Vaakakupeissa onnellisuus ja tuskallisuus: This Is Kind of an Epic Love Story

Kacen Callender: This Is Kind of an Epic Love Story. Balzer + Bray, 2018. S. 286

Tämän kirjan takakansitekstissä sitä suositellaan ihmisille, jotka pitävät Boy Meets Boysta ja Simon Vs. the Homo Sapiens Agendasta. Simon Vs. on yksi lempikirjoistani, joten tietenkin tartuin This Is Kind of an Epic Love Storyyn innolla. Se olikin hyvä, mutta eri syistä kuin takakansiteksti antoi ymmärtää.

Nate Bird ei usko onnellisiin loppuihin, ei ainakaan sen jälkeen kun hänen parhaasta ystävästään Florencesta tuli hänen tyttöystävänsä ja sitten taas paras ystävänsä vaikka Nate olisi mieluusti pitänyt hänet tyttöystävänään. Florence on kuitenkin päättänyt, että Naten on aika siirtyä eteenpäin, ja kuin tarjottimella ilmestyy tilaisuus: Naten lapsuudenystävä Oliver James palaa kaupunkiin, ja vuosien takaisen konfliktin selvittäminen tuo pintaan ystävyyden lisäksi muitakin vanhoja tunteita.

Aivan ensiksi täytyy antaa propsit tämän kirjan kansitaiteelle, joka yksinkertaisessa selkeydessään ja rohkeilla väriyhdistelmillään puhuttelee minua suunnattomasti. Se antoi itsensä myös todella kauniille bookstagram-kuvalle (minua voi seurata @elesumubooks Instagramissa).

Parasta tässä kirjassa on sen vähemmistörepresentaatio. Kaikki tärkeimmät hahmot, Nate, Flo ja Ollie, ovat rodullistettuja sateenkaari-ihmisiä. Ollie on myös kuulovammainen. Tässä päästään suoraan aliedustettuihin identieettien intersektioihin, ja minusta on äärimmäisen hienoa ja tärkeää että ne ovat tässä kirjassa näkyvillä etusijalla. Sateenkaarevuutta ei kuitenkaan sen kummemmin käsitellä tai siitä edes keskustella - on vain normaalia, että ihmiset ovat kiinnostuneita monista sukupuolista, mukaan lukien omastaan. Tämä on A+ esimerkki siitä, miten kirjoitetaan sateenkaareva tarina ilman että sateenkaarevuus on sen pääasia tai osallinen pääkonfliktissa. Lisäksi Ollien kuulovamman vuoksi kirjassa käytetään paljon viittomakieltä, mitä en ollut ennen nähnyt mutta mistä nautin suuresti. Viittomakieli on minusta aina ollut kiinnostavaa ja haluaisin oppia sitä. Kirjassa kuvaillaan viittomat niitä käytettäessä, ja ensimmäisellä kerralla kerrotaan niiden merkitys. Sen jälkeen on lukijan tehtävä muistaa, mitä eri viittomat tarkoittavat. Tästä pidin.

Ärsyttävintä tässä kirjassa oli jo alussa mainitsemani virheelliset odotukset. Älkää erehtykö: siitä huolimatta että kirjaa verrataan Simon Vs.:än, se ei ole hyvän mielen romanttinen komedia, vaan melko angstinen draama. Se on silti hyvä kirja! Mutta odotukseni olivat väärät ja siksi jossain määrin petyin lukukokemukseen.

Lisäksi minua ärsytti Naten pessimismi ja kyvyttömyys puhua ihmisille asioista. Hänen pessimisminsä johtaa hänet toistuvasti olettamaan tietävänsä, mitä muut ihmiset ajattelevat, tahtovat tai aikovat, eikä hän sitten puhu asioista, ja kaikki menee pieleen kun hän onkin olettanut väärin. Tämä oli minusta raivostuttavaa. Konfliktina onnellisten loppujen olemassaolo on mielestäni kiinnostava ja olen pohtinut sitä itsekin monesti: onko hetkellinen onnellisuus sitä (potentiaalisesti) seuraavan särkyneen sydämen arvoista? Teemana tätä käsitellään kirjassa mielenkiintoisesti, mutta tarinan sisällä Naten liki täydellinen pessimismi asiasta oli minulle välillä liian raskasta.

Juonen tahti ei aina aivan toimi ja tarinan sisäisen aikajanan seuraaminen oli minulle toisinaan hankalaa. Hahmot ovat monipuolisia ja todellisen tuntuisia, mutta heidän motiivinsa jäivät välillä minulle epäselviksi (ja/tai käsittämättömiksi). Olen kuitenkin sitä mieltä että kokonaisuutena kirja on hyvä ja tärkeä niin viestiltään kuin representaatioltaan, ja luulen että omien ristiriitaisten tunteideni negatiivisen puolen lähtökohtana ovat suurelta osin vääränlaiset odotukseni.

Neljä tähteä

HelMet 2019:
48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä

Elokuvan hurmaamana: To All the Boys I've Loved Before

Jenny Han: To All the Boys I've loved Before. Simon & Schuster, 2014. S. 355

Kukaan YA-maailman tuulia seuraava ei ole voinut välttyä To All the Boys I've Loved Beforelta - se julkaistiin jo viisi vuotta sitten, mutta puhututtaa edelleen. Viime kesänä ilmestynyt Netflix-elokuva sai minutkin viimein tarinan pariin, sillä vaikka en ollut ikinä kiinnostunut kirjasta tarpeeksi lukeakseni sen, halusin tukea ensimmäistä teiniromcomia jossa pääosaa näytteli aasialaistaustainen tyttö. Elokuva olikin ilahduttava ja kun tämän vuoden HelMet-haasteeseen ilmestyi kohta "Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan", oli valinta selvä muutamastakin syystä. Ensinnäkin olin pitänyt To All the Boys -leffasta odotettua enemmän, ja toiseksi en yleensä ikinä katso leffoja lukematta ensin, joten vaihtoehtoja ei juuri ollut.

Viisi kertaa elämässään Lara Jean on ollut oikeasti rakastunut, ja viisi kertaa hän on kirjoittanut salaisen rakkautensa kohteelle rakkauskirjeen, jonka on sitten piilottanut hatturasiaan vaatekomeronsa perälle. Hänen isosiskonsa Margotin lähtiessä Skotlantiin yliopistoon jää kodista, pikkusisko Kittystä ja isästä huolehtiminen Lara Jeanin harteille. Uusi tilanne kuitenkin mutkistuu entisestään, kun joku lähettää Lara Jeanin rakkauskirjeet ja yksi niistä menee Lara Jeanin ystävälle ja Margotin entiselle poikaystävälle, naapurin Joshille. Kiusallisen tilanteen paineessa Lara Jean ja toisen kirjeen vastaanottaja Peter Kavinsky päättävät esittää seurustelevansa jonkin aikaa, jotta Peter voi kostaa entiselle tyttöystävälleen ja Lara Jean vakuuttaa Joshin siitä, että hänen tunteensa tätä kohtaan ovat menneen talven lumia.

Tämä on todella söpö kirja, jossa on ihanan kotoinen tunnelma. Lara Jean ei harrasta biletystä, vaan leipomista, leikekirjojen tekemistä ja muuta kotoisaa puuhastelua. Sitä on rentouttava ja mukava lukea. Näiden kontrastina kirjassa käsitellään myös sitä, kuinka tyttöjen äidin kuoltua vuosia aiemmin, Margotin lähdettyä Skotlantiin ja isän tehdessä paljon töitä iso osa varsinaisesta taloudenpidosta jää myös Lara Jeanin harteille. Perhe, sen tärkeys, tehtävät ja määritelmä ovatkin isoja teemoja kirjassa.

Elokuvaan verrattuna kirjan tahti toimii mielestäni huomattavasti paremmin. Asiat etenevät loogista vauhtia, kun taas elokuvassa minulle tuli molemmilla katselukerroilla olo "ai nyt ollaan jo näin pitkällä". Kirjassa on luonnollisesti myös enemmän aikaa ja kohtauksia rakentaa juonta ja hahmojen suhteita. Toinen merkittävä heikkous elokuvassa on koko juonen motivaatio. En sano siitä nyt enempää välttääkseni spoilereita, mutta juonen liikkeelle paneva voima on kirjassa huomattavasti uskottavampi ja loogisempi kuin elokuvassa.

Sitten päästään asioihin, joista tässä kirjassa/tarinassa en erityisesti pidä. Ensinnäkin rakkaustriangeli kolmiodraama Lara Jeanin, Joshin ja Peterin välillä ei kiinnosta minua pätkän vertaa. En vain jaksanut välittää. Toiseksi kirjan keskeinen konflikti on mielestäni epäuskottava ja hämmentävä enkä jaksa uskoa, että todellisuudessa ikinä tapahtuisi niin kuin kirjassa (ja elokuvassa, tosin hieman eri tavalla) tapahtuu. Ajatukseni on lähinnä: Mitäh.

Joka tapauksessa minusta on hauskaa että fanfictionista tuttu ja suosittu valeseurustelu on löytänyt tiensä myös kirjojen sivuille, ja nautin tämän osion lukemisesta suuresti. Lara Jean on suloinen päähenkilö, ja Peter Kavinsky kirjassa mielestäni monipuolisempi ja kiinnostavampi vastapari hänelle kuin elokuvassa. Kirjan viimeinen neljännes ei oikein puhutellut minua, koska en jaksanut konfliktia, mutta muuten pidin kirjasta ja se oli hauska lukukokemus. Jatko-osiin asti tuskin kuitenkaan pääsen.

Kolme ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
6. Rakkausromaani
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan

Stalkkereita ja seksipositiivisuutta: Jack of Hearts (And Other Parts)

L. C. Rosen: Jack of Hearts (And Other Parts). Lukenut Drew Caidan. Penguin Books Ltd, 2018. Kesto: 8 h 10 min

Tämän kirjan valitsin lähes pelkästään nimen perusteella, sillä se on mielestäni hauska, kekseliäs ja herättää heti kiinnostuksen. Olin kyllä myös kuullut, että kirja on homo, joten se luonnollisesti lisäsi kiinnostustani noin 100%.

Joka maanantai Jack kuuntelee tyttöjen ja poikien vessoja yhdistävän ilmastointikanavan läpi, mitä koulun juorumylly kertoo hänen edellisen viikonlopun seikkailuistaan. Kun hänen ystävänsä Jenna tarjoaa hänelle mahdollisuutta alkaa pitää kysymyspalstaa seksistä, suhteista ja identiteetistä suositulla uutissivustollaan, Jack päättää ottaa tarinat itsestään omiin käsiinsä. Kysymyksiin vastaaminen on hauskaa ja tuo hänelle uudenlaisen vapauden tunteen. Se ei kuitenkaan kauan kestä, sillä hänen lokeroonsa on alkanut tipahdella pinkkejä origameja, joiden sisään kirjoitettujen nimettömien viestien sävy muuttuu nopeasti kummallisesta rajoittavaksi ja sitten uhkaavaksi.

Tämä kirja herätti minussa paljon vahvoja tunteita. Sekä hahmot että tunnelmat ovat erinomaisesti kirjoitettuja, ja tuntuvat aitoudessaan välillä iholla saakka. Jack on loistava päähenkilö, sillä hän tietää kuka on ja elää elämäänsä piilottelematta juuri sellaisena: feminiinisenä homopoikana, joka tykkää meikistä, bileistä ja seksistä, mutta ei tahdo sitoutua parisuhteeseen. Osioista, joissa Jack kirjoittaa kolumniaan, välittyy suorastaan ihailtava itsevarmuus ja itsetuntemus. Hänen nimeton stalkkerinsa ei kuitenkaan tahdo Jackin elävän elämäänsä tällä tavalla, ja stalkkeri-juonen edistyessä Jack tuntuukin kuin kutistuvan ja pakenevan kuoren sisään, jota hänellä ei aiemmin edes ollut. Se on sekä hirvittävää että hirvittävän todellista.

Jackin suurin heikkous ihmisenä (ei siis hahmona) on se, että hän vähättelee aina ongelmiaan ja hankalia tilanteitaan sanomalla "it could be worse". Tämä johtaa myös kirjan ärsyttävimpään aspektiin, eli siihen, että hän kieltäytyy kertomasta stalkkeristaan äidilleen tai muille aikuisille. Osin tämä on aiheellista, sillä Jackilla ei ole mitään syytä uskoa, että esimerkiksi hänen koulunsa rehtoria kiinnostaisi auttaa häntä, mutta äidilleen? Joka selvästi rakastaa häntä ja tekisi kaikkensa auttaakseen?? Jack ei tahdo häiritä äitinsä elämää ja päättää sen sijaan, että voi varmaankin elää elämäänsä tuntemattoman stalkkerin uhrina valmistumiseen asti. Halusin lyödä päätäni seinään. Kun on kyse lukiodraamasta, vakavakin asia kuten nimetön uhkailu ja kiristäminen on suhteellisen helposti selvitettävissä aikuisten avulla, mutta toisaalta tämä kuvastaa hyvin sitä, miten lukiolaisten mielessä kaikki on elämää suurempaa ja jos stalkkeri kieltää kertomasta aikuisille, niin vaihtoehtoja ei sitten varmaan ole.

Juonikuviona stalkkeri on sekä onnistunut että epäonnistunut. Onnistunut siinä mielessä, että Jackin takaperoinen kehitys stalkkauksen pahetessa on hyvin kirjoitettu, ja hänen ahdistuksensa ja tilanteen mahdottomuus ja pelottavuus välittyvät kirjasta käsinkosketeltavan hyvin. Epäonnistunut siinä mielessä, että stalkkerin henkilöllisyys on ennalta-arvattava: epäilin oikeaa ihmistä melkein alusta saakka. Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa unohdin epäilleeni kyseistä henkilöä, mutta jokin vihje pamautti epäilyksen takaisin juonta seuraavan aivojeni osan etualalle ja kun vihjeiden kertyessä rakensin keissiäni, se oli hyvin pitävä ja lopulta olinkin ollut koko ajan oikeassa. Tällaisissa mysteerikuvioissa melkein aina mieluummin yllättyisin.

Sitten muihin asioihin. Kuten jo mainitsin, Jack pitää seksistä, mutta ei tahdo romanssia. Kirjassa onkin paljon seksiä - ei eksplisiittisesti kuvattuna, mutta selväksi tulee, mitä tapahtuu. Jack myös puhuu seksistä melko yksityiskohtaisestikin kolumneissaan. Tämä on mielestäni hieno juttu, sillä seksipositiivisuus ylipäätään on hyvä, ja homoseksin normalisointi erityisesti on hyvä. Kirjassa otetaan lisäksi erinomaisesti huomioon turvaseksin ja suostumuksen tärkeys, kuten myös se, että kaikkia seksi ei kiinnosta, ja sekin on ihan ok ja normaalia. Kaikin puolin seksin käsittely tässä kirjassa on mielestäni A+ ja soisinkin mahdollisiman monen teinin lukevan tämän jo vain sen takia.

Jackin kolumnit luovat kirjaan rytmin ja niissä tulee esiin monia kirjan tärkeimmistä viesteistä, kuten yllämainittu turvaseksin ja suostumuksen tärkeys. Kolumneissa käsitellään monipuolisesti myös omien rajojen tunnistamista ja kommunikoimista. Lisäksi Jack kirjoittaa erinomaisen call-outin heteroiden homoihin kohdistamasta fetisismistä ja mikroaggressioista. Kaiken kaikkiaan kolumnit ovatkin ehkä kirjan parasta antia.

Lopuksi täytyy vielä sanoa siitä, miten kirjassa käsitellään stereotypioita. Jack on hyvin stereotyyppinen homopoika ja tietää sen kyllä, mutta sellainen hän on ja se on hänen juttunsa! Hänen ex-poikaystävänsä ei kuitenkaan arvosta Jackin hinttarimeininkiä vaan sanoo, että Jack vaikeuttaa tasa-arvon tavoitteiden saavuttamista. Arvostin todella paljon sitä, miten tätä asiaa pohditaan ja millaiseen lopputulokseen sen tiimoilta kirjassa tullaan. Ja jottei nyt kenellekään jää epäselväksi, niin mielipiteeni on: alistettu ryhmä ei ikinä ole enemmistölle velkaa sitä, että he sopeutuisivat enemmistön asettamaan muottiin siitä mitä on olla "oikeanlainen homo" tms. Jokainen saa olla oma itsensä juuri sillä tavalla kuin on, ja on yhteiskunnan tehtävä hyväksyä se ja tehdä kaikille tilaa.

Drew Caidan lukee kirjan ja antaa Jackille äänensä kunniamaininnan veroisesti. Kuulen edelleen äänen sävyt ja painot päässäni kun mietin tätä kirjaa, ja Caidanin esityksen kuunteleminen oli suuri ilo.

Neljä tähteä

Söpöysskaalalla punainen: Let's Talk About Love

Claire Kann: Let's Talk About Love. Swoon Reads, 2018. S. 284. Tiedoston koko: 7562 KB

Täytyy heti alkuun todeta, etten yleensä pidä kansista, joissa on tyyppi, mutta tämän kirjan kansitaide on minusta äärimmäisen onnistunut.

Alicella on kolme ongelmaa: hän ei halua juristiksi, hän ei ole tullut kaapista aseksuaalisena melkein kenellekään, ja uusi työkaveri Takumi saa hänet kyseenalaistamaan kaiken elämässään. Aseksuaalisuus on pitkään ollut osa Alicen identiteettiä, mutta vain hänen paras ystävänsä Feenie tietää siitä, ja edellinen tyttöystävä jätti Alicen seksin takia. Niinpä hän on jumissa epäoptimaalisessa tilanteessa Feenien ja tämän poikaystävän kämppiksenä työskennellessään samalla kirjastossa ja väistellessään vanhempiensa kysymyksiä oikeustieteelliseen hakeutumisesta. Takumin ilmestyminen työpaikalle kuitenkin sekoittaa Alicen elämän viimeisetkin palikat, ja hänen on joko tartuttava haasteeseen ja aseteltava ne uudelleen siten kuin hän itse tahtoo, tai jälleen kerran taivuttava olemaan se Alice, jota muut häneltä odottavat.

Let's Talk About Lovessa ehdottomasti parasta ovat hahmot. Alice, näkökulmahahmo, on hauska ja samastuttava nuori nainen, ja ihmiset hänen ympärillään ovat kukin hyvin persoonallisia tapauksia. Erityisesti Alicen perheenjäsenet tuntuivat kipeän aidoilta, ja myös miespääosa Takumi on rakennettu monisävyiseksi hahmoksi. Alicen kamppailu oman tiensä löytämiseksi on koskettavaa ja kiinnostavaa luettavaa olematta kuitenkaan liian raskasta - Let's Talk About Love on söpö hyvänmielenkirja vakavista aihepiireistä huolimatta.

Alice itse sai minut monesti ajattelemaan ystäviäni, jotka ovat aseksuaalisuus-spektrumilla, ja jos aseksuaalisuus on sinulle vierasta, niin kirja on hyvä esittely orientaation peruspalikoihin. Vaikka Alice tietää olevansa ace, hän käsittelee yhä asiaa itsekseen paljon, ja kirjan aikana myös terapeutin kanssa, joten lukija saa hyvän käsityksen aseksuaalisuudesta. (Propsit kirjalle myös positiivisesta terapiakuvauksesta!) Alice on muutenkin identieettien intersektiossa: hän on nuori, musta, biromanttinen ja aseksuaalinen nainen. Mutta Alice on paljon muutakin. Hän rakastaa sisustussuunnittelua, syö paljon roskaruokaa ja luokittelee ihmisiä ja asioita värikoodatulla söpöysskaalalla. Alicessa on mielestäni ihanaa juuri se, kuinka hän edustaa monia sorrettuja identiteettejä ja tämä on osa hänen päivittäistä elämäänsä, mutta päällimmäisenä hänestä jää kuitenkin mieleen aivan muita asioita.

Let's Talk About Love on Claire Kannin esikoisteos, ja se näkyy kirjan kielessä ja rytmissä. Kirjoitustapa tuntui mielestäni välillä irtonaiselta ja paikasta toiseen hyppivältä, mikä vaikeutti tarinan seuraamista ja vei pois sen maailmasta. Lisäksi aika edistyy toisinaan kummallisin harppauksin, joita en aivan hahmottanut. Kirja kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta Alicen kertojanääni on kuitenkin vahva ja persoonallinen, eikä tarinassa ole tylsiä hetkiä, vaan se edistyy koko ajan. Jännite on luotu todella onnistuneesti Alicen ja Feenien, Alicen ja Takumin, Alicen ja Alicen vanhempien välille, ja aikaharppauksista ja tyylin ajoittaisesta rikkonaisuudesta huolimatta juoni pysyy erittäin hyvin kasassa. Myös loppuratkaisu on hyvin ajateltu ja siitä jää mukavan lämmin, mutta silti voittoisa olo.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on äärettömän suloinen ja hymyilyttävä ja käsittelee tärkeitä aiheita, vaikka ei olekaan joka kohdasta erinomaisesti kirjoitettu. Aion kuitenkin seurailla, mitä Claire Kann tekee seuraavaksi, sillä hänen kirjallinen uransa lähti liikkeelle erittäin lupaavasti!

Neljä tähteä

Tämä oli viimeinen 2018 lukemani kirja! (Tiedän, tämä ei ole ollut hyvä blogitalvi.) Alkaneelta vuodelta onkin jo kertynyt pitkä jono, jonka kimppuun yritän päästä mahdollisimman pian.

Kaikki, mitä halusin: What If It's Us

Becky Albertalli & Adam Silvera: What If It's Us. Balzer + Bray & Harper Teen, 2018. S. 433

New York City + kesä + homot + loputtomat musikaalireferenssit = täydellinen kirja???

Arthur on kesätöissä äitinsä lakifirman New Yorkin toimistossa, mutta kaipaa tavallista elämäänsä Georgiassa. Ben on kesäkoulussa ja yrittää päästä yli entisestä poikaystävästään. Poikien kohtaaminen postitoimiston luona tuntuu kohtalolta, mutta kohtalo on julma ja erottaa heidät toisistaan ennen kuin he ehtivät vaihtaa edes nimiä, saati puhelinnumeroita. Voiko söpön vieraan pojan löytyminen uudestaan New York Cityn betoniviidakosta olla edes mahdollista? Ja kun mahdoton tapahtuu, voiko yhteistä säveltä löytyä - etenkin kun Arthurin paluu takaisin Georgiaan kummittelee kesän lopussa?

Tämä kirja ilmestyi 9.10.2018. Pienen quebeciläiskaupungin kirjakaupan pienelle englanninkieliselle osastolle sitä ei kuitenkaan tullut. Vaan ei hätää - lähdimme seuraavalla viikolla lomalle New Yorkiin, jossa haaveenani oli muutenkin käydä Books of Wonderissa. Books of Wonder on itsenäinen, lasten- ja nuortenkirjallisuuteen erikoistuva kirjakauppa jolla on kaksi myymälää New Yorkissa. He hoitavat monien amerikkalaisten YA-kirjailijoiden signeerattujen kirjojen ennakkotilauksia, niin myös What If It's Usin. Toiveenani oli siis saada paitsi kirja, saada siitä nimikirjoitettu painos. Tämä toteutui! (Sivuhuomio: Jos olet YA-ihmisiä ja matkustat New Yorkiin, niin Books of Wonder on ehdoton käyntikohde. Siellä on käsittämätön määrä kirjoja joita Suomesta ei saa, ja todella monet ovat saatavilla signeerattuina. Kaupalla on myös harvinaisten ja vanhojen painosten osasto, jos keräilykirjat kiinnostavat.)

No niin, jospa sitten itse kirjaan. En tiedä mistä aloittaa! Tämä on ollut tulppana postausjonossani viimeisen kuukauden ajan, sillä kaikista vaikeinta on kirjoittaa siitä, mikä merkitsee itselle kaikista eniten. Mutta aloitetaan vaikka kaupungista: kuten sanoin, ostin tämän kirjan New Yorkista, ja kotiin Kanadaan palattuani sen lukeminen oli melkein taianomaista. New York on valtavassa osassa tätä tarinaa, sen ihanuudet ja ärsyttävyydet kirjoitettu yhtä suureksi osaksi narratiivia kuin päähenkilöt itse. Kaupunki on punottu jokaiseen kohtaukseen tavalla, mikä vei minut suoraan takaisin, ja oli aivan ääretön lahja, että olin viettänyt siellä juuri edellisen viikon. Paikat olivat tuttuja, ja saatoin kuvitella itseni Arthurin ja Benin mukana niin metrossa, Times Squarella kuin Levain Bakeryssakin. Pidän hirveästi kirjoista, jotka tuntuvat kuin rakkauskirjeeltä tapahtumakaupungilleen, ja tämä on juuri sellainen kirja.

Arthur on New York newbie kuten minäkin, mutta se ei ollut ainoa syy, jonka vuoksi samastuin häneen voimakkaasti. Arthurin musikaalirakkaus, romanttinen kokemattomuus, ja no chill attitude tuntuivat niin tutuilta, että aloin epäillä eläväni toista elämää georgialaisena teinipoikana. Toisaalta yhtä lailla Benin nörttiys, kirjankirjoitus, kaupunkilaisuus henkeen ja vereen sekä hänen suhteensa parhaaseen ystäväänsä puhuttelivat. Molemmat päähenkilöt ovat siis ihania ja minun oli helppo löytää itseni heistä, ja niin on varmasti myös monien muiden. Benin perhe on Puerto Ricosta mutta Ben ei puhu espanjaa ja hän joutuu tekemään paljon identiteettityötä siksi, että menee valkoisesta, kun taas Arthurilla on ADHD. Sain myös repiä hiuksia päästäni molempien hahmojen vuoksi, mutta se tekee heistä kokonaisia ja todellisia, sillä kuka teinipoika nyt ei olisi välillä typerä ja ärsyttävä.

Monilla tavoin tämä kirja tuntui kohtalolta. Se on New York -kirja, jonka ostin New Yorkista, ja se on kirja ensimmäisen poikaystävän löytämisestä aikarajan haasteista huolimatta, jonka luin samaan aikaan kun flirttailin tytön kanssa, josta vain päiviä myöhemmin tuli ensimmäinen tyttöystäväni aikarajan aiheuttamista haasteista huolimatta. Tunsin tämän luissani jo lukiessani: Kirjassa on kohtaus, jossa Ben, Arthur ja kaksi muuta hahmoa menevät laulamaan karaokea. Luin kohtausta samaan aikaan kun tuleva tyttöystäväni ehdotti, että menisimme joku päivä kaveriporukamme kanssa laulamaan karaokea. Niin paljon Benin ja Arthurin tarinasta peilautui meidän suhteessamme, että tällä kirjalla tulee aina olemaan erityinen merkitys minulle siitäkin huolimatta, että kyseinen suhde on jo päättynyt. Ostin hänelle joululahjaksi oman kappaleen What If It's Usia ja tein marginaaleihin muistiinpanoja, huomautuksia, kommentteja siitä, miten kohtalonomaiseksi olin itse kokenut kirjan ja miten paljon se merkitsi minulle.

Juonen osalta on sanottava, että kaikille se ei välttämättä kanna. Kirjan alussa kuluu pitkä aika siihen, kun Ben ja Arthur yrittävät löytää toisensa uudelleen, ja joillekin tämä voi olla liian hidasta. Itse lähinnä huomasin sen tyyliin: "Oho näinkö paljon mä oon jo lukenut!" mutta voin kuvitella, että kaikki eivät koe samoin. Samaten, koska kyseessä on lopulta romanttinen draama, on kirjan muukin juoni Benin ja Arthurin suhteen varassa, enkä itse rakastanut yhtä käännettä, jolla draamaa luotiin. Kirjan loppuratkaisussa ei ole mitään erityisen yllättävää, joskin yllätyskäänteen puutteen ainakin minulle korvasi katkeransuloisten tunteiden määrä. Itselläni ei siis ole tuota yhtä silmienpyörittelyn arvoista käännettä lukuun ottamatta mitään valittamista juonesta, mutta haluan sanoa, että neljänsadan sivun kirjassa näin voimakas hahmovetoisuus voi olla joillekin liikaa.

Becky Albertalli on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoitani, ja olen iloinen, että tämä teos jatkoi hänen loistavien kirjojensa sarjassa. Adam Silveralta en ole vielä lukenut mitään muuta, mutta ostin samalta reissulta More Happy Than Notin jonka lukemista odotan tämän jälkeen innolla. Heidän tyylinsä sopivat todella hyvin yhteen ja tuloksena on kaunis, sydäntäsärkevä, äärettömän söpö ja kaikin puolin valloittava kirja, jonka tahdon jo lukea uudestaan. Ja kyllä: kirjan nimi on viittaus Dear Evan Hansen -musikaalin Only Us -kappaleeseen, mikä tulee selville viimeistään osien nimistä: What If, It's Us, And Only Us sekä epilogi What If It's You and Me.

Viisi tähteä

Ja koska laulunsanat todellakin lasketaan runoksi, saan tällä kirjalla myös yhden kohdan HelMetin 2018-haasteesta.

Omakustanteiden riskit: Learning Curves

Ceillie Simkiss: Learning Curves. Omakustanne, 2018. S. 93. Tiedoston koko: 4869 KB

Pienoisromaanit olivat syksyn sana, sillä keskittymiskykyni ei meinannut riittää täysimittaisten kirjojen lukemiseen. Bongasin Learning Curvesin Twitteristä ja se oli juuri sopiva yhden illan viihdyke.

Elena Mendezillä on elämä täynnä suuren puertoricolaisen perheensä ja lakiopintojensa kanssa selviytymistä, eikä hänellä ole aikaa tyttöystäville. Hän ei kuitenkaan voi olla kiinnittämättä huomiota Cora McLaughliniin tämän pyytäessä muistiinpanoja lainaan heidän yhteisellä kurssillaan. Tytöt alkavat opiskella yhdessä, ja Elena saa huomata, että aikaa on, jos sitä tekee.

Learning Curves on lyhyt, söpö, ei-angstinen, viihdyttävä romanssi hyvällä representaatiolla. Elena on lihava, latina ja lesbo; Cora on panromanttinen aseksuaali ja hänellä on ADHD. Hahmot kuitenkin jäävät näitä piirteitään lukuun ottamatta hieman yksipuolisiksi ja niin söpöjä kuin he ovatkin, ei heillä ole aivan hirveästi lihaa luiden ympärillä.

Tarinasta on juurikin yhden illan viihdykkeeksi, mutta ei se juurikaan sen pidemmälle pääse. Hahmojen lisäksi juoni kaipaisi lihaa luiden ympärille ja vankempaa jännitettä ja konfliktia. Myös tekstin taso on vaihtelevaa, ja siinä missä jotkin kohtaukset todella heräävät eloon ja muistan ne selkeästi vielä näin kuukausia myöhemminkin, toiset laahaavat ja/tai niissä on omituinen tunnelma. Juuri tässä piilee omakustanteen vaara: ellet erikseen palkkaa kustannustoimittajaa työskentelemään kanssasi, tekstiltä puuttuu ammattilaisen antama lisäboost ja siihen jää helposti löysää ja omituisia kohtia. Tasainen edistyminenkään ei ole Learning Curvesin vahvuuksia - myös vika, jota olisi kustannustoimittajan kanssa voinut tasoitella.

Sen sijaan täytyy sanoa, että joko kirjailijalla on itsellään todella hyvä visuaalinen silmä, tai hän on tehnyt viisaasti ja palkannut graafisen suunnittelijan kirjansa kantta tekemään. Kannen värimaailma miellyttää silmääni, Elenaa edustava hahmo on erinomaisesti puettu ja hyvännäköinen, ja kaiken kaikkiaan kannessa on tasapainoinen tunnelma. Omakustanteelle hyvä kansi on erityisen tärkeä markkinointipoitti, ja tästä antaisin täydet pisteet.

Kolme tähteä

Ystävyydestä ja epävarmuudesta: Openly, Honestly

Bill Konigsberg: Openly, Honestly. Arthur A. Levine Books, 2017. S. 50. Tiedoston koko: 3213 KB

Jos Openly Straight ja Honestly Ben olivat sinun juttusi, haluat ehkä tietää, että tämän pienoisromaanin saa Amazonista Kindleen (tai Kindle-sovellukseen, kuten minulla) ilmaiseksi. Jep. Nyt tiedät.

Rafe on joululomaa kotona ja surullinen siitä, miten pilasi omansa ja Benin suhteen. Onneksi hänen paras ystävänsä tietää, miten saada hänen ajatuksensa muualle. Ben on joululomaa kotona ja surullinen siitä, miten Rafe pilasi heidän suhteensa. Onneksi on ex-tyttöystävä viemään hänen ajatuksensa muualle.

Openly, Honestly sijoittuu arvattavasti Openly Straightin ja Honestly Benin väliin. Luin sen lentokoneessa matkalla Kanadaan, eli noin viisi kuukautta sitten, ja tämä arvio tulee olemaan lyhyt. Niin on tarinakin, enkä hirveästi enää siitä muista.

Tässä kuitenkin sananen sen pohjalta, mitä muistan: tämä pienoisromaani on tarinan kokonaisuuden kannalta melko merkityksetön. Sen kronologisesta paikasta huolimatta luin sen vasta luettuani molemmat varsinaiset kirjat, eikä sen puuttuminen välistä mitenkään haitannut kirjojen seuraamista. Se varmaan kuitenkin antaa Honestly Benin lukemiseen hauskan lisämausteen.

Sekä Ben että Rafe ovat tässä tarinassa melko rasittavia itsesäälissä vellojia - mutta varsinkin Ben. Hän menee itsesäälissään niin pitkälle, että pakenee entisen tyttöystävänsä käsivarsille, minkä kaikki tietävät olevan typerä liike joka johtaa vain uusiin virheisiin. Rafekaan ei ole parhaimmillaan, mutta hänen osionsa on kiinnostavampi, sillä se on ihana kuvaus ystävyydestä parhaimmillaan. Se hymyilyttää ja lämmittää mieltä.

Kokonaisuudessaan pienoisromaani oli nopeasti lukaistu ja siitä jäi aivan hymy huulille. Ei siinä mitään kovin ihmeellistä ollut, mutta se oli hauska nopea kurkistus/paluu tuttujen hahmojen maailmaan, ja pitihän se nyt lukea kun ilmaiseksi sai.

Kolme ja puoli tähteä

Ääni unohdetuille: Longbourn

Jo Baker: Longbourn. Transworld Publishers, 2013. S. 443

Ylpeys ja ennakkoluulo -intoni jatkuu tämän palvelijoiden näkökulmasta kirjoitetun uudelleenkerronnan parissa. Tiesin tietenkin heti sen nähdessäni, että halusin lukea sen, mutta valitettavasti varsinainen sisältö ei aivan yltänyt takakannen lupausten tasolle.

Sarah tekee Longbournin talossa kaiken sen, minkä tekemiseen sen varsinaiset asukkaat ovat liian yläluokkaisia: pesee pyykit, tiskaa tiskit, vaihtaa lakanat. Pitkät päivät Bennetien sisäkkönä eivät ole sitä mitä Sarah tahtoisi tehdä, mutta hänellä on hyvä ja turvallinen koti rouva ja herra Hillin huomissa, pikku Pollyn isosiskon korvikkeena. Samaan aikaan kun herra Bingelyn muutto läheiselle Netherfieldin tilalle ravistelee yläkertaa, puhaltavat uudet tuulet myös alakerrassa: Longbourn saa uuden miespalvelijan, salaperäisen Jamesin. Talonväen joutuessa draaman kierteisiin Sarah kasvaa päätöksessään varmemmaksi: hän ei voi jäädä loppuiäkseen Longbourniin. Kohtalo odottaa jossain toisaalla.

Sisältövaroitukset kirjalle: epäsuora pedofilia, raaka väkivalta, raiskausmaininnat

Mitä sanoa Longbournista? Se on hyvin meh-kirja. Luin sitä pitkän aikaa - se asui yöpöydälläni ja luin luvun silloin, toisen tällöin. Se edistyi niin hitaasti, että tämä ei millään tapaa haitannut tarinan seuraamista. Toki tähän osaltaan vaikutti se, että tunnen Ylpeyden ja ennakkoluulon kuin omat taskuni, mutta tämän kirjan tarina on suurelta osin eri. Sen päähenkilöt ovat eri, ja Bennetien elämät ovat enimmäkseen vain sivuhuomautuksia Sarahin ja Jamesin tarinassa. Joitain tärkeitä yhtymäkohtia tietenkin löytyy, mutta enimmäkseen tämä on oma itsenäinen tarinansa. Eikä tosiaankaan kovin vauhdikas sellainen.

Kirjallisena valintana kunnioitan sitä, että kirjailija on tehnyt Sarahista ja Jamesista oman elämänsä sankareita sen sijaan, että he olisivat vain jälleen yksi kertojanääni Elizabeth Bennetin ja Fitzwilliam Darcyn lukemattomia kertoja kerrotulle tarinalle. Sarah ja James ansaitsevat saada omat äänensä kuulluksi ja tarinansa kerrotuksi. Nautin myös toisenlaisesta perspektiivistä Longbournin talon elämään: yksi kirjan kuuluisimmista lainauksista on Sarahin tympääntynyt pohdinta siitä, että jos Elizabeth Bennet joutuisi pesemään omat alushameensa, hän viettäisi huomattavasti vähemmän aikaa kuljeskellen pitkin mutaisia peltoja. Mutta yksi tämän kirjan isoista ongelmista on se, että en löytänyt tuttuja hahmojani sen sivuilta. Se kuva, joka Bennetin perheestä tässä kirjassa luodaan, ei resonoinut minulle. Kukaan perheenjäsenistä ei ollut sellainen, kuin he mielestäni ovat, vaan heidän nimensä oli annettu joillekin toisille, epämääräisesti samankaltaisille hahmoille. Tarkoituksena lie ollut syventää heitä, tuoda heihin uusia puolia - etenkin herra ja rouva Bennetiin - mutta tämä oli mielestäni kaiken kaikkiaan epäonnistunut yritys.

Kirja on todella synkkäsävyinen. Sota, joka on Ylpeydessä ja ennakkoluulossa vain kaukainen ajatus, on Longbournissa vahvasti läsnä. Muutenkin tunnelma on kurja: täällä sitä raadetaan kurjassa työssä, kurjassa säässä, kurjien ihmisten alaisuudessa. En sano etteikö tämä olisi todenmukainen kuva työstä pienessä seurapiiritaloudessa 1700-luvun lopussa, mutta en yleensä jaksa käyttää aikaani sellaisen parissa. Luen kirjoja, jotka jollain tavalla tekevät elämästäni iloisempaa tai mielenkiintoisempaa, eivätkä pelkästään, noh, kurjempaa.

Tästä eteenpäin spoilereita.

Erityiset kurjuuden lähteet, jotka minun täytyy mainita: Ensinnäkin ajatus siitä, että Lizzie ei olisi ollut onnellinen avioliitossaan. Kieltäydyn uskomasta tätä. Kuten sanoin, hahmot tuntuvat muutenkin olevan melko out-of-character, mutta tämä iski erityisen syvälle. Toiseksi lopun pitkällinen (muistaakseni ainakin sadan sivun) esitelmöinti Jamesin ajasta sodassa Espanjassa. Tämä ei ollut pelkästään kurjaa, vaan myös huonosti kirjotettu, sillä kerronta hyppää äkkiä varsinaisesta juonesta jonnekin aivan muualle??? Ja viettää siellä (täysin mielenkiinnottomassa maassa) suhteettoman pitkään??? Huoh.

Koko kirjan loppupuoli on muutenkin todella erikoinen. Kaikki siitä eteenpäin kun Sarah lähtee Lizzien mukana Pemberleyyn on epätodennäköistä ja omituista. Maankiertäminen yksinäisenä naisena Jamesiä etsimässä? Koko Jamesin sotahistoriaepisodi?? Rouva Hillin johtopäätös siitä ettei sillä nyt lopulta ollut niin paljon väliä, viettikö hän elämänsä raskaassa palveluksessa vai seurapiirirouvana mukavuuksien äärellä rakastamansa miehen ja lapsensa kanssa??? (#vain joku rikas voi kirjoittaa tämän) Siinä missä alkupuoli on lievästi mielenkiintoista, mutta ei kovin ihmeellistä, on loppupuoli kyllä hyvinkin ihmeellistä mutta valitettavasti ei ollenkaan hyvällä tavalla.

Kaksi ja puoli tähteä

Ilokseni Longbourn sentään kuittaa yhden hieman haastavana pysyneen kohdan HelMet 2017 -haasteesta!

#Queer52: None of the Above

I. W. Gregorio: None of the Above. Balzer + Bray, 2015. S. 328.

Tässäpä on kirja, jota toivoisin, etten olisi ikinä lukenut.

Kristinillä on täydellinen elämä lukionsa homecoming-kuningattarena ja menestyneenä aitajuoksijana, yliopistostipendi takataskussa. Hänellä on myös täydellinen poikaystävä, jonka kanssa hän haluaa ottaa uuden askeleen, mutta asiat eivät mene aivan suunnitelmien mukaan. Seksin yrittämisen aiheutettua valtavaa kipua Kristinille hän menee gynekologille, jossa paljastuu, että hän on intersukupuolinen. Kristin näyttää ulkoisesti naiselta, mutta hänelleä on miehen kromosomit ja joitain muita biologisia miehen ominaisuuksia. Ja kuin tämä shokki ei jo riittäisi, Kristin outataan koululleen, ja hänen kaikki ihmissuhteensa ja elämänsuunnitelmansa kääntyvät päälaelleen.

Sisältövaroitukset kirjalle: kaikki HLBT+ yhteisön yleisesti tuntemat haukkumasanat (slurrit), seksuaalinen väkivalta, interfobia, lesbofobia, outtaaminen, mielenterveysongelmien stigmatisointi, kaiken kaikkiaan parempi jättää lukematta

Vihaan kaikkea tässä kirjassa niin paljon. Aloin lukea sitä kuvitellen, että löytäisin 300 sivua hyvää intersukupuolisuus-representaatiota, ja sen sijaan sain suurimman kirjallisen ja representaatiokatastrofin mitä olen aikoihin lukenut. En edes tiedä mistä alkaisin eritellä, mikä kaikki None of the Abovessa on pielessä.

Sen sijaan että kirjassa käsiteltäisiin sensitiivisesti sukupuolen moninaisuuteen liittyviä arkoja ja monimutkaisia kysymyksiä, siinä on otettu toisenlainen näkökulma: itseinho, haukkumasanat ja yleisluontoinen problemaattisuus. Kirjan ehdottomasti yleisin haukkumasana on hermafrodiitti, jota on vanhastaan käytetty intersukupuolisista ihmisistä, mutta ei enää pitkään aikaan. Kirjan maailmassa kukaan ei kuitenkaan ole koskaan kuullutkaan intersukupuolisuudesta, ja niinpä kaikki käyttävät sanaa hermafrodiitti (myös Kristin) siitä huolimatta, että lääkäri kahdessakin eri kohtaa selittää, miksi sana ei ole enää käytössä ja sitä pidetään yleisesti loukkaavana. Samoin tietenkin transsukupuolisten yleisen haukkumasanan "tr*nsu" englanninkielinen muoto "tr*nny" on ahkerassa käytössä, sillä ilmeisesti intersukupuolisuuden ja transsukupuolisuuden erottaminen on ihmisille vaikeaa. Muutenkin kirjassa on yleisessä käytössä melko lailla kaikki mahdolliset sateenkaariyhteisön haukkumasanat joita mieleesi vain tulee, eikä niiden käyttöä missään kohdin tuomita.

Tässä kohdin, kertauksen vuoksi: transsukupuolisuudessa ja muunsukupuolisuudessa on kyse siitä, ettei syntymässä määritelty sukupuoli vastaa henkilön sukupuolikokemusta. Intersukupuolisuudessa taas on kyse siitä, etteivät henkilön biologiset sukuelimet vastaa pelkästään toisen binäärisen sukupuolen ominaisuuksia. Intersukupuolisuudella on monia muotoja, joista jotkin ovat nähtävissä henkilön ulkoisissa sukuelimissä, kun taas toiset (kuten kirjassa esillä oleva AIS-DSD) käyvät ilmi vain sisäisellä tutkimuksella eikä niitä siksi välttämättä todeta heti henkilön syntymässä. Intersukupuolisillekin henkilöille kuitenkin määritellään syntymässä binäärinen sukupuoli, sillä yhteiskuntamme on rikkinäinen. Suomessa tehdään paljon intersukupuolisten lasten suostumuksettomia "korjaus"hoitoja sen sijaan, että esimerkiksi annettaisiin ihmisten määritellä oma sukupuoli-identiteettinsä. Intersukupuolinen henkilö voi siis olla trans, jos hänen sukupuoli-identiteettinsä on eri kuin syntymässä määritelty binäärinen sukupuoli, mutta kaikki intersukupuoliset eivät ole transihmisiä, ja suurin osa transihmisistä ei ole intersukupuolisia. Konseptit eivät siis ole toisistaan riippuvaisia, vaikka voivatkin olla osittain päällekkäisiä.

Sukupuolen moninaisuuden hyväksyminen on kuitenkin Kristinille äärimmäisen vaikeaa. Sukupuoli-identiteetti on selvästi jotain mitä hän ei ole ikinä elämässään joutunut sekuntiakaan miettimään, sillä heti kuultuaan intersukupuolisuudestaan hän joutuu koko kirjan kestävään eksistentiaaliseen kriisiin. Hän jankuttaa kaikille olevansa oikeasti tyttö, mutta tämä ei kuitenkaan riitä hänen omalle sisäiselle sukupuoli-identiteetilleen, vaan kerronnassa hän jatkuvasti sanoo olevansa "rikki", "poika", ja mitä näitä nyt on. Tällaisella positiivisuudella siis representaatiota intersukupuolisille teineille! Tervetuloa kirjaan kuulemaan miten rikki ja vääränlainen olet! Eikä sillä, ei Kristinin jankutus riitä juuri kenellekään muullekaan, vaan kaikki siirtävät hänet heti friikki-kategoriaan, mikä johtaa yllämainittuun slurrien vapaaseen viljelyyn.

Henkilökohtaisesti sukupuoli on minulle täysin käsittämätön konsepti, enkä siksi osaa oikein samastua Kristinin kriisiin. Millaista olisi kuulla 18-vuotiaana yllättäen, ettet olekaan sitä sukupuolta mitä luulit olevasi (jos ajattelemme sukupuolta vain jäykkänä biologisena konseptina)? Paha sanoa, kun ihan itse sen jouduin 21-vuotiaana selvittämään (kun ajattelemme sukupuolta epämääräisenä sosiaalisena konstruktiona joka on olemassa lähinnä ihmisten mielikuvien tasolla). Minulta liikenee kyllä jonkin verran sympatiaa sille, että tämä on varmasti oikeasti todella vaikea asia käsitellä, jos se tulee yllättäen eteen, mutta samaan aikaan olen ärsyyntynyt siitä, että jos Kristin kerran tietää mielikuviensa (eli identiteettinsä) tasolla olevansa tyttö, niin siinähän se sitten olikin. Case closed, olet määritellyt itsesi, kaikki hyvin, elämä jatkuu.

Eikä siinä vielä kaikki! Lisäksi kirjassa on useampi kohtaus joissa seksuaalinen suostumus on hyvin kyseenalaista, minulle ne ainakin olivat selviä seksuaalisen väkivallan tapauksia; mielenterveysongelmista puhutaan todella huonoon sävyyn; lesbofobiaankin asti päästään. Kirsikkana kakun päällä on vielä outtausjuoni. Mitä outtausjuoniin kuitenkin tulee, tämä on paremmasta päästä (sikäli kun parempaa päätä nyt on). Muissa lukemissani outtausjuonikirjoissa outtaaminen tapahtuu kirjan lopussa konfliktin huippukohtana ja dramaattisena juonenkäänteenä, mutta None of the Abovessa Kristin outataan kirjan alkupuolella. Loppuaika menee siihen, että hän yrittää elää outtaamisen seurausten kanssa ja saada elämänsä takaisin raiteilleen. Jos on välttämätöntä tehdä outtaamisjuoni, näin se mielestäni pitäisi tehdä: outtaamisen seuraukset tuodaan ajan kanssa kunnolla esille, ja ne käsitellään asianmukaisesti.

Vielä sananen kirjan hahmoista. Kristin on rasittava etuoikeutettu tyttönen joka ei ole elämässään joutunut kohtaamaan ongelmiaan ja nyt kun ongelmat kohtaavat hänet, hänen ratkaisunsa on piiloutua huoneeseensa loppuelämäkseen ja täyttää kalenterisa ikuisella itseinholla. Suurin osa hänen ystävistään ja tutuistaan ovat vastenmielisiä, ennakkoluuloisia ihmisroskia, ja ne muutamat, jotka eivät ole, ovat turhankin täydellisiä. En muista, että kirjassa olisi ollut ketään, josta olisin erityisesti pitänyt.

Paras neuvoni tätä kirjaa koskien: POLTA SE.

Yksi ja puoli tähteä

Kirjoittamisesta ja poikarakkaudesta: Autoboyography

Christina Lauren: Autoboyography. Simon & Schuster, 2017. S. 404.

Luenko nykyään puolet kirjoista, joita luen, siksi että Paper Fury puhuu niistä paljon? Hyvin mahdollista. En kadu sitä.

Tanner on lukion viimeistä vuotta käyvä bi-poika jonka ainoa tavoite on päästä pois pienestä utahilaisesta kotikaupungistaan mormonien keskeltä, ja elää elämäänsä avoimesti sateenkaaren alla jossakin muualla. Hänen paras ystävänsä Autumn haastaa hänet ottamaan viimeiselle lukukaudelle kirjoitusseminaarin, jossa harvat ja valitut pääsevät opettajan johdolla kirjoittamaan kirjan luonnoksen neljässä kuukaudessa. Heidän yllätyksekseen seminaaria tulee opettamaan myös Sebastian Brother, edellisenä vuonna seminaariin osallistunut mormonipoika joka on nyt onnistunut myymään seminaarissa luonnostelemansa fantasiaromaanin kustantajalle. Tanner kokee heti vastustamatonta vetoa Sebastianiin, ja tunne vaikuttaa molemminpuoliselta, mutta mormonikirkon vanhoillisuus ja Sebastianin syvä uskonnollisuus uhkaavat pilata poikien väliltä kaiken, mitä voisi olla.

Kirjojen kirjoittamista ja homoja? Kyllä kiitos! Tämä on todella kaunis kirja, joka kuvaa uskonnollisen yhteisön sateenkaarevana jäsenenä elämistä sekä sisä- että ulkopuolelta käsin tarkkuudella, mutta tuomitsematta. Tannerin perhe on muuttanut Utahiin kolme vuotta aiemmin Kaliforniasta, ja Tanner joutui muuton yhteydessä palaamaan kaappiin oman turvallisuutensa vuoksi. (Mormonit eivät ole tunnettuja homoystävällisyydestään.) Edes paras ystävä Autumn, toinen ei-mormoni teini heidän 88%-mormoneja kaupungissaan, ei tiedä Tannerin biseksuaalisuudesta. Tannerin vanhemmat eivät halua hänen seurustelevan mormonipojan kanssa, vaikka muuten tukevatkin Tannerin identiteettiä kotioloissa. Kun Tannerin ja Sebastianin välit siitä huolimatta lähenevät, ovat Tannerin vanhemmat hyvin huolissaan poikansa kohtalosta.

Sebastianin vanhemmat eivät tietenkään tiedä poikansa seksuaalisesta suuntautumisesta mitään, ja Sebastianilla on itselläänkin vaikeuksia hyväksyä itseään, mikä aiheuttaa paljon jännitettä poikien suhteeseen. Draamaa riittää, kun pojat eroavat ja palaavat yhteen useamman kerran kirjan aikana. Se ei kuitenkaan tunnu erityisen rasittavalta, sillä Sebastian on maailman suurin sweetheart ja häntä ja hänen uskonkriisiään/seksuaalisuuskriisiään tahtoo ymmärtää. Sebastianin ja hänen perheensä kautta opin myös paljon mormoniuskon arjesta ja sen hyvistä puolista. Tannerin perhehistoria (ja kirjanhetkiset tapahtumat) tuovat taas esille uskonnon rumempaa puolta. Kirjailijat ovat kuitenkin kunnioittaneet sitä, että uskonto on monille tärkeä, eikä kirjasta tule mormoneita tuomitsevaa kuvaa.

Kirjan juoni keskittyy hahmojen ihmissuhteiden välille, ja Tannerin ja Sebastianin suhde on hyvin rakkautta ensi silmäyksellä, minkä suuri fani en ole. Voin kuitenkin antaa tämän anteeksi, sillä suhteen muu kehittyminen on kirjoitettu taidolla ja tuntuu äärimmäisen aidolta. He ovat samaan aikaan söpöjä ja sydäntäsärkeviä. Tannerin suhde Autumniin sen sijaan on todella erikoinen, enkä pidä siitä miten Tanner kohtee "parasta ystäväänsä" läpi kirjan. Se muuttuu arveluttavasta tuomittavaksi yhden Tannerin ja Sebastianin eron aikana. En muutenkaan arvosta sitä, etteivät he saa olla rauhassa ystäviä - tahdon lukemiini kirjoihin miesten ja naisten välisiä oikeita ystävyyssuhteita!

Autoboyography on kerrottu Tannerin näkökulmasta kuin se olisi hänen seminaariprojektinsa. Tanner ei osaa kirjoittaa mistään muusta kuin omasta elämästään, ja yksi kirjan isoista jännitteistä on se, ettei hän voi palauttaa projektiaan outtaamatta samalla Sebastiania vähintään heidän opettajalleen. Kirjan lopussa onkin monimutkaista draamaa ja juonikuvioita Tannerin projektin ympärillä, mitä en muista enää kovin hyvin, mutta muistan että se oli osin hämmentävää. Ja tunteisiinhan tämän kirjan kanssa saa varautua: on niin ensirakkauden huumaa kuin hurjaa sydänsurua kuin suuttumusta ja pettymystä ja iloa ja ymmärrystä. Tämä kaikki siis niin lukijan kuin hahmojen puolesta. Lukuhetkellä tämä kirja kosketti minua syvästi, ja edelleen muistelen sitä lämmöllä, vaikka olenkin tullut tietyiltä osin hieman kriittisempiin johtopäätöksiin.

Neljä tähteä

Jotain, mihin uskoa: I Was Born for This

Alice Oseman: I Was Born for This. Harper Collins Children's Books, 2018. S. 393

Vaihtoonlähtö Kanadaan on jättänyt blogin sijaiskärsijäksi. En ole koskenutkaan tähän postaukseen viikkoihin, vaan se on istunut luonnoksissa puolivalmiina jo lähes kuukauden. Nyt alan kuitenkin olla asettunut uuteen maahan, joten voisin yrittää taas palata kirjapostaustenikin pariin. Tänään on vuorossa I Was Born for This ja poimin tämän kirjan käteeni, koska toinen päähenkilö on trans. En katunut, vaikka minulla onkin kirjasta paljon kaikenlaista sanottavaa.

Angel Rahimin elämä pyörii The Arkin, Euroopan suosituimman poikabändin, ympärillä. Hän on matkustanut nettikaverinsa Julietin luo Lontooseen elämänsä parasta viikkoa varten: häpeämätöntä fanitusta ja huipennuksena The Arkin keikka O2-areenalla torstaina. Angelin elämässä ei ole muuta kuin The Ark, ja se on täydellistä. Jimmy Kaga-Riccin elämä pyörii myös The Arkin ympärillä. Hän on bändin laulaja, ja maineen kasvaessa, Amerikan läpimurron kolkutellessa ovella, ja fanien intensiivisyyden käydessä ylivoimaiseksi Jimmyn haaveet bändissä soittamisesta tuntuvat kääntyneen häntä itseään vastaan. Jimmyn elämässä ei ole muuta kuin The Ark, ja se on hirveää.

Minulla on paljon tunteita tästä kirjasta, mutta pakko aloittaa representaatiosta. Se on erinomaista. Jimmy on italialais-intialainen homo transmies, ja Angel on ruskea muslimityttö, joka ei ole kovin kiinnostunut romantiikasta. Hän sanoo, että menisi varmaankin treffeille tytön kanssa, mutta romantiikan ja seksuaalisuuden pohtiminen ei kiinnosta häntä. Jimmylla on ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö, ja hänen bändikaverinsa Lister on alkoholisti. Heidän toinen bändikaverinsa Rowan on tummaihoinen, ja bändin ainut heterojätkä. Kirjassa tavataan lyhyesti myös hahmo, joka käyttää they/them -pronomineja. Sekä Jimmy että Angel ovat uskonnollisia; Jimmy kristitty ja Angel hijabia käyttävä muslimi. Kyseessä on siis melkoinen monimuotoisuustaivas, eikä kirja kuitenkaan keskity päähenkilöidensä identiteettien ympärille - tällaisia he nyt vain sattuvat olemaan. Rakastan niin paljon.

Tästä eteenpäin lieviä spoilereita.

Kirja on intensiivinen lukukokemus. Angelin rakkaus The Arkia kohtaan ja Jimmyn ahdistusspiraalit luovat kaksinapaisuuden, jossa on mahdotonta olla mukavasti, mutta se on melkein parasta tässä kirjassa. Se käsittelee fandomia ja fanikulttuuria realistisesti sekä fanien että fanituksen kohteiden näkökulmasta. Kirja ei esitä eikä hyväksy (usein misogyynistä) hevonpaskaa siitä, miten fanikulttuuri on lapsellista/typerää/turhaa/muutoin huonoa, vaan se puhuu rakkaudella ja ymmärryksellä siitä, miten tärkeä fandom voi sen jäsenille olla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että fandomin ongelmapuolet jäisivät huomiotta: tarina tuo esiin, miten vahingollista yli-intensiivinen fanitus on niin faneille itselleen kuin sen kohteille. Tämä kirja on malliesimerkki siitä, miten ilmiön molemmista puolista voi puhua halventamatta kumpaakaan kokemusta. Lienee kaikille helposti selvää ja ymmärrettävää, että megakuuluisuus on vaikeaa, etenkin ihmisille jotka kärsivät mielenterveysongelmista, mutta eniten rakastin kirjassa Angelin kasvukaarta. Angel on omistanut koko elämänsä tälle bändille, eikä häntä kiinnosta mikään muu - kaikkein vähiten hän itse. Kirjan kuluessa hän joutuu kuitenkin kohtaamaan sen, miten epäterve ajattelutapa tämä on, ja siitä päästään eräisiin todella kauniisiin johtopäätöksiin. I Was Born for This käsittelee fandomia ja fanitusta niin aidon monisyisesti, että vaikka en aina tiedä pidinkö kirjasta niin paljon, joka tapauksessa ihailen sitä suuresti.

Yksi fanituksen piirre mikä kirjassa nousee esiin mutta jää kunnolla käsittelemättä on shippaus. Minulla ei ole mitään shippausta vastaan ilmiönä, mutta erästä sen alalajia kyllä: oikeiden ihmisten shippausta. Koska kirjassa käsitellään nimenomaan bändifandomia, shippaus luonnollisesti kohdistuu bändin jäseniin, ja jatkuvasti vaikeuttaa heidän elämäänsä ja henkilökohtaisia suhteitaan. Oikeiden ihmisten shippaus on mielestäni vähintäänkin hankalaa ja lähempänä vastenmielistä, sillä se esineellistää kohteensa ja unohtaa/jättää tarkoituksella huomiotta, että heillä on oikeat elämät, mahdollisesti jonkinlainen keskinäinen suhde, ja mahdollisesti oikea (muu) romanttinen suhde - ja näitä kaikkia shippaus myös (voi) (huomattavasti) vaikeuttaa. Kirjassa The Arkin fandom on vakuuttunut, että Jimmyn ja Rowanin tulisi olla suhteessa, mikä hankaloittaa poikien ystävyyttä sekä Rowanin seurustelusuhdetta. Kun tieto Rowanin tyttöystävästä tulee julkisuuteen, fandomin raivo ja suru on pelottavan suuri, mutta realistinen. Myös tässä maailmassa miesnäyttelijöiden ja -muusikoiden tyttöystävät saavat vihapostia, jopa tappouhkauksia, vain koska seurustelevat shipin jäsenen kanssa. On tietenkin sanomattakin selvää, miten älytöntä tämä on, ja ylipäätään en vain pidä oikeiden ihmisten shippaamisen esineellistävästä ajattelusta. Kirja ei kuitenkaan tuo tämän nimenomaisen ilmiön vahingollisuutta kovin selkeästi esiin.

Alice Osemanin hahmotyö on erinomaista. Kaikki hahmot ovat tunnistettavia, omia persoonallisuuksiaan, ja heissä on yllättäviä ja erilaisia puolia. Kaikki saavat myös oman juonikaarensa ja kehityksensä ihmisinä siitä huolimatta, että kirja kattaa vain viikon ja vain Angel ja Jimmy ovat sen kertojia. Lopussa Angel, Jimmy, Lister, Rowan, Juliet ja Bliss tuntuvat kuin omilta kavereilta, ja heidän kanssaan on intoillut, ahdistunut, suuttunut, pelännyt, iloinnut, nauranut ja itkenyt. Kaiken kaikkiaan kirja on erinomainen kokonaisuus aidontuntuisia henkilöitä, fandom-filosofiaa ja hahmovetoista juonta, tietenkään jo alussa ylistettyä monimuotoisuutta ja representaatiota unohtamatta. Pakko suositella erityisesti jos fandom kiinnostaa.

Neljä ja puoli tähteä

Erilainen gay-kokemus: Honestly Ben

Bill Konigsberg: Honestly Ben. Arthur A. Levine Books, 2017. S. 326

Arvio sisältää spoilereita sekä tästä kirjasta että Openly Straightista.

Openly Straight loppuu YA-kirjaksi siitä epätavallisella tavalla, että pääpari ei ole lopussa yhdessä. Ja koska shippaan Rafea ja Beniä, minun piti tietenkin lainata myös jatko-osa saadakseni tämän kaivatun loppuratkaisun.

Ben Carverin elämässä ahkera työnteko on aina ollut tärkeintä. Köyhän perheen poika on hienossa koulussa stipendioppilaana, ja vain erinomaiset arvosanat hyväksytään. Koulun ohella Ben pelaa useita eri urheilulajeja ja osallistuu politiikkakerhoon. Kaikki tämä on yllättäen tuonut arvostetun yliopistostipendin Benin ulottuville - hänen täytyy vain nostaa matematiikan arvosanansa ja kirjoittaa puhe Vietnamin sotasankarista, jonka muistolle stipendi on omistettu. Mutta edellisen lukukauden säätö Rafe Goldbergin kanssa painaa edelleen Benin mieltä, ja kaiken huipuksi hän tapaa kirjastossa kiehtovan Hannahin. Kevään edetessä Ben joutuu ratkaisemaan, kenen arvoja hän tahtoo seurata, ja kuka hän oikeastaan tahtoo olla.

Jos Rafen kirja oli raskasta luettavaa, niin sitä on myös Honestly Ben, joskin hieman erilaisista syistä. Kirjan omistuskirjoituksessa mainitaan mies, muistaakseni Bill Konigsbergin puoliso, ja jotain siitä, että hän on alun perin tuonut Benin äänen todeksi. Täytyy sanoa, että ilman tätä omistuskirjoitusta pitäisin Benin konfliktia kirjassa melkoisen epäilyttävänä läjänä hevonpaskaa, mutta jos omistuskirjoitus tarkoittaa sitä, mitä luulen sen tarkoittavan, pidän konfliktia vain hieman epäilyttävänä.

Suurin ärsytykseni tätä kirjaa kohtaan juontuu siis siitä, että Ben itsepintaisesti pitää itseään heterona. Koko sivujuoni Hannahin kanssa liittyy Benin tarpeeseen todistaa itselleen oma heteroutensa (ja Hannah olisi ansainnut parempaa, sillä hän on ihana). Benin ja Rafen välien jälleen lämmettyä Ben on edelleen vakuuttunut olevansa hetero - Rafesta huolimatta. Ben inhoaa sitä, kun häntä yritetään lokeroida homoksi tai biseksuaaliksi, ja kirjassa onkin paljon draamaa Benin itsemäärittelyn ympärillä. Minulla olisi taas hieman sanottavaa aiheesta.

Ensinnäkin haluan huomauttaa, että meillä kaikilla on oikeus itsemäärittelyyn. Jos Ben sanoo olevansa hetero, niin olkoon sitten. En vain voi kuvitella, millaisessa maailmassa toiseen poikaan rakastunut teinipoika pitää itseään heterona ja tämä myydään minulle kuin siinä ei olisi kyse sisäistetystä homo- tai bifobiasta. Toiseksi, bi-ihmisten näkymättömyys mediassa johtuu osin siitä, että todella monet periaatteessa-bi hahmot ovat juurikin tätä "en tykkää lokeroista" porukkaa, mikä jättää tosielämän bi-ihmiset ilman paljon kaivattua representaatiota. Kolmanneksi, Ben muistaakseni sanoo kirjassa pitävänsä biseksuaalisuutta 50/50 kiinnostuksena naisia ja miehiä kohtaan, ja tästä syystä hän ei koe nimitystä omakseen (hän on kiinnostunut naisista ja Rafesta), mikä on vain vanhanaikaista ja ymmärtämätöntä. <insert facepalm emoji> Kerrataanpa siis vielä: biseksuaalisuus on kiinnostusta omaa ja muita sukupuolia kohtaan, ja kiinnostuksen määrä eri sukupuolia kohtaan voi vaihdella ja olla radikaalistikin erilainen. Kaikki tämä olisi ihan ok, jos Benin juonikaari menisi sisäistetystä bifobiasta ja itsensä heterona pitämisestä oppimisen kautta siihen, että hän ymmärtäisi olevansa biseksuaali joka preferoi naisia, mutta näin ei tapahdu. Siksi ainut syy, miksi pidän tätä vain hieman epäilyttävänä on se, että jos Bill Konigsbergin puolison kokemus seksuaalisesta suuntautumisestaan on sama kuin Benin, niin kai tämäkin sitten on ihan oikea kokemus joka ihmisillä on. Olen silti sitä mieltä, että bi-ihmiset heitettiin tässä nyt bussin alle aika pahasti, mutta kuten sanoin alussa, ei ole minun paikkani kieltää kenenkään oikeutta itsemäärittelyyn.

Kaikesta ihme säädöstä huolimatta Rafe ja Ben ovat super söpöjä tässä kirjassa, ja näyttävät hyvää esimerkkiä terveellisestä kommunikaatiosta (Ben vasta opettelee, mutta hän yrittää parhaansa; on myös tärkeää näyttää, että kotoa opituista huonoista tavoista käsitellä konfliktia voi opetella pois). Rafe on kasvanut ihmisenä edellisestä kirjasta suorastaan huimaa vauhtia ja on selkeästi löytänyt paikkansa omana itsenään, mikä oli ilahduttavaa huomata. Tämä kirja on tietenkin Benin kasvutarina, ja erikoista itsemäärittelyjuonta lukuun ottamatta myös Benin matkan seuraaminen saa hyvälle mielelle, sillä hän todella etsii ja löytää omat arvonsa ja uskomuksensa, ja seuraa niitä.

Parasta kirjassa on kuitenkin Toby. Toby on ehkä parasta jo edellisessä kirjassa, mutta erityisesti tässä kirjassa hän saa ansaitsemansa osan. Toby on höpsö, omalaatuinen, helposti innostuva ihanuus, mutta myös viisas nuori, joka tuntee itsensä ja tietää mikä tekee hänet tyytyväiseksi, ja on kärsivällisyydessään valmis myös opettamaan muita tarpeen niin vaatiessa. Tässä kirjassa Toby muistuttaa Beniä siitä mikä on oikeasti tärkeää, ja tulee samalla itse kaapista gender fluidina. Toby = rakkaus.

Kolme ja puoli tähteä

#Queer52: Openly Straight

Bill Konigsberg: Openly Straight. Arthur A. Levine Books, 2013. S. 320

Vuosi sitten, käydessämme #Queer52-kirjoja läpi suomalaisten kirjastojen sivuilta, Openly Straight ei ollut Suomessa saatavilla. Tiesin kuitenkin kirjan perusidean ja se kiehtoi minua, joten tänä kesänä tarkistin uudestaan. Ilokseni kirja oli otettu HelMet-kirjastojen valikoimaan ja pääsin lukemaan sen seuraavana haastekirjana.

Rafe on kyllästynyt olemaan aina "se homopoika", joten muuttaessaan Coloradosta itärannikolle sisäoppilaitokseen hän päättää olla kertomatta suuntautumisestaan kenellekään ja vain elää normaalia teinipojan elämää. Hän saa huonekaverikseen erikoisen Albien, mutta tahtoo mieluummin tutustua urheilijajätkiin. Kun hän ystävystyy fiksun, vakavan Benin kanssa, hän joutuu kuitenkin uudelleenarvioimaan, onko kaapissa pysyminen sittenkään paras ratkaisu.

Täytyy heti alkuun myöntää, että olin ymmärtänyt kirjan idean vähän väärin. Olin tiivistelmistä ymmärtänyt, että Rafe tekee ikään kuin sosiaalisen kokeen: millaista elämä on, jos kukaan ei tiedä hänen homoudestaan? Mutta kyse on enemmänkin siitä, että Rafe oikeasti tahtoo pysyä piilossa, ja siis aktiivisesti välttelee asiasta puhumista. Hän jopa valehtelee tyttöystävästä kotona Coloradossa, vaikka ei aikonut tehdä niin. Tämä oli minulle aika vaikea pala.

Sosiaalisena kokeena jotain vastaavaa voisi olla hauska joskus kokeilla, mutta en epäröisi rikkoa roolia hetkeäkään sitten kun se tulisi esiin. Se, että Rafe aktiivisesti halusi piilottaa tämän osan itsestään, oli minulle todella vaikeaa nielaista. Voin ymmärtää sen, että hän oli kyllästynyt täyttämään aina kiintiöhomon roolia, ja halusi että hänet nähtäisiin uudessa koulussa muullakin tavoin kuin vain sinä homopoikana. Hän kuitenkin joutui selittelemään valintaansa itselleen ja kotiin jääneille vanhemmilleen ja parhaalle ystävälleen toistuvasti, ja nopeasti hän löysi itsensä navigoimasta valheiden verkkoa. Seksuaalisen suuntautumisen ei tarvitse määritellä meitä ihmisinä, mutta se on kuitenkin niin iso osa arkielämäämme, että sen piilottaminen on yllättävän haastavaa. Varsinkin kun on jo elänyt ulkona kaapista, kuten Rafe Coloradossa.

Jatkuvan valehtelun ja petosten lisäksi minua söi Rafen valinnassa se, että emme me ole onnellisia piilotellessamme tärkeää osaa itsestämme. Tiedän tämän itsestäni - sen takia yritän aina tuoda suuntautumiseni ja sukupuoleni uusien tuttavuuksienkin tietoon mahdollisimman nopeasti, sillä mitä rennommin voin olla, sitä autenttisempi olen ja sitä aidompi suhteesta kehittyy. Tiedän tämän myös ystävistäni, joiden matkaa omaan identiteettiinsä olen päässyt seuraamaan. Mitä avoimemmin olemme omia itsejämme, sitä onnellisempia olemme. Ja Rafestakin huomasi helposti, miten jatkuva valehtelu ja piilottelu vaikutti häneen. Tietenkin osa Rafen matkaa tässä kirjassa on tämän kaiken oivaltaminen, mutta sen lukeminen oli silti turhauttavaa ja raskasta.

Mielenkiintoinen piirre Rafen "uudessa minässä" on myös se, että hänen ensisijainen kaveriporukkansa on koulun urheilijatähdet. Rafe ei vanhassa koulussaan kuulunut urheilijoihin, mutta hän tahtoo kuulua urheilijoiden heteromaskuliiniseen joukkoon osana uutta rooliaan. Ja, yllätys yllätys, juuri jalkapallojoukkueessa hän tutustuu Beniin. Rafen ja Benin suhteesta kehittyy nopeasti erityinen ja syvällinen, mutta se tapahtuu Benin huoneen yksityisyydessä, poissa joukkuetovereiden katseiden alta. Heidän ystävyytensä erityisyydestä huolimatta Rafe ei kerro Benille homoudestaan ja historiastaan ulkona kaapista edes suhteen kehityttyä fyysiseksi, mikä luonnollisesti aiheuttaa ongelmia myöhemmin. Samalla kun Rafe tutustuu Beniin, hän tutustuu hieman vastentahtoisesti myös huonetoveriinsa Albieen ja tämän ystävään Tobyyn, joka on tullut kaapista edellisenä kouluvuonna. Vaikka Rafe onkin saanut paikan osana koulun urheilijaporukkaa, hän huomaa nopeasti Albien ja Tobyn olevan enemmän itsensä kaltaisia ihmisiä; hän huomauttaa itsekin, että vanhassa koulussaan hän olisi varmaankin ollut kavereita Albien ja Tobyn kanssa.

Rafen suhteet kotiinpäin ovat heikommissa kantimissa. Hänen vanhempansa ja paras ystävänsä Claire Olivia eivät voi ymmärtää, miksi Rafe on päättänyt palata kaappiin, ja tuovat näkemyksensä hyvin aggressiivisesti ja äänekkäästi esille. Rafen kotikaupunki on hyvin liberaali ja hänen on aina ollut turvallista olla ulkona niin perheelleen kuin ystävilleen. Jälleen huomasin olevani eri mieltä kirjan kanssa - vaikka en pitänyt Rafen valinnasta, se oli hänen valintansa. Hänen vanhemmillaan tai Claire Olivilla ei ole mitään oikeutta yrittää vakuuttaa Rafea toisin, tai olla tukematta häntä niin paljon kuin kirjassa käy. Selvästi tämä oli Rafelle tärkeää, ja hän tarvitsi tämän kokemuksen oppiakseen asioita itsestään ja elämästään, ja se, että kotoa huudetaan hänen olevan väärässä, ei auta mitään. Meillä on kaikilla oikeus omiin ratkaisuihimme, erityisesti koskien näin henkilökohtaista asiaa, ja jokainen pääsee johtopäätöksiin ja ymmärrykseen omaa reittiään.

Ihmissuhteet ovat siis tämän kirjan parasta antia. Niitä on moneksi, ja kaikki ovat huolella kirjoitettuja. Myös Rafen suhde luovan kirjoittamisen opettajaansa on mielenkiintoinen, sillä opettaja on uudessa koulussa ainut, joka tietää Rafen homoudesta ja heidän suhteensa kautta lukija oppii enemmän Rafen menneisyydestä ja siitä, mikä johti hänet tähän valintaan. Nämä kirjoitustehtävät, jotka rytmittävät tekstiä, olivatkin elintärkeitä sille, että jaksoin tuntea minkäänlaista myötätuntoa Rafea ja hänen valintaansa kohtaan. Kirjan lopussa totesin, että vaikka olinkin Rafen kanssa eri mieltä, saatoin silti ymmärtää häntä.

Uskon, että tämä kirja on tärkeä ja silmiäavaava ihmisille, joille oman identiteetin hyväksyminen ja sen kanssa eläminen on vielä työn alla, tai ihmisille, jotka eivät itse kuulu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin. Itselleni tämä tuli liian myöhään, mutta toisaalta oma matkani on ollut niin suoraviivainen, etten tiedä, olisiko oikeaa aikaa ollutkaan. Turhautumisesta huolimatta kirja oli riittävän mielenkiintoista luettavaa, että sen palauttaessani lainasin jatko-osan saman tien. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Neljä tähteä

Jalkapalloa ihan homona: Running with Lions

Julian Winters: Running with Lions. Duet, 2018. S. 286. Tiedoston koko: 2246 KB

En enää muista, mikä sai minut ostamaan Running with Lionsin, mutta sanoisin sen olleen yksi kesän parhaita päätöksiä.

Sebastian lähtee viettämään kesälomaansa koulun jalkapallojoukkueen moniviikkoiselle treenileirille yhdessä tiimikaveriensa kanssa. Leirillä kuitenkin odottaa yllätys: Emir, Sebastianin entinen paras ystävä, on päässyt joukkueeseen ja nyt heidän pitäisi laittaa vanha riitansa sivuun ja treenata yhdessä. Uudelleen tutustuminen ja vanhojen haavojen paikkaaminen ei ole helppoa, mutta pikku hiljaa pojat löytävät yhteisen sävelen. Pian Sebastian saa huomata, että hänen on yhä vaikeampi kieltää tunteita, jotka Emir hänessä herättää.

Sisältövaroitukset kirjalle: kehonkuvaongelmat, menneen kiusaamistrauman käsittely

Aloitetaan parhaasta: homoja urheilijoita. Lätkäjätkä-Villen aiheuttaman kohun jälkeisessä maailmassa olemme taas tulleet muistutetuiksi siitä, miten heteronormatiivinen ja cisseksistinen ympäristö urheilumaailma on, ja tämä kirja kääntää sen kaiken päälaelleen. Sebastian kertoo valmentajiensa tietoisesta päätöksestä tehdä joukkueesta turvallinen ympäristö kaikille pelaajille, eikä seksuaalista suuntautumista siksi pidetä kummoisenakaan asiana. Sebastian on bi ja toinen hänen parhaista ystävistään, Will, on homo. Heidän toinen paras ystävänsä Mason on ainakin bi-utelias, ja joukkueessa on muitakin miehistä kiinnostuneita pelaajia. Loppuja tilanne ei häiritse. Myös Emirin homous käy ilmi kirjan alkupuolella ilman sen kummempia seremonioita. Tämä on hienoa paitsi siksi, että pojat saavat olla avoimesti sateenkaarevia ympäristössä joka on perinteisesti sateenkaarivastainen, myös siksi, että kirja kuvaa aidosti sateenkaari-ihmisten välisiä ystävyyssuhteita. Joita on paljon. Jotka ovat tavallisia. Kuten aina sanon, me liikumme ryhmissä, ja siksi kirjat, joissa on vain yksi sateenkaarihahmo, eivät vain ole realistisia. Kirjan ystävyyskuvaukset ovat muutenkin kullan arvoisia, mutta sateenkaaren värit lämmittävät sydäntäni erityisesti <3

Kerrotaan tähän väliin huonot uutiset, jotta voidaan palata hyviin uutisiin loppuarvion ajaksi. Kirjasta hieman näkyy, että se on esikoisromaani. Kieli ja teksti tuntuu monin paikoin hieman irralliselta ja hyppivältä, ja pointit alleviivatuilta. Konflikti ei mielestäni ollut kovin vankka, vaan olisi tarvinnut hieman lisää lihaa luidensa ympärille, sekä muutaman sivukonfliktin. Nämä olivat ikäviä, mutta eivät erityisen kamalia piirteitä, sillä upeat hahmot kiinnostivat minua joka tapauksessa enemmän. Eniten minua häiritsi Masonin ja Greyn (yhden valmentajan tytärpuolen) juonikuvio, jossa oli todella kummallisia ja arveluttavia käänteitä. En tarkoita väkivaltaa tai mitään sellaista, vaan sitä miten inho ja pilkka heterotarinoissa todella usein käännetään ihastukseksi kuin selkeän negatiivinen lataus ei merkitsisi mitään, enkä olisi odottanut sitä tältä kirjalta.

Takaisin hyviin uutisiin. Emir on tunnustava muslimi, mikä yhdessä hänen homoutensa kanssa tekee hänestä harvemmin nähdyn hahmon, vaikka sateenkaarimuslimeita maailmassa riittää. Jee representaatiota! Sebastian kärsii kehonkuvaongelmista, mikä olikin hyvä muistutus, että vaikka ulkonäköpaineet miehiä ja naisia kohtaan ovat jossain määrin erilaisia, eivät miehet ja pojatkaan ole niiltä turvassa. Kaikki kirjan hahmot ovat upeita, moniulotteisia, hyvin kirjoitettuja, ja Sebastian on ihanin kaikista. Hän on ihana, suloinen, ja täysi disaster bi. Loppuhuipennusta lukuun ottamatta Sebastian on suunnilleen yhtä hyödyllinen Emirin suhteen kuin paahtoleipäpala xD Rakastan. Samastuttavaa sisältöä.

Pienimuotoinen spoileri: Sebastian ja Emir pääsevät pahimmasta hyödyttömyydestään yli suhteellisen nopeasti, ja niinpä kirjassa on paljon yhdessäoloa. Se on ihanaa! Kurjinta rakkaustarinoissa yleensä on se, että ne loppuvat juuri kun paras osa alkaa, ja tässä kirjassa ei todella ole sitä vikaa. Kirjassa on myös hyvät puitteet outtaamisjuonelle, mutta sitä ei tapahdu, mistä olen syvästi kiitollinen. Sebastian on jo ulkona joukkueelleen, ja hän saa tulla kaapista perheelleen omaan tahtiinsa.

Tässä kirjassa on aivan huippu kesätunnelma. Luin tämän alkukesästä, ennen helteiden alkua, mutta kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi ollut juuri tällainen hellekesä kuin nyt on. Se oli ihanaa, ja tunnelma tuli iholle. Sanottakoon tässä kohdin myös, että en ymmärrä jalkapallosta mitään, mutta se ei haitannut. Kirjassa kyllä pelataan, mutta se ei ole niin jatkuvaa tai niin yksityiskohtaista, että pelistä perässä pysyminen olisi vaatimus kirjasta nauttimiselle. Lisäksi joukkueasetelma tuo pojille ihanaa yhteisöllisyyttä ja koko tarinassa on sydäntälämmittävä löydetyn perheen tuntu. Kaiken kaikkiaan kyseessä on samanlainen happy place -tarina kuin Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda, sillä lisäplussalla että tämän kirjan on kirjoittanut homomies!

Neljä ja puoli tähteä

Yksi kohta uusimmasta HelMet-haasteesta.

Ei mitään erityistä: The Upside of Unrequited

Becky Albertalli: The Upside of Unrequited. Penguin Books, 2017. S. 340

The Upside of Unrequited ei ollut kiinnostanut minua erityisen paljon, mutta rakastettuani Simon Vs. the Homo Sapiens Agendaa sekä Leah on the Offbeatia niin paljon kuin niitä rakastin, täytyi minun tietenkin lukea myös Albertallin kolmas (ilmestymisjärjestyksessä toinen) kirja.

Molly Peskin-Suso on 17-vuotias, ollut ihastunut 26 kertaa, eikä koskaan seurustellut. Kesänä, jona hänen äitinsä menevät viimein naimisiin, ja hänen kaksossiskonsa Cassie tutustuu uuteen söpöön tyttöön, rakkaus löytää viimein myös Mollyn: söpö nörttipoika Reid hänen kesätyössään ja Cassien tyttöystävän ystävä Will kamppailevat molemmat ihastus numero 27:n paikasta. Cassie on kuitenkin vakuuttunut, että Mollyn on aika jättää yksipuoliset ihastukset taakseen ja hankkia viimein oikea poikaystävä.

Kuten introsta varmasti kävi ilmi, odotin tältä kirjalta aika paljon. Olen ollut aivan myyty Albertallin kirjoitustyylille, ja minusta oli ihanaa, että vaikka tämän nimenomaisen kirjan päähenkilö on hetero, on siinä silti useita queer sivuhenkilöitä. Valitettavasti en kuitenkaan löytänyt The Upside of Unrequitedista sitä mitä etsin. Se oli nopealukuinen ja omalla tavallaan viihdyttävä, mutta täysin keskinkertainen.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Mollysta ihmisenä tai hahmona. Eniten mieleeni jäi hänessä oleva ilmiselvä tekopyhyys ja ristiriita: kirjan alussa hän pilkkaa Reidia siitä, että tällä on päällään Taru sormusten herrasta -teemainen paita, ja nimittää tätä nörtiksi ei hyvällä tavalla, mutta myöhemmin Molly kuitenkin osallistuu nörttikeskusteluihin innolla. Minusta on fine, jos kirjan päähenkilö ei ole nörtti (olen kuullut, että sellaisiakin ihmisiä on), mutta en pidä siitä, että hän epämääräisesti muuttaa mieltään tai suhtautuu nörttiyteen tällaisella tekopyhyydellä. Muutenkin Molly oli mielestäni aika raskas hahmo enkä erityisesti pitänyt hänestä.

Positiivisena piirteenä Mollysta on erikseen mainittava se, että hän on lihava, mutta tämä ei ole ongelma eikä määrittele häntä ihmisenä - hän vain on. Sitä ei tuoda esiin joka toisessa lauseessa tai edes joka toisella sivulla, sillä enimmäkseen Molly elää elämäänsä ajattelematta kehonsa kokoa, kuten meidän kaikkien olisi hyvä. Se tulee esiin ollessaan relevanttia Mollyn kokemukselle, mutta itse koin, että Molly on todella positiivinen esimerkki siitä, miten elää haluamansalaista elämää juuri siinä kehossa, minkä sattuu omistamaan. Mollylla on myös ahdistushäiriö, mikä samaan tapaan tulee kirjassa esiin ollessaan relevanttia, mutta ei määrittele Mollya ihmisenä. Tiedän muiden arvioista, että kirjan kuvaa ahdistuksesta pidetään tarkkanäköisenä ja aitona.

Parasta kirjassa on sen lukuisat queer ja ei-valkoiset sivuhahmot ja Simonin ja Abbyn lyhyet cameot. En kuitenkaan tiedä, onko se lukemisen arvoinen pelkästään niiden takia. Ehkä arvioin kirjaa nyt liian ankarasti, mutta odotukseni Albertallille olivat korkeammalla, ja siksi kirjan tavanomaisuus oli minulle pettymys. Tavoilleen uskollisena Albertalli kuitenkin käsittelee tässäkin kirjassa teinielämän realiteetteja, kuten ihastumisia ja ystävyyssuhteiden monimutkaisuutta, varsin aidon oloisesti. Lisäkehu täytyy vielä antaa siitä, että kirja sijoittuu Washington DC:hen, ja minusta oli ihanaa lukea kaupunkinuorten elämästä, jossa ajetaan paikkoihin metrolla auton sijaan. Samastuin.

Kolme tähteä

#Queer52: Not Otherwise Specified

Hannah Moskowitz: Not Otherwise Specified. Simon Pulse, 2015. S. 260

En ollut erityisesti suunnitellut lukevani Not Otherwise Specifiedia seuraavana #Queer52-kirjana, mutta se sattui olemaan kirjaston hyllyssä, joten tietenkin otin sen mukaani. Voin jo heti alkuun sanoa tämän olevan yksi suosikkejani #Queer52-haasteen kirjoista.

Sisältövaroitukset kirjalle: syömishäiriöt, kehonkuvaongelmat, bifobia, kiusaaminen

Etta ei ole ikinä tarpeeksi. Hän ei ole riittävän lesbo kelvatakseen vanhoille kavereilleen, hän ei ole riittävän hoikka ollakseen ballerina, eikä hän ole riittävän syömishäiriöinen saadakseen anoreksiadiagnoosia. Hän on kuitenkin jo parantumassa, eikä elämä kaikesta huolimatta tunnu kovin kamalalta. Vanhoja kavereitakaan ei tule ikävä, kun Etta tutustuu vertaisryhmässä Biancaan ja tämän isoveljeen Jamesiin. Ettan ja Biancan syömishäiriöiden lisäksi heitä yhdistää unelma päästä eliittitason musiikkiteatterilukioon New Yorkiin. Yhteiset harjoitukset pääsykokeita varten lähentävät kolmikkoa ja antavat Ettalle tilaisuuden harkita prioriteettejaan uudelleen.

Tästä kirjasta olisi niin paljon hyvää sanottavaa, etten edes tiedä mistä aloittaisin :D Etta on hahmona loistava. Hän on musta biseksuaalinen tyttö Nebraskasta, joka kärsii syömishäiriöstä ja rakastaa tanssimista. Ettan kertojanääni on niin aito, tunnistettava ja omanlaisensa. Se voi toisinaan olla myös hieman ärsyttävä, mutta itse ainakin luen mieluummin päähenkilöä jolla on selkeästi luonnetta. Ettalla ei ole kirjassa varsinaista romanssia, mutta hieman juttua Jamesin kaverin Masonin kanssa on. Tästä täytyy antaa kaksi plussaa: ensinnäkin se, että YA-kirjan ei tarvitse keskittyä romanssin ympärille, ja toiseksi se, että biseksuaalinen hahmo pysyy binä riippumatta kumppanin sukupuolesta. Ja samaan liittyen vielä muitakin plussia: suhteiden ei aina tarvitse olla elämän ja kuoleman kysymyksiä, ne voivat myös olla vain vähän yhteistä hauskanpitoa. Sama pätee myös seksiin. Tämä kirja on seksipositiivisuuden mallikappale: niin kauan kuin kaikki osapuolet ovat suostuneet seksiin, sitä voi olla niin paljon ja niin monen ihmisen kanssa kuin itseä huvittaa. Lisäksi itselleni Ettassa oli erittäin samastuttavaa se, miten hänen elämässään oli paljon ikävää, mutta silti elämä oli hänestä enimmäkseen ihan jees. Kaiken kaikkiaan täytyy siis sanoa, että rakastin Ettaa hahmona tajuttomasti.

Kirjan muista hahmoista täytyy sanoa, että ensinnäkin tässä kirjassa on runsaasti muitakin queer-hahmoja, mikä on ihanaa <3 Kuten olen ennenkin sanonut, emme tavallisesti ole yksinäisiä susia, vaan laumaeläimiä ja löydämme toisemme cisheterojoukoista erehtymättömällä tarkkuudella. Valitettavasti Ettan vanhaa kaveriporukkaa täytyy kritisoida syvyyden puutteesta. Heille rakennetaan hieman historiaa ja luonnetta Ettan flashbackeissa, mutta he jäävät silti melko ohuiksi ilkeiksi tytöiksi. Ettan uudet ystävät ovat kuitenkin aitoja ja sydäntäsärkeviä ja upeita, joten kirja saa tämän anteeksi. Ja vanhoistakin ystävistä Ettan entinen paras ystävä Rachel saa niin paljon sivutilaa, että hän ei kärsi samasta ohuudesta kuin muut Disco Dyket.

Asioita Ettan ystävissä joista pidin: James on homo ja uskonnollinen, eikä tämä ole hänelle ongelma. Rachel on ollut Ettalle äärettömän rakas, mutta kaiken jälkeen Etta joutuu päättelemään, ettei Rachel sittenkään ollut hänelle hyvästä. Luen mielelläni ystävyyden loppumisesta, sillä YA on täynnä parhaita ystäviä jotka käyttäytyvät todella huonosti, eikä ystävyys silti jostain syystä lopu. Rachel ei todellakaan ollut pahimmasta päästä YA:n huonoja parhaita ystäviä, mutta hänen tarinakaarensa oli tervetullut ja jotenkin puhdistavaa luettavaa. Bianca taas on ihana ja sydäntäsärkevä ja herättää varmasti äitivaiston kaikissa siihen vähänkään taipuvaisissa lukijoissa. Hänessä on kuvattu hyvin se uniikki olotila, jossa 14-vuotiaat ovat: toisaalta jo ajattelevia ihmisiä, melkein aikuisia, toisaalta vielä niin lapsia. Kaiken kaikkiaan erilaiset ystävyyssuhteet ovat tämän kirjan parhautta. On vanhoja ja uusia ystäviä, hyviä ja huonoja ystäviä, ystäviä jotka kannattaa pitää ja ystäviä jotka kannattaa päästää menemään, ja ystävyyden syvyyttä ja monipuolisuutta tutkitaan todella tarkasti huomoiden. Ainut ystävyysmiinus pitää antaa siitä, miten vähän Etta tuntuu välittävän siitä, että hänen vanhat ystävänsä nyt kiusaavat häntä. Vaikka ette olisikaan olleet läheisiä, luulisi että vähän edes sattuisi tuollainen käytös.

Kiusaamisesta pitää sanoa kaksi erillistä asiaa. Etta on tosiaan aiemmin kuulunut koulunsa lesboryhmään, Disco Dykeihin, kunnes alkoi edellisvuonna seurustella pojan kanssa. Etta on koko ajan kertonut ystävilleen olevansa bi, mutta ystäville tämä kelpaa vain niin kauan kuin Etta osoittaa mielenkiintoa vain tyttöjä kohtaan. Kiusaaminen perustuu siis bifobiaan, ja on todella graafista ja syyllistävää. Jos sinulla on kokemuksia bifobisesta käytöksestä, tahdot varautua tähän kirjaa aloittaessasi. Toisaalta, niin triggeröivää kuin hahmojen bifobia voikin olla, minusta on hienoa, että sitä käsitellään. Bi-hahmoja ei muutenkaan ole joka sormelle, ja bi-ihmisiä kohtaa aivan omanlaisensa sorron ja syrjinnän muodot. Tämä kirja tuo niitä ja bi-näkymättömyyttä todella hienosti esille ja saa varmasti monet lukijat miettimään uudelleen negatiivisia stereotyyppejä joita yhdistävät biseksuaalisuuteen.

Toinen piirre mikä kirjassa voi potentiaalisesti olla triggeröivää on sen syömishäiriöfokus. Sekä Etta että Bianca kärsivät syömishäiriöistä, ja heidän syömishäiriönsä sekä paranemisprosessinsa ovat erilaisia ja eri vaiheissa. Minulla ei ole syömishäiriötä, mutta olen tapellut erilaisten kehonkuvaongelmien kanssa yli kymmenen vuotta, ja minusta kirjan tapa käsitellä ruokaa ja siihen liittyviä ongelmia oli aito ja sydäntäsärkevä. Kirja ei myöskään tuntunut käsikirjalta syömishäiriöihin - tällä tarkoitan, että se ei laukaissut omia keho-ongelmiani eikä saanut minua ajattelemaan "tuota voisi kokeilla". Sen sijaan se tuntui lohdulliselta, kamalalta, ja kuitenkin toiveikkaalta. Se on myös rehellinen: ihmeitä ei tapahdu, syömishäiriöistä ei parannuta yön yli, mutta asiat voivat silti muuttua paremmiksi motivaation ollessa kohdallaan.

Tällä arviolla on jo pituutta kuin kaamoksella Utsjoella, mutta edelleen olisi sanottavaa. Musikaalien rakastajana nautin siitä miten paljon kirjassa tehdään viittauksia musikaaleihin ja musikaalikappaleisiin. Etta on tanssija henkeen ja vereen ja hänen rakkautensa ja intohimoaan taidettaan kohtaan oli käsinkosketeltavaa. Suosittelen vahvasti kuuntelemaan kirjassa mainittuja kappaleita, olivat ne sitten ennestään tuttuja tai eivät - ne vievät tunnelman ihan erilaiseen sfääriin.

Kaikki tässä kirjassa on niin aitoa. Elämän sotkuisuus, erilaiset ystävyyssuhteet, intohimo tanssia ja musikaaleja kohtaan, koe-esiintymisten jännitys... Kaikki tuntuu niin omalta ja oikealta. Jos vielä yksi pieni negatiivinen piirre pitää mainita, niin Ettan sisko tuntuu usein tulevan esiin hieman jälkijunassa, kuin kirjailija olisi viime hetkellä muistanut että tällainenkin hahmo oli. Mutta kuten sanottu, rakastin tätä kirjaa niin paljon, ja kaikki tässä arviossa mainitsemani negatiiviset asiat ovat olleet pikkujuttuja, kun piti nyt jotain kritisoitavaa keksiä. Lopulta päästään kuitenkin siihen, että tämä on yksi samastuttavimmista kirjoista joita olen ikinä lukenut. Aivan mielettömän hyvä.

Viisi tähteä

#Queer52: If I Was Your Girl

Meredith Russo: If I Was Your Girl. Usborne Publishing Ltd., 2016. S. 293

Lähestulkoon kaksi vuotta sitten ostin If I Was Your Girlin Brightonin Waterstonesista. Sittemmin se on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Tyttösi sun. Kuten niin monet muutkin sateenkaariteemaiset lukemistoni, bongasin If I Was Your Girlin alun perin YA Pridesta. Kirja kehuttiin siellä maasta taivaisiin, ja kuulin myös, että se on #ownvoices - kirjailija on itse transnainen. Sittemmin kuulin tai luin jostain, että kirja sisältää seksuaalista väkivaltaa, ja niinpä lukemisen aloittaessani suhtauduin kirjaan ristiriitaisin odotuksin. Ristiriitaiset odotukset muuttuivat lukiessani ristiriitaisiksi tunteiksi.

Amanda on transsukupuolinen tyttö, joka aloittaa pahoinpitelyn jälkeen elämänsä puhtaalta pöydältä isänsä pienessä kotikaupungissa. Hän tahtoo vain elää ja käydä koulua kuten kuka tahansa tyttö, ja löytääkin nopeasti ystäviä... sekä pojan, jolla on söpö hymy, ja joka vaikuttaa olevan kiinnostunut Amandasta. Pian Amanda joutuu kuitenkin ratkaisemaan, miten pitkälle hän voi mennä kertomatta totuutta menneisyydestään.

Arvio sisältää spoilereita. 

Sisältövaroitukset kirjalle: itsemurhayritys, pahoinpitely, seksuaalinen väkivalta/raiskausyritys, outtaaminen, transfobia, homofobia, kiusaaminen.

Yhtäältä, tämä kirja on todella söpö ja suloinen tarina omien ihmistensä löytämisestä. Amanda ystävystyy ensin kuviskurssinsa tytön kanssa, jonka nimen olen nyt täysin unohtanut, mutta joka on biseksuaalinen. Hän löytää kokonaisen ystäväporukan kolmesta muusta tytöstä, joista yksi on syvästi uskonnollisesta perheestä ja toinen paljastuu myöhemmin lesboksi. Hän tutustuu Grantiin, ja heidän suhteensa kehittyy nopeasti ja on äärettömän suloinen. Myös Amandan ystävyyssuhteet ovat ihania - rakastan aina sitä, kun kirjoissa kuvataan ystäviä, jotka oikeasti ovat ystäviä ja käyttäytyvät kuten ystävien kuuluu.

Takaumissa näytetään Amandan elämää ennen muuttoa isänsä luo, sitä kuinka hänen isänsä oli vaikea hyväksyä Amandan erilaisuutta, ja Amandan matkaa itsensä löytämiseen, samoin kuin hänen suhdetta äitiinsä sukupuolenkorjausprosessin aikana. Nämä kohdat auttavat tutustumaan Amandaan paremmin ja ymmärtämään häntä ihmisenä, ja ne tuovat kirjaan syvyyttä jota sen nopeatahtinen juoni kaipaa. Amandan isällä on myös tapahtumahetken kerronnassa vaikeuksia hyväksyä Amandaa, mutta hän yrittää kovasti, ja se lisää realismin tuntua. Tiedän, ettei minunkaan muunsukupuolisuuteni hyväksyminen ollut vanhemmilleni aivan helppoa, ja se vaati työtä. Tärkeintä on se, että yrittää.

Toisaalta tämä kirja putoaa aivan samaan, hyödyttömään, turhauttavaan juonikuvioon kuin niin moni muukin HLBT+ ihmisistä kertova kirja (esim. Simon Vs., Inheritance, Symptoms of Being Human): outtaamiseen. Amanda ei alkuun kerro menneisyydestään kenellekään uudessa kotikaupungissaan, ja kun hän lopulta kertoo, tämä "ystävä" (arvion alussa mainittu bi-tyttö) päätyy käyttämään tätä tietoa häntä vastaan ja outtaamaan hänet koko koululle. Tämä johtaa raiskausyritykseen ja väkivaltaan sekä traumaattiseen eroon Grantista. Suloisen ja kevyehkön kirjan jälkeen tämä loppu on todella raskasta ja ahdistavaa luettavaa. Tiedän, että nämä asiat ovat realistisia: outtaamisia tapahtuu, ja transihmiset kohtaavat paljon väkivaltaa, mutta olen väsynyt lukemaan niistä. Olen väsynyt siihen, että kirjoissamme pitää aina olla kurjaa ja ikävää. Ja toki tiedän, etteivät läheskään kaikki HLBT+ kirjat käytä outtaamisjuonta, mutta riittävän monet käyttävät, että se tuntuu liialta. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, etteivät läheskään kaikki sateenkaarikirjat käsittele kaapista tulemista, mutta niistä, jotka käsittelevät, moni käsittelee sitä nimenoman outtaamisen kautta, vaikka vaihtoehtojakin olisi. Jos et keksi, mitä ne vaihtoehdot ovat, lue esim. Leah on the Offbeat, George, tai Running with Lions. Lisäksi samasta juonenpätkästä on vielä nostettava esiin, että outtaamisen tekee nimenomaan biseksuaalinen henkilö, mikä ikävästi vahvistaa stereotypiaa bi-ihmisistä epäluotettavina tyyppeinä. Ei näin.

Kolmas asia mistä voi olla montaa mieltä on se, että Amandan tarinaa ja olemusta on siloiteltu mahdollisimman helposti sulatettavaan, normatiiviseen muottiin. Itseäni tämä ei häirinnyt, ja ymmärrän miksi Russo on tehnyt tämän ratkaisun (hän selittää tätä kirjan lopussa), mutta tiedän lukijoita, joita se on ärsyttänyt valtavasti. Kirjassa on kuitenkin esiintyy myös muunlaisia transihmisiä, joten lukijalle ei jää kuvaa, että kaikki transihmiset ovat täysin binäärisiä, aina tienneet identiteetistään, menevät helposti kokemansa sukupuolen edustajasta, ovat heteroita, jne.

Hyvin kaksijakoiset fiilikset tästä kirjasta, siis. Toisaalta niin söpö ja niin tärkeä tarina, toisaalta niin synkkä ja turhauttava loppuhuipennus. Vaikka aivan loppu onkin toiveikas, ja vaikka rakastan sitä että Amandan ystäväporukka ei ikinä käänny häntä vastaan, en vain pääse yli tästä outtaamisjuonesta.

Kolme tähteä.

Matkalla suursuosikiksi: Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda

Becky Albertalli: Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda. Penguin Books, 2015. S. 303

Vanhempieni kotona minulla oli huoneessani erillinen lempikirjahylly. Enää minulla ei sellaista ole, mutta pidän edelleen päässäni mentaalista lempikirjahyllyä. Toisen lukukerran jälkeen Simon Vs. on ehdottomasti varmistanut paikkansa siellä.

Kukaan ei tiedä Simonin olevan homo paitsi Blue, hänen mysteerinen sähköpostikirjekaverinsa, johon hän on vähä vähältä rakastumassa - ja nyt Martin Addison. Martin löytää Simonin sähköpostit ja käyttää niitä kiristääkseen Simonia auttamaan häntä puhumaan Abby Susolle, uudelle tytölle, joka on Simonin ystävä. Simon suostuu, sillä hän ei tahdo menettää Blueta, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Riittääkö Simonin vasemmalla kädellä tehty auttaminen Martinille? Ja riittääkö Simonille tuntea Blue vain läppärinsä ruudulla?

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran viime vuonna loppuvuodesta, ja alkuperäinen arvioni löytyy täältä. Aion siis tällä kierroksella keskittyä arviossani enemmän yksityiskohtiin, joita tässä kirjassa rakastan tai jotka eivät aivan vakuuttaneet. Kaiken kaikkiaan voin kuitenkin sanoa, että rakkauteni tätä kirjaa kohtaan on suuri ja loppumaton.

Ensinnäkin täytyy tuoda esiin Simonin ja Bluen sähköpostit. NE OVAT SÖPÖIN ASIA IKINÄ JA OLEN VALMIS TAPPELEMAAN TÄSTÄ. Vaikka koko kirjan kerrontaa lukee mielikseen, sähköpostien ei haluaisi ikinä loppuvan. Niiden turvallinen, onnellinen, happy-place tunnelma suorastaan valuu ulos sivuilta ja kietoo lukijan itseensä. Sähköpostien loppuminen tuntuu rikolliselta. Jos Becky Albertalli julkaisisi kirjan, jossa olisivat kaikki Simonin ja Bluen sähköpostit eikä mitään muuta, olisin ensimmäisenä ostamassa sitä.

Otetaan toiseksi asia, josta hiukan mutristelen huuliani. Se ei ole enää sama kuin viime arviossani - nyt ajattelen, että vaikka tämä on edelleen turhauttava piirre, se istuu tämän kyseisen kirjan juonen kulkuun ja toimii kirjan kontekstissa. (Voit lukea alkuperäisestä turhautumisestani ensimmäisen arvion spoileriosiosta.) Tällä kertaa minua harmitti kohta, jota ihmettelin ensimmäiselläkin lukukerralla, mutta jonka ehdin jo unohtaa ennen arvioni kirjoittamista. Simon nimittäin puhuu vanhemmistaan useaan kertaan siihen sävyyn, että he eivät ole kovin tiukkoja asioista, autolla ajamista lukuun ottamatta. Sitten kuitenkin, kun Simon tulee kännissä kotiin kirjan loppupuolella, hän joutuu kahdeksi viikoksi arestiin, ja hänen vanhempansa ottavat koko jutun todella ärsyttävän vakavasti. Tämä tuntuu olevan täysin ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä Simonin vanhemmista on aiemmin kerrottu, ja millainen kuva heistä on annettu. Elokuvassa kohtaus hoidetaan tavalla, jota heiltä odottaisin, ja olen ikuisesti kiitollinen siitä. Täytyy vielä lisätä, että muutenkin inhoan rangaistuksena sitä, että otetaan puhelin ja läppäri teiniltä pois. Se on yksityisyyttä loukkaavaa ja todella kontrolloivaa. Sitä paitsi, kuka 17-vuotias ei juo? (Minä, kun olin 17, mutta noin niin kuin yleisesti.) Kukaan ei vahingoittunut, Simon ei ajanut autoa humalassa, mitään pahaa ei tapahtunut. Chill the eff out.

Kolmanneksi haluan kiinnittää huomioni jo edellämainittuun kerrontaan. Se toimii upeasti kahdella tasolla. Ensinnäkin Becky Albertallin kirjoitustyyli on sellainen, mikä vetää mukanaan ja saa kaiken tuntumaan älyttömän aidolta. Siitä huolimatta, etten ole 17-vuotias yhdysvaltalainen homopoika, tämä kirja saa minut vakuuttumaan siitä, että olen. Jokainen tunne tulee iholle ja kirjassa on aivan uskomaton intensiteetti. Toiseksi Simonilla on todella vahva oma ääni. Tajusin tämän vasta nyt, luettuani sekä Simon Vs.:n kahdesti että Leah on the Offbeatin välissä - niitä yhdistää Albertallin aito ja mukanaanvievä kirjoitustyyli, mutta niitä erottaa hahmojen aivan erilaiset kertojanäänet. Simon puhuu kuten Simon puhuu, ei vain kuten kuka tahansa teinikirjan päähenkilö, ja Simon myös kirjoittaa kuten hän puhuu, mistä Bluekin huomauttaa. Se on suloista, ja osoittaa, miten paljon työtä Albertalli on hahmoihinsa laittanut.

Viimeiseksi haluan sanoa kirjan lopusta, siis ehkä viimeisistä kahdestakymmenestä sivusta tai niillämain. Kun kaikki on ratkennut ja tarina ei kuitenkaan lopu vielä siihen. Tämä on parasta koko kirjassa. Tuo lyhyt näkymä oikean seurustelusuhteen ensiaskeliin nostaa tämän kirjan muiden vastaavien tarinoiden yläpuolelle: kaikki ei lopu yhteen päätymiseen, vaan siitä kaikki vasta alkaa.

Neljä ja puoli tähteä.

Kaikki kiusallisuuskliseet: Georgia Peaches and Other Forbidden Fruit

Jaye Robin Brown: Georgia Peaches and Other Forbidden Fruit. HarperTeen, 2016. S. 420. Tiedoston koko: 1516KB

YA Pride (entinen Gay YA) esitteli minut tällekin kirjalle sen ilmestyessä. Kirja tyttörakkaudesta ja uskosta? Tiesin heti, että tämän halusin lukea. Se oli Kindle-alennuksessa vähän aikaa sitten, ja niinpä ostin e-kirjan. Georgia Peaches oli sitä mitä oli luvattu, mutta myös aika paljon kaikkea muuta.

Joanna Gordon on atlantalainen papin tytär, tunnustava kristitty ja lesbo. Tämä ei ole ongelma, kunnes isän mennessä uudestaan naimisiin Joannan on pakko muuttaa tämän mukana vanhoilliseen Romen pikkukaupunkiin ja isä tahtoo tehdä hyvän vaikutelman uusiin appivanhempiinsa. Niinpä hän pyytää Joannaa piilottamaan homoutensa  - Joannalla on vain kymmenen kuukautta lukiosta valmistumiseen ja siihen, kun hän taas lähtee Romesta. Joanna suostuu vastahakoisesti, ja saa vastineeksi oman radio-ohjelman isänsä radioseurakunnassa. Lupauksen pitäminen muuttuu kuitenkin vaikeaksi, kun Joanna tapaa uudessa koulussaan Mary Carlson Baileyn, joka herättää hänessä ennennäkemättömiä tunteita.

En oikein edes tiedä, mistä aloittaa. Jos aloitan hyvistä uutisista? Niistä on aina kivempi puhua.

HLBT+ piireissä uskonto on ymmärrettävästi monille vaikea aihe ja uskontoa kohtaan on laajalti hyvin negatiivisia tunteita. Niinpä se ei yleensä esiinny meidän kirjallisuudessammekaan, ellei sitten pahiksena. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uskovaisia sateenkaari-ihmisiä olisi, minä heidän joukossaan. Niinpä Joanna sai minut tuntemaan itseni todella nähdyksi - tässä yhteisössä, jossa harvoin uskallaan puhua uskonnosta mitään, sainkin äkkiä tilan jossa näin itseni paperilla. Joannalla on todella hyviä ajatuksia sateenkaari-identiteetin ja uskonnon yhdistämisestä sekä ihmisistä, jotka käyttävät uskontoa vihansa välineenä. Uskonto on vain normaali osa Joannan elämää, eikä sitä mielestäni kirjassa tuputeta tai saarnata. Tämä oli minulle äärimmäisen tärkeä kirjan osa-alue, ja sen ajatteleminenkin saa oloni edelleen kevyeksi ja turvalliseksi.

Toinen kirjan hyvä puoli on se, miten romanssi on kirjoitettu. Itse romanssijuoneen liittyy monia ärsyttäviä ominaisuuksia, mutta romanssin rakentumisen jännitys ja sähköisyys viehätti minua siksi, että itse en ole viime aikoina onnistunut vastaavaa kirjoittamaan. Tätä lukiessani koin, että tässä on se, mitä olen etsinyt ja hakenut, onnistuneesti toteutettuna. Saatan palata kirjan pariin vielä ihan vain muistiinpanoja tehdäkseni.

Sitten pääsemmekin huonoihin uutisiin. Niitäkin on pääasiassa kaksi. Ensin tahdon puhua Danasta, sillä hän oli minulle todella vaikea sulattaa. Tästä eteenpäin arvio sisältää spoilereita.

Dana on Joannan paras ystävä Atlantasta, ja heidän pitkää ystävyyttään ja läheisiä välejään painotetaan kirjassa paljon. Dana on kuitenkin käsittämätön kusipää, joka jatkuvasti pettää Joannan luottamuksen, haukkuu häntä pelkuriksi ja saamattomaksi ja tylsäksi, ei ota vastuuta omista typeryyksistään ja aina kun Dana tekee tai sanoo jotain ilkeää, Joanna on se, joka päätyy pyytämään anteeksi. Lienee tarpeetonta sanoa, että tämä ei ole ystävyyttä, vaikka se sellaisena sitkeästi esitetään. Odotin, että Joannalta olisi jossain vaiheessa mennyt hermot Danaan ja heidän ystävyytensä olisi loppunut, mutta sen sijaan hän saakin pelastaa Danan vankilasta, tulee väkisin suudelluksi bileissä (siitä lisää tuonnempana) ja saa koko kirjan aikana yhden hyvän neuvon/ystävyyden teon Danalta. En pysty ymmärtämään, miten tällainen toksinen suhde on kaupattu ystävyytenä ensin betalukijoille, sitten kirjallisuusagentille, kustannustoimittajalle, oikolukijoille...

Toiseksi kirjan juoni on pakattu täyteen kaikilla mahdollisilla kiusallisia tilanteita tuottavilla kliseillä, jotka ovat kaiken lisäksi huonosti perusteltuja. Koko kirjan alkuasetelma, jossa Joannan isä pyytää häntä pitämään identiteettinsä piilossa seuraavan vuoden ajan, on todella ongelmallinen ja epäuskottava. Isän kerrotaan aina olleen hyväksyvä ja rakastava, ja se, että hän nyt äkkiä pyytääkin Joannalta jotain näin massiivisen problemaattista, ei tue tätä narratiivia. Tämän jälkeen onglemat sen kuin kasautuvat: Joanna ihastuu paikalliseen tyttöön, aloittaa kielletyn suhteen tämän kanssa, ei kerro tälle menneisyydestään ulkona kaapista vaan teeskentelee kokematonta, tyttö vihaa valehtelijoita, haluaa tulla kaapista yhdessä Joannan kanssa, Joanna ei voi eikä tahdo selittää miksi, Joannan äitipuoli tulee raskaaksi ja keskenmenouhan jälkeen kaikki stressi ja järkytykset kielletään häneltä, Joanna eroaa tytöstä selittämättä miksi, tyttö aloittaa uuden suhteen, uusi tyttöystävä löytää kuvia Joannan ja Danan typerästä suudelmasta ja paljastaa Joannan valheet... En varmaan edes muistanut kaikkea. Kirja on järkyttävä sekasotku asioita jotka tekevät Joannan tilanteen aina vain hankalammaksi ja hankalammaksi. Jossain vaiheessa jo melkein jätin kirjan kesken, sillä en kerta kaikkiaan nähnyt tilanteesta mitään tietä ulos, enkä halunnut lukea maailmanhistorian kiusallisinta showdownia.

Palatakseni vielä muutamaan hyvään asiaan. Uskomatonta kyllä, Joannan mahdoton tilanne ratkeaa lopulta suhteellisen kivuttomasti. En ollut uskoa silmiäni, kun luin loppua, ja kaikki sujuukin ilman kovin suurta draamaa. Isä ja äitipuoli tulevat järkiinsä ja antavat Joannan tulla kaapista, mikä helpottaa tilannetta huomattavasti. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että koko kirjan juoni on rakennettu hyvin hataralle perustalle, ja tämän perustan epäuskottavuus pahentaa juonen ärsyttävyyttä. Toinen pienempi plussa kirjalle oli ehdottomasti Elizabeth, Joannan uusi äitipuoli. Hänet esitellään (Joannan epäluotettavalla kertojaäänellä) pinnallisena, rahan perässä olevana, typeränä tyttösenä, mutta kirjan kuluessa hän todistaa olevansa aivan toisenlainen, ja lopulta Joannankin on se pakko hyväksyä. En erityisemmin pitänyt siitä, miten inhottavasti Joanna suhtautuu Elizabethiin suurimman osan kirjasta, mutta hänen kasvutarinansa tässä suhteessa on hyvä.

Hyvien puolien ansiosta kirja yltää kuitenkin kolmeen tähteen.