Syyskuu: Symbolismi ja vuosisadanvaihde

Olen niiiin ylpeä itsestäni. Vasta lokakuun yhdestoista päivä! Ja tarkalleen ottaen luin tämän eilen illalla loppuun, eli olen onnistunut jopa paremmin kuin suunnitelmani vaati (aikomushan oli saada tämä loppuun syyslomaviikon aikana, ja syyslomaviikko alkaa vasta maanantaina). Ihanaa. Ja tämä olikin todella kiinnostava lukukokemus.

Dorian Grayn muotokuva on äärimmäisen moniulotteinen ja erikoinen kirja ja vaikka symbolismi ei ole suosikkikirjallisuustyylejäni, tämä kirja kiehtoi minua hirvittävästi. Olen siis järkyttävän huono poimimaan symboleja ja piilotettuja merkityksiä, pidän paljon enemmän siitä, kun asiat kerrotaan kuten ne ovat. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut liian symbolinen, joten minäkin pystyin ymmärtämään siitä enemmän kuin pelkän suoraan sanotun tason (ainakin luulen niin).

Nuori ja viaton Dorian Gray herää huomaamaan oman uskomattoman kauneutensa ja myös sen lyhytikäisyyden, kun näkee ystävänsä Basil Hallwardin hänestä maalaaman muotokuvan. Kiihdyksissään hän toivoo, että saisi itse aina pitää nuoruutensa ja kauneutensa, ja muotokuva kantaisi hänen ikänsä ja syntiensä merkit. Hänen kauhukseen ja riemukseen toive toteutuu ja hän saa elää elämänsä juuri niin turmeltuneesti kuin pitää sopivana, sillä se ei jätä häneen merkin merkkiä.

Kirjassa on kolme tärkeätä henkilöä: Dorian Gray itse, taiteilija Basil Hallward sekä heidän yhteinen ystävänsä lordi Henry Wotton eli Harry. Tutustuttuaan Dorain Grayhin Hallwardin taiteessa on tapahtunut merkittävä muutos; Dorian inspiroi häntä ja tuo hänen työhönsä ja elämäänsä aivan uuden merkityksen ja ulottuvuuden. Lordi Henryn mielestä tämä on kiinnostavaa ja hän ottaa tavoitteekseen olla viattomalle ja turmeltumattomalle Dorianille samaa kuin tämä tietämättään on Basilille. Pikkuhiljaa lordi Henry myrkyttää Dorianin mielen omituisilla mutta kiehtovilla teorioillaan elämästä ja ihmisistä ajaen tämän syntien ja pahuuden täyteiseen elämäntapaan. Ihmeissään Dorian seuraa sielunsa tilan muutosta muotokuvastaan, jota ei näytä enää kenellekään. Lordi Henry ei ikinä saavuta hänen sydämessään samanlaista asemaa kuin hänellä itsellään on Basil Hallwardin sydämessä, mutta yrityksen puutteesta se ei kyllä johdu.

Välillä Dorian Grayn muotokuva on raskasta luettavaa. Oscar Wilde ei selvästi ollut tutustunut kappalejakojen ihmeelliseen maailmaan - yksi kappale kestää helposti ainakin sivun, toisinaan kaksi. Kirjassa on sekä kertojan että henkilöiden pitämiä, monen sivun mittaisia monologeja, jotka ovat kyllä kiinnostavia mutta vaativat myös kärsivällisyyttä. Näiden läpi teoksen toistuvien elementtien lisäksi on sanottava, että varautukaa etukäteen lukuun yksitoista. Kuolettavan tylsää. Lähes samaa sarjaa kuin Pariisin Notre-Damen arkkitehtuuri- ja Pariisi -kuvaukset. Tämän jaksoin kuitenkin lukea, joten ei aivan, mutta lähelle mennään. (Luku kertoo siis Dorianin erilaisista mieltymyksistä ja harrastuneisuuksista hänen elämänsä aikana ja siinä käytetään valtavasti sivutilaa kertaamaan erilaisia myyttejä esimerkiksi jalokivistä, eikä näillä myyteillä ole ainakaan minusta mitään annettavaa itse tarinalle.)

Lukua yksitoista lukuunottamatta kirja kuitenkin etenee kiitettävää vauhtia - niinkin vauhdikkaasti, että minusta tuntui vielä puolen välin tienoilla kuin olisin ollut vasta alussa, kun en ollut lainkaan tajunnut miten paljon sivuja olin jo käännellyt. Toisinaan nämä mainitsemani pitkälliset monologit hieman hidastavat vauhtia, mutta sen korvaukseksi niissä aina esitetään - etenkin jos ne ovat lordi Henryn pitämiä - joitain todella kiinnostavia näkökulmia elämään ja ihmisiin. Itse asiassa nautin usein suuresti näiden monologien lukemisesta, sillä vaikka en läheskään aina ollut samaa mieltä näistä näkemyksistä, joita esitettiin, ne kiehtoivat minua ja panivat todella ajattelemaan.

Takakannessa kirjaa kuvataan hyytävän ajakohtaiseksi kulttiklassikoksi, ja hyytävästä ajankohtaisuudesta minun on oltava samaa mieltä. Dorianin ja lordi Henryn elämänfilosofia perustuu kauneuden arvostamiseen ja etsimiseen sekä mielihyvän hakemiseen. Egoismi ja hedonismi kukoistavat ja lordi Henry puhuu tulevasta ajasta, jolloin ne kukoistavat laajemmalti, jolloin kaikki ihmiset hakevat mielihyvää ja kauneutta pidetään yhtenä tärkeimmistä arvoista. Hyvin pelottavasti tämä kuulosti kuin meidän ajaltamme... Tuntui kuin Wilde olisi ollut jonkin sortin ennustaja. Sääli vain, ettei lordi Henry Wotton elä tässä ajassa - hän olisi varmasti onnellinen.

Niin, luulen ehkä löytäneeni uuden lempikirjan. En ole aivan varma vielä, mutta ehkä. Sen ainakin tiedän, että minun on palattava tähän kirjaan uudestaan ja vielä uudestaan - luultavasti monta ja monta kertaa. Sen tunnelma on hyvin erikoinen ja sen esittämät ajatukset usein häiritseviä, mutta luulen, etten saanut siitä vielä kaikkea irti. Uskon, että sillä on vielä minulle annettavaa kaikessa kummallisudessaan ja haluan kauheasti ymmärtää sitä ja löytää uusia merkityksiä. Suosittelen ehdottomasti Dorian Grayn muotokuvan lukemista. Se on nopealukuinen, mutta todellakin ajatuksia herättävä, kummallinen, mutta niin äärimmäisen kiehtova kirja. En ole varma, onko mikään kirja ikinä tehnyt minuun tällaista vaikutusta - se ei ole paras kirja, jonka olen lukenut, enkä ole edes varma, pidänkö siitä faktisesti, mutta se tarttui elämääni jäädäkseen. Otti paikkansa eikä aio poistua. Tunne on vähintään yhtä outo kuin kirjan sisältö.

Eiköhän kaikki tärkein ole tullut sanottua. Ymmärrän nyt täydellisesti ystäviäni, jotka ovat aiemmin lukeneet tämän kirjan ja sanoneet: "On se ihan hyvä... mutta aika outo." Ai niin! Myös tässä kirjassa puistelin päätäni kevytmieliselle ja väärälle ja hämmentävälle tavalle käyttää sanaa rakkaus.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Otava, 2009. S. 363. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Picture of Dorian Gray vuonna 1891.