.

Seikkailutarinana Taru sormusten herrasta on onnistunut, joskin se voisi olla hieman nopeampitempoinen. Aikuinen lukija kuitenkin jaksaa pitää kirjasta kiinni hitaammissakin kohdissa. Tolkien kirjoittaa uskomattoman hienoja ja kylmiä väreitä aiheuttavia taistelukohtauksia, ja Konnun puhdistus oli ehkä suosikkiosioni koko tarinassa. Klassikkoasemansa tämä kirja on ansainnut, vaikka parannettavaa olisikin.

Minulla olisi lisääkin sanottavaa, mutta eiköhän tämä arvio ole jo riittävän pitkä.

Neljä tähteä

Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu avaavat siis tämän vuoden kirjasaldon, ja myös vuoden 2017 HelMet-haasteen! Seitsemän kohtaa sain heti sieltä kuitattua.