Luin tämän The Maze Runnerin jatko osan muistaakseni loppukesästä. Tähän päivään menessä se ei ole löytänyt itselleen sopivaa postauskaveria. Nyt päätin, että aivan sama - olkoon yksin sitten. Kunhan saan edes yhden kirjan arvioitua pois alta.Thomas ja kumppanit on tuotu turvaan, ruokittu ja nukutettu. Kaikki on hyvin, kunnes paljastuu, ettei kaikki olekaan hyvin, vaan edessä on testien toinen vaihe. Lyhyen levon jälkeen pojat ajetaan ulos karuun maailmaan, Flaren runtelemien ihmisten joukkoon, aavikolle polttavan auringon alle. Poikien tehtävänä on päästä aavikon ja vuorten yli turvasatamaan. Tällä kertaa kyseessä pitäisi olla lopullinen turva. Ja vaikkei olisikaan - onko pojilla vaihtoehtoja? Turvasatama on heidän ainut selvitymisen toivonsa.
James Dashnerin pitäisi kirjoittaa slasher-elokuvakäsikirjoituksia. Siinä hän olisi hyvä. The Scorch Trialsissa on ahdistava tunnelma ja koko ajan sellainen olo, että mitä vain voi tapahtua seuraavaksi. Jos kirjassa voi olla jump scareja, niin täältä niitä löytyy (mahdollisesti turhankin paljon). Eikä slasherissä tarvitsisi keskittyä henkilökehitykseen, tai henkilöihin ylipäätään. Se kun tuntuu olevan Dashnerille kovin vaikea osa-alue.
Pidän edelleen Minhosta ja Newtistä, vaikka Minho ryhtyikin tässä osassa toisinaan todella typeräksi. Thomas on edelleen aivan yhtä ärsyttävä ja tekee yhtä tyhmiä ratkaisuja kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Dashnerin pääasiallinen ongelma on kuitenkin naishahmot.
En tiedä, mistä se johtuu. Eiväthän hänen mieshahmonsakaan kovin syvällisiä ole, vaikka hän on itse mies, mutta hänen naishahmonsa ovat aivan järkyttäviä. Edellisestä kirjasta tuttu Teresa muuttuu tässä osassa täysin käsittämättömäksi, hänen motiivinsa ovat epämääräiset ja koko henkilökaari jätti minut tuntemaan oloni puulla päähän lyödyksi. Teresassa ei ole mitään järkeä. Kirjan uudet naishahmot ovat parempia kuin Teresa, mutta eivät hekään kunniamainintojen arvoisia. Dashner varmasti tuntee naisia - hän ei vain osaa kirjoittaa hyviä henkilöitä. (Muutamaa onnekasta poikkeusta lukuun ottamatta.)
Juu, valituksista on hyvä aloittaa. Oli tässä kirjassa silti kivojakin asioita. Juoni ei junnaa ja käänteitä riittää. Dashnerin luoma maailma on mielenkiintoinen ja siitä voisin lukea lisää ihan ilmankin näitä henkilöitä. Erityisesti W.I.C.K.E.D. motiiveineen kiinnostaa minua ja tekee kirjan lukemisesta kiehtovaa. Tarina jaksaa pitää otteessaan silloinkin, kun Thomas ärsyttää niin, että tekisi mieli vain paiskata koko kirja seinään. Kaiken kaikkiaan The Scorch Trials on varsin kelpo jatko-osa, astelee edeltäjänsä jalanjäljissä, eikä vaadi liikaa ajatustoimintaa.
Oikeastaan liika ajatustoiminta voi olla jopa pahasta.
Kaksi ja puoli tähteä.
James Dashner: The Scorch Trials. Chicken House, 2011. S. 359.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti