Toisen hyllyn jätteet: Punaiset tulppaanit

Alyson Noël: Punaiset tulppaanit. Otava, 2011. S. 335. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Evermore vuonna 2009.

Liberté kirjoittaa: "Oletko kuullut nuortenkirjallisuuteen yleisimmit liitettävät kliseet? Hyvä, sillä tässä kirjassa on ne kaikki. Luin Punaiset tulppaanit vuosia sitten ehkä 13-vuotiaana saatuani sen lahjaksi. Silloin kyllä pidin kirjasta ja se sai jäädä kirjahyllyyni. Vasta viimeisimmän kirjahyllysiivoukseni yhteydessä ajattelin, että voisi olla aika antaa kirja eteenpäin. En kuitenkaan muistanut kirjan sisältöä kovin hyvin ja päätinkin häpeilemättä käyttää hyödykseni Toisen hyllyn aarteet -kirjahaastetta Ereitan kanssa ja laittaa hänet lukemaan kyseisen mestariteoksen. Muistin kyllä, että Punaiset tulppaanit on hyvin tyypillinen teinikirja ja todennäköisesti kiusallinen, mutta en ehkä ollut varautunut sen olevan niin järkyttävää kamaa, että saan nyt pelätä Ereitan kostoa..."

Yritin aikani kirjoittaa juonitiivistelmää tästä katastrofitapauksesta, mutta ottaen huomioon, että siitä kun luin kirjan ensimmäiset 75 sivua on jo useampi kuukausi, luovutin lopulta. Olisin ollut valmis luovuttamaan kirjankin suhteen jo noin viiden sivun jälkeen, mutta yhteisen projektin nimissä sovimme, että luen sivulle 75 saakka. Valitettavasti voin vain todeta, että niitäkään minuutteja elämästäni en koskaan saa takaisin. En muista enää tarkasti ensimmäisten 75 sivun antia, mutta jutun juoni menee jotenkin niin, että Everin perhe on kuollut auto-onnettomuudessa, jossa myös Ever loukkaantui vakavasti. Hän herää sairaalassa uusien kykyjen kanssa, jotka käsittävät ainakin kuolleiden näkemisen, ja muistaakseni myös jonkinlaisen ajatustenlukemisen??? Tietenkin suositun tytön elämä kääntyy traagisesti päälaelleen kun hän joutuu muuttamaan megarikkaan tätinsä luokse ja yrittää uusine kykyineen pysytellä poissa ihmisten tieltä, joten hän hyväksyy paikkansa osana koulun outojen porukkaa (johon kuuluu hänen lisäkseen yksi homo ja yksi gootti). Mutta kuinka ollakaan, kouluun ilmestyy salaperäinen mysteeripoika Damen joka näyttää Everin kyvyn mukaan kuolleelta, mutta -gasp!- kaikki muutkin voivat nähdä hänet! Ja tietenkin Damen tahtoo olla ystäviä Everin kanssa! Vaikka Ever tahtoisi vain olla rauhassa! Jotain alkavaa draamaa johon liittyi joku toinen nainen ehdin vielä lukea ja sitten sain ilokseni käydä dumppaamassa tämän roskispalon kierrätyskeskukseen. Olkoot jonkun muun ongelma.

Kuten Libertén alustuksesta kävi jo ilmi, tässä kirjassa ovat kaikki typerimmät kliseet joita circa 2010 -nuortenkirjallisuudessa harrastettiin. Se on sekä huonosti kirjoitettu että huonosti suomennettu. Kaikki hahmot ovat ärsyttäviä enkä välittänyt heistä pätkääkään. Juoni etenee yhdestä facepalmista toiseen ja kirjan seinään heittämisen tarve kasvaa sivu sivulta. Muistan katsoneeni tätä kirjaa kirjakaupassa joskus nuorempana ja päättäneeni toistuvasti kielteisesti se lukemisen suhteen - nyt voin vain sanoa, että onneksi olin jo silloinkin niin fiksu, koska tämä on ehkä kamalinta roskaa mitä nuortenkirjallisuuden nimikkeen alla on ikinä kirjoitettu. Jos se on edelleen hyllyssäsi, kannustan sinua tekemään siitä takansytykettä ensi tilassa.

Tähtiä en tietenkään kesken jääneelle kirjalle voi antaa, mutta en antaisi, vaikka voisinkin.

Itsehän olin hyvä ystävä ja annoin Libertélle luettavaksi laatukirjallisuutta. Siitä voit lukea lisää täällä.

Toisen hyllyn aarteet: Nukkumatti

Lars Kepler: Nukkumatti. Tammi, 2013. S. 529. Ruotsinkielinen alkuteos julkaistu nimellä Sandmannen vuonna 2012.

Liberté kirjoittaa: "Sain tämän kirjan lainaksi mutama kesä sitten ja otin sen mukaani vierailulle sukulaisten luo. Pidin kirjasta ainakin silloin ja luin sen lähes yhdeltä istumalta. Minulle jäi elävästi mieleen, kuinka karmea ja pelottavakin kirja ajoittain oli. Annoin Nukkumatin Ereitalle luettavaksi, sillä kriteerinä oli "jotain aikuisempaa" ja ainakaan tämä ei ole teinikirja. Criminal Mindsin ja muiden karmeuksien ystävänä myös arvostan lievää häiriintyneisyyttä. Ereitasta en ole niin varma..."

Pyysin tosiaankin luettavaksi jotain muuta kuin teinihömppää, ja tämän kirjan siis sain. Täytyy sanoa, etten ehkä ollut aivan niin vaikuttunut kuin toivoin olevani.

Talvisena yönä tukholmalaiselta rautatiesillalta löydetään hoipertelemasta mies, joka on julistettu kuolleeksi seitsemän vuotta sitten. Mikael Kohler-Frostia ja hänen siskoaan Feliciaa on pidetty pahamaineisen sarjamurhaaja Jurek Walterin uhrina, mutta Walter on elinikäisessä vankeudessa suljetulla oikeuspsykologisella osastolla, jossa häntä pidetään vahvasti lääkittynä eikä hänelle sallita kontaktia kenenkään kanssa. Komisario Joona Linna on kuitenkin ollut alusta saakka vakuuttunut, että Walterilla oli apulainen, ja Mikaelin ilmestyttyä on selvää, että joku on pitänyt tätä ja Feliciaa hengissä. Mikaelin kunnon perusteella Felicialla ei ole enää paljon elinaikaa jäljellä ja päätetään, että on aika saada Walter puhumaan. Osastolle solutetaan Saga Bauer, tehtävänään selvittää Jurek Walterin aikeet ja pysyä salassa - edes oikeuspsykologisen osaston henkilökunta ei tiedä hänen olevan poliisi.

Jos juoni kuulostaa tuon perusteella monisyiseltä ja hankalalta, niin en edes päässyt vielä esittelemään kaikkia näkökulmahahmoja: Mikaelin, Joonan, Jurekin ja Sagan lisäksi kirjassa ovat merkittävissä osissa oikeuspsykologisen osaston virkaatekevä ylilääkäri sekä Mikaelin ja Felician isä. Mielestäni kirja olisi pärjännyt vähemmillä näkökulmahahmoilla, sillä suurin osa heistä on vastenmielisiä ja epäsamastuttavia lurjuksia, joita kohtaan minulla ei ole sympatiaa, eivätkä heidän häiriintyneen mielensä kammottavat ajatukset kiinnosta minua. En myöskään kokenut suurta yhteyttä poliiseihin, kuten Joona Linnaan tai Saga Baueriin, sillä toisaalta heidän elämänsä eivät saaneet minusta riittävästi huomiota, ja toisaalta huomio kiinnitettiin epäkiinnostaviin seikkoihin, kuten heidän rakkauselämäänsä. Voi olla, että Joonan ja Sagan parisuhteet olisivat kiinnostaneet minua enemmän, jos olisin lukenut aiemmat Joona Linnan elämästä kertovat kirjat, mutta itsenäiseksi tituleeratussa kirjassa ne olivat minusta tarpeettomia yksityiskohtia.

Henkilöt eivät siis ole tämän kirjan vahvuus, vaikka he kannattelevatkin melko monimutkaista juonta varsin kiitettävästi. Sen sijaan kirjan vahvuus on tunnelma. Keplerit luovat selkäpiitä karmivan sarjamurhaajatunnelman erinomaisesti heti ensi sivuilta, ja pitävät sitä yllä läpi kirjan. Toki lukijalle suodaan hengähdystauko silloin tällöin, mutta uhka on koko ajan läsnä. Oikeastaan karmeus kärsii lähinnä niissä kohdissa, joissa keskitytään liikaa erinäisten henkilöiden vastenmielisiin perversioihin tai muihin asioihin, jotka vievät huomion jännityksestä inhoon ja halveksuntaan. Sen lisäksi, että nämä osuudet tekevät hallaa kirjan tunnelmalle, en ole lainkaan vakuuttunut, että ne ovat erityisen tarpeellisia juonen kannalta.

Perversioihin ja tarpeettomiin yksityiskohtiin liittyen täytyy mainita yhdestä asiasta erityisesti: kirjassa puhutaan aivan liikaa naisten nänneistä. Nännit ovat normaali osa ihmisen anatomiaa, kaikilla on ne, mutta tämä kirja fiksautuu niihin todella kummallisesti ja aivan liikaa. Lisäksi kaikki hahmot, joiden nänneistä tässä kirjassa jauhetaan (eli kaikki naishahmot) ovat tietenkin satumaisen kauniita. Kaikkien naishahmojen ei tarvitsisi olla aina supermallien näköisiä, eikä heidän nänneissään sittenkään ole mitään niin ihmeellistä että se vaatisi erityistä mainintaa missään kohdin kirjaa, etenkin kun kyseessä on dekkari eikä eroottinen romaani.

Kirja etenee nopeasti huomattavasta pituudestaan huolimatta. Luvut ovat lyhyitä ja mukana on suhteellisen helppo pysyä. Dialogi on mielestäni järjestään kömpelöä ja huonosti kirjoitettua, ja ylipäätään kirjoitustyylistä välittyi tunnelma, että näitä kirjoja tuotetaan liukuhihnalta kiinnittämättä kauheasti huomiota kirjallisiin ansioihin. Kaikesta tämän arvion negatiivisuudesta huolimatta en kuitenkaan suinkaan inhonnut tätä kirjaa, mielestäni siinä vain oli paljon parannettavaa. Lajissan - siis kauhun suuntaan taipuvana dekkarina - se oli aivan kelvollinen.

Kaksi ja puoli tähteä

Yksi kohta HelMetin 2016 -haasteesta.

Liberté sai luettavakseen Boy Meets Boyn ja hänen arvionsa on luettavissa täällä.

Toisen hyllyn aarteet: Hanki elämä, Rachel Riley

Liberté sanoo: "Tämä kirja ei kenties kuulu kirjahyllyni helmiin tai suuriin koskettaviin teoksiin, mutta sillä on toisenlainen arvo. Se on kevyt ja hauska. Sen kanssa ei tarvitse turhia ajatella tai pohtia syvällisiä, voi vain kääntää sivuja. Kaikkein eniten se on kuitenkin todella omituinen. Rachel Riley ja hänen elämänsä saavat ainakin minussa lukuisia "mitä juuri tapahtui" -elämyksiä aikaan."

Olen tutustunut Rachel Rileyyn monta vuotta sitten sarjan toisen osan merkeissä. Nyt sain Libertéltä luettavaksi tämän ensimmäisen osan. Se oli... mielenkiintoinen.

Rachel Riley on kolmetoistavuotias Saffron Waldenin kasvatti, jolla on kontrollifriikki äiti, hobittihullu pikkuveli ja gootti paras ystävä. Hänen pappansa koira syö kaiken minkä näkee eikä hän tunne ketään traagisesti kiinnostavia ihmisiä. Rachelin joululahjaksi saama päiväkirja täyttyy kertomuksilla siitä, kuinka tylsän tavallista hänen elämänsä on.

Heti kirjan alkusivuilta käy selväksi, ettei Rachelin elämä tosiaankaan ole tylsää eikä tavallista, vaikka hän niin luuleekin. Sekä hänen kotonaan että koulussaan on mitä erikoisimpia ihmisiä, jotka tekevät toinen toistaan kummallisempia asioita. Puhuimme kirjasta Libertén kanssa, ja hän sanoi viisaasti, että kirja tuntuu olevan kuin peilikuva siitä, mikä on tavallista. Jaksoin esimerkiksi kerran toisensa jälkeen järkyttyä siitä määrästä seksiä, jota kirjan kolmetoistavuotiaat hahmot harrastavat. Kolmetoista! Jotain rajaa nyt hei.

Hanki elämä, Rachel Riley ei ole kirja, joka luetaan kerralla. Se ei ole paksu, eivätkä Rachelin päiväkirjamerkinnät yleensä ole puolta sivua pidempiä, mutta sitä ei vain kestä tiettyä määrää enempää kerrallaan. Sietoraja tulee vastaan ja on pakko ottaa aikalisä. Rachel on rasittava, kuten myös kaikki muut kirjan henkilöt hänen veljeään Jamesia lukuunottamatta. Hermot meinasivat mennä varsinkin siihen, kun Rachel haikailee Justin Stathamin perään. Et edes tunne sitä jätkää! Olet vain päättänyt että hän on elämäsi rakkaus, koska hän on hyvännäköinen tai jotain. Argh.

Tämä on myös hauska kirja. Välillä vitsit ovat typeriä tai väkisin väännettyjä, mutta kirjassa on myös todellisia helmiä, joille nauroin vedet silmissä. Erityinen suosikkini oli se, kun Rachelin isovanhemmat lähtevät matkalle Floridaan. Luin sen ääneen vanhemmilleni, ja puheestani ei meinannut saada selvää, koska nauroin niin paljon.

Hanki elämä, Rachel Riley on kelvollista viihdykeluettavaa. Minua kuitenkin huolettavat sarjaa lukevat oikeat kolmetoistavuotiaat. Juuri tällaiset kirjat, joissa julistetaan, kuinka tavanomaista Rachelin absurdi elämä on, aiheuttavat turhia paineita ja vääristyneitä käsityksiä siitä, mitä on olla kolmetoista. Tai siis, ehkä jotkut tajuavat, ettei Rachelin elämä tosiaankaan ole normaalia, mutta tuskinpa kaikki.

Kaksi tähteä.
Joanna Nadin: Hanki elämä, Rachel Riley. Gummerus, 2009. S. 302. Englanninkielinen alkuteos My So-Called Life - The Tragically Normal Diary of Rachel Riley ilmestyi vuonna 2007.

Libertén puolitoista vuotta myöhemmin ilmestyneen postauksen samaan aikaan vaihdetuista kirjoista voit nyt lukea täällä.

Toisen hyllyn aarteet: Sala kavala

Tässäpä siis taas Libertén hyllyn antimia. Hän sanoo kirjastaan näin: "Sezzie kertoi minulle olevansa valmis lukemaan hyllystäni löytyvää Kirjallisuutta. Hämmentyneenä tästä pyynnöstä menin tutkimaan tarjontaani ja harmikseni tajusin, että omistan lähes olemattoman määrän mitään Kirjallisuudeksi määriteltävää. Päätinkin lähteä vähän toiselle linjalle. Sala kavala vaikutti minuun intensiivisellä tunnelmallaan ja teinikirjallisuudelle epätyypillisellä vakavuudellaan. Kirjassa on paljon vakavia aiheita ja se jätti ainakin minun mieleni pyörimään lukemisen jälkeenkin. Fantasia on aina bonusta ja Sala kavalan kansi on koko kirjahyllyni kauneimpia."

Tämä on ollut minulla luettuna jo hyvän tovin, mutta en ole saanut aikaiseksi alkaa kirjoittaa. Liberté kuitenkin painosti minua tekemään asialle jotain, joten tässä sitä ollaan (hetkenä, joka minun todellakin täytyisi käyttää psykologian muistiinpanojen tekemiseen). Toivottavasti en ole unohtanut kaikkia ajatuksiani kirjasta, että tässä postauksessa olisi edes jotain järkeä.

(Tein kuitenkin ne muistiinpanot ensin, nyt on hyvä omatunto.) Leslien elämä on sekaisin. Hän ei ole turvassa kotonaan, hän ei voi enää jutella avoimesti parhaiden ystäviensä kanssa ja hänen lähimenneisyydessään on karmeita kokemuksia. Leslie on kuitenkin päättänyt muuttaa elämänsä ja sen symboliksi hän haluaa ottaa tatuoinnin. Sopivan kuvan löytäminen ei ole helppo juttu, mutta kun se viimein kävelee häntä vastaan, kaikki todellakin muuttuu. Aivan kaikki.

Sala kavala oli todella hurja lukukokemus. Leslien mukana lukija sukeltaa keijuhovien veitsenterällä tasapainottelevan rauhan maailmaan, tietämättä, ymmärtämättä. Erilaisten kertojanäkökulmien ansiosta lukija tutustuu useaan eri hahmoon ja moneen mahdolliseen Leslietä varten suunniteltuun tulevaisuudenkuvaan - vain huomatakseen, että ne ovat toinen toistaan huonompia. Välillä halusin vain paiskata kirjan kädestäni ja olla ajattelematta koko asiaa, sillä ilman tunnelin päässä pilkottavaa valoa kaikki tuntui niin mahdottomalta. Kuitenkin Lesliestä kasvaa välittämään ja niinpä kirja on vain pakko lukea loppuun.

Fantasian eli keijujen rooli on sikäli erikoinen, että heidät on vain kirjoitettu sisään osaksi maailmaa ja Lesliellä ja hänen aiemmilla sekä nykyisillä kokemuksillaan on suurempi merkitys. Kirjassa on useita tärkeitä keijuhahmoja, mutta tarkoitan sanoa, että fantasialle epätyypillisesti fantasia ei ole pääosassa. Tähän voi toki vaikuttaa sekin, että Sala kavala on sarjan toinen osa, ja luullakseni maailma on esitelty tarkemmin ensimmäisessä. En ole sitä lukenut ja voin sanoa, että Sala kavala toimii mainiosti myös itsenäisenä teoksena.

En pitänyt kirjan suomennoksesta. Se oli teennäisesti osittain puhekielinen ja sai minut huokailemaan ärsyyntyneesti. Viimeinen niitti oli kuitenkin se, että kirjassa viitataan Shakespearen näytelmään Midsummer Night's Dream, jonka nimi on suomeksi Kesäyön unelma, mutta jostain käsittämättömästä syystä se oli käännetty Juhannusyön uneksi. Haloo! Kyllä nyt sen verran pitäisi suomentajan Shakespearea tuntea.

Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja tarpeeksi erilaisia toisistaan, vaikka moni heistä (eikä Leslie vähiten) ärsytti minua typerillä tempauksillaan. Juoni on monipolvinen ja kiinnostava ja pidin erityisesti siitä, kuinka koko tarina kietoutui Leslien tatuoinnin ympärille. Eri kertojat pitävät lukijan mielenkiintoa yllä ja tunnelmat ovat todella vahvoja. Kuvailu on selvästi kirjalijan suuri kyky, sillä erilaiset ja omituisest keijut oli helppo kuvitella ja loppupuolen Leslien hyvin sekava ja "sumuinen" olo välittyi kuin se olisi ollut oma tuntemus. Myös loppuratkaisu oli mielestäni toimiva.

Olen samaa mieltä Libertén kanssa siitä, että Sala kavalassa on nuortenkirjaksi hyvin rankkoja aiheita ja intensiivinen, minusta jopa synkän masentava tunnelma. Se oli minulle vaikeinta käsitellä; rankoista aiheista saa ja pitääkin puhua, mutta jos ulospääsytietä ei näy ja kaikki vaihtoehdot ovat toivottoman huonoja, se ei ole kovin piristävää tai anna syytä toivoa, että omista hankalista tilanteista voisi selviytyä. Vaikka kaikki lopulta päättyykin verrattain hyvin, toivottomuus laskee kirjan pisteitä jonkin verran. Teknisesti se oli silti erittäin hyvä kokonaisuus ja ainakin Sala kavala jäi mieleen. Siinä oli paljon pohdittavaa.

Kolme ja puoli tähteä.
Melissa Marr: Sala kavala. WSOY, 2009. S. 306. Englanninkielinen alkuteos Ink Exchange julkaistiin vuonna 2008.

Libertén postaus minun kirjastani löytyy täältä.

Toisen hyllyn aarteet: Naamioiden kaupunki

Pyysin Libertéltä jotain, mistä tulee hyvä mieli ainakin lopuksi ja sain Stravaganza -sarjan ensimmäisen osan. Hän kirjoittaa: "Pidin Stravaganza-sarjasta ja etenkin tästä ensimmäisestä osasta nuorempana hyvin paljon. Se oli kiinnostava ja jollain tapaa eksoottinen vähän matkustelleen maalaisen mielestä. Lucien oli myös ensimmäisiä fiktiivisiä ihastuksiani. En ole lukenut kirjaa pitkään aikaan, joten en voi varmasti sanoa pitäisinkö siitä enää. Naamioiden kaupungin politiikka kiehtoi minua ja haluaisin omistaa jonkin yhtä upean naamion kuin kirjan ylimystö. Toivon Sezzien pitävän kirjasta, jotta voisin tunkea hänen luettavakseen myös sarjan muut osat."

Ja, no, minähän pidin siitä.

Muistan nuorempana katsoneeni näitä kirjoja kirjakaupassa useampaan kertaan, punninneeni niitä käsissäni ja miettineeni, haluaisinki ostaa yhden. Läheltä siis liippasi, etteikö sarja olisi ollut minulle jo ennestään tuttu, mutta ei ollut.

Lucien sairastaa syöpää ja on äärettömän väsynyt, kun hänen isänsä eräänä päivänä tuo hänelle piristykseksi kauniin vanhan muistikirjan. Lucien kiintyy kirjaan ja saa ällistyksekseen pian huomata, että pystyy matkustamaan sen avulla toiseen aikaan ja toiseen paikkaan - Talian Bellezzaan, 1500 -luvulle, jossa hän ei ole sairas. Bellezza on kuten meidän maailmamme Venetsia mutta ei aivan kuitenkaan. Siellä hän saa kuulla olevansa stravagantti ja joutuu nopeasti mukaan kaupungin valtapoliittisen taistelun kiemuroihin. Lucien ystävystyy nuoren Ariannan kanssa ja tulee senaattori Rodolfon suojattina tutuksi myös kaupungin itsevaltaiselle herttuattarelle. Syöpäpotilaan ja stravaganttioppipojan kaksoiselämän tasapainottaminen osoittautuu kuitenkin hankalammaksi kuin Lucien aluksi kuvitteli...

Jälleen tämäkin kirja iskee paremmin ehkä hiukan nuorempiin, mutta se oli silti varsin kiinnostava lukukokemus. Ainakin alkuvaikeuksien jälkeen. Alussa myötähäpeä iski syvään, kun tekstin taso näytti joltain sellaiselta, minkä olen itse kirjoittanut 12-vuotiaana... onneksi tämä vika korjaantui nopeasti ja kirjasta tuli sujuvaa ja miellyttävää luettavaa.

Rakastan Italiaa sekä maana että kielenä ja niinpä rinnakkaismaailman Talia tuntui heti kuin minua varten tehdyltä. Bellezza, johon Lucien pääsee, tosiaan siis vastaa meidän maailmamme Venetsiaa, ja myöhemmin Lucien pääsee käymään myös siellä. Molempien kaupunkien kuvaus on kaunista - niin hienovaraista ja aidon tuntuista!

Tyyliseikoista vielä sen verran, että kertojanäkökulmia pitäisi oikeasti vähän karsia. Lukijan ei tarvitse tietää kaikkea sitä, minkä kirjalija tietää, ja niinpä poistaisin heti Lucien kotimaailmasta sekä lääkärin että papin kertojat - mikseivät Lucienin vanhemmat voisi olla näiden kohtausten näkökulmina?! Myöskin Bellezzan päässä pahiksien ja vakoojien osuuksia voisi ainakin vähentää. Ylipäätään tehdä selkeämmän linjauksen siitä, ketkä ovat kertojia, ja pitäytyä siinä (tyyliin maksimissaan neljä henkilöä).

Kirjassa on myös paljon vaarallisia tai uhkaavia tilanteita, jotka ratkeavat melkein naurettavan helposti. Olisin kaivannut enemmän syvyyttä, aitoa uhkaa joka ei katoa sormia napsauttamalla tai sopivalla sattumalla, mutta en tietenkään ole enää aivan kohdeyleisöä. Jäi vain vähän sellainen olo, ettei Bellezzan herttuattarella ole ollut koko hallituskautenaan muuta tekemistä kuin kehitellä varasuunnitelmia mitä epätodennäköisimpiä tilanteita varten. Myös loppupuoliskon kohtaukset Lucienin kotona käyvät vähän turhiksi ja ärsyttäviksi ja ratkaiseva hetki on kirjoitettu tyylillä, joka sopisi paremmin elokuvaan tai tv-sarjaan. Se ei ole huonoin mahdollinen valinta kirjaankaan, mutta kaiken kaikkiaan kotiosuudet loppupuolella ärsyttivät minua.

Talian universumin ja meidän universumimme käsitykset siitä, mikä on taikuutta ja mikä tiedettä ovat jokseenkin päikseen vaihdettavissa. Osin se selittyy sillä, että he ovat 500 vuotta ajassa meitä jäljessä, mutta debatti tuntui silti vähän oudolta ja ehkä hieman pakolla kehitellyltä. Eniten se nousi esiin kohtauksissa Rodolfon kanssa, joka kyllä muuten oli ehkä suosikkihahmoni - turvallinen, lämminhenkinen ja luotettava, kuitenkin tarinan edetessä hänestäkin paljastui haavoja ja tuskaa, joka syvensi hahmoa. Lisäksi pidin todella paljon hänen ystävästään Dethridgesta (myöhemmin Crinamorte) joka vanhanaikaisine puheenparsineen oli ihanan sympaattinen ja hellyttävä. Itse Lucien henkilönä ei herättänyt minussa suuria tunteita suuntaan tai toiseen, mutta hänen ystävänsä Arianna ei minusta ollut kovin omaperäinen hahmo. Kuinkahan monta sellaista tyttöhahmoa onkaan kirjoitettu, jotka haluavat olla enemmän kuin sukupuolelleen asetettavat vaatimukset ja kapinoivat äänekkäästi... voimakkaita, itsenäisiä nuoria naisia jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan traditiot... minulla ei ole mitään tätä ihmistyyppiä vastaan ja katson jossain määrin edustavani sitä itsekin, mutta kun. Jotain muuta nyt näihin nuorten kirjoihin, kiitos. Joku hyvä välimuoto avuttoman prinsessan ja omanarvontuntoisen kapinallisen väliltä.

Kaiken kaikkiaan juonenkäänteet ovat kuitenkin kiinnostavia ja henkilöt mukavia, joten kirja on melko nopeaa ja sujuvaa luettavaa. Ei mitään suurellisen syvällistä, mutta enemmän kuin pelkkää pintaliitoa. (Minun on pakko vielä ilmaista järkytykseni siitä, että kirjassa on edelleen hintalappu kiinni. Mitä on tämä, Liberté???!)

Loppuun vielä muutamat ääntämisohjeet hankalimmista italialaisista nimistä ja sanoista:
1. Giuliana --> dzuliaana
2. Luciano --> lutshaano
3. Chimici --> kiimitshi (oma kielikorvani sanoo sinnikäästi näin, vaikka kirjassa taisikin lukea kimiitshi)
4. Figlia dell'Isola --> filja delliisola

Kolme ja puoli tähteä.
Mary Hoffman: Stravaganza. Naamioiden kaupunki. Tammi, 2008. S. 351, liitteineen 355. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä Stravaganza. City of Masks vuonna 2002.

Libertén postauksen minun kirjastani pääsette lukemaan täällä ja HelMetin haasteesta tämä kirja kuittaa yhden kohdan.

Toisen hyllyn aarteet: Tähystäjäneito

Tässä siis ensimmäinen kirja, jonka Liberté halusi minun lukevan omasta hyllystään. Sovimme, että näihin postauksiin kuuluu aina kirjan omistajan alustus, joten tässäpä teille ensin Libertén ajatuksia Annelli Kannon ja Terhi Rannelan kirjasta Tähystäjäneito:

"Yllättävän sujuvaa suomalaista. Tähystäjäneitoon ja sarjan muihinkin osiin on helppo tarttua niiden nopean edistymisen ja kiinnostavien tapahtumien takia. Sezzien on paras lukea ne kuitenkin aika pian, sillä hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta sarja taitaa osua parhaiten vähän nuorempiin."

Tähystäjäneidossa Sarmatian kruununperillinen Amaya lähetetään ensimmäiselle edustusmatkalleen naapurisaarelle Khalkokseen, maan Suuren Isän hautajaisiin. Amayan seuraksi lähtee tiukka ja voimakastahtoinen matroona Krasimira ja paikan päällä heidän oppaakseen annetaan hovin nuori neuvonantaja Miroslav Kostov. Miroslav esittelee naisille saarta ja osallistuu heidän kanssaan hautajaisiin. Amayasta kuitenkin tuntuu kuin kaikki ei olisi kohdallaan, ja kun hän hautajaisten jälkeen tapaa hallitsijaperheen jäsenet, tunne sen kuin voimistuu. Pian hän huomaa, että suunnitelma, jonka vuoksi hän on Khalkoksella, on paljon monimutkaisempi ja epämiellyttävämpi kuin hän olisi osannut aavistaakaan...

Yhdyn täysin Libertén sanoihin. Kirja on todella vauhdikas ja nopeasti etenevä, mutta selkeästi vähän nuoremmille suunnattu. Etenkin minua otti päähän viimeistelemätön kirjoitustyyli; se oli monessa kohdassa lapsellinen ja kerronta keskittyi aivan epäolennaisiin asioihin. Tätä oli paljon varsinkin alussa. Kun juoni sitten pääsi todella käyntiin, kirjaan tuli syvyyttä ja tapahtumiin potkua, myös tyylistä karisi suurin osa ärsyttävyydestä. Kerronnan taso nousee siis tasaisesti loppuun asti.

Osan ärsyttävyydestä aiheutti varmasti Amaya. Hän on lapsellinen ja rasittava, täysin epäuskottava seitsemäntoistavuotias, mutta kasvaa onneksi kirjan edetessä. Ehkä hallitsijahuoneen kasvatin voi ajatella olevan osin pihalla pahasta maailmasta, mutta Amaya ärsytti minua silti, etenkin alussa. Sen sijaan matroona Krasimirasta pidin todella paljon - hänessä oli särmää! Miroslav ei mielestäni ollut mitenkään erityisen töykeä, vaikka takakansi häntä niin kuvaileekin, ja hallitsijaperheiden jäsenien kanssa oli todella päästetty mielikuvitus valloilleen. Siitä plussaa.

Nimistä on sanottava sen verran, että ne ovat aika hankalia. Sarmatiasta tuli minun suussani Samartia ja khalkkideista (Khalkoksen kansalaisista) khalikkeja ja khaldikkeja - en tiedä, ovatko kirjalijat tarkoituksella keksineet suomalaiseen suuhun sopimattomia nimiä vai onko vain minun aivoissani vikaa. Krasimirakaan ei ollut helpoin pala, mutta kaikista eniten minua huvitti Amayan siskon nimi Snezana. Siitä tulee mieleen räkätauti, tyttöparka - nez on ranskaksi nenä ja sneeze englanniksi aivastaa, niistää.

Sarmatian valtiolaivapäällystöllä (rakastan tuota termiä ja heidän valtiosysteeminsä on muutenkin todella kiinnostava) ja ilmeisesti koko Sarmatian kansalla on rasittava tapa pitää itseään roimasti khalkkideja ylempiarvoisina ja parempina aivan kaikessa. Ymmärrän, että tämä on tärkeä osa kirjan jännitteitä, mutta varsinkin alussa se oli todella hämmentävää, sillä ennen kuin tämä seikka ilmeni, puhuttiin paljon Sarmatian ja Khalkoksen ystävyydestä ja keskinäisestä avunannosta. Tuollainen asenne ei nyt kuitenkaan oikein vastaa käsityksiäni ystävyydestä ja avunannosta.

Muun muassa tämä oli kuitenkin eräs hyvin ajankohtainen aihe, jota kirja käsitteli viisaasti. Mitä valtioiden välisessä kaupankäynnissä ja muissa suhteissa todella tapahtuu ja mikä on oikein? Onko parempi sulkea silmänsä ja hyväksyä vai ottaa selvää ja menettää voittoja? Toinen tärkeä teema joka kirjassa nousi esiin oli tyttöjen ja naisten asema ja oikeus koulutukseen miesten veroisena. Tämän käsittely ei ehkä ollut aivan niin sulavaa kuin valtioasioiden, vaan enemmänkin osoittelevaa ja räikeää, mutta yhtä kaikki on hyvä, että sitä käsitellään. Oli myös hauska lukea hihittelevistä ja ujoista sarmatialaispojista:)

Viimeiseksi tämä kirja pani minut pohtimaan fantasian määritelmää. Tällainen teos luokitellaan automaattisesti fantasiaksi, vaikkei siinä ole mitään perinteisen fantasian tunnuspiirteitä, eli yliluonnollista. Ilmeisesti fantasiaksi riittää siis se, että kirja sijoittuu keksittyyn maailmaan, hieman keskiaikaistyyliseen ympäristöön, jossa kuitenkin pätevät kaikki meidän maailmamme lait ja systeemit. Tavallaan ymmärrän sen, mutta järjellä ajateltuna onhan se aika erikoista. En tiedä, onko jatko-osissa yliluonnollisia piirteitä, mutta ainakaan tässä ei vielä ollut. Siksi fantasia -määritelmä ihmetyttää minua.

Kolme tähteä
Terhi Rannela ja Anneli Kanto: Tähystäjäneito. Karisto, 2011. S. 237.

Libertén postaus minun kirjastani on luettavissa täällä.

Typerää vai tosi typerää?

Nyt olisi jälleen uuden kirjaprojektin aika! (Koska niitähän ei ole jo muutenkin ihan tarpeeksi.) Tarkoituksena on lukea omia lukemattomia kirjoja pois ja tutustua toisen kirja-aarteisiin aina vuoron perään. Aloitamme lukemalla yhden kirjan omasta hyllystä ja sen jälkeen yhden toisen hyllystä jne...

http://www.hannas.fi/

Projektissa kulkee mukana kaksi tagia. "Toisen hyllyn aarteet" ja "oman hyllyn unohdetut".

Aikataulu ei ole mitenkään looginen tai säännöllinen, vaan luemme ihan omaa tahtiamme. Välillä voi olla pidempiäkin välejä. 

Tätä on suunniteltu pitkään ja hartaasti ja viimein pääsemme aloittamaan!

Kirjarakkaudella,

Liberté & Sezzie