Ei ikinä enää!

Nyt se on ohi. Ikinä enää en lastaa eväitä tarjottimelle, teippaa tekstejä vaatteistani piiloon ja astele saliin kuuden tunnin ylioppilaskirjoituskoitokseen.

Ei tule ikävä.

Jos muistelette aikaisempia postauksiani aiheesta, mieleenne ehkä palautuu, että vuosi sitten syksyllä kirjoitin englannin ja äidinkielen. Keväällä osallistuin ranskan ja italian kokeisiin. Tänä syksynä jäljellä olivat toinen kotimainen kieli ruotsi ja reaaliaine uskonto. Ja nyt, ei ikinä enää.

Ruotsin koe meni hienosti. Sain alustaviksi pisteiksi 250/299, ja neljällä edellisellä kerralla nämä pisteet olisivat taanneet minulle L:n, joskin hädin tuskin. Nyt siis toivon, etteivät rajat nouse tai pisteeni laske. Tämä uskontokin oli ihan inhimillinen... luulisin.

(Reaalikokeet tietysti itsessään eivät ole kovin inhimillisiä. Koeaikaa on kuusi tuntia ja humanistireaaleissa kirjoitetaan kuusi vastausta. Ne ovat lähes järjestään esseevastauksia. Tahdin on siis oltava vastaus per tunti, ja lisäksi pitäisi syödä ja käydä vessassa.)

Minulla kävi tuuri. Kokeessa oli kaksi helppoa tehtävää, joissa oli a, b ja c -kohdat ja joiden tekemiseen meni vain puoli tuntia. Pelkäsin ennen koetta, että joudun väsäämään viimeisen vastauksen kymmenessä minuutissa - kun oli viimeisen vastauksen aika, minulla oli puolitoista tuntia aikaa. Lähdin 20 minuuttia ennen ajan loppumista ja olin saanut kirjoittaa kaikki vastaukseni rauhassa.

On samaan aikaan helpottava ja omituinen tunne, että kirjoituksen ovat ohi. Iloitsen siitä, ettei minun tarvitse enää huolehtia niistä, ja olen hämmästynyt siitä, että 4.12. minusta tulee ylioppilas! Mutta olen myös hämmentynyt siitä, ettei tarvitse enää ajatella ylioppilaskirjoituksia. Ei tarvitse enää lukea, ei muistutella mieliin vastaustekniikkaa. Olen pitkän vuoden ajan elänyt kirjoitusten maailmassa, ja nyt ne äkkiä ovatkin ohi.

En osaa vielä olla haikea. Kyllä se iskee, aikanaan, mutta toistaiseksi saan tyytyä hämmästelemään tilannettani. Täysin koulu ei ole vielä ohi, sillä maanantaina on filosofian koe ja tiistaina median johdantokurssin päätös. Haluaisin myös saada valmiiksi vielä yhden kirjallisen ilmaisun kurssin, jossa olen työstänyt omaan romaaniani viimeisen vuoden ajan.

Viimeisiä kuitenkin viedään. Se on omituista, hauskaa, pelottavaakin. Mutta hyvällä tavalla. Minun tulee kyllä ikävä Kallion lukiota.

Aika ylppäriavautumisen

Toinen osa kolmesta ylioppilaskirjoituskerrastani lähestyy hyvää vauhtia. Tällä kertaa vuorossa ovat ranska (pitkä) ja italia (lyhyt). Kuuntelut olivat tietenkin jo pari viikkoa sitten, ja niistä sainkin sensaatiomaisen hyvät alustavat pisteet: 85/90 ranskasta ja 81/90 italiasta. Tunsin, että aiheesta voisi taas vähän avautua.

Kuten syksyllä, en ole nytkään kokenut lähes minkäänlaista huolta tai stressiä ylioppilaskirjoitusten suhteen. Olen hyvää vauhtia tulossa siihen tulokseen, että päässäni on jotain vialla - kaikki abit stressaavat ylppäreistä! Mutta en voi sille mitään, että syksyisessä avautumispostauksessani esittelemäni filosofia pitää edelleen valtaa päässäni. Lopultakaan tällä ei ole hirveästi väliä.

Nuo kuuntelupisteet kyllä potuttavat. Eivät siksi, että olisin jotenkin harmissani hyvistä pisteistä, vaan siksi, että sain syksyllä englannista vain 80/90 ja se on kuitenkin paras kieleni. Sain siis molemmista heikommista vieraista kielistä paremmat pisteet kuin englannista! Se on vain mielestäni jotenkin typerää. Siitä huolimatta, että onnistuin juuri ja juuri haalimaan englannista arvosanan L ja sitä ei varmasti tapahdu näiden kahden muun kohdalla.

Ranskanopettajani lukuohjeissa luki, että joka aamu on noustava aikaisin ja tietty määrä on opiskeltava joka päivä. En nouse aikaisin. En välttämättä lue joka päivä, joskin useimpina viikon päivinä kyllä. En koskaan lue paria tuntia enempää päivässä. Olenko huono ihminen? Vai laiska? En kuitenkaan koe tarvitsevani juuri enempää opiskelua kuin sen mitä olen tehnytkin ja mitä aion vielä ennen kirjoituspäiviä ehtiä tehdä. Olenko siis lahjakas? Vai liian itsevarma?

Luultavasti olen noita kaikkia. Jos tavoittelisin huippuarvosanoja, minun pitäisi tietenkin päntätä hulluna joka päivä, mutta kärsivällisyyteni ei riitä siihen, enkä sitä paitsi tavoittele huippuarvosanoja. Olisin tyytyväinen, jos saisin C:n kummastakin aineesta. Ranskasta M olisi todella kiva, mutta en rankaise itseäni, vaikken saisi sitä. Nautin mieluummin elämästä ja hyvistä kirjoista kuin opiskelen pääni puhki.

http://www.outsidethebeltway.com/

Hyvä on, myönnettäköön: olen hieman huolissani ranskan kokeesta. Luulen osaavani monia asioita, joita en oikeasti osaakaan niin hyvin, mikä aiheuttaa sen, etten viitsi kerrata kunnolla. Tämä huoli on kuitenkin niin naurettavan pieni, että se jää enimmäkseen taka-alalle ajattelussani. Italiasta tiedän jo, etten osaa paljoakaan, joten se ei huolestuta minua:)

Ylioppilaskirjoitukset ovat tietynlainen siirtymävaihe. Sitä joutuu jo ajattelemaan jatko-opintoja, omaa asuntoa ja kaikenlaista muuta jännittävää. Vaikka nämä asiat ovat minulla edessä vasta vuoden päästä, huomaan silti pohtivani niitä päivittäin. Mihin yliopistoon haluan mieluiten? Millä todennäköisyydellä pääsen sisään? Millaista omassa kämpässä asuminen on? Mitä haluan tuoda kotoa ensimmäiseen omaan asuntooni, mitä hankkisin uutena tai käytettynä? Mitä teen valmistumisen ja yliopisto-opintojen alkamisen välisen ajan? Uskallanko lähteä ulkomaille? Entä mitä tapahtuu, jos jäänkin tahtomattani välivuodelle?

Toisaalta nämä ajatukset ovat kiinnittäneet huomioni siihen, että olisin jo valmis lähtemään. Haaveilen omasta rauhasta ja määräysvallasta. Toisaalta olen uskomattoman iloinen ja kiitollinen siitä, että saan vielä syksyllä jatkaa lukiota, että saan asua vielä ainakin vuoden vanhempieni luona. Minun ei tarvitse vielä tietää vastauksia kaikkiin kysymyksiini, minun ei tarvitse vielä sopeutua muutokseen. Kaikki vastuu ei ole minun harteillani. Kun olo on surullinen tai yksinäinen, kotona on joku halaamassa minua lohduttavasti. Se on ihanaa.

Syksyllä sitten minäkin :)

Olen iässä, jossa monet asiat muuttuvat. Ylioppilaskirjoitukset tuntuvat olevan vain myrskyn ensimmäinen tuulenpuuska, ja siksi en ehkä osaa kantaa niistä huolta. Isommat asiat ovat jo mielessäni, vaikkei niiden vielä tarvitsisikaan. Minun ei tarvitsisi kuin olla levoton abiturientti, joka lukee silmät päästään pikkutunneille saakka. En kuitenkaan ole sellainen. Ja ehkä se ei haittaa. Ehkä se on ihan ok.

Maata näkyvissä!

Olimme viime viikonloppuna äidin kanssa Tallinnassa. Meidän piti mennä jo heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen (joista puheen ollen, L tuli niin äidinkielestä kuin englannista!!!) mutta emme erinäisistä syistä päässeetkään silloin matkaan, joten nyt oli korvaavan kokemuksen aika.

Hotellimme Old Town Maestro's sijaitsi erittäin keskeisellä paikalla vanhassa kaupungissa, joka paikkaan oli lyhyt kävelymatka. Oli myös oikein viehättävä, vanhaan kerrostaloon rakennettu hotelli (ja aamiaisella sai lettuja<3). Lähestulkoon hotellia vastapäätä oli myös maailman ihanin kahvila, Vanalinna Kohvik, joka on ensimmäisiä neuvostovallan kaatumisen jälkeen Tallinnaan perustettuja itsenäisiä yrityksiä. Miljöö on todella herttainen, juuri niin kuin kahvilassa pitää olla, hinnat halvat ja leivokset aivan taivaallisen näköisiä. Kävimme siellä kahdesti mutta söimme vain suolaisia. Nekin olivat oikein hyviä.

Nämä kuvat on otettu Toompean näköalapaikalta - oikein kaunista, vaikkei edes aurinko paistanut. Ylipäätään meitä siunattiin marraskuuksi todella hyvällä säällä, sillä lainkaan ei satanut tai ollut erityisen kylmä, ellei paikallaan seissyt. Merenkäyntikään ei ollut kummoista.

Toompean näköalapaikan vieressä oli pääministerin virka-asunto, Steinbecki maja. Ihan kiva maja pääministerillä.

Lisäksi löysimme perjantai-iltana Pikk -kadulta niin ihanan pikku divarin ettei mitään rajaa. Silloin se oli suljettu, mutta erityisesti huomiomme kiinnitti ikkunassa oleva pieni lappu, jossa luki: "It's warm inside..." Hyytävässä iltatuulessa tämä oli liikkeen paras myyntivaltti, ja niinpä palasimme seuraavana päivänä.

Liike myi lähinnä englanninkielisiä kirjoja, mikä oli tietysti mahtavaa. Pettämättömällä vaistollani onnistuin heti suunnistamaan nuorten fantasiahyllylle, ja vaistoni palkittiin: sieltä löytyi kovakantinen City of Fallen Angels! En ollut tähän mennessä päättänyt haluanko nämä minulta vielä puuttuvat osat suomeksi vai englanniksi, mutta tämä oli selvästi merkki. Lisäksi kirjaan kuuluva Jacen kirje Clarylle, mikä suomalaisessa painoksessa on vain sivuina kirjan lopussa, on tässä painoksessa ihan oikea kirje siellä kirjan sisällä! Eikä sitä oltu edes avattu! Tämä oli hyvin iloinen yllätys.

Käytyäni koko kaupan järjestelmällisesti läpi ja äidinkin löydettyä kirjan itselleen suuntasimme kassalle. Vasta silloin sain silmiini aivan kassan vieressä piilotelleen hyllyn jossa oli kaikkea sekalaista nuortenkirjallisuutta Annoista Nälkäpeleihin. Montgomeryn raaskin tällä kertaa jättää mutta Catching Fire ja Mockingjay olivat minulle liikaa... molemmat kovakantisina ja hyvässä kunnossa. Olihan ne siis pakko ostaa, jotta omistaisin täyden englanninkielisen Nälkäpeli -trilogian.

Tämä sen sijaan on katolinen kirkko jonka ohi kävelimme useaan kertaan. Ylemmässä kuvassa välittyy paremmin kirkon majesteettisuus, kun taas alemmassa sen pihan rauha, seesteisyys ja uskomaton marraskuinen vehreys, kuin kesällä. Illalla pihaan ei päässyt, sillä portti oli kiinni, mutta kirkon julkisivu oli valaistu kauniisti sinisellä valolla. Oven yläpuolella lukee: "Hic vere est domus Dei et porta coeli." Se merkitsee: "Täällä on Jumalan koti ja taivaan portti."

Ja sitten ehkä suosikkipaikkani. Löysimme tämän taianomaisen sisäpihan etsiessämme dominikaaniluostarin raunioissa olevaa luostarimuseota, jota Tallinnan kaupungin sivuilla mainostettiin. (Lopulta emme löytäneet sitä, eikä kukaan jolta kysyimme tuntunut lainkaan tietävän mistä puhuimme. Mysteeristä.) Tämä alin kuva on panoraama ja siksi hiukan vääristynyt - oikeasti tuo suoraan edessä oleva seinä on suora eikä kaareva. Löysimme kuitenkin luostarin sijasta taidepajan, sinne mennään tuosta ovesta jonka edessä seisoo punatukkainen nainen keskimmäisessä kuvassa. Ateljeessa oli todella rauhallinen ja taianomainen tunnelma ja maalaukset sekä muut kuvataidetyöt, joita siellä oli esillä jokaisella mahdollisella ja mahdottomalla pinnalla, olivat erittäin kauniita. Taiteilija oli vähän erakkomainen, ei kovin ystävällinen mies, mutta työnsä hän tunsi. Ostimme häneltä joitakin kortteja joulua varten. Suosittelen ehdottomasti visiittiä.

Kävimme myös vanhan kaupunginmuurin päällä kävelemässä. Sinne pääsi yhdestä vartiotornista ja tämä kuva on otettu tornin portaita alas mennessä. Hetken olo oli aivan kuin olisi itsekin elänyt keskiajalla!

Äidin lukema matkaopas kertoi meille hattukaupasta vanhassakaupungissa. Sitä sitten vain etsimään! Eikä retki todellakaan ollut hyödytön, sillä kas kummaa, lähdimme liikkeestä molemmat uuden hatun kanssa. On hauskaa tietää omistavansa täysin uniikin vaatekappaleen, ja suunnittelija oli todella mukava nuori nainen. Hattua voi pitää lippa edessä, kuten se on kuvassa, tai sivulla, kuten olen sitä useammin päätynyt käyttämään. Äidin hattu on samankaltainen, mutta siinä on 20-lukulaisemmat värit:) Jos pidät hatuista, niin Kypäräkota on osoitteese seuraavalla Tallinnan -matkalla.

Äidin olisiko-ollut-jokin-samppanja-systeemi -leivos.

Minun Düssedorf -kakkupalani.

Chocolaterie Pierre oli ihastuttava kokemus. Pieni, täyteen ahdettu ja tummin, kotoisin värein sisustettu kahvila oli kuin suoraan fantasiakirjasta. Leivokset olivat iiihaaania, mutta valtavan täyttäviä - en lopulta jaksanut syödä omaani loppuun. Myöskin kaakao oli omaa luokkaansa, paksua ja oikeasti suklaan makuista. Kannattaa tilata myös vettä (tai salakuljettaa oma vesipullo sisään, kuten me teimme), ottaa vain yksi leivos, jakaa se, sekä yksi lasi kaakaota (hot chocolate), ja jakaa sekin. Niin voi lähteä hyvällä mielellä ilman kalorinkulutuskävelyjä pois.

Ensimmäisenä iltana söimme kehutussa italialaisessa nimeltä Controvento, joka ehkä hieman petti odotukset. Tämä kuva on toisen illan intialaisesta ravintolasta Chakrasta, jossa ruoka sen sijaan oli ihanaa. Monimutkaiset intialaiset nimet annoksilemme kuuluvat seuraavasti: Bengan Bharta ja Murg Shahajani. Lisäksi söimme tietysti naanleipää ja raita-kastiketta, jotka olivat moemmat erinomaisia, ja ruoan päälle joimme kupit intialaista mustaa teetä, jota tarjoilija suositteli. Niin hyvää! Ja maitokin oli lisätty teehen ihan suoraan:)

Tallinna on ihanan kaunis ja historiaa huokuva kaupunki jopa marraskuussa. Minusta on sääli, että niin monet suomalaiset matkustavat sinne aivan muista syistä eivätkä pääse koskaan satamaa pidemmälle... mutta omapahan on menetyksensä. Minä nautin niin paljon.

Niin se elämä heittelee täysin absurdeihin sfääreihin

Ylläolevat sanat ovat ystäväni Chrystalin lausumat (voiko Whatsapp -keskustelussa lausua? -nyt voi) ja tänään koen niiden olevan hyvin totta.

(Tämä on ylppäriavautumispostaus, jolla ei ole mitään tekemistä lukemani kirjallisuuden kanssa. Haluan kuitenkin jakaa. Onhan äidinkielessä sentään kyse kirjoittamisesta.)

Oli siis äidinkielen ylioppilaskokeen toinen päivä, esseekoe. Suurin pelkoni oli se, että yksikään aiheista ei nappaa, johon äidinkielen opettajani sanoi: "Silloinhan pahin on ohi ensimmäisen kahden minuutin jälkeen." Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon sitä, että jos yksikään aiheista ei nappaa, pahin on vasta edessä. Jostain niistä on nimittäin silti kirjoitettava.

Onneksi tilanne ei ollut aivan niin paha. Yksikään aiheista ei tosin ollut selkeä "Tämä se on!" -valinta, mutta vihkossa oli sentään useampi ihan hyvä vaihtoehto. Rajasin ensin neljään ja sitten kahteen. Niistä toinen oli aineistoessee, joka oli ihan hyvä vaihtoehto, vaikka olikin aineistoessee. (Olen siis huono kirjoittamaan aineistoista. Joko unohdan käyttää aineistoa tai esseestä tulee liikaa tekstitaidon vastauksen kaltainen.) Siinä oli tekstinä sellainen "käytät elämästäsi kaksi kuukautta auton ajamiseen kotikadullasi, puoli vuotta mainosten katsomiseen, kaksisataa tuntia suihkussa" -juttu, tiedättehän näitä, ja kysymys oli: Mitä ajatuksia elämästä ja elämän tarkoituksesta tämä teksti herättää sinussa lukijana? Se oli todella kiinnostava, mutta luovuin siitä sitten lopulta, sillä en ollut varma, kuinka järkevää sanottavaa minulla olisi ollut aiheesta tai kuinka hyvin olisin osannut sanoa sen (lisäksi aineiston käyttö on minulle lähtökohtaisesti ja periaatteesta ongelma, vaikka se olikin harvinaisen hyvä aineisto).

Päädyin sitten toiseen vaihtoehtooni. Se oli valmis otsikko, jota ei siis saa muuttaa ja jossa ei ole mitään muuta ohjeistusta kuin otsikko. En ole aivan varma, uskonko tätä vielä itsekään. Jos joku nimittäin olisi tullut sanomaan minulle vuorokausi sitten, että kirjoitat ylioppilasesseesi autoista, olisin nauranut.

Vaan autoista minä kirjoitin. Otsikko kuului Auto elokuvassa ja minä sitten selostin ummet ja lammet autoista elokuvissa. Koen siis elämän todellakin heittäneen minut hyvin absurdiin sfääriin, sillä minä ja autot... noh. En olisi uskonut. Vanhempanikin nauroivat.

Jos esseepaketti kiinnostaa, se lienee jossain vaiheessa internetissä nähtävillä. Itse en ainakaan vielä löytänyt - ylioppilastutkintolautakuntahan ei paketteja sivuillaan julkaise, mutta esim. Hesari on usein julkaissut. Nyt en kuitenkaan vielä löytänyt.

On hyvin luultavaa, että tämä oli tämän syksyn osalta viimeinen ylppäreistäavautumispostaus:) keväällä jatkamme tätä lajia, silloin ranskan ja italian merkeissä. Joulun alla saatan jotain kertoa tuloksista. Minulla on yksi kirja jonossa odottamassa postausta, mutta en nyt jaksa kirjoittaa siitä... pitää sitä paitsi ryhtyä opiskelemaan italiaa huomista kurssikoetta varten... joten näkemisiin. All Our Yesterdays seuraavassa postauksessa.

Kirjoista ja ylioppilaskirjoituksista

Heipsansaa! Jos joltain on vielä mennyt ohi, olen nyt aloittanut kolmelle kerralle jakautuvan, elämäni kenties turhimpien kokeiden sarjan, jota silti pidetään sosiaalisesti niin tärkeänä, että aion osallistua seitsemän kertaa, joista viisi sisältää kaksi erillistä osaa ja täten kaksi koepäivää, mikä tekee yhteensä kaksitoista koepäivää elämäni turhimpia ja silti sosiaalisesti kenties arvostetuimpia kokeita. Olen nyt suorittanut kaksi puolikasta, kaksi kahdestatoista päivästä, enkä vielä yhtäkään kokonaista koetta. Ensimmäinen täysi koe tulee suoritetuksi tämän viikon keskiviikkona, eli huomenna, kun osallistun englannin kielen pitkän oppimäärään kirjalliseen osaan, ja yhdistettynä kuunteluosion kanssa, toivon saavani riittävästi pisteitä parhaaseen mahdolliseen arvosanaan, sillä nämä äärimmäisen turhat kokeet ovat sosiaalisesti niin arvostettuja, että todellakin huolehdin siitä, mitä arvosanoja niistä saan. Koska olen säkenöivän älykäs, ymmärrän sekä kokeiden hyödyttömyyden että oman, subjektiivisen huoleni niistä, ja kykenen tarkastelemaan sitä hyvinkin objektiivisesti. Samasta syystä koen myös ansaitsevani hyviä arvosanoja näistä hyödyttömistä kokeista.

Tämä oli täysin spontaani vuodatus:) en tiennytkään ajattelevani ylioppilaskokeista tällä lailla, mutta nyt kun mietin sitä, niin juuri tällä lailla minä ajattelen. Perjantaina istuin tekstitaidon kokeen ja nyt minun ei tarvitse enää ikinä kirjoittaa tekstitaitoja! Juhuu! Kirjat ajattelin linkata tähän postaukseen siten, että koska englannin kirjoitukset tosiaan ovat myös puoliksi vielä edessä, olen lukenut runsaasti englanninkielistä kirjallisuutta tarpeessani kompensoida sitä, etten akateemisella tasolla ole vaivautunut kertaamaan juuri lainkaan. (Luin toissa lauantaina kolmen englanninkirjan kaikki tekstikappaleet ja eilen illalla kertasimme Libertén kanssa teemasanastoja, kunnes häs heitti kirjan nurkkaan. Siinä kaikki omistautumiseni.) Olen kuitenkin tässä tehnyt vanhoja ylioppilasvihkoja ja todennut, ettenköhän minä selviä. Ei mitään niin vaikeaa, etten minä siihen pystyisi (koska olen niin säkenöivän älykäs, kuten äskettäin huomautin. :D)

Mitä olen siis lukenut? Ainakin seuraavaa:

Menimme yhtenä päivänä Libertén kanssa kirjastoon hiblailemaan kirjoja ja tämä tarttui silloin Birthmarkedin (jonka esittelen seuraavaksi) ärsyttävästä Gaiasta, joten Sat ja kunnian murhaaminen tulivat luokseni kuin tilauksesta.
mukaani. Olin saanut aivan tarpeekseni

Satin alle vuosi sitten naimisiin mennyt sisko Jas katoaa. Jasin mies väittää tytön karanneen jonkun toisen miehen kanssa, mutta Sat tunsi siskonsa ja tietää, että tämä oli aina olosuhteisiin alistuva, kiltti ja tunnollinen, eikä tekisi sellaista. Sat tekee kaikkensa ja vielä enemmän löytääkseen siskonsa, vaikka tehtävä vaikuttaakin mahdottomalta. Samalla hän tutustuu useisiin kiinnostaviin ihmisiin.

Kirja sijoittuu nykypäivän Iso-Britanniaan, Sikh-yhteisöön. Sat on kiinnostuneempi tavallisista länsimaisten teinien jutuista kuin oman kulttuurinsa kommervenkeistä, mutta hänen on tutustuttava yhteisönsä kunniakäsitykseen raaimmalla mahdollisella tavalla Jasin kadotessa. Kukaan ei suostu auttamaan häntä, sillä Jas on "häpäissyt" perheen.

Killing Honour on todella kiinnostava kirja. Se käsittelee ajankohtaista aihetta, kunniamurhia, uudesta näkökulmasta. Henkilöt ovat aitoja ja kiinnostavia ja kirja etenee. Puolen välin maissa oli kohta, jossa tunnuttiin jumittavan paikoillaan, mutta muutoin koko ajan tapahtui jotain ja olin kiitollinen päähenkilöstä, joka ei ollut ärsyttävä ja/tai tyhmä. Luin Killing Honourin käytännössä yhdellä istumalla ja pidin myös lopussa olleesta kirjailijan haastattelusta. Se paljasti, että kirjalija todella tietää, mistä hän puhuu.

Suosittelen tätä kirjaa kenelle tahansa vauhdikasta draamaa kaipaavalle. Se on kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu.

Neljä tähteä.
Bali Rai: Killing Honour. Corgi, 2011. S. 323



Tämä kirja onkin ollut esillä jo kahdessa postauksessa (tätä nimenomaista ennen). Caragh O'Brienin Birthmarked oli hyvin kaksipiippuinen kirja.

Tulevaisuudessa, ilmastokatastrofin jälkeisessä maailmassa, vain kourallinen ihmisiä on elossa. He kuuluvat kahteen luokkaan: etuoikeutettuihin, Enclavessa asuviin ja köyhiin, muurin ulkopuolella asuviin ihmisiin. Joka kuukausi muurin ulkopuolelta viedään kiintiö vauvoja Enclaveen adoptoitaviksi.

Gaia on asunut koko ikänsä muurin ulkopuolella. Hän on 16-vuotias, tuore kätilö, kun hänen äitinsä ja isänsä pidätetään ja viedään Enclaveen vangeiksi. Lopulta Gaian on pakko alkaa selvittää asiaa ja hän tunkeutuu sisään Enclaveen pelastamaan vanhempansa.

Juoni oli hyvä. Tykkäsin ideasta ja maailman toteutuksesta. Kirjassa oli paljon hyviä kivoja sivuhenkilöitä, ongelma olikin Gaia. Näihin aikoihin aloimme Libertén kanssa virallisesti käyttää Gaian kaltaisista päähenkiöistä nimeä Tyhmä Tyttö.

Tyhmä Tyttö on sellainen päähenkilö, joka on impulsiivinen, toimii aina ajattelematta vähääkään ensin, ei usko, kun hänelle kerrotaan mikä olisi järkevää, ei usko, kun hänelle kerrotaan totuus, ei tajua selkeitä viestejä (tai tajuaa ne liian helposti, mikä on epäuskottavaa) ja on kaikin muinkin tavoin, sanalla sanoen, ärsyttävä. Tyhmiä Tyttöjä (ja toisinaan myös Tyhmiä Poikia) on nuortenkirjallisuus pullollaan. Luulen, että aika moni teistä tunnistaa tämän hermoja raastavan päähenkilötyypin.

Joku teistä kuitenkin yrittää saada selvää kanteen nimen lisäksi kirjoitetusta teksistä. Siinä lukee näin: "Those marked with a code will determine the future, one marred by a scar will unravel the past." Tällä tekstillä ei ole hirveästi tekemistä kirjan juonen kanssa - no vähän on, mutta aika minimaalisesti. Liian vähän, jotta sitä kannattaisi painaa kanteen, jos minulta kysytään.

Viimeiset sata sivua olivat paremmat. Gaia ei ollut enää niin ärsyttävä ja juonikin tuntui oikeasti etenevän harppauksin. Muutoin en ehkä olisi halunnut kuulla aivan niin paljon synnytyksestä ja verestä, ja välillä asiat tuntuivat tapahtuvan vähän liian sopivasti, mutta sitä kai ei voi välttää. Kyllähän oikeassa elämässäkin asiat välillä tapahtuvat todella sopivasti.

Kolme tähteä.
Caragh O'Brien: Birthmarked. Simon and Schuster, 2011. S. 361.

Rakastuin tähän kuuluisuuteen syvästi. Hazelillä on parhaat jutut, Augustus on ihana ja kirja on
loistava.

Ongelmallista. En tiedä mitä sanoa... en halua selostaa koko kirjaa, mutten oikein osaa tiivistääkään. Palataan asiaan myöhemmin.

Myöhemmin: The Fault in Our Stars on siis syöpäkirja, mutta se ei ole kirja syövästä. Se on kirja syöpää sairastavista teineistä, jotka käyvät tyhmissä tukiryhmätapaamisissa, lukevat kirjoja ja pelaavat videopelejä. Käyvät pikinikllä, ostoskeskuksessa, Amsterdamissa ja rakastuvat. Tekevät kaikkia tavallisia teinien asioita, mutta heidän ainainen seuralaisensa on sairaus.

The Fault in Our Stars on todella hauska ja syvällinen kirja. Hahmot ovat liikuttavan tavallisia omituisine piirteineen, hyvine juttuineen ja ärsyttävine pakkomielteineen. Kirja on ihanan aito kuvaus elämästä suurine ja pienine iloineen ja suruineen.

Tässä teoksessa on myös todella hienoja filosofisia pohdintoja. Augustus näkee metaforia joka puolella ja Hazel sekä isänsä esittävät todella syvällisiä ajatuksia elämästä ja universumista. Niitä myös puretaan, ne eivät siis jää avoimiksi ja mieltä vaivaaviksi kohdiksi kirjassa. Niitä kyllä miettii, mutta hyvällä tavalla ja ne herättävät ajatuksia omasta maailmankatsomuksesta. Tässä joitain helmiä:

"Pain demands to be felt."
"Some infinities are bigger than other infinities."
"The universe wants to be noticed."
"We're as likely to hurt the universe as we are to help it, and we're not likely to do either."
"You don't get to choose if you get hurt in this world, old man, but you do have some say in who hurts you."
"--depression is not a side effect of cancer. Depression is a side effect of dying. (Cancer is also a side effect of dying. Almost everything is, really.)"

Hiukan minua ärsytti se, kuinka paljon kirjasta käytetään Hazelin ja Augustuksen lempikirjan An Imperial Affliction sekä sen kirjoittajan pohtimiseen. Sivutilaa, jota minä olisin ennemmin käyttänyt hahmoihin, meni kirjaan - mutta toisaalta se näytteli erittäin suurta roolia nuorten elämässä, joten onhan valinta ymmärrettävä. Olisin kuitenkin vähän karsinut.

Suomennosta en ole lukenut enkä osaa sen laadusta mitään sanoa. Kirja ei ole kuitenkaan kovin vaikeaa englantia ja sen kanssa pärjää erinomaisesti jos a) ei välitä mitä lääketieteellinen sanasto merkitsee tai b) jaksaa tarkistaa sen sanakirjasta (sitä ei ole kovin paljon). Itse noudatin vaihtoehtoa b ja nautin tästä kirjasta suunnattomasti.

Totta kai se on myös surullinen. Ilman muuta. Mutta tämän kirjan tarkoitus ei ole olla surullinen tai itkettää, vaan sen on tarkoitus kertoa yhdenlaisesta elämästä, sen ala- ja ylämäistä. Älä siis jätä The Fault in Our Starsia lukematta vain, koska pelkäät sen olevan surullinen. Se olisi tuhlausta.

Neljä ja puoli tähteä.
John Green: The Fault in Our Stars. Penguin Books, 2013. S. 316


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Tulossa mm. The Maze Runner sekä heinäkuun klassikkopostaus (viimeinkin!)