Helmikuu: Keskiaika

Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita yllätti minut positiivisesti. Kehyskertomuksena siis on pyhiinvaeltajien joukko, joka lähtee taivaltamaan matkaa Canterburyn luostariin ja päättää ajanvietteeksi kilpailla siitä, kuka kertoo parhaimman tarinan. Tarinoita on alkuperäisteoksessa yhteensä 24, mutta suomennoksessa vain 14 - erinäisistä syistä kymmenen tarinoista oli jätetty suomentamatta. Lukemista riitti silti aivan tarpeeksi.

Pidin kuitenkin tarinoista. Ne olivat viihdyttäviä ja kiinnostavia ja myöskään kehyskertomus, milloin sitä kerrottiin, ei käynyt tylsäksi. Jo kaksi esipuhetta herättivät mielenkiintoni - niitä ei kannata hypätä yli! Mari Pakkala-Weckstörm ja Tauno F. Mustanoja osaavat asiansa esipuheen kirjoittajina, eivätkä paljasta teoksesta liikaa, kuten niin monet esipuheen kirjoittajat tekevät. Näiden kahden ja koko kirjan jälkeen suomentajan jälkisanat eivät enää tuo teokselle juurikaan lisäarvoa, mutta erityisesti jos on kiinnostunut Chaucerista itsestään tai viittauksista, joita tarinoissa tehdään jatkuvasti, kannattaa vilkaista jälkisanoja.

Tarinat olivat todella erilaisia ja vaihtelevia. Joukossa oli vain kaksi, jotka olivat mielestäni tylsiä - ensimmäinen sekä toiseksi viimeinen tarina. Mutta kun ensimmäisestä (lähes 100-sivuisesta!) tarinasta selviää, sen jälkeen on luvassa helpompaa, lyhyempää ja kiinnostavampaa kerrontaa. Sekä kertojahahmot että heidän tarinoidensa henkiöt ovat karikatyyrimäisyydessään uskottavia ja viihdyttäviä. Ja koska Chaucerin tarkoitus ei ollut pelkästään viihdyttää vaan myös opettaa, ovat tarinat tosiaankin täynnä viittauksia muun muassa Raamattuun ja useisiin antiikin ajan ajattelijoihin. Jotkin tarinat ovat niin pullollaan viittauksia, että se käy puuduttavaksi; vähemmässä määrin ne ovat kuitenkin varsin kiinnostavia.

Vaikka kirjassa oli 570 sivua, se oli nopealukuinen - tarinat, muutamaa lukuunottamatta, edistyivät nopeasti ja tietysti, runomuodon takia, sivut eivät olleet aivan täysiä. Ainoastaan ensimmäisessä tarinassa tuntui menevän ikuisuus.

En osaa antaa tähtiä tällekään maailmankirjallisuuden merkkiteokselle, osaan vain todeta että pidin siitä todella paljon ja suosittelen sitä ehdottomasti kenelle tahansa kiinnostuneelle!

Geoffrey Chaucer: Canterburyn tarinoita. WSOY, 2011. S. 570. Alkuperäinen teos on julkaistu 1300-luvun lopulla nimellä The Canterbury Tales.

Ota kiinni jos saat - osa 2

Tägien mahtumisen vuoksi olen jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan. Tässä jälkimmäinen puolisko.

Sitten olen edennyt Furubassa taas pikkuisen. Mitäpä näistä sanoisi - äärimmäisen viihdyttävää! Furuba on aina hyvien naurujen paikka, vaikka muistelisin, että näissä osissa oli myös jotain, mikä hienoisesti ärsytti minua. Hahmot ovat kuitenkin tietyllä tavalla aika ohuita, heillä on yksi hallitseva luonteenpiirre ja jossain vaiheessa "I hate Yuki" -vitsit eivät enää ole aivan niin hillittömän hauskoja. Pidän kyllä silti tosi paljon tästä mangasta ja nimenomaan englanniksi.

Lauren Oliverin Pandemonium: Rakkaus on kapinaa on parempi kuin edeltäjänsä ja jättää loppuun vähintään yhtä kiinnostavan cliffhangerin. Tarinaa kerrotaan kahdessa osassa: Silloin ja Nyt.

Spoiler

Alex on kuollut, mutta Lena on selviytynyt invalidien luokse Korpeen. Hänet otetaan vastaan ja yhteisön jäseneksi ja Silloin -luvut kertovat tästä ajasta. Ne vuorottelevat Nyt-lukujen kanssa, jotka kertovat myöhemmästä ajasta: Lena on solutettu uuden henkilöllisyyden turvin takaisin Zombimaahan vakoilutehtäviin. Eräässä suuressa tapahtumassa hän saa tehtäväkseen pitää silmällä Deliriasta Vapaan Amerikan, DVA:n, nuorisojärjestön puheenjohtajaa Juliania. Kun raadonsyöjät hyökkäävät, kaikki menee pieleen ja Lena löytää itsensä yhteisestä sellistä Julianin kanssa.

Ohi

Kahden tarinan limittäinen kertominen toimi, mutta oli yhtä ärsyttävää kuin aina. Joka luvun lopussa teki mieli hypätä yli ja jatkaa samaa juttua, sillä Oliver harrastaa tehokkaita cliffhangereitään ei vain kirjojen, vaan myös kaikkien lukujen lopuissa. Välillä edellisen kirjan kertailu oli ärsyttävää, mutta muuten juoni eteni ripeästi ja oli äärimmäisen koukuttava. Tämä kirja ei myöskään tuntunut yhtä lapselliselta kuin edeltäjänsä Delirium.

Pandemonium merkitsee paholaisten ja demonien asuinpaikkaa, helvettiä, tai helvetillistä kaaosta, merkittävän kovaa ääntä ja vallitsevaa epäjärjestystä [wiktionary].

Neljä ja puoli tähteä.
Lauren Oliver: Pandemonium: Rakkaus on kapinaa. WSOY, 2012. S. 295. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Pandemonium vuonna 2012.


Supernyrkkiin on koottu Nuoren Voiman Liiton ja Teoksen järjestämän Novelli palaa! -kirjoituskilpailun parhaat ja lainasin sen mielenkiinnosta, sillä pääsin itse kilpailussa kolmenkymmenen parhaan joukkoon. Kumpikaan minun novelleistani ei ole tässä antologiassa, mutta bongasin kirjoittajista ainakin kolme koulukaveriani... ja hienoja novelleja olivatkin kirjoittaneet! Joukossa oli pitkiä ja lyhyitä, taiteellisia ja realistisia, ja kaikki olivat hyviä. En tajua, miten Suomessa on näin paljon näin hyviä nuoria kirjoittajia (onko minulla ikinä mitään mahdollisuuksia...?)

Viisi tähteä kokonaisuudelle.
Supernyrkki: Novelli palaa! -kirjoituskilpailun parhaat. Teos, 2013. S. 175.

Tehtiin joskus vuosi sitten Chrystalin kanssa diili näistä Muumi- ja Anna-kirjoista... minä luen Muumia, hän lukee Annaa. Kumpikaan ei ole täyttänyt omaa osuuttaan erityisen kiitettävästi, mutta sain sentään Thaimaassa luettua toisen Muumi-kirjani. Taikurin hattu oli ihan söpö opus, ihan hauska, ihan jännittävä, välillä ihan kiinnostava ja välillä ihan pitkästyttävä. Onneksi se oli niin lyhyt, että eteni nopeasti:) Eikun oikeasti, oli se ihan kiva lukukokemus.

Tove Jansson: Taikurin hattu. WSOY, 2010. S. 140. Alkuperäinen teos julkaistu ruotsiksi nimellä Trollkarlens hatt vuonna 1948.



Ensimmäinen joululahja, jonka avasin, oli myös ainut, jota olin toivonut: Eoin Colferin uutuus W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika. Se oli hienoinen pettymys, ehkä hiukan nuoremmille suunnattu ja liian samankaltainen kuin Fowlit. Varsinkin hahmoissa oli paljon samaa. Kuitenkin se oli myös colfermaiseen tapaan viihdyttävä, hauska, uskomaton ja typeräkin välillä. Toivotaan, että sarja paranee vanhetessaan, sillä potentiaalia tässä on.

Neljä tähteä.
Eoin Colfer: W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika. WSOY, 2013. S. 304. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä W.A.R.P. Book 1: The Reluctant Assasin vuonna 2013.

Kävin syksyllä Colferia katsomassa Helsingin Kirjamessuilla juurikin tämän uusimman kirjan pohajlta. Hän oli vähintään yhtä hauska mies kuin kirjansa:) Todella miellyttävä ihminen, sain myös hänen nimikirjoituksensa Opalin kostooni!!! Yhteiskuvakin on tallessa koneeni syövereissä. Todellinen fanityttöpäivä Libertén kanssa - ja ihanaa oli!



Tällaista tällä kertaa. Nyt minulla on alkanut ÄI6-kurssi, jonka lukemistoa ovat Aleksis kiven Seitsemän veljestä sekä Juhani Ahon Juha. Innostus ei ole kovin suuri, mutta uskon saavani ne luettua kuitenkin. Lisäksi on tuo aiemmin mainittu helmikuun klassikko sekä Kirjan&Kakun kuukauden kirja Fahrenheit 451. Olen lukenut sen joskus vuosia sitten, joten on mukava palata vanhan tutun pariin  -varsinkin, kun en muista siitä paljon mitään:)

Hyviä hiihtolomia kaikille sitten kun ne alkavat!

Ota kiinni jos saat

Yritän nyt siis ottaa kiinni siitä, mitä kaikkea luin viime vuoden lopun ja Odysseian välissä.

Ensimmäisenä tulee mieleen RAA5- eli pitkän ranskan vitoskurssilla luettu ranskankielinen kirja, joka minun tapauksessani oli Maigret et la corps sans tête eli suomeksi Maigret ja päätön ruumis (en tiedä onko kirjaa suomennettu, siksi ei kursiivia). Nimestä voi päätellä, että kyseessä on dekkari, mutta sen lisäksi minusta varsinkin aluksi tuntui, ettei koko kirjasta sitten mitään muuta päätelläkään. Lukeminen oli todella haastavaa - pysyin juuri ja juuri kärryillä siitä, kuka puhui ja jos paikka vaihtui. Mutta ihmeekseni, mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin, ja todellakin päädyin pitämään kirjasta. Tähän asti ainoat lukemani dekkarit ovat olleet Agatha Christieitä, joten Maigret oli siksikin virkistävää vaihtelua.

Spoiler

Canal de Saint-Martinista löytyy käsivarsi. Se ei ole epätavallista; niitä löytyy aina silloin tällöin, sillä ihmisillä on tapana paloitella varsinkin prostituoituja kuoliaaksi. Mutta tämä käsivarsi on miehen, ja se tekee siitä epätavallisen. Pariisin poliisi hälytetään tutkimaan tapausta ja sen johtoon asetetaan komissaario Maigret. Kokenut poliisimies ei kuitenkaan lähde tapauspaikalle ilman valkoviinilasillista läheisessä bistrossa.

Bistron omistajatar on vähäpuheinen nainen, mutta pikku hiljaa Maigret'lle selviää hänestä enemmän ja enemmän kiinnostavia seikkoja. Matkoilla oleva mies, muutama rakastajapoika ja tytär, johon naisella on huonot välit... Maigret tarttuu lankoihin ja rupeaa kerimään vyyhtiä auki vähä vähältä.

Ohi

Kirja oli siitä erikoinen dekkari, että sen loppuratkaisu oli melko ilmeinen hyvin pian alun jälkeen - muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. Silti se jaksoi kiinnostaa. En tiedä, mikä sen teki, mutta kirja ei kertaakaan tuntunut pitkästyttävältä, vaan tarinaa luki mielenkiinnolla eteenpäin. Se oli ikäänkuin rauhallinen rikosromaani - ei hurjaa jännitystä, sydämentykytyksiä tai uuden murhan pelkoa, vaan tyyni, tasaisesti etenevä kertomus, jonka edessä ei ollut sumuverhoa. Kiitän ranskanopettajaa kokemuksesta ja yritän muistaa palauttaa hänen kirjansa mahdollisimman pian:)

Kolme ja puoli tähteä.
Georges Simenon: Maigret et la corps sans tête. Presses de la Cité, 1956 (1. painos, kirjassa ei lukenut kyseisen painoksen julkaisuaikaa). S. 221.


Olen ollut L.M. Montgomeryn suuri ihailija yhdeksän vanhasta saakka ja uusin Montgomery-Marigoldin lumottu maailma. Luin sen Thaimaassa ollessani ja nautin. Montgomeryn tapa kirjoittaa on niin ainutlaatuinen: mikä tahansa hänen kirjoittamansa on lumottua. Tunnelmat, maisemakuvaukset, ajatukset ja henkilöt välittyvät lukijalle selkeinä ajan verhon takaa: hän vie matkalle menneisyyteen. Marigold on hahmona vähintään yhtä kiehtova kuin Anna tai Emilia, mutta mittakaava on eri. Siinä missä Annaan ja Emiliaan tutustutaan heidän ollessaan jo ajattelevia olentoja, lapsia vielä mutta ei pitkään enää, Marigold esitellään sylivauvana. Hänen kehitystään seurataan vauvasta murrosiän kynnykselle, sukutalon ainoa lapsi, jonka isä on kuollut ja talossa määräävät kaksi ankaraa isoäitiä. Maailma on todella lumottu; kun Marigoldilla ei ole leikkitovereita, hän keksii niitä, hän kertoo itselleen tarinoita, hän juokseen ympäri Cloude of Sprucen maita iloisena ja aina kiinnostuneena. Montgomeryn kirjoille tyypillinen sukuylpeys on läsnä myös Lesleyn suvussa - lisäksi hän lainaa itseään, vertaa Harmonyn Lesleyden sukuylpeyttä Murrayhin Blair Waterissa. Rakastan sitä, kun kirjailijat lainaavat itseään<3 tulee niin viisas olo, kun huomaa viittauksen ja voi naureskella itsekseen: minäpä huomasin, huomasinpas. Haha.
kokemukseni on

Jos haluat lukea jotakin todella lumottua ja nostalgista, lue Marigold. Ajatuskin kirjasta saa hymyilemään.

Viisi tähteä.
L.M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma. Minerva, 2012. S. 349. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Magic for Marigold vuonna 1929.

Päästäksemme kirjoihin, joita olen poiminut Among Othersista. Kun varasin tämän, minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä se käsittelee. Kävi ilmi, että kyseessä on toisen maailmansodan aikainen homoromantiikka ja siinä vaiheessa vasta kiinnostuinkin.

Spoiler

Mary Renaultin The Charioteer kertoo Lauriesta, joka on haavoittunut Dunkirkissä sodan alkuvaiheessa, menettänyt toisen jalkansa ja päätynyt kotiin Englantiin hoidettavaksi. Työvoimapulan iskiessä sairaalaan tuodaan työskentelemään miehiä, jotka kuuluvat kristilliseen kveekari-liikkeeseen ja kieltäytyvät siksi aseista. Sodan aikana nämä miehet kohtaavat paljon pilkkaa, vastustusta ja vihamielisyyttä, mutta Laurie yrittää suhtautua heihin avomielisesti. Tässä joukossa sairaalaan saapuu töihin myös Andrew Raynes.

Voisiko Laurie ikinä kertoa Andrewlle tunteistaan? Voisiko hän ikinä kertoa niistä kenellekään? Ei varmastikaan. Vaan samassa saapuu Laurien elämään hänen entinen koulutoverinsa Ralph Lanyon, jonka mukana Laurie pääsee tutustumaan kaupungin homomiesten piireihin - ja äkkiä hän huomaakin olevansa jumissa kahden tulen välissä.

Ohi

Aivan upea teos. Romanttinen, vakava, humoristinen ja aivan oikeasta aiheesta. Julman realistista kuvausta kaikesta. Henkilöhahmot ja heidän tunteensa ovat samaistuttavia, inhimillisiä, ihania ja kamalia. Vaikka englanti on välillä hankalaa ja vanhahtavaa, jälleen enemmän lukemisen jälkeen ymmärtää enemmän. Ihana kirja - en paremmin sano.

Viisi kirkasta tähteä.
Mary Renault: The Charioteer. Vintage Books, 2003. S. 347. Alkuperäinen teos julkaistu vuonna 1959.

Robert A. Heinlein on siis myös Among Othersin satoa. Olin lainannut tämän kirjan ihan Näin ei voi jatkua ja kahdesta novellista Coventry sekä Sopeutumaton. Näin ei voi jatkua kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista, uskonnolliseen diktatuuriin vajonneesta valtiosta, jossa maanalainen vastarintaliike Kabal suunnittelee vallankaappausta. Coventryssa hypätään kenties joitakin sukupolvia eteenpäin huomaamaan, että olivat asiat miten tahansa, eivät ihmiset sittenkään ole tyytyväisiä tilanteeseen. Sopeutumaton muistuttaa enemmän Galaksin kansalaista, jonka luin Heinleiniltä aiemmin - se on perinteistä avaruusscifiä, mutta hahmot tulevat paljon lähemmäksi ja ovat paljon sympaattisempia kuin Galaksin kansalaisessa.
kiinnostuksestani häneen ja muutaman mutkan kautta tästä tuli myös ensimmäinen Kirja&Kakku -kirja. Alussa tämä oli koukuttavampi kuin sittemmin - mutta pidin kirjan rakenteesta. Se koostuu pienoisromaanista

Keskustelut kirjapiirissä olivat aika huikeita. Pohdimme muun muassa, millainen mieletön tulevaisuudenusko kirjoittajalla on ollut, mihin kaikkeen hän uskonut ihmiskunnan yltävän, vaikka kirjan ilmestyessä elettiin kylmän sodan aikaa ja vaikutti siltä, että maailmanloppu voi tulla milloin tahansa. Ja toisaalta, mitä kaikkea ei ole voinut edes kuvitella tulevaksi - viimeisessä novellissa avaruuteen lähetetään kirjeitä. Kirjeitä. Oikeasti. Hän on kuitenkin löytänyt mielettömiä näkymiä esimerkiksi hypnoosin käytöstä ja psykologian kehityksestä, joka kuitenkin 50-luvulla oli vielä melko nuori tiede.

Tämä oli syvällisempi ja huomattavasti parempi kirja kuin Galaksin kansalainen, mutta ei silti mitään kaunokirjallisuuden huipputasoa. Kolme ja puoli tähteä.

Robert A. Heinlein: Kapina 2100. Book Studio, 2000. S. 287. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Revolt in 2100 vuonna 1953.

//MUOKKAUS 2.6.2015// postauksen jälkiosa löytyy nykyään toisesta postauksesta samalla nimellä, lisäyksellä "osa 2".

Tammikuu: Antiikki

Taukoa on taas kertynyt viime tapaamisesta, mutta lukenut olen runsaasti! Tämän postauksen pääaihe on Suuren Klassikkokirjahaasteen ensimmäinen kirja, antiikinaikainen Homeroksen Odysseia. Luin Pentti Saarikosken suomennoksen vuodelta 1972, joka ei ole käännetty runomittaan, mutta ei se ole aivan proosaakaan. Jälkisanoissa sitä kuvaillaan seuraavasti: "Kyseessä oli nyt proosa, jossa oli toisinaan rytmisiä piirteitä ja alkusointuja. Sanastossa puolestaan oli tilaa vanhahtaville ja runollisille ilmaisuille esimerkiksi henkilöiden epiteettien yhteydessä." (Epitetti = määrittelevä sana joka on vakiintunut käytettäväksi pääsanan kanssa [wikipedia].)

Odysseia on antiikin ajan Game of Thrones: väkivaltaa ja pornoa. En tiedä osaanko sanoa enempää... Noh. Kirja oli välillä pitkästyttävä, usein raskas lukea puolittaisen runollisuuden takia, hyvin usein ärsyttävä ja rajoja ravisteleva. Se oli kuitenkin kokemus. Tämä laitos oli vähän niin kuin lyhennetty kertomus: kaiken, mikä on tutkimuksessa todettu myöhemmäksi lisäykseksi, oli Saarikoski jättänyt pois suomennoksestaan. Olen siitä kiitollinen, sillä kestämistä oli aivan tarpeeksi muutenkin. No, yhden lisäyksen hän sentään oli jättänyt, liitteeksi tosin, nimittäin aivan lopun. Johtuiko sitten siitä, että tiesin sen olevan lisäys vai mistä, mutta se kuulostikin minusta erilaiselta kuin alkuperäinen teksti.

Minun tekisi mieli kutsua Odysseiaa sympaattiseksi, mutta se ei oikeastaan olisi totta. Kyllä ravisteleva on parempi sana. Eepos oli kokemus, sen voin ainakin rehellisesti todeta, ja suosittelen sitä kenelle tahansa joka haluaa tekstin herättävän ajatuksia ja tunteita. En tähditä tätä, en uskalla - ehkä jotkin klassikot saavat tähdet, mutta se on täysin tapauskohtaista. Odysseia oli kiintoisa, erikoinen ja ärsyttävä teos.

Homeros: Odysseia. Otava, 2012. S. 307.

Helmikuun aikakausi on keskiaika, josta tein ÄI5-kurssilla aikakausiesitelmän ja silloin luin Beowulfin. Nyt edessä on Canterburyn tarinoita, josta erehdyin jotenkin kuvittelemaan, että se olisi mukavan ohut kirja... Noh, eilen kun hain sen kirjastosta, käteen läiskähti 570-sivuinen tiiliskivi! Ja takakannessa seisoo, että "WSOY:n klassikot -laitos sisältää 14 tarinaa alkuperäisestä 24:stä", että sillä lailla. Mutta sen kimppuun sitten vaan - onneksi nyt on loma.

Wanhat on tanssittu! Oli maailman ihaninta!!