Satu, romaani, klassikko: Stardust

Neil Gaiman: Stardust. Headline Book Publishing, 1999. S. 243

Tässäpä kirja, jonka olin jo unohtanut (melkein) lukeneeni. Lainasin Stardustin kesällä kuultuani hyviä asioita sen elokuvaversiosta jo vuosia, mutta koska olen enemmän kirjaihmisiä (ja varsinkin kirja-kuuluu-lukea-ensin ihmisiä), otin sen kirjastosta mukaani paperisena enkä dvd:nä. Uusin sen viidesti, ja viimeisinä päivinä ennen pakollista palautusta yritin saada kaiken luettua. Jäin 40 sivua tavoitteesta. Tänään kirjastossa muistin äkkiä kirjan jääneen kesken, ja onnekseni se oli hyllyssä, joten saatoin lukea sen loppuun siinä samassa, joutumatta uuteen viiden lainan kierteeseen. Tämä kirja siis lasketaan vielä vuoden 2017 kirjoihin, sillä palautin sen kesken jääneenä 27.12.

Tristran Thorne Wallin kylästä lupaa rakastamalleen Victoria-neidolle hakea tälle tähden, jonka he näkevät putoavan muurin toiselle puolelle. Muuri erottaa toisistaan tavallisen maailman ja haltioiden maailman, ja ylitettyään rajan Tristran joutuu mitä epätodennäköisimpiin seikkailuihin matkallaan kohti pudonnutta tähteä. Hän ei kuitenkaan ole ainut, jota tähden kohtalo kiinnostaa...

Stardust on ensimmäinen Neil Gaimanin kirja, jonka olen saanut luettua kokonaan. Hänen tyylinsä ei ole jotenkin iskenyt minuun siitä huolimatta, että tiedän hänen olevan fantasiapiireissä todella suosittu ja arvostettu kirjailija. Stardustkin meinasi jäädä minulta kesken, ensin alkupäässään ja sitten lopussa, sillä ensin en kerta kaikkiaan saanut otetta kirjan rytmistä, ja sitten olin jo unohtanut että en ollut lukenut sitä loppuun ennen palautusta. Vaikeuksien kautta voittoon! Nyt kirja on luettu, ja pidin siitä monilta osin.

Stardust on kuin satu romaanipituudessa. Sen kerrontatapa ja kieli on vanhahtavaa, ja asioiden kuvaukset ja hahmojen nimet kuin suoraan Grimmin veljeksiltä. Kirjan sadunomainen tunnelma ja tyyli pitää horjumatta kutinsa, mutta mikään lastenkirja tämä ei ole. Esimerkiksi seksiä kuvataan pariinkin otteeseen melko estottomasti.

Myöskin sadun tapaan kirjan hahmot ovat melko yksiulotteisia ja heidän motiivinsa suoraviivaisia. Päähenkilö Tristran on rasittava valittaja joka pitää itseään mukavana heppuna, mutta ei ymmärrä sanaa ei ja kohtelee muita huonosti omien "jalojen" tavoitteidensa vuoksi. Sekä Victoria että Yvaine, tähti jota Tristran lähtee noutamaan, kärsivät Tristranin itsekkyydestä. Yvaine on kiinnostavampi ja sympaattisempi hahmo kuin Tristran, mutta en pitänyt juonikuviosta jossa hänen jo vapauduttuaan tuli uudestaan sitoutua Tristraniin. Tämä esitettiin hänen omana tahtonaan, vaikka samalla sanottiin, että kyseessä oli pakko ja velka.

Kirjan sivujuonissa seikkailee joukko Stormholdin prinssejä ja ikiaikainen noita. Prinssit olivat ehkä lopulta suosikkiseurattaviani tässä kirjassa: he ovat kamalia, mutta äärimmäisen viihdyttäviä. Noita havittelee Yvainen sydäntä, ja hänen juonensa oli mielestäni melko ahdistava, joskin hyvin toteutettu. Kaiken kaikkiaan Stardustin parhaita puolia on sivujuonien ja pääjuonen yhteen kietoutuminen, se miten kaikki lopulta liittyy kaikkeen eikä mikään aiempi teko jää vaille merkitystä myöhemmissä vaiheissa tarinaa. Erityisesti jälkijättöisesti lukemani viimeiset 40 sivua olivat yhtä pyhää juonenkäännettä. Vaikken siis niin välittänytkään kirjan hahmoista, enkä ollut samaa mieltä kaikista juonellisista ratkaisuista, täytyy Gaimanille antaa krediittiä erittäin tarkasta ja onnistuneesta juonikuvioiden suunnittelusta ja toteutuksesta. Myös haltiamaailma, jossa suurin osa kirjasta tapahtuu, on kiehtova ja olisin mielelläni lukenut siitä lisääkin.

Kolme ja puoli tähteä

Odotin erilaista: Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein, or the Modern Prometheus. Collector's Library, 2004 (ensipainos 1818). S. 267

Olin jo pitkään aikonut lukea Frankensteinin, ja se tuli ajankohtaiseksi osallistuessani kesällä kurssille, jonka aiheena oli romantiikan aika ja sen perintö. Kurssilla luettavaksi romaaniksi annettiin Frankenstein, joten mitäpä sitä enää jahkaamaan: nyt se oli luettava.

Nuori ja kunnianhimoinen tiedemies Victor Frankenstein haluaa tietää, kykeneekö hän herättämään eloon itse rakentamansa ihmisruumiin. Yrityksen onnistuessa hän säikähtää ja pakenee, jättäen luomansa olennon oman onnensa nojaan ja uskoen tämän olevan luonnostaan paha. Olento yrittää liittyä ihmisten yhteiskuntaan, mutta jatkuva torjunta tekee sen katkeraksi ja se päättää kostaa luojalleen oman olemassaolonsa. Victor Frankenstein ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tappaa luomansa hirviö, ja niin alkaa kuolettava kissa ja hiiri -leikki, jossa jokainen osapuoli syyttää itseään.

Frankenstein on niin kuuluisa, että sen kutsuminen klassikoksi tuntuu vähättelyltä. Frankenstein on myytti. Jo lapsina kuulemme tiedemiehestä, joka rakentaa hirviön kuolleesta lihasta (tätä ei muuten missään kohtaa kirjaa varmisteta) ja kamalia asioita tapahtuu. Opimme yhdistämään sanat "Frankensteinin hirviö" toisiinsa tavalla, joka antaa ymmärtää, että Frankenstein on hirviön nimi, eikä suinkaan tiedemiehen. Kun siis avasin kirjan, odotin pelottavaa ja vauhdikastakin tarinaa kamalasta hirviöstä ja sen luojasta. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Ensinnäkin kirja alkaa neljällä kirjeellä joilla ei ole mitään tekemistä päätarinan kanssa - niiden kirjoittaja on englantilainen tutkimusmatkailija Walton, joka lopulta sattumalta löytää Victor Frankensteinin Jäämereltä, ottaa hänet laivaansa ja alkaa kirjoittaa hänen tarinaansa ylös. Vaikka Waltonista voi vetää erinäisiä rinnakkaisuuksia Frankensteiniin, tuntuu suurin osa kirjan alusta turhalta höpötykseltä, joka hidastaa itse asiaan pääsemistä. Kuitenkaan Frankenstein itse ei ole sen parempi tarinankertoja: hän jaarittelee ummet ja lammet perheestään ja lapsuudestaan, ja kun hän viimein pääsee hirviöönsä asti, käy nopeasti selväksi että hän on raivostuttava, täysin vastuuton, äärettömän itsekeskeinen mies-vauva. Lukijalle suodaan vapautus Frankensteinista kirjan puolimaissa, kun hirviö saa oman äänensä kertoessaan tarinaansa muutaman luvun ajan. Vaikka hän on miellyttävämäpi hahmo kuin luojansa, sai hänenkin logiikkansa lopulta minut repimään hiuksia päästäni.

Puolivälin jälkeen kirjassa sentään alkoi olla oikeita tapahtumia, mutta sen henkilöt eivät edelleenkään kiinnostaneet minua enkä pitänyt heistä. Frankenstein oli lisännyt epämiellyttävien piirteidensä joukkoon valittamisen ja itsesäälissä vellomisen, ja olin menettänyt kaiken mielenkiinnon hänen kohtaloaan kohtaan. Tämä kauhun klassikkoteos ei myöskään ollut missään kohtaa lainkaan pelottava. Tietäen kuitenkin, että kirjasta pitäisi pystyä tunnilla keskustelemaan, rämmin ohuiden sivujen ja tuhansien "wretched" -sanojen läpi loppuun saakka voittajana. Näin jälkiviisaana ja aika paljon vanhoja kirjoja lukeneena voin vain sanoa, että minun olisi pitänyt osata odottaa loputtomia kuvauksia ja hidasta tahtia myös Frankensteinilta. Myytti oli peittänyt alleen todellisen tarinan, ja iso osa kirjasta menikin siihen, kun keksin päässäni kiinnostavampia juonenkäänteitä itsestäänselvien tilalle.

Kaksi tähteä ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

Viimeistä kertaa: Annan jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset. WSOY, 2010. S. 430 (liitteinen 441). Englanninkielinen alkuteos The Blythes Are Quoted julkaistu vuonna 2009.

Pitempiaikaiset lukijani tietävät, että olen suuri L. M. Montgomeryn ja muiden tyttökirjailijoiden ihailija. Tarkoituksenani on kerätä koko Montgomeryn tuotanto ajan kanssa, ja olenkin jo melko hyvissä kantimissa. Annan jäähyväiset hyppäsi silmilleni kirjastossa, enkä ollut ikinä ennen edes kuullut kirjasta, saati nähnyt sitä, joten se piti tietenkin heti ottaa mukaan.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jossa Blythen perhe ei ole pääosassa, mutta he esiintyvät vähintään mainintoina kaikissa novelleissa. Novellit sijoittuvat ajallisesti aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun Annan lapset ovat vielä lapsia, ja aikaan sen jälkeen, kun Annalla on jo lapsenlapsiakin. Novellit kertovat Glen St. Maryn ja lähikylien väestä, niin lapsista, vanhuksista kuin aikuisista, heidän elämästään ja ongelmistaan. Blytheistä aina puhutaan, välillä hyvään ja välillä huonoon sävyyn. Englanninkielinen nimi The Blythes Are Quoted (karkeasti "Blythejä lainataan") onkin hyvin kuvaava. Novellien välissä on Annan ja hänen poikansa Walterin kirjoittamia runoja, ja perheenjäsenten kommentteja niihin.

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se palaa elävästi Montgomeryn aiempien teosten tunnelmaan, Prinssi Edvardin saaren romantisoituun elämään jossa kaikki on aina lopussa hyvin. Tarinoista löytyvät Montgomerylle tyypilliset haaveilijalapset, pitkään lykätyt avioliitot, katkerat vanhukset, äkkirakastumiset ja tietenkin kaikkitietävä Anna Blythe. Kuten jo sanoin, perhe mainitaan joka tarinassa, ja vaikka kaikki päähenkilöt eivät pidä heistä, yleensä lähistöltä löytyy kuitenkin joku, joka on valmis ylistämään Blythejen ylivertaista elämää ja viisautta. Tätä tapahtuu kirjassa niin paljon, että minultakin meni hermot muutamaan otteeseen - eivät he nyt niin täydellisiä ole! Toinen asia, mitä minun oli hankala käsitellä, on (ajankuvaan kuuluva) jatkuva seksismi. Erityisesti mieleeni jäi kohta erään novellin lopussa. Novellin päähenkilö on nainen, joka on adoptoinut pojan, vaikkei ole naimisissa eikä hänellä ole kokemusta lastenkasvatuksesta. Hänen ystävänsä tohtori Granger  on kosinut häntä elämänsä aikana useaan kertaan, ja nainen on aina kieltäytynyt. Novellin lopussa tohtori Granger komentaa (kyllä) päähenkilön menemään kanssaan naimisiin, sanoen jokseenkin näin: "Nyt sinä menet minun kanssani naimisiin eikä mitään vastalauseita!" Tämä ei ollut suinkaan ainut avoimen seksistinen kohta kirjassa, mutta järkytti minua eniten. Ei toista voi käskeä tekemään mitään tällaista, edes leikkimielisesti, kuten se on kirjassa tarkoitettu. Alkaa heti taas ahdistaa, kun vain ajattelenkin kyseistä kohtaa.

Ei varmasti yllätä ketään, kun sanon, että näin pitkässä novellikokoelmassa kaikki tarinat eivät ole kovin vauhdikkaita tai kiinnostavia. Monissa on kuitenkin omalaatuisia ja mielenkiintoisia hahmoja, jotka saavat kiinnostumaan kohtaloistaan. Tarinat ovat enimmäkseen sujuvasti kirjoitettuja ja tuttu ja turvallinen paluu Montgomeryn ja Annan maailmaan, viimeistä kertaa. Myöskään suomennoksesssa ei ollut moittimista.

Sananen vielä kirjan julkaisuvuodesta. Kuten ylhäältä näkyy, ei siitä ole kuin vajaa kymmenen vuotta. Tilannetta on selvitetty sekä kirjan alku- että jälkisanoissa: Montgomery lähetti käsikirjoituksen kustantajalleen vain päivää ennen kuolemaansa. Osa tarinoista ja runoista on synkkiä, ja tyyli erilaista kuin Montgomeryn yleensä - kenties kirjailija aavisti kuoleman lähestyvän. Kustantaja kuitenkin päätti järjestellä kirjan uudestaan ja jättää joitain osia siitä pois, ja näin syntyi Tie eiliseen (The Road to Yesterday). Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi vasta 2000-luvulla, ja se päätettiin julkaista kokonaisuudessaan, siinä asussa ja järjestyksessä kuin kirjailija itse sen oli tarkoittanut. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että näin tehtiin, sillä kirja antaa kiinnostavan kuvan etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jota Anna-kirjoissa ei käsitellä.

Kolme ja puoli tähteä

Yksi 2016- ja neljä 2017-haasteen kohtaa!

Kuningas järkäleiden joukossa: Taru sormusten herrasta

Hei taas pitkästä aikaa! Koulu on jälleen vienyt minut mukanaan ja sekä lukeminen että bloggaaminen on jäänyt vähiin, mutta yritän nyt saada nämä muutamat postaukset ulos ennen kuin jono jälleen kasvaa entisiin mittoihinsa. Ensimmäisenä kovimman luokan klassikkokamaa.

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. WSOY, 1973-1975. S. 893 (liitteineen 981). Englanninkielinen alkuteos The Lord of the Rings julkaistu vuosina 1954-1955.

Luettuani loppuun Mercy Fallsin sudet olin edelleen vanhempieni luona ilman hyllyäni täynnä vielä lukemattomia kirjoja: oli siis aika turvautua toiseen uudelleenlukuun. Harkitsin Varjojen kaupunkeja, kun äkkiä muistin, että olen vuosikaudet luvannut itselleni ja ympäröivälle maailmalle lukea uudestaan Tarun sormusten herrasta. Joululoma tuntui täydelliseltä ajankohdalta tätä projektia varten, ja sainkin Sormuksen ritarit laskettua vielä edellisen vuoden kirjasaldoon. Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat sitten vuoden 2017 ensimmäiset kirjat.

Sananen kirjojen jaosta. Aion arvioida koko trilogian yhtenäisenä teoksena, sillä sellaiseksi Tolkien sen kirjoitti ja sellaisena hän olisi sen julkaissut, jos olisi saanut kustantajansa suostumuksen. Aion kuitenkin laskea sen saldoihini kolmeksi eri kirjaksi kuten jo kävi ilmi, sillä olen ahne teknisesti tässä on kolme eri kirjaa. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin teos on myös sisäisesti jaettu kuudeksi eri kirjaksi, mutta selkeyden vuoksi viittaan näihin "Sormuksen ritarien ensimmäinen/toinen osa" tapaan.

Luin tämän tiiliskiven viimeksi noin 12-vuotiaana, ja nyt voin varmasti sanoa, että olin liian nuori. Kärsivällisyyteni ei riittänyt Tolkienin tyylille, enkä ymmärtänyt tarinaa muutenkaan kovin hyvin. Tämä toinen lukukerta oli siis positiivinen yllätys, sillä tarina edistyi paljon sujuvammin kuin olin muistellut ja jotenkin koko hommassa oli paljon enemmän järkeä. Olin myös unohtanut isoja paloja koko tarinasta, ja yllätyin välillä kohdista, jotka olivat erilaisia kuin elokuvissa.

Esimerkkitapaus. Ensimmäistä kertaa lukiessani inhosin Kahden tornin jälkimmäistä osaa, joka keskittyy Frodon ja Samin matkaan saattueen hajoamisesta aina Mordorin rajoille. Nyt sainkin yllättyä siitä, että tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon tuossa ajassa, ja vaikka Klonkku ahdistaa minua hahmona, pystyin silti lukemaan tämänkin osan suuremmitta vaikeuksitta. Parasta on se, kuinka Tolkien luo tunnelmaa: Frodo ja Sam ovat jääneet yksin erämaahan ilman mitään keinoa tietää, mitä muualla maailmassa tapahtuu, Klonkun varassa, ja jäljellä vain tehtävä. Muut kantavat heistä huolta, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä he eivät sitä tiedä. Kahden tornin ja Kuninkaan paluun Frodon ja Samin osuudet ovat synkkä kuvaus siitä, miten maailma lopulta tiivistyy yhteen epätoivoiselta tuntuvaan missioon. Frodon fatalistiset lausumat siitä, miten he eivät voi ikinä onnistua ja kaikki on tuomittu kadotukseen, huvittivat minua, mutta tuskin sitä itse olisi kovin paljon pirteämmässä mielentilassa tuossa tilanteessa. Samin horjumatonta optimisia ja energiaa kuitenkin tarvitaan, sillä Frodo yksinään alkaisi nopeasti käydä lukijan hermoille.

Tolkienin tekemä työ laajan maailmansa ja monimutkaisen juonensa eteen on kunnioitettavaa ja arvostan sitä paljon. En kuitenkaan arvosta sitä, miten paljon Tolkien tuntuu väheksyvän naisia. Jokaikinen kirjassa kohdattu naishahmo määritellään ensisijaisesti sen perusteella, että hän on kaunis. Kaikki muut mahdolliset piirteet, kuten rohkeus tai älykkyys, ovat toissijaisia eikä niitä välttämättä mainita lainkaan. Vain ulkonäöllä on väliä. Koko kirjassa on vain kaksi naishahmoa, joilla on edes jokseenkin merkittävä rooli: Galadriel ja Eowyn. Silti Galadrielinkin päätarkoitus tuntuu olevan hänen viehättävyytensä, ja vaikka Eowynillä on tärkeä tehtävä taistelussa, hänen ulkonäöllään, traagisuudellaan ja surullaan mässäillään kaikissa mahdollisissa käänteissä. Kaiken päätteeksi Puuparran tarina entvaimoista on helposti tulkittavissa valitukseksi siitä, miten itsekkäitä ja ahneita naiset ovat halutessaan elämän ilman miehiä, ja halutessaan ja arvostaessaan elämässä eri asioita kuin miehet.

Seikkailutarinana Taru sormusten herrasta on onnistunut, joskin se voisi olla hieman nopeampitempoinen. Aikuinen lukija kuitenkin jaksaa pitää kirjasta kiinni hitaammissakin kohdissa. Tolkien kirjoittaa uskomattoman hienoja ja kylmiä väreitä aiheuttavia taistelukohtauksia, ja Konnun puhdistus oli ehkä suosikkiosioni koko tarinassa. Klassikkoasemansa tämä kirja on ansainnut, vaikka parannettavaa olisikin.

Minulla olisi lisääkin sanottavaa, mutta eiköhän tämä arvio ole jo riittävän pitkä.

Neljä tähteä

Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu avaavat siis tämän vuoden kirjasaldon, ja myös vuoden 2017 HelMet-haasteen! Seitsemän kohtaa sain heti sieltä kuitattua.

"The Original Great American Novel": The Adventures of Huckleberry Finn

Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn. Penguin Books, 2012. S. 336. Ensipainos julkaistu vuonna 1884.

Olen lukenut Huckleberry Finnin seikkailut suomeksi joskus vuosia sitten, kauan ennen tämän blogin aloittamista. Niin kauan sitten, että kun se ilmestyi amerikkalaisen kirjallisuuden historian kurssin lukulistalle, en voinut skipata sitä. En nimittäin muistanut siitä enää juuri mitään.

Huck Finn joutuu alkoholiriippuvaisen, väkivaltaisen isänsä kidnappaamaksi ja lavastaa oman murhansa paetakseen. Heti matkansa alussa hän tapaa karanneen orjan Jimin ja lähtee tämän kanssa lautalle seikkailulle alas Mississippi-jokea. Huck ja Jim kohtaavat matkallaan muun muassa ryöväreitä, kaksi vihaapitävää perhettä ja kolme nuorta perijätärtä. Seikkailun aikana Huck oppii monia asioita maailmasta, ihmisistä ja moraalisten valintojen tekemisestä.

Otsikon lainaus on Ernest Hemingwayltä. Se oli kirjan takakannessa yhdessä kaikenlaisen muun ylistyksen kanssa, ja minun täytyy sanoa, etten ole aivan samaa mieltä tämän opuksen suuresta erinomaisuudesta. Se on ihan kiva kirja, mutta sen enempää ylistystä ei mielestäni ansaitse.

En muista, millaisiin ratkaisuihin eri kääntäjät ovat päätyneet, mutta alkuteos on kirjoitettu vahvalla murteella. Kirja on Huckin minä-kertoma, ja se on kirjoitettu kuten hän puhuu. Myös muiden hahmojen murre on kirjoitettu auki. Twainin aikaan kirjallisuuden piti olla sivistynyttä, hyvää englantia ja tämä oli hyvin radikaali ratkaisu. Nykyään se ei liene yhtä epätavallista, mutta tekstiä oli silti virkistävä lukea. Lukijan englannintaito tulee kuitenkin olla hyvä, sillä minullakin oli välillä vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, mitä hahmot sanoivat.

Tarina on paikoin mielenkiintoinen ja vetäväkin, mutta siitä puuttuu pitkällinen jännite. Huck ja Jim ajelehtivat seikkailusta toiseen, mutta varsinaista juonikaarta ei tunnu olevan, ja kirja päästää välillä lukijan otteestaan. Henkilökohtaisesti kuningas ja herttua ärsyttävät minua ja he ovat niin vastenmielisiä, että heidän esittelynsä jälkeen en enää erityisesti halunnut lukea kirjaa. Samoin loppu saa niskakarvani sen verran pystyyn, etten ollut edes lukenut viimeisiä pariakymmentä sivua mennessäni tunnille, jolla kirjaa käsiteltiin. Luin sen kyllä myöhemmin loppuun.

Ymmärrän Huck Finnin historiallisen merkityksen USA:n kansalliskirjallisuudelle, sen aseman "paikallisvärikirjallisuuden" (reagionalism) johtotähtenä ja sen merkityksen orjuuden- ja rasisminvastaisena teoksena ilmestymisaikanaan. Kirjallisilta ansioiltaan en kuitenkaan pidä Huck Finniä kovin onnistuneena teoksena.

Kaksi ja puoli tähteä.

Jotain hyvää silti tämänkin lukemisesta: yksi kohta HelMet 2015- ja kaksi kohtaa HelMet 2016-haasteesta!

Klassikosta uusimpaan uuteen

Näin vuoden vaihteessa sen aina huomaa, kuinka hidas olen postaamaan lukemiani kirjoja. Tämän postauksen jälkeen on tulossa vielä ainakin kahden tekstin verran vuoden 2015 kirjoja.

The Princess Bride, kulttiklassikko, joskin paremmin tunnettu elokuvana. Ensimmäiset muistoni tästä kirjasta liittyvät Mustesydän-trilogiaan, jossa on joka luvun alussa lainaus jostain kirjasta. Tästä kirjasta oli useita lainauksia, ja mietin jo silloin, että se kuulostaa kiinnostavalta. Päädyin kuitenkin varaamaan sen kirjastosta, kun löysin sen jo kuuluisaksi käyvältä listalta. Siltä samalta kuin Princess Academy, Fangirl ja A Great And Terrible Beauty.

The Princess Bride on tarina tarinan sisällä. Kehystarinaa kertoo kirjailija William Goldman, jonka isä hänen lapsuudessaan luki hänelle suurta seikkailuteosten klassikkoa, The Princess Bridea. Goldman haluaa antaa saman elämäämullistavan kokemuksen omalle pojalleen, mutta joutuu huomaamaan, ettei The Princess Bride olekaan seikkailukirja, vaan poliittinen satiiri. Niinpä hän päättää lyhentää kirjan siihen muotoon, jota saamme Goldmanin omien, satunnaisten kommenttien lomassa lukea. Hän kertoo aina, mistä on lyhentänyt, ja lyhyesti, mitä siinä oli.

Varsinainen tarina siis kertoo Buttercupista, Westleystä ja prinssi Humperdinckistä, kuten myös Inigo Montoyasta, Fezzikistä ja Vizzinistä. Renessanssin aikaan Florinin maassa asuu maailman kaikkein kaunein tyttö, Buttercup, yhdessä vanhempiensa ja Westleyn kanssa. Prinssi Humperdinck on maan tuleva kuningas, hänen intohimonsa on metsästäminen ja hän haluaa kauniin vaimon. Fezzik on äärettömän voimakas jättiläinen ja Inigo Montoya on maailman taitavin miekkamies, joka haluaa kostaa isänsä kuoleman. Ovela Vizzini johtaa näiden kolmen rikolliskoplaa. Buttercupin tutustuessa rakkauteen näiden kuuden kohtalot kietoutuvat peruuttamattomasti yhteen.

The Princess Bride on todella erikoinen ja huvittava kirja. Sitä on erittäin vaikea ottaa vakavasti, mutta se ei liene tarkoituskaan. Buttercup, Westley ja Humperdinck ovat hyvin kliseisiä ja yksipuolisia hahmoja, joille voi lähinnä nauraa tai pyöritellä silmiään. Inigo Montoyaan ja Fezzikiin on panostettu enemmän, ja heillä on todelliset kehityskaaret. Fezzik olikin suosikkini. Parasta kirjassa on silti kerronta, jossa on paljon sarkastisia välihuomautuksia, eikä tietenkään pidä unohtaa Goldmanin lyhennysselostuksia. (Tässä kohtaa on varmaan hyvä huomauttaa, että todellisuudessahan koko kirja on Goldmanin kirjoittama. Lyhentämistä ja kehystarinaa on käytetty kirjallisina keinoina.) Kerronta on ehdottomasti tämän kirjan kultaa. Erityisesti kiinnitä huomiota määritelmiin, mitä asioita ennen ja jälkeen kirja tapahtuu. Ne ovat loistavia kohtia.

Kirja on julkaistu 1973 ja on jo moderni klassikko. Se on paikkansa ansainnut. Ei ole toista tämän kaltaista kirjaa; se on täysin originaali. Vaikka pudistelin päätäni epäuskoisena useammin kuin kerran, kirjassa käsitellään pinnan alla monia nykymaailmaa vaivaavia ongelmia. Kauneuden yliarvostaminen, ihmisten julmuus toisiaan ja maailmaa kohtaan, kostonhimo... Kaikessa absurdiudessaan The Princess Bride herättää ajatuksia.

Neljä tähteä.
William Goldman: The Princess Bride: S. Morgenstern's Classic Tale of True Love and High Adventure: The "Good Parts" Version, Abridged. Bloomsbury, 2008. S. 317.

Iida Sammaliston Tähtimosaiikki sai ilmestyessään paljon huomiota, sillä kirjailija oli vasta 19-vuotias. Kiinnostuin kirjasta silloin, ja varasin sen luettavakseni, jotta voisin täyttää HelMetin-kirjahaasteen kohdan "Vuonna 2015 ilmestynyt kirja" (joka sittemmin tuli täytetyksi Auburnilla). Kahlasin kuitenkin Tähtimosaiikin loppuun.

Nuori tähti, Lupus, saa ennustuksen, jonka mukaan ihmisten rakentama torni uhkaa Taivasta ja sen asukkaita. Vain yksi voi pysäyttää tornin rakentamisen. Lupus lähetetään Taivaasta Ruskaan etsimään ja johdattamaan tätä henkilöä. Samaan aikaan Ruskassa nuori vaeltajatyttö Suna ja hänen kettunsa Io pakenevat pahan Korppiruhtinaan kätyreitä saadakseen pitää vapautensa. Kun Lupus löytää Sunan, käy ilmi, ettei Korppiruhtinaan pysäyttämisestä tulekaan niin yksinkertaista kuin ennustus antoi ymmärtää.

Kai sitä täytyy aloittaa päällimäisestä ajatuksestaan: en pitänyt tästä kirjasta. Liian moni asia ei ollut kohdallaan.

Kirjan ilmestyessä sitä ylistettiin ja kirjailijan nuorta ikää ihmeteltiin. Odotin paljon - petyin. Sammaliston nuori ikä näkyy lähes kaikissa kirjan elementeissä, mutta kaikista eniten kielessä ja kirjan rakenteessa. Sammalisto kirjoittaa runollista, koristeellista, yltiökuvailevaa tekstiä, joka saa kaiken kuulostamaan hennolta ja helposti rikkoutuvalta. Eteerinen kuvailu hallitsee kirjan tyyliä ja sitä on aivan liikaa. Hiuksenhienoja yksityiskohtia ja koristeellisia sanoja voi käyttää toisinaan tehokeinona, mutta Sammalisto ei tekstissään mitään muuta käytäkään. Kirjan kerrontaa oli väsyttävä lukea ja se alkoi nopeasti kuulostaa jokseenkin typerältä.

Asetelmansa puolesta kirja on korkeaa fantasiaa, mutta on käytännössä kovin lyhyt ja taustaton lajityypin edustajaksi. Tavallaan tämä on hyvä asia; korkean fantasian ei aina tarvitse olla rämpimistä keksityn maailman historian suossa. Tähtimosaiikissa ei kuitenkaan ollut mielestäni tarpeeksi historiaa, tai muutakaan taustatarinaa maailmalle. Se vähä, mitä kerrottiin, sai minut vain arvaamaan "suuren paljastuksen" sata sivua etukäteen. Tässä siis taustatarinan lisäksi toinen rakenteellinen ongelma: juonen suuret kaaret ovat ennalta-arvattavia. Kolmas on Suna. Hänestä on yritetty tehdä vahvaa, itsenäistä naishahmoa, mutta ainakin minulle hän näyttäytyi itsepäisenä ja itsekkäänä, turhan vakuuttuneena siitä että tietää aina, mikä on parasta kenellekin. Lisäksi Suna on mielestäni melko kliseinen naishahmo. Lupus on paremmin rakennettu, joskin kaipaisi lisää särmää. Parhaan kaaren ja kiinnostavimman taustatarinan saa lopulta Ronan, joka tosin alkuun vaikutti täysin tarpeettomalta hahmolta (ja hänen kohtansa olivat alussa epäuskottavasti kirjoitettuja).

Tähtimosaiikissa on myös asioita, joista pidin. Sammaliston luomaan maailmaan liittyy joitain erittäin mielenkiintoisia juttuja, kuten Sunan kutsumat henget ja Taivaan Tähtimosaiikki. Lopun toimintakohtaukset ovat mukaansatempaavasti kirjoitettuja ja kiinnostavia. Propsit myös pakkoromantiikan välttämisestä. Lopun perusteella olisin ehkä lopulta päätynyt pitämäänkin kirjasta... jos vain olisi ollut yksi ruumis lisää.

Monet ovat lukeneet ja pitäneet. Monista Sammaliston kieli on lumoavaa eikä siirappista. En yleensä sano tätä, mutta haluan vielä korostaa: tämä arvio on minun mielipiteeni. Kaiken kaikkiaan kirjan maailma ei ole huono, ja juoni, vaikkakin fantasiassa kulutettu, sekin aivan käyttökelpoinen. Mutta Sammaliston kokemattomuus paistaa joka sivulta ja erityisesti yltiökoristeellisesta tekstistä, ja se vain on minulle liikaa. Lisää hiomista, enemmän taustatarinaa, ja tämä voisi olla varsin hyvä kirja. Tällaisenaan se on kuitenkin

Kaksi tähteä.
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki. Otava, 2015. S. 255.

Klassikot 2.0: Sadan vuoden yksinäisyys

Kesä on selvästi huonoa aikaa klassikkoprojekteille, vaikkakin aikaa olisi. Viime vuonna juuri kesäkuukausien Faust ja Pariisin Notre-Dame tiputtivat minut täysin aikataulun keikasta, enkä tänäkään vuonna onnistunut aivan pitämään kiinni halutusta ajoituksesta, vaikka aikaa oli kaksi kuukautta eikä Sadan vuoden yksinäisyys ole kovin paksu kirja. Lähinnä en jaksanut aloittaa ajoissa - itse lukemiseen ei mennyt erityisen pitkään.

Etelä-Amerikkaan, Kolumbian sydämeen on perustettu pikkuruinen Macondon kylä. Sen asukit ovat vaeltaneet kaukaa vuorilta ja perustaneet kylänsä niin, että kaikki saavat tasapuolisesti aurinkoa ja varjoa, eikä kenenkään tontti ole parempi kuin jonkun toisen. Tästä vastuussa on erityisesti José Arcadio Buendìa vaimonsa Ursulan kanssa.

Sadan vuoden yksinäisyys seuraa Buendìan suvun ja Macondon kylän muuttuvaa elämää noin sadan vuoden ajan. Sukuun ehtii syntyä lapsia melkein enemmän kuin on varaa pitää, mutta Buendìan talon vieraanvaraisuus ei sulje pois edes koditonta Rebecaa. Lapset varttuvat, ihmiset vaihtuvat ja eräät kieltäytyvät kuolemasta. Macondo ja Buendìan suku selviävät niin unettomuustaudista kuin banaaniyhtiön valtakaudesta, aina viimeiseen mieheen.

Kirjan tapahtumia on todella vaikea tiivistää, sillä henkilöitä on sadan vuoden mittavan suvun edestä ja kaikille tapahtuu jotain. Enkä oikein tiedä mistä jatkaisin nyt, kun olen kuitenkin tiivistämistä yrittänyt.

Gabriel Gracía Márquezia pidetään maagisen realismin isänä, ja tästä kirjasta selviää hyvin, miksi näin on. Maaginen realismi tarkoittaa sinällään realistista maailmankuvausta, johon kuitenkin kuuluu maagisia, yliluonnollisia tapahtumia. Ero fantasiaan on siinä, että maagisessa realismissa nämä tapahtumat eivät ole kenenkään mielestä normaaleja, niitä ei odoteta eikä haluta tavallista elämää häiritsemään. Luulisin, että meille kaikille tapahtuu joskus jotain "maagista", selittämätöntä. García Márquezin romaanissa nämä tapahtumat ovat kenties yleisempiä kuin oikeassa elämässä, mutta haluan painottaa, maaginen realismi on eri asia kuin fantasia. Toinen samaan kategoriaan luokiteltava lukemani kirja on Alice Hoffmanin Punainen puutarha. Tuosta arvostelusta ei genren nimeä löydy, sillä en vielä tuntenut maagisen realismin käsitettä tuohon aikaan.

Minulla on sellainen haju, että Sadan vuoden yksinäisyydessä on paljon syvällisiä ajatuksia ja hienoja teemoja, mutta kuten tavallista, sain niistä kiinni vain liepeitä. (En ole kovin hyvä symbolien ja sen sellaisten kanssa.) Voin kuitenkin yrittää jakaa näitä liepeitä mahdollisimman ymmärrettävässä muodossa. Ensinnäkin kirjassa puhutaan paljon sodasta ja politiikasta. Eversti Aureliano Buendìa on eräs kirjan tärkeimmistä henkilöistä ja hän on kova sotimaan - silti minulle tuli sellainen olo, että kirjailija haluaa osoittaa, kuinka vähän järkeä sotimisessa on. Toisaalta hän nauraa yhtä lailla myös presidentille, hallitukselle ja hallituksen pokkuroijille. Macondossa ollaan kaikista onnellisimpia silloin, kun siellä ei vielä ole lainkaan hallituksen edustajia.

Monet, elleivät jopa kaikki, henkilöt varmasti symboloivat jotain. Eniten sain kiinni Fernandasta, naisesta joka on kasvatettu uskomaan omaan paremmuutensa ja uskonnon ja hyvien tapojen kaiken muun ohittavaan tärkeyteen. Fernandan jäykkyys ja ahdasmielisyys varmasti haluavat kertoa lukijalle jotain, mutta koska olen niin huono tässä, en saanut hänestäkään enempää irti. Toki hahmon kehityskulun syy-seuraussuhteet ovat hahmotettavissa, mutta luulen, että Fernandalla olisi ollut jokin suurempikin merkitys.

Voisin puhua Sadan vuoden yksinäisyyden henkilöistä ikuisuuden, mutta en luultavasti saisi mitään edellistä järkevämpää johtopäätöstä aikaan, joten siirtykäämme eteenpäin. Seksi on romaanissa valtavan suuressa osassa. Kaikki harrastavat seksiä, eikä García Márquez välttele tabuimbiakaan aiheita - niin lapsiprostituutio, pedofilia, insesti kuin zoofiliakin tulevat käsitellyiksi. Seksin kuvaus on melko graafista ja kuten sanottu, sitä on paljon. Pitäisin suorastaan todennnäköisenä että seksillä on jokin syvempi merkitys tässä kirjassa, mutta minulle sen anti tuli kahdessa osassa. Ensimmäinen oli ilmeinen kritiikki lapsiprostituutiota vastaan ja toinen oli tietynlainen välinpitämätön sallivuus García Márquezin ajattelussa - tehkää sukupuolisuudellanne mitä tykkäätte. Siksi onkin ehkä hieman erikoista, että kaiken tämän tabujen rikkomisen ohella kirjassa ei ole yhtäkään homohahmoa.

Sadan vuoden yksinäisyys on mieletöntä pohdintaa ihmisyydestä, siitä, millaisia ihmiset voivat olla, mihin he sortuvat epätoivoissaan ja miten erilaisia me kaikki olemme. Se on niin olennainen osa kirjaa, että itse ainakin tajusin tämän kunnolla vasta lopetettuani lukemisen. Yksikään monista, monista hahmoista ei ole sama kuin toinen, kaikilla on pimeä puolensa ja maailma muovautuu ihmisten valinnoista. Tämä teki minuun ehkä suurimman vaikutuksen. Toisaalta loppuaan kohden romaani kävi sivu sivulta vaikuttavammaksi, kun eräskin Arcadio herää ruumisjunassa ja ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä totuudelta. Aivan lopusta en voi edes muodostaa järkevää lausetta, sillä se pysäytti kaiken, minutkin. Niin lopullisesti.

Minusta tuntuu, ettei tämä arvio ole erityisen selkeä tai hyvin jäsennelty, mutta sitä ei ole kyseessä oleva kirjakaan. En osaa edes laskea, kuinka monta kertaa lukiessani ajattelin: "Tää on niin omituinen kirja." Aion puhua enää yhdestä asiasta, vaikka asiaa varmaankin riittäisi loputtomiin. Tämä asia on enemmänkin varoitus: kaikilla henkilöillä on samat nimet. Kirja alkaa Macondon perustamisesta ja José Arcadio Buendìasta ja hänen vaimostaan Ursulasta, ja heidän poikansa nimetään José Arcadioksi sekä Aurelianoksi. Tämän jälkeen jokaisen sukuun syntyvän pojan nimi on jompi kumpi. Tyttöjen nimissä on hieman enemmän vaihtelua, mutta kyllä sieltäkin löytyy useampi Remedios ja Amaranta.

Haluan siis vain sanoa, että jos hahmotuskykysi on hieman heikko, varaudu hämmentymään. Itse yllätyin siitä, kuinka helposti yhteys yleensä erotti henkilöt toisistaan, mutta muutaman kerran jäin silti ulalle siitä, kuka Aureliano nyt olikaan kyseessä. Muutoin en pitänyt Sadan vuoden yksinäisyyttä raskaslukuisena enkä todellakaan tylsänä. Kunnioitan syvästi Gabriel García Márquezia siitä, että hän on itse onnistunut pitämään itsensä kartalla kaikista hahmoistaan.

Neljä tähteä.
Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys. WSOY, 1995. S. 413. Espanjankielinen alkuteos Cien años de soledad ilmestyi vuonna 1967.

Kaksi vaikeaa kohtaa HelMetin haasteesta!

Klassikot 2.0: Kultahattu

Kirja on ollut luettuna jo viikon, mutta jotenkin tämä arvion kirjoittaminen tökkii.

Nick Carraway, kirjan minäkertoja, muuttaa Long Islandille. Hänen naapurinsa valtavassa talossa järjestetään valtavia juhlia päivästä toiseen, ja Nick kuulee mitä erikoisimpia huhuja Jay Gatsbystä, talon salaperäisestä asukista. Lahden toisella puolella asuu Nickin serkku Daisy aviomiehineen, ja kun Nick tutustuu naapuriinsa, saa hän tietää tällä ja Daisyllä olevan yhteistä historiaa...

Aivan ensimmäiseksi minun on pakko sanoa, mistä pidin Kultahatussa ehdottomasti kaikkein eniten. Vaikutuin siitä, että teoksessa on minäkertoja, joka ei kuitenkaan ole sen päähenkilö! Jay Gatsby on epäilyksettä Kultahatun päähenkilö, mutta sen kertoja on Nick Carraway. Ratkaisu on niin epätyypillinen mutta samalla niin kovin kiehtova ja toimiva, että en voi kuin ihailla. Lukija saa kaiken informaation Carrawayn kautta, hänen valitsemassaan järjestyksessä ja hänen haluamallaan tavalla. Toisen käden tietona. Voi vain arvailla, miten kaikki oikeasti sujui. (Carraway ei siis vaikuta erityisen epäluotettavalta kertojalta, mutta asetelma on minusta mielenkiintoinen.)

Eniten minäkertojuuden puolueellisuus näkyy henkilökuvauksessa. Tämä on tietysti tilanne aina minäkerronnallisissa romaaneissa, mutta Kultahatussa se nousi erityisesti Daisyn myötä esiin. Häntä kuvattiin aina kovin eteerisenä ja ihanana ja jokaiselle Daisyn lausumalle sanalle annettiin arvoa kuin ne olisivat tulleet itsensä presidentin suusta. Minua tämä ei häirinnyt, mutta kun Daisyn irrottaa Nickin hänelle antamasta sädekehästä, jää jäljelle pinnallinen nuori nainen, joka haluaa maailman toimivan hänen mielensä mukaan. Jos ei kiinnitä huomiota kerronnan yksipuoliseen näkökulmaan, voi tätä olla vaikea tajuta.

Tärkeimpien henkilöiden ryhmä noin ylipäätään miellytti minua. Nick Carrawayn ajatusmaailmaa on helppo seurata ja hyvä lukea. Välillä hän myös tipauttelee todella loistavia lauseita - kauniita, viisaita, teräviä - muun tekstin sekaan niin, että ne jopa saattavat mennä hieman ohi jos ei keskity. Muut henkilöt ovat kukin omalla tavallaan ikäviä tai omituisia, mutta heillä on kiehtovia piirteitä ja he ovat kovin inhimmillisiä. Tom on ainut josta en kerta kaikkiaan lainkaan pitänyt.

Kultahattu oli neutraalin positiivinen klassikkokokemus. Se on nopea- ja helppolukuinen, kiinnostava tarina, jossa on paljon hienoja ajatuksia (ja suomalainen sivuhenkilö!) Se on myös hieno ajankuva ja omalla tavallaan vaikuttava teos ihmisyydestä. Kuitenkaan se ei lopulta herättänyt paljon syvällisiä ajatuksia, tai muuta sellaista. Jos Kultahattu pitäisi tiivistää kahteen sanaan, ne olisivat: ihan kiva.

Neljä ja puoli tähteä.
F. Scott. Fitzgerald: Kultahattu. Otava, 2013. Englanninkielinen alkuteos The Great Gatsby julkaistiin vuonna 1925.

Ihanasti tämä kirja myös vei HelMetin haasteen yhden vaikean kohdan!

Klassikot 2.0: Sieppari ruispellossa

Olin kuullut tästä kirjasta ensimmäisiä kertoja äidinkielen ykköskurssilla ja ajattelin silloin, että tuo pitää lukea. En kuitenkaan saanut aikaiseksi, yllättäen, joten nyt oli hyvin sopiva tilaisuus tunkea se osaksi tämän vuoden klassikkohaastetta.

Holden Caulfield erotetaan joululoman alla koulusta, eikä ensimmäistä kertaa. Hän päättää olla odottamatta lukukauden loppumista ja lähteen kotiin New Yorkiin etuajassa viettääkseen muutaman päivän yksin ennen pakosta edessä olevaa vanhempien kohtaamista. Hän asuu halvassa hotellissa, käy baareissa, kulkee kaupungilla ja keksii keinon jutella pikkusiskonsa kanssa vanhempien tietämättä. Kaiken tämän lomassa hän pohtii paljon elämää ja tulevaisuuttaan.

Holdenin maailma on mielestäni todella surullinen. Hänestä lähes kaikki on ärsyttävää, sietämätöntä, rasittavaa, masentavaa tai häntä muuten vain ei huvita. Hän sanoo pitävänsä ihmisistä, mutta itse asiassa hän pitää vain kahdesta ihmisestä maailmassa: sisaruksistaan Alliesta ja Phoebesta. Korni ja falski ovat Holdenin lempisanoja ja melkein kaikki vastaantuleva, ihminen tai ei, on jompaa kumpaa. En tiedä mistä teini-iän kriisistä hän kärsii, mutta hän teki minut kovin surulliseksi.

Ensimmäiset seitsemisenkymmentä sivua Holdenin negatiivisuus on hauskaa, mutta sen jälkeen se alkaa hiukan ottaa päähän. Juonen ilmestymistä aloin odotella suunnilleen sivun 50 kohdalla, kunnes tajusin, ettei sellaista taida tulla. Eikä sitä aina tarvitakaan... tämä kirja olisi kylläkin saattanut tarvita. Se on tosin hämmästyttävän nopealukuinen, mutta voisi olla johdonmukaisempi. Arto Schroderuksen uusi suomennos on onneksi erittäin sujuvaa ja luonnollista kieltä; onnittelut erinomaisesta työstä. Luin että Pentti Saarikosken suomennosta on kritisoitu liiasta vapauksien ottamisesta, joten Schroderuksen panos lienee ollut tarpeen.

Kaikki negatiivisuus tekee Holdenista lopulta aika rasittavan päähenkilön, mutta sitten hänellä on kummallisia hellyyttävyyshetkiä, joiden aikana hän vetosi minuun syvästi. Muun muassa hänen rakkautensa uutta metsästyslakkia kohtaan sekä pohdintansa tulevaisuudestaan siepparina ruispellossa ja sorsien talvisesta asuinpaikasta olivat tällaisia. Holdenia kohtaan tuntemaani ärsytystä vähensi myös hänen keskustelunsa Phoeben kanssa, sillä tämä nosti esiin juuri ne asiat jotka Holdenissa minua ärsyttivät, ja pakotti hänet ajattelemaan niitä.

Kaikesta valituksestani huolimatta tavallaan pidin kirjasta. Se oli kiinnostava ja olen tyytyväinen että luin sen. Siepparissa on myös paljon hauskoja ja hyvällä tavalla erikoisia kohtia; erityisesti kuvaillessaan ihmisiä tai kertoessaan jostain tietystä tapahtumasta Holden on terässä.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa. Tammi, 2004. S. 289. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Catcher in the Rye vuonna 1951.

Sain myös jälleen yhden kohdan HelMet-haasteesta tällä kirjalla pois!

Ympäri Linnunrataa

Maailman ainoa viisiosainen trilogia. Piakkoin luettuani ensimmäisen osan joulukuun klassikkona lainasin kirjastosta tämän kaikki viisi osaa sisältävän yhteisniteen.

Ihan ensimmäiseksi on pakko tunnustaa, että luin nämä toisen ja kolmannen osan jo viime vuoden puolella ja yhteen pötköön, joten a) en muista niistä enää ihan tarpeeksi ja b) ne ovat sekoittuneet päässäni yhdeksi mössöksi. Yritän kuitenkin parhaani.

Maailmanlopun ravitolassa seikkailevat samat henkilöt kuin ensimmäisessäkin osassa: Arthur, Ford, Zaphod, Trillian ja Marvin. Tietenkin tapaamme myös paljon uusia jännittäviä henkilötä, monia tosin vain melko lyhyesti. Viisikkomme on matkalla maailmanlopun ravintolaan, kun he saavat huomata olevansa vogonien tuhoamisaluksen tulilinjalla. Monien vaarallisten tilanteiden myötä, jotka sisältävät aikamatkustusta sekä suoraan aurinkoon lentämään ohjelmoidun sukkulan sisälle joutumista, Arthur ja Ford päätyvät esihistorialliselle maapallolle ihmiskunnan tarpeettomien kera. Kuten ensimmäisessäkin kirjassa, juonta on oikeasti aika mahdoton selittää ja niinpä lopetan säälittävän yritykseni tähän.

Maailmanlopun ravintola on aivan samanlainen huumorin ilotulitus kuin edeltäjänsä. Lisäksi se sisältää myös yllättävää viisautta ja hämmentäviä oivalluksia, jotka tosin saattavat vähemmän keskittyneeltä lukijalta mennä ohi. Kirjassa on useita aivan käsittämättömän upeita kohtauksia, joista parhaita kuitenkin eittämättä on Marvinin tapaaminen Sammakkotähden taistelukoneen kanssa. Marvin vetoaa minuun niin syvästi.

Myönnetään, muistan liian vähän ja muistoni ovat liian sekavia. Sen kuitenkin sanon, että enää en ollut ärsyyntynyt. Se jokin asia, mikä minua Linnunradan käsikirjassa liftareille häiritsi, oli siivoutunut pois tästä osasta.

Viisi tähteä.
Douglas Adams: Maailmanlopun ravintola. WSOY, 2006. S. 162. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä The Restaurant at the End of the Universe vuonna 1980.



Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki jatkaa edeltäjiensä käsittämätöntä polkua alkaen siitä, mihin edellinen jäi, päätyäkseen vieläkin absurdeihimpin tulevaisuudennäkymiin. Arthur ja Ford tapaavat uudestaan ensimmäisestä kirjasta tutun Slartibartfastin ja päätyvät tämän mukaan pelastamaan universumia hirvittäviltä krikittiläissotureilta, joiden isänmaallisuus on lievästi sanottuna karannut käsistä. Tietenkin myös Zaphodin ja Trillianin on sekaannuttava asiaan, sillä mitä olisi elämä ilman pientä supernovapommeihin liittyvää jännitystä? Marvin käy eeppisiä keskusteluja patjan kanssa samalla kun Wowbagger toteuttaa elämäntehtäväänsä mollata joka ikistä universumin elävää olentoa.

En tiedä onko minulla enää mitään kovin omaperäistä sanottavaa tästä kirjasta kahden edellisen arvostelun (ja muistini reistailun) vuoksi. Yhä vain Adamsin huumori vetoaa minuun hyvin syvällisellä tasolla ja se minulle onkin pääasiallisesti jäänyt tästä kirjasta mieleen, joten koska minulla ei ole fiksumpaakaan sanottavaa, jaan kanssanne muutamia herkkupaloja.

"Kaikki lepää nukkuen", Marvin jorisi,
"minä siitä piittaa en,
infrapunavalon näen.
Vihaan yötä ankeaa.
-- Levolle kun lasken pään,
silloin sähkölampaat nään,
en saa unta vähääkään.
Vihaan yötä ankeaa."


Kuului ääni, jota hän ei heti pystynyt tunnistamaan, osittain siksi, ettei hän tuntenut sävelmää "Jätin jalkani Jaglan Betaan", ja osittain siksi, että orkesteri, joka soitti, oli hyvin väsynyt ja jotkut muusikoista soittivat 4/4- toiset 3/4- ja muutamat eräänlaisessa juopuneessa πr²-tahtilajissa siitä riippuen kuinka paljon kukin oli viime aikoina onnistunut nukkumaan.


 Hän tyhjensi lasin äkkiä ennen kuin mitään vakavaa ehti tapahtua. Sitten hän nappasi toisen ensimmäisen seuraksi ja lähetti sen katsomaan, että ensimmäinen voi hyvin.
  --
  "Minä en pärjää sen kanssa", Zaphod sanoi synkästi ja kulautti kolmannen ryypyn katsomaan miksi toinen ei ollut vielä raportoinut ensimmäisen voinnista. --
  Hän kaatoi uuden ryypyn toiseen kurkkuunsa ja idea oli, että se saavuttaisi edellisen nielussa, yhdistäisi voimansa sen kanssa ja että ne yhdessä saisivat toisen ryypyn ryhdistäytymään. Sitten kaikki kolme lähtisivät etsimään ensimmäistä sanoakseen sille pari valittua sanaa ja ehkä laulaakseen vähän.
  Hän ei ollut ihan varma, oliko neljäs ryyppy ymmärtänyt kaiken, joten hän lähetti viidennen selittämään suunnitelmaa tarkemmin ja kuudennen sen moraaliseksi tueksi.


Ihana kirja.

Viisi tähteä
Douglas Adams: Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki. WSOY, 2006. S. 152. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä Life, the Universe and Everything vuonna 1982.

Terve, ja kiitos kaloista alkaa omituisesti, mutta päätyy sen jälkeen olemaan hyvin sympaattinen ja jopa koskettava kirja, mitä en olisi ihan heti uskonut edeltävien osien perusteeella.

Järkyttävää kyllä, Maa ei olekaan tuhoutunut. Arthur Dent pääsee takaisin kotiplaneetalleen ja kohtaa ensi töikseen tytön, jonka väitetään olevan hullu ja näkevän näkyjä. Vaikka Maan ihmisten mielestä juttuun liittyy vesisäiliön myrkyttänyt kuollut CIA:n agentti, eivät Fenchurchin jutut kuulosta Arthurista lainkaan absurdeilta ja hän päättää vakaasti tutustua tyttöön. Myös Ford Prefect ilmestyy mukaan kuvioihin melko ei-toivotulla hetkellä ja yhdessä kolmikko päätyy tutkimaan miestä, joka väittää tavanneensa erikoisen näköisiä enkeleitä ja tietävänsä, miksi kaikki delfiinit ovat kadonneet. Lopussa kohtaamme myös Marvinin.

Siinä missä edelliset osat olivat lähinnä hauskoja, tässä kirjassa ensimmäisestä osasta tuttu parodia nostaa jälleen päätään ja rakastan edelleen kirjan huumoria. Tämä osa kuitenkin vakavoituu loppua kohden ja aivan loppu on tosiaan jopa haikea ja koskettava... yllättävää kyllä Adams pitää tällöinkin langat käsissään eikä vakavampikaan osuus tunnu sarjaan sopimattomalta. Juonenkäänteet ja henkilöt ovat aivan yhtä älyvapaita kuin aiemminkin, mutta se on pakko sanoa, että olen niin onnellinen Arthurin puolesta tässä kirjassa! Hän ansaitsee onnensa.

Lyhyiksi näyttävät nämä arviot jäävän - mutta lyhyitä ovat kirjatkin.

Viisi tähteä
Douglas Adams: Terve, ja kiitos kaloista. WSOY, 2006. S. 131. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä So Long, and Thanks for All the Fish vuonna 1984.



Jo Terve, ja kiitos kaloista aloittaa hämmentävän puheen aika-avaruusjatkumoista ja rinnakkaisista maailmoista, mutta se ei ole mitään Enimmäkseen harmittomaan verrattuna. Tässä kirjassa tutustumme tuhoutumattomalla maapallolla elävään Triciaan, joka ei lähtenytkään Zaphodin mukaan avaruuteen, mutta saa uskomatonta kyllä toisen tilaisuuden avaruusolioiden laskeutuessa hänen puutarhaansa. Samalla kun Tricia on heidän vieraanaan Rupert-planeetalla, Arthur on asettunut voileiväntekijäksi eräälle syrjäiselle planeetalle ja aikonut viettää siellä rauhallisen loppuelämän, kun äkkiä hänen alkuperäisen todellisuutensa Tricia eli Trillian ilmestyy hänen luokseen heidän teini-ikäinen tyttärensä mukanaan. Linnunradan käsikirja on uudistusmielisten uusien omistajien pilaama emmekä tietenkään välty Ford Prefectiltä pahimmalla mahdollisella hetkellä.

Jälleen viimeisessä osassa parodia ihmiskunnan yltiöpäisistä pyrkimyksistä nousee esiin. Huumorin osalta ehdottomasti parhaita kohtia koko kirjassa on selostus asiakaspalveluihmisten kapinasta yhtä aikaa tuuletuskapinan kanssa... Aika paljon tästä aika-avaruussepustuksesta minulta meni täysin ohi, sillä en ymmärrä senlaatuisesta fysiikasta yhtikäs mitään (tosin en ole varma ymmärtääkö Adamskaan, mutta hän osaa kuulostaa vakuuttavalta). Kuitenkin vakavampi tunnelma ja osittainen ei-tajuaminen pudottavat tämän kirjan samalle vain lähes-täydelliselle tasolle ensimmäisen osan kanssa.

Sen haluan vielä sanoa, että loppu on silti erinomainen. Se kokoaa ja tiivistää sarjan (uskomatonta kyllä, sekin on mahdollista) ja siitä jää rauhallisen tyytyväinen olo. Hyvä, nyt kaikki on kunnossa.

Neljä ja puoli tähteä
Douglas Adams: Enimmäkseen harmiton. WSOY, 2006. S. 171. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä Mostly Harmless vuonna 1992.



Koko sarjasta haluaisin vielä sanoa muutaman sanan. Ensinnäkin on omituista, mutta yllättävän vähän häiritsevää, että ensimmäisten kirjojen punainen lanka eli Perimmäinen Kysymys ja se muu sellainen, tuntuu putoavan kelkasta jossain kolmannen kirjan loppupuolella. Siihen tehdään vielä satunnaisia viittauksia, mutta neljännessä ja viidennessä kirjassa rinnakkaisulottuvuudet tekevät vallankaappauksen elämän tarkoitukselta. Ehkä se on kuitenkin hyväksi sekä kirjoittajan että lukijoiden mielenterveydelle.

Vaikka koko sarjaa voi hyvin kuvata sanoilla sekava ja erikoinen, ovat viimeiset kirjat tämän käsittämättömän fysiikkansa kanssa vieläkin sekavampia ja erikoisempia kuin ensimmäiset. Pidin ehkä kuitenkin kaikista eniten kombosta kaksi, kolme ja neljä - niissä Adamsin kynä on terävimmillään. Lue silti alkuperäinen Linnunradan käsikirja liftereille ennen seuraavia osia, muuten et kyllä tajua mistään sitäkään vähää.

Todellinen lukemani teos, jonka kuva on ylhäällä, on siis:
Douglas Adams: Linnunrata. WSOY, 2006. S. 798. En voi antaa vastaavan englanninkielisen yhteisniteen tietoja, koska en tiedä, onko sellaista. Myös kaikki sivunumerot, joita yksittäisten kirjojen kohdalla on ilmoitettu, ovat tästä teoksesta tekemiäni laskelmia ja voivat siksi olla virheellisiä.



Lupasin myös kertoa teille, kun tiedän, sainko sen kavereideni Anna-projektin osan: en saanut. Odotus oli niin pitkä, ettei minua edes haittaa tämä - haluaisin vain, että he kuvaavat nopeasti jotta pääsen pian katsomaan sarjaa!

Klassikot 2.0: Anne Frankin päiväkirja

"Lauantaina, 20. kesäkuuta 1942
Minunlaiselleni ihmiselle päiväkirjan kirjoittaminen on kummallinen kokemus. Ei vain siksi, etten ole vielä koskaan kirjoittanut päiväkirjaa, vaan minusta tuntuu, ettei kukaan - en minä eikä kukaan muukaan - ole myöhemmin kiinnostunut kolmetoistavuotiaan koulutytön tunteenvuodatuksista. Mutta siitä ei oikeastaan olekaan kysymys. Minä haluan ennen kaikkea vain kirjoittaa ja ja kertoa avoimesti kaikista mieltäni painavista asioista."

Pelkäsin Anne Frankin päiväkirjaan tarttumista, sillä olen kiitos yläasteen uskonnonopettajani saanut enemmän kuin tarpeekseni juutalaisvainoista ja toisesta maailmansodasta. Kuitenkin minua on kalvanut tunne, etten voi rehellisesti väittää olevani intohimoinen kirjojenlukija, jos tietoisesti välttelen näinkin tärkeää ja tunnettua klassikkoa. Niinpä pyysin Libertéltä, että ottaisimme kirjan tämän vuoden klassikkolistalle, ja ilokseni se sopi hänelle mainiosti:)

Alusta lähtien kävi selväksi, ettei tämä ole mikään masennuskirja. Anne kirjoittaa arkisista sattumuksista ja ihmisistä ympärillään mukaansatempaavasti ja kiinnostavasti. Hän puhuu hyvin suorasanaisesti omista ajatuksistaan ja tunteistaan, kuvailee muiden ihmisten riitoja, pohtii paljon maailmaa ja sen menoa. Koska perhe on piileskeleviä juutalaisia, tietenkään sodan vaiheilta ja juutalaisten kärsimykseltä ei vältytä, mutta Anne käsittelee aihetta melko vähän ja aina omasta näkökulmastaa, niin, ettei mikään tunnu historian oppitunnilta.

"Keskiviikkona, 16. helmikuuta 1944
--
Peter sanoi vielä: 'Juutalaiset ovat aina olleet valittu kansa ja tulevat aina olemaan!'
Minä vastasin: 'Toivon vain, että heidät valittaisiin joskus... johonkin hyvään!'"

Annella on silmää ihmisille ja heidän välisilleen suhteille. Hän tarkkailee ja kertoo Salaisen siiven asukkaiden elämästä tehden hyvinkin teräviä ja viisaita huomioita - todella yllättävää 13-15 -vuotiaalta tytöltä! Toisaalta, kuten hän itsekin usein sanoo, sota pakotti hänet kasvamaan aikuiseksi liian aikaisin ja niinpä hän huomaa ja ajattelee asioita, joita muut hänen ikäisensä tytöt eivät huomaisi tai ajattelisi. Anne analysoi sekä ihmisiä ympärillään että kauempana itsestään erittäin tarkasti - hän sodasta puhuessaan esittää usein sellaisia huomioita, joiden älykkyys häikäisee. Voin olla vain samaa mieltä hänen kanssaan, mutta epäilen, olisinko kyennyt samanlaiseen ajatusprosessiin saman ikäisenä.

Päiväkirjan viimeisen vuoden aikana Anne nousee jopa itsensä yläpuolelle ja näkee hämmentävän tarkasti ja objektiivisesti sen, millainen hän oli aiempien Salaisen siiven vuosien aikana, ja myös miksi. Hän selittää omaa käytöstään pelottavan uskottavan ja totuudenmukaisen kuuloisesti. Kirjassa oli useita vaikutuksen tehneitä kohtia, joista kaksi valitsin myös tähän postaukseen, mutta pidempänä osuutena tämä itse-analyysi oli hienoimpia.

Annen vanhetessa päiväkirjamerkinnät pitenevät ja muuttuvat viisaammiksi ja syvällisemmiksi. Hänellä on ihmeellisen kauniita ajatuksia, mutta kaiken tämänkin keskellä hän säilyttää alkuvuosien suorasukaisen tyylin. Anne ei arastele puhua huonoista väleistä äitiinsä tai seksuaaliasioista - se on mahtavaa, vaikkakin Anne taisi olla aikaansa edellä jutellessaan tästä vapautuneesti myös pojan kanssa. Lukemani päiväkirjan versio on pidennetty alkuperäisestä Nuoren tytön päiväkirjasta, jota Annen isä Otto ilmeisesti sensuroi melko paljon ennen julkaisua. Voin hyvin kuvitella mm. juuri näiden kohtien jääneen pois tässä sensuurissa.

Mieleenpainuneiden kohtien muassa täytyy tietenkin myös kertoa, että Suomi mainitaan (kahdesti!) ja hauskin kohta, joka oli ehdottomasti Dusselille hänen saapuessaan kirjoitetut Salaisen siiven säännöt.

Kuten olettaa saattaa, Anne kirjoittaa paljon elämästä piileskelyn jälkeen, sodan loputtua. Niiden kohtien lukeminen tuntui aina enemmän tai vähemmän pahalta, kun tiesi, etteivät Frankit kumppaneineen lopultakaan selvinneet - vaikka läheltä se liippasi. Piileskelijöiden riemu Normandian maihinnousun jälkeen oli musertavaa luettavaa. Kamalimpia olivat kuitenkin kohdat, joista välittyi voimakkaasti Annen uskomaton energia ja elämänilo. Miksi kukaan haluaisi tuhota jotain niin kaunista ja inhimillistä?

Anne Frankilla oli todellinen kirjoittamisen ja havainnoinnin lahja. Hän ymmärsi ja osasi panna sanoiksi nuoren ihmisen tunteita ja ajatuksia todella taitavasti ja hänessä on paljon samastuttavaa. Osin hän oli hyvin moderni, osin vanhanaikaisempi. Hassua kyllä, aina Annen ilmaistua aikaansa edellä olevia mielipiteitä esimerkiksi naisten asemasta minua ärsytti tuplasti, kun hän sitten sortui johonkin puolittaiseenkin vanhentuneeseen ajatukseen. Olisin vain ollut tyytyväinen, että 1940-luvun tyttö ymmärsi niinkin paljon omista oikeuksistaan.

Annen ja hänen siskonsa Margotin muistomerkki Bergen-
Belsenin keskitysleirillä, jossa he kuolivat lavantautiin
vain muutamia päiviä ennen leirin vapauttamista. Tytöt
on todennäköisesti haudattu leirin joukkohautoihin.

Päiväkirja on antanut kasvot juutalaisten kärsimyksille toisessa maailmansodassa ja se on oikein. On kuitenkin ihanaa, että Anne on kirjoittanut pääosin positiivisuuden kautta, vaikka hirveitä asioita tapahtuukin. Hän ei jätä niistäkään kertomatta, mutta masennuskirja tämä ei tosiaan ole. Nauroinkin välillä. Toisaalta perheen syödessä mädäntyneitä perunoita aloin taas vaiheeksi miettiä, miten hyvin omat asiani ovatkaan.

Loppu on hirveä, mutta toisaalta olisi vielä pahempaa, jos piileskelijöiden kohtaloita ei olisi kerrottu ja lukija olisi jätetty kammottavaan epätietoisuuteen. Kirjan lukemisen jälkeen minulla on siihen liittyen vain kolme toivetta:
1. Haluan tietää, kuka kavalsi Salaisen siiven asukkaat.
2. Haluan matkustaa Amsterdamiin ja käydä Anne Frankin talossa.
3. Haluan, että kaikki muutkin lukevat tämän kirjan.

Anne Frank: Päiväkirja 12. kesäkuuta 1942-1. elokuuta 1944. Toimittaneet Otto M. Frank ja Mirjam Pressler. Tammi, 2002. S. 421. Laajennettu laitos julkaistu alun perin hollanniksi nimellä Het Achterhuis, Dagboekbrieven 12 juni 1942-1 augustus 1944. Herziene en vermeerde editie vuonna 1991.

Anne Frank myös kuittasi minulle kolme kohtaa HelMetin haasteesta.

Joulukuu: Postmodernismi, osa 2

Tätä kirjaa olen odottanut koko vuoden! Ehkä niiden odotusten ja kaiken sen hehkutuksen takia, mitä olen tästä kirjasta kuullut, minun on aivan ensin todettava olevani hieman pettynyt.

Nyt ei saa ymmärtää väärin: Linnunradan käsikirja liftareille on erinomainen kirja. Se on loistava tieteisparodia ja täysin älyvapaa seikkailu, postmodernismille tyypillisesti vailla rajoitteita tai ennalta-arvattavia juonikuvioita. Se vain... en oikein tiedä. Minulle jäi sellainen olo, että jotain puuttuu.

Maailmanloppu on tulossa. Arthur Dentin koti aiotaan purkaa, mutta noin kahdentoista minuutin päästä sillä ei ole enää paljonkaan väliä, sillä Maa tulee räjäyttää galaxienvälisen valtaväylän tieltä. Arthur on koko Maapallon väestön ainut selviytyjä, sillä juuri ennen tuhon hetkeä hänen ystävänsä Ford Prefect paljastuu avaruusolennoksi ja liftaa heille kyydin räjäyttäjäalukseen. Sieltä Arthur ja Ford päätyvät matkalle halki galaxin varastetussa avaruusaluksessa maanisdepressiivisen robotin, ylipirteän tietokoneen sekä eräiden muiden henkilöiden kanssa.

Kirjassa on todella paljon erikoisia juonenkäänteitä, joten en ala nyt enempää spoilata. Ihailen syvästi kirjailijan kykyä pitää kaikki älyttömyyden langat käsissään ja saada tarina vaikuttamaan täysin rajoituksettomalta. Itse kirjoittajana nimittäin tiedän että kun kirjoittamisen aloittaa, juonikuvioita vain alkaa ilmestyä ja sellaista tunnelmaa, että juoni on täysin päätön ja suunnitelmaton, täytyy pitää yllä kynsin ja hampain ja suunnitella huolellisesti.

Juonen rakenteesta tai sisällöstä ei tyhjä olo jäänytkään. Osaksi se tuli kohdista, jotka tuntuivat silkalta täytteeltä (tässä 156 -sivusessa kirjassa sitä tosin ehkä kaivattiin), mutta välinpitämättömästi tehdyltä,  yritän-tässä-olla-hauska-ja-mitään-ei-tapahdu -tyyppiseltä täytteeltä. Se meni kirjan muun tason alapuolelle. Muutoin en ole oikein varma, mistä se tuli. Olisin ehkä odottanut enemmän syvyyttä, tai jotain. Henkilöiden tunteita kyllä käsiteltiin kiitettävästi, siitä se ei johtunut, ja myös parodiana meidän maailmaamme sekä scifi- ja fantasiakirjallisuutta kohtaan kirja täytti ja ylitti odotukset... mutta jotain nyt kerta kaikkiaan puuttui. Ehkä se oli vain pituutta.

Tästä arviosta on hyvää vauhtia tulossa yhtä sekava kuin itse kirjasta. Sanoisin kuitenkin vielä, että rakastan Adamsin huumorintajua (paitsi silloin, kun hän yrittää liikaa). Linnunradan käsikirja liftareille on kuitenkin täynnä kohtia, joissa nauroin ääneen erittäin vapautuneesti. Kaiken kaikkiaan muutenkin pidin kirjasta hirveän paljon, vaikka se ei ihan odotuksiin vastannutkaan. Täytyy vielä sanoa, että Marvin on ihana.

Neljä ja puoli tähteä
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille. WSOY, 1989. S. 156. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Hitch-Hiker's Guide to the Galaxy vuonna 1979.


Uskomatonta. Tämän vuoden klassikot olivat nyt sitten tässä. (Tajusin vasta nyt, kolme päivää kirjan lopettamisen jälkeen.) Sain haasteen kauniisti aikataulussa suoritettua ja kaikki kirjat luettua. Hämmentynyt olo. En nyt kuitenkaan ala tähän sen enempää vuodattamaan, sillä tulossa on vielä jälkipuinti -postaus, jossa käyn vuotta ja sen aikana lukemiani klassikoita tarkemmin läpi, saatte viimein nähdä persoonallisesti merkintöjä täynnä olevan listani, jota tässä olen noudattanut ja ylipäätään fiilistelen viimeisen kerran tätä Suurta Klassikkokirjahaastetta. Ensi vuodelle on jo omansa, mutta sillä ei ole vielä nimeä. Siinä on myös vähän vähemmän tiukat säännöt.

Marraskuu: Postmodernismi, osa 1

Loppu lähestyy, toiseksi viimeinen tämän vuoden klassikkohaasteen kirja on nyt luettu. Ja se olikin... melkoinen kirja. Syystä klassikko.

Pelkkä ajatuskin juonitiivistelmän tekemisestä kauhistuttaa. Yritetään silti.

Jos talviyönä matkamies on sinä -muotoinen kirja, joka alkaa siitä, että olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies. Ota hyvä asento ja niin pois päin. Alku on todella viihdyttävä. Kirjan päähenkilö, Lukija eli sinä, aloittaa siis romaanin, joka on ehkä vähän tylsä, mutta juuri kun se on pääsemässä vauhtiin, se katkeaa kesken. Lukija eli sinä päättää mennä kirjakauppaan vaatimaan uutta romaania, hän saa kuulla tapahtuneesta painosekaannuksesta, saa käsiinsä uuden kirjan, alkaa lukea sitä, mutta sekin loppuu kesken. Kirja koostuu vuorottelevista romaaninaluista ja Lukijan eli sinun vauhdikkaasta seikkailusta jonka aikana hän yrittää ottaa selvää, mistä hän saisi käsiinsä kaikkien aloittamiensa romaaninen jatkot. Mitä pidemmälle kirja jatkuu, sitä hämmentävämmäksi se käy, kun Lukija sekaantuu kirjoja väärentävän kääntäjän touhuihin ja joutuu mukaan valtioidenväliseen kirjasensuuriin.

Teoksessa on siis kymmenen romaaninalkua, ja niiden välissä Lukijan pyrkimyksiä selvittää asioita ja uskomaton kyky löytää aina uusi kesken katkeava romaani. Osa aluista oli sellaisia, että minuakin ärsytti, kun ne eivät jatkuneet - olisin halunnut tietää! Kuitenkin myös Lukijan seikkailut kävivät loppua kohden niin sekopäisiksi, että niiden lukeminen oli vähintään yhtä viihdyttävää. Ehkä parasta oli, että kirjan aivan viimeiset sanat nostivat hymyn huulille pitkäksi aikaa. Ne sai tajuta.

Minun on hyvin vaikea saada aikaan järkevää arvostelua tästä kirjasta, se oli niin erikoinen, mutta sellaisena tietysti onnistunut postmodernismin edustaja. Alussa se oli vähän hidastempoinen eikä aivan niin kiinnostava, mutta vauhti kiihtyy loppua kohden ja viimeiset sata sivua luin yhdeltä istumalta. Ehdoton suosikkiromaaninalkuni oli Solmiutuvien linjojen verkossa.

(Olen muuten vakuuttunut, että Italo Calvino kyllästyi siihen, että hänellä oli pöytälaatikko täynnä muutaman sivun pituisia romaaninalkuja, joita hän ei ollut saanut ikinä valmiiksi. Niinpä hän päätti tehdä niistä kaikista yhden kirjan.)

Lopputulemaksi voinen melko turvallisesti sanoa, että pidin tästä kirjasta ja voin todellakin suositella sitä, jos haluat lukea jotain hyvin erilaista mutta viihdyttävää yhtä kaikki.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies. Tammi, 1983. S. 275. Italiankielinen alkuteos Se una notte d'inverno un viaggiatore ilmestyi vuonna 1979.

Oman hyllyn unohdetut: Chronicles of Avonlea

Ei ole ensimmäinen kerta, kun puhun L. M. Montogomerystä tässä blogissa, eikä varmasti viimeinen. Erinäisten tyttökirjavaiheiden aikana olen tullut ostaneeksi joitain hänen suomentamattomia teoksiaan englanniksi, mutta ollutkin sitten vielä liian nuori ja englantia-osaamaton ymmärtääkseni niitä, ja niin ne ovat vain jääneet hyllyyni olemaan. Tämä oli siis mainio tilaisuus tehdä asialle jotain!

Valitsin ensimmäiseksi lukemattomaksi omaksi kirjakseni Montgomeryn novellikokoelman Chronicles of Avonlea, joka sijoittuu Anna -kirjoja lukeneille tuttuihin maisemiin, kuten Avonleaan, Spencervaleen ja Carmodyyn. Myös tuttuja nimiä vilahtelee, ja jopa Anna itsekin on sivuhenkilönä kahdessa tarinoista - yhtä ihastuttavana kuin aina. Kirja koostuu siis kahdestatoista lyhyehköstä tarinasta, jotka ovat kaikki todella suloisia, hauskoja ja sympaattisia, ja ainakin Montgomeryn tyyliä laajemmin tuntevalle ennalta-arvattavia. Minua tämä ei tosin häirinnyt. Uskonto oli aiempaan tapaan suuressa roolissa varsinkin kahdessa tarinoista, mutta minua ei tämäkään häirinnyt. Sehän kuuluu ajankuvaan.

Jos sanoisin muutaman suosikkitarinan, niin ehkä Each In His Own Tongue ja Quarantine at Alexander Abraham's. Muutkin kertomukset olivat kyllä taattua laatua ja kokonaisuudessaan kirja oli nautittava kokemus. Englanti on hiukan vanhahtavaa mutta aivan ymmärrettävää - olisin siitä varmasti jo aiemminkin selviytynyt. Ainut asia mikä hiukan vaikeutti kirjan lukemista oli hyvin kapeat marginaalit, eli käytännössä sormia oli pidettävä koko ajan tekstin päällä.

Neljä ja puoli tähteä
L. M. Montgomery: Chronicles of Avonlea. Bantam Books, 1993 (ensipainos 1943). S. 183

Koska teen haastetta yhteistyössä Libertén kanssa, linkkailemme aina toistemme vastaavat postaukset omiimme. Täältä voitte siis lukea hänen ensimmäisen Oman hyllyn unohdetut -postauksensa.

Lokakuu: Modernismi

Mainitsinko jo, miten suorastaan säteilen itsetyytyväisyyttä? Ai, enkö? No, minä suorastaan säteilen itsetyytyväisyyttä! Olen saanut klassikkoaikataulun kiinni, vaikka luulin, etten saisi sitä ikinä kiinni ja joutuisin istumaan joulukuun viimeiset päivät lukemassa maanisesti klassikkoja! Mutta tässä sitä vain ollaan, pari viikkoa marraskuuhun ja minulla on viimein aikaa lukea jotain muutakin kuin klassikoita. Elämä on hieno asia.

Tykkäsin Mrs. Dallowaystä paljon. Minulla ei ollut ennen juurikaan kokemusta tajunnanvirtakirjallisuudesta tai yhdenpäivänromaaneista, mutta ainakin tämä oli hyvä ensikosketus. Clarissa Dalloway pitää illalla kutsut, hänen vanha ystävänsä Peter Walsh palaa viiden vuoden jälkeen Intiasta ja heidän molempien elämät kohtaavat lyhyesti sodan jälkeen mielenterveysongelmista kärsivän Septimus Warren Smithin ja hänen vaimonsa kanssa. Näiden kolmen päälinjan lisäksi Woolf käyttää runsaasti muitakin kertojanäkökulmia, jotka vaihtuvat sulavasti henkilöiden kohdatessa toisensa tai kuullessa päivää rytmittävien Big Benin lyöntien kaikuvan Lontoon kaduilla. Yhdessä päivässä ehtii tapahtua hurjan paljon ja henkilöihin tutustuu syvemmin kuin olisin ikinä uskonut mahdolliseksi.

Samoin kuin Wilde, Woolf käyttää kappalejakoja miten mielii: kappaleiden pituudet vaihtelevat puolesta rivistä kahteen sivuun. Lukujakoa ei ole, eli kirja on yksi pitkä kokonaisuus, ja tekstin tyyli on hyvin intensiivinen. Tämä tekee lopettamisen vaikeaksi, mikä on toisinaan mukavaa mutta hyvää lopetuskohtaa etsiessä toki ärsyttävää. Kirja edistyy nopeasti ja kieli on erittäin ymmärettävää, joten lukukokemus kokonaisuudessaan on varsin miellyttävä. Hahmojen tarinat ovat kiinnostavat - toisinaan Warren Smithit tuntuivat hieman irrallisilta, mutta lopulta hekin taisivat löytää paikkansa tarinassa.

Mrs. Dalloway on todella viehättävä ajankuva ja Lontoon kuvaus. Kaupunki elää koko ajan mukana hahmojen tarinoissa, se on läsnä ja todellinen. Woolf ei hetkeksikään unohda ympäristöjä, joissa hänen hahmonsa liikkuvat, ja kaikki peilautuu takaisin, eli kaikella, mitä tapahtuu ja mitä näkyy, on merkitystä. Löysää ei siis ole, mikä on todella virkistävää.

Teoksessa on todella kiinnostavaa pohdintaa rakkaudesta. Rakkaudesta aviopuolisojen välillä, rakkaudesta samaa sukupuolta olevien henkilöiden välillä, vanhasta rakkaudesta, uudesta rakastumisesta... jos aihe kiinnostaa, tutustu. Woolf käsittelee eri näkökulmia rakkauteen uteliaana ja pohdiskellen, ei lainkaan tuomitsevasti. Hän oli todellakin aikaansa edellä. (Ja osasi käyttää sanaa rakkaus sen oikeassa merkityksessä!)

Vieläköhän jotain sanoisin? Mrs. Dalloway ei tehnyt minuun samanlaista kaikennielevää vaikutusta kuin Dorian Gray, mutta se oli kiinnostava ja viehättävä ja luulen että palaan senkin pariin vielä. Siinä on kuitenkin erilainen vetovoima kuin Dorian Grayssä; kun toinen oli häiritsevä ja ravisteleva, niin tämä oli lämmin ja lempeästi pohdiskeleva.

Samaan aikaan kun lainasin Mrs. Dallowayn, lainasin myös Michael Cunninghamin teoksen Tunnit, joka on siis tribuutti Virginia Woolfille. Woolf esiintyy kirjan henkilönä ja kirjoittaa paraikaa Mrs. Dallowaytä, joten asetelma on minusta äärimmäisen kiehtova! :) Odotan innolla pääseväni lukemaan sitä. Muistan myös kirjallisen ilmaisun opettajani suositelleen tätä kirjaa.

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway. Otava, Seven -pokkarit, 2011. S. 277. Samanniminen alkuperäisteos julkaistu vuonna 1925.

Syyskuu: Symbolismi ja vuosisadanvaihde

Olen niiiin ylpeä itsestäni. Vasta lokakuun yhdestoista päivä! Ja tarkalleen ottaen luin tämän eilen illalla loppuun, eli olen onnistunut jopa paremmin kuin suunnitelmani vaati (aikomushan oli saada tämä loppuun syyslomaviikon aikana, ja syyslomaviikko alkaa vasta maanantaina). Ihanaa. Ja tämä olikin todella kiinnostava lukukokemus.

Dorian Grayn muotokuva on äärimmäisen moniulotteinen ja erikoinen kirja ja vaikka symbolismi ei ole suosikkikirjallisuustyylejäni, tämä kirja kiehtoi minua hirvittävästi. Olen siis järkyttävän huono poimimaan symboleja ja piilotettuja merkityksiä, pidän paljon enemmän siitä, kun asiat kerrotaan kuten ne ovat. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut liian symbolinen, joten minäkin pystyin ymmärtämään siitä enemmän kuin pelkän suoraan sanotun tason (ainakin luulen niin).

Nuori ja viaton Dorian Gray herää huomaamaan oman uskomattoman kauneutensa ja myös sen lyhytikäisyyden, kun näkee ystävänsä Basil Hallwardin hänestä maalaaman muotokuvan. Kiihdyksissään hän toivoo, että saisi itse aina pitää nuoruutensa ja kauneutensa, ja muotokuva kantaisi hänen ikänsä ja syntiensä merkit. Hänen kauhukseen ja riemukseen toive toteutuu ja hän saa elää elämänsä juuri niin turmeltuneesti kuin pitää sopivana, sillä se ei jätä häneen merkin merkkiä.

Kirjassa on kolme tärkeätä henkilöä: Dorian Gray itse, taiteilija Basil Hallward sekä heidän yhteinen ystävänsä lordi Henry Wotton eli Harry. Tutustuttuaan Dorain Grayhin Hallwardin taiteessa on tapahtunut merkittävä muutos; Dorian inspiroi häntä ja tuo hänen työhönsä ja elämäänsä aivan uuden merkityksen ja ulottuvuuden. Lordi Henryn mielestä tämä on kiinnostavaa ja hän ottaa tavoitteekseen olla viattomalle ja turmeltumattomalle Dorianille samaa kuin tämä tietämättään on Basilille. Pikkuhiljaa lordi Henry myrkyttää Dorianin mielen omituisilla mutta kiehtovilla teorioillaan elämästä ja ihmisistä ajaen tämän syntien ja pahuuden täyteiseen elämäntapaan. Ihmeissään Dorian seuraa sielunsa tilan muutosta muotokuvastaan, jota ei näytä enää kenellekään. Lordi Henry ei ikinä saavuta hänen sydämessään samanlaista asemaa kuin hänellä itsellään on Basil Hallwardin sydämessä, mutta yrityksen puutteesta se ei kyllä johdu.

Välillä Dorian Grayn muotokuva on raskasta luettavaa. Oscar Wilde ei selvästi ollut tutustunut kappalejakojen ihmeelliseen maailmaan - yksi kappale kestää helposti ainakin sivun, toisinaan kaksi. Kirjassa on sekä kertojan että henkilöiden pitämiä, monen sivun mittaisia monologeja, jotka ovat kyllä kiinnostavia mutta vaativat myös kärsivällisyyttä. Näiden läpi teoksen toistuvien elementtien lisäksi on sanottava, että varautukaa etukäteen lukuun yksitoista. Kuolettavan tylsää. Lähes samaa sarjaa kuin Pariisin Notre-Damen arkkitehtuuri- ja Pariisi -kuvaukset. Tämän jaksoin kuitenkin lukea, joten ei aivan, mutta lähelle mennään. (Luku kertoo siis Dorianin erilaisista mieltymyksistä ja harrastuneisuuksista hänen elämänsä aikana ja siinä käytetään valtavasti sivutilaa kertaamaan erilaisia myyttejä esimerkiksi jalokivistä, eikä näillä myyteillä ole ainakaan minusta mitään annettavaa itse tarinalle.)

Lukua yksitoista lukuunottamatta kirja kuitenkin etenee kiitettävää vauhtia - niinkin vauhdikkaasti, että minusta tuntui vielä puolen välin tienoilla kuin olisin ollut vasta alussa, kun en ollut lainkaan tajunnut miten paljon sivuja olin jo käännellyt. Toisinaan nämä mainitsemani pitkälliset monologit hieman hidastavat vauhtia, mutta sen korvaukseksi niissä aina esitetään - etenkin jos ne ovat lordi Henryn pitämiä - joitain todella kiinnostavia näkökulmia elämään ja ihmisiin. Itse asiassa nautin usein suuresti näiden monologien lukemisesta, sillä vaikka en läheskään aina ollut samaa mieltä näistä näkemyksistä, joita esitettiin, ne kiehtoivat minua ja panivat todella ajattelemaan.

Takakannessa kirjaa kuvataan hyytävän ajakohtaiseksi kulttiklassikoksi, ja hyytävästä ajankohtaisuudesta minun on oltava samaa mieltä. Dorianin ja lordi Henryn elämänfilosofia perustuu kauneuden arvostamiseen ja etsimiseen sekä mielihyvän hakemiseen. Egoismi ja hedonismi kukoistavat ja lordi Henry puhuu tulevasta ajasta, jolloin ne kukoistavat laajemmalti, jolloin kaikki ihmiset hakevat mielihyvää ja kauneutta pidetään yhtenä tärkeimmistä arvoista. Hyvin pelottavasti tämä kuulosti kuin meidän ajaltamme... Tuntui kuin Wilde olisi ollut jonkin sortin ennustaja. Sääli vain, ettei lordi Henry Wotton elä tässä ajassa - hän olisi varmasti onnellinen.

Niin, luulen ehkä löytäneeni uuden lempikirjan. En ole aivan varma vielä, mutta ehkä. Sen ainakin tiedän, että minun on palattava tähän kirjaan uudestaan ja vielä uudestaan - luultavasti monta ja monta kertaa. Sen tunnelma on hyvin erikoinen ja sen esittämät ajatukset usein häiritseviä, mutta luulen, etten saanut siitä vielä kaikkea irti. Uskon, että sillä on vielä minulle annettavaa kaikessa kummallisudessaan ja haluan kauheasti ymmärtää sitä ja löytää uusia merkityksiä. Suosittelen ehdottomasti Dorian Grayn muotokuvan lukemista. Se on nopealukuinen, mutta todellakin ajatuksia herättävä, kummallinen, mutta niin äärimmäisen kiehtova kirja. En ole varma, onko mikään kirja ikinä tehnyt minuun tällaista vaikutusta - se ei ole paras kirja, jonka olen lukenut, enkä ole edes varma, pidänkö siitä faktisesti, mutta se tarttui elämääni jäädäkseen. Otti paikkansa eikä aio poistua. Tunne on vähintään yhtä outo kuin kirjan sisältö.

Eiköhän kaikki tärkein ole tullut sanottua. Ymmärrän nyt täydellisesti ystäviäni, jotka ovat aiemmin lukeneet tämän kirjan ja sanoneet: "On se ihan hyvä... mutta aika outo." Ai niin! Myös tässä kirjassa puistelin päätäni kevytmieliselle ja väärälle ja hämmentävälle tavalle käyttää sanaa rakkaus.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Otava, 2009. S. 363. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Picture of Dorian Gray vuonna 1891.

Elokuu: Realismi ja naturalismi

Hurraa! Olen jo melkein siedettävässä aikataulussa! Ensinnäkin pitää kiittää Libertéä siitä, että hän kielsi minua lukemasta Dickensin 800-sivuista David Copperfieldiä, sillä jos siihen olisin tarttunut, en varmastikaan olisi vielä sitä lukenut. Toisekseen aion paljastaa teille kunnianhimoisen suunnitelmani, jonka ensimmäisen askeleen sain siis tänään toteutetuksi. Laadin suunnitelman eilen illalla:
1. Lue Rouva Bovary loppuun tänä viikonloppuna.
2. Aloita Dorian Grayn muotokuva mahdollisimma pikaisesti (kuitenkaan läksyjen tekemistä unohtamatta). Lue se loppuun viimeistään syyslomaviikon aikana.
3. Syyslomaviikon jälkeen lokakuuta on vielä jäljellä kaksi viikkoa, joten kun hankit lokakuun klassikon Mrs. Dallowayn ajoissa, voit aloittaa sen heti Dorian Grayn muotokuvan loputtua, ja näin luet lokakuussa lokakuun kirjaa! Voitto! (Ja koska Mrs. Dalloway ei ole kovin pitkä, tadaa, voit jopa saada sen luettua saman kuun aikana.)
En usko, että suunnitelmasta tulisi mitään ilman syyslomaa, joten olen hyvin kiitollinen sen olemassaolosta ja kohtuullisen varma, että pystyn myös toteuttamaan suunnitelmani. Klassikkohaaste hymyilee jälleen!

Siirtyäksemme kuitenkin varsinaisesti asiaan, sain Rouva Bovaryn luettua melko tarkkaan puoli tuntia sitten. Halusin heti kirjoittaa siitä juhliakseni hieman.

Pidin kovasti kirjan nopeasta temposta ja helppolukuisuudesta. Se edistyi vauhdilla, tapahtumista ei turhia jaariteltu. Realismille tyypilliseen tapaan kuvailu tosin oli pitkällistä ja erittäin yksityiskohtaista, mutta siitä selvisi ehjin nahoin. Toisinaan jouduin lukemaan pari kertaa peräkkäin jonkin osuuden saadakseni oikeasti kattavan yleiskuvan enkä vain yksityiskohtien tulvaa, mutta tämä ei ollut jatkuvasti toistuvaa. Aivan alussa kirjassa on minäkertoja, mikä on vähän hassua, koska sittemmin se jää täysin taka-alalle ja kertojasta tulee kaikkitietävä, kun hän vain jää seuraamaan Charlesin elämää, vaikkei itse olekaan siinä enää mukana (minä-hahmossa) kerrassaan millään lailla.

Flaubertin luomat hahmot ovat realistisia, joskin suuri osa heistä on myös hyvin vastenmielisiä, mutta tämä ajatushan kuuluu naturalsimiin eli inhorealismiin mitä suurimmassa määrin.  Itse pidin Charlesista kovasti, hän on niin sympaattinen ja hyväätarkoittava. Emmaa tavallaan ymmärsin - aina välillä, en suinkaan koko aikaa - mutta hyvin monesti hän raastoi hermojani typeryydellään. Kauppias Lheureux vasta hermojani raastoikin, ja tietysti Emma siinä sivussa, kun hän lankesi kauppiaan asettamiin ansoihin. Idiootti! Myöskään apteekkari Homais ei hypellyt kiintymykseni kukkuloilla, mutta pidin hänestä silti jollain hassulla tavalla, sillä hän edustaa kaikkien tuntemaa ihmistyyppiä, jonka kanssa on vain selviydyttävä, vaikka he aika ajoin ovatkin uskomattoman hankalia. Pikku Berthe sai täydet sympatiani. Lisäksi pidin kovasti monista sivuhahmoista, kuten Hippolytestä ja leskirouva Lefrancoisista.

Ärsyynnyin suuresti Flaubertin tekstissään viljelemiin vanhanaikaisiin, yksipuolisiin, pelkistäviin ja stereotyyppisiin käsityksiin naisista, jotka tietenkin kaiken lisäksi henkilöityivät Emmassa. Tajuan, että 1800 -luvulla naisen asema oli toinen ja nämä käsitykset edustavat vallalla ollutta ajattelutapaa, mutta ne raivostuttavat minua silti. Jaksan myös toistuvasti ihmetellä vanhoissa kirjoissa yleistä tapaa käyttää "rakkaus" sanaa synonyymina halulle - tai niin se minulle ainakin näyttäytyy. Todella usein joku sanoo: "Minä rakastan sinua" tai "Minä rakastan häntä", vaikkei edes tuntisi kyseessä olevaa henkilöä lainkaan tai vaikka muuten hänen käytöksestään on selvää, että kyse on vain seksuaalisesta halusta. Tämä nousi erityisesti esiin Rouva Bovaryssa, aviorikoksesta kun se kertoo. Minun käsitykseni mukaan rakkaus ja halu ovat kaksi täysin eri asiaa, ja minusta ihmistä, jonka on vain joskus nähnyt, ei voi rakastaa. En voi ymmärtää, mistä tämä tapa käyttää rakkautta niin sanoakseni kevytmielisesti nousee, mutta siellä se eittämättä on. Tähän liittyen hämmästelen kovasti myös Emmankin harjoittamaa tapaa kysellä: "Rakastatko minua? Rakastathan sinä minua? Sano että rakastat!" Mielestäni toistuva tällaisten kysymysten esittäminen tuntuu kovin vaateliaalta ja ärsyttävältä.

Suomennoksista sen verran, että itse luin Anna-Maija Viitasen suomennoksen, kun taas Liberté luki Eino Palolan vanhemman suomennoksen. Molemmat ovat täysin ymmärrettävää ja helposti seurattavaa kieltä, ja meillä oli hauskaa vertaillessamme suomentajien sanavalintoja ja käännöstapoja. Jos sinulla on siis mahdollisuus jakaa teoksen lukeminen jonkun kanssa, suosittelen valitsemaan eri suomennokset, sillä niiden kanssa pelaaminen on kiinnostavaa.

Tässä päällimmäiset ajatukseni. Pitäisiköhän vielä jotain sanoa...? Rouva Bovary oli varsin kiinnostava kokemus. Se oli erilainen kuin mikään klassikkohaasteessa aiemmin lukemani kirja, vaikka kauhukseni totesinkin, että se on jo kolmas ranskalainen kirja, jonka olen lukenut haasteen aikana (aiempien ollessa tietenkin Clèvesin ruhtinatar ja Pariisin Notre-Dame) ja jotain pelottavan samanlaista näissä kaikissa kirjoissa kyllä on. Etenkin Clèvesin ruhtinattaressa ja Rouva Bovaryssa. Mikä ranskalaisia oikein vaivaa? Pakko vielä mainita, että Liberté luki oman painoksensa takakannesta Flaubertin tarkoittaneen teoksensa viestiksi sen, että kaikkinainen onnen tavoittelu elämässä on täysin turhaa. Tämä huvittaa minua suuresti, sitäkin enemmän koska tämä hänen käsityksensä kyllä välittyy kirjasta.

Voisin tavallaan jopa suositella Rouva Bovarya. Ainakin jos haluatte lukea jotain erikoista.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary. WSOY, 2005. S. 364. Alkuperäisteos on julkaistu ranskaksi nimellä Madame Bovary vuonna 1856.

Joulu on taas, joulu on taas...

Jos nyt saitte korvamadon, niin lohduttautukaa sillä, että otsikon kirjoittamalla aiheutin sen itsellenikin. Joku voisi sanoa myös, että itse asiassa jouluun on vielä kaksi ja puoli kuukautta. Onhan siihen, mutta teatteriryhmässäni aloimme tässä pari viikkoa sitten puhua joulunäytelmästä, ja nyt olemme päättäneet, mitä tehdä: Charles Dickensin Saiturin joulun. Sitä varten piti tietenkin tutustua alkutekstiin.

En ollut siis aiemmin tutustunut minkäänlaiseen versioon Saiturin joulusta, sen paremmin elokuvaan, Aku Ankka -versioon tai itse teokseenkaan. Sain tämän nyt kuitenkin käsiini ja... huh. Se oli todella hyvä!

Ihan ensiksi täytyy sanoa kuvituksista. Yleensä ne ärsyttävät minua, mutta tässä kirjassa oli mielettömän hienot kuvat! Niitä jopa odotti innolla, missä on seuraava kuva, ja niitä olisi voinut jäädä katselemaan ikuisuuksiin, tutkailemaan yksityiskohtia, ellei tarina olisi kiskonut vielä voimallisemmin mukaansa. Mutta vau. Tämä kirja kannattaa hankkia käsiinsä jo pelkkien kuvitusten takia.

Tosiaan, kuten sanoin, myös tarina on tempaava. Se on toki hieman lastensatu, hahmot ovat melko yksipuolisia ja opetusta alleviivataan ehkä turhan paljon... mutta ne ovat pikkuvikoja. Kerrontatyyli on mainio, juoni todella kiinnostava ja hahmotkin erikoisia. Varsinkin pidin hengistä - niitä kuvailtiin hyvin elävästi ja mielenkiintoisesti. Tosin kuvailu, ollen hyvin runsasta ja värikästä, meinasi toisinaan kompastua omaan runsauteensa ja värikkyyteensä, niin että lukija joutui kertaamaan vasta lukemaansa ymmärtääkseen sen. Tämä ei onneksi ollut jatkuva vika. Tarina on siis todella sympaattinen, kohtaukset taitavasti rakennettuja, ja, vielä kerran, kuvat ihania! Suosittelen ehdottomasti Saiturin joulua kenelle tahansa. Se oli todella lämmin ja positiivisesti yllättävä kokemus.

Olen myös tyytyväinen, että pääsin lukemaan Dickensiä, sillä koen hänen olleen aukko sivistyksessäni:)

Neljä tähteä (kolme ja puoli tarinalle ja ylimääräinen puolikas kuville).
Charles Dickens: Saiturin joulu. Egmont Kustannus/KIRJALITO, 2007. S. 159. Alkuteos julkaistu englanniksi nimellä A Christmas Carol, in Prose: Being A Ghost Story of Christmas vuonna 1843.


Tällaista tällä kertaa. Olen ollut kriisissä, koska minulla ei ole ollut yhtään luettua kirjaa odottelemassa postaamista, joten tämä tuli hyvin sopivasti, mutta nyt taidan olla jälleen samassa suossa. Ikävää. Noh, elokuun klassikko Rouva Bovary on hyvässä vauhdissa, yli kaksi kolmasosaa luettuna, joten sitä taidan päästä piankin postailemaan, samoin olen edennyt jo pitkälle Oxfordista ostamani Cuckoo Song -kirjan kanssa. Flaubertin teoksen jälkeen klassikkolistalla on seuraavana Dorian Grayn muotokuva, jota odotan innolla, ja pikkuhiljaa myös otan kiinni haasteen tahtia. Tavoite olisi saada Dorian Gray -postaus julkaistua vielä lokakuun aikana, mikä olisi jo aivan hyväksyttävä viive. Siispä, siihen saakka kun saan taas jotain luettua - adios, my friends!

Heinäkuu: Romantiikka, osa 2

Huhheijaa. Nyt on sitten tämäkin urakka ohi. (Älkää edes ajatelko kirjoittavanne kommentteihin, että on jo syyskuu. Tiedän sen vallan mainiosti.) Koeviikko ja syysloma ovat onneksi tulossa ja ylppärit tältä erää lähes jo ohi, joten uskon saavani aikataulua kiinni lähiaikoina - varsinkin kun kaksi seuraavaa kirjaa, elokuu ja syyskuu, eivät ole erityisen pitkiä. Myös mitä lähemmäs tulemme nykyaikaa, sitä helppolukuisemmiksi kirjat muuttuvat. Mutta. Pariisin Notre-Damen pariin.

Kun sain kirjan käsiini heinäkuussa, lähetin Libertélle viestin, jossa oli kuva kirjasta ja sanat: "Kevyttä kesälukemista..." Pariisin Notre-Dame on siis 523 sivua pitkä ja muutenkin isohko kirja, jonka lukeminen on melkoinen työ. Ei silti mitään verrattuna Faustiin.

Kirja alkaa vauhdikkaasti ja mielenkiintoisesti. Kertojan tyyli on ihastuttavan ironinen ja asiasta eksyvä. Sittemmin jälkimmäinen alkaa ärsyttää, kun asiat eivät etene, koska kertoja unohtuu kuvailemaan hyyyvin pikkutarkasti jotain ihmistä tai rakennusta tai muuta vastaavaa, mutta alussa se on ihan suloista ja jopa tarpeen. Tapahtumat ja henkilöt esitellään yksityiskohtaisesti, aina, ja kertoja puhuttelee lukijaa runsaasti koko kirjan ajan.

Jos lukija selviytyy kirjan ensimmäisestä kolmanneksesta, on loppu kirja paljon kiinnostavampaa ja nopeatempoisempaa luettavaa. Silloin juoni todella etenee (lähes) koko ajan ja tapahtumat ovat kiinnostavia.

Ensimmäisen kolmanneksen ongelma on juuri Hugon tarve kuvailla lukijalle mahdollisimman tarkasti joka ikinen yksityiskohta, jota hänen teoksensa edes sivuaa. Tämä osuus käsittää hyvin pitkän ja vaikeaselkoisen luvun Notre-Damen tuomiokirkon arkkitehtuurista (jonka jaksoin vielä lukea) sekä heti perään sitäkin pidemmän ja ääääärimmäisen pitkäveteisen luvun Pariisin kaupungista, siis mitä osia siinä on, mitä eri osissa on, miltä tämä kaikki näyttää, sekä tietenkin kaupungin historian. En yleensä ikinä hypi kirjoista mitään yli, niin ei kerta kaikkiaan mielestäni voi tehdä, mutta tässä tapauksessa jopa minä taivuin periaatteistani. Yritin, mutta en pystynyt. Silmäilin siis luvun loppuun (siihen kuului yhteenveto kuvailluista asioista. Pelkkä yhteenveto oli kuusi sivua pitkä.) ja siirryin eteenpäin. Näiden lisäksi ensimmäinen kolmannes sisältää pitkälliset kuvaukset arkkidiakooni Claude Frollosta ja Quasimodosta, jotka ovat kyllä kiinnostavat, mutta varsinkin Quasimodon kuvaus on myös todella raivostuttava.

Miksi Quasimodoa kuvaava luku sai minut nyhtämään hiuksia päästäni syvästi turhautuneena? No, kuten lukija varmasti tietää, kellonsoittaja on epämuodostunut: kyttyräselkä, toinen jalka toista lyhyempi, vain yksi silmä... näiden lisäksi tämä kirjan alkuperäinen Quasimodo on myös kuuro eikä puhu juurikaan (ei siksi, ettei osaisi, vaan koska häntä ei huvita. Eihän hän kuitenkaan kuulisi vastauksia.) On helppo nähdä Hugon olevan aikakautensa uhri, sillä hän kirjoittaa Quasimodon olevan kuin eläin, villi, ei lähes lainkaan ihmisen kaltainen, kukaan ei pysty hallitsemaan häntä arkkidiakoonia lukuunottamatta, kykenemätön inhimilliseen kanssakäymiseen tai ymmärtämään muiden ihmisten elämää tai haluja... pieni musta sielunkäppyrä piilossa jossain epämuodostuneen ruumiin kätköissä... siis tyhmä ja paha. Tämä suututtaa minua, koska on eri asia kuvata jonkun henkilön olevan tällainen, ja kuvata hänen olevan tällainen sen  takia, että hän on ulkoisesti ruma ja epämuodostunnut. Hugo siis esittää, että Quasimodon "pahuus" ja kaikki muu ultimaalinen sielullinen huonous tulee hänen ulkonäkönsä kaupanpäällisinä, eikä millään muulla asialla ole ollut tähän vaikutusta tai että hänellä olisi edes mahdollisuutta olla hyvä ja älykäs, vaikka hän on ruma. Ei. Kaunis ihminen on hyvä ja sosiaalisesti kykenevä, ruma on itse piru ja älytön ja typerä. Arrgh!!! Varsinkin, kun myöhemmästä kerronnasta käy aivan hyvin ilmi, ettei Quasimodo ole lainkaan tyhmä eikä myöskään mitenkään perustavanlaatuisesti ilkeä.

Arkkidiakooni Frollo veljineen ovat sangen kiinnostavia hahmoja ja heillä on varsin jännittäviä edesottamuksia... Febus on raivostuttava, mutta ei silti mitään verrattuna Esmeraldaan. Tyttö on aluksi herttainen, mutta puolen välin jälkeen hänestä tulee tyhmä tyttö potenssiin sata. Varsinkin viimeisten viidenkymmenen sivun aikana halusin vain repiä kirjan kappaleiksi helpottaakseni suurta turhautumistani Esmeraldaan. Pierre Gringoire oli mahtava! Hänestä oikeasti pidin tosi paljon! Älä siis lannistu, vaikka Gringoire ensimmäisillä sivuilla vaikuttaakin hieman turhantärkeältä. Hänen lisäkseen symppasin Quasimodoa ja Jehan Frolloa (aina välillä). Rotankolon nainen oli erikoinen, mutta kiinnostava.

Kirjan juoni on tavallaan ihan hyvä. Kyllä sitä jaksaa seurata. Sujuvaa kerrontaa vain katkovat jo mainitut kuvailukohdat, mikä on sääli. Loppu on myös aika outo. Tuntuu kuin Hugolla olisi ollut sama ongelma kuin Annan nuoruusvuosissa Dianalla: "Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo, ettei hän juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja siksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä." Kokonaisuudessaan Pariisin Notre-Dame on siis hyvin erikoinen kirja. Se ei ole huono, vaikka toisinaan tylsä, eikä sitä hirveästi huvita noudattaa mitään kirjallisuuden normeja. Siitä oppii paljon Pariisin historiasta ja erilaisista tieteistä ja taiteista. Aivan luettavissa, ja suosittelen etenkin jos kiinnostaa, mitä on Disneyn Notre-Damen kellonsoittajan pohjalla. Siellä on aika järkyttävä, hyvin erilainen ja todellakin lapsille sopimaton tarina.

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame. WSOY, 2000. S. 523. Alkuperäisteos julkaistu ranskaksi nimellä Notre-Dame de Paris vuonna 1831.


Mitähän muuta? "Elokuussa" edessä lisää ranskalaista: Rouva Bovary.