Ne ensimmäiset homot: The Red Scrolls of Magic

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic. Lukenut BD Wong. Simon & Schuster Audio, 2019. Kesto 10 h 48 min.

Konmaritin jokin aika sitten kirjojani, ja päätin luopua melkein kaikista Cassandra Claren kirjoistani. Pidin kuitenkin muun muassa Magnus Banesta kertovan The Bane Chroniclesin, sillä Magnuksella hahmona ja hänen suhteellaan Alec Lightwoodin kanssa on minulle suuri henkilökohtainen merkitys. Niinpä minulle oli myös itsestään selvää, että hankkisin ja lukisin näistä kahdesta kertovan trilogian aloitusosan The Red Scrolls of Magic.

Suhteen aloittaminen eeppisen demonisodan keskellä on intensiivistä eikä jätä paljon aikaa tutustumiselle ja yhteisen ajan viettämiselle. Niinpä Valentinen kuoltua Magnus ja Alec lähtevät ansaitulle Euroopan lomalle tarkoituksenaan rentoutua ja lomailla. Hyvä tarkoitus kuitenkin haihtuu savuna ilmaan kun he saavat vihiä nousevasta demoninpalvontakultista, jolla vaikuttaa olevan yhteyksiä Magnukseen. Asiat on selvitettävä ennen kuin ne karkaavat käsistä, vaikka se tarkoittaakin loman uhraamista jälleen uudelle työtehtävälle.

Tässä kohtaa on hyvä tarkentaa, että The Red Scrolls of Magic sijoittuu todellakin Langenneiden enkelten kaupungin alkupuolelle, jossa Alec ja Magnus ovat lomalla ja lähettelevät sieltä kortteja muulle porukalle New Yorkiin. Matkaamme siis maailman sisäisellä aikajanalla melkoisesti taaksepäin viimeisimpänä ilmestyneestä Queen of Air and Darknessista. Tämä valitettavasti vei minulta aika paljon kirjan nautinnollisuudesta, monestakin syystä. Ensinnäkin olemme nähneet Alecin ja Magnusin suhteen alkuvaiheet jo moneen kertaan (tokikaan emme juuri tätä jaksoa, mutta ei se oleellisesti poikkea) ja olisin ollut kiinnostuneempi heidän keskinäisestä dynamiikastaan jossakin myöhemmässä vaiheessa. Toiseksi siksi, että mielessäni pyörivät koko ajan heidän tulevat ongelmansa Kadotettujen sielujen kaupungin ja Taivaallisen tulen kaupungin aikana enkä siksi voinut rentoutua tai nauttia heidän onnellisuudestaan.

Nyt kun on jo aloitettu asioista joista en pitänyt, jatkakaamme samalla linjalla. Kirjan nimi ja kansi ärsyttävät minua. Kannessa tapahtuu liikaa asioita ja se on sekava. Miksei hahmoilla ole kasvoja? Nimi taas on pitkä ja kömpelö, ja artikkeli sen alussa tuntuu tarpeettomalta ja lisää kömpelyys-tekijää huomattavasti. Kirjan ulkoiseen, visuaaliseen markkinointiin ei ole mielestäni panostettu sen ansaitsemalla tavalla, tai rehellisesti sanottuna juuri ollenkaan.

Panostamisesta pääsemme kolmanteen minua häirinneeseen asiaan. Siitä huolimatta, että pidin tarinasta (siitä lisää kohta), koko kokonaisuus tuntui ajoittain vasemmalla kädellä kasaan hutaistulta. Tähän vaikuttavat oleellisesti nimen ja kansitaiteen kökköys. Jos verrataan Cassandra Claren muihin kirjoihin, Red Scrolls on todella lyhyt ja tuntuu saaneen varsin kehnoa kohtelua kustannus- ja markkinointiosastolla. Kyseessä ei toki ole hänen pääsarjansa, vaan jo olemassaoleville faneille suunnattu "lisämateriaalimainen" sarja, mutta minusta se on osa ongelmaa. Kun tuhansille faneille niin tärkeästä parista kuin Malecista lähdetään kirjoittamaan omaa sarjaa, mutta sitä kohdellaan lisämateriaalina joka ei ansaitse huomiota tai panostusta, tämä lähettää selvän viestin siitä, millaisia faneja kustantaja arvostaa. Ei niitä, joille homopari on pääsarjan parasta antia.

Kaikesta huolimatta oikeasti pidin tästä kirjasta paljon :D Sydäntäni lämmitti palata Alecin ja Magnuksen pariin, sillä ne ovat, kuten otsikkokin kertoo, minulle "ne ensimmäiset homot". Luin Varjojen kaupungit sellaiseen aikaan, kun olin pikkuhiljaa alkamassa ymmärtää omaa HLBT+ identieettiäni ja Malecilla oli minulle valtava merkitys. Olin nähnyt satunnaisia homohahmoja kirjoissa aiemminkin, mutta en ollut silloin vielä osannut peilata omaa identiteettiäni heihin. Malec kuitenkin sattui ajankohtaan, jossa todella innostuin heistä, vaikka en omaa itseäni vielä kovin hyvin ollutkaan selvittänyt tai osannut sanoittaa. Näin jälkikäteen ajateltuna parissa on ongelmansa ja kliseensä, mutta heillä tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni <3

Jos sitten puhuttaisiin hetki itse kirjasta ja sen tapahtumista. Red Scrolls on taattua Cassie Clarea monessakin suhteessa: se on hauska, nopeatempoinen, romanttinen ja kuuma. Juonessa ei ole tylsiä hetkiä, vaan se edistyy kiitettävää tahtia ja tapahtumat pysyvät kiinnostavina läpi kirjan. Erityisesti loppua kohden kirjasta löytyy joitain äärimmäisen mielenkiintoisia ja yllättäviä käänteitä ja kohtauksia. Kuvailua on toisinaan liikaa, mutta suurimmaksi osaksi kirja pysyy tiiviinä pakettina. Romantiikkaa on mielestäni juuri sopivassa suhteessa toimintaan niin, että se ei jää sivuhuomioksi mutta toisaalta ei varasta showta itse juoneltakaan. Magnuksen ja Alecin suhteen kehitys kirjan aikana olisi ilahduttavaa luettavaa, ellen tietäisi, miten huonoon jamaan heidän asiansa kääntyvät Varjojen kaupunkien loppuosissa.

Kirjassa on varsin ilahduttavia hahmokohtaamisia muista sarjoista. Toisinaan tällaiset voivat tuntua väkisin mukaan tungetuilta, mutta mielestäni esimerkiksi Rafaelin, Helenin ja Alinen osuudet Red Scrollsissa sopivat tarinaan ja oli hauskaa tutustua heihin paremmin. Kirjassa on myös joitain täysin uusia hahmoja, tärkeimpänä velho Shinyun joka matkustaa Magnuksen ja Alecin kanssa suuren osan kirjasta ja auttaa heitä mysteerikultin löytämisessä. Hänen toteutuksensa olisi voinut olla monipuolisempi, mutta kuten Libertén kanssa puhuimme, ehkä Cassielta ei pitäisi odottaa liikaa nyansseja.

Fyysistä kirjaa ei saanut Suomesta heti sen ilmestyttyä, mutta se oli saatavilla äänikirjana BookBeatissa, josta sen kuuntelinkin. Minulla meni hetki tottua BD Wongin lukutapaan, mutta lopulta pidin tavasta, jolla hän teki Magnuksen ja Alecin äänet ja kerrontatyylit. Joistain muista hahmoäänistä en niin perustanut, mutta eniten korvaani kävi Rafael, joka Wongin lukemana puhui vahvalla espanjalaisaksentilla. Rafael on kuitenkin natiivi newyorkilainen, joten latinotaustasta huolimatta minun on vaikea kuvitella, että hänen englantinsa olisi niin aksentillista.

Vaikka tämä arvio on keskittynyt suurelta osin kritiikkiin, niin heti kirjan lopetettuani koin oloni erittäin tyytyväiseksi. Olin saanut sitä mitä olin tilannut, hyvin toteutettuna ja kiinnostavana pakettina. Olen myös erittäin kiinnostunut kuulemaan, mihin kohtaan maailmansisäistä aikajanaa trilogian kaksi muuta osaa sijoittuvat.

Neljä tähteä

HelMet 2019:
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

Mitä kuuluu, Simon? Tales from the Shadowhunter Academy

Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson, Robin Wasserman: Tales from the Shadowhunter Academy. Walker Books, 2016. S. 652

Tales from the Shadowhunter Academy perustuu samanlaiseen konseptiin kuin The Bane Chronicles. Se koostuu siis joukosta erillisiä tarinoita, ja kaikki tarinat on aiemmin julkaistu yksittäisinä e-kirjoina. Painettu, yksissä kansissa oleva versio ilmestyi jo jokin aika sitten, mutta sitä ei alkanut näkyä Suomen kirjakaupoissa siitä huolimatta. Niinpä alkusyksyn Tukholman-reissulla ostin sen ja aika monta muutakin kirjaa.

Muistin virkistykseksi on hyvä todeta, että City of Heavenly Firen loppupuolella Simon Lewis ensin menettää kaikki muistonsa varjometsästäjistä ja varjomaailmasta, mutta hänet haetaan lopussa takaisin. Hänen muistojaan yritetään palauttaa kehnolla menestyksellä, ja lopputulema on, että jos Simon haluaa muistonsa takaisin, hänen on juotava muutoksen maljasta ja tultava varjometsästäjäksi itse. Shadowhunter Academyn uudelleenavautuminen on jo näköpiirissä, joten Simonista tulee yksi sen ensimmäisistä oppilaista, ja tämän kirjan kymmenen tarinaa kertovat hänen ajastaan tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa. Tarinat ovat järjestyksessä seuraavat:

1. Welcome to Shadowhunter Academy
2. The Lost Herondale
3. The Whitechapel Fiend
4. Nothing but Shadows
5. The Evil We Love
6. Pale Kings and Princes
7. Bitter of Tongue
8. The Fiery Trial
9. Born to Endless Night
10. Angles Twice Descending

Minulla on sellainen taipumus, että odotan Cassandra Claren kirjoilta aina vähemmän kuin mitä saan. Se on toki siinä mielessä hauskaa, että saan yllättyä positiivisesti. Niin kävi tämänkin kirjan kanssa: olin jälleen unohtanut, miten paljon Claren huumori vetoaa minuun, ja olin ehdottomasti unohtanut (tai ehkä en ollut ikinä tiennytkään) miten samastuttava Simon on. Hän on kömpelö citynörtti, ja kun hänet pistetään samaan joukkoon atleettisten nuorten kanssa ja oletetaan punnertavan, ratsastavan, miekkailevan tai melko lailla tekevän mitään muuta kuin makaavan epätoivoisena maassa, tulokset ovat juuri niin katastrofaaliset kuin voi odottaakin. Ymmärsin Simonia niin hyvin. Meistä kömpelöistä citynörteistä ei tule sulavia varjometsästäjiä käden käänteessä.

Simon on siis kaikkien tarinoiden yhdistävä tekijä ja näkökulmahenkilö, ja suurimmassa osassa tarinoista esiintyy myös hänen kämppiksensä George, sekä heidän ystävänsä ja vihamiehensä Shadowhunter Academyssa. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suinkaan keskity näiden nuorten elämään, vaan monessa Simon kuulee tarinan varjometsästäjien historiasta, tai muut tutut henkilöt tulevat etualalle, mikä muodostaa suurimman osan novellista Simonin toimiessa vain kehyskertomuksena. Kuulemme esimerkiksi Viiltäjä-Jackistä, Tessa Grayn pojasta Jamesista, Helen ja Mark Blackthornista ja heidän vanhemmistaan, Malecista, sekä Valentinen Piiristä ja Michael Waylandista. Kokonaisuutena tämä kirja toimii minusta huomattavasti paremmin kuin The Bane Chronicles, sillä tässä kaikki tarinat pitävät yllä mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Jonkin verran toistoa joka tarinan alussa väistämättä tulee, sillä ne on kirjoitettu itsenäisiksi novelleiksi, ja niinpä jokaisen alussa pitää mainita, että George on Simonin kämppis. Toistoa ei kuitenkaan ole ärsyttävyyteen asti.

Ihailen sitä, miten moneen eri kiinnostavaan aiheeseen niin varjometsästäjien historiassa kuin nykypäivässä kirja onnistuu pureutumaan. Siinä käsitellään erityisen paljon varjometsästäjien ennakkoluuloja alamaailmalaisia ja maallikkoja kohtaan, ja Simon tekee osaltaan merkittävää työtä näiden ennakkoluulojen kitkemiseksi. Häntä ei voi kuin ihailla. Simonin koulutus Shadowhunter Academyssa kestää kaksi vuotta, ja näiden kahden vuoden aikana myös kehitystä on nähtävissä niin Simonissa kuin muissakin oppilaissa ja vanhoissa, rakkaissa hahmoissa.

Uusista hahmoista erityisesti sydäntäni lähelle pääsi George, ja vanhoista uutta ja mielenkiintoista näkökulmaa löytyi erityisesti Catarina Lossiin. Muut uudet hahmot, kuten Jon, Beatriz ja Julie, jäävät eittämättä hiukan yksipuolisiksi. Olisin toivonut, että Helen Blackthorn olisi saanut enemmän sivutilaa, enkä olisi kaivannut aivan niin paljon Simonin ja Isabellen will they won't they -säätöä, mutta ymmärrän että Isabelle on Simonin kannalta tärkeämpi hahmo kuin Helen. Ja vaikka tämä arvio on jo pitkä kuin nälkävuosi, niin tärkeiden hahmojen tiimoilta on vielä sanottava, että minulla on hyvin ristiriitaisia tunteita viimeisen tarinan lopusta. Toisaalta ymmärrän ratkaisun draaman näkökulmasta; olisin varmaan tehnyt itse samoin. Toisaalta se SATTUI ja oli KAMALAA, eikä siinä ehkä juoneen perustuvien todisteiden näkökulmasta ollut kovin paljon järkeä. Tämän hilpeän kryptisen ajatuksen kanssa jätän teidät tänään. Hyvää uutta vuotta!

Neljä tähteä

Kuinka tulla varjometsästäjäksi? The Shadowhunter's Codex

Cassandra Clare ja Joshua Lewis: The Shadowhunter's Codex. Walker Books, 2013. S. 264

Pari kiireisempää päivää ovat taas pitäneet minua otteessaan, mutta tämän postauksen julkaisuajankohta sattui silti harvinaisen sopivasti: tiistaina nimittäin käynnistyi Netflixissä Shdowhunters-tv-sarjan toinen tuotantokausi.

The Shadowhunter's Codex on opaskirja uusille varjometsästäjille. Se on esittely varjomaailmaan, ja käy läpi lyhyesti varjometsästäjien historian, toimintatavat, demonit, eri alamaailman olennot sekä tietenkin enkelit. Koska Codex on tarkoitettu oppikirjaksi, on jokaisen osion lopussa kysymyksiä ja tehtäviä kirjan omistajalle. Tämän kyseisen, maallikoillekin julkaistun kappaleen omisti Clary Fray ja hänen kanssaan merkintöjä pitkin sen sivuja ovat tehneet Simon Lewis ja Jace Mitäikinä. (Olen aivan liian laiska mennäkseni tarkistamaan, mitä sukunimeä Jace tässä kirjassa käyttää.)

Codex on varsin mielenkiintoinen ja kompakti paketti varjometsästäjien maailmasta ja asioista. Se on mielenkiintoisesti ja hauskan persoonallisesti kirjoitettu, vaikka parasta tietenkin ovat Claryn ja kumppaneiden sivuhuomautukset. Myös Claryn eli Cassandra Jeanin piirrokset pitkin poikin sivuja ovat upeita.

Itselleni ehkä kiinnostavimpia kohtia kirjasta olivat ne, jotka kertasivat varjometsästäjien historiaa aina Jonathan Shadowhunterista alkaen ja lähes nykypäivään saakka. Opin myös uusia asioita demoneista ja alamaailmalaisista. Kirja on mukavan helppo ja nopealukuinen, eli jos haluaisit tutustua Cassandra Claren luomaan maailmaan tarkemmin, tämä on kelpo paikka aloittaa! Kuitenkin vasta, kun olet lukenut Varjojen kaupungit vähintään Lasikaupunkiin asti - muuten spoilaannut.

Se ei ole romaani. En osaa antaa sille tähtiä. Tyytykää tiivistettyyn sanalliseen arvioon ihan hauska.

Varjomaailman uudet tuulet: Lady Midnight

Cassandra Clare: Lady Midnight. The Dark Artifices Book One. Simon & Schuster, 2016. S. 668

En suinkaan ollut varma City of Heavenly Firea lopettaessani, että jatkaisin Emman ja Julianin kanssa Lady Midnightiin. Niin vain kuitenkin kävi, että kirjan ilmestymisviikolla suuntasin lähimpään kirjakaupalliseen kaupunkiin ja hankin tämän kauniin, turkoosisivuisen kirjajättiläisen omakseni.

Sodan jälkeinen kylmä rauha on jättänyt keijut muun varjomaailman ulkopuolelle, mutta kun Los Angelesissa alkaa hämärä keijujen ja maallikoiden murha-aalto, Wild Hunt lähestyy Blackthornien perhettä sopimuksella: he ottavat kiinni murhaajan, ja saavat viisi vuotta sitten viedyn Mark Blackthornin, puolikeijun ja perheen isoveljen, takaisin. Blackthornin nuoret ja Emma Carstairs alkavat selvittää murhia, jotka muistuttavat kovasti Emman vanhempien murhia viiden vuoden takaa. Tutkimukset on pidettävä salassa Klaavilta, ja monet menneet ja kivuliaat asiat nousevat uudelleen esiin totuuden tullessa pikku hiljaa esiin.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt. Pidin Lady Midnightista paljon enemmän kuin olisin odottanut. Emma ja Julian eivät olleet lainkaan niin ärsyttäviä kuin pelkäsin etukäteen, vaikka oli heilläkin tietenkin hetkensä. Mark on ehdottomasti suosikkini  - monisyinen ja erilainen hahmo, niin kirjan kontekstissa kuin yleisemminkin. Hänen suhteensa keijuprinssi Kieraniin piti minut kirjan ääressä silloinkin, kun kaikki muut hahmot repivät hermoni riekaleiksi.

Cassie on tietenkin edelleen oma itsensä ja kuvittelee Clarysta ja Jacesta aivan liikoja. Kaikki maininnat heistä olivat kuin suoraan fanficistä. TMI:n päähenkilöitä ei kuitenkaan juurikaan nähty mukana toiminnassa, tämä on Emman ja Julianin kirja. Ja vaikka heidänkin suhteensa on osin erikoinen, se ei ole (ainakaan kokonaan) huonosti tehty.

Yhtä asiaa en kerta kaikkiaan ymmärrä. Blackthornin perheessä on vaikka kuinka monta lasta, ja heistä suurella osalla on pitkät ja vaikeat nimet. Melkein kaikilla on myös jokin jännittävä lempinimi, ja minun oli todella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä puhutaan, kun välillä käytettiin lempinimiä ja välillä oikeita nimiä. Varsinkin Octavius -> Tavvy ja Tiberius -> Ty menivät minulta usein sekaisin. Tysta täytyy tosin muuten sanoa, että pidän hänestä aivan hirveästi! Ty kärsii jostakin autistisesta sairaudesta, ja hänet on kirjoitettu todella kauniisti ja huomioonottavasti. Hän vaikuttaa muutenkin mahtavalta tyypiltä.

Kirja on pitkä ja sen juoni on polveileva, kuten Cassielle on tyypillistä, mutta jaksaa pysyä kiinnostavana loppuun saakka. Myös uudet varjometsästäjät Christina Rosalez ja Perfect Diego ovat hauskoja tuttavuuksia. Kaiken kaikkiaan, kuten sanoin, olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Lady Midnight aloittaa uuden varjometsästäjä -trilogian, The Dark Artifices, ja olen melko varma että luen seuraavatkin osat.

Kolme ja puoli tähteä.

Kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!

Vannon ikuista rakkautta

Yleensä tämä asettelu koskee vain haaste- tai projektikirjoja, tai monta-kirjaa-yksissä-kansissa -postauksia. The Bane Chronicles on kuitenkin niin pitkään ja hartaasti odotettu ja niin rakkaudella luettu, että se ansaitsee aivan oman kunniapaikkansa.

Kun sain vihdoin käsiini Varjojen kaupunkien viimeisen osan, odotti sen takana mahtava yllätys: tieto siitä, että The Bane Chronicles, tarinoita kaikkien suosikkivelhon elämästä, oli ilmestymässä kirjana marraskuussa! Olin tietysti aivan varma, että menisi kevään puolelle, ennen kuin se olisi saatavilla Suomesta, mutta kas kummaa, marraskuussa se todellakin istui niin ihanan houkuttelevan näköisenä kirjakauppojen hyllyillä. Suostuttelin äidin ostamaan sen minulle joululahjaksi ja sen jälkeen olen ollut onnellinen nainen.

Onneni tietysti tuplaantui tai triplaantui, kun lopulta pääsin lukemaan kirjaa. Se on... ihana. Mitä muuta voisikaan olla mikään mikä kertoo Magnus Banesta?

Kirja koostuu siis 11 tarinasta, jotka paljastavat meille lukijoille ja Magnuksen vannoutuneille faneille pieniä palasia hänen elämästään ja lukuisista seikkailuistaan. Järjestyksessä ne ovat seuraavat:

1. What Really Happened in Peru
2. The Runaway Queen
3. Vampires, Scones and Edmund Herondale
4. The Midnight Heir
5. The Rise of the Hotel Dumort
6. Saving Raphael Santiago
7. The Fall of the Hotel Dumort
8. What to Buy the Shadowhunter Who Has Everything (And Who You're Not Officially Dating Anyway)
9. The Last Stand of the New York Institute
10. The Course of True Love (And First Dates)
11. The Voicemail of Magnus Bane

Suosikkitarinani olivat tietenkin ne, joissa oli mukana Alec. Magnus ja Alec ovat edelleen suosikkiparejani koko kirjallisuushistoriassa ja he ovat niin söpöt yhdessä!!! Nämä tarinat ovat siis What to Buy the Shadowhunter Who Has Everything (And Who You're Not Officially Dating Anyway) ja The Course of True Love (And First Dates). Alecin 18-vuotissyntymäpäivä ja Magnuksen ja Alecin ensitreffit (jotka olisivat olleet katastrofi ellei niistä olisi tullut katastrofi ihan omalla painollaan, jolloin lopputulos ei ollut lainkaan niin katastrofaalinen). Näissä tarinoissa on eniten hauskaa, ja söpöä, ja kaikki on mahtavasti ja täydellisesti ja Alec on suloinen ja Magnus on rakastunut...

Mutta niistä pääsemme silti yhteen minua suunnattomasti tässä kirjassa ärsyttäneeseen asiaan, nimittäin aikajärjestykseen. Aikajärjestys hyvä. Aikajärjestys looginen. Aikajärjestystä noudatetaan kivasti - paitsi näiden tarinoiden kanssa! Jotta numerot 8, 9 ja 10 olisivat kronologisesti oikeassa järjestyksessä, pitäisi niiden olla 9, 10, 8. Koko muu kirja on kronologinen. Olisiko ollut niin vaikeaa laittaa nämä viimeisetkin??! Etenkin se ärsytti minua kun olin jo päässyt hyvään Malec-tunnelmaan, ja sitten alkoikin The Last Stand of the New York Institute, joka salaperäisesti hyppäsi viitisentoista vuotta ajassa taaksepäin eikä ollut Malecia tietenkään siellä! Geez. No, selvisin tästä, mutta oli aika tosi ärsyttävää kyllä.

Jos en saisi valita kumpaakaan Malec -tarinoista, suosikkini olisivat Saving Raphael Santiago sekä edellämainittu The Last Stand of the New York Institute. Vaikka minulla ei ole erityisen lämpimiä tunteita Raphaelia kohtaan pääsarjan puolella, tässä hän oli todella mahtava - niin hauska ja tarina myös antoi hänen hahmolleen kivasti syvyyttä. Instituutin tarina taas kertoo ajasta, kun Valentinen Piiri on voimainsa tunnossa ja tappaa alamaailmalaisia kuin hyttysiä. Tarina oli hyvin kirjoitettu, lisäksi oli kiinnostavaa saada ensikäden kokemus näistä tapahtumista, jotka kaikki pääsarjan lukeneet tuntevat historiana, ja tuntevat hyvin. Oli erilaista lukea tuosta ajasta, kun se oikeasti tapahtui, ja kohdata piiriläisten julmuus toden teolla. Loppu oli myös todella hyvä, joskin Clary Fraysta eli pääsarjan päähenkilöstä kirjoitettu lause: "She was a story in herself, -- just beginning", oli hiukan liian osoittelevaa ja siirappista minun makuuni.

Mitä tulee vähiten-suosikki-tarinaani, se oli The Midnight Heir. Tähän on useita syitä. Ensinnäkin alkupuolen tarinat paljastivat enemmän Magnuksen elämästä, mutta ne eivät ylipäätään olleet yhtä kiinnostavia kuin loppupuolen, sillä kuka jaksaa lukea hirveän pitkään henkilöistä, joihin ei ole aiempaa sidettä ja joista ei kuule novellin loppumisen jälkeen enää koskaan? The Midnight Heir osui neljäntenä tarinana juuri siihen kohtaan, jossa aloin olla kyllästynyt tähän Magnuksen elämän aiempaan vaiheeseen ja toivoa jotain muuta. Lisäksi se oli todella ärsyttävästi kirjoitettu. Olin saanut jo aivan tarpeeksi Herondalea yhden päivän tarpeiksi edellisestä tarinasta, mutta ei, lisää Herondalea tiskiin ja vielä tupla-annoksena! Eikä tarinasta edes ollut pystytty tekemään kovin eheää kokonaisuutta. Kolmas syy, miksi The Midnight Heir ärsytti minua oli se, että se oli täynnä spoilereita prequel -sarjaan The Infernal Devices. Olen lukenut vain ensimmäisen osan ja minusta oli todella ärsyttävää, että The Midnight Heir tuli jotakuinkin paljastaneeksi sarjan hahmojen kohtalot ja sarjan juonestakin ison osan (sen mitä ei ollut vielä paljastettu City of Heavenly Firessa). Cassanda Claren pitäisi todellakin opetella vihjailemaan hienovaraisemmin. Se tarkoittaa, että hän joka tajuaa viittauksen, saa olla tyytyväinen itseensä, ja hän joka ei tajua, ei edes tiedä, että siinä oli jokin viittaus joka olisi pitänyt tajuta! Mutta ei. Sen sijaan hän haluaa spoilata lukijansa omista kirjoistaan.

Mitähän vielä sanoisin? Ne tarinat, joita en tässä erikseen maininnut muualla kuin luettelossa, olivat hyviä ja kiinnostavia, mutta niissä ei ollut mitään kovin ihmeellistä mainittavaa. Ja jos Clare onkin täysin kyvytön vihjailemaan, niin huumorin hän osaa - The Bane Chronicles on hervottoman hauska! Paikkaa myös vähän pääsarjan viimeisen kirjan huumoripuutetta. En edes tiedä, mikä tarinoista oli hauskin. Heti kun yritän valita, valitsen saman tien puolet. Raphael, Peru, Malec-tarinat, Magnusin vastaajaviestit...

Viimeinen tarina on siis bonustarina, jota ei ole aiemmin julkaistu, ja se on myös todella hauska, joskin lopussa surullinen. Tämän viimeisen tarinan takia suosittelen, ettet lue The Bane Chroniclesia ennen kuin olet lukenut Kadotettujen sielujen kaupungin eli pääsarjan viidennen osan. Jos haluat tuntea jotakin muutakin kuin järkyttynyttä tyrmistystä, suosittelen, että luet koko pääsarjan ennen tähän kirjaan tarttumista.

The Bane Chronicles oli todella ihana lukukokemus. Ai niin! Halusin vielä sanoa, että tarinoiden alussa olevat sarjakuvat ovat nerokkaita.

Neljä tähteä
Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson: The Bane Chronicles. Walker Books, 2014. S. 503.

Ilokseni tämä myös kuittaa HelMetin haasteesta neljä kohtaa! :)


P.S. Älkää ihmetelkö, Tagit -osio, joka nykyään kulkee nimellä Kaikki tunnisteet, muutti aivan sivun alalaitaan, mutta olen yrittänyt helpottaa tunnisteiden selaamista hiukan tekemällä tuohon sivuun erikseen palkit kirjailija -tunnisteista sekä tuon toisen hyvin epämääräisen... sieltä siis kun jotain painaa, niin saa nähtäväkseen kaikki postaukset, joihin olen lisännyt kyseisen tunnisteen.

Clare boost

Cassandra Clare -teemapostaukseni. Kyseessä on siis The Infernal Devices -sarjan ensimmäinen osa Clockwork Angel sekä The Mortal Instruments eli Varjojen kaupungit -sarjan viimeinen osa City of Heavenly Fire. Kummankin lopettamisesta on kulunut jo jonkin aikaa, joten säästytte ehkä pahimmilta valituksilta. (Hmm... tai sitten ette. Muistini yllättäen virkistyi. Mukana on myös hyviä asioita, lupaan!)

 Clockwork Angel sijoittuu 1800 -luvun Lontooseen, jonne 16 -vuotias Tessa Grey saapuu New Yorkista veljensä perässä. Heti saavuttuaan Tessa kuitenkin joutuu sieppaajien kynsiin - nämä eivät kuitenkaan ole mitään tavallisia sieppareita, vaan kuuluvat Lontoon maagiseen alamaailmaan. Tessa tutustuu taikuuteen ja yliluonnollisiin olentoihin ja löytää myös itsestään sellaista, jonka ei tiennyt olevan olemassakaan. Lopulta hän saa turvapaikan varjometsästäjien luota ja tutustuu heidän nuorisoonsa: komeaan ja salaperäiseen Will Herondaleen, ystävälliseen Jem Carstairsiin ja nokkavaan Jessamine Lovelaceen. Tessa haluaa selvittää heidän avullaan veljensä olinpaikan ja tulee näin käynnistäneeksi tuhoisan tapahtumaketjun...

Jos olet lukenut Claren aikaisempaa sarjaa, Varjojen kaupunkeja, saatat huomata henkilöissä tiettyjä yhtäläisyyksiä. En sano enempää kuin että se on hieman ärsyttävää... Clare tuntuu jumiutuneen tapoihinsa ja tyyleihinsä liiankin paljon.

Viktoriaanisen Lontoon kuvaus on kaunista ja uskottavaa. Juonikaari on muutamaa yllättävää twistiä lukuunottamatta melko tavanomainen ja ennalta-arvattava, ja Magnuskin esiintyy vasta puolen välin tienoilla... Kirjan yleinen tunnelma on synkähkö, joskin, kuten Claren kirjat aina, se sisältää paljon nokkelaa huumoria ja sujuvaa dialogia. Teos avaa trilogian kunnioitettavasti, mutta ei ole erityisen koukuttava.

Clockwork Angel on hauskaa ja kiinnostavaa perus nuortenfantasiaa. Se maistuu ehkä parhaiten heille, jotka jo tuntevat Claren tuotantoa - ainakin minulla oli sisäpiiriläisen olo lukiessani kirjaa:) Toisaalta sitä on selvästi suunnattu myös uusille lukijoille, sillä alamaailmaa ja varjometsästäjiä kuvaillaan ainakin vanhan tutun mielestä turhankin tarkasti. Eli tunsit sitten jo Claryn ja Jacen tai et, voit tutustua heidän viktoriaanisiin inkarnaatioihinsa kaikessa rauhassa:)

Kolme ja puoli tähteä
Cassandra Clare: The Infernal Devices Book One. The Clockwork Angel. Walker Books, 2010. S. 482

Sitten tämän kesän tapaukseen, Varjojen kaupunkien päätösosaan. Järkälemäisessä kirjassa on yli 700 sivua, se on jopa korkeampi kuin kolme ensimmäistä osaa sisältävä yhteisniteeni ja fonttikoko on valtava. Kirjassa oli paljon hyvää... mutta valitettavasti myös paljon huonoa.

Sebastianilla menee lujaa, ja mitä lujempaa Sebastianilla menee, sitä tukalammassa asemassa ovat jäljellä olevat varjometsästäjät. He kerääntyät Idrisin suojausten taakse ja yrittävät ratkaista, mikä on paras seuraava liike. Clarya ja Jacea, ainoita ihmisiä jotka todella tietävät, kuinka Sebastian ajattelee, ei kuunnella, joten nefilit syöksyvät huonosta valinnasta toiseen. Neuvoston alamaailmalaisjäsenten katoaminen on viimeinen pisara ja newyorkilaisnuoret päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. Heidän pitää matkata paikoista vaarallisimpaan, pelastaa läheisensä ja löytää vielä tie ulos, vaikkei kenenkään tiedetä ikinä onnistuneen siinä. Samaan aikaan seurataan myös New Yorkin ihmissusilauman ja vampyyriklaanin välienselvittelyjä sekä Sebastianin suurimman ja tuhoisimman hyökkäyksen valmisteluja...

City of Heavenly Firen yleistunnelma oli hiukan kiireessä tehty. Tämä johtui monesta asiasta, mutta varsinkin siitä, että kirjan rytmitys oli todella kummallinen. Oli pitkiä pätkiä, joiden aikana tarina ei edennyt lainkaan ja lukija käänteli tylsistyneenä sivuja - sitten taas jaksoja, jolloin kirjaa ei meinannut voida laskea käsistään. Vaikutti siis kuin editointi ja parantelu olisi jäänyt kesken. Tarina tuntui pääsevän alkuun vasta puolen välin jälkeen (mihin mennessä, tämänpituisessa kirjassa, olet jo lukenut noin 1½ normaalin nuortenkirjan verran tavaraa). Myöskään uuden päähenkilön, Emma Carstairsin, esittely tässä vaiheessa sarjaa ei ehkä ole paras idea (varsinkaan, kun hän on jokseenkin samanlainen henkilö kuin edeltäjänsä Tessa, joka on jokseenkin samanlainen henkilö kuin edeltäjänsä Clary). Cassandra Clarella on uusi lempilapsi ja hän haluaa kaikkien muidenkin rakastavan tätä. Se ei vain nyt taida oikein toteutua.

Kun kirja lopulta pääsi vauhtiin, pidin todella paljon kohdasta, jossa kerrottiin hahmojen syvimmistä toiveista. Se oli kauniisti kuvattu, ihana ja sydäntäsärkevä samaan aikaan, ja varsinkin Claryn osio oli yksi lempikohdistani koko kirjassa. Toinen suosikkikohtani on lopussa, katolla, kun eräät viimeinkin oppivat keskustelemaan <3 ja tietysti on myös pakko mainita luolakohtaus. Viimeinkin! Olin jo menettänyt uskon ja toivon, että he ikinä pääsisivät asiaan, puhumattakaan siitä, että Clare onnistuisi tekemään kohtauksesta uskottavan, mutta uskottava se oli (enimmäkseen) ja minä olin hämmästynyt.

Olin huumorin suhteen pettynyt tässä kirjassa. Kuten edellisessä arviossa sanoin, Claren kirjoissa on tavallisesti todella paljon nokkelaa sananvaihtoa ja odotan aina hyviä nauruja tarttuessani hänen teokseensa. City of Heavenly Fire oli kuitenkin, varsinkin alkupuoliskollaan, hyvin vakava kirja, mikä teki sen lukemisesta jopa vähän raskasta. Loppupuolella oli enemmän hauskoja kohtia, mutta totuttuun naurut per aukeama -tahtiin ei kyllä sielläkään päässyt. Toisaalta ne muutamat todella hyvät jutut, joita tässä kirjassa oli, olivat odottamisen arvoisia.

Kertojia oli mielestäni liikaa. Ymmärrän Emman merkityksen juonen ja kerronnan tarpeiden kannalta, mutta mielestäni hänellä oli paljon enemmän kohtia kuin juonen ja kerronnan tarpeiden kannalta oli tarpeellista, joten osa Emman osuuksista sekä monien aikuisten hahmojen (tietenkin Magnusta lukuunottamatta) osuudet tuntuivat usein vähän pitkästyttäviltä ja kirjaa olisi saanut huomattavasti tiiviimmäksi, jos kertojia olisi ollut vähemmän. Mielestäni myöskään pahiksen näkökulma ei ole välttämätön, tai ainakin sitä olisi voinut supistaa. Vähän sama ongelma kuin Valtaistuinpelissä, eli ehkä ihan kaikkia tapahtumia ei tarvitsisi kertoa ihan kaikkien hahmojen kannalta.

Kohdissa, joissa juoni eteni, se kuitenkin eteni reippaasti ja sujuvasti. Oli ihanaa palata viimeisen kerran tuttujen hahmojen pariin eikä minua haitannut, vaikka iso osa kirjasta meni juonen edistämisen sijaan heidän yksityiselämänsä vatvomiseen, sillä he ovat minun rakkaitani! Kirjassa oli joitakin todella hienoja ja syvällisiä keskusteluja niin yleismaailmallisen filosofisella kuin henkilöiden keskinäisiä suhteitakin käsittelevällä tasolla. Huomasin eritoten tätä kirjaa lukiessani, kuinka hahmot ovatkaan kehittyneet sarjan aikana - joistakin on tullut lähestulkoon eri ihmisiä! Se kertoo kuitenkin kirjailijan omistautumisesta ja kyvyistä. Myös kuvaus oli kaunista ja luontevaa ja ainakin minun oli hyvin helppo kuvitella kaikki ympäristöt, joissa kirjassa oltiin.

Inhoan sitä, kun henkilöitä kuolee. Pidän heistä yleensä, enkä halua, että he kuolevat. Tässä kirjassa kuolemia oli kuitenkin aivan liian vähän, ja huomasin inhoavani myös sitä, kun kirjalija ei osaa luopua rakkaistaan. Selviytyjien määrä ja henkilöllisyydet on epäuskottavaa ja ärsyttävää - tämä kirja olisi tarvinnut vielä ainakin yhden kuoleman! Tai jos edes Simonin olisitte voineet jättää rauhaan (nauran ilkeästi kirjaa lukemattomien mutta lukemista suunnittelevien sydänkohtaukselle), niin olisin vielä hyväksynyt. Mutta tämä oli kyllä jo typerää.

City of Heavenly Firessa oli vikansa, mutta se oli silti kunnianarvoisa ja toimiva päätös sarjalle. Siinä oli paljon ihania, ihania ja kamalia, kamalia kohtia, mutta ilman tätä yhdistelmää se ei olisi Varjojen kaupungit -kirja ollenkaan.

Kolme ja puoli tähteä
Cassandra Clare: City of Heavenly Fire. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Six. Walker Books, 2014. S. 733

Joooo!! ...Ei sittenkään.

Olin ajatellut postata myös tämän sarjan kolme viimeistä osaa samassa, mutta kun kuudes osa ei ole vielä edes käsissäni, niin päädyin tällaiseen ratkaisuun. Kuudes osa tulee kun tulee. (Odotan kauhunsekaisella innolla.)

Itse pidin Langenneiden enkelten kaupungista. Se oli mukavan rauhallinen kolmannen osan action-riehunnan jälkeen, vaikka Clary tietysti oli edelleen kamalan ärsyttävä: mitään ei voi ajatella ennen kuin ryntää suin päin tekemään typeryyksiä! Kaikilla on myös jonkin sortin parisuhdekriisi tässä kirjassa - kirjaimellisesti, kaikilla!!! Raivostuttavaa. Jace leikkii Twilightin Edward Cullenin kauan sitten kadonnutta kaksoisveljeä, Simon taspainoilee kahden tulen välissä, se yksi romanssi saa epämiellyttäviä käänteitä kun eräs hahmojen vanha tuttu työntää lusikkansa soppaan, jopa aikuiset käyvät läpi suhteidensa luurankoja... huoh.

Vaikuttaa siltä, että Simon ja Magnus ovat ainoat henkilöt koko tässä saakelin sarjassa, joilla on vähääkään järkeä päässään. Kuolleet demonivauvat, kummallinen lahko sekä erinäiset muut ilmestymiset saavat ihmiset ryntäilemään ympäriinsä kertomatta toisilleen asioista, mistä tietenkin seuraa ikävyyksiä. Kirja alkaa rauhassa, mutta tapahtumien tahti kiihtyy loppua kohti ja seuraavaa osaa silmällä pitäen kirja loppuu koukuttavasti. Välissä sitä tulee silti ajatelleeksi, etteikö olisi kannattanut vähän taas harkita ennen kuin tekee huonoja päätöksiä, sillä niitä tehdään paljon. Tuntui siltä, että trilogiassa hahmoilla oli vielä ihan oikeita ongelmia, mutta nyt he vain keksivät ongelmia ihan ongelmien ilosta.

Neljäs osa on hauska, vaikka ärsyttävä, mutta sellaisella rakastettavalla tavalla. Se on kuitenkin vähän "pakkojatkoa", sillä trilogia loppuu todella hyvin eikä välttämättä tarvitsisi jatkoa. Tässä osassa tunnutaan myös tiivistävän sarjan keskeiset motiivit eli toistuvat, hallitsevat asiat: 1) huonot ja harkitsemattomat päätökset, 2) Claryn ja Jacen: "Päästään jo asiaan! ...Eikä päästäkään", mihin myös postauksen otsikossa viitataan, (kirjat lukeneet tietävät kyllä, mistä on kyse) ja 3) Libertén sanoin: "Varjojen kaupungit: kirjasarja, jossa tehdään vain huonoja valintoja ilman minkäänlaisia faktoja tai edes hetken harkintaa ja sitten mennään itkemään Magnukselle kuinka universumissa on jotain vikaa." Magnuksen tehtävä on siis korjata kaikki typerien varjometsästäjien tekemät typerät virheet.

Tämä sekava kirjoitus taitaa saattaa Langenneiden enkelten kaupungin jokseenkin huonoon valoon, mutta ei se oikeasti niin kamala ole, tästä sarjasta on vain niin helppo valittaa. Jos tykkäät sarjasta, kyllä tämä kannattaa lukea. Itse tosiaankin pidin varsinkin rauhallisesta ja lämmintunnelmaisesta alkupuolesta. Täytyy vielä sanoa, että yksi parhaista asioista tässä kirjassa on se, että Magnuksesta tulee kertoja! Hurratkaa!

Jos ei ole ruumista, älä ikinä usko pahiksen kuolleen.

Kolme ja puoli tähteä.
Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki. Varjojen kaupungit 4. Otava, 2012. S. 398. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä City of Fallen Angels. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Four vuonna 2011.

Varoitus: Tämä kirja aiheuttaa vakavaa halua hakata päätä seinään. Tai kenties kyseista kirjaa pöytään. Välillä tahdoin myös repiä sen kappaleiksi, mutta en uskaltanut, koska se ei ollut omani.

Kadotettujen sielujen kaupunki jatkaa Varjojen kaupunkien tasaisen hyvää linjaa. Henkilöiden väliset suhteet mutkistuvat ja mutkistuvat, he tekevät ennätyksellisen vähän mutta ennätyksellisen huonoja päätöksiä ja monista paljastuu täysin uusia puolia. Seikkailu jatkuu tällä kertaa kahdella mantereella: kotona tutussa New Yorkissa sekä lukuisissa Euroopan kaupungeissa. Loppua kohden tilanne muuttuu tälle sarjalle suorastaan poikkeuksellisen uhkaavaksi, mutta sitä ennen täytyy toki ehtiä purra hampaansa yhteen lukuisien "Joo! ...Ei sittenkään" -tilanteiden merkeissä sekä nauttia sen yhden romanssin uusista, sekä kutkuttavista että pelottavista käänteistä. Näiden kahden lisäksi lähes kaikilla muillakin hahmoilla on romanssi. Luojan kiitos se ei enää, ainakaan enimmäkseen, ole kriisissä. Sen silti sanon, että elämänne olisi niin paljon helpompaa, jos opettelisitte keskustelemaan asioistanne! Salaaminen ja itsekseen angstaaminen ei ole koskaan ennenkään johtanut hyviin lopputuloksiin! Oikeasti, rakkaat. Huoh.

Kuten tavallista, huumori on jatkuvaa eikä sen taso ole laskenut. Tämä kirja ei ole hidastempoinen, vaan palaa ennemminkin kolmannen osan tunnelmaan, mutta se ei haittaa. Kohtalaisesta paksuudestaan huolimatta kirja edistyy nopeasti.

On myös mahdollista, että kansi sanoo jotain sisällön laadusta kaikista valveutuneimmille lukijoille.

Ei pahemmin valittamista. Ehkä se johtuu siitä, etten muista enää... mutta ilman muuta tämä kannattaa lukea nelosen jatkoksi, jos on jo niin pitkälle päässyt. Vielä toinen varoitus: Loppu on outo. Ja osin myös kamala.

Neljä tähteä.
Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki. Varjojen kaupungit 5. Otava, 2013. S. 488. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä City of Lost Souls. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Five vuonna 2012.

Kolmen kirjan kimppa: Varjojen kaupungit 1-3

Täytyy heti alkuun sanoa, että minusta tämä järjestely on vähän hämmentävä. Tai siis, ymmärrän, että trilogioita julkaistaan "kaikki yksissä kansissa"-painoksina, mutta että sellaisen sarjan kolme ensimmäistä osaa, joka ei lopu kolmanteen osaan? En valita, ostinhan sen itse, mutta... tuntuu vain oudolta. Olin kuitenkin halunnut lukea kyseiset kirjat jo suhteellisen pitkään, joten tässä sain kätevästi kolme ensimmäistä osaa ja vielä halvemmalla kuin olisin ne saanut yksittäisinä.

Seuraavasta on siis kyse:

Pahoittelen kuvan huonolaatuisuutta, se oli paras jonka löysin ja halusin sen välttämättä isoksi. Täytyy myös todeta, että luin kirjat niin nopeassa tahdissa, että mikäli alla olevissa selostuksissa tapahtumat ovat menneet sekaisin kirjojen kesken, en ole vastuussa.

Asiaan.

Luukaupunki on hyvä ja tempaiseva avausosa. Se pitää lukijaa otteessaan, vaikka näin jälkikäteen
ajateltuna se jankkaa aika paljon samaa ympyrää, mikä oli ehkä jo lukiessakin hieman ärsyttävää. Uusi maailma on kuitenkin kiehtova ja niin moniulotteinen, että siihen tutustuu mielikseen - joskaan en panisi pahakseni, vaikka sekin tapahtuisi hiukan nopeammassa tahdissa.

Clary Fray, 15-vuotias newyorkilaistyttö, tulee yökerhossa todistaneeksi nuoren pojan murhan. Murhaajissa on kuitenkin jotain erikoislaatuista - he ovat Claryn ikäisiä, kukaan muu ei tunnu näkevän heitä ja kaiken lisäksi he höpöttävät jatkuvasti demoneista. Clary alkaa huomata näkevänsä muutakin muille näkymätontä, ja kun vaaleatukkainen demonintappajapoika tulee uudestaan vastaan, eivät tämän puheet tunnukaan enää aivan niin kaistapäisiltä. Vaikka Clary ei ole aikaisemmin kuullut varjometsästäjistä, se ei tarkoita, etteivätkö nämä voisi laittaa tytön elämää mullin mallin...

Kyllästyin Valtaistuinpelin raskaaseen tekstiin siinä viidensadan sivun jälkeen ja tarvitsin jotain kevennystä. Tämä oli kuin luotu siihen - huumoripitoista nuortenfantasiaa, ei ehkä kovin vakavasti otettavaa (ainakaan ensi alkuun), mutta käsittelee varsin vakavasti otettavia aiheita. Teksti on sujuvaa ja nopealukuista, hahmot inhimillisiä ja rakastettavia ja juoni täynnä yllättäviä koukkuja. Minulla meinasi, varsinkin sarjan myöhemmissä osissa, mennä lukemisen sijaan aikaa ja energiaa siihen, että yritin ennustaa seuraavan yllättävän käänteen. Eivät ne sitten ole niin vaikeita, kun niitä miettii etukäteen, ja lisäksi Clarella on monen kirjailijan ärsyttävä tapa tehdä hahmoistaan niin tyhmiä, että idiooteinkin lukija ehtii tajuta "suuren paljastuksen" ennen kuin hahmojen päässä lopulta loksahtaa jokin paikoilleen. Myönnän kyllä kirjoittaessani sortuvani tähän itsekin, mutta se ei tee siitä vähääkään vähemmän raivostuttavaa.

Kyllä väittäisin että kannattaa lukea Luukaupunki. (En ole vielä ehtinyt katsomaan elokuvaa, mutta olen kuullut siitä paljon - enimmäkseen pahaa - ja tarkoitus on jossain vaiheessa piakkoin katsella se parin koulukaverin kanssa.) Uskon, että kirja antaa sinulle ajattelemisen aihetta, edes jotain. Ja jos innostut, niin jatko-osiahan riittää:)

Neljä tähteä.
Cassandra Clare: Luukaupunki, Varjojen kaupungit 1. Otava, 2009. S. 443. Alkuperäisteos on julkaistu englanniksi nimellä City of Bones. THE MORTAL INSTRUMENTS Book One vuonna 2007.

Ensimmäinen vaikutelmani Tuhkakaupungista (mitä en kuitenkaan muista lainkaan Luukaupungista) oli, että Clary on pahuksen ärsyttävä. Hän säntäilee ja ryntäilee, tekee ja sanoo asioita ajattelematta niitä ensin ja sitten niillä on aina huonot seuraukset, jotka olisi ollut helppo välttää. Raivostuttavaa. Toinen asia, joka Tuhkakaupungista pisti silmään, oli se, että siinä oli aivan liian paljon feikkikuolemia ja kolmas se, että kaikki juonenkäänteet olivat joko ennalta-arvattavia, tylsiä tai ärsyttäviä.

Äskeinen sai kirjan kuulostamaan kamalan huonolta, mutta ei se oikeasti ollut sitä. Sitä vain ehkä vaivaa perinteinen kakkososien kirous: jotain pitää tapahtua nyt, että jotain muuta voi tapahtua myöhemmin, mutta se mitä tapahtuu nyt, ärsyttää lukijoita, koska he eivät tiedä, mitä on tulossa. Clare on vielä tuonut tähän oman lisämausteensa sillä, että koko ajan yrittää tapahtua kauheasti kaikenlaista, jonka takia kirja on vhän turhankin täynnä toimintaa.

Kiinnostavaa oli kuitenkin esimerkiksi se, että kertojanäkökulmat laajenivat (kuten ne tekevät koko ajan sarjan edetessä). Ensimmäinen osa oli lähestulkoon täysin Claryn näkökulmasta kerrottua, mutta tässä osassa siirrytään (jälleen muistaakseni) myös Jacen ja Simonin pään sisään. Rakastin tietysti sitä, että Magnus sai isomman roolin (vaikkakaan ei tarpeeksi isoa) ja sen yhden romanssin suhteen tämä kirja on todellinen sydämentykysten aiheuttaja. Se, että tapahtumat etenevät vauhdilla, ei myöskään ole pelkästään huono asia; kirja ei varmasti käy tylsäksi ja se koukuttaa jatkamaan kolmanteen osaan aivan eri tavalla kuin ensimmäinen tähän toiseen. Monia kiinnostavia asioita paljastuu (ja vielä kiinnostavampia jää paljastumatta). - Tänään on ilmeisesti jokin sulkeidenkäytön merkkipäivä (harkitsin tämänkin lauseen laittamista sulkeisiin, mutta päädyin vain tähän kyseiseen osaan, jota nyt luet). - Tuhkakaupunki on vähän tyhmä kirja, mutta ei liian. Se on erittäin hauska, viihdyttävä ja siitä on miellyttävää jatkaa seuraavaan osaan, jossa onkin taas paljon enemmän järkeä.

Kolme ja puoli tähteä.
Cassandra Clare: Tuhkakaupunki, Varjojen kaupungit 2. Otava, 2010. S. 388 (en ota vastuuta laskuvirheistä, kirja on keskellä sitä 1320 sivua). Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä City of Ashes. THE MORTAL INTSRUMENTS Book Two vuonna 2008.

Lasikaupunki on melkoinen toimintapläjäys. Ei kuitenkaan samalla liikaa yrittävällä tavalla kuin edellinen osa, vaan tässä kirjassa ihan oikeasti sattuu ja tapahtuu ja asiat etenevät huimaa vauhtia käänteestä toiseen. Varsinkin tässä kirjassa minulla meni aikaa siihen äskettäin mainittuun juonen kulun ennustamiseen, missä osoittauduinkin aika taitavaksi. (Sittemmin minusta tuli vähän liiankin taitava ja viimeisimmät teoriani, vaikka ovatkin minusta olleet oikein hyviä, ovat ehkä olleet hiukan liian yliajateltuja.)

Clary on yhä lähes yhtä rasittava kuin edellisessä kirjassa, mutta tällä kertaa joku sentään sanoo hänelle suorat sanat (jo oli aikakin, jos minulta kysytään).

Saamme viimein tutustua maineikkaaseen Idrisiin ja kuvaan astuu myös muutamia kiinnostavia uusia hahmoja. Claryn ja Jacen välit ovat koetuksella useampaan kertaan useammanlaisista syistä, Magnus laukoo kuolemattomia kommentteja, se yksi romanssi on riipivässä tilassa koska argh, olet idiootti - eli sitä tavallista! Kertojanäkökulmat laajenevat jälleen kiinnostaviin ulottuvuuksiin ja ihmisten vaatteita kuvaillaan liikaa - eli sitä tavallista. Hahmot ovat ihastuttavia ja raivostuttavia (jotkut enemmän ensimmäistä ja toiset enemmän jälkimmäistä.) Eli sitä tavallista. Lasikaupungissa on kuitenkin hyvä imu, se on kirjallisesti tehokas ja mielenkiinto pysyy yllä, kirja myös edistyy kiitettävän nopeasti. Välillä suorastaan harppauksin. Sääli sinänsä, mutta loppu tuntuu ehkä osaksi edellä mainitusta johtuen jäävän jopa turhan lyhyeksi. Siinä olisi voinut olla enemmän fiilistelyä (varsinkin sen yhden romanssin suhteen...)

Lasikaupunki on tehokas kirja, joka jättää toisaalta jättää janoamaan lisää, toisaalta sulkee tämän sarjan avaustrilogian taidokkaasti. Jos lukija ei tietäisi, että lisää on, sitä ei välttämättä edes kaipaisi. Langenneiden enkelten kaupunkiin jatkaminen on kuitenkin suositeltavaa... luulisin. Osin suositeltavaa. Jospa voisinkin käskeä lukemaan vain ne hyvät kohdat? En ehkä voi.

Kamalaa, lukemisesta on jo niin pitkä aika, etten tiedä osaanko tähdittää luotettavasti... No, mututuntumalla ;)
Neljä tähteä.
Cassandra Clare: Lasikaupunki, Varjojen kaupungit 3. Otava, 2011. S. 467 (edelleenkään en ota vastuuta niistä laskuvirheistä). Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä City of Glass. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Three vuonna 2009.


Ihania kirjoja, vaikka välillä raivostuttavia! Ehdottomasti suosittelen sinulle, joka kaipaat uusia kirjaystäviä ja huumoripitoista kevennystä elämääsi. Olen hihitellyt näiden ääressä olohuoneen nojatuolissa jo sen verran paljon, että äiti alkoi katsoa huolestuneen näköisenä... ;) Kaksi jatko-osaakin eli kaiken ilmestyneen olen sarjasta nyt todellisuudessa lukenut, mutta niistä myöhemmin. Viimeinen osa taitaa ilmestyä englanniksi täm'n kuun lopussa - ehkäpä lueskelen sen kesän aikana, kunhan ylppäreihin kertaamiselta ehdin. (Kyllä siis aion oikeasti ehtiä paljon muutakin kuin ylppäreihin lukemista.)

Vuoden viimeinen ja kenties rankin koeviikko on kahta koetta vaille paketissa. Onnea kaikille valmistuville sekä myös kaikille kanssani loman aloittaville! Jännittävää ajatella, että syksyllä alkaa abivuosi:)

Tänään olimme Libertén kanssa kuuntelemassa yhdysvaltalais-meksikolaista kirjailijaa Jennifer Clementia, joka oli vierailulla koulussamme. Hän on tullut Suomeen yhtenä Maailma kylässä-festarin suurimmista vetonauloista ja vaikka en ollut ikinä ennen kuullutkaan hänestä, haastattelu oli todella mielenkiintoinen. Jennifer vaikutti todella viisaalta ja hienolta ihmiseltä ja aion ehdottomasti lukea hänen kirjansa Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen alkuperäiskielellä). Haastattelu oli myös herättelevä, sillä kirja käsittelee meksikolaisten naisten ja tyttöjen asemaa, tai lähinnä sitä kuinka heillä ei ole asemaa. Se muistutti minua siitä, kuinka me suomalaiset ja me länsimaalaiset olemme etuoikeutettuja tasa-arvoinemme päivinemme... eikä tämä tilanne todellakaan vallitse suuressa osassa maapalloa. Haastattelun lopuksi Jenniferin suomalainen opas vielä otti meistä kaikista ryhmäkuvan. Jos siis bongaatte jossain kuvan, jossa on Jennifer Clement ja joukko Kallion lukion opiskelijoita, niin minä olen siinä kuvassa. Eturivissä, pinkit sukkahousut, mikäli kiinnostaa yhdistää naama näihin teksteihin:) Itse en kuvaa ainakaan vielä löytänyt, mikä ei liene ihme, kun se vasta tänään iltapäivällä otettiin.

Haastattelu oli pihalla ja aurinko paistoi koko ajan niskaani ja hartiaani oikealle puolelle, joten nyt se on kivasti punainen ja hämmästyttävän selkeä topin olkaimen raja kulkee kahden punaisen alueen välistä. Tästä ja kutisevasta aurinkoihottumastani huolimatta aion nyt toivottaa teille kaikille mahtavan aurinkoista ja ihanaa kesää! Laulunopettajani sanoin: "Laula kaikkea sitä mistä sä tykkäät!" - minä sanoisin teille nyt, että tehkää kaikkea sitä mistä tykkäätte! Kesä on sitä varten!