Täysi napakymppi: The Vanishing Stair

Maureen Johnson: The Vanishing Stair. Lukenut Kate Rudd. HarperAudio, 2019. Kesto: 9 h 14 min.

Truly Deviousin jatko-osa pani edeltäjäänsä paremmaksi. Olin äärimmäisen tyytyväinen kun se oli saatavilla BookBeatissa heti ilmestymispäivänä, eikä minun siis tarvinnut odottaa maailmalla seilaavaa ennakkotilaustani fyysisestä kirjasta. Kuuntelinkin koko pitkähkön kirjan sitten kahdessa päivässä.

Draama Ellingham Academyssa on vienyt Stevien takaisin kotiin vanhempiensa vahtivan silmän alle, mutta uudet todisteet melkein sata vuotta vanhassa akatemian perustajan perheenjäsenten kidnappauksessa pitävät Stevietä otteessaan. Kun tilaisuus palata Ellinghamiin siis tarjoutuu yllättävältä taholta ja epämiellyttävien reunaehtojen kera, ei Stevie voi olla tarttumatta siihen. Koulussa asiat ovat kuitenkin muutoksessa, eikä Stevien ole enää yhtä helppo jatkaa tutkimustaan. Ellinghamin historian ja kiinnostavan harjoittelupaikan valjetessa Stevie kuitenkin alkaa nähdä asioiden välillä yhteyksiä, joita kukaan muu ei ole aiemmin nähnyt, ja syksyn toisen ruumiin löydyttyä alkaa menneen ja nykyisyyden välinen verho tuntua ohuelta.

Truly Deviousin kanssa muistan ajatelleeni, että kirja oli hyvä, mutta jotain jäi puuttumaan. The Vanishing Stairissa tämä aukko on paikattu, ja kirjassa kaikki on kohdallaan. Mysteerit etenevät kutkuttavaa tahtia ja jännite pysyy yllä erinomaisesti. Kirja tarjoaa paljon vastauksia ensimmäisen osan kysymyksiin, mutta nostattaa vuorostaan vielä suurempia kysymysmerkkejä ja jättää odottamaan trilogian viimeistä osaa malttamattomana. Erityisesti pidän siitä, että kaikki todisteet tarjoillaan lukijalle Stevien ohella - 1930-luvun tapauksesta lukija tietää jopa enemmän kuin Stevie, sillä tämäkin kirja liikkuu kahdella aikatasolla - ja tapauksia on oikeasti mahdollista ratkoa lukiessaan. Esimerkiksi minä tajusin yhden loppupuolen paljastuksen hieman ennen kuin se tuotiin suoranaisesti esille, mutta en niin paljon etukäteen, että se olisi ollut turhauttavaa tai tylsää. Juuri sen verran, että paljastuksen tullessa sain silti hieman yllättyä siitä että olin ollut oikeassa ja olla tyytyväinen itseeni.

Juoni ja mysteeri ovat kiehtovia, mutta parasta tässä kirjassa ovat silti hahmot - erityisesti Nate. Pidin hänestä ensimmäisessäkin osassa, mutta tässä kirjassa hän puhkesi kukkaan mielessäni ja rakastuin/samastuin häneen 100% koko ajan. Nate kirjoittajanblokkeineen, sosiaalisine ahdistuksineen ja kuivine huumorintajuineen vetoaa minuun enemmän kuin mikään muu hahmo vähään aikaan. Muista hahmoista on sanottava, että olen iloinen, kun muunsukupuolinen Vi sai enemmän sivutilaa, eikä hänen pronomineissaan enää ollut lipsahduksia toisin kuin ensimmäisessä osassa. The Vanishing Stair esittelee myös joitakin uusia hahmoja molemmille aikajanoille, ja hekin ovat varsin kiinnostavia tapauksia.

Sananen romanssista ja Davidista. En jaksa kumpaakaan. David ja Stevie ovat alusta asti kommunikoineet huonosti, ja se vain pahenee tässä kirjassa. Heidän jatkuva kuumaa/kylmää leikkinsä on rasittavaa seurattavaa, sillä David on manipuloiva kusipää enkä pidä hänestä, vaikka ilmeisesti tarkoitus olisi. Sinällään siinä, miten romanssi on kirjoitettu, ei ole mitään vikaa - se on kahden dysfunktionaalisen ihmisen dysfunktionaalinen romanssi, kemia ja vetovoima toimivat, mutta minun kärsivällisyyteni tälle loppuu ennen kuin alkoikaan.

Ellingham Academy paikkana jaksaa kiehtoa minua. Kuten tiedätte, sisäoppilaitos tapahtumapaikkana on yksi suosikeistani, mutta se toimii erityisen hyvin murhamysteerin tunnelman luomiseen ja tapauksen rajaamiseen. Myös koulun traaginen historia lisää ripauksen goottilaista henkeä. Mutta Ellingham kuulostaa myös vain kouluna melkein utopistisen ihanalta paikalta: opiskele sitä mikä kiinnostaa parhaiden asiantuntijoiden johdolla, käytössäsi ovat kaikki resurssit mitä voit vain toivoa sekä koko tiivis kouluyhteisö samanhenkisiä ihmisä. Tahdon.

Lopuksi täytyy vielä tehdä Says Who shoutout. Says Who on Maureen Johnsonin ja Dan Sinkerin viikottainen podcast, joka käsittelee Yhdysvaltain ajankohtaispolitiikkaa selviytymiskeinon näkökulmasta. Yksi pääselviytymiskeinoja podcastissa on, että Trumpin presidenttiyden loppuessa Maureen ja Dan lähtevät lomalle Disney Worldiin, ja Disney World mainitaankin podcastissa usein. Joskus se on jopa kokonaisen jakson aiheena. The Vanishing Stairissa esitellään uusi hahmo, joka tietää kaiken Disney Worldista ja saatoin kuulla hänen puheensa Maureenin äänellä. Muutenkin Maureen Johnsonin kirjoittajanääni on hyvin omanlaisensa, ja hänen oikeaa ääntään joka viikko kuuntelevana oli yhtenäisyydet helppo tunnistaa kirjasta. Tämä ilahdutti minua suuresti.

Viisi tähteä

Kolme kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää (sijoittuu nykyaikaan, enkä ihan oikeasti tahdo elää millään muulla aikakaudella)
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

The Breakfast Club murhalla höystettynä: One of Us Is Lying

Karen M. McManus: One of Us Is Lying. Penguin Books, 2017. S. 358

Kirjan etukannessa lukee: "Nörtti. Urheilija. Rikollinen. Prinsessa. Murha." Takakannessa lukee: "Viisi opiskelijaa kävelee jälki-istuntoon. Vain neljä poistuu hengissä." Tietenkin assosiaatio 80-luvun teinielokuvaan The Breakfast Clubiin on väistämätön ja nopea, mutta mitäpä tarinaa ei pieni murha parantaisi? Tiesin, että tahdon lukea One of Us Is Lyingin heti kun kuulin siitä.

Koulun älykkö Bronwyn, paha poika Nate, baseball-tähti Cooper, prom-prinsessa Addy ja ulkopuolinen Simon, epätodennäköinen joukko yhdessä, löytävät itsensä jälki-istunnosta eräänä syysiltapäivänä. Kesken jälki-istunnon Simon saa allergisen reaktion juomastaan vedestä ja kuolee. Se jättää neljä muuta opiskelijaa epäilyksen alle, ja pian selviää, että heillä kaikilla on salaisuuksia, jotka he haluaisivat pitää itsellään, mutta jotka uhkasivat paljastua Simonin pitämässä About That juorusovelluksessa. Kaikki vakuuttavat syyttömyyttään, mutta jonkunhan on pakko valehdella, eikö?

Tämä on niitä kirjoja, joita on vaikea arvioida paljastamatta liikaa. Yritän kuitenkin sanoa jotain yleisesti, ja lisää spoilerivaroituksen alla.

Kirjan hahmot ovat erinomaisia. Kaikilla neljällä epäillyllä on oma kertojanäänensä, mikä päästää lukijan tutustumaan heihin intiimisti ja oppimaan heistä muutakin kuin sen stereotypian, jolle heidän hahmonsa perustuu. Kaikissa on jotain muutakin, ja kaikki tuntuvat todella inhimillisiltä ja aidoilta. Erityisenä suosikkinani täytyy mainita Addy, joka aloittaa kirjan kynnysmattona ja nättinä tyttönä, mutta jonka kasvutarina on mieletön ja teki hänestä lopulta suosikkihahmoni koko kirjassa.

Juoni on mielenkiintoinen (luin koko opuksen 24 tunnissa), mutta ennalta-arvattava. Arvasin kaikkien salaisuudet sekä lopun ison paljastuksen paljon ennen kuin ne tulivat tekstissä esiin. Tämä teki lukemisesta vähän tylsää - olisin paljon mieluummin yllättynyt - mutta juoni kantoi kuitenkin riittävästi. Loppu oli hieman turhan rusetilla yhteen sidottu nätti paketti minun makuuni, mutta toiset tykkäävät sellaisesta. Omasta puolestani saisi jäädä hieman enemmän langanpätkiä tuuleen heilumaan.

Spoiler-varoitus
Ensinnäkin täytyy puhua Cooperista, jonka salaisuus on se, että hän on homo. Tätä... ei käsitelty parhaalla mahdollisella tavalla. Arvasin totuuden kyllä hyvin aikaisin, sillä Addyn salaisuus oli jo, että hän oli pettänyt poikaystäväänsä, joten toinen hetero pettämisskandaali olisi ollut mielikuvituksetonta ja tylsää. Lisäksi Cooperin salaisuuden paljastamista viivytettiin todella pitkälle kirjaan, mistä sai vaikutelman, että tulossa oli jotain todella dramaattista. Siitä, kannattaako hahmon seksuaalisuutta käyttää tällaisena shokkielementtinä ja yllätysjuonenkäänteenä, voi olla montaa mieltä. Itse en ole suuri fani. Vaikka olinkin tyytyväinen, että olin ollut oikeassa Cooperin salaisuudesta, se olisi mielestäni kannattanut tuoda esiin paljon rauhallisempaan tyyliin.

Muuten Cooperin kokemus on mielestäni hyvin kirjoitettu ja hänen syynsä kaapissa pysymiseen ovat oikeita ja uskottavia. Mistä pääsemmekin ikuiseen valituksen aiheeseeni, eli outtaamiseen. Cooper outataaan poliisitutkinnan yhteydessä, ja vaikka tämä ei mielestäni ollut huonoin mahdollinen tapa outata hahmo - siinä oli järkeä juonen kontekstissa ja se tuntui aidolta - olen kuitenkin lähtökohtaisesti tätä juonenkäännettä vastaan. Toisaalta taas kohtaus, jossa Cooper tulee kaapista perheelleen, on sydäntäsärkevän aito, ja tekee monille varmasti hyvää nähdä oman kokemuksensa kaltainen kohtaus paperilla. Ja loppukirjan ajan Cooper saakin sitten olla onnellinen poikaystävänsä kanssa, mitä tietenkin arvostan.

Toiseksi täytyy puhua mielenterveydestä. Tässä paljastan, kuka on kirjan murhaaja, eli jos luit äskeisen, mutta et tahdo tietää, hyppää nyt alaspäin spoilerittomalle alueelle. Kirjassa siis mainitaan, että Simonilla sekä hänen ystävällään Janaella on masennus. Simonin masennus teki hänestä itsetuhoisen, ja hän halusi aiheuttaa samaa vahinkoa kuin kouluampuja, mutta "paremmalla" tavalla, eli tappamalla itsensä ja lavastamalla sen murhaksi. Tämän voi lukea mielenterveyttä stigmatisoivana juonenkulkuna. Itse luin sen enemmänkin tyyliin "Simon on masentunut ja on siksi itsetuhoinen, lisäksi Simon on kamala ihminen ja tahtoo pahaa muille, eivätkä nämä asiat liity toisiinsa". Tämä oli kuitenkin minun tulkintani, eikä niinkään erityisesti kirjassa painotettu versio, joten juonikulku on helppo lukea niin, että Simonin masennus teki hänestä kamalan ihmisen, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Tilanne ei siis ole ideaali.

Spoilerit ohi

Tässä kirjassa oli myös yksi harvoja hetkiä, kun huomasin shippaavani heteroparia. Heidän suhteensa on söpösti kirjoitettu ja tervehenkinen, ja oikeasti tykkäsin siitä. Kuten sanottu, Addy ja hänen kehityskaarensa oli kuitenkin suosikkini, ja kaiken kaikkiaan tässä kirjassa parasta olivat hahmot: juoni tuntui selkeästi kakkoselta. En tiedä, onko se hyvä asia kirjassa, jonka vedon pitäisi juonikuvauksen perusteella perustua juurikin juoneen, mutta näin asia nyt oli.

Kolme ja puoli tähteä

Teini-ikäiset etsivät sisäoppilaitoksissa ovat uusi juttuni: A Study in Charlotte

Brittany Cavallaro: A Study in Charlotte. Katherine Tegen Books, 2016. S. 321

Kekseliäimmät huomaavat heti, että kirjan nimi on sanaleikki kuuluisasta Sherlock Holmes -tarinasta A Study in Scarlet. Rakastan sanaleikkejä, ja niinpä olin heti myyty kirjan nimelle. Tästä lienee myös helppo päätellä, että kyseessä on Sherlock Holmes -teemainen tarina, ja mikäs sen parempaa.

Lontoolainen James Watson on lähetetty vasten tahtoaan pelaamaan rugbya amerikkalaisen Sherringfordin sisäoppilaitoksen joukkueessa. Watson haluaisi vain opiskella luovaa kirjoittamista seuratakseen isoisoisoisänsä tohtori John Watsonin jalanjäljissä, mutta yksi hyvä puoli Sherringfordissa on: sitä käy myös hänen esi-isänsä kumppanin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, Charlotte Holmes. Watsonin ja Holmesin suhde ei lähde täysin kivuttomasti käyntiin, mutta pian kampuksella alkaa tapahtua ja heidän täytyy yhdistää voimansa, kun joku yrittää lavastaa heidät syyllisiksi luokkatoverin murhaan.

A Study in Charlotte on mukaansatempaava, jännittävä mysteeri erinomaisilla hahmoilla. En ole lukenut tämän kalenterivuoden aikana turhan montaa kirjaa, joita on ollut vaikea laskea käsistään, joten tämä oli erittäin tervetullutta. Kirjan juoni kantaa ja loppuratkaisu on sekä tyydyttävä että jättää sopivan tilan jatko-osalle. Hahmojen puolesta saa todella jännittää useammassakin kohtauksessa.

Sekä Watson että Holmes ovat kiinnostavia ja aidon tuntuisia ihmisiä. He ovat ehkä turhan paljon suoria reinkarnaatioita esi-isistään, eikä kaikkia piirteitä ole aivan käsitelty loppuun asti (esimerkiksi Holmesin huumeidenkäyttö esitetään vain piirteenä, eikä niinkään asiana jolle pitäisi ehkä tehdä jotain), joten tässä olisi voinut toivoa hieman originaaliutta tai ainakin parempaa pohjustusta kirjailijalta, mutta kaiken kaikkiaan pidin hahmoista - etenkin Holmesista. Nais-Sherlock kaikkine Sherlockin piirteineen oli virkistävää ja tervetullutta luettavaa. Charlotte = rakkaus.

Maailmasta on sanottava, että ensinnäkin kirjan asetelma muistutti minua Truly Deviousista, jonka luin alkuvuodesta: teini-ikäiset etsivät sisäoppilaitoksessa. Mutta hyvällä tavalla. Pidän sisäoppilaitoksista kirjan tapahtumapaikkana, eikä tarinoissa oikeastaan ole muuta samaa kuin tapahtumapaikka ja murhamysteerigenre, joten en saanut vaikutelmaa, että Truly Devious olisi A Study in Charlotten kopio (vaikka kannessa onkin suositus Maureen Johnsonilta, eli hän on ehdottomasti lukenut tämän kirjan). Toiseksi maailmasta on sanottava, että rakastin ajatusta siitä, että Sherlock Holmes ja John Watson olisivat olleet oikeita ihmisiä ja jättäneet jälkeensä perhedynastiat. Hieman hämmentävästi kirjassa jossain kohdin myös mainitaan Arthur Conan Doyle Holmes-tarinoiden kirjoittajana, vaikka niistä enimmäkseen puhutaan John Watsonin tarinoina, mutta ehkä tämä oli aiemmasta painoksesta jäänyt virhe? En antanut sen häiritä liikoja.

Kirja käsittelee myös vakavia aiheita, kuten edellämainittua huumeidenkäyttöä, ja mm. raiskausta. Mainitsen tästä erikseen, sillä itse olen hyvin herkkä raiskaukselle kirjan elementtinä, mutta tässä sitä mielestäni käsiteltiin hyvin. Itse raiskaus on jo tapahtunut ennen kirjan alkua, eli lukijaa ei shokeerata yksityiskohdilla eikä sitä käytetä juonen käännekohtana. Sen sijaan kirja keskittyy (sen verran kuin keskittyy, tämä ei ole mikään pääaihe) toipumiseen ja selviytymiseen, trauman käsittelemiseen. Tätä hyvin harvoin näkee kirjoissa, joissa raiskausta käytetään vain juonen shokkielementtinä, joten erityispisteet tästä.

Kirjan lukeakseen ei tarvitse tuntea alkuperäisiä Sherlock Holmes -tarinoita, sillä kaikki juonen kannalta oleelliset tarinat selitetään lyhyesti tekstin seassa. Kaiken kaikkiaan voin siis antaa tälle uusinnalle lämpimän suosituksen!

Neljä ja puoli tähteä

Lähes napakymppi: Truly Devious

Maureen Johnson: Truly Devious. Katherine Tegen Books, 2018. S. 416

Olen mysteerien ystävä ja Maureen Johnsonin (ihmisen, enemmän kuin kirjojen) fani, joten Truly Deviousin ilmestyessä ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö hankkisi ja lukisi sitä mitä pikimmiten. Ilokseni voinkin sanoa, että pidin tästä kirjasta huomattavasti enemmän kuin muista lukemistani Johnsonin kirjoista.

Vuonna 1936 Albert Ellinghamin perustamassa Ellingham Academyssa katosi Ellinghamin vaimo, tytär ja yksi koulun oppilaista. Vuonna 2016 Stevie Bell saapuu kouluun tavoitteenaan ratkaista mysteereiksi jääneet murhat. Pian käy kuitenkin ilmi, että Ellinghamilla on enemmänkin taipumusta tragediaan...

Truly Deviousin tarina kulkee kahdella tasolla: toisaalta lukija pääsee kokemaan vuoden 1936 tapahtumat suoralta kädeltä, toisaaalta hän pääsee yhtä lailla seuraamaan Stevien elämää 80 vuotta myöhemmin. Molemmat tarinat ovat kiehtovia ja jännitys pysyy yllä niin, että aina aikaikkunan vaihtuessa harmittaa: olisin halunnut kuulla vielä lisää! Tasapaino kahden tarinan välillä kuitenkin pysyy hyvin yllä, ja vuoden 2016 tapahtumat saavat oikeutetusti isomman roolin - ovathan ne kirjan varsinainen päätarina.

Stevie on ehdottomasti paras päähenkilö, jonka olen Maureen Johnsonilta lukenut. Hän on kiinnostunut rikoksista, poliisintyöstä ja kuuntelee paljon true crime -podcasteja, mikä oli mielestäni erittäin samastuttavaa. Stevie on myös jatkuvasti vaikeuksissa vanhempiensa kanssa, koska he ovat poliittisesti huomattavast Stevietä konservatiivisempia, mikä on niin tavallinen tilanne teini-ikäisille, että oli hienoa lukea tästä turhautumisesta sanoina paperilla, tunnustettuna totuutena. Lisäksi Steviellä on ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö, joita Johnson kuvaa realistisesti mutta tekemättä niistä isoa numeroa. Stevie ei pyytele anteeksi omaa olemistaan tai luonnettaan, ja seuraa rohkeasti omaa tietään, mikä on aina virkistävää luettavaa.

Truly Devious avaa trilogian, mikä tarkoittaa, että se ei rakennu aivan kuin tavallinen murhamysteeri, joka kestää yhden kirjan ajan. Tämä on kuitenkin erinomaisesti toteutettu - murhista selviää riittävästi, ettei lukijalle jää petetty olo, ja jännitys pysyy jatkuvasti yllä, mutta toisaalta jää malttamattomana odottamaan seuraavaa osaa, että saa tietää lisää. Dekkarina kirja on siis todella onnistunut. Se on myös kerronnallisesti sujuva, ja täynnä hyviä lainauksia.

Minor spoilers

Se osa tätä kirjaa, joka aiheutti enemmän silmienpyörittelyä kuin sydämentykytyksiä, on romanssi. Romanssit eivät muutenkaan tunnu olevan Johnsonin vahvaa alaa, sillä yksikään hänen kirjoittamansa romanssi, jonka olen lukenut, ei ole ollut kovin romanttinen. Tässä kuitenkin päästiin jo heteronormative bullshit -alueelle, sillä Stevien love interest on jätkä, joka aiheuttaa hänessä inhon tunteita heti ensi katseesta. He ovat jatkuvasti tukkanuottasilla ja David vaikuttaa kaikin puolin epäluotettavalta ja ikävältä tyypiltä, ja jotenkin heille kuitenkin syttyy romanssi? Ei. Ei. Älkää tehkö tätä minulle.

No more spoilers

Onneksi kirjassa on myös ilahduttava romanssi, nimittäin HLBT+ romanssi! Sen molemmat jäsenet ovat sivuhahmoja, joten en sanoisi tätä HLBT+ kirjaksi, mutta edustusta kuitenkin löytyy. Varoituksen sanana täytyy kuitenkin sanoa, että kirjan muunsukupuolisen hahmon pronomineja ei noudateta aivan niin hyvin kuin pitäisi. Tämä oli mielestäni todella harmittavaa, sillä ei olisi iso homma tarkistaa, että kyseisestä hahmosta puhuttaessa on käytetty oikeita pronomineja sen jälkeen, kun ne on kerrottu. Mutta ilmeisesti ketään ei kiinnostanut riittävästi.

Lopuksi haluan vielä sanoa Ellingham Academysta: minäkin haluan sinne. Opiskella vapaasti omien mielenkiinnon kohteiden mukaan, korvata liikuntatunnit joogalla, asua upeassa, vanhassa ympäristössä mielettömän kirjastokokoelman kanssa.... Joo, minäkin haluan sinne.

Neljä tähteä.

Kuusi kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta.

Toisen hyllyn aarteet: Nukkumatti

Lars Kepler: Nukkumatti. Tammi, 2013. S. 529. Ruotsinkielinen alkuteos julkaistu nimellä Sandmannen vuonna 2012.

Liberté kirjoittaa: "Sain tämän kirjan lainaksi mutama kesä sitten ja otin sen mukaani vierailulle sukulaisten luo. Pidin kirjasta ainakin silloin ja luin sen lähes yhdeltä istumalta. Minulle jäi elävästi mieleen, kuinka karmea ja pelottavakin kirja ajoittain oli. Annoin Nukkumatin Ereitalle luettavaksi, sillä kriteerinä oli "jotain aikuisempaa" ja ainakaan tämä ei ole teinikirja. Criminal Mindsin ja muiden karmeuksien ystävänä myös arvostan lievää häiriintyneisyyttä. Ereitasta en ole niin varma..."

Pyysin tosiaankin luettavaksi jotain muuta kuin teinihömppää, ja tämän kirjan siis sain. Täytyy sanoa, etten ehkä ollut aivan niin vaikuttunut kuin toivoin olevani.

Talvisena yönä tukholmalaiselta rautatiesillalta löydetään hoipertelemasta mies, joka on julistettu kuolleeksi seitsemän vuotta sitten. Mikael Kohler-Frostia ja hänen siskoaan Feliciaa on pidetty pahamaineisen sarjamurhaaja Jurek Walterin uhrina, mutta Walter on elinikäisessä vankeudessa suljetulla oikeuspsykologisella osastolla, jossa häntä pidetään vahvasti lääkittynä eikä hänelle sallita kontaktia kenenkään kanssa. Komisario Joona Linna on kuitenkin ollut alusta saakka vakuuttunut, että Walterilla oli apulainen, ja Mikaelin ilmestyttyä on selvää, että joku on pitänyt tätä ja Feliciaa hengissä. Mikaelin kunnon perusteella Felicialla ei ole enää paljon elinaikaa jäljellä ja päätetään, että on aika saada Walter puhumaan. Osastolle solutetaan Saga Bauer, tehtävänään selvittää Jurek Walterin aikeet ja pysyä salassa - edes oikeuspsykologisen osaston henkilökunta ei tiedä hänen olevan poliisi.

Jos juoni kuulostaa tuon perusteella monisyiseltä ja hankalalta, niin en edes päässyt vielä esittelemään kaikkia näkökulmahahmoja: Mikaelin, Joonan, Jurekin ja Sagan lisäksi kirjassa ovat merkittävissä osissa oikeuspsykologisen osaston virkaatekevä ylilääkäri sekä Mikaelin ja Felician isä. Mielestäni kirja olisi pärjännyt vähemmillä näkökulmahahmoilla, sillä suurin osa heistä on vastenmielisiä ja epäsamastuttavia lurjuksia, joita kohtaan minulla ei ole sympatiaa, eivätkä heidän häiriintyneen mielensä kammottavat ajatukset kiinnosta minua. En myöskään kokenut suurta yhteyttä poliiseihin, kuten Joona Linnaan tai Saga Baueriin, sillä toisaalta heidän elämänsä eivät saaneet minusta riittävästi huomiota, ja toisaalta huomio kiinnitettiin epäkiinnostaviin seikkoihin, kuten heidän rakkauselämäänsä. Voi olla, että Joonan ja Sagan parisuhteet olisivat kiinnostaneet minua enemmän, jos olisin lukenut aiemmat Joona Linnan elämästä kertovat kirjat, mutta itsenäiseksi tituleeratussa kirjassa ne olivat minusta tarpeettomia yksityiskohtia.

Henkilöt eivät siis ole tämän kirjan vahvuus, vaikka he kannattelevatkin melko monimutkaista juonta varsin kiitettävästi. Sen sijaan kirjan vahvuus on tunnelma. Keplerit luovat selkäpiitä karmivan sarjamurhaajatunnelman erinomaisesti heti ensi sivuilta, ja pitävät sitä yllä läpi kirjan. Toki lukijalle suodaan hengähdystauko silloin tällöin, mutta uhka on koko ajan läsnä. Oikeastaan karmeus kärsii lähinnä niissä kohdissa, joissa keskitytään liikaa erinäisten henkilöiden vastenmielisiin perversioihin tai muihin asioihin, jotka vievät huomion jännityksestä inhoon ja halveksuntaan. Sen lisäksi, että nämä osuudet tekevät hallaa kirjan tunnelmalle, en ole lainkaan vakuuttunut, että ne ovat erityisen tarpeellisia juonen kannalta.

Perversioihin ja tarpeettomiin yksityiskohtiin liittyen täytyy mainita yhdestä asiasta erityisesti: kirjassa puhutaan aivan liikaa naisten nänneistä. Nännit ovat normaali osa ihmisen anatomiaa, kaikilla on ne, mutta tämä kirja fiksautuu niihin todella kummallisesti ja aivan liikaa. Lisäksi kaikki hahmot, joiden nänneistä tässä kirjassa jauhetaan (eli kaikki naishahmot) ovat tietenkin satumaisen kauniita. Kaikkien naishahmojen ei tarvitsisi olla aina supermallien näköisiä, eikä heidän nänneissään sittenkään ole mitään niin ihmeellistä että se vaatisi erityistä mainintaa missään kohdin kirjaa, etenkin kun kyseessä on dekkari eikä eroottinen romaani.

Kirja etenee nopeasti huomattavasta pituudestaan huolimatta. Luvut ovat lyhyitä ja mukana on suhteellisen helppo pysyä. Dialogi on mielestäni järjestään kömpelöä ja huonosti kirjoitettua, ja ylipäätään kirjoitustyylistä välittyi tunnelma, että näitä kirjoja tuotetaan liukuhihnalta kiinnittämättä kauheasti huomiota kirjallisiin ansioihin. Kaikesta tämän arvion negatiivisuudesta huolimatta en kuitenkaan suinkaan inhonnut tätä kirjaa, mielestäni siinä vain oli paljon parannettavaa. Lajissan - siis kauhun suuntaan taipuvana dekkarina - se oli aivan kelvollinen.

Kaksi ja puoli tähteä

Yksi kohta HelMetin 2016 -haasteesta.

Liberté sai luettavakseen Boy Meets Boyn ja hänen arvionsa on luettavissa täällä.

Mystiikan ja logiikan liitto: Play Dead

Anne Frasier: Play Dead. Thomas & Mercer, 2014. S. 366. Tiedoston koko: 3723 KB

Ostin tämän e-kirjan jo pitkä aika sitten ja aloitinkin sitä, mutta silloisen kännykkäni akunkesto oli sen verran heikko, että kirja jäi kesken käytännöllisistä syistä. Kesällä kuitenkin löysin e-kirjat uudestaan, kuten ehkä olette jo huomanneet, ja pääsin palaamaan tämänkin opuksen pariin.

Savannahin poliisilaitosta kuohuttaa erikoinen epäkuolemien sarja. Ihmiset, jotka vaikuttavat kuolleilta, ovatkin hengissä - ainakin toistaiseksi. Etsivä Elise Sandbug ja hänen uusi parinsa David Gould, entinen FBI-agentti ja varsinainen ongelmatapaus, saavat tehtäväkseen ottaa kiinni murhaajan, mutta sitä varten heidän on sukellettava syvälle Savannahin menneisyyteen, sen juoruihin ja puolitotuuksiin, Elisen alkuperään, ja perinteisiin taikakeinoihin.

Play Dead on mukaansatempaavasti ja mysteeriä loppumetreille saakka ylläpitäen kirjoitettu dekkari - siis lajissaan erinomainen. Tapa, jolla tarinassa yhdistetään loogista poliisintyötä ja perinteistä, mystistä taikuutta on kiehtova ja ainutlaatuinen. En tiedä paljonkaan Yhdysvaltain syvän etelän perinteistä, mutta se ei haitannut, sillä kaikki tarvittava kyllä selitetään. Murhat ovat juuri sopivan kammottavia ja tappaja piileskelee näkyvillä viime hetkiin saakka, mikä tekee tarinasta mielenkiintoisen ja dekkarina onnistuneen.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Elisen ja vuoroin Davidin näkökulmasta. Molemmat ovat inhimillisiä, huolella suunniteltuja hahmoja, ja heidän menneisyyksistään paljastuu tasaisesti lisää tarinan edetessä. Mysteerin lisäksi kirjassa käsitellään jonkin verran molempien henkilökohtaista elämää, mutta pääpaino on murhaajan kiinniottamisessa, eivätkä pienet hengähdystauot välissä siis tehneet pahaa. David ei mielestäni ollut kovin samastuttava, mutta hänenkin hahmokehityksensä on kiinnostavaa seurattavaa.

Play Dead on sarjan (muistaakseni trilogian?) ensimmäinen osa, ja vakavasti harkitsen muidenkin osien lukemista. Frasierin tekstiä on miellyttävä lukea, ja hän selvästi osaa rakentaa mysteerinsä. Myös Savannahin laajaa kuvausta - kirjassa käydään monissa eri paikoissa, mikä on ehdottomasti anti - lukee aivan ilokseen. Suosittelisin tätä kenelle tahansa dekkarien ystävälle, erityisesti, jos kaipaat jotain hieman erilaista. Ostin tämän ensimmäisen e-kirjaversion aikanaan Amazonista muistaakseni muutamalla dollarilla.

Neljä tähteä

Sain myös yhden kohdan HelMetin 2017-haasteesta!

Konekirjoittajia ja kommunisteja: Kellot

Agatha Christie: Kellot. WSOY, 1985. S. 280. Alkuteos julkaistu englanniksi nimellä The Clocks vuonna 1963.

Etsiessäni lomalla omasta kirjahyllystäni luettavaa päätin palata vanhan tuttuni Agatha Christien pariin. Valitsin kokoelmastani vielä lukemattoman dekkarin ja luinkin sen sitten yhdeltä istumalta läpi.

Nuori konekirjoittajatar Sheila Webb menee suorittamaan toimeksiantoa sokean naisen taloon ja löytää sieltä kuolleen miehen. Juostuaan säikähdyksissään ulos hän tapaa kadulla Colin Lambin, joka on kylmän sodan kaksoisagentti ja kaupungissa etsimässä kommunistimielistä kansalaista. Colin tuntee kaupungin poliisipäällikön, ja niinpä hän osallistuu myös murhatutkimuksiin. Lisäksi hän tuntee Hercule Poirotin, jonka panosta juttuun ei jätetä huomiotta.

Kellot oli varsin kiinnostava ja viihdyttävä dekkari, mutta ei Christien parhaita. En olisi arvannut syyllisiä, mutta kirjan tunnelma ei ollut aivan niin mukaansatempaava eikä uhkaava kuin olisin toivonut. Ennemminkin luin koko kirjan yhdessä yössä, koska se edistyi niin nopeasti, että olisi tuntunut tyhmältä jättää sitä kesken.

Kirja on julkaistu 1960-luvulla, ja kylmä sota toi oman mielenkiintoisen lisämausteensa tarinaan. Olen lähinnä lukenut Christien vanhempia dekkareita, enkä ollut edes tiennyt, että hän on käsitellyt kirjoissaan näinkin "tuoreita" tapahtumia. Kommunisteista ja Colinin työstä puhutaan niin epämääräisin termein, että minulta meni hyvä tovi ymmärtää, minkä perässä hän oikeastaan oli, mutta se lienee ollut tavallista noina aikoina.

Hercule Poirot on tässä tarinassa vain sivuhahmo, ja melko merkityksetön sellainen. Suurin osa tapahtumista tapahtuu ilman häntä ja kerrotaan joko Colinin ensimmäisestä persoonasta tai yleismaailmallisesta kolmannesta persoonasta. Juoni on rakennettu huolella, mutta huomaan rikossarjoja katsoessani tottuneeni avoimempaan kerrontaan. Vaikka kaikki paljastuukin lopussa, olisin halunnut hieman enemmän vihjeitä matkan varrella.

Kolme tähteä.

Kamala mutta koukuttava: Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava, 2015. S. 423. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Career of Evil vuonna 2015.

Olen uskollisesti lukenut Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin rikosromaaneja sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, vaikkakin tämän kyseisen opuksen lukeminen jäi talvesta kesään Englannin ekskursioni vuoksi. Olen suoraan sanottuna hieman hämmästynyt, ettei täksi jouluksi tullut uutta kirjaa, mutta onhan Rowling puuhaillut paljon kaikenlaista tänä vuonna. Jäi vain niin jännään kohtaan...

Nuoria naisia veitsellä silpova sarjamurhaaja vainoaa Lontoon katuja - eikä mitä tahansa katuja, vaan myös Denmark Streetia jolla Cormoran Striken etsivätoimisto sijaitsee. Murhaaja lähettää Robin Ellacottille tappamansa tytön jalan, ja siitä alkaa mahdottomalta tuntuva taistelu aikaa vastaan. Striken menneisyydestä nousee esiin useampi mahdollinen epäilty, joilla olisi sekä motiivi että mielenlaatu uhkauksensa toteuttamiseen. Samaan aikaan Robinin ja Matthewin kihlaus rakoilee, kun Matthewin menneisyydestä paljastuu ikäviä asioita.

Olen pitänyt paljon sekä Käen kutsusta että Silkkiäistoukasta mutta Pahan polku oli mielestäni ehdottomasti sarjan tähänastisista paras. Karmein, mutta paras. Juonen käynnistyminen ei vie tuhottomasti aikaa, kuten edellisessä osassa, vaan asiaan päästään melkeinpä pikavauhtia lukijan nähdessä paitsi Striken ja Robinin, myös murhaajan pään sisään. Juoni pysyy tiiviinä ja jännitys pysyy yllä, sillä mitä enemmän Striken epäillyistä saadaan selville, sitä todennäköisemmältä syylliseltä jokainen heistä vaikuttaa. Välillä kirjaa saa lukea suorastaan henki kurkussa.

Sivujuonissa käsitellään jälleen Robinin ja Striken henkilökohtaista elämää, ja aloin sivu sivulta inhota Robinin kihlattua Matthweta enemmän. Hän on vastenmielinen ja itsekeskeinen ihminen, ja mieleni tekisi paukuttaa sekä häntä että Robinia jollain kovalla esineellä päähän. Nämäkin juonet pitävät otteessaan, sillä tässä vaiheessa tarinaa olen jo niin kiinni henkilöissä, että haluan heidän olevan onnellisia. Robin on mielestäni muuten niin loistava naishahmo, että hänen suhteensa Matthewiin on oikein erikoisen ärsyttävä.

Kirjassa on hauskoja ja lämminhenkisiä kohtauksia, mutta suurelta osin se on jännittävä ja karmeakin. Väkivaltaa kuvaillaan useaan otteeseen hyvin yksityiskohtaisesti, ja kirja sisältää murhien lisäksi myös ainakin pahoinpitelyä ja pedofiliaa. Tämä on hyvä tietää, ennen kuin kirjaan tarttuu, mikäli nämä asiat ovat itselle vaikeita käsitellä.

Viisi tähteä.

Elämän (ja kuoleman) arvoituksellisuus

Tämä olisi taas sarjaamme erikoiset postauskaverit. On niillä silti jotakin yhteistä, mikä on yllättävää mutta lopulta täysin järkeenkäypää.

Minulla oli enemmän hypäriä kuin edes halusin tietää, eikä mitään luettavaa. Seisoin koulun bookcrossing -hyllyn edessä toiveikkaana ja silmiini osuikin kiinnostavan näköinen selkämys. Katsoin kantta ja tiesin heti, että tämä voi olla se kirja HelMetin haasteesta, jonka valitsen pelkän kannen perusteella. Nimi oli kiinnostava ja kannen värimaailma ja kuva kiehtoivat minua heti.

The Interpretation of Murder sijoittuu vuoteen 1909 ja kietoutuu Sigmund Freudin ensimmäisen ja ainoan Amerikan-vierailun ympärille. Vaikka vierailu meni hyvin ja Freud sai myös ensimmäisen kansainvälisen tunnustuksensa, hän myöhemmin aina puhui vierailusta kuin sen aikana olisi tapahtunut jokin traumaattinen asia. Elämäkerturit ovat käyttäneet paljon aikaa tämän tutkimiseen, ja tässä kirjassa (joka tosin on fiktiivinen, mutta tositapahtumiin pohjautuva) Jed Rubenfeld esittää oman arvauksensa siitä, mitä tapahtui.

Freudin ensimmäisenä aamuna Amerikassa löydetään rikkaiden ihmisten kerrostalosta murhattu tyttö. Seuraavana päivänä löydetään toinen vastaavalla tavalla pahoinpidelty, mutta henkiin jäänyt, myöskin rikas tyttö. Hän on kuitenkin menettänyt äänensä eikä muista tapahtuneesta mitään, joten onnellisen sattuman kautta hätiin saatu tohtori Freud on mies paikallaan. Yhdessä amerikkalaisen oppaansa ja kollegansa tohtori Youngerin kanssa hän ryhtyy selvittämään tapausta. Samalla Freudin henkilökohtainen elämä kääntyy päälaelleen hänen joutuessaan erimielisyyksiin rakkaimman seuraajansa kanssa.

The Interpretation of Murder herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se dekkarien malli, jossa lukijalle paljastetaan enemmän kuin arvoituksen ratkojille, ei ole suosikkejani - minusta ei ole kiva turhautua siitä, mitä päähenkilö(t) ei tiedä. Rubenfeld oli onneksi käyttänyt tekniikkaansa varoen, eikä turhautumista juuri tapahtunut, lukija vain oppi kiinnostavia yksityiskohtia ennen päähenkilöitä, mutta ei niistäkään kaikkea.

Kirja on todella sympaattinen ja kaunis ajankuva 1900-luvun alun New Yorkista. Kaikki se uudistusinto, autoilu, pilvenpiirtäjien ja uusien siltojen rakentaminen... kansikuvaa myöten koko vaikutelma on täydellinen. (Rakastan muuten edelleen tuota kansikuvaa.) Jos historialliset kuvaukset ovat juttusi, niin ilman muuta lue tämä kirja. Vaikka pakko on sanoa, että välillä tekstin tyyli muuttui kummallisen tieteelliseksi: kuin näkökulma olisi siirtynyt hetkeksi meidän aikaamme ja kirja muuttunut historiankirjaksi. Tämä tietysti kielii kahdesta asiasta: esikoiskirjasta ja yliopistotaustasta. Rubenfeld on tottunut kirjoittamaan tutkimusta, ei fiktiota.

Kirjassa on pääjuonen lisäksi useita sivujuonia. Ne kaikki ovat kiinnostavia ja erityisesti pääjuonessa tapahtuu useampi erittäin yllättävä käänne, eikä kirja missään vaiheessa käy tylsäksi. Toisaalta paikoin kirja on jopa vaikeasti seurattava, kun sivujuonet elävät omaa elämäänsä ja pääjuonessa tapahtuu kunmia. Lopussa pää- ja sivujuonet kietoutuvat kuitenkin kauniisti yhteen ja tarinan palasista muodostuu vaikuttava kokonaisuus.

Myös henkilöitä riittää. Useimmat ovat sympaattisia tai jollain tavoin mielenkiintoa herättäviä. Heistä monia käytetään myös kerrontaan, missä on puolensa ja puolensa. Toisaalta se tuo heidät lähemmäksi ja lukija tutustuu heihin paremmin; toisaalta se tekee kerronnasta ja kokonaisuudesta hieman sekavan. Ehdoton suosikkihenkilöni on etsivä Littlemore. Hän on niin totaalisen valloittava.

Luulisin silti, että vasta seuraavat asiat saattavat tehdä The Interpretation of Murderista vaikean joillekin lukijoille. Ensinnäkin lukijan tulee tuntea jonkin verran psykoanalyysin perusperiaatteita ja keskeisimpiä teorioita, sillä niistä puhutaan paljon mutta niitä ei selitetä juuri lainkaan. Toiseksi Rubenfeld käyttää runsaasti lääketieteellistä sanastoa joka oli ainakin minulle vierasta, ja muutenkin teksti on pitkälti ylätyyliä, eli ei ihan niin helppoa ymmärtää.

Tiedän luetelleeni nyt paljon pahaa, mutta olen yrittänyt muistaa laittaa väleihin myös hyviä asioita, sillä oikeasti pidin The Interpretation of Murderista paljon ja se oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Pituudestaan ja osin hankalasta kielestään huolimatta se oli nopealukuinenkin ja ohi melkein ennen kuin huomasinkaan. Parasta silti mielestäni oli jo alussa mainitsemani ajankuva. Tunnelma ja kaupungin vilske oli vangittu kirjan sivuille niin taidokkaasti, että se tuntui aivan aidolta - jännittävää murhamysteeriä unohtamatta.

Voisin jatkaa loputtomiin, mutta alkaisin luultavasti vain toistaa itseäni joten ehkä nyt on hyvä lopettaa. Nautin tästä kirjasta monessa suhteessa.

Neljä tähteä.
Jed Rubenfeld: The Interpretation of Murder. Headline Review, 2006. S. 522.

Ilokseni myös saan tällä kirjalla kaksi kohtaa HelMet-haasteesta suoritettua.



Looking for Alaska on John Greenin ensimmäinen kirja, mitä ei kyllä kirjaa lukiessaan mitenkään The Fault in Our Starsiin ja kieltämättä kirjoissa on paljon samaa. Looking for Alaska on kuitenkin aivan omanlainen maailmansa ja jälleen uskomattoman täynnä John Greenin uskomattoman viisaita ajatuksia.
uskoisi. Tietenkään en voinut olla vertaamatta sitä

Miles lähtee kotoaan sisäoppilaitokseen viimeisiä lukiovuosia varten. Hänen harrastuksensa ovat viimeiset sanat. Koulussa hän saa lempinimen Pudge ja ystävikseen koulun vannoutuneimmat keppostelijat, Alaska Youngin ja Colonelin. Pian käy kuitenkin selväksi, että varsinkin Alaskassa on paljon enemmän kuin mitä pinnalle näkyy. Tyttö kääntää Milesin elämän pahanpäiväisesti yli ja ympäri, johdattaa hänet nuoruuden ihmemaahan, jossa juodaan luvatonta viiniä, suunnitellaan ja toteutetaan uskomattomia kepposia, pohditaan elämän, kuoleman ja kärsimyksen ongelmaa... sekä tietenkin, ennen kaikkea, rakastutaan.

Kirjan rytmi on erikoisen päiväkirjamainen. Varsinkaan alkupuolella ei ole niinkään kyse dramaattisista tapahtumista kuin arjesta uudessa ympäristössä: uusista ystävistä ja uusien tapojen ja käytäntöjen opettelemisesta. Tietenkään, kun kyseessä on John Green, emme voi välttää dramaattisia tapahtumia, mutta jollain tapaa niistäkin tulee melkein luonnollisia, kun elämä vain jatkuu.

On todella vaikeaa sanoa mitään paljastamatta valtaisaa juonenkäännettä, mutta lopulta nuortenkirja Looking for Alaskasta tulee mysteeri aivan kuten The Interpretation of Murderkin on. Ketään ei kylläkään murhata, älkää nyt liikoja innostuko. Se on mysteeri elämästä ja kuolemasta ja ihmismielen käsittämättömistä liikkeistä, halusta ymmärtää tätä kaikkea. Aivan kuten The Interpretation of Murderkin on.

Looking for Alaskaa voi katsoa monesta näkökulmasta. Yhdeltä kannalta se on kirja sisäoppilaitoksessa elämää opettelevista teineistä. Toisaalta se on mieletön pohdinta kärsimyksestä ja inhimmillisyydestä. Kolmannelta kantilta se on kirja pojasta, joka osaa paljon viimeisiä sanoja. Näkemyksiä olisi varmaan vielä muitakin, mutta minulle nämä kolme nousevat päällimmäisinä mieleen, eikä kyse ole siitä, mikä niistä hallitsee tai minkä niistä pitäisi olla se tulkinta, jolla kirjaa esitellään. Ilman yhtä näistä kolmesta osatekijästä Looking for Alaska ei olisi enää Looking for Alaska, sillä ne kaikki muodostavat oleellisen osan kirjan kokonaisuutta. Jos Alaska ei pohtisi kärsimyksen ongelmaa, hän ei olisi Alaska; jos Pudge ei osaisi viimeisiä sanoja, hän ei olisi Pudge; jos he eivät olisi samassa sisäoppilaitoksessa, he eivät olisi koskaan tavanneet eikä tätä kirjaa olisi.

Tämä on minulle epätyypillinen kirja-arvostelu siitä, etten ole vielä sanallakaan maininnut hahmoja, juonta, kerrontaa tai miljöötä. Niistä siis lyhyesti. Hahmot ovat todella mahtavia ja kaikki omanlaisiaan, herättävät varmasti niin ihastusta kuin vihastustakin. He kannattelevat tarinaa ja tekevät sen hyvin, kukaan ei jää yksiulotteiseksi. Erityisenä plussana tulee mainita opettajat Old Man ja Eagle, jotka olivat mielestäni loistavasti toteutetut hahmot. Juoni on uskottava ja kiinnostavana pysyvä ja ah-niin-viisas... Pudge on kirjan minäkertoja ja hänen tyylinsä on hauska ja viihdyttävä, mutta tarpeen vaatiessa myös riipaisevan todenmukainen. Viimeiseksi, rakastan sisäoppilaitosmiljöötä. Se on yksi ikisuosikkejani ja Greenin elävä kuvailutyyli loi ainakin minun päähäni hyvin selkeitä mielikuvia siitä, miltä ympäristössä näyttää ja mitä kaikkea siellä on.

Monet ihmiset kirjoittavat kirjoja. Jotkut heistä kirjoittavat Kirjoja. Vain kaksi teosta luettuani olen vakuuttunut, että John Green kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Hänellä on niin paljon sanottavaa ja niin paljon taitoa sanoa se, ettei häntä yksinkertaisesti voi olla kuuntelematta.

Viisi tähteä.
John Green: Looking for Alaska. Harper Collins Publishers, 2005. S. 263

Myös tämä kirja sulkee yhden HelMet-kategorian.

Lomalukemista

Ensimmäinen perinteinen kirjapostaus tälle vuodelle, olkaatte niin hyvät!

Everything Beautiful tuli oikeastaan luettua jo ennen lomaa koulumatkojen reppukirjallisuutena, mutta sillä ei ollut yhtään postauskaveria, joten päästin sen tänne. Liberté luki tämän jo aiemmin syksyllä ja kirja kuulosti sen verran kiinnostavalta, joskin erikoiselta, että sen sattuessa silmiini kirjastossa päätin ottaa sen mukaan.

Riley Rose, vannoutunut ateisti, joutuu yhdeksi viikoksi kesälomastaan Spirit Ranch Holiday Campille, kristilliselle leirille, jonka muut osallistujat ovat jeesustelijoita ja ohjaajat raivostuttavan ymmärtäväisiä. Hän tekee kaikkensa tehdäkseen elämästä hankalaa ja päästäkseen pois leiriltä etuajassa, mutta mikään ei tunnu toimivan kuten sen pitäisi. Lopulta Riley tutustuu toiseen kapinalliseen, pyörätuolissa istuvaan Dylaniin, ja loppuleiristä tulee unohtumaton itse kullekin. Monella tasolla.

Alussa Everything Beautiful vaikutti vähintäänkin oudolta kirjalta, enkä oikein tiennyt mitä ajatella. Riley on todella erilainen tyyppi kuin minä, enkä aluksi osannut suhtautua häneen, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän huomasin ymmärtäväni häntä, vaikken itse tekisikään samanlaisia ratkaisuja. Ehkä ainut asia, mikä minua hänessä lopulta häiritsi, oli hänen lihavuutensa jatkuva korostaminen - en tarkoita, etteikö kirjan sankaritar saisi olla lihava. Minusta on mahtavaa, että joku on kirjoittanut lihavan sankarittaren. Tuntui vain, että tapa, jolla sitä käsiteltiin, oli todella mainostava ja melkein röyhkeä. Luulen, että tarkoitus oli olla rohkea, mutta en ole ihan varma, oliko tavoite täysin onnistunut.

Toinen asia, mikä minua ihan tavallisen kristittynä vaivasi, oli uskonnollisuuden rinnastaminen hörhöilyyn. Se vaivaa minua aina, kun se tulee vastaan lähteessä, joka on kaikille saatavissa, koska haluaisin, että ihmiset ymmärtävät, ettei uskon tarvitse olla kovaäänistä tai kummallisen näköistä. Tässä kirjassa hörhöily tuki Rileyn ennakkoluuloja ja palveli näin karikatyyrien rakentamisessa, eikä uskonto mitenkään ollut pääosassa, mutta kuten sanoin, tämä vaivaa minua aina.

Henkilöt olivat todella mahtavia. Parhaiten lukija tietenkin tutustuu Rileyyn, mutta myös Dylan sekä Rileyn huonetoverit ja leirin ohjaajat olivat saaneet syvyyttä luonteisiinsa. Vaikka ensivaikutelmat ovatkin karikatyyrisia, lopulta jokaisesta paljastuu jotain enemmän, mikä on mielestäni todella taitavan kirjoittajan merkki. Tähän liittyen haluan myös sanasen Rileyn kasvutarinasta, joka oli mielettömän hienosti tehty. Se ei ollut siirappinen eikä maailmaamullistava, vaan vähittäin tapahtuva muutos Rileyn ajatuksissa ja käytöksessä, jonka oikeastaan huomaa kunnolla vasta lopussa. Hienovarainen, herkkä, sellainen kuin ihmisten muutokset usein ovat. Riley ei tule uskoon, mutta hänen ennakkoluulonsa osoittautuvat suurilta osin vääriksi; hänestä ei tule malliesimerkkityttöä, mutta hän ymmärtää paremmin lähellään olevia ihmisiä ja osaa sovittaa käytöstään sen mukaan.

Vielä tippinä: kirja sijoittuu Australiaan, eli kun alussa hämmennyt aavikolla ajamisesta ja kummallisista lintujen nimistä, pidä tämä mielessä.

Neljä tähteä.
Simmone Howell: Everything Beautiful. Bloomsbury, 2009. S. 277.

Siitä asti, kun salanimellä kirjoittavan J. K. Rowlingin uusi dekkari Silkkiäistoukka ilmestyi suomeksi, olen katsellut sitä himoiten kirjakaupoissa, mutta vakuuttanut itseni aina siitä, että voin odottaa jouluun. Odotin jouluun, ja odotukseni palkittiin.

Palaamme Cormoran Striken ja Robin Ellacottin elämään kahdeksan kuukautta Lula Landryn tapauksen ratkeamisen jälkeen. Strike ratkoo rikkaiden ihmisten avioerotapauksia ja Robin on yhä tehokas sihteeri, kun toimistolle ilmestyy nuhjuisen näköinen nainen. Hän kertoo, että hänen miehensä, kirjalija Owen Quine, on kadonnut, ja että hän haluaa miehensä takaisin kotiin. Vastoin käytäntöjään Strike päättää auttaa rouva Quinea, mutta päiväkausiin mitään ei selviä. Vaan kun Strike löytää Owen Quinen raa'asti murhattuna ja saa vielä kuulla, millaista kirjaa tämä oli juuri julkaisemassa, alkavat jutun pyörät pyöriä. Tällaista julmuutta ei voi jättää huomiotta.

Ensimmäisen osan perusteella odotin erilaista kirjaa, myönnän suoraan. Kevyempää. Silkkiäistoukka oli nimittäin aikasta raskasta luettavaa murhan raakuuden, uhrin kirjoittaman kirjan ja eräiden muiden seikkojen takia. Tunnelma oli lähes jatkuvasti synkkä ja painostava. Ennen ruumiin löytymistä myös hieman tylsä - ehkä se tosin johtui siitä, että ensinnäkin tiesin takakannen perusteella odottaa ruumista ja kadonneen etsiminen tuntui siksi turhalta ja toisekseen siitä, että olin käyttänyt viime päivät Castlen katsomiseen, ja kun rikossarjassa ratkotaan murha per jakso, tuntui kirjan tahti vähän hitaalta. Joka tapauksessa, kunhan ruumis löytyi, muuttuivat tapahtumatkin paljon kiinnostavammiksi.

Jo ensimmäisessa osassa vatvottiin paljon Striken ja Robinin yksityiselämiä, ja se jatkui tässäkin osassa. Muuten se olisi minulle ihan okei, mutta ensinnäkin Matthew (Robinin kihlattu) ärsyttää minua suunnattomasti, ja toiseksi Charlottea (Striken entistä kihlattua) käsiteltiin niin paljon jo ensimmäisessä osassa, että vähän tuntui jo tutulta jutulta. Kaikki mikä ei liittynyt Matthewiin tai Charlotteen oli varsin mielenkiintoista ja usein myös huvittavaa.

Kirjassa on perinteinen tyhmä poliisi, fiksu yksityisetsivä -asetelma, mutta sikäli paljon vaarallisempi tällä kertaa, että poliisi on vähällä saada tahtonsa läpi. Tämä luo vahvan jännitteen varsinkin kirjan lopun ylle, kun Strike on selvittänyt mysteerin mutta häneltä puuttuvat todisteet. Kirjassa on ihanaa Lontoon kuvausta ja Striken ajellessa metrolla ympäri kaupunkia aloin väistämättä muistella metrokarttaa ja miettiä, mihin me kesällä menimme milläkin linjalla ja miltä kaikkialla näytti. Lisäksi haluaisin vielä sanoa, että mielestäni kirjan sijoittaminen kustannuspiireihin oli hyvä veto, sillä Galbraith/Rowling osaa luoda niistä hyvin uskottavan kuvan kirjoitettuaan kirjoja vuosikausia. Oli myös kiinnostavaa saada vähän "sisäpiirin näkemystä" kustannusalasta.

Kuten siis varmasti on jo selvää, Silkkiäistoukassa on paljon muutakin kuin vain dekkarijuoni. Se oli minusta toimiva kokonaisuus ja odotan innolla lisää Strike -kirjoja, joskin toivon että ne ovat hiukan kevyempää luettavaa.

Neljä tähteä.
Robert Galbraith: Silkkiäistoukka. Otava, 2014. S. 457. Englanninkielinen alkuteos julkaistiinsamana vuonna nimellä The Silkworm.

Viimeisenä lomailtana katsahdin kirjahyllyyni ja rupesin ihmettelemään: Mikä on tuo yksi Ella-kirja?
Miksi en muista siitä mitään? Eihän siinä siis muu auttanut kuin ottaa kirja käteen ja ryhtyä lukemaan.

Uusi kouluvuosi on alkanut, ja Ella ja toverit ovat edelleen toisella luokalla. Heillä on kuitenkin aihetta huoleen, sillä opettajaa selvästikin vaivaa jokin. He päättävät ottaa selvää, mikä opettajalla on, ja sitä varten tarvitaan tietenkin naaimoitumista, seuraamista sekä koulutarkastaja, joka laittaa hyvää makaronilaatikkoa.

En varmasti ikinä lakkaa ihmettelemästä Timo Parvelan kykyä kirjoittaa. Hänen hahmonsa ovat täydellisen valloittavia, tapahtumat absurdiudessaankin uskottavia ja tietenkin nauroin itseni jälleen kipeäksi. Vaikka Ellat on suunnattu lapsille, heilutan edelleen lippua sen puolesta, että ne sopivat virkistäväksi iltalukemiseksi kenelle tahansa! Myös nämä pidemmät Ellat, lastenromaaneiksi luokitellut, joita ei siis löydy Ella ja kaverit -kokoelmista, ovat helposti yhdessä illassa ahmaistuja.

En tiedä mitä muuta sanoisin. Rakastan näitä kirjoja syvästi.

Viisi tähteä.
Timo Parvela: Ella - Varokaa lapsia! Tammi, 2006. S. 144.



Ja tällä postauksella tulin kuitanneeksi seitsemän kategoriaa HelMet-haasteesta! En laske Everything Beautifulia haasteeseen, sillä luin sen viime vuoden puolella.

Viimeinkin sain aikaiseksi

Olen nyt inspiroitunut kirjoittamaan viime aikoina lukemistani kirjoista, joista tosin kaikki eivät enää ole niin kovin viimeaikaisia. Mennään nyt tällä innolla kuitenkin niin pitkälle kuin se kantaa.

Olen täysin unohtanut arvostella tämän keväällä ostamani ja lukemani kirjan. Nyt on siis aika.

Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin kirjoittama Käen kutsu on nykyajan Lontooseen sijoittuva dekkari, jonka alussa kaunis ja kuuluisa nuori mallityttö kuolee pudottuaan alas parvekkeeltaan. Tapaus todetaan itsemurhaksi, mutta tytön veli ei ole vakuuttunut ja ottaa yhteyttä rahaongelmissa olevaan, juuri uuden sihteerin saaneeseen yksityisetsivä Cormoran Strikeen. Stirke on Afganistanin sodan vetaraani ja hänen oma henkilökohtainen elämänsäkin on solmussa, mutta mallin kuoleman selvittämisessä on pelissä paljon rahaa. Niinpä hän hyväksyy keikan ja ryhtyy uusi sihteerinsä apunaan tutkimaan kuolinyön olosuhteita.

Kirja on vetävä ja realistinen kuvaus Lontoosta, ihmisistä ja sotkuisesta vyyhdestä asioita, jotka joskus muodostivat jonkun elämän. Hahmot ovat todella sympaattisia ja samaistuttavia ja heidän henkilökohtainen elämänsä on kiedottu taitavasti murhan selvittämisen lomaan, niin ettei se tunnu pitkästyttävältä tai asiasta pois johtavalta. Uhrin elämää setvitään perusteellisesti, ja lukijasta tuntuu, kuin hän olisi lopulta tutustunut jopa kuolleeseen tyttöön, jonka luksuselämän ympärillä pyöri paljon huhuja - sekä todenmukaisia että valheellisia.

Käen kutsussa on sopiva tahti, se ei vyöry eteenpäin muttei myöskään hidastele. Ainakin Lontoossa vierailleen on helppo kuvitella paikat, joissa Strike sihteereineen vierailee, ja muutoinkin tarkka taustatyö antaa ammattimaisen ja uskottavavan vaikutelman. Ja vaikka aiheet, joita kirja käsittelee, ovat raskaita, se on kirjoitettu sopivalla pilkkeellä silmäkulmassa, niin ettei se ole kovin raskasta luettavaa.

Jatkoa odotellessa:)

Neljä ja puoli tähteä
Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava, 2013. S. 463. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi samana vuonna nimellä The Cuckoo's Calling.

Claire Merlen The Glimpse oli tulosta alkukesän kirjastoreissulta. Se ei aivan täyttänyt odotuksia.

Ana elää tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on luokiteltu puhtaisiin ja hulluihin heidän dna:ssaan kantamiensa geenien perusteella. Puhtaat asuvat yhteisöissä ja hullut kaupungissa, eivätkä juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Ana on puhtaan perheen lapsi, puhdas itsekin - tai näin hän kuvittelee, kunnes saa tietää, että hänen puhtaustestissään oli ollut virhe, ja hän onkin itse asiassa hullu. Anan elämä kääntyy päälaelleen, mutta hän saa armonaikaa ja ehdot: jos hän sitoutuu poikaan, johon oli ollut sitoutumassa ennen virheen paljastumista, ennen kuin hän täyttää 18, hän saa jäädä yhteisöön kunnes mielisairauden oireet puhkeavat. Mutta kihlajaisiltana Jasper katoaa, ja Anan on selvitettävä miksi.

Idea oli hyvä. Teksti oli toimivaa. Juonessa oli paljon kiinnostavia elementtejä - ehkä jopa hiukan liikaa. Varsinainen ongelma oli kuitenkin se, että juoni eteni hitaasti kuin tervassa kävellen, enkä edes tiedä, miten se eoli mahdollista, kun koko ajan tuntui tapahtuvan jotain, mutta silti kirja eteni loppuun asti tuskastuttavan hitaasti. Ehkä siihen vaikutti juuri mainitsemani, että juonessa oli jopa niin paljon elementtejä, että jokaisesta kiinni pitäminen ja kaiken päivittäminen esti kokonaiskuvaa edistymästä. Vietin lähes koko kirjan odottaen, milloin se alkaa. Lopulta minulle selvisi, ettei se muuttuisi tästä, mutta minun oli silti pakko lukea se loppuun, sillä kaikki nämä juonen elementit olivat yksittäisinä niin koukuttavia, että minun piti saada tietää, mitä tapahtuu. Hahmot olivat kivoja, joskin hieman kliseisiä, ja kuten sanottu, idea oli hyvä, toteutus vain ei oikein toiminut.

Kaksi ja puoli tähteä
Claire Merle: The Glimpse. Faber and Faber, 2012. S. 411

Esittelin tämän kirjan lyhyesti lempi nuorten aikuisten kirja -osiossa, jos en aivan väärin muista, mutta kertaus on opintojen äiti.

Mikeyn sisko ei uskalla lähteä ulos talosta. Hän istuu kotona, ei käy koulussa eikä tapaa kavereitaan, sillä hän ei uskalla kohdata maailmaa. Hänet on raiskattu, ja hän on lukinnut itsensä sisälle. Mikey on epätoivoinen ja raivoissaan. Ellien veli taas pääsee vankilasta kotiin odottamaan edessä kummittelevaa syytetyn kuulemistilaisuutta. Köyhän perheen huorahtava tytär syyttää häntä raiskauksesta, mutta eihän Tom olisi ikimaailmassa voinut tehdä mitään sellaista. Hänhän on Ellien oma, rakas ja huolehtiva veli. Kun Mikey päättää tappaa Tomin ja törmää yrityksineen toistuvasti Ellieen, heidän maailmansa eivät sulaudu yhteen - ne pikemminkin romahtavat toistensa lomaan.

The Glimpsen jälkeen You Against Me oli todella miellyttävä kokemus. Aihe oli raskas, mutta hahmot todella ihania ja realistisia, ja Mikeyn ja Ellien tilanteet tuntuivat todella koskettavilta ja omilta. Kirjassa ei mässäilty yksityiskohdilla tai ahdistuksella, vaan tyydyttiin siihen, miten asiat olivat. Se myös pani todella ajattelemaan vaikeita elämäntilanteita ja valon löytämistä pimeimmistäkin nurkista. Ihanan mustaa tilannekomiikkaa, täydellisen onnen hetkiä, kapinallisia päätöksiä ja elämän päähän potkimaksi joutumista oli juuri sopivassa suhteessa, niin että kirjasta muodostui rakastettava ja aito lukukokemus, jonka pariin palannen vielä joskus. Suunnittelen myös lukevani kirjailijan aiemman teoksen Ennen kuin kuolen (Before I die) kunhan vain joskus ehdin.

You Against Me on todella, todella hyvä kirja. Pidät siitä varmasti.

Viisi tähteä.
Jenny Downham: You Against Me. David Fickiling, 2011. S. 412.

Tämä oli kolmas kirja, jonka lainasin samalla kerralla kuin kaksi edellistä. Ulkopuolelta se näytti vähän tyhmältä mutta viihdyttävältä, mutta yllätyin positiivisesti. Ei se ollutkaan tyhmä.

Jennan paras ystävä kuolee auto-onnettomuudessa, joka jättää myös Jennaan ikuisen arven: se kulkee hänen kasvojensa poikki ja on suuri, violetti, ja näkyvä. Pikkukaupungin asukkaana Jennan ei tarvitse paljon näyttäytyä ihmisille, mutta joskus kohtalo päättää toisin... kohtalo voi esiintyä myös koirasi muodossa. Kun Jennan koira juoksee venettään puhdistavan, komean ja tuntemattoman pojan luokse, eikä suostu tulemaan takaisin, on Jennan pakko paljastaa kasvonsa tälle. He törmäävät uudestaan... ja uudestaan, ja Jenna saa huomata, etteivät kaikki välitäkään, vaikka hänen kasvoissaan on iso, ruma arpi.

Kirjaa kerrotaan vuoron perään Jennan ja Ryanin näkökulmista. Itse pidin lähtökohtaisesti enemmän Ryanin osuuksista, sillä hänen elämänsä veneen asukkinsa kahdestaan äitinsä kanssa on paljon kiinnostavampi, eikä hän ole niin raivostuttavan ulkonäkökeskeinen kuin Jenna. Ryan tietää, ettei toista voi määritellä jonkun yhden piirteen vuoksi, ja minä arvostan sitä.

Skin Deepin juoni on monitahoinen ja paikoin yllättävä ja se pysyy kiinnostavana läpi kirjan. Kuvailu on tarkkaa ja syntyneet kuvat jäävät vahvoina mieleen. Kirjassa on paljon huumoria ja yleistä lämminhenkisyyttä, mikä tekee siitä ikään kuin miellyttävän turvasataman. Onnellinen loppu oli ehkä hiukan liiankin imelä, mutta kai se on sallittava... sen verran rankkoja juttuja hahmot käyvät kirjan aikana läpi.

Erinomainen esimerkki nykynuortenkirjallisuudesta, kuten myös edellinen kirja. Jos kaipaat jotain realistista mutta ei liikaa omaa elämääsi muistuttavaa, ovat nämä kaksi brittikirjaa erittäin hyvä valinta.

Neljä tähteä.
Laura Jarratt: Skin Deep. Electric Monkey, 2012. S. 376.


No, sainpas listalta ruksittua kirjoja, vaikka lista jäi edelleen huolestuttavan pitkäksi. Toivottavasti saan uuden tämänkaltaisen inspiraation lähiaikoina. Loppuun voin vielä sanoa, että olen lukenut myös Fruits Basketin osat 8-11, joskaan en muista niistä enää riittävästi että voisin kirjoittaa minkäänlaista järkevää arvostelua tai edes selostusta. Kauhean kiva sarja on.

Ota kiinni jos saat

Yritän nyt siis ottaa kiinni siitä, mitä kaikkea luin viime vuoden lopun ja Odysseian välissä.

Ensimmäisenä tulee mieleen RAA5- eli pitkän ranskan vitoskurssilla luettu ranskankielinen kirja, joka minun tapauksessani oli Maigret et la corps sans tête eli suomeksi Maigret ja päätön ruumis (en tiedä onko kirjaa suomennettu, siksi ei kursiivia). Nimestä voi päätellä, että kyseessä on dekkari, mutta sen lisäksi minusta varsinkin aluksi tuntui, ettei koko kirjasta sitten mitään muuta päätelläkään. Lukeminen oli todella haastavaa - pysyin juuri ja juuri kärryillä siitä, kuka puhui ja jos paikka vaihtui. Mutta ihmeekseni, mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin, ja todellakin päädyin pitämään kirjasta. Tähän asti ainoat lukemani dekkarit ovat olleet Agatha Christieitä, joten Maigret oli siksikin virkistävää vaihtelua.

Spoiler

Canal de Saint-Martinista löytyy käsivarsi. Se ei ole epätavallista; niitä löytyy aina silloin tällöin, sillä ihmisillä on tapana paloitella varsinkin prostituoituja kuoliaaksi. Mutta tämä käsivarsi on miehen, ja se tekee siitä epätavallisen. Pariisin poliisi hälytetään tutkimaan tapausta ja sen johtoon asetetaan komissaario Maigret. Kokenut poliisimies ei kuitenkaan lähde tapauspaikalle ilman valkoviinilasillista läheisessä bistrossa.

Bistron omistajatar on vähäpuheinen nainen, mutta pikku hiljaa Maigret'lle selviää hänestä enemmän ja enemmän kiinnostavia seikkoja. Matkoilla oleva mies, muutama rakastajapoika ja tytär, johon naisella on huonot välit... Maigret tarttuu lankoihin ja rupeaa kerimään vyyhtiä auki vähä vähältä.

Ohi

Kirja oli siitä erikoinen dekkari, että sen loppuratkaisu oli melko ilmeinen hyvin pian alun jälkeen - muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. Silti se jaksoi kiinnostaa. En tiedä, mikä sen teki, mutta kirja ei kertaakaan tuntunut pitkästyttävältä, vaan tarinaa luki mielenkiinnolla eteenpäin. Se oli ikäänkuin rauhallinen rikosromaani - ei hurjaa jännitystä, sydämentykytyksiä tai uuden murhan pelkoa, vaan tyyni, tasaisesti etenevä kertomus, jonka edessä ei ollut sumuverhoa. Kiitän ranskanopettajaa kokemuksesta ja yritän muistaa palauttaa hänen kirjansa mahdollisimman pian:)

Kolme ja puoli tähteä.
Georges Simenon: Maigret et la corps sans tête. Presses de la Cité, 1956 (1. painos, kirjassa ei lukenut kyseisen painoksen julkaisuaikaa). S. 221.


Olen ollut L.M. Montgomeryn suuri ihailija yhdeksän vanhasta saakka ja uusin Montgomery-Marigoldin lumottu maailma. Luin sen Thaimaassa ollessani ja nautin. Montgomeryn tapa kirjoittaa on niin ainutlaatuinen: mikä tahansa hänen kirjoittamansa on lumottua. Tunnelmat, maisemakuvaukset, ajatukset ja henkilöt välittyvät lukijalle selkeinä ajan verhon takaa: hän vie matkalle menneisyyteen. Marigold on hahmona vähintään yhtä kiehtova kuin Anna tai Emilia, mutta mittakaava on eri. Siinä missä Annaan ja Emiliaan tutustutaan heidän ollessaan jo ajattelevia olentoja, lapsia vielä mutta ei pitkään enää, Marigold esitellään sylivauvana. Hänen kehitystään seurataan vauvasta murrosiän kynnykselle, sukutalon ainoa lapsi, jonka isä on kuollut ja talossa määräävät kaksi ankaraa isoäitiä. Maailma on todella lumottu; kun Marigoldilla ei ole leikkitovereita, hän keksii niitä, hän kertoo itselleen tarinoita, hän juokseen ympäri Cloude of Sprucen maita iloisena ja aina kiinnostuneena. Montgomeryn kirjoille tyypillinen sukuylpeys on läsnä myös Lesleyn suvussa - lisäksi hän lainaa itseään, vertaa Harmonyn Lesleyden sukuylpeyttä Murrayhin Blair Waterissa. Rakastan sitä, kun kirjailijat lainaavat itseään<3 tulee niin viisas olo, kun huomaa viittauksen ja voi naureskella itsekseen: minäpä huomasin, huomasinpas. Haha.
kokemukseni on

Jos haluat lukea jotakin todella lumottua ja nostalgista, lue Marigold. Ajatuskin kirjasta saa hymyilemään.

Viisi tähteä.
L.M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma. Minerva, 2012. S. 349. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Magic for Marigold vuonna 1929.

Päästäksemme kirjoihin, joita olen poiminut Among Othersista. Kun varasin tämän, minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä se käsittelee. Kävi ilmi, että kyseessä on toisen maailmansodan aikainen homoromantiikka ja siinä vaiheessa vasta kiinnostuinkin.

Spoiler

Mary Renaultin The Charioteer kertoo Lauriesta, joka on haavoittunut Dunkirkissä sodan alkuvaiheessa, menettänyt toisen jalkansa ja päätynyt kotiin Englantiin hoidettavaksi. Työvoimapulan iskiessä sairaalaan tuodaan työskentelemään miehiä, jotka kuuluvat kristilliseen kveekari-liikkeeseen ja kieltäytyvät siksi aseista. Sodan aikana nämä miehet kohtaavat paljon pilkkaa, vastustusta ja vihamielisyyttä, mutta Laurie yrittää suhtautua heihin avomielisesti. Tässä joukossa sairaalaan saapuu töihin myös Andrew Raynes.

Voisiko Laurie ikinä kertoa Andrewlle tunteistaan? Voisiko hän ikinä kertoa niistä kenellekään? Ei varmastikaan. Vaan samassa saapuu Laurien elämään hänen entinen koulutoverinsa Ralph Lanyon, jonka mukana Laurie pääsee tutustumaan kaupungin homomiesten piireihin - ja äkkiä hän huomaakin olevansa jumissa kahden tulen välissä.

Ohi

Aivan upea teos. Romanttinen, vakava, humoristinen ja aivan oikeasta aiheesta. Julman realistista kuvausta kaikesta. Henkilöhahmot ja heidän tunteensa ovat samaistuttavia, inhimillisiä, ihania ja kamalia. Vaikka englanti on välillä hankalaa ja vanhahtavaa, jälleen enemmän lukemisen jälkeen ymmärtää enemmän. Ihana kirja - en paremmin sano.

Viisi kirkasta tähteä.
Mary Renault: The Charioteer. Vintage Books, 2003. S. 347. Alkuperäinen teos julkaistu vuonna 1959.

Robert A. Heinlein on siis myös Among Othersin satoa. Olin lainannut tämän kirjan ihan Näin ei voi jatkua ja kahdesta novellista Coventry sekä Sopeutumaton. Näin ei voi jatkua kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista, uskonnolliseen diktatuuriin vajonneesta valtiosta, jossa maanalainen vastarintaliike Kabal suunnittelee vallankaappausta. Coventryssa hypätään kenties joitakin sukupolvia eteenpäin huomaamaan, että olivat asiat miten tahansa, eivät ihmiset sittenkään ole tyytyväisiä tilanteeseen. Sopeutumaton muistuttaa enemmän Galaksin kansalaista, jonka luin Heinleiniltä aiemmin - se on perinteistä avaruusscifiä, mutta hahmot tulevat paljon lähemmäksi ja ovat paljon sympaattisempia kuin Galaksin kansalaisessa.
kiinnostuksestani häneen ja muutaman mutkan kautta tästä tuli myös ensimmäinen Kirja&Kakku -kirja. Alussa tämä oli koukuttavampi kuin sittemmin - mutta pidin kirjan rakenteesta. Se koostuu pienoisromaanista

Keskustelut kirjapiirissä olivat aika huikeita. Pohdimme muun muassa, millainen mieletön tulevaisuudenusko kirjoittajalla on ollut, mihin kaikkeen hän uskonut ihmiskunnan yltävän, vaikka kirjan ilmestyessä elettiin kylmän sodan aikaa ja vaikutti siltä, että maailmanloppu voi tulla milloin tahansa. Ja toisaalta, mitä kaikkea ei ole voinut edes kuvitella tulevaksi - viimeisessä novellissa avaruuteen lähetetään kirjeitä. Kirjeitä. Oikeasti. Hän on kuitenkin löytänyt mielettömiä näkymiä esimerkiksi hypnoosin käytöstä ja psykologian kehityksestä, joka kuitenkin 50-luvulla oli vielä melko nuori tiede.

Tämä oli syvällisempi ja huomattavasti parempi kirja kuin Galaksin kansalainen, mutta ei silti mitään kaunokirjallisuuden huipputasoa. Kolme ja puoli tähteä.

Robert A. Heinlein: Kapina 2100. Book Studio, 2000. S. 287. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Revolt in 2100 vuonna 1953.

//MUOKKAUS 2.6.2015// postauksen jälkiosa löytyy nykyään toisesta postauksesta samalla nimellä, lisäyksellä "osa 2".