Kamala mutta koukuttava: Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava, 2015. S. 423. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Career of Evil vuonna 2015.

Olen uskollisesti lukenut Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin rikosromaaneja sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, vaikkakin tämän kyseisen opuksen lukeminen jäi talvesta kesään Englannin ekskursioni vuoksi. Olen suoraan sanottuna hieman hämmästynyt, ettei täksi jouluksi tullut uutta kirjaa, mutta onhan Rowling puuhaillut paljon kaikenlaista tänä vuonna. Jäi vain niin jännään kohtaan...

Nuoria naisia veitsellä silpova sarjamurhaaja vainoaa Lontoon katuja - eikä mitä tahansa katuja, vaan myös Denmark Streetia jolla Cormoran Striken etsivätoimisto sijaitsee. Murhaaja lähettää Robin Ellacottille tappamansa tytön jalan, ja siitä alkaa mahdottomalta tuntuva taistelu aikaa vastaan. Striken menneisyydestä nousee esiin useampi mahdollinen epäilty, joilla olisi sekä motiivi että mielenlaatu uhkauksensa toteuttamiseen. Samaan aikaan Robinin ja Matthewin kihlaus rakoilee, kun Matthewin menneisyydestä paljastuu ikäviä asioita.

Olen pitänyt paljon sekä Käen kutsusta että Silkkiäistoukasta mutta Pahan polku oli mielestäni ehdottomasti sarjan tähänastisista paras. Karmein, mutta paras. Juonen käynnistyminen ei vie tuhottomasti aikaa, kuten edellisessä osassa, vaan asiaan päästään melkeinpä pikavauhtia lukijan nähdessä paitsi Striken ja Robinin, myös murhaajan pään sisään. Juoni pysyy tiiviinä ja jännitys pysyy yllä, sillä mitä enemmän Striken epäillyistä saadaan selville, sitä todennäköisemmältä syylliseltä jokainen heistä vaikuttaa. Välillä kirjaa saa lukea suorastaan henki kurkussa.

Sivujuonissa käsitellään jälleen Robinin ja Striken henkilökohtaista elämää, ja aloin sivu sivulta inhota Robinin kihlattua Matthweta enemmän. Hän on vastenmielinen ja itsekeskeinen ihminen, ja mieleni tekisi paukuttaa sekä häntä että Robinia jollain kovalla esineellä päähän. Nämäkin juonet pitävät otteessaan, sillä tässä vaiheessa tarinaa olen jo niin kiinni henkilöissä, että haluan heidän olevan onnellisia. Robin on mielestäni muuten niin loistava naishahmo, että hänen suhteensa Matthewiin on oikein erikoisen ärsyttävä.

Kirjassa on hauskoja ja lämminhenkisiä kohtauksia, mutta suurelta osin se on jännittävä ja karmeakin. Väkivaltaa kuvaillaan useaan otteeseen hyvin yksityiskohtaisesti, ja kirja sisältää murhien lisäksi myös ainakin pahoinpitelyä ja pedofiliaa. Tämä on hyvä tietää, ennen kuin kirjaan tarttuu, mikäli nämä asiat ovat itselle vaikeita käsitellä.

Viisi tähteä.

Lomalukemista

Ensimmäinen perinteinen kirjapostaus tälle vuodelle, olkaatte niin hyvät!

Everything Beautiful tuli oikeastaan luettua jo ennen lomaa koulumatkojen reppukirjallisuutena, mutta sillä ei ollut yhtään postauskaveria, joten päästin sen tänne. Liberté luki tämän jo aiemmin syksyllä ja kirja kuulosti sen verran kiinnostavalta, joskin erikoiselta, että sen sattuessa silmiini kirjastossa päätin ottaa sen mukaan.

Riley Rose, vannoutunut ateisti, joutuu yhdeksi viikoksi kesälomastaan Spirit Ranch Holiday Campille, kristilliselle leirille, jonka muut osallistujat ovat jeesustelijoita ja ohjaajat raivostuttavan ymmärtäväisiä. Hän tekee kaikkensa tehdäkseen elämästä hankalaa ja päästäkseen pois leiriltä etuajassa, mutta mikään ei tunnu toimivan kuten sen pitäisi. Lopulta Riley tutustuu toiseen kapinalliseen, pyörätuolissa istuvaan Dylaniin, ja loppuleiristä tulee unohtumaton itse kullekin. Monella tasolla.

Alussa Everything Beautiful vaikutti vähintäänkin oudolta kirjalta, enkä oikein tiennyt mitä ajatella. Riley on todella erilainen tyyppi kuin minä, enkä aluksi osannut suhtautua häneen, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän huomasin ymmärtäväni häntä, vaikken itse tekisikään samanlaisia ratkaisuja. Ehkä ainut asia, mikä minua hänessä lopulta häiritsi, oli hänen lihavuutensa jatkuva korostaminen - en tarkoita, etteikö kirjan sankaritar saisi olla lihava. Minusta on mahtavaa, että joku on kirjoittanut lihavan sankarittaren. Tuntui vain, että tapa, jolla sitä käsiteltiin, oli todella mainostava ja melkein röyhkeä. Luulen, että tarkoitus oli olla rohkea, mutta en ole ihan varma, oliko tavoite täysin onnistunut.

Toinen asia, mikä minua ihan tavallisen kristittynä vaivasi, oli uskonnollisuuden rinnastaminen hörhöilyyn. Se vaivaa minua aina, kun se tulee vastaan lähteessä, joka on kaikille saatavissa, koska haluaisin, että ihmiset ymmärtävät, ettei uskon tarvitse olla kovaäänistä tai kummallisen näköistä. Tässä kirjassa hörhöily tuki Rileyn ennakkoluuloja ja palveli näin karikatyyrien rakentamisessa, eikä uskonto mitenkään ollut pääosassa, mutta kuten sanoin, tämä vaivaa minua aina.

Henkilöt olivat todella mahtavia. Parhaiten lukija tietenkin tutustuu Rileyyn, mutta myös Dylan sekä Rileyn huonetoverit ja leirin ohjaajat olivat saaneet syvyyttä luonteisiinsa. Vaikka ensivaikutelmat ovatkin karikatyyrisia, lopulta jokaisesta paljastuu jotain enemmän, mikä on mielestäni todella taitavan kirjoittajan merkki. Tähän liittyen haluan myös sanasen Rileyn kasvutarinasta, joka oli mielettömän hienosti tehty. Se ei ollut siirappinen eikä maailmaamullistava, vaan vähittäin tapahtuva muutos Rileyn ajatuksissa ja käytöksessä, jonka oikeastaan huomaa kunnolla vasta lopussa. Hienovarainen, herkkä, sellainen kuin ihmisten muutokset usein ovat. Riley ei tule uskoon, mutta hänen ennakkoluulonsa osoittautuvat suurilta osin vääriksi; hänestä ei tule malliesimerkkityttöä, mutta hän ymmärtää paremmin lähellään olevia ihmisiä ja osaa sovittaa käytöstään sen mukaan.

Vielä tippinä: kirja sijoittuu Australiaan, eli kun alussa hämmennyt aavikolla ajamisesta ja kummallisista lintujen nimistä, pidä tämä mielessä.

Neljä tähteä.
Simmone Howell: Everything Beautiful. Bloomsbury, 2009. S. 277.

Siitä asti, kun salanimellä kirjoittavan J. K. Rowlingin uusi dekkari Silkkiäistoukka ilmestyi suomeksi, olen katsellut sitä himoiten kirjakaupoissa, mutta vakuuttanut itseni aina siitä, että voin odottaa jouluun. Odotin jouluun, ja odotukseni palkittiin.

Palaamme Cormoran Striken ja Robin Ellacottin elämään kahdeksan kuukautta Lula Landryn tapauksen ratkeamisen jälkeen. Strike ratkoo rikkaiden ihmisten avioerotapauksia ja Robin on yhä tehokas sihteeri, kun toimistolle ilmestyy nuhjuisen näköinen nainen. Hän kertoo, että hänen miehensä, kirjalija Owen Quine, on kadonnut, ja että hän haluaa miehensä takaisin kotiin. Vastoin käytäntöjään Strike päättää auttaa rouva Quinea, mutta päiväkausiin mitään ei selviä. Vaan kun Strike löytää Owen Quinen raa'asti murhattuna ja saa vielä kuulla, millaista kirjaa tämä oli juuri julkaisemassa, alkavat jutun pyörät pyöriä. Tällaista julmuutta ei voi jättää huomiotta.

Ensimmäisen osan perusteella odotin erilaista kirjaa, myönnän suoraan. Kevyempää. Silkkiäistoukka oli nimittäin aikasta raskasta luettavaa murhan raakuuden, uhrin kirjoittaman kirjan ja eräiden muiden seikkojen takia. Tunnelma oli lähes jatkuvasti synkkä ja painostava. Ennen ruumiin löytymistä myös hieman tylsä - ehkä se tosin johtui siitä, että ensinnäkin tiesin takakannen perusteella odottaa ruumista ja kadonneen etsiminen tuntui siksi turhalta ja toisekseen siitä, että olin käyttänyt viime päivät Castlen katsomiseen, ja kun rikossarjassa ratkotaan murha per jakso, tuntui kirjan tahti vähän hitaalta. Joka tapauksessa, kunhan ruumis löytyi, muuttuivat tapahtumatkin paljon kiinnostavammiksi.

Jo ensimmäisessa osassa vatvottiin paljon Striken ja Robinin yksityiselämiä, ja se jatkui tässäkin osassa. Muuten se olisi minulle ihan okei, mutta ensinnäkin Matthew (Robinin kihlattu) ärsyttää minua suunnattomasti, ja toiseksi Charlottea (Striken entistä kihlattua) käsiteltiin niin paljon jo ensimmäisessä osassa, että vähän tuntui jo tutulta jutulta. Kaikki mikä ei liittynyt Matthewiin tai Charlotteen oli varsin mielenkiintoista ja usein myös huvittavaa.

Kirjassa on perinteinen tyhmä poliisi, fiksu yksityisetsivä -asetelma, mutta sikäli paljon vaarallisempi tällä kertaa, että poliisi on vähällä saada tahtonsa läpi. Tämä luo vahvan jännitteen varsinkin kirjan lopun ylle, kun Strike on selvittänyt mysteerin mutta häneltä puuttuvat todisteet. Kirjassa on ihanaa Lontoon kuvausta ja Striken ajellessa metrolla ympäri kaupunkia aloin väistämättä muistella metrokarttaa ja miettiä, mihin me kesällä menimme milläkin linjalla ja miltä kaikkialla näytti. Lisäksi haluaisin vielä sanoa, että mielestäni kirjan sijoittaminen kustannuspiireihin oli hyvä veto, sillä Galbraith/Rowling osaa luoda niistä hyvin uskottavan kuvan kirjoitettuaan kirjoja vuosikausia. Oli myös kiinnostavaa saada vähän "sisäpiirin näkemystä" kustannusalasta.

Kuten siis varmasti on jo selvää, Silkkiäistoukassa on paljon muutakin kuin vain dekkarijuoni. Se oli minusta toimiva kokonaisuus ja odotan innolla lisää Strike -kirjoja, joskin toivon että ne ovat hiukan kevyempää luettavaa.

Neljä tähteä.
Robert Galbraith: Silkkiäistoukka. Otava, 2014. S. 457. Englanninkielinen alkuteos julkaistiinsamana vuonna nimellä The Silkworm.

Viimeisenä lomailtana katsahdin kirjahyllyyni ja rupesin ihmettelemään: Mikä on tuo yksi Ella-kirja?
Miksi en muista siitä mitään? Eihän siinä siis muu auttanut kuin ottaa kirja käteen ja ryhtyä lukemaan.

Uusi kouluvuosi on alkanut, ja Ella ja toverit ovat edelleen toisella luokalla. Heillä on kuitenkin aihetta huoleen, sillä opettajaa selvästikin vaivaa jokin. He päättävät ottaa selvää, mikä opettajalla on, ja sitä varten tarvitaan tietenkin naaimoitumista, seuraamista sekä koulutarkastaja, joka laittaa hyvää makaronilaatikkoa.

En varmasti ikinä lakkaa ihmettelemästä Timo Parvelan kykyä kirjoittaa. Hänen hahmonsa ovat täydellisen valloittavia, tapahtumat absurdiudessaankin uskottavia ja tietenkin nauroin itseni jälleen kipeäksi. Vaikka Ellat on suunnattu lapsille, heilutan edelleen lippua sen puolesta, että ne sopivat virkistäväksi iltalukemiseksi kenelle tahansa! Myös nämä pidemmät Ellat, lastenromaaneiksi luokitellut, joita ei siis löydy Ella ja kaverit -kokoelmista, ovat helposti yhdessä illassa ahmaistuja.

En tiedä mitä muuta sanoisin. Rakastan näitä kirjoja syvästi.

Viisi tähteä.
Timo Parvela: Ella - Varokaa lapsia! Tammi, 2006. S. 144.



Ja tällä postauksella tulin kuitanneeksi seitsemän kategoriaa HelMet-haasteesta! En laske Everything Beautifulia haasteeseen, sillä luin sen viime vuoden puolella.

Viimeinkin sain aikaiseksi

Olen nyt inspiroitunut kirjoittamaan viime aikoina lukemistani kirjoista, joista tosin kaikki eivät enää ole niin kovin viimeaikaisia. Mennään nyt tällä innolla kuitenkin niin pitkälle kuin se kantaa.

Olen täysin unohtanut arvostella tämän keväällä ostamani ja lukemani kirjan. Nyt on siis aika.

Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin kirjoittama Käen kutsu on nykyajan Lontooseen sijoittuva dekkari, jonka alussa kaunis ja kuuluisa nuori mallityttö kuolee pudottuaan alas parvekkeeltaan. Tapaus todetaan itsemurhaksi, mutta tytön veli ei ole vakuuttunut ja ottaa yhteyttä rahaongelmissa olevaan, juuri uuden sihteerin saaneeseen yksityisetsivä Cormoran Strikeen. Stirke on Afganistanin sodan vetaraani ja hänen oma henkilökohtainen elämänsäkin on solmussa, mutta mallin kuoleman selvittämisessä on pelissä paljon rahaa. Niinpä hän hyväksyy keikan ja ryhtyy uusi sihteerinsä apunaan tutkimaan kuolinyön olosuhteita.

Kirja on vetävä ja realistinen kuvaus Lontoosta, ihmisistä ja sotkuisesta vyyhdestä asioita, jotka joskus muodostivat jonkun elämän. Hahmot ovat todella sympaattisia ja samaistuttavia ja heidän henkilökohtainen elämänsä on kiedottu taitavasti murhan selvittämisen lomaan, niin ettei se tunnu pitkästyttävältä tai asiasta pois johtavalta. Uhrin elämää setvitään perusteellisesti, ja lukijasta tuntuu, kuin hän olisi lopulta tutustunut jopa kuolleeseen tyttöön, jonka luksuselämän ympärillä pyöri paljon huhuja - sekä todenmukaisia että valheellisia.

Käen kutsussa on sopiva tahti, se ei vyöry eteenpäin muttei myöskään hidastele. Ainakin Lontoossa vierailleen on helppo kuvitella paikat, joissa Strike sihteereineen vierailee, ja muutoinkin tarkka taustatyö antaa ammattimaisen ja uskottavavan vaikutelman. Ja vaikka aiheet, joita kirja käsittelee, ovat raskaita, se on kirjoitettu sopivalla pilkkeellä silmäkulmassa, niin ettei se ole kovin raskasta luettavaa.

Jatkoa odotellessa:)

Neljä ja puoli tähteä
Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava, 2013. S. 463. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi samana vuonna nimellä The Cuckoo's Calling.

Claire Merlen The Glimpse oli tulosta alkukesän kirjastoreissulta. Se ei aivan täyttänyt odotuksia.

Ana elää tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on luokiteltu puhtaisiin ja hulluihin heidän dna:ssaan kantamiensa geenien perusteella. Puhtaat asuvat yhteisöissä ja hullut kaupungissa, eivätkä juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Ana on puhtaan perheen lapsi, puhdas itsekin - tai näin hän kuvittelee, kunnes saa tietää, että hänen puhtaustestissään oli ollut virhe, ja hän onkin itse asiassa hullu. Anan elämä kääntyy päälaelleen, mutta hän saa armonaikaa ja ehdot: jos hän sitoutuu poikaan, johon oli ollut sitoutumassa ennen virheen paljastumista, ennen kuin hän täyttää 18, hän saa jäädä yhteisöön kunnes mielisairauden oireet puhkeavat. Mutta kihlajaisiltana Jasper katoaa, ja Anan on selvitettävä miksi.

Idea oli hyvä. Teksti oli toimivaa. Juonessa oli paljon kiinnostavia elementtejä - ehkä jopa hiukan liikaa. Varsinainen ongelma oli kuitenkin se, että juoni eteni hitaasti kuin tervassa kävellen, enkä edes tiedä, miten se eoli mahdollista, kun koko ajan tuntui tapahtuvan jotain, mutta silti kirja eteni loppuun asti tuskastuttavan hitaasti. Ehkä siihen vaikutti juuri mainitsemani, että juonessa oli jopa niin paljon elementtejä, että jokaisesta kiinni pitäminen ja kaiken päivittäminen esti kokonaiskuvaa edistymästä. Vietin lähes koko kirjan odottaen, milloin se alkaa. Lopulta minulle selvisi, ettei se muuttuisi tästä, mutta minun oli silti pakko lukea se loppuun, sillä kaikki nämä juonen elementit olivat yksittäisinä niin koukuttavia, että minun piti saada tietää, mitä tapahtuu. Hahmot olivat kivoja, joskin hieman kliseisiä, ja kuten sanottu, idea oli hyvä, toteutus vain ei oikein toiminut.

Kaksi ja puoli tähteä
Claire Merle: The Glimpse. Faber and Faber, 2012. S. 411

Esittelin tämän kirjan lyhyesti lempi nuorten aikuisten kirja -osiossa, jos en aivan väärin muista, mutta kertaus on opintojen äiti.

Mikeyn sisko ei uskalla lähteä ulos talosta. Hän istuu kotona, ei käy koulussa eikä tapaa kavereitaan, sillä hän ei uskalla kohdata maailmaa. Hänet on raiskattu, ja hän on lukinnut itsensä sisälle. Mikey on epätoivoinen ja raivoissaan. Ellien veli taas pääsee vankilasta kotiin odottamaan edessä kummittelevaa syytetyn kuulemistilaisuutta. Köyhän perheen huorahtava tytär syyttää häntä raiskauksesta, mutta eihän Tom olisi ikimaailmassa voinut tehdä mitään sellaista. Hänhän on Ellien oma, rakas ja huolehtiva veli. Kun Mikey päättää tappaa Tomin ja törmää yrityksineen toistuvasti Ellieen, heidän maailmansa eivät sulaudu yhteen - ne pikemminkin romahtavat toistensa lomaan.

The Glimpsen jälkeen You Against Me oli todella miellyttävä kokemus. Aihe oli raskas, mutta hahmot todella ihania ja realistisia, ja Mikeyn ja Ellien tilanteet tuntuivat todella koskettavilta ja omilta. Kirjassa ei mässäilty yksityiskohdilla tai ahdistuksella, vaan tyydyttiin siihen, miten asiat olivat. Se myös pani todella ajattelemaan vaikeita elämäntilanteita ja valon löytämistä pimeimmistäkin nurkista. Ihanan mustaa tilannekomiikkaa, täydellisen onnen hetkiä, kapinallisia päätöksiä ja elämän päähän potkimaksi joutumista oli juuri sopivassa suhteessa, niin että kirjasta muodostui rakastettava ja aito lukukokemus, jonka pariin palannen vielä joskus. Suunnittelen myös lukevani kirjailijan aiemman teoksen Ennen kuin kuolen (Before I die) kunhan vain joskus ehdin.

You Against Me on todella, todella hyvä kirja. Pidät siitä varmasti.

Viisi tähteä.
Jenny Downham: You Against Me. David Fickiling, 2011. S. 412.

Tämä oli kolmas kirja, jonka lainasin samalla kerralla kuin kaksi edellistä. Ulkopuolelta se näytti vähän tyhmältä mutta viihdyttävältä, mutta yllätyin positiivisesti. Ei se ollutkaan tyhmä.

Jennan paras ystävä kuolee auto-onnettomuudessa, joka jättää myös Jennaan ikuisen arven: se kulkee hänen kasvojensa poikki ja on suuri, violetti, ja näkyvä. Pikkukaupungin asukkaana Jennan ei tarvitse paljon näyttäytyä ihmisille, mutta joskus kohtalo päättää toisin... kohtalo voi esiintyä myös koirasi muodossa. Kun Jennan koira juoksee venettään puhdistavan, komean ja tuntemattoman pojan luokse, eikä suostu tulemaan takaisin, on Jennan pakko paljastaa kasvonsa tälle. He törmäävät uudestaan... ja uudestaan, ja Jenna saa huomata, etteivät kaikki välitäkään, vaikka hänen kasvoissaan on iso, ruma arpi.

Kirjaa kerrotaan vuoron perään Jennan ja Ryanin näkökulmista. Itse pidin lähtökohtaisesti enemmän Ryanin osuuksista, sillä hänen elämänsä veneen asukkinsa kahdestaan äitinsä kanssa on paljon kiinnostavampi, eikä hän ole niin raivostuttavan ulkonäkökeskeinen kuin Jenna. Ryan tietää, ettei toista voi määritellä jonkun yhden piirteen vuoksi, ja minä arvostan sitä.

Skin Deepin juoni on monitahoinen ja paikoin yllättävä ja se pysyy kiinnostavana läpi kirjan. Kuvailu on tarkkaa ja syntyneet kuvat jäävät vahvoina mieleen. Kirjassa on paljon huumoria ja yleistä lämminhenkisyyttä, mikä tekee siitä ikään kuin miellyttävän turvasataman. Onnellinen loppu oli ehkä hiukan liiankin imelä, mutta kai se on sallittava... sen verran rankkoja juttuja hahmot käyvät kirjan aikana läpi.

Erinomainen esimerkki nykynuortenkirjallisuudesta, kuten myös edellinen kirja. Jos kaipaat jotain realistista mutta ei liikaa omaa elämääsi muistuttavaa, ovat nämä kaksi brittikirjaa erittäin hyvä valinta.

Neljä tähteä.
Laura Jarratt: Skin Deep. Electric Monkey, 2012. S. 376.


No, sainpas listalta ruksittua kirjoja, vaikka lista jäi edelleen huolestuttavan pitkäksi. Toivottavasti saan uuden tämänkaltaisen inspiraation lähiaikoina. Loppuun voin vielä sanoa, että olen lukenut myös Fruits Basketin osat 8-11, joskaan en muista niistä enää riittävästi että voisin kirjoittaa minkäänlaista järkevää arvostelua tai edes selostusta. Kauhean kiva sarja on.