Ihmisyyden hauras raja: The Swan Riders

Erin Bow: The Swan Riders. Lukenut Madeleine Maby. Simon & Schuster Audio, 2016. Kesto 10 h 25 min.

The Swan Riders on toinen osa Prisoners of Peace -duologiassa, jonka avausosan The Scorpion Rulesin luin vain pari viikkoa aikaisemmin. Gretan ja Talisin maailma oli jäänyt mieleni päälle, enkä voinut luopua siitä, joten oli pakko jatkaa lähes suoraan toiseen osaan.

Seuraavissa kappaleissa spoilereita ensimmäisestä kirjasta.

Gretan uusi elämä tekoälynä ei ala täysin vaivattomasti monessakaan mielessä. Hänellä ja Talisilla on edessään pitkä ratsastus Saskatchewanista Punaisille vuorille tekoälyjen kotipaikkaan, eikä Greta osaa ratsastaa. Matkan aikana hänen täytyisi pitää orgaaninen mielensä rikkomasta uutta tekoälyminäänsä. Ja lisäksi on tietenkin otettava huomioon se, että Pan-Polar Confederacy kapionoi avoimesti Talisin valtaa vastaan, eikä kapinallisten kohtaaminen avoimella preerialla vain kahden joutsenratsastajan suojaamana olisi ideaali tilanne kenellekään.

Aloittamista ennen minua epäilytti kaikista eniten se, osaisiko Erin Bow kirjoittaa uskottavasti ensimmäisessä persoonassa tekoälyn näkökulmasta. Huoli ei ollut täysin aiheeton, mutta enimmäkseen olin positiivisesti yllättynyt. Greta oli ihmisenäkin rauhallinen ja harkitseva, ei suuri tunneihminen, joten muutos tekoälyksi ei lopulta ole hänen persoonallisuudessaan niin suuri. Se kuitenkin kietoutuu jokaiseen muuhun olemisen yksityiskohtaan hyvin kiinnostavalla tavalla, ja luonnollisesti mielen päälle jää iso kysymys: mitä tarkalleen ottaen on ihmisyys ja inhimillisyys? Mieleeni jäi myös, miten kirjassa käsitellään tiedon ja taidon eroa. Vaikka voit ladata aivoihisi kaiken olemassaolevan teoreettisen tiedon ratsastamisesta, fyysisen taidon oppiminen vie silti aikaa, sillä kehon täytyy tottua tekemään asioita, joita se ei ole aiemmin tehnyt. Tämä oli mielestäni erittäin kiinnostavaa ja asia, jota en ollut aiemmin ajatellut.

Spoilerit ohi

Ehkä lempiasiani tässä kirjassa on se, että Talis on läsnä koko ajan, ja saamme tutustua myös hänen menneisyyteensä. Sieltä paljastuukin yllättävän inhimillinen hahmo, ja on sekä hauskaa että koskettavaa lukea Talisin maailmanvalloituksen alkuvaiheista. Talis jaksaisi kiehtoa ja viehättää minua vielä vaikka kuinka monen kirjan verran, ja erityisesti Talis/Rachelin hahmokehitys tässä kirjassa on kirjailijan taidonnäyte. Se hiipii sisään vähän kerrallaan, rakentuu kaikella luontevuudella, kunnes sisään pamahtaa toinen kopio Talisista (Two), ja kontrasti Twon kanssa osoittaa, kuinka huiman matkan Talis/Rachel on verrattain lyhyessä ajassa tullut. Lisäksi hahmo luo epätavallisen mutta mielenkiintoisen kaikupohjan pohdinnoille identiteetistä ja sukupuolesta erityisesti ei-binäärisen linssin läpi.

Ensimmäinen kirja keskittyy pitkälti panttivankilasten elämään leirillään, ja kontakti ja tieto ulkomaailmasta on hyvin rajallista. The Swan Ridersissa opitaan Talisin historian lisäksi myös joutsenratsastajista, kuten kirjan nimikin kertoo, ja heidän elämänsä ja asemansa ovatkin lopulta juonen kannalta avainasemassa. Se, miten tämä juonikuvio rakentuu, oli mielestäni hieman hämmentävää eikä aina täysin koherenttia, mutta pidin sitä kuitenkin sekä mielenkiintoisena että ajatuksia herättävänä. Joutsenratsastajien kautta pohditaan muun muassa uskollisuutta, yhteisöä, uhrauksia ja ihmisen kehollisia oikeuksia.

Voisin pohtia todennäköisesti sivukaupalla sitä, kuinka ilahduttavan erikoinen Bown luoma maailma on. Kuten jo edellisessä arviossa sanoin, siinä yhdistellään ovelasti ilmastonmuutosdystopiaa ja robottien ylivalta -dystopiaa, mutta siitä myös puuttuu yksi YA-dystopian tyypillisimmistä piirteistä: hallitsevan vallan kaataminen. Talis ei ole kasvoton paha, vaan läsnäoleva hahmo, josta ei voi olla pitämättä ja jota ei voi olla ymmärtämättä. The Swan Ridersissa Greta ja Talis käyvätkin paljon keskustelua maailman hallinnasta ja siitä, mikä on hyväksyttävää hallitsijakäytöstä ja mikä ei, mutta vaikka Greta tahtoo muuttaa asioita, hän ei muuta niitä johtamalla kapinaa tai salamurhayritystä Talisia vastaan (joskin kirjassa muutoin on viihdyttävää pohdintaa siitä, olisiko Talisia edes mahdollista oikeasti tappaa). Tämä genren rajoihin sopimattomuus viehättää minua Bown maailmassa suuresti, ja jos hän ikinä kirjoittaa lisää kirjoja samassa maailmassa, tahdon varmasti lukea ne.

Neljä tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
32. Kirjan nimessä on ammatti
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Mikä tekee hirviön? This Savage Song

Victoria Schwab: This Savage Song. Lukenut Thérèse Plummer. HarperAudio, 2016. Kesto: 10 h 9 min

Tämä ei ehkä ollut se kirja, josta minun olisi pitänyt aloittaa internetin suosikkikirjailija Victoria/V.E. Schwabin tuotanto, mutta meni jo.

Kate Harker, Verityn North Cityn hallitsijan halveksittu tytär, on tullut erotetuksi kuudesta sisäoppilaitoksesta pyrkimyksissään ansaita paikka isänsä rinnalla. August Flynn, South Cityn hallitsijan adoptoitu poika, on pidetty turvassa vanhempiensa bunkkerissa South Cityssä siitä saakka kun alakoulun ruokalassa räjähtänyt pommi toi hänet maailmaan. Kun Kate saa luvan jäädä kouluun kaupungin rajojen sisäpuolelle, saa August elämänsä ensimmäisen kunnollisen tehtävän: aloittaa opinnot samassa koulussa ja pitää Kate Harkeria tiukasti silmällä. Nuorten vanhemmilla on erilaiset näkemykset siitä, miten Verityä vainoavien hirviöiden kanssa tulisi menetellä, ja Augustin on pidettävä todellinen identiteettinsä niin Henry Flynnin poikana kuin sunai-hirviönä tiukasti piilossa. Murhayritys koululla kuitenkin lähettää nuoret yhteiselle pakomatkalle, ja he joutuvat arvioimaan uudelleen niin toisensa, perheensä, politiikkansa kuin sen, mitä pahuus todella tarkoittaa.

Schwabin luoma maailma hirviöineen ja moraalisine harmaan sävyineen on erittäin mielenkiintoinen. Sitä ei läväytetä lukijan naamalle yhdessä hetkessä, vaan kirjan mittaan saaa pysyä tarkkana poimiakseen yksityiskohdan sieltä, toisen täältä, ja niistä pikku hiljaa rakentuu kokonaiskuva siitä, mitä on tapahtunut, millaisia eri hirviöt ovat ja miten Harkerin ja Flynnin aselepoon on päädytty. Silti minulle jäi myös olo, että paljon jää vielä sanomatta, ja maailmasta riittää aivan varmasti mielenkiintoa myös duologian toisen osan tarpeiksi.

Tarinakin kirjassa on erinomainen. Alku tuntuu hieman hitaalta kun maailma ja hahmot ovat vielä vieraita, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vauhdikkaammaksi juoni muuttuu ja sitä mielenkiintoisempia moraalisia dilemmoja Schawb lukijalleen asettaa. Erityisesti arvostan sitä, että asetelma on rakennettu suoraan perinteisen Romeo ja Julia -romanssin perusteille, mutta romantiikkaa kirjassa ei ole. Tarina perustuu ystävyyteen, yhteistyöhön, oikeudenmukaisuuteen ja seikkailuun. Plot twist oli mielestäni ennalta-arvattava, mutta silti tyydyttävästi kirjoitettu.

Valitettavasti kirjan iso heikkous on Kate. Augustista sanon vain sen, että hän on erinomaisesti rakennettu, monipuolinen ja koskettava hahmo, mutta minulle Kate laski koko kirjan tasoa. Hänellä on hetkensä, erityisesti kirjan loppupuolella, mutta silti hän tuntui minusta kävelevältä kliseeltä. Tyttö, joka esiintyy häikäilemättömänä ja säälimättömänä saadakseen isänsä hyväksynnän, mutta on oikeasti herkkä ja haavoittuvainen? Mielestäni oikeasti häikäilemätön ja säälimätön Kate, joka olisi Augustiin tutustuessaan löytänyt itsestään myös haavoittuvaisen puolen, olisi ollut huomattavasti kiinnostavampi hahmo.

Lopuksi täytyy vielä sanoa, että rakastan tapaa, jolla kirjassa kuvataan musiikkia. Tämä kirja on täynnä täydellistä musiikin arvostusta ja sen kuunteleminen oli todella rentouttavaa.

Neljä tähteä

Helmet 2019 -haasteesta seuraava kohta:
31. Kirjassa kuljetaan metrolla

#Queer52: The Scorpion Rules

Erin Bow: The Scorpion Rules. Lukenut Madeleine Maby. Simon & Schuster Audio, 2015. Kesto: 10 h 21 min

Olin kuullut The Scorpion Rulesista aiemminkin, mutta en ollut kiinnostunut siitä kovinkaan paljon. Nyt kirja tuli kuitenkin minulle juuri oikeaan aikaan.

Veden puutteen johdettua maailman sotien sarjaan tekoäly Talis otti kontrollin omiin käsiinsä ja muutti sääntöjä ehkäistäkseen enempää väkivaltaa: jokaisen valtionjohtajan on annettava oma lapsensa Talisin panttivangiksi, ja jos valtiot alkavat sotia, niiden panttivangit kuolevat. 17-vuotias Greta on Pan-Polar Confederacyn panttivanki, ja vain muutaman kuukauden päässä 18:sta syntymäpäivästään ja vapaudesta, kun leirille tuodaan Elián, jonka isoäidin johtama uusi valtio tarvitsee kipeästi Gretan äidin hallinnoiman pohjoisen vesivarantoja. Synkkä kohtalo uhkaa kumpaakin nuorta, ellei Greta ole valmis luopumaan säännöistä, joiden kanssa hän on kasvanut ja joiden varaan hänen koko elämänsä perustuu.

Olen lukenut tästä kirjasta paljon arvioita, joissa sitä syytetään tylsäksi ja hitaaksi, ja voin ymmärtää tämän näkökulman. Kirja tapahtuu Talisin panttivankileirillä entisen Kanadan Saskatchewanin alueella, keskellä preeriaa eli ei mitään. Tarinassa on paljon oppitunteja ja maataloustyötä. Minusta tämä kaikki on kuitenkin kirjoitettu kiehtovasti, ja kirjaa kuunnellessani nauroin ääneen monta kertaa. Jotkut valittavat, että vuohista puhutaan liikaa; minusta vuohet olivat aivan huippuja ja lisäsivät kirjan viihdearvoa huomattavasti. Erin Bown kirjoitustyyli ja erityisesti hänen ihastuttavat, moraalisesti kyseenalaiset hahmonsa ovat äärimmäisen viihdyttäviä ja huumori kannatteleekin tätä kirjaa olemasta liian masentava tai hurja. Siinä on monia rankkoja aiheita ja kohtauksia, kuten kuolemaa, kidutusta, sotaa ja menneisyyden traumoja, mutta silti päällimäisenä mieleeni jäi, miten viihdyttäviä etenkin Talis ja Elián ovat.

Bown luoma maailma on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Siinä yhdistetään nykyinen ilmastokatastrofidystopia perinteiseen robotit-ottavat-vallan-dystopiaan, ja yhdistelmä toimii herkullisesti, mutta siinä on myös paljon uutta ja omaa. Etenkin tekoäly Talis ja hänen moraalisen moraalittomat ratkaisunsa mietityttävät ja kiehtovat minua edelleen. Hänen puolellaan ei oikein voi olla olematta, mutta toisaalla on Elián, joka ei ole kasvanut systeemissä muiden leirin lasten tavoin. Hän vastustaa jokaista sääntöä ja kärsii siitä kipeästi, eikä hänenkään puolellaan voi olla olematta. On myös kiinnostavaa seurata, kuinka Eliánin väsymätön kapina herättelee pikkuhiljaa myös muut leirin lapset näkemään tilanteensa epäoikeudenmukaisuuden. Jopa mallipanttivanki Greta joutuu uudelleenarvioimaan kaiken sen, mihin on aiemmin uskonut, ja kirjasta jääkin hyvin vahvasti tunne, etteivät asiat lähes ikinä ole mustavalkoisia.

Greta on hyvin pidättyväinen ja valmistautunut kuolemaan kunniansa säilyttäen, mutta minusta hänellä on silti vahva oma kertojanäänensä. Monien mielestä hän on mielenkiinnoton, mutta minua puhutteli se, miten Greta ei kertojana ole tyypillinen kapinallinen teinityttö, jonka impulsiivinen ja johtopäätöksiin syöksyvä toimintatapa johtaa juonen kaikkiin ongelmiin. Greta katsoo faktoja, harkitsee niitä, ja tekee ratkaisuja asioihin perehdyttyään. Arvostin tätä. Elián tuo kirjaan impulsiivisen puolen, mikä on myös tervetullutta toiminnan ylläpitämiseksi, mutta siedin häntä paremmin sivuhenkilönä.

Romanssin osalta kirja menee vähän pariinkin suuntaan, ja kumpaankin aika nopeasti. Toisaalta pidin siitä, että romanssi on hyvin sivuosassa tarinaa; toisaalta olisin ehkä kaivannut sille hieman lisää tilaa rakentua. Se, mitä pääromanssista on, on kuitenkin kaunista ja koskettavasti kirjoitettu. Lisäksi kirjaan mahtuu useammankinlaista sateenkaarisuhdetta, mitä arvostan.

Äänikirjan lukijasta on vielä sanottava sen verran, että minulla kesti hieman tottua lukutyyliin, enkä tiedä lämpeninkö sille koskaan täysin. Gretan kerronta ja kaikkien panttivankileirillä kasvaneiden lasten puhe luetaan hyvin katkonaisella tyylillä, mikä sai minut ensin epäilemään, että nauhoitteessa oli jotain vikaa - myöhemmin Greta mainitsee leirin aksentin olevan "clipped", jolloin lukutavassa alkoi olla järkeä. Ainakin se on uniikki. Madeline Maby tekee myös selkeästi erottuvat, erinomaiset eri hahmojen äänet, ja hänen äänensä kaikissa sen hahmovariaatioissa on todella miellyttävä kuunnella.

Neljä tähteä.

Kirja kuittaa seuraavat kohdat HelMetin 2019-haasteesta:

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
19. Et pidä kirjan nimestä
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
29. Kirjassa nähdään unia

Vanha kaveri: Artemis Fowl

Eoin Colfer: Artemis Fowl. Lukenut Gerry O'Brien. Penguin Books Ltd, 2013. Kesto: 6 h 46 min

Aloin alun perin lukea Artemis Fowl -kirjoja ala-asteen loppupuolella serkkuni suosituksesta. Äitini hankittua minulle joululahjaksi äänikirjapalvelun tilauksen en vielä tiennyt, mitä kaikkea palvelusta löytyi, ja mitä ehkä haluaisin kuunnella. Päätin aloittaa vanhasta tutusta, etenkin kun elokuva on viimeinkin tulossa ja alkukielinen versio ei ollut minulle ennestään tuttu.

Artemis Fowl, 12-vuotias rikollisnero, on päättänyt palauttaa perheensä maineen ja omaisuuden tekemällä ihmiskunnan historian kenties uskaliaimman ryöstön: hän on päättänyt kidnapata maan alla asuvan keijukansan jäsenen ja kiristää väeltä huomattavan summan verran kultaa. Suunnitelmaan tulee kuitenkin mutkia, sillä Artemiksen tiedot väen teknologisesta edistyksestä eivät ole aivan ajan tasalla, ja lisäksi Artemis kidnappaa Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonnan Tiedustelujaoksen, HALTiJan, ensimmäisen ja ainoan naisupseerin, konstaapeli Holly Shortin, joka on enemmän kuin tottunut selvittämään tiensä läpi uusista ja vaarallisista tilanteista.

Rakkauteni Artemis Fowleja kohtaan oli aikanaan suuri, ja ilokseni ensimmäinen osa kesti hyvin uusintakatsauksen aikuisen näkökulmasta! Tajusin heti Artemiksen nerokkaan mielen maailmaan palatessani, että rakkauteni ryöstötarinoita kohtaan on tietenkin alkanut juuri täältä. Näin aikuisen silmin juonessa on melko ilmiselviä aukkoja ja turhan helposti eteneviä kohtia, mutta kirja ei olekaan yli kaksikymppisille ensisijaisesti suunnattu. Ja siloittelusta huolimatta vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kirjassa ei ole yhtäkään tylsää kohtaa, ja tarina on kiinnostava. Erityisesti pidän Colferin pinnan alle luomasta keijumaailmasta ja sen kulttuurista.

Holly Short ja Juliet Butler olivat esiteininä suuria esikuviani kickass naisista, ja oli ilahduttavaa tavata heidät jälleen. Erityisesti kuitenkin koin yhteyttä Artemiksen henkivartijaan, vanhempaan Butlerin sisarukseen, sillä hänen työnsä on pitää Artemis hengissä, ja kyseessä ei ole mikään teoreettinen pesti. Butlerin lisäksi kentauri Foaly sai uuden arvostuksen sydämessäni. Sarkasmilla ja foliohatuilla voittoon.

Lisäksi lukija Gerry O'Brien ansaitsee arvostusta: hänen irlantilainen aksenttinsa ei ole liian vahva, mutta tuo juuri sopivaa tunnelmaa tarinaan, eikä lukutyylistä ole valittamista. Kuuntelin kirjan hieman nopeammalla nopeudella kuin alkuperäinen, sillä kärsivällisyyteni ei riitä äänikirjojen hitaaseen perustahtiin, mutta O'Brienin ääni ja esiintyminen olivat kaiken kaikkiaan miellyttävää kuunneltavaa.

Olen päässyt äänikirjojen kuuntelussa hyvään vauhtiin ja löytänyt useita enemmän nykyiseen makuuni sopivia kirjoja kuunneltavaksi, mutta aion kyllä käydä koko Artemis Fowl -sarjan läpi, sillä minua kiinnostaaa nähdä, mikä on mielipiteeni etenkin myöhemmistä, kypsemmistä kirjoista näin aikuisena. En ensi lukemalla pitänyt kahdesta viimeisestä kirjasta, mutta luulen, että mielipiteeni on sittemmin saattanut muuttua.

Neljä tähteä

Artemis Fowl kuittaa seuraavat seitsemän kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

"FUN and chill": Gemina

Amie Kaufman & Jay Kristoff: Gemina. The Illuminae Files_02. Oneworld, 2016. S. 659

Varasin Geminan heti saatuani Illuminaen loppuun, ja sitten viivyttelin sen aloittamista kuukausitolkulla. Jo ensimmäisestä kirjasta oli selvää, että The Illuminae Files on sydämiä särkevä stressisarja, joten vaikka halusin lukea Geminan, välttelin sitä viimeiseen asti. Lopulta kirjaston uusimisraja tuli vastaan, ja oli pakko aloittaa.

Jumpstation Heimdall valmistautuu juhlimaan Terra-päivää. Avaruusaseman johtajan tytär Hanna Donnelly on sopinut tapaavansa ensin huumediilerinsä Nik Malikovin aseman sivukäytävillä ja sitten poikaystävänsä Jacksonin itse juhlassa. Nikin perhe pyörittää Heimdallin järjestäytynyttä rikollisuutta, ja niinpä bisneskuviot viivyttävät hänen saapumistaan tapaamiseen. Kun terroristit avaavat tulen atriumissa juhlijoiden joukossa, Hanna ja Nik huomaavat olevansa lähestulkoon ainoat heimdallilaiset, joilla on mahdollisuus pysäyttää terroristit ja pelastaa Heimdall sekä lähestyvä tiedealus Hypatia - ja ehkä koko universumi.

Jos Illuminae oli maton jalkojen alta vetävää materiaalia, niin Gemina ei kyllä jää toiseksi. Se on kirjoitettu samassa formaatissa kuin edeltäjänsä, eli tarina kerrotaan kokonaisuudessaan erilaisten tiedostojen kautta. Ensimmäisen osan transkripitioihin, radiokeskusteluihin, chattilogeihin ynnä muihin on lisätty myös muutama uusi tiedostoformaatti, joista erityisesti maininnan arvoinen on Hanna Donnellyn päiväkirja ja sen upeat piirrokset.

Minun oli helpompi muodostaa yhteys Geminan kuin Illuminaen päähenkilöihin. En tiedä, johtuiko se siitä, että olin jo tottunut erikoiseen formaattiin, vai siitä, että Gemina  keskittyy enemmän samoihin hahmoihin siinä missä varsinkin Illuminaen alkupuoli vaeltaa, vai siitä, että satuin nyt vain pitämään Hannasta ja Nikistä enemmän, mutta näin asia joka tapauksessa on. Ja Hanna ja Nik - he ovat elämä. Hanna on toisaalta hemmoteltu rikas tyttö, toisaalta uskomattoman kykenevä, lähitaistelutaitoinen ja sotilasstrategiaa aamupalaksi syövä badass, joka ei siedä mitään bullshittiä keneltäkään. Nik on toisaalta mafiaperheen jäsen ja jo vankilassa istunut nuorisorikollinen, toisaalta sarkastinen, traaginen, serkkuaan kaikelta pahalta suojeleva, parhaansa yrittävä kanelipullapoika. Ja ah, Nikin serkku. 15-vuotias, pyörätuolissa istuva tietokonenero Ella Malikova, joka pyörittää koko avaruusaseman tietokonejärjestelmiä pikkusormensa ympärillä, ja jolla ei ole aikaa Nikin romansseille. Bless. Nik on ihana, mutta Hanna ja Ella ovat tämän kirjan sykkivä sydän.

Juoni lähtee käyntiin nopeasti, ja kirja onkin käännettä yllättävän käänteen perään. Terroristien lisäksi asemalla ovat päässeet vapaiksi aivoja syövät loiseläimet, joku heimdallilaisista on oikeasti petturi, madonreikä aseman keskuksessa on epävakaa, eivätkä Kerenzan hyökkäyksen selviytyjät tiedä tuhosta, joka heitä Heimdallilla odottaa. Hanna, Nik ja Ella tekevät kaikkensa aseman, Hypatian ja universumin pelastamiseksi, mutta kolmen erikoislaatuisenkin teinin voimat ovat silti vain kolmen teinin voimat. Kirjan lukeminen oli uskomattoman stressaavaa, sillä halusin heidän pärjäävän ja selviytyvän, mutta en vain nähnyt, miten se olisi mahdollista. Tämän kirjan kanssa tulee siis varautua huimaa vauhtia takovaan pulssiin ja kompulsiiviseen sivujen kääntelyyn.

Lähdin lukemaan Geminaa hieman epäillen, sillä ajattelin, että en kiinnostuisi uusista hahmoista riittävästi. Nyt olen kuitenkin varovaisesti jopa sitä mieltä, että ehkä pidin Geminasta itse asiassa enemmän kuin Illuminaesta. Ja vaikka Hanna, Nik ja Ella ovat Geminan päätähdet, myös Illuminaesta selviytyneet hahmot tavataan jatko-osassa. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin kolmannessa osassa Obsidiossa he ovat kaikki yhdessä. Toisaalta en malta odottaa pääseväni lukemaan Obsidiota, toisaalta ajatuskin kauhistuttaa. Sydämestäni on tuskin sen jälkeen enää mitään jäljellä.

Ainut tapa, jolla tästä sarjasta tulisi parempi, olisi muutama tärkeä HLBT+ hahmo. Mitään muuta parannettavaa en kerta kaikkiaan keksi. Ehdottomasti tämän vuoden huippulukukokemuksia.

Viisi tähteä

Lasten fantasian ja scifin edelläkävijä: A Wrinkle in Time

Madeleine L'Engle: A Wrinkle in Time. Square Fish, 1962. S. 203. Tiedoston koko: 3995 KB

Olin kuullut A Wrinkle in Timesta ennen uutta elokuvaa sen verran, että nimi oli tuttu (elokuva julkaistiin Suomessa kaksi päivää sitten, 6.4.2018) ja koska haluan tukea rodullistettuja naisia ja elokuvantekijöitä, aion tietenkin mennä katsomaan leffan. En kuitenkaan kykene siihen lukematta ensin kirjaa, ja onnekseni tämä (kirjastoista englanniksi erittäin huonosti saatavilla oleva) teos löytyi Kindlestä noin kuuden dollarin hintaan.

Meg Murrya ja hänen pikkuveljeään Charles Wallacea pidetään usein vähän tyhminä, eikä Meg viihdy koulussa. Perheen mainetta ei paranna se, että lasten isä on kadonnut joitain vuosia takaperin; kylällä huhutaan hänen lähteneen toisen naisen matkaan. Eräänä myrskyisenä yönä Murryjen vieraaksi tupsahtaa erikoislaatuinen Mrs Whatsit, ja pian lapset tutustuvat myös hänen sisariinsa Mrs Whohon ja Mrs Whichiin. Kolmikon mukana he ja heidän uusi ystävänsä Calvin O'Keefe pääsevät päätähuimaavalle, galakseja kattavalle seikkailulle, jonka tarkoituksena on pelastaa Megin isä pahalta SILTÄ.

Kirjan esipuheessa puhuttiin siitä, kuinka A Wrinkle in Time on raivannut tietä lasten fantasialle ja scifille, eikä sitä käy kieltäminen. Tässä 1962 julkaistussa kirjassa sovelletaan molempien genrejen elementtejä tavalla, joka edelleen tuntuu jännittävältä ja tuoreelta. Tämän lisäksi kirjassa on aikakaudelleen erittäin edistyksellisiä naishahmoja. Päähenkilö Meg on 12-vuotias tyttö, joka on taitava matematiikassa, itsepäinen, kärsimätön ja äänekäs - hyvin epäfeminiinisinä pidettyjä piirteitä. Lasten äidistä ei kerrota paljoakaan, mutta hänestä kerrotaan, että hän on briljantti tieteilijä. Ja tietenkin Mrs W:t mahdollistavat lasten koko seikkailun ja ymmärtävät maailman menosta ja pahuuden luonteesta paljon enemmän kuin kukaan kirjan mieshahmoista.

Vaikka kyseessä on lastenkirja, sitä ei ole kirjoitettu lapselliseen lässynlää-tyyliin, vaan sitä oli mukava lukea aikuisenakin. Kohdeyleisö näkyy enemmän juonesta, joka on nopeatahtinen eikä aivan aukoton; aikaa käytetään huomattavasti enemmän toimintaan kuin syventäviin selittelyihin. Minua tämä ei häirinnyt muuten kuin silloin, kun kaukaisten avaruusplaneettojen asukkaat puhuivat sujuvaa englantia. Se oli hieman erikoista.

Henkilökohtaisesti Megin kärsimättömyys ja itsepäisyys kävivät hermoilleni, enkä jaksanut hänen impulssikontrollin puutettaan. Megillä on kuitenkin hyvää hahmokehitystä tarinan aikana, ja pidin siitä, miten häntä opetetaan kääntämään nämä "viat" edukseen. Pidin myös siitä, miten kirjassa käsitellään erilaisuutta ja pidetään esillä nimenomaan sitä, miten erilaisuus on hyvä tai ainakin neutraali asia, eikä kaikkien tulisikaan olla samanlaisia. Mrs W:t ovat jo niin muinaisia, että heidän on toisinaan vaikea materialisoitua tai sanoittaa ajatuksiaan, ja ajattelin kuinka tällainenkin on varmasti merkittävää esimerkiksi lapselle, jolla on puhevaikeuksia.

Tiivistäen voisin todeta, että objektiivisesti ymmärrän miksi tällä kirjalla on (ainakin Yhdysvalloissa) niin suuri suosio, ja ymmärrän sen tärkeyden. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut aivan minua varten, ja olin iloinen kun se loppui.

Kolme tähteä

Megin perheen koira kuittaa lemmikki-kohdan HelMetin 2018 -haasteesta.

Monenlaisten mietteiden That Inevitable Victorian Thing

E. K. Johnston: That Inevitable Victorian Thing. Dutton Books, 2017. S. 326

That Inevitable Victorian Thing kiinnitti huomioni ensin kiehtovalla nimellään, sitten kauniilla kannellaan ja lopulta erikoisella takakansitekstillään. Kaiken kaikkiaan tässä oli siis täydellisesti onnistuneesti käytetty hyväksi kaikki saatavilla olevat lukijan houkuttelutekniikat.

Universumissa, jossa brittiläinen imperiumi ei ikinä kaatunut, kuningatar Victorian jälkeläinen suorassa polvessa, 18-vuotias kruununprinsessa Victoria-Margaret, saa yhden kesän vapautta imperiumin syrjäisessä kolkassa ennen kuin ottaa täydet kruununperillisen velvollisuudet vastuulleen ja menee naimisiin geneettisesti yhteensopivan kandidaatin kanssa. Väärennetyn identiteetin turvin Margaret matkustaa Kanadaan debytointiaan ja kesää varten. Samoihin debytanttijuhliin on saanut kutsun kanadalainen Helena Marcus ja hänen melkein-kihlattunsa August Callaghan, ja näiden kolmen ystävystyessä saa imperiumin tulevaisuus uuden suunnan.

Margaret, Helena ja August ovat kaikki kirjan kertojia, vaikka minun juonitiivistelmäni ja kirjan takakansiteksti antavat ymmärtää kirjan olevan täysin Margaretin näkökulmasta. Kirjalla on siis kolme merkittävää päähenkilöä, ja kaikki muut hahmot ovatkin selkeästi sivussa tapahtumista ja juonesta. Margaret ja Helena ovat mielestäni kokonaisia, monipuolisia henkilöitä, mutta August ja hänen tarinakaarensa jäävät puolinaisen oloisiksi. Augustilla ei tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin rakastaa Helenaa ja luoda juoneen hieman lisäjännitettä - ihmisenä hänestä ei ole oikein suuntaan eikä toiseen. Sen sijaan Margaret ja Helena pitävät mielenkiintoa yllä niin itseään kuin tarinaansa kohtaan. Vahvimmillaan kirja on erilaisissa representaatioissa. Helena on kolmikon ainut valkoinen hahmo, ja kaksi muuta ovat mixed race. Kirjassa on myös monenlaista HLBT+ representaatiota, mutta spoilaantumisen välttämiseksi laitan tarkennuksen vasta spoilerivaroituksen alle.

Kirja on futuristinen, mikä näkyy etenkin suuressa roolissa olevasta geeniteknologiasta ja siitä, millaiseksi anglikaanisen kirkon kuvataan kehittyneen imperiumin vuosikymmenien saatossa. Kyseessä on erittäin edistynyt ja suvaitsevainen yhteiskunta, jossa kaikkien on tarkoitus olla kuin kotonaan. Imperiumin rauhaa ja edistyksellisyyttä korostetaan antamalla vastakohta Yhdysvalloista, joiden mainitaan erinäisissä sivulauseissa ajautuneen kaaokseen ja kapinaan itsenäistymisensä jälkeen. Tästä päästään kuitenkin myös kirjan suurimpiin heikkouksiin: imperialismiin ja luokkayhteiskuntaan.

Kirjaa aloitellessani suurin epäluuloni oli se, että kirjailija jättää täysin huomiotta kolonialismin tuhoisat vaikutukset lukemattomille maille ja kansoille saadakseen toteuttaa hauskan AU-ideansa. Suorastaan näin ei käynyt, ja kolonialismin käsittelyä kirjassa kyllä yritetään, mutta se tehdään mielestäni väärää reittiä. Kirjailijan näkökulma on "Jos imperiumi (eli kolonialismi) olisi ollut tällainen, kaikilla olisi ollut kivaa!" eikä "Kolonialismi ja imperiumin olemassaolo on väärin ja pahasta." Tämä on ongelmallista, sillä eihän esimerkiksi naisten sortoa voi oikeuttaa sanomalla "Jos me alistetaankin teitä vaan tälleen vähän!" Vaikka kirjan universumin imperiumissa kaikilla on (väitteiden mukaan) hyvä olla, heidät on silti kolonisoitu. Se on väärin. Kirjan kirjoittaja on kanadalainen, eli siis entisestä brittiläisen imperiumin maasta, mutta sellaisesta, joka selvisi kolonisaatioista suhteellisen hyvin (tietenkin alkuperäisasukkaita lukuun ottamatta). Tämä varmasti vaikuttaa hänen ymmärrykseensä imperialismista ja kolonialismista, mutta näin hankalan aiheen kohdalla olisin suositellut tarkempaa tutustumista esimerkiksi Afrikan maiden kolonisaatiohistoriaan.

Toinen asia, jonka takia tätä "Imperiumissa kaikilla on hyvä olla" -gospelia oli hieman vaikea ostaa on se, että kirjan universumissa on pidetty yllä viktoriaanisia yhteiskuntaluokkia ainakin tietyn verran, mikä on... omituista. Helenan palvelija Fanny on yksi kirjan tärkeämmistä sivuhahmoista, mutta nähdäkseni hänen roolinsa nimenomaan palvelijana oli täysin tarpeeton. Vaikka Helena ajattelee Fannya ystävänä, kirjassa kuitenkin tehdään erittäin selväksi että Fanny ja muut palvelijahahmot ovat eri tasolla yhteiskunnassa kuin päähenkilöt. Kirjan maailmassa kuitenkin käytetään robotteja tekemään kotitöitä, ja saarnataan kaikkien yhdenveroisuutta, joten tällaisten eriarvoistavien mallien ylläpito tuntui tekopyhältä ja tarpeettomalta.

Futuristisesta maailmasta huolimatta kirjan juoni keskittyy pääkolmikon välisiin ihmissuhteisiin. Minulle jännitettä piti ehdottomasti yllä se, että jo aika alkuun arvasin, minkälaista representaatiota tällä asetelmalla voisi saada, mutta jännitti, tuleeko se toteutumaan. No, tulihan se. Sivujuonessa August hölmöilee perheyrityksen suhteen, mutta se juoni jää alikehitetyksi. Sillä on osansa loppuratkaisun suhteen, mutta olisin mieluummin suonut kirjalle lisää pituutta ja Augustin juonelle kunnollisen käsittelyn, kuin nykyisellään kirjaan jääneen yliluistelun tunteen. Kirjan ja ihmissuhdekuvioiden loppuratkaisu oli osaltaan sitä mitä odotinkin, mutta osaltaan jätti minut mietteliääksi. Jäin taas kerran ihmettelemään, miksi tällainen monimutkainen järjestely oli tarpeen, jos kerran imperiumi on niin suvaitsevainen ja ihana paikka kuin sen aktiivisesti väitettiin olevan.

Spoiler-varoitus

HLBT-repin osalta kirjasta siis löytyy naisia rakastavia naisia, intersukupuolinen hahmo ja polyamorinen suhde. Kun hahmot lopussa päätyvät polysuhteeseen, on sen järjestely hieman erikoinen: tarkoituksena on, että Margaret ja August menevät naimisiin imperiumin tulevaisuuden turvaamiseksi, ja Helena tulee hoviin ja on salaa heidän molempien rakastajana. En ymmärrä miksi se pitää tehdä näin vaikeasti - vähintäänkin, miksei Helena voi tässä hyvän elämän kehdossa olla avoimesti heidän kummankin rakastaja, ja miksi tarkalleen ottaen Margaret ei voi mennä naimisiin Helenan kanssa kun tätä kerran rakastaa, ja August toimia vain biologisena isänä kuninkaallisille lapsille sekä Helenan rakastajana. Tämä menee täysin yli hilseeni.

Spoilerit ohi

Pääosa tästä arviosta näyttää olevan omistettu kirjan ongelmille, joten loppuun on vielä hyvä painottaa, että kirjassa oli todellakin myös hyviä piirteitä, ja pidin hahmoista paljon. Olisin mielelläni viettänyt enemmänkin aikaa Helenan ja Margaretin kanssa Toronton debytanttikauden pyörteissä ja kesämökillä. Siitä tulikin mieleeni, että kirjassa ei suinkaan uusinneta vain viktoriaanisen kulttuurin tylsiä piirteitä kuten luokkayhteiskuntaa, vaan myös sen aika hauskoja piirteitä, kuten debytanttikulttuuria ja tanssiaisia. Kirja avautuu Helenan ja Margaretin debytanttikaudella, ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin moninaisista tanssiaisista ja muista tilaisuuksista, joita debytoimiseen liittyy. Juonen siirtyminen Kanadan maaseudulle Helenan perheen kesämökille oli kuitenkin myös erittäin samastuttavaa suomalaiselle lukijalle.

Olen kirjoittanut jo melkoisen maratoniarvion, ja edelleenkin tuntuu, että voisin avata aina uuden yksityiskohdan ja analysoida sitä parin kappaleen verran. Sitä tämä kirja juuri on: yksityiskohtia, joista kyllä muodostuu varsin omalaatuinen kokonaisuus, mutta jossa nimenomaan yksityiskohdilla on merkitystä. Kirjasta jääneet elävät mielikuvat liittyvät nimenomaan erityisiin kohtiin tarinassa enemmänkin kuin sen yleistunnelmaan. Lienee kuitenkin paras, että lopettelen tähän, niin teille jää joitain yllätyksiä vielä lukemisen varalle.

Kolme ja puoli tähteä

Kirja kuittaa yhden kohdan tuoreimmasta HelMet-haasteesta.

Ennennäkemätön, uskomaton: Illuminae

Amie Kaufman & Jay Kristoff: Illuminae. The Illuminae Files_01. Rock the Boat, 2015. S. 599

Yksi suosikki kirjaihmisiäni on Paper Fury. Seuraan häntä niin Twitterissä (koko sivuston parhaat kirja- ja kirjoittamisjutut), Instagramissa (kauneimmat kirjakuvat + edelleen parhaat jutut) kuin Goodreadsissa (viihdyttävimmät kirja-arviot), ja luen toisinaan hänen blogiaan (all of the above). Paper Fury on loistotyyppi, ja hänellä on myös melko samanlainen kirjamaku kuin minulla, joten luotan hänen suosituksiinsa. Niinpä lainasin Illuminaen tietämättä siitä mitään muuta kuin sen, että Paper Fury sanoi sen olevan erinomainen.

Illuminaesta ei voi puhua näyttämättä sitä myös. Tämä postaus sisältää siis useita kuvia kirjan sisältä. En suosittele lukemaan kuvissa näkyvää tekstiä, sillä en katsonut mitä sivuja kuvasin, enkä tiedä onko kuvissa spoilereita - ne ovat mukana vain tuomassa esiin tämän kirjan erikoislaatuisuutta.

Eri lähteistä kootut tiedostot kertovat kahden kerenzalaisen teinin tarinan alkaen heidän kotiplaneettansa tuhosta. Ezran ja Kadyn tarina tuodaan lukijan ulottuville pikaviesteinä, nauhoitettuina keskusteluina, sähköposteina, aluksen sisäisinä tiedotteina, tekoälyn datana, valvontakameran transkripteinä ja sotilasraportteina. Ison, kilpailevan korporaation hyökätessä laittomalle kaivosplaneetalle asukkaat joutuvat pakenemaan kolmelle lähistöllä olleelle isommalle alukselle: Hypatialle, Copernicukselle ja Alexanderille. Taistelusta selvinnyt hyökkääjäalus lähtee ajamaan selviytyjiä takaa hiljentääkseen heidät lopullisesti, ja Alexanderin tekoälyn taistelussa kärsimät vahingot hidastavat pakoa merkittävästi. Kadyn hakkeroidessa tietään alusten salatuimpiin tietoverkostoihin ja Ezran harjoitellessa taistelupilotin uraa varten, Copernicuksella tapahtuu kuitenkin odottamattomia, ja pian nuoret saavat taistella henkensä puolesta - omiaan vastaan.

On suoraan myönnettävä, että puolet Illuminaen charmista tulee sen erikoisesta visuaalisesta ilmeestä ja epätavallisesta tarinankerrontatavasta. Tarinanakin se on hyvä, mutta jos se olisi kirjoitettu kuten kirjat tavallisesti, se olisi vain yksi nuorten aikuisten scifikirja muiden joukossa. Tällaisenaan se ei sitä kuitenkaan ole. Illuminae on mieletön visuaalinen ja tarinankerronnallinen taideteos, jonka tekijät ovat onnistuneesti uudelleenajatelleet sen, mitä kirja voi olla. Ainut miinus mikä formaatista aiheutuu on se, että ainakin minun oli vaikeampi muodostaa suhdetta

hahmoihin kuin normaalisti. Kenties parhaiten lukija pääsee tutustumaan psykoottiseen tekoälyyn, jonka kertomana esitetään pitkiä pätkiä etenkin kirjan loppupuolelta. Myös Kady ja Ezra tulevat lopulta lukijalle tutuiksi etenkin chattilogien kautta, mutta se kestää kauemmin kuin tavallisessa kirjassa.

Kadyn, Ezran ja tekoälyn lisäksi tarinassa on runsaasti muitakin toimijoita, eikä kirja välttämättä olisi kärsinyt hahmolistasta alussa tai lopussa. Kaikilla on kuitenkin onneksi toisistaan erottuvat nimet. Hahmojen erottamista auttaa

myös se, että he liittyvät tiiviisti omiin aluksiinsa: Ezra ja kaikki UTA:n sotilashenkilöt ovat Alexanderilla, kun taas Kady, tutkijat ja hakkerit ovat pääasiassa Hypatialla. Ja sitä paitsi, mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vähemmän hahmoja lukijalla on muistettavana: nämä kirjoittajat eivät todellakaan pelkää käyttää kirvestä kun sitä tarvitaan.

Kirjan juonessa ei ole mitään mahdottoman yllättävää tai erikoista, mutta jännitettä pidetään yllä loistavasti. Viimeisilläkin epätoivon täyttämillä hetkillä mielenkiinto pysyy yllä.

Rakastan myös juonen ja hahmojen moraalisen harmauden aluetta, jolla hyvin iso osa kirjasta liikkuu: mikä on oikein ja armollista, mikä on ihmiselämän arvo, mitä tehdä kun on vain huonoja vaihtoehtoja. Näiltä tiimoilta nähdään myös runsaasti hyvää hahmokehitystä. Etenkin Ezra pitää tässä nostaa jalustalle, sillä alussa hän ärsytti minua suunnattomasti, mutta suhteellisen nopeasti huomasinkin jo pitäväni hänestä.

Seuraavaksi aion puhua kirjan loppuratkaisusta, eli spoilereita tulossa

Minun on aina vaikea sulattaa sitä, jos jo pitkältä on ollut kohtuullisen selvää että päähenkilö kuolee, olen tehnyt asian kanssa rauhan, suorastaan odotan tätä poikkeuksellista ratkaisua, ja sitten hän ei jonkun ihmeen kaupalla kuolekaan. What kind of bullshit is that?! Toisaalta halusin itkeä onnesta, kun Hypatia palasi kaikesta huolimatta takaisin noutamaan kuolevaa Kadya, mutta toisaalta tunsin oloni petetyksi, sillä Kadyn piti olla mennyttä. En tiedä. Tällaiseen on aina vaikea suhtautua. Tosin viimeinen keskustelu Kadyn ja BeiTechin toimitusjohtajan välillä on niin eeppinen, että ehkä se oli sen arvoista.

Spoilerit ohi

Lopuksi täytyy vielä sanoa noista pienistä mustista ruuduista joita näkyy monella sivulla kuvissakin. Ne ovat sensuroituja kirosanoja. Yksi parhaista viihdykkeistä, joita tämä kirja tarjosi, oli joka kohdassa miettiä, mikä kirosana mustan alta löytyisi.

Illuminae on niitä kirjoja, joista ei kerta kaikkiaan löydy mitään moitittavaa. Siispä selvät viisi tähteä.

Sain kaksi kohtaa HelMetin 2017- ja yhden kohdan 2018-haasteesta!

#Queer52: The Abyss Surrounds Us

Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us. Flux, 2016. S. 273

Tämä #Queer52 -kirja valikoitui seuraavaksi sillä turhamaisella perusteella, että haastesuoritukseni näyttäisi nätimmältä Keskeneräiset kirjaprojektit -sivulla. Ammuin kuitenkin itseäni jalkaan tässä sikäli, että annoin Libertélle joululahjaksi The Gentleman's Guide to Vice and Virtue ja näin pilasin oman linkkilistani joka tapauksessa. The Abyss Surrounds Us oli myös ensimmäinen tämän haasteen kirja, jonka Liberté on lukenut ennen minua, ja niinpä oli mielenkiintoista lähteä lukemaan tietäen jo, mitä hän oli kirjasta sanonut.

Cas on viettänyt elämänsä kasvattaen Reckoner-petoja, jotka suojelevat laivoja Uutta Tyyntämerta vainoavilta merirosvoilta. Kun Cas pääsee 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa yksin laivan ja pedon matkaan, pitäisi kyseessä olla rento rutiinikeikka, mutta ongelmat alkavat heti sataman jäätyä näkyvistä ja huipentuvat merirosvojen hyökkäykseen. Tuloksena Cas vangitaan ja viedään merirosvojen laivalle. Nämä ovat jotenkin onnistuneet saamaan käsiinsä Reckonerin poikasen ja tahtovat Casin kasvattavan sen itselleen, mutta eivät suojelijaksi vaan hyökkääjäksi. Vartijakseen Cas saa erikoisen Swiftin, jolla on tarina takanaan itselläänkin.

The Abyss Surrounds Us on nopeatahtinen seikkailukirja, joka ei jumita yksityiskohdissa ja etenee vauhdilla. Juoni on hyvin ja huolellisesti suunniteltu, ja kaikki sen käänteet palvelevat seuraajiaan. Tällä erinomaisella ominaisuudella on kuitenkin kääntöpuoli, joka on myös toinen kirjan suurista heikkouksista: siirtymät ovat välillä niin nopeita, ettei niistä meinaa pysyä perässä. Luovan kirjoittamisen perusperiaate "näytä, älä kerro" on esikoiskirjailijalta vielä hieman hakusessa, ja monet elementit jäävät lukijalle vajaiksi, kun niiden yli pyyhitään kahdella kertovalla lauseella sen sijaan, että lukijan annettaisiin kokea ne itse, näyttämällä. Toisaalta, yksittäisissä kohtauksissa näyttäminen onnistuu monesti todella hyvin, ja niistä jää erittäin eläviä mielikuvia. Skrutskie vain tarvitsee hieman lisää harjotusta ja vaativamman kustannustoimittajan.

Toinen kirjan heikkous on Cas. Hän tuntuu usein enemmän kertojanääneltä kuin päähenkilöltä. Cas herää eloon puhuessaan Reckonereista, mutta muuten hän on melko mitäänsanomaton hahmo. Swift sen sijaan on ihana ja huomattavasti kiinnostavampi monipuolisine taustatarinoineen. Jopa kirjan pahis, merirosvokapteeni Santa Elena, saa jonkin verran syvyyttä hahmoonsa vaikka pääasiassa pahis onkin. Cas kuitenkin pysyy melko mauttomana läpi kirjan. Se hahmoista täytyy kuitenkin yleisenä plussana sanoa, että etnistä diversiteettiä tästä kirjasta ei puutu mm. Casin ollessa kiinalais-amerikkalainen ja Santa Elenan tummaihoinen, ja tämä on aina ilahduttavaa.

Hyvin suunnitellun juonen lisäksi erinomaista kirjassa on sen moraalinen pohdinta. Hahmot joutuvat käymään läpi elämänvalintojaan ja moraalisia valmiuksiaan useassa otteessa, ja se on kiehtovaa. Usein joudutaan jäämään ns. harmaalle alueelle, mikä on nuortenkirjoissa melko harvinaista ja oli siis erittäin tervetullut piirre tässä kirjassa.

Toinen loistavasti käsitelty asia on Casin ja Swiftin romanssi. Sitä rakennetaan huolella ja otetaan huomioon heidän välisensä valtasuhde niin, ettei heitä pakoteta Tukholma-syndroomalta maistuvaan vartija ja vanki -asetelmaan. Romanssikaan ei ole nuortenkirjoille tyypillinen halki, poikki ja pinoon - tyyppinen osa juonta, vaan sitä todella kehitellään hiljakseen (viemättä kuitenkaan liiaksi huomiota itse seikkailujuonelta) ja sen ratkaisukin jää odottamattomaksi. Skrutskiella on siis selvästi avaimet taskussaan erinomaisten ihmissuhteiden kirjoittamiseen.

Lopuksi täytyy vielä sanoa, että rakastin kuvauksia Casin uintiretkistä ja merestä. Meri on minulle tärkeä, vapautta edustava luonnonvoima, ja uiminen yksi niistä harvoista urheilulajeista, joista pidän, joten tunsin olevani kuin kotona Reckonerien kanssa Uudessa Tyynessämeressä.

Kolme ja puoli tähteä

Neljä kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta!

Turhauttavaa toistoa: Inheritance

Malinda Lo: Inheritance. Hodder Children's Books, 2013. S. 470

Adaptation oli viiden tähden kirja, joten luonnollisesti odotukset ja paineet Inheritancea kohtaan olivat kovat. Valitettavasti se ei täyttänyt niitä, eikä osunut edes lähelle.

Arvio sisältää spoilereita sekä edeltävästä osasta että tästä kirjasta.

Reesen ja Davidin käytyä läpi Imria-kansan adaptaatioprosessin heidän elämänsä on muuttunut täysin. Toimittajat seuraavat heitä kaikkialle, mielenosoittajien joukot parveilevat heidän koulunsa ympärillä, ja hallitus tarkkailee heidän jokaista liikettään. Ollessaan sekä imrioiden, hallituksen että suuren yleisön herkeämättömän kiinnostuksen kohteena nuorten on mahdoton tietää kehen luottaa heidän yrittäessään navigoida uusia kykyjään ja tuoretta seurustelusuhdettaan.

Petyin tähän kirjaan niin pahasti, etten edes tiedä mistä aloittaa. Vaikka Inheritance ottaa saumattomasti kiinni siitä, mihin Adaptation jäi, siitä puuttuu heti ensimmäisen osan vetovoima. Alusta asti kirja tuntuu laahaavan, Reese on ärsyttävä ja tapahtumat toistavat itseään. Eritelläänpä hieman.

Edellisen osan lopussa, kun Reeselle selviää että Amber on valehdellut hänelle, Reese suuttuu - ymmärrettävästi. Inheritancen puolella hänen suuttumuksensa tuntuu kuitenkin menevän kohtuuttoman puolelle. Hän velloo jatkuvasti Amberin petoksessa (joka ei mielestäni ollut kovin erikoinen, vaan varsin ymmärrettävä liike) ja siinä miten epäluotettavina pitää kaikkia imrioita. Tämä on aihe, johon palataan suunnilleen joka toisella sivulla, ja se käy nopeasti turhauttavaksi, etenkin kun mielestäni Reesen epäluottamus imrioita kohtaan on täysin suhteetonta.

Siinä missä Adaptation on vauhdikas, Inheritance ei ole. Etenkin kirjan alku, ehkä ensimmäiset sata tai parisataa sivua, ei tunnu pääsevän minnekään. Harmaan keskellä on joitain kiinnostavampia kohtia, kuten imrioiden lehdistötilaisuus ja tapaaminen CASS:n kanssa, mutta usein näistäkin seuraa joko Reesen omaa tai Reesen ja Davidin yhteistä venkoilua siitä, kehen he voivat luottaa ja mitä heidän tulisi tehdä. Mielestäni Reese ja David tekevät harvinaisen monta typerää päätöstä siitä, mitä heidän pitäisi tai ei pitäisi tehdä, eikä minulla ole aikaa sellaiselle.

Kaiken kaikkiaan kirjan sisältö ennen viimeistä sataa sivua tuntuu koostuvan lähinnä jatkuvasta imrioiden epäluotettavuuden korostamisesta sekä Reesen ja Davidin huonoista päätöksistä, unohtamatta tietenkään kuvauksia mielenosoittajista ja internetin aina-niin-ihanista ihmisistä. Mielenkiintoisempaa vaihtelua kaavaan tuovat Reesen ja Davidin oppitunnit kykyjensä käytössä (tosin Reese on sielläkin ärsyttävä) ja turhauttavampaa vaihtelua siihen tuovat Reesen muutamat keskustelut Amberin kanssa, jotka kaikki pyörivät saman aiheen ympärillä eivätkä pääse puusta pitkään.

Viimeiset sata sivua ovat kuin eri kirjasta. Äkkiä juoni ottaa vauhtia niin äkkinäisesti, että ihan hätkähdin, kun olin niin vaipunut kirjan monotoniseen harmauteen. Adaptationin vauhti ja vaaralliset tilanteet tekevät yllättävän paluun, ja lisäksi kirjaan ilmestyy eräs todella positiivinen piirre: polyamoria.

Sanoin Adaptationin arviossa, että kolmiodraama ei melkein edes tunnu kolmiodraamalta. No, tässä kirjassa se kyllä tuntuu, mutta sen loppuratkaisu on todella odottamaton ja ilahduttava. Reese, Amber ja David päätyvät polyamoriseen suhteeseen sen sijaan, että Reesen pitäisi valita jompi kumpi, ja olen erittäin ilahtunut tästä! Uskoisin, että tämä on ensimmäinen kirja, jossa olen ikinä kohdannut polyamoriaa selkeästi esitettynä ja representoituna. Myönnettäköön, että Reese tekee polyamoriasta muutaman kommentin, jotka aiheuttivat lievää irvistelyä, mutta enimmäkseen monisuhteisuus oli kuvattu hyvin (huom! minun mielestäni, joka en ole koskaan seurustellut edes yhden ihmisen kanssa, saati useamman kerralla, enkä tiedä osaisinko jos sellainen mahdollisuus tarjoutuisikin, joten en ole paras tuomari tässä asiassa).

Lopun kiinnostavuus ja polyamoria-representaatio nostivat kirjan pisteitä huomattavasti mielessäni. Edellä mainittujen koottujen valitusten lisäksi on kuitenkin vielä mainittava kahdesta silmienpyörittelyä/tavaroidenheittelyhalua aiheuttaneesta seikasta:
1) Voidaanko nyt vaan yhdessä sopia että lopetetaan se suostumukseton hahmojen outtaaminen. Olen raivonnut tästä jo aika monta kertaa, enkä arvosta, että se pomppaa esiin lukemistossani uudestaan ja uudestaan.
2) Kirjassa on sukupuoleton hahmo, mikä olisi kiva, paitsi että ensinnäkin mikä on Reesen ja Amberin keskustelu hänen pronomineistaan? Outo, sitä se on. Reesen on ilmeisesti todella vaikea ymmärtää, että joissain kielissä ei ole sukupuolitettuja pronomineja, ja kummallekaan ei tule mieleen, että yksikkömuotoinen "they" on täysin funktionaalinen pronomini puhuttaessa englanniksi muunsukupuolisista ja sukupuolettomista henkilöistä. Toiseksi, hahmo on imria-opettaja, satoja vuosia vanha olento joka ei ole aivan kuin muut imriat tai ihmiset; ymmärtääkseni Eres on ikään kuin täysin oman rotunsa edustaja. Muusu-representaationa hän on siis hyödytön, sillä muusut ovat aivan tavallisia ihmisiä, ja jonkin fiktiivisen käyttäminen tavallisten ihmisten symbolina on toiseuttavaa, ei hyödyllistä.

Sanoin Libertélle lukiessani, että tämä on kolmen tähden kirja, jos olen armollinen. Kirja sai armollisuuspisteitä lopustaan ja polyamoriasta, joten pidän sanani.

Kolme tähteä.

11 kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta! Sehän lähti hyvin käyntiin!

Odottamattoman ilahduttava: Love Is the Drug

Alaya Dawn Johnson: Love Is the Drug. Arthur A. Levine Books, 2014. S. 335

Joulut on nyt jouluiltu ja muitakin henkisiä esteitä selvitetty, ja on aika palata kirja-arvioiden pariin. Vuotta on enää muutama päivä jäljellä ja kirjoja vielä arvioimatta enemmän kuin yhden käden sormia, eli joulukuun blogimaraton venyy tänäkin vuonna tammikuun puolelle. Pitemmittä puheitta lienee siis paras mennä asiaan: Poimin tämän kirjan kesällä kirjastosta sen kornista nimestä huolimatta, sillä takakansiteksti oli mielenkiintoinen. En kuitenkaan odottanut suuria, ja tällä kertaa sain yllättyä positiivisesti.

Emily Birdillä on täydellinen elämä, johon kuuluu täydellinen poikaystävä, täydellinen Ivy League -tulevaisuus, ja vanhempiensa täydellisenä tyttärenä oleminen. Ainut Birdin elämän pintaan säröjä nakertava tekijä on hänen ystävänsä Coffee, kemianero ja koulun huumediileri. Eräänä iltana riideltyään Coffeen kanssa jotain tapahtuu, ja Bird herää kymmenen päivää myöhemmin sairaalasta muistamatta riidan jälkeisestä ajasta mitään. Samalla maailma on ajautunut kaaokseen uuden, v-influenssaksi kutsutun viruksen levittyä tappavaa vauhtia lähes kaikkialle. Valtion palkka-agentit eivät jätä Birdiä rauhaan, ja hän alkaa epäillä tietävänsä jotain, mikä voisi olla tuhoisaa USA:n hallitukselle. Ainut ongelma on, ettei hän muista sitä.

Love Is the Drug imaisee lukijan mukaansa heti alusta odottamattomalla voimalla. Oletin kirjan olevan keskinkertainen teinidystopia/seikkailu/romanssi, mutta se olikin niin paljon enemmän. Lähes kaikki kirjan hahmot ovat amerikanafrikkalaisia tai muita ei-valkoisia, mikä on upeaa. Rotukysymysten ohella kirjassa käsitellään ymmärtävällä otteella myös luokkeroja ja Birdin erittäin vaikeaa ja monimutkaista suhdetta vanhempiinsa, erityisesti äitiinsä. Kaikki nämä kietoutuvat yhteen luomaan Birdin elämän, joka nopeasti tuntuu omalta. Päähenkilöt ovat moniulotteisia ja hyvin rakennettuja hahmoja, ja myös muutamat sivuhenkilöt ovat saaneet ansaittua huomiota. Kirjan pahis olisi ehkä kaivannut hieman enemmän luonteenpiirteitä sen ohella, että hän on paha, mutta toisaalta hän oli niitä hahmoja, jotka ovat niin vastenmielisiä että heitä rakastaa vihata.

Kirjan juoni on nopeatempoinen ja vaatii lukijalta tarkkaavaista seuraamista. Bird ja Coffee operoivat pitkälti hallitusjuonien ja salaliittoteorioiden maailmassa, ja niinpä varsinaisten action-kohtausten sijaan heidän eri löytöihinsä tulee keskittyä pysyäkseen perässä juonen liikkeistä. Se kävi ainakin toisinaan minulle hieman hankalaksi, mutta lopulta iso kuva hahmottui aivan riittävän hyvin. Kirjassa asetettu skenaario on myös hyvin aidon tuntuinen: biologisen sodankäynnin takia vapautunut vaarallinen virus, karanteenit, rokotteet, salailu ja bioterrorismin uhka eivät tuntuneet millään lailla kaukaa haetuilta. Mielenkiintoni pysyi yllä koko kirjan ajan, ja oli hauskaa nähdä, miten kaikki lopulta liittyi toisiinsa.

Tämä kirja oli ehdottomasti syksyn yllättäjä. Sekä sen juoni että toteutus olivat paljon paremmat kuin etukäteen odotin, ja arvostin erinomaisesti tehtyä ei-valkoista (sekä hieman myös ei-heteroa!) representaatiota.

Neljä tähteä.

#Queer52: Adaptation

Malinda Lo: Adaptation. Hodder Children's Books, 2014 (ensipainos 2012). S. 415

Useamman valituksentäyteisen arvion jälkeen pääsen viimeinkin kirjoittamaan kirjasta, josta oikeasti pidin todella paljon!

Reese ja David ovat matkalla kotiin väittelyturnauksesta, kun kaikki lennot lakkautetaan: linnut ovat tulleet hulluiksi ja lentäneet useiden koneiden moottoreihin aiheuttaen vakavia onnettomuuksia. Vuokra-autolla kotiin ajaminenkin käy kuitenkin vaikeaksi, kun teitä on suljettu käytöstä - ja etenkin siinä vaiheessa, kun he yöllä kolaroivat keskellä Nevadan aavikkoa. Herätessään syrjäisessä sotilassairaalassa kummallakaan ei ole juuri mitään muistikuvia kolarista tai sen ja heräämisen välisestä ajasta, mutta Reesen ja Davidin päästyä kotiin käy nopeasti selväksi, ettei kaikki heidän kehoissaan ole kuin ennen. Hämmennyksen lisäämiseksi Reese tutustuu hurmaavaan Amberiin, ja joutuu päätähuimaavan romanssin pyörteisiin, vaikka edelleen selvittelee tunteitaan myös Davidia kohtaan.

Biseksuaalinen päähenkilö! Amerikankiinalainen sivuhenkilö! Alieneita! Salaliittoteorioita! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Adaptationista löytyy näitä kaikkia, ja erinomaisella tavalla toteutettuna. Romanssi ja hahmojen tunne-elämä tasapainottavat hyvin tapahtumasta toiseen syöksyvää juonta, jonka parissa ei kirjan pituudesta huolimatta tule kertaakaan tylsää, eikä ennalta-arvattavuuskaan juuri vaivaa Lon tekstiä. Hänen otteensa avaruusolentoihin oli mielestäni kiinnostava ja raikas, eikä heistä paljastettu liikaa kerralla, vaan kirjan jälkeenkin he jäivät vielä vaivaamaan mieltä. Uudenlaiselle avaruusolioteorialle vastapainon tuottaa vanhat, varmasti suomalaisillekin tutut salaliittoteoriat Area 51:sta ja USA:n hallituksen hämäräperäisistä hankkeista siellä, joita Lo myös hyödyntää ja istuttaa tarinaansa kekseliäästi.

En yleensä ole kolmiodraamojen ystävä, mutta tätä kolmiodraamaa parantavat kaksi seikkaa: 1) tytön vaihtoehtoina on tyttö ja poika perinteisen kaksi poikaa -asetelman sijaan, ja 2) perinteisen kaksi poikaa -asetelman ärsyttävää nokittelua ei ole lainkaan, sillä Amber ja David eivät tunne toisiaan. Niinpä se ei oikeastaan tunnu kolmiodraamalta ollenkaan. Reesen pohdintaa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan ja suhteen kehittymistä Amberin kanssa kuvataan kauniisti ja aidosti, kuitenkaan väheksymättä tai tekemättä olemattomiksi hänen tunteitaan Davidia kohtaan, mikä ilahduttaa minua suuresti.

Adaptation on jännittävä, ilahduttava ja kaikin puolin mielenkiintoinen kirja jota on vaikea laskea käsistään. Olen myös juuri aloittanut sen jatko-osan, Inheritance, jonka varasin kirjastosta heti kun sain ensimmäisen kirjan loppuun.

Viisi tähteä.

#Queer52: We Are the Ants

Shaun David Hutchinson: We Are the Ants. Simon Pulse, 2016. S. 451

We Are the Antsin kuvaus kuulosti vähintäänkin erikoiselta, mutta silti se onnistui olemaan jotain aivan muuta kuin mitä odotin.

Henry Dentonin elämässä on yksinkertaisia, peruuttamattomia ongelmia, kuten poikaystävän itsemurha, koulukiusaaminen ja jatkuva avaruusolentojen sieppaamaksi joutuminen. Henry Dentonin elämässä on myös monimutkaisia, valintoja vaativia ongelmia, kuten Diego Vega, entinen paras ystävä Audrey, ja se, että avaruusolennot haluavat hänen päättävän, pelastaako maailma tuholta vai ei.

Kirja on juuri niin absurdi kuin miltä se kuulostaa, ja vähän vielä päälle. Avaruusolennot ja nappi, jolla Henry voi pelastaa maailman, esitellään heti aluksi, mutta lopulta niiden merkitys tuntuu käyvän enemmänkin symboliseksi. Henryn täytyy tehdä päätöksiä niin elämästään kuin maailman kohtalosta, mutta sitä varten hänen täytyy saada selville, mitä hän haluaa ja mikä hänelle on arvokasta. Nämä ovat teemoja, jotka puhuttelevat varmasti monia meistä.

We Are the Ants ei ole HLBT+ kirja siinä mielessä kuin jotkin toiset, vaikka Henry onkin homo. Tarina ei kuitenkaan keskity Henryn seksuaalisen suuntautumisen ympärille. Se ei ole itsensälöytämistarina, se ei ole kaapistatulotarina, eikä se ole ensisijaisesti rakkaustarina. Kirja keskittyy hyvin pitkälti Henryn sisäiseen maailmaan, ja oli siksi ainakin minulle melko raskasta luettavaa. Henry vaikuttaa olevan vakavasti masentunut, ja hänen sisäinen monologinsa kuvastaa sitä. Hänen yrityksensä tehdä selkoa itsestään ja maailmasta edistyvät hitaasti, eikä varsinkaan kirjan alkupuolella juuri tapahdu mitään. Ehkä lukijalle, joka löytää yhteyden Henryn ajatusmaailmaan - minä en sitä löytänyt - lukeminen ei tunnu niin tervassa tarpomiselta, mutta minulle kirjan alkupuolisko oli todella vaikea.

Löysin enemmän tarttumapintaa kirjan muista hahmoista, jotka ovat erinomaisesti kirjoitettuja eivätkä kärsi sivuhahmon asemastaan. Henryn ystävä Audrey oli varmaankin suosikkini ja häneen samastuin eniten, mutta myös Henryn perhe on monipuolinen ja mielenkiintoinen. Edes koulukiusaajat eivät jää kasvottomiksi hirviöiksi, eli voinen turvallisesti sanoa, että hahmot ovat Hutchinsonin vahvuus kirjailijana.

Siitä huolimatta, etten pitänyt Henrystä kertojana, jossakin vaiheessa kirjan loppupuolella hän sai sympatiani puolelleen ja kirjan ehkä viimeinen kolmannes piti minua otteessaan aivan eri tavalla kuin aiemmat osat. Pidin kirjan loppuosasta paljon ja kirjan päätös oli mielestäni onnistunut. Se ei kuitenkaan tee tekemättömäksi alkuosan pitkällisyyttä, sillä hyvän kirjan tulisi alkaa kiinnostaa lukijaa aiemmin kuin kahden kolmasosan kuluttua. Mutta jos eksistentiaaliset pohdinnat ja pitkähköt, hidastahtiset kirjat ovat juttusi, tämä on varmasti sinua varten. Minua varten se ei aivan ollut.

Kaksi ja puoli tähteä.

Eeppisen avaruustrilogian eeppinen päätös: Kausaalienkeli

Hannu Rajaniemi: Kausaalienkeli. Gummerus, 2015. S. 421. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Causal Angel vuonna 2014.

Joulun pyhät ovat ohitse ja postausjonon purkaminen jatkuu! Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogia (edeltävät osat: Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas) on kulkenut mukanani jo monta vuotta, mutta epäröin viimeisen osan aloittamista silti. En nimittäin ollut varma, saisinko siitä mitään irti - olinko unohtanut kaiken edeltävistä osista. Kirjojen juonet ovat erittäin monimutkaisia ja maailma on niin hi-tech että pelkään aina olevani ihan pihalla. Mutta huoli pois, hyvä se oli!

Mestarivaras Jean le Flambeur onnistui pelastautumaan maapallon viimeiseltä ja täydelliseltä tuholta, mutta onnistui myös siinä rytäkässä kadottamaan matkakumppaninsa, oortilaisen Mielen. Mielen avaruusalus Perhonen on tuhoutunut, joten le Flambeurin on varastettava oma vanha aluksensa takaisin sen nykyisiltä omistajilta Mielen pelastaakseen. Samaan aikaan aurinkokunta on ajautumassa kaikkien aikojen sotaan Sobornostin ja zokujen molempien havitellessa suunnatonta valtaa.

Mikäli synopsis on epämääräinen, pahoittelut; kuten juuri mainitsin, tämän sarjan juonenkäänteitä on hankala pitää mielessään kovin pitkään. Lunttasin vähän netistä ja tein parhaani. Kirjaa lukiessani muistan kuitenkin, että siitä oli kenties helpompi pysyä perillä kuin aiemmista osista, sillä viimeisessä osassa tarina fokusoi zokuihin ja Kaminari-jalokiveen ainaisten uusien juonipolkujen esittelemisen sijaan. Tämä oli mielestäni hyvä päätös, sillä monet asiat kaipasivat sulkua ja päätöstä, ja zokut ovat erittäin mielenkiintoinen huomionkohde.

Kausaalienkeli paljastaa jälleen lisää Mielen ja le Flambeurin historioista ja syventää jo ennestään erinomaisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Myös Josephine Pellegrini saa odottamattoman positiivista huomiota. Oma suosikkini oli kuitenkin ihastuttava, kaikessa tarinoita näkevä zokutyttö Zinda, ja hänen ja Mielen yhteinen sivujuoni ilahdutti minua erityisesti.

Taistelut ja loppuun kiertyvät juonikuviot ovat toinen toistaan eeppisempiä, mutta Rajaniemi pitää paketin uskomattoman onnistuneesti kasassa ja luovii tiensä loppuun, joka jättää hymyn lukijan huulille. En uskalla sanoa, että kyseessä on sarjan paras osa, koska en muista edellisiä enää kovin hyvin, mutta ehkä joskus luen ne uudestaan yhdessä putkessa, ja sitten uskallan sanoa niin.

Viisi tähteä.

Tumblrin inspiroimana: The 100

Kass Morgan: The 100. Hodder & Staughton, 2013. S. 323

Viime keväänä Tumblr-dashini täyttyi tv-sarjasta The 100 ja erityisesti siihen liittyvästä parituksesta eli shipistä nimeltä Clexa. Seurasin tätä innostusta jonkin aikaa mielenkiinnolla, kunnes toinen shipin naisista tapettiin. Tv-sarjat ovat surullisenkuuluisia HLBT+ hahmojensa tappamisesta, ja fandomin raivo on minusta oikeutettua. Kaiken tämän jälkeen, kun törmäsin alkuperäiseen kirjaan Waterstonesissa, en voinut sitä vastustaa. En ollut edes tiennyt, että tv-sarja pohjautuu kirjasarjaan, mutta pitihän minun nyt saada tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.

Maailmanlopun jälkeen ihmiskunta on muuttanut avaruusasemalle odottamaan emäplaneetan palaamista asuttavaan kuntoon. Elämän edellytykset ovat niukat, ja siksi kaikista rikoksista rangaistaan kuolemalla, paitsi jos rikollinen on alle 18-vuotias. Hieman ennen Clarke Griffinin 18-vuotispäivää hänet lähetetään yllättäen sadan muun alaikäisen rikollisen kanssa maahan, testaamaan sen asuttavuutta ensimmäisinä ihmisinä satoihin vuosiin. Nuoret joutuvat paitsi opettelemaan elämään täysin uusissa olosuhteissa, myös ratkomaan riitojaan ja kiistojaan, sekä selvittelemään ihmissuhdesotkujaan selviytymistaistonsa keskellä.

Jos mieleesi on tämän vuoden kirja-arvioideni aikana noussut kysymys: "Miksi kaikessa pitää olla homoja?" niin voin vakuuttaa, että tässä kirjassa heitä ei ole, ja voit tarttua siihen turvallisin mielin. Itse huomasin lähinnä, ettei perinteisissä heteroparituksissa ollut enää mitään erityisen kiinnostavaa. Kun on kerran löytänyt itsensä kirjan sivuilta, tuntu valtavirtaan palaaminen melko hohdottomalta. (Innostun edelleen myös heteroshipeistä, jos ne on tehty hyvin ja tuntuvat luonnollisilta. Romanssiin vain romanssin vuoksi en sen sijaan enää jaksa käyttää energiaani.)

The 100 oli ihan viihdyttävä opus, mutta odotin siltä enemmän. Kass Morganin luoma yhteiskunta avaruusasemalla on kiehtova, ja kirjan alkuasetelma kiinnostava. Morganilla on myös taito kertoa hahmojensa menneisyyksien synkistä salaisuuksista vähän kerrallaan niin, että tarina pysyy kiinnostavana mutta tiedon määrä ei häkellytä lukijaa kerralla. Valitettavasti kuitenkin kaikki nämä kiinnostavat elementit jäävät taka-alalle, kun sivu sivun jälkeen käytetään hahmojen ihmissuhdesotkujen setvimiseen ja kolmiodraaman luomiseen. Juonessa ja asetelmassa on niin paljon potentiaalia, että tämä harmittaa minua edelleen.

Kolme tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016-haasteesta! Ei kyllä näytä siltä, että kumpikaan haaste täyttyisi vielä tänäkään vuonna :D

Run, Thomas, run...

Minulla on kamala pino luettuja kirjoja odottamassa postauksia, joten yritän nyt tehdä näitä pikatahtia. The Scorch Trials ilmestyy yksinäisenä sutena ilman kaveria, koska...


Luin tämän The Maze Runnerin jatko osan muistaakseni loppukesästä. Tähän päivään menessä se ei ole löytänyt itselleen sopivaa postauskaveria. Nyt päätin, että aivan sama - olkoon yksin sitten. Kunhan saan edes yhden kirjan arvioitua pois alta.

Thomas ja kumppanit on tuotu turvaan, ruokittu ja nukutettu. Kaikki on hyvin, kunnes paljastuu, ettei kaikki olekaan hyvin, vaan edessä on testien toinen vaihe. Lyhyen levon jälkeen pojat ajetaan ulos karuun maailmaan, Flaren runtelemien ihmisten joukkoon, aavikolle polttavan auringon alle. Poikien tehtävänä on päästä aavikon ja vuorten yli turvasatamaan. Tällä kertaa kyseessä pitäisi olla lopullinen turva. Ja vaikkei olisikaan - onko pojilla vaihtoehtoja? Turvasatama on heidän ainut selvitymisen toivonsa.

James Dashnerin pitäisi kirjoittaa slasher-elokuvakäsikirjoituksia. Siinä hän olisi hyvä. The Scorch Trialsissa on ahdistava tunnelma ja koko ajan sellainen olo, että mitä vain voi tapahtua seuraavaksi. Jos kirjassa voi olla jump scareja, niin täältä niitä löytyy (mahdollisesti turhankin paljon). Eikä slasherissä tarvitsisi keskittyä henkilökehitykseen, tai henkilöihin ylipäätään. Se kun tuntuu olevan Dashnerille kovin vaikea osa-alue.

Pidän edelleen Minhosta ja Newtistä, vaikka Minho ryhtyikin tässä osassa toisinaan todella typeräksi. Thomas on edelleen aivan yhtä ärsyttävä ja tekee yhtä tyhmiä ratkaisuja kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Dashnerin pääasiallinen ongelma on kuitenkin naishahmot.

En tiedä, mistä se johtuu. Eiväthän hänen mieshahmonsakaan kovin syvällisiä ole, vaikka hän on itse mies, mutta hänen naishahmonsa ovat aivan järkyttäviä. Edellisestä kirjasta tuttu Teresa muuttuu tässä osassa täysin käsittämättömäksi, hänen motiivinsa ovat epämääräiset ja koko henkilökaari jätti minut tuntemaan oloni puulla päähän lyödyksi. Teresassa ei ole mitään järkeä. Kirjan uudet naishahmot ovat parempia kuin Teresa, mutta eivät hekään kunniamainintojen arvoisia. Dashner varmasti tuntee naisia - hän ei vain osaa kirjoittaa hyviä henkilöitä. (Muutamaa onnekasta poikkeusta lukuun ottamatta.)

Juu, valituksista on hyvä aloittaa. Oli tässä kirjassa silti kivojakin asioita. Juoni ei junnaa ja käänteitä riittää. Dashnerin luoma maailma on mielenkiintoinen ja siitä voisin lukea lisää ihan ilmankin näitä henkilöitä. Erityisesti W.I.C.K.E.D. motiiveineen kiinnostaa minua ja tekee kirjan lukemisesta kiehtovaa. Tarina jaksaa pitää otteessaan silloinkin, kun Thomas ärsyttää niin, että tekisi mieli vain paiskata koko kirja seinään. Kaiken kaikkiaan The Scorch Trials on varsin kelpo jatko-osa, astelee edeltäjänsä jalanjäljissä, eikä vaadi liikaa ajatustoimintaa.

Oikeastaan liika ajatustoiminta voi olla jopa pahasta.

Kaksi ja puoli tähteä.
James Dashner: The Scorch Trials. Chicken House, 2011. S. 359.

Oman hyllyn unohdetut: Kolme

Tämä kirja ei ole istunut hyllyssäni kovin kauaa, eikä siksi oikeastaan ole erityisen unohdettu. Päätimme kuitenkin Libetén kanssa, että laskemme sen nyt tähän projektiin, jotta pääsemme taas eteenpäin ja vaihtamaan kirjoja.

"Mustana torstaina", 12.1.2012 tapahtuu neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta ympäri maailmaa. Kaikki onnettomuudet ovat tuhoisia, mutta kolmesta koneesta löydetään yksi eloonjäänyt lapsi. "Kolmikosta" tulee koko maailman mediahuomion kohde, ja salaliittoteoreetikot kukoistavat. Miksi tästä historiallisen kammottavasta päivästä selvisivät juuri nämä kolme lasta? Onko neljännestäkin koneesta eloonjäänyt? Ja miten lapset nyt pärjäävät? Onko heissä... jotain outoa?

Kolmen alkuasetelma on jännittävä ja mielikuvitusta kiihottava. Kirja on kirjoitettu kuin tietokirja, vaihtoehtoisessa todellisuudessa jossa Mustan torstain tapahtumat ovat totisinta totta. Kirjan "kirjailija" on keskustellut niin salaliittoihmisten kuin uhrien omaisten ja heidän läheistensä kanssa, hyödyntänyt internetin keskustelupalstoja ja koonnut kiehtovan kokonaisuuden, monipuolisen ja valaisevan kuvan siitä, mitä todella tapahtui ja millainen vaikutus sillä oli.

Teos on jaettu moneen osaan, joissa vuorottelevat eloonjääneiden tarinaa ja salaliittoteoreetikoiden tarinaa kertovat osiot. Itse pidin eloonjääneiden tarinoita kiinnostavampina. Salaliittoteoriat keskittyvät pitkälti teksasilaisen lopunaikojen uskonlahkon ympärille, ja keski-ikäisten ihmisten fanaattisuudesta jaksaa lukea vain tietyn ajan kerrallaan. (En myöskään ikinä fanita sitä, kun kristinusko kuvataan hörhöilynä, vaikka maailma valitettavan täynnä näitä hörhöjä onkin.) Missään vaiheessa tapahtumat eivät kuitenkaan laahaa, vaan kertomusta viedään eteenpäin tasaiseen tahtiin molemmilla urilla. Mitä enemmän aikaa onnettomuuksista kuluu, sitä villimmäksi meno muuttuu niin eloonjääneiden kodeissa kuin Teksasissa. Loppua kohden lukija kääntää jokaisen uuden sivun silmät ymmyrkäisinä. Mitä vielä tulee?

Tosiaan, pidin enemmän eloonjääneiden kertomuksista, ja suosikkikohtiani olivat englantilaisen Jessin, yhden eloonjääneistä, Paul-sedän kertomukset. Niissä oli sopivanlainen jännite ja imu. Enempää en sano, etten vain paljasta mitään;) mutta huh. Pitää myös antaa arvostusta kirjan HLBT+ edustuksesta; Paul on homo ja kirjan "kirjoittaja" Elspeth on ollut parisuhteessa naisen kanssa.

Vain Kolmen alussa ja lopussa on romaanimuotoista kerrontaa. Muutoin koko kirja on kuin tietokirja. Sen vuoksi se on kirjoitettu lukijalle, joka jo tietää tapahtumat pääpiirteissään, eikä dramaattisista käänteistä tiputella ennakoivia vihjeitä. Ne vain pamautetaan lukijan silmille. Kirjan tyylin vuoksi se on toimiva ratkaisu ja mukavaa vaihtelua siihen, että aina tarvitsisi arvailla, mitä tämä ja tuo tarkoittaa.

Aloitin Kolmen Halloweenina, ja se oli juuri sopivaa aikaa lukea tällaista kirjaa. Jännitystä ja ahdistustakin etsiville Kolme on oiva valinta. Vain kaksi asiaa tässä kirjassa häiritsivät minua, joista ensimmäinen oli käännös. Suomennos oli tehty todella huolimattomasti ja kiireisen oloisesti, koko kirja on täynnä typeriä kirjoitusvirheitä ja huonoja rakenteita. Se oli toistuvasti hyvin ärsyttävää. Toinen oli aivan loppu, tai parikin asiaa lopusta. En sano enempää, mutta jäin... hämmentyneeksi.

Jatko-osan pariin, siis.

Neljä tähteä (päätin olla rokottamatta kirjailijaa suomentajan virheistä).
Sarah Lotz: Kolme. Karisto, 2014. S. 494. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Three samana vuonna.

Libertén Oman hyllyn unohdetut -postaus on luettavissa täällä.

Sekavia selostuksia

En lopultakaan saanut tehtyä toista postausta silloin, kun siitä oli puhe, mutta tässä taas olen.

Kuten tavallista, kävelin pitkin kirjaston englanninkielistä nuortenhyllyä etsien jotakin luettavan näköistä. Harmikseni silmiini osuvat aina vain sellaiset kirjat, jotka olen lukenut jo, tai joita en syystä tai toisesta halua lukea. Nyt minulla kuitenkin kävi onni: Parallel vilkutti minulle hyllystä ja poimin sen käteeni. Enkä voi sanoa, että katuisin.

Abbyllä on suunnitelma tulevaisuudelleen. Hyvin tarkka suunnitelma, joka muuttuu täysin hänen valitessaan teatterikurssin viimeiselle lukiovuodelleen. Abby päätyy Hollywoodiin elokuvantekoon, ei pääse aloittamaan yliopistoaan ajoissa eikä mikään muukaan mene suunnitelman mukaan. Ja sitten, 18-vuotissyntymäpäivänään, Abby herääkin kaukana Hollywoodista ja elokuvanteosta, elämästä joka on paljon lähempänä alkuperäistä suunnitelmaa kuin hänen oma elämänsä. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä on tapahtunut, ainoana vihjeenä hän löytää päästään kahdet erilaiset muistot päivälle, joka oli tasan vuosi ja yksi päivä sitten.

Tiedän, tämä kaipaa selittämistä. Parallel kertoo rinnakkaismaailmoista, siitä, mitä tapahtuu kun rinnakkaismaailmat törmäävät ja me tietyllä tavalla yhdistymme rinnakkaismaailmassa elävään kaksoisolentoomme. Abbyn kohtalo on hänen kaksoisolentonsa käsissä: koska tämä tekee erilaisia valintoja kuin Abby, Abbyn elämä voi muuttua hetkenä minä hyvänsä toiseksi siitä, mitä se oli vielä äsken. Eikä hän muista, mitä on tapahtunut.

Haluaisin selittää kaiken tästä rinnakkaismaailmakuviosta, mutta silloin pilaisin teiltä itse kirjan. Ehkä olen jo nyt pilannut, mutta en voinut jättää kaikkea pois! Koko tämä tieteellinen osio oli minusta parasta Parallelissa ja äärimmäisen kiehtovaa. Vaikka en ymmärrä fysiikasta ja tähtitieteestä juurikaan mitään, oli kaikki asiat tässä kirjassa selitetty niin helposti ja kansantajuisesti, ettei niiden ymmärtämisessä ollut mitään vaikeaa. Sitä paitsi kirjan juoni riippuu kokonaan rinnakkaismaailmojen yhdistymisestä, enkä olisi voinut tehdä kunnollista juonitiivistelmää selittämättä jotain.

Pidin Parallelista hirveästi, vaikka jotkin asiat siinä eivät olleen aivan kohdallaan. Niistä ensimmäisenä on pakko mainita tuo kansikuva, joka ei mielestäni ole erityisen hyvä. Se on kaupallisen ja viihteellisen oloinen eikä anna kirjasta niin vakavasti otettavaa kuvaa kuin pitäisi. Toisena on loppuratkaisu; en pitänyt siitä. Se varmastikin jakaa mielipiteitä ja uskon monien pitävän siitä, mutta minusta ratkaisu on epäonnistunut valinta, joka johtaa pettyneeseen lukijaan;) Ei, vakavasti puhuen, en ole ikinä ollut ympyräloppujen ystävä. Ja vaikka tämä ei suorastaan ollut perinteinen ympyräloppu, minusta se oli juonen kannalta huono ratkaisu ja tylsä lopetus. Ja kolmantena, lukujen alussa lukee aina "Here" tai "There". Ymmärsin, että "Here" olisi tarkoittanut meidän maailmaamme ja "There" rinnakkaismaailmaa, mutta useamman kerran asia ei ollut näin. Logiikka, jolla sanat lukujen alkuun on sijoiteltu, ei avautunut minulle, ja niinpä lakkasin katsomasta niitä. Suosittelen kiinnittämään enemmän huomiota päivämääriin ja vuosilukuihin joka luvun alussa: ne kertovat, missä ollaan.

Mahdollisuudet, pienten valintojen vaikutukset nousevat tämän kirjan hallitsevaksi teemaksi. Aloin lukiessani miettiä paljon omia päivittäisiä valintojani ja sitä, mitä vaihtoehtoisesta päätöksestä olisi seurannut. Vaikka minusta tuskin tulee näyttelijää Hollywoodiin mitä ikinä päätän, voi valinnoillani olla yllättävän kauaskantoiset seuraukset. Se on samaan aikaan sekä kiehtovaa että pelottavaa.

Vaikka tämän arvion pisin kappale käsittelee sitä, mistä en pitänyt, on Parallel ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se pistää ajattelemaan, siinä on upeita ja kiehtovia teorioita ja tapahtumia, eivätkä henkilötkään jätä kylmäksi. He ovat monipuolisia ja erilaisia. Juoni on yllättävä ja muuttaa jatkuvasti suuntaa. Lisäksi rakastan koulukuvauksia, joten Abbyn aika Yalessa oli kovasti mieleeni. Hän on toisinaan hieman Tyhmä Tyttö, mutta se kai oli odotettavissa;)

Neljä tähteä.
Lauren Miller: Parallel. Scholastic, 2013. S. 400.

Olen lukenut Potter-sarjaa äidilleni ääneen, alkaen ensimmäisestä kirjasta. Nyt olemme jo yli puolen välin kolmannessa, joten postaan tämän toisen kirjan häpeällisen myöhään, mutta tässä se silti on...

Harryn toinen vuosi Tylypahkassa ei suju aivan odotusten mukaan. Uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on aivoton idiootti ja joku jättää verisiä viestejä koulun seinälle, uhkaillen oppilaita ja henkilökuntaa Luihusen perillisellä. Pian jästisyntyisten oppilaiden kimppuun aletaan hyökkäillä. Tunnelma koulussa käy kireäksi, ja lopulta eräs oppilas siepataan. Harryn ja Ronin lähtiessä tutkimaan asiaa Harry saakin huomata olevansa jälleen tekemisissä vanhan vihollisensa kanssa...

Rakastan Harry Pottereita. Ne ovat kirjallinen esikuvani enkä ikinä väsy niihin. Silti saatan nyt, monta kertaa sarjan läpi lukeneena ja vanhemmaksi kasvaneena, sanoa, etteivät ne ole täydellisiä. Potterit eivät kärsi lapsellisesta kirjoitustyylistä, edes alussa, vaan ongelmana on liiallinen toisto. Menneitä tapahtumia kerrataan antaumuksella, liikaakin. Muistutus on hyvä, mutta paikoin tämä alkaa jo lähennellä lukijan aliarviointia. Muutoin minulla ei ole mitään valitettavaa, sillä kieli on rikasta, hahmoihin voi samastua, tyyli on mukaansatempaava ja hauska, juoni jaksaa kiinnostaa. Juuri 50 vuotta täyttänyt J. K. Rowling on, todellakin, kuningatar.

Viisi tähteä. Koska en ikinä voisi antaa Potterille mitään vähempää.
J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets. Bloomsbury, 1998 (tämä painos 2002). S. 251

Toisella sijalla

Olen viimeaikoina lukenut jonkin verran sarjojen toisia osia, joten niitä on nyt hyvä kasata tähän samaan postaukseen.

Zombisaaga jatkuu. En olisi todellakaan jättänyt tätä lukematta.

Bobby herää koomasta mielestään vähintäänkin epäilyttävissä olosuhteissa. Hänelle kerrotaan, että koko Skotlanti on zombitartunnan takia karanteenissa, mutta että hän on kyllä turvassa. Seuraavaksi hänen huoneensa ovesta pyrkiikin sisään joukko lapsizombeja eikä Bobbyn auta muuta kuin etsiä vanhat kamunsa ja jatkaa hyväksihavaitulla taistele ja pakene -linjalla. Kaikki kuitenkin mutkistuu, kun Smitty on kadoksissa ja nuoret huomaavat saaneensa zombien lisäksi myös ihmisvihollisia.

Unfed ei ollut samalla tavalla pseudopelottava kuin Undead - se ei ollut pelottava ollenkaan. Vauhtia ja jännitystä kyllä riitti, mutta on jokseenkin hyväntahtoista kutsua tätä kirjaa kauhuksi. Joka tapauksessa, vaikka McKay jossain määrin noudattaakin edellisen kirjan reseptiä, hän on lisännyt siihen uusia mausteita ja pitänyt koostumuksen tuoreena, joten pitkästyminen ei lukijaa kiusaa.

Rakastan edelleen Bobbya ja hänen jalat maassa -asennettaan. Jos sarjan kertoja olisi kuka tahansa muu, en jaksaisi keskittyä. Paitsi ehkä Smitty, mutta tässä osassa hän on ensimmäisen puoliskon ajan teillä tietymättömillä, mikä osaltaan laskee kirjan tasoa. Hänen "tilalleen" kirjoitettu mieshahmo, Russ, on sen sijaan melko kömpelö veto. Häneen liittyvät juonikuviot on helppo arvata ja Smittyn palatessa porukkaan heidän välisensä kukkotappelu on epäoriginaalia ja turhauttavaa. Alice ja Pete pysyvät omina itsenään, eivätkä saa erityistä syvyyttä. Bobbyn suhdetta äitiinsä sen sijaan avataan kiinnostavalla tavalla.

Action-osuudet ovat sujuvia ja hengästyttävää luettavaa. Ne kannattelevat kirjaa silloinkin kun juoni ei oikein muuten etene. Parasta on silti McKayn ihanan nokkela ja ironinen huumori, jota hän viljelee läpi kirjojensa. Joten vaikka Unfed ei ole yhtä hyvä kuin Undead, se on varsin viihdyttävä jatko-osa, jossa on useita erinomaisia kohtauksia ja monia kiinnostavia elementtejä. Lopussa moni asia jätetään auki, joten jään mielenkiinnolla odottamaan, seuraako jatkoa.

Enemmän suudelmia olisi kyllä saanut olla.

Kolme tähteä.
Kirsty McKay: Unfed. Chicken House, 2012. S. 307.

Uskomatonta kyllä, tämä kirja kelpasi yhden HelMet-haasteen kohdan täyttäjäksi.

Tämä on nyt ensimmäinen Kirotut ensimmäiset osat- projektini varsinainen kohde, eli toinen osa. Luin trilogian aloituksen Kvanttivarkaan syksyllä ja tätä nykyä myös Fraktaaliruhtinas on omistuksessani, ja ne näyttävät kauhean kauniilta vierekkäin hyllyssä. (Tulisiko se Kausaalienkelikin jo pokkariksi...?)

Jean le Flambeur ja Mieli ovat lähteneet Marsista aluksellaan Perhosella mutta heillä on edelleen tehtävä suoritettavanaan. Se vie heidän matkansa emo-Maahan, jossa viimeiset ihmiset vielä sinnittelevät kaupungissaan, villikoodiaavikon ympäröiminä. Maassa Gomelezin suvun tytär Tawaddud lähetetään oppaaksi Sobornostin lähettiläälle, joka on tullut tutkimaan erään valtuustoedustajan salaperäistä kuolemaa. Hioessaan suunnitelmaansa Jeanin, Mielen ja Perhosen on pidettävä Pellegrini tyytyväisenä, jottei kolmikko jää Sobornostin valtapelin jalkoihin.

Fraktaaliruhtinas on miellyttävällä tavalla samankaltainen, mutta kuitenkin hyvin erilainen edeltäjästään. Keskeisiä henkilöitä on nyt vähemmän, mikä helpottaa tarinan seuraamista, ja ensimmäisen osan välinäytökset on jätetty pois. Niiden sijaan kirjassa on henkilöiden kertomia tarinoita, jotka avaavat sarjan maailman historiaa ja henkilöiden taustoja. Vaikka välinäytöksissä oli oma charminsa, tämä oli lukijan yleisen mielenkiinnon tyydyttämisen kannalta parempi ratkaisu. Myös Tawaddudista, vaikka hän tulikin mukaan uutena hahmona, ehti loppuun päästyä tulla merkittävä ja mielenkiintoinen henkilö.

Rakastan Rajaniemen vauhdikkaita ja mielikuvituksellisia visioita. Etenkin Maa on kiehtova kaikessa outoudessaan, sillä sieltähän kaikki lopultakin alkoi. Toisinaan kerronta yltyy niin teknilliseksi ja/tai poliittiseksi, etten jaksanut täysin keskittyä siihen, mutta mitäpä pienistä. Fraktaaliruhtinas myös pitää kiinni edeltäjänsä mallista, jonka mukaan vain kirjassa olemassaolevia asioita ei esitellä erikseen, vaan lukija oppii ikään kuin kokemuksesta, mitä ne tarkoittavat. Pidän siitä. Rajaniemi uskaltaa luottaa lukijoihinsa, ja se on minusta hienoa.

Olimme toissapäivänä katsomassa Kaiken teoria -elokuvaa, ja siinä mainittiin Schrödingerin laatikko. Kyseinen fysiikan pulma on suuressa osassa Fraktaaliruhtinaan juonta, kuten luultavasti myös kaikenlaiset muut fysiikkaan liittyvät asiat joista en tiedä mitään ja jotka siksi assosioin vain tähän kirjaan liittyviksi. Fraktaaliruhtinas kärsi edeltäjäänsä enemmän käsittämättömästä fysiikkaselostuksesta, mikä toisinaan väliaikaisesti herpaannutti mielenkiintoni sitä kohtaan. Upean juonikuvion ja kiinnostavien hahmojen myötä jaksoin kuitenkin aina palata, ja loppu on suorastaan tajunnanräjäyttävä.

Haluan vielä sanoa olevani aika varma, että Rajaniemi on tehnyt Oortista suomalaisten ja muiden pohjoisten kansojen avaruuskodin. Heidän kulttuurinsa on viehättävän eksoottinen ja samalla siinä on jotain niin kovin tuttua saunoineen ja kitkeränmakuisine lakritsiteejuomineen. On mahdollista, että asiasta on varmaakin tietoa, mutta minulla sitä ei ole.

Neljä ja puoli tähteä.
Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas. Gummerus, 2014. S. 440. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä The Fractal Prince vuonna 2013.

(Rajaniemi on suomalainen, Skotlannissa asuva kirjailija, joka kirjoittaa englanniksi.) Sain myös yhden HelMet -kohdan tällä kirjalla!

Toinen Karousta ja kimeereistä kertova kirja lähti mukaani yksi päivä kirjastosta. Se oli positiivinen yllätys.

Karou on jättänyt Akivan ja lentänyt Eretziin liittymään kimeerien vähiin jäljellä oleviin joukkoihin. Brimstonen oppilaana toimineesta Karousta tehdään joukkojen henkiinherättäjä ja itse Valkoinen Susi valvoo hänen työskentelyään - ja muutakin elämäänsä, niin hyvässä kuin pahassa. Samaan aikaan Akiva on palannut serafiarmeijaan sisarustensa luokse maailma mullistuneena. Hän kärsii ilman Karouta, mutta on vakuuttunut siitä, ettei enää aio vahingoittaa yhtäkään kimeeriä.

Aika taistelun ja tähtivalon käynnistyy hieman hitaasti, mutta kun alkaa tapahtua, siitä ei enää tule loppua. Niin kimeeriarmeija meidän maailmassamme kuin serafiarmeija Eretzissä ovat edelleen aseissa hampaisiin saakka ja jälki on sen mukaista. Samalla valtaapitävät molemmissa heimoissa pelaavat valtapelejään, joiden nappuloiksi myös Karou ja Akiva joutuvat. Kirjaa rytmittävät ihanan tavalliset Zuzanan pätkät. Loppua kohden juoni tiivistyy ja mukana on useita silmät suuriksi räväyttäviä käänteitä.

Kaksi arviota jo kirjoitettuani alan olla niin väsynyt, etten enää tiedä, mitä sanoa:) Toisesta Karou-kirjasta Luojan kiitos puuttuivat ensimmäisen osan ärsyttävät elementit: nimi on minusta erinomaisesti suomennettu, takakansiteksti ei ollut historiallisen karmea ja lapsellisesta kirjoitustyylistäkin oli päästy eroon. Ainoastaan naurettavan suuri fonttikoko on pidetty samana, mutta sen voin antaa anteeksi.

Hieman Aika taistelun ja tähtivalon kärsii trilogian toisen osan paikastaan. Se on väliosa, jossa prosessoidaan tapahtunutta ja valmistaudutaan tulevaan, mutta iso oma rooli puuttuu. Tämän onneksi huomaa vasta kirjan luettuaan, joten kyseessä ei ole iso puute.

Kirjassa tutustutaan moniin uusiin/uudehkoihin hahmoihin ja he ovat kategorisesti erittäin kiinnostavia. Kertojanäkökulmia kylläkin karsisin, sillä niitä oli nyt paljon. Vaikka Karou ja Akiva ovat kumpikin vuorollaan sekä todella ärsyttäviä että todella typeriä, heidän uskolliset seuralaisensa onneksi enimmäkseen eivät ole. Lopussa tapahtuu yhden heidän suhteensa aivan kamalia, mutta ei siitä sen enempää.

Nyt aivotoimintani alkaa olla finaalissa. Toivottavasti kuitenkin saitte tästä viimeisestäkin arviosta jotain irti.

Neljä tähteä.
Laini Taylor: Aika taistelun ja tähtivalon. Tammi, 2013. S. 648. Englanninkielinen alkuteos Days of Blood and Starlight julkaistu vuonna 2012.

Nuoriso-osasto

Kaiken tämän klassikkoilun ja vakavien trillereiden jälkeen (postaus tulossa) on hyvä välillä rentoutua nuortenkirjojen parissa. Tämän postauksen omistan siis niille.


Bongasin Malorie Blackmanin Boys Don't Cryn jonkin kesällä lukemani kirjan takaosasta ja painoin sen silloin mieleeni. Kun se sitten eräällä kirjastoreissulla sattui komeilemaan hyllyssä, otin sen mukaan ja täytyy sanoa että vaikka odotin kiinnostavaa kirjaa, se onnistui silti yllättämään minut iloisesti!

Dante odottaa kotona ylioppilaskokeidensa tuloksia ja hänen päänsä on täynnä suunnitelmia jatko-opinnoista ja mahtavana edessä siintävästä elämästä, kun hänen entinen tyttöystävänsä ilmestyy lastenvaunujen kanssa ovelle. Dante päästää Melanien sisään kuullakseen elämänsä järkyttävimmät uutiset ja kohdatakseen tytön kauppaan lähdettyä vielä isomman shokin: Melanie ei ole tulossa takaisin. Neljä A:ta (paras arvosana) kirjoittanut Dante saa haudata yliopistohaaveensa, kun käy selväksi, että hänen on pakko pitää huolta omasta tyttärestään.

Huomaan saman ongelman kuin minkä eteen takakansitekstin laatijat ovat luultavasti joutuneet: järkevää tiivistelmää on vaikea kirjoittaa ilman, että kirja vaikuttaa kertovan pelkästään teini-isyydestä. Toki se on iso aihe, mutta kirjassa on niin paljon enemmänkin... Se kertoo erilaisuudesta, tunteiden käsittelystä ja kehittymisestä, väistämättömän hyväksymisestä, perheestä ja sen merktiyksestä, elämän vaikeudesta...Takakannen perusteella en olisi ikinä odottanut näin moniulotteista kirjaa.

Danten lisäksi merkittäviä hahmoja ovat hänen pikkuveljensä Adam (ihana!!!), hänen isänsä sekä hänen ystävänsä Josh. Jokaisella on oma roolinsa tarinassa ja jokaisella myös oma näkökulmansa siihen - Adamilla on jopa osittain oma tarinansa, mikä alussa tuntui vähän häiritsevältä, mutta lopussa tarinat yhtenevät kammottavalla mutta hyvin toimivalla tavalla. Toki ne tapaavat toisensa välillä myös kirjan keskellä. Hahmot ovat välillä ärsyttäviä, varsinkin Dante, mutta he ovat hyvin aidon oloisia ja monipuolisia.

Lopussa hämmennyin kovasti, kun jostain kävi ilmi, että päähenkilö perheineen ovat tummaihoisia. Normatiivisesti valkoisessa mielessäni olin kuvitellut heidät valkoisiksi uhraamatta asialle lainkaan enempää ajatuksia, mutta tajusin kirjailijan kuvaa katsoessani että eiköhän musta kirjailija yhtä lailla normatiivisesti kuvittele hahmonsa mustiksi. Minun päässäni he nyt kumminkin jäivät valkoisiksi.

Itkin ja nauroin. Boys Don't Cry on uskomattoman hyvä ja elämänmakuinen kirja, jossa on sekä mahtavaa huumoria että vakavampi, jopa synkkä ulottuvuus. Ihan mahtavaa.

Viisi tähteä.
Malorie Blackman: Boys Don't Cry. Doubleday, 2010. S. 302.




W.A.R.P. -kirjoista ensimmäinen, Salamurhaajan oppipoika, oli hienoinen pettymys. Ehkä olen jo osin kasvanut ohi Colferin tyylistä, ja lisäksi minua ärsytti omaperäisyyden tunteen puuttuminen. Vaikutti siltä, että jossain määrin Colfer vain toisti Fowleja ja kaikki muu oli niin sekavaa, etten tajunnut puoliakaan. Päätin silti antaa Pyövelin vallankumoukselle mahdollisuuden, ja olen iloinen että tein niin.

Luojan kiitos kirjan alussa on lyhyt tiivistys siitä, mitä edellisessä osassa oli tapahtunut - muuten olisin ollut tässä kirjassa aivan yhtä pihalla. Selostuksen avulla pääsin kuitenkin alkuun ja onneksi tämä kirja ei ollut lainkaan niin hämmentävä kuin edellinen. Pysyttiin enimmäkseen yhdellä aikakaudella ja toisenkin tapahtumat linkittyivät selkeästi tähän pääasialliseen. Niinpä tarinan seuraamisesta tuli paljon helpompaa, ja osin jopa Salamurhaajan oppipojan tapahtumat selkiytyivät tässä vaiheessa.

Menoa ja meninikiä tietenkin riittää, eihän muuten kyseessä olisi Colferin kirja lainkaan. Päähenkilöt Chevie ja Riley, etenkin Chevie, saavat vähän lihaa luidensa ympärille ja rupeavat erottumaan omina hahmoinaan. En ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä, että Otto Malarkey on niin suuressa osassa - mutta siellä hän nyt kuitenkin on, joten kaipa on turha valittaa.

Jos totta puhutaan, Pyövelin vallankumous käsittelee oikeasti tärkeitä asioita, kuten vallanhimoa, julmuutta, henkilöpalvontaa ja fanaattisuutta. Tätä vakavampaa puolta on vain hankala huomata kaiken sen juonen puitteissa tapahtuvan säätämisen takaa. Tämäkään kirja ei täysillä iskenyt, mutta oli kyllä parempi kuin sarjan ensimmäinen osa, joten sikäli voin suositella. Itse ehkä tosin yrittäisin englanniksi, sillä suomennoksessa oli joitain aivan typeriä fiboja, tyyliin: "I can tell" oli suomennettu "Voin kertoa" kun sen merkitys tilanteessa olisi selvästi ollut "Kyllä minä huomaan" tms.

Kolme ja puoli tähteä
Eoin Colfer: W.A.R.P. 2. kirja: Pyövelin vallankumous. WSOY, 2014. S. 344.



Fruits Basketin lukemiseni on ollut nyt jonkin aikaa katkolla, sillä kotikirjastoni ei tuottanut 16 osan englanninkielistä versiota. Lopulta jouduin lukemaan kyseisen osan suomeksi. Nyt olen kuitenkin jo todella lähellä loppua, sillä pääsin osaan 18 asti, ja tällä kertaa olin jopa niin fiksu että minulla on jotain sanottavaa joka osasta erikseen! (Kirjoitin ajatuksiani ylös heti lukemisen jälkeen, ennen kuin ehdin sekoittaa osia keskenään päässäni. Hyvä idea.)

Osa 15 on alussa todella synkkä ja ahdistava (VIHAAN AKITOA), mutta siinä tapahtuu kesken kaiken täydellinen suunnanmuutos ja tunnelma muuttuukin taas iloisen kepeäksi. Tämä on hyvin hämmentävää, mutta myös helpottavaa. Erityisesti rakastan lopussa olevaa näytelmää Sorta Cinderella (suom. Vähän niinku Tuhkimo).

Osassa 16 arvaattekin varmaan, että suomenkielisyys häiritsi minua aika paljon. Etenkin alussa, sitten siihen tottui edes vähän. Eniten minua häiritsivät nimien erilaiset kirjoitusasut - ymmärrän, että se johtuu lausumistekijöistä, mutta en kerta kaikkiaan pääse yli siitä, että päähenkilön nimi olisi Tooru. Minulle hän tulee aina ja ikuisesti olemaan Tohru. Ja Tohrusta puheen ollen, tässä osassa kuulemme lisää hänen isästään ja äidistään ja se tarina onkin hyvin kiinnostava; ylipäätään kyseessä on erinomainen osa.

Seitsemässätoista syvennytään Akitoon. Juoni tiivistyy sarjan lähetessä loppuaan ja lukijalle paljastetaan hyvin shokeeraavia uutisia. Ikävästi inhimillistävät Akitoa etten voi vihata häntä ihan niin paljon. Tosin tämä hetkellinen herkistyminen kohtaa loppunsa jo osassa 18. EN KESTÄ. KAMALA TYYPPI. Sanat eivät edes riitä kuvaamaan raivoani.

Muuta osasta 18? Machiin syventyminen oli todella kiinnostavaa ja teki hahmosta paljon tarpeellisemman oloisen, kun hän on tähän saakka ollut aika random tyyppi, jonka tarkoitusta en ole oikein ymmärtänyt. Täytyy myös sanoa, että rakastan syvästi Yukin ja Kakerun bromancea:) Tohrun rakkauselämän suhteen olen hyväksynyt väistämättömän, joten onneksi Yukilla on edes joku johon tukeutua.