Lastenkirjoista au pairin asiantuntemuksella

Olen varmasti lukenut tänä vuonna enemmän kirjoja kuin minään aiempana vuonna elämässäni, mutta suurin osa niistä on laskematta ja kirjaamatta. Kuuden kuukauden aikana Englannissa luin määrättömän monta lastenkirjaa, monia niistä lähes päivittäin. Minun olisi mahdotonta, enkä edes jaksaisi, kirjoittaa niistä kaikista erikseen, mutta tässä postauksessa ajattelin puhua hyvistä ja huonoista lastenkirjoista ja mainita muutaman esimerkin nimeltä.

Muistan omasta lapsuudestani auton muotoisen kirja, jossa perhe meni lomamatkalle. Kirjaan kuului nappula, josta sai painaa joka sivun jälkeen, ja siitä kuului tööttäysääni. Tiesin, etteivät vanhempani pitäneet kirjasta, mutta en tuolloin ymmärtänyt, miksi. Voin edelleenkin vain arvailla, oliko ärsytyksen aihe ääninappula, huono tarina, karmea kuvitus vai jokin näiden yhdistelmä, mutta nykyään ymmärrän paremmin. Lapset pitävät monista sellaisista asioista, jotka kiristävät aikuisen hermoja.

Hyvän lastenkirjan olennaisin kriteeri on, että se miellyttää sekä lasta että aikuista. Kun lapsen suosikkikirja on jokin, mitä aikuinen yrittää sitkeästi piilottaa kirjapinon pohjalle (myönnän syyllistyneeni tähän), yhteisistä lukuhetkistä ei tule kovin mukavia. Itse nautin eniten sellaisista lastenkirjoista, joissa on kaunis, käsin piirretty kuvitus. Niitä sivuja jaksan katsoa ja lukea vaikka kuinka monta kertaa. Jos kuvitukseen liittyy vielä hyvä tarina, kaikki on kohdallaan. Yleensä myös lapselta riittää mielenkiintoa yksityiskohtaisia piirroksia kohtaan ja tarina pitää otteessaan, kun on jotain, mihin sen voi ankkuroida. Tällaisena kirjana mieleeni jäi Steve Smallmanin ja Cee Biscoen Gruff the Grump.

En ole itse suuri lyriikan, enkä varsinkaan lastenrunouden ystävä, joten runomuotoon kirjoitetut kirjat eivät ole suosikkejani. Tämänkin voi kuitenkin tehdä hyvin, etenkin jo edellämainitulla kauniilla kuvituksella varustettuna. Puolelleen minut voittivat esimerkiksi Jeanne Willisin ja Garry Parsonsin There's an Ouch in my Pouch ja Debi Gliorin Kulta pieni. Kuitenkin, jos tarina on huono eikä kuvissakaan ole kehumista, niin runomuoto ei sitä pelasta.





















Kevään ärsyttävin kirja -tittelin saa helpolla Minnie: Let's Have a Tea Party! Kyseessä on Disney Juniorin Mickey Mouse Clubhousen ympärille rakentuvan tuoteperheen edustaja. Kirjan värit ovat niin kirkkaat, että silmiin sattuu, kuvat ovat tuskastuttavan tietokoneella tehtyjä, tarinasta ei ole mihinkään, ja siinä on useampi hermoja raastava ääninappi, joita lasten on tarkoitus painaa kesken tarinan. Luin samassa formaatissa myös Frozen ja Tuomas Veturi -aiheiset kirjat, mutta ne eivät olleet näin kamalia. Tätä kirjaa ei tullut ikävä.

Loppuun haluan vielä mainita jotain hyvää. Pääsin myös lukemaan erään oman lapsuusaikaisen suosikkini: Miinan ja Manun jouluaatto. Nostalgia pelasti silloin, kun tarina ei ollut loppuun saakka hiottu timantti :D Vanhempi lapsista erikseen pyysi iltasaduksi juuri tätä kirjaa, ja minusta oli ihanaa päästä jakamaan oma lapsuuden kokemukseni hänen kanssaan. Pidin Miinasta ja Manusta hirveän paljon lapsena, eikä se vieläkään huono ollut.

Näillä kaikilla lukemillani lastenkirjoilla pääsen myös kuittaamaan joitain kohtia HelMetin kirjahaasteista.

In italiano, per favore (italiaksi, kiitos)

Italian ysikurssiin kuului italiankielisen kirjan lukeminen, mikä kohtalaisen heikon italiantaitoni takia pelotti hieman etukäteen. Minun ei kuitenkaan tarvinnut hommata omaa kirjaa, vaan opettaja toi näytille luokkaan omia ja lapsiensa kirjoja. Minä sitten valitsin lainaan tämän mukavan fantasiamaiselta näyttävän kirjan.Täytyy sanoa, että valinta oli onnistunut.

Il Libro Prigioniero [il liibro pridzonieero] tarkoittaa suomeksi suunnilleen "vankikirja". Se kertoo kymmenvuotiaasta Corneliasta, jonka elämä mullistuu hänen perheensä muuttaessa kadonneen sukulaisen vanhaan taloon ja hänen löytäessään sieltä toinen toistaan kummallisempia asioita. Cornelian yrittäessä saada selville näiden asioiden merkitystä hän löytää paikallisesta kirjastosta salin, jossa asuu 800 vuotta vanha velho Nikolaus Arborescente, joka paljastaa tytölle tämän olevan keiju. Tämä johtaa Cornelian sekä hänen uudet ystävänsä Lunan ja Freccian [fretsha] mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin, kuten jahtaamaan aarnikotkaa ja pakoilemaan pahaa nekromantikkoa. Cornelian tulisi myös oppia käyttämään voimiaan... mutta sitä varten hänen saatava auki muinainen kirja nimeltä Theoria Naturalis Fatae... eikä se olekaan niin helppoa, kuin miltä kuulostaa.

Vaikka päähenkilö on kymmenvuotias, kuten ovat myös hänen ystävänsä, ja vaikka kirja jo ulkoasunsakin puolesta on suunnattu nuoremmille, pidin siitä yllättävän paljon. Siitä puuttuu ärsyttävä lastenkirjamaisuus (tai jos sitä on, onnellisesti en ymmärtänyt niitä kohtia lainkaan) ja henkilöitä käsitellään ymmärtävinä ihmisinä. Tapahtumia kuvaillaan kuten missä tahansa nuortenkirjassa ja hahmot ovat omia persoonallisuuksiaan ylihuolehtivaisesta Arborecentesta aina epäluuloiseen ja suorapuheiseen Lunaan. Koko kirjassa ei ylipäätään ole sellaista tunnelmaa, että tämä on nyt suunnattu lapsille. Päähenkilöt vain sattuvat olemaan lapsia.

Il Libro Prigioniero ei juurikaan keskity kaksoiselämän elämisen tuottamiin hankaluuksiin, vaan asiat sujuvat melko mukavasti omalla painollaan. Oli myös mielestäni hiukan arveluttava ratkaisu esitellä uusi, kohtalaisen merkittävä henkilö, toiseksi viimeisessä luvussa - häntä kyllä tarvittiin lopussa mutta ehkä hänet olisi sitten voinut ottaa mukaan jo aiemmin. Myöskin Cornelian uskomattomat kyvyt oppia uskomattoman nopeasti häiritsivät minua hieman. Kirjalle on ilmeisesti jatko-osia, ja vaikka niitä tuskin koskaan luen, toivon, että hän siellä kohtaa opinnoissaan jotain, mikä tuottaa hänelle vaikeuksia.

Monticellin luoma maailma on todella kiinnostava ja erilainen. Hän käyttää perinteisia fantasian elementtejä, kuten aarnikotkia ja keijuja, iloisesti sekaisin omien keksintöjensä, kuten puhuvien kellojen ja ihmisiksi muuttuvien lintujen, kanssa. Valle Nascostan historia on mietitty tarkasti ja sulautettu taitavasti osaksi tarinaa, niin että lukijalle selviää pala palalta, miksi Cornelian keijuus on epätavallista ja mitä oikein tapahtui kymmenen vuotta sitten. Monticelli on erityisen taitava luomaan tunnelmia: silloinkaan, kun en ymmärtänyt kaikkea mitä tapahtui, sain kiinni tilanteen luonteesta ja henkilöiden asenteista. Pidin erityisesti kohdista, joissa Cornelia meni Anderin johdolla syvälle Macchiaan [makkia], sillä niiden taianomaisuudessa ja intesiivisyydessä oli jotain hyvin ainulaatuista. Myös Stanza Rossa eli punainen huone oli erikoinen ja kiinnostava tapahtumapaikka.

Olen todella ylpeä siitä, että sain tämän kirjan luettua ajallaan ja kokonaan, sillä joululoman lopussa näytti jo siltä, että tästä saattaa tulla ensimmäinen kirja koulu-urani historiassa, josta pidän esitelmän vaikken ole lukenut sitä kokonaan. Onneksi näin ei käynyt, sillä kuten sanottu, pidin kirjasta ja halusin oikeasti lukea sen loppuun. Uskon kokemuksen olleen avuksi myös italiantaidoilleni (ainakin kirjoitin sen jälkeen ensimmäisen kerran täydet pisteet aineesta). Jos joku lukijoistani on kiinnostunut italiankielisen kirjan lukemisesta, tätä voin ainakin hyvillä mielin suositella. Sen saatavuudesta Suomessa en tosin tiedä mitään.

En uskalla antaa tähtiä tälle kirjalle, kun en kuitenkaan kaikkea ymmärtänyt.
Miki Monticelli: Il Libro Prigioniero. Edizioni Piemme, 2007. S. 327.

Il Libro Prigioniero myös kuittasi kolme kohtaa HelMetin haasteesta - lasken sen haasteeseen, sillä en saanut viime vuoden puolella luettua kuin noin 30 sivua.

Lomalukemista

Ensimmäinen perinteinen kirjapostaus tälle vuodelle, olkaatte niin hyvät!

Everything Beautiful tuli oikeastaan luettua jo ennen lomaa koulumatkojen reppukirjallisuutena, mutta sillä ei ollut yhtään postauskaveria, joten päästin sen tänne. Liberté luki tämän jo aiemmin syksyllä ja kirja kuulosti sen verran kiinnostavalta, joskin erikoiselta, että sen sattuessa silmiini kirjastossa päätin ottaa sen mukaan.

Riley Rose, vannoutunut ateisti, joutuu yhdeksi viikoksi kesälomastaan Spirit Ranch Holiday Campille, kristilliselle leirille, jonka muut osallistujat ovat jeesustelijoita ja ohjaajat raivostuttavan ymmärtäväisiä. Hän tekee kaikkensa tehdäkseen elämästä hankalaa ja päästäkseen pois leiriltä etuajassa, mutta mikään ei tunnu toimivan kuten sen pitäisi. Lopulta Riley tutustuu toiseen kapinalliseen, pyörätuolissa istuvaan Dylaniin, ja loppuleiristä tulee unohtumaton itse kullekin. Monella tasolla.

Alussa Everything Beautiful vaikutti vähintäänkin oudolta kirjalta, enkä oikein tiennyt mitä ajatella. Riley on todella erilainen tyyppi kuin minä, enkä aluksi osannut suhtautua häneen, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän huomasin ymmärtäväni häntä, vaikken itse tekisikään samanlaisia ratkaisuja. Ehkä ainut asia, mikä minua hänessä lopulta häiritsi, oli hänen lihavuutensa jatkuva korostaminen - en tarkoita, etteikö kirjan sankaritar saisi olla lihava. Minusta on mahtavaa, että joku on kirjoittanut lihavan sankarittaren. Tuntui vain, että tapa, jolla sitä käsiteltiin, oli todella mainostava ja melkein röyhkeä. Luulen, että tarkoitus oli olla rohkea, mutta en ole ihan varma, oliko tavoite täysin onnistunut.

Toinen asia, mikä minua ihan tavallisen kristittynä vaivasi, oli uskonnollisuuden rinnastaminen hörhöilyyn. Se vaivaa minua aina, kun se tulee vastaan lähteessä, joka on kaikille saatavissa, koska haluaisin, että ihmiset ymmärtävät, ettei uskon tarvitse olla kovaäänistä tai kummallisen näköistä. Tässä kirjassa hörhöily tuki Rileyn ennakkoluuloja ja palveli näin karikatyyrien rakentamisessa, eikä uskonto mitenkään ollut pääosassa, mutta kuten sanoin, tämä vaivaa minua aina.

Henkilöt olivat todella mahtavia. Parhaiten lukija tietenkin tutustuu Rileyyn, mutta myös Dylan sekä Rileyn huonetoverit ja leirin ohjaajat olivat saaneet syvyyttä luonteisiinsa. Vaikka ensivaikutelmat ovatkin karikatyyrisia, lopulta jokaisesta paljastuu jotain enemmän, mikä on mielestäni todella taitavan kirjoittajan merkki. Tähän liittyen haluan myös sanasen Rileyn kasvutarinasta, joka oli mielettömän hienosti tehty. Se ei ollut siirappinen eikä maailmaamullistava, vaan vähittäin tapahtuva muutos Rileyn ajatuksissa ja käytöksessä, jonka oikeastaan huomaa kunnolla vasta lopussa. Hienovarainen, herkkä, sellainen kuin ihmisten muutokset usein ovat. Riley ei tule uskoon, mutta hänen ennakkoluulonsa osoittautuvat suurilta osin vääriksi; hänestä ei tule malliesimerkkityttöä, mutta hän ymmärtää paremmin lähellään olevia ihmisiä ja osaa sovittaa käytöstään sen mukaan.

Vielä tippinä: kirja sijoittuu Australiaan, eli kun alussa hämmennyt aavikolla ajamisesta ja kummallisista lintujen nimistä, pidä tämä mielessä.

Neljä tähteä.
Simmone Howell: Everything Beautiful. Bloomsbury, 2009. S. 277.

Siitä asti, kun salanimellä kirjoittavan J. K. Rowlingin uusi dekkari Silkkiäistoukka ilmestyi suomeksi, olen katsellut sitä himoiten kirjakaupoissa, mutta vakuuttanut itseni aina siitä, että voin odottaa jouluun. Odotin jouluun, ja odotukseni palkittiin.

Palaamme Cormoran Striken ja Robin Ellacottin elämään kahdeksan kuukautta Lula Landryn tapauksen ratkeamisen jälkeen. Strike ratkoo rikkaiden ihmisten avioerotapauksia ja Robin on yhä tehokas sihteeri, kun toimistolle ilmestyy nuhjuisen näköinen nainen. Hän kertoo, että hänen miehensä, kirjalija Owen Quine, on kadonnut, ja että hän haluaa miehensä takaisin kotiin. Vastoin käytäntöjään Strike päättää auttaa rouva Quinea, mutta päiväkausiin mitään ei selviä. Vaan kun Strike löytää Owen Quinen raa'asti murhattuna ja saa vielä kuulla, millaista kirjaa tämä oli juuri julkaisemassa, alkavat jutun pyörät pyöriä. Tällaista julmuutta ei voi jättää huomiotta.

Ensimmäisen osan perusteella odotin erilaista kirjaa, myönnän suoraan. Kevyempää. Silkkiäistoukka oli nimittäin aikasta raskasta luettavaa murhan raakuuden, uhrin kirjoittaman kirjan ja eräiden muiden seikkojen takia. Tunnelma oli lähes jatkuvasti synkkä ja painostava. Ennen ruumiin löytymistä myös hieman tylsä - ehkä se tosin johtui siitä, että ensinnäkin tiesin takakannen perusteella odottaa ruumista ja kadonneen etsiminen tuntui siksi turhalta ja toisekseen siitä, että olin käyttänyt viime päivät Castlen katsomiseen, ja kun rikossarjassa ratkotaan murha per jakso, tuntui kirjan tahti vähän hitaalta. Joka tapauksessa, kunhan ruumis löytyi, muuttuivat tapahtumatkin paljon kiinnostavammiksi.

Jo ensimmäisessa osassa vatvottiin paljon Striken ja Robinin yksityiselämiä, ja se jatkui tässäkin osassa. Muuten se olisi minulle ihan okei, mutta ensinnäkin Matthew (Robinin kihlattu) ärsyttää minua suunnattomasti, ja toiseksi Charlottea (Striken entistä kihlattua) käsiteltiin niin paljon jo ensimmäisessä osassa, että vähän tuntui jo tutulta jutulta. Kaikki mikä ei liittynyt Matthewiin tai Charlotteen oli varsin mielenkiintoista ja usein myös huvittavaa.

Kirjassa on perinteinen tyhmä poliisi, fiksu yksityisetsivä -asetelma, mutta sikäli paljon vaarallisempi tällä kertaa, että poliisi on vähällä saada tahtonsa läpi. Tämä luo vahvan jännitteen varsinkin kirjan lopun ylle, kun Strike on selvittänyt mysteerin mutta häneltä puuttuvat todisteet. Kirjassa on ihanaa Lontoon kuvausta ja Striken ajellessa metrolla ympäri kaupunkia aloin väistämättä muistella metrokarttaa ja miettiä, mihin me kesällä menimme milläkin linjalla ja miltä kaikkialla näytti. Lisäksi haluaisin vielä sanoa, että mielestäni kirjan sijoittaminen kustannuspiireihin oli hyvä veto, sillä Galbraith/Rowling osaa luoda niistä hyvin uskottavan kuvan kirjoitettuaan kirjoja vuosikausia. Oli myös kiinnostavaa saada vähän "sisäpiirin näkemystä" kustannusalasta.

Kuten siis varmasti on jo selvää, Silkkiäistoukassa on paljon muutakin kuin vain dekkarijuoni. Se oli minusta toimiva kokonaisuus ja odotan innolla lisää Strike -kirjoja, joskin toivon että ne ovat hiukan kevyempää luettavaa.

Neljä tähteä.
Robert Galbraith: Silkkiäistoukka. Otava, 2014. S. 457. Englanninkielinen alkuteos julkaistiinsamana vuonna nimellä The Silkworm.

Viimeisenä lomailtana katsahdin kirjahyllyyni ja rupesin ihmettelemään: Mikä on tuo yksi Ella-kirja?
Miksi en muista siitä mitään? Eihän siinä siis muu auttanut kuin ottaa kirja käteen ja ryhtyä lukemaan.

Uusi kouluvuosi on alkanut, ja Ella ja toverit ovat edelleen toisella luokalla. Heillä on kuitenkin aihetta huoleen, sillä opettajaa selvästikin vaivaa jokin. He päättävät ottaa selvää, mikä opettajalla on, ja sitä varten tarvitaan tietenkin naaimoitumista, seuraamista sekä koulutarkastaja, joka laittaa hyvää makaronilaatikkoa.

En varmasti ikinä lakkaa ihmettelemästä Timo Parvelan kykyä kirjoittaa. Hänen hahmonsa ovat täydellisen valloittavia, tapahtumat absurdiudessaankin uskottavia ja tietenkin nauroin itseni jälleen kipeäksi. Vaikka Ellat on suunnattu lapsille, heilutan edelleen lippua sen puolesta, että ne sopivat virkistäväksi iltalukemiseksi kenelle tahansa! Myös nämä pidemmät Ellat, lastenromaaneiksi luokitellut, joita ei siis löydy Ella ja kaverit -kokoelmista, ovat helposti yhdessä illassa ahmaistuja.

En tiedä mitä muuta sanoisin. Rakastan näitä kirjoja syvästi.

Viisi tähteä.
Timo Parvela: Ella - Varokaa lapsia! Tammi, 2006. S. 144.



Ja tällä postauksella tulin kuitanneeksi seitsemän kategoriaa HelMet-haasteesta! En laske Everything Beautifulia haasteeseen, sillä luin sen viime vuoden puolella.

Joulu on taas, joulu on taas...

Jos nyt saitte korvamadon, niin lohduttautukaa sillä, että otsikon kirjoittamalla aiheutin sen itsellenikin. Joku voisi sanoa myös, että itse asiassa jouluun on vielä kaksi ja puoli kuukautta. Onhan siihen, mutta teatteriryhmässäni aloimme tässä pari viikkoa sitten puhua joulunäytelmästä, ja nyt olemme päättäneet, mitä tehdä: Charles Dickensin Saiturin joulun. Sitä varten piti tietenkin tutustua alkutekstiin.

En ollut siis aiemmin tutustunut minkäänlaiseen versioon Saiturin joulusta, sen paremmin elokuvaan, Aku Ankka -versioon tai itse teokseenkaan. Sain tämän nyt kuitenkin käsiini ja... huh. Se oli todella hyvä!

Ihan ensiksi täytyy sanoa kuvituksista. Yleensä ne ärsyttävät minua, mutta tässä kirjassa oli mielettömän hienot kuvat! Niitä jopa odotti innolla, missä on seuraava kuva, ja niitä olisi voinut jäädä katselemaan ikuisuuksiin, tutkailemaan yksityiskohtia, ellei tarina olisi kiskonut vielä voimallisemmin mukaansa. Mutta vau. Tämä kirja kannattaa hankkia käsiinsä jo pelkkien kuvitusten takia.

Tosiaan, kuten sanoin, myös tarina on tempaava. Se on toki hieman lastensatu, hahmot ovat melko yksipuolisia ja opetusta alleviivataan ehkä turhan paljon... mutta ne ovat pikkuvikoja. Kerrontatyyli on mainio, juoni todella kiinnostava ja hahmotkin erikoisia. Varsinkin pidin hengistä - niitä kuvailtiin hyvin elävästi ja mielenkiintoisesti. Tosin kuvailu, ollen hyvin runsasta ja värikästä, meinasi toisinaan kompastua omaan runsauteensa ja värikkyyteensä, niin että lukija joutui kertaamaan vasta lukemaansa ymmärtääkseen sen. Tämä ei onneksi ollut jatkuva vika. Tarina on siis todella sympaattinen, kohtaukset taitavasti rakennettuja, ja, vielä kerran, kuvat ihania! Suosittelen ehdottomasti Saiturin joulua kenelle tahansa. Se oli todella lämmin ja positiivisesti yllättävä kokemus.

Olen myös tyytyväinen, että pääsin lukemaan Dickensiä, sillä koen hänen olleen aukko sivistyksessäni:)

Neljä tähteä (kolme ja puoli tarinalle ja ylimääräinen puolikas kuville).
Charles Dickens: Saiturin joulu. Egmont Kustannus/KIRJALITO, 2007. S. 159. Alkuteos julkaistu englanniksi nimellä A Christmas Carol, in Prose: Being A Ghost Story of Christmas vuonna 1843.


Tällaista tällä kertaa. Olen ollut kriisissä, koska minulla ei ole ollut yhtään luettua kirjaa odottelemassa postaamista, joten tämä tuli hyvin sopivasti, mutta nyt taidan olla jälleen samassa suossa. Ikävää. Noh, elokuun klassikko Rouva Bovary on hyvässä vauhdissa, yli kaksi kolmasosaa luettuna, joten sitä taidan päästä piankin postailemaan, samoin olen edennyt jo pitkälle Oxfordista ostamani Cuckoo Song -kirjan kanssa. Flaubertin teoksen jälkeen klassikkolistalla on seuraavana Dorian Grayn muotokuva, jota odotan innolla, ja pikkuhiljaa myös otan kiinni haasteen tahtia. Tavoite olisi saada Dorian Gray -postaus julkaistua vielä lokakuun aikana, mikä olisi jo aivan hyväksyttävä viive. Siispä, siihen saakka kun saan taas jotain luettua - adios, my friends!