Luin Maggie Stiefvaterin Väristys-trilogian yläasteaikoina, kauan ennen kuin tiesin lainkaan, kuka Maggie Stiefvater on. Myöhemmin tutustuin paremmin häneen ja hänen tuotantoonsa, ja nyt joululomalla päätin palata tämän vanhan suosikkisarjani pariin.
Vuosikausia Grace on tarkkaillut läheisen metsän susilaumaa ja erityisesti yhtä, keltasilmäistä sutta - hänen suttaan. Vuosikausia Sam on muuttunut aina kylmän tullessa sudeksi, ja hänen aikansa alkaa olla käymässä vähiin. Kun sudet hyökkäävät teinipojan kimppuun ja järjestetään ajojahti, löytää Grace kuistiltaan vertavuotavan, keltasilmäisen pojan. Heillä on viimein mahdollisuus tutustua toisiinsa kunnolla, mutta syksyn viilenevät lämpötilat uhkaavat viedä Samin lopullisesti takaisin metsään.
On omituista lukea kirjaa, jonka tietää lukeneensa pitkä aika sitten, ja josta tietää pitäneensä hurjan paljon. Trilogian kaikista osista muistin tästä ensimmäisestä selvästi eniten, mutta silti monet asiat tuntuivat tulevan vastaan kuin ensimmäistä kertaa. Huomasin myös, ettei kirja enää ollut aivan niin hyvä kuin yläasteella. Sillä on hetkensä, ja joistain kohdista tunnistin nyt jo niin tutuksi käyneen Stiefvaterin, mutta ylimalkainen mielipiteeni Väristyksestä oli "no joo, ihan ok".
Osan tästä mielipiteestä tekee varmasti suomennos, enkä haluaisi tuomita kirjaa täysin lukematta alkuperäisteosta. Erityisesti käännöksessä minua ärsytti jatkuva puolipuhekieli repliikeissä. Ne ovat enimmäkseen kirjakielisiä, mutta aina välillä mukaan on otettu jokin puhekielinen muoto. Tämä särähti isosti korvaani joka ikinen kerta. Puhekielinen dialogi on mielestäni ihan jees, mutta silloin siitä täytyy pitää systemaattisesti kiinni, eikä tehdä tällaista satunnaista puhemuotojen tiputtelua. En tykkää.
Väristyksestä jää mieleen voimakkaita tunnelmakuvia, ja se oli sen vahvuus jo aiemminkin. Piirakankokkaus keittiössä, läksyt ja kitaransoitto Gracen isän työhuoneessa, karkkikauppa, kirjakauppa... Ne ovat kohtauksia jotka ovat kotoisuudessaan ja lämminhenkisyydessään helposti omaksuttavia ja kadehdittaviakin. Niiden avulla myös isoja paloja tarinasta jää mieleen.
Tarinasta vielä sanoakseni: se on hiljainen eikä pidä itsestään meteliä, mutta viime kädessä dramaattinen ja hurja. Tämä yhdistelmä on melko ainutlaatuinen, vaikka tarina ei ollutkaan kovin mukaansatempaava.
Kolme tähteä.
Arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta.
Kuin ihmeen kaupalla, aviokalvontulehdus on tuonut Samin takaisin ihmiseksi. Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan ole ratkenneet. Samin pitää nyt tottua ajatukseen, että hänellä on tulevaisuus. Gracen vanhemmat tiukentavat otettaan tyttärensä elämästä. Samilla on huollettavanaan Beckin Kanadasta tuomat uudet sudet, Cole ja Victor. Gracen jatkuvasti pahenevan sairastelun myötä parannuskeinon todellisuus alkaa näyttää kyseenalaisemmalta ja kyseenalaisemmalta.
Muistin Häivähdyksestä vähemmän kuin Väristyksestä, mutta muistin tärkeimmän, eli Gracen sairastelun ja sen syyn. Tiedättekö sen tuskastuttavan tunteen, kun lukijana tai katsojana tietää jotain niin itsestäänselvää, ja hahmot käyttävät iän kaiken kyseisen asian ihmettelemiseen ja keksivät ratkaisun vasta ihan lopussa? Siltä minusta tuntui koko tämän kirjan ajan.
Sama kääntäjä, sama ärsyttävä puolipuhekielinen dialogi. Tämä kirja kuitenkin kuulosti jo paljon enemmän tuntemaltani Stiefvaterilta, ja siksi sen lukeminen oli ilahduttavaa. On hauska huomata, kuinka kirjailija kehittyy, eikä edes suomentaja ollut onnistunut tätä pilaamaan.
Tässä arviossa voisin keskittyä enemmän hahmoihin. Ensimmäinen osa on kerrottu Samin ja Gracen näkökulmista, tässä kirjassa mukaan lisätään Cole ja Isabel. Voinko ihan ensiksi sanoa, että luojan kiitos, sillä vaikka Sam ja Grace eivät ärsyttäneet minua ensimmäisessä osassa, olisin tuskin selvinnyt tämän läpi vain heidän kertomanaan. Mitään, toistan mitään, ei tapahtuisi eikä saataisi aikaan ilman Isabelia. Sam keskittyy angstaamaan ja Grace haahuilemaan epämääräisesti ympäriinsä, ja Cole on vielä tässä osassa liian sekaisin ollakseen hyödyllinen ilman liikkeellepanevaa voimaa. Minusta on hienoa, että Sam on miespäähenkilö ja hän saa olla herkkä ja runollinen, mutta rajansa kaikella. Samoin Grace: käytännöllinen matikkanörtti naispääosa on hieno asia, mutta tässä kirjassa hän tuntuu lähinnä olevan kaikista eniten pihalla.
Gracen vanhemmat ovat mielenkiintoinen sivujuoni, joka esitellään ensimmäisessä osassa ja joka kerää tuulta siipiensä alle tässä kirjassa. Koko tyttärensä nuoruuden he ovat olleet poissaolevia ja Grace on saanut pärjätä oman kykynsä mukaan, mutta nyt he päättävätkin alkaa kontrolloida Gracen elämää täysin. Tämä saa ymmärrettävästi niin Gracen kuin lukijan raivoihinsa, mutta valitettavasti oikeutettu raivo ja kunnollinen turhaumien purkaminen nähdään vasta osassa kolme.
Kolme ja puoli tähteä.
Arvio sisältää spoilereita edeltävistä osista.
Colen ensimmäinen onnistunut tiedemieskokeilu pelasti Gracen ja vei tämän sudeksi metsään, muiden ulottumattomiin. Nyt hän jatkaa kokeilujaan tarkoituksenaan löytää todellinen parannuskeino. Asioiden tärkeysjärjestys kuitenkin muuttuu, kun Isabelin isä päättää järjestää helikoptereita ja tarkka-ampujia sisältävän susijahdin päästäkseen laumasta eroon lopullisesti. Samin on saatava Grace ulos metsästä, ja lauma on saatava turvaan.
Lähtökohtaisesti minua ärsytti, kun huomasin, että suomentajaa oli vaihdettu tähän osaan. Lopulta se oli kuitenkin parempi ratkaisu, sillä hermoja raastava dialogi muuttui normaaliksi ja kirjakin oli niin paljon parempi kuin edelliset. Osaksi kyse lienee jälleen kirjailijan kehityksestä, mutta olen kohtalaisen varma, että myös paremmalla suomentajalla on sanansa sanottavana tässä.
Ikuisuudesta en muistanut mitään muuta kuin sen, että susijahtia ollaan järjestämässä. Käytännössä luin siis aivan uutta kirjaa - mieleeni ei edes palautunut mitään sitä mukaa kun luin. Edellisen osan johtopäätökseni kuitenkin vahvistuivat: mitään ei saataisi aikaan ilman Isabelia, ja Sam keskittyy angstaamiseen. Kiinnyin kovasti Coleen tässä osassa, sillä vaikka hän on itsekäs sekopää, viime kädessä hänestä on niin moneen! Eikä hän lopulta olekaan niin kovin itsekäs.
Gracen ja hänen vanhempiensa välinen showdown on hyvin tyydyttävää luettavaa. Oikeastaan sama pätee koko kirjaan: juoni ottaa viimeinkin vauhtia, eikä kukaan ole tuhottoman ärsyttävä, ja kaiken kaikkiaan koko kirja on hyvin onnistunut. Minun kokemuksessani on harvinaista, että trilogia paranee kirja kirjalta, mutta tässä tapauksessa käy juuri niin. Ikuisuus on erittäin mukaansatempaava, se on kaunis ja liikuttava, hauska ja mielenkiintoinen, ja loppu jää juuri sopivan avoimeksi. Tässä kirjassa kaikki on kohdallaan.
Neljä tähteä.
Tällä trilogialla tietenkin kuitataan HelMet 2015 -haasteen kirjatrilogia-kohta!
Sain ystävältäni lainaksi itsenäisen neljännen osan, Sinnerin, joka keskittyy Isabeliin ja Coleen. Koska he olivat suosikkini muutenkin, en malta odottaa että pääsen lukemaan sitä. Sinner on myös minulle kerta kaikkiaan uusi tapaus, jota en ole vielä koskaan lukenut. Odotukseni ovat korkealla!
Luin bloggauksesi vain Väristyksen osalta, sillä olen jo pitkään ajatellut lukea tämän trilogian. Ehkä, ehkä joskus sopivan hetken tullen....
VastaaPoistaKyllä sille kannattaa antaa mahdollisuus! Ja en ole varma kävikö tuosta Väristyksen osasta vielä ilmi, mutta mielestäni kirjat tosiaan paranivat toinen toisensa perään, eli jos ensimmäinen ei nyt niin suursuosikki enää ollutkaan, niin seuraavat jo nostavat arvosanaa:)
PoistaOon lukenu Väristyksen joskus vuosia sitten. Se oli liian verkkainen mun makuun, mutta muistaakseni ihan kiva. Ja mä muistan kyllä elävästi kirjakauppakohtauksen. Ehkä joskus sais aikaseks lukea loputkin :D
VastaaPoistaNe oli kyllä paremmat. Voin lykätä ne sulle joskus, jos haluut, tosin ite ehkä lukisin mieluummin englanniksi.
Poista