sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Stalkkereita ja seksipositiivisuutta: Jack of Hearts (And Other Parts)

L. C. Rosen: Jack of Hearts (And Other Parts). Lukenut Drew Caidan. Penguin Books Ltd, 2018. Kesto: 8 h 10 min

Tämän kirjan valitsin lähes pelkästään nimen perusteella, sillä se on mielestäni hauska, kekseliäs ja herättää heti kiinnostuksen. Olin kyllä myös kuullut, että kirja on homo, joten se luonnollisesti lisäsi kiinnostustani noin 100%.

Joka maanantai Jack kuuntelee tyttöjen ja poikien vessoja yhdistävän ilmastointikanavan läpi, mitä koulun juorumylly kertoo hänen edellisen viikonlopun seikkailuistaan. Kun hänen ystävänsä Jenna tarjoaa hänelle mahdollisuutta alkaa pitää kysymyspalstaa seksistä, suhteista ja identiteetistä suositulla uutissivustollaan, Jack päättää ottaa tarinat itsestään omiin käsiinsä. Kysymyksiin vastaaminen on hauskaa ja tuo hänelle uudenlaisen vapauden tunteen. Se ei kuitenkaan kauan kestä, sillä hänen lokeroonsa on alkanut tipahdella pinkkejä origameja, joiden sisään kirjoitettujen nimettömien viestien sävy muuttuu nopeasti kummallisesta rajoittavaksi ja sitten uhkaavaksi.

Tämä kirja herätti minussa paljon vahvoja tunteita. Sekä hahmot että tunnelmat ovat erinomaisesti kirjoitettuja, ja tuntuvat aitoudessaan välillä iholla saakka. Jack on loistava päähenkilö, sillä hän tietää kuka on ja elää elämäänsä piilottelematta juuri sellaisena: feminiinisenä homopoikana, joka tykkää meikistä, bileistä ja seksistä, mutta ei tahdo sitoutua parisuhteeseen. Osioista, joissa Jack kirjoittaa kolumniaan, välittyy suorastaan ihailtava itsevarmuus ja itsetuntemus. Hänen nimeton stalkkerinsa ei kuitenkaan tahdo Jackin elävän elämäänsä tällä tavalla, ja stalkkeri-juonen edistyessä Jack tuntuukin kuin kutistuvan ja pakenevan kuoren sisään, jota hänellä ei aiemmin edes ollut. Se on sekä hirvittävää että hirvittävän todellista.

Jackin suurin heikkous ihmisenä (ei siis hahmona) on se, että hän vähättelee aina ongelmiaan ja hankalia tilanteitaan sanomalla "it could be worse". Tämä johtaa myös kirjan ärsyttävimpään aspektiin, eli siihen, että hän kieltäytyy kertomasta stalkkeristaan äidilleen tai muille aikuisille. Osin tämä on aiheellista, sillä Jackilla ei ole mitään syytä uskoa, että esimerkiksi hänen koulunsa rehtoria kiinnostaisi auttaa häntä, mutta äidilleen? Joka selvästi rakastaa häntä ja tekisi kaikkensa auttaakseen?? Jack ei tahdo häiritä äitinsä elämää ja päättää sen sijaan, että voi varmaankin elää elämäänsä tuntemattoman stalkkerin uhrina valmistumiseen asti. Halusin lyödä päätäni seinään. Kun on kyse lukiodraamasta, vakavakin asia kuten nimetön uhkailu ja kiristäminen on suhteellisen helposti selvitettävissä aikuisten avulla, mutta toisaalta tämä kuvastaa hyvin sitä, miten lukiolaisten mielessä kaikki on elämää suurempaa ja jos stalkkeri kieltää kertomasta aikuisille, niin vaihtoehtoja ei sitten varmaan ole.

Juonikuviona stalkkeri on sekä onnistunut että epäonnistunut. Onnistunut siinä mielessä, että Jackin takaperoinen kehitys stalkkauksen pahetessa on hyvin kirjoitettu, ja hänen ahdistuksensa ja tilanteen mahdottomuus ja pelottavuus välittyvät kirjasta käsinkosketeltavan hyvin. Epäonnistunut siinä mielessä, että stalkkerin henkilöllisyys on ennalta-arvattava: epäilin oikeaa ihmistä melkein alusta saakka. Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa unohdin epäilleeni kyseistä henkilöä, mutta jokin vihje pamautti epäilyksen takaisin juonta seuraavan aivojeni osan etualalle ja kun vihjeiden kertyessä rakensin keissiäni, se oli hyvin pitävä ja lopulta olinkin ollut koko ajan oikeassa. Tällaisissa mysteerikuvioissa melkein aina mieluummin yllättyisin.

Sitten muihin asioihin. Kuten jo mainitsin, Jack pitää seksistä, mutta ei tahdo romanssia. Kirjassa onkin paljon seksiä - ei eksplisiittisesti kuvattuna, mutta selväksi tulee, mitä tapahtuu. Jack myös puhuu seksistä melko yksityiskohtaisestikin kolumneissaan. Tämä on mielestäni hieno juttu, sillä seksipositiivisuus ylipäätään on hyvä, ja homoseksin normalisointi erityisesti on hyvä. Kirjassa otetaan lisäksi erinomaisesti huomioon turvaseksin ja suostumuksen tärkeys, kuten myös se, että kaikkia seksi ei kiinnosta, ja sekin on ihan ok ja normaalia. Kaikin puolin seksin käsittely tässä kirjassa on mielestäni A+ ja soisinkin mahdollisiman monen teinin lukevan tämän jo vain sen takia.

Jackin kolumnit luovat kirjaan rytmin ja niissä tulee esiin monia kirjan tärkeimmistä viesteistä, kuten yllämainittu turvaseksin ja suostumuksen tärkeys. Kolumneissa käsitellään monipuolisesti myös omien rajojen tunnistamista ja kommunikoimista. Lisäksi Jack kirjoittaa erinomaisen call-outin heteroiden homoihin kohdistamasta fetisismistä ja mikroaggressioista. Kaiken kaikkiaan kolumnit ovatkin ehkä kirjan parasta antia.

Lopuksi täytyy vielä sanoa siitä, miten kirjassa käsitellään stereotypioita. Jack on hyvin stereotyyppinen homopoika ja tietää sen kyllä, mutta sellainen hän on ja se on hänen juttunsa! Hänen ex-poikaystävänsä ei kuitenkaan arvosta Jackin hinttarimeininkiä vaan sanoo, että Jack vaikeuttaa tasa-arvon tavoitteiden saavuttamista. Arvostin todella paljon sitä, miten tätä asiaa pohditaan ja millaiseen lopputulokseen sen tiimoilta kirjassa tullaan. Ja jottei nyt kenellekään jää epäselväksi, niin mielipiteeni on: alistettu ryhmä ei ikinä ole enemmistölle velkaa sitä, että he sopeutuisivat enemmistön asettamaan muottiin siitä mitä on olla "oikeanlainen homo" tms. Jokainen saa olla oma itsensä juuri sillä tavalla kuin on, ja on yhteiskunnan tehtävä hyväksyä se ja tehdä kaikille tilaa.

Drew Caidan lukee kirjan ja antaa Jackille äänensä kunniamaininnan veroisesti. Kuulen edelleen äänen sävyt ja painot päässäni kun mietin tätä kirjaa, ja Caidanin esityksen kuunteleminen oli suuri ilo.

Neljä tähteä

Ihmisyyden hauras raja: The Swan Riders

Erin Bow: The Swan Riders. Lukenut Madeleine Maby. Simon & Schuster Audio, 2016. Kesto 10 h 25 min.

The Swan Riders on toinen osa Prisoners of Peace -duologiassa, jonka avausosan The Scorpion Rulesin luin vain pari viikkoa aikaisemmin. Gretan ja Talisin maailma oli jäänyt mieleni päälle, enkä voinut luopua siitä, joten oli pakko jatkaa lähes suoraan toiseen osaan.

Seuraavissa kappaleissa spoilereita ensimmäisestä kirjasta.

Gretan uusi elämä tekoälynä ei ala täysin vaivattomasti monessakaan mielessä. Hänellä ja Talisilla on edessään pitkä ratsastus Saskatchewanista Punaisille vuorille tekoälyjen kotipaikkaan, eikä Greta osaa ratsastaa. Matkan aikana hänen täytyisi pitää orgaaninen mielensä rikkomasta uutta tekoälyminäänsä. Ja lisäksi on tietenkin otettava huomioon se, että Pan-Polar Confederacy kapionoi avoimesti Talisin valtaa vastaan, eikä kapinallisten kohtaaminen avoimella preerialla vain kahden joutsenratsastajan suojaamana olisi ideaali tilanne kenellekään.

Aloittamista ennen minua epäilytti kaikista eniten se, osaisiko Erin Bow kirjoittaa uskottavasti ensimmäisessä persoonassa tekoälyn näkökulmasta. Huoli ei ollut täysin aiheeton, mutta enimmäkseen olin positiivisesti yllättynyt. Greta oli ihmisenäkin rauhallinen ja harkitseva, ei suuri tunneihminen, joten muutos tekoälyksi ei lopulta ole hänen persoonallisuudessaan niin suuri. Se kuitenkin kietoutuu jokaiseen muuhun olemisen yksityiskohtaan hyvin kiinnostavalla tavalla, ja luonnollisesti mielen päälle jää iso kysymys: mitä tarkalleen ottaen on ihmisyys ja inhimillisyys? Mieleeni jäi myös, miten kirjassa käsitellään tiedon ja taidon eroa. Vaikka voit ladata aivoihisi kaiken olemassaolevan teoreettisen tiedon ratsastamisesta, fyysisen taidon oppiminen vie silti aikaa, sillä kehon täytyy tottua tekemään asioita, joita se ei ole aiemmin tehnyt. Tämä oli mielestäni erittäin kiinnostavaa ja asia, jota en ollut aiemmin ajatellut.

Spoilerit ohi

Ehkä lempiasiani tässä kirjassa on se, että Talis on läsnä koko ajan, ja saamme tutustua myös hänen menneisyyteensä. Sieltä paljastuukin yllättävän inhimillinen hahmo, ja on sekä hauskaa että koskettavaa lukea Talisin maailmanvalloituksen alkuvaiheista. Talis jaksaisi kiehtoa ja viehättää minua vielä vaikka kuinka monen kirjan verran, ja erityisesti Talis/Rachelin hahmokehitys tässä kirjassa on kirjailijan taidonnäyte. Se hiipii sisään vähän kerrallaan, rakentuu kaikella luontevuudella, kunnes sisään pamahtaa toinen kopio Talisista (Two), ja kontrasti Twon kanssa osoittaa, kuinka huiman matkan Talis/Rachel on verrattain lyhyessä ajassa tullut. Lisäksi hahmo luo epätavallisen mutta mielenkiintoisen kaikupohjan pohdinnoille identiteetistä ja sukupuolesta erityisesti ei-binäärisen linssin läpi.

Ensimmäinen kirja keskittyy pitkälti panttivankilasten elämään leirillään, ja kontakti ja tieto ulkomaailmasta on hyvin rajallista. The Swan Ridersissa opitaan Talisin historian lisäksi myös joutsenratsastajista, kuten kirjan nimikin kertoo, ja heidän elämänsä ja asemansa ovatkin lopulta juonen kannalta avainasemassa. Se, miten tämä juonikuvio rakentuu, oli mielestäni hieman hämmentävää eikä aina täysin koherenttia, mutta pidin sitä kuitenkin sekä mielenkiintoisena että ajatuksia herättävänä. Joutsenratsastajien kautta pohditaan muun muassa uskollisuutta, yhteisöä, uhrauksia ja ihmisen kehollisia oikeuksia.

Voisin pohtia todennäköisesti sivukaupalla sitä, kuinka ilahduttavan erikoinen Bown luoma maailma on. Kuten jo edellisessä arviossa sanoin, siinä yhdistellään ovelasti ilmastonmuutosdystopiaa ja robottien ylivalta -dystopiaa, mutta siitä myös puuttuu yksi YA-dystopian tyypillisimmistä piirteistä: hallitsevan vallan kaataminen. Talis ei ole kasvoton paha, vaan läsnäoleva hahmo, josta ei voi olla pitämättä ja jota ei voi olla ymmärtämättä. The Swan Ridersissa Greta ja Talis käyvätkin paljon keskustelua maailman hallinnasta ja siitä, mikä on hyväksyttävää hallitsijakäytöstä ja mikä ei, mutta vaikka Greta tahtoo muuttaa asioita, hän ei muuta niitä johtamalla kapinaa tai salamurhayritystä Talisia vastaan (joskin kirjassa muutoin on viihdyttävää pohdintaa siitä, olisiko Talisia edes mahdollista oikeasti tappaa). Tämä genren rajoihin sopimattomuus viehättää minua Bown maailmassa suuresti, ja jos hän ikinä kirjoittaa lisää kirjoja samassa maailmassa, tahdon varmasti lukea ne.

Neljä tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
32. Kirjan nimessä on ammatti
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Täysi napakymppi: The Vanishing Stair

Maureen Johnson: The Vanishing Stair. Lukenut Kate Rudd. HarperAudio, 2019. Kesto: 9 h 14 min.

Truly Deviousin jatko-osa pani edeltäjäänsä paremmaksi. Olin äärimmäisen tyytyväinen kun se oli saatavilla BookBeatissa heti ilmestymispäivänä, eikä minun siis tarvinnut odottaa maailmalla seilaavaa ennakkotilaustani fyysisestä kirjasta. Kuuntelinkin koko pitkähkön kirjan sitten kahdessa päivässä.

Draama Ellingham Academyssa on vienyt Stevien takaisin kotiin vanhempiensa vahtivan silmän alle, mutta uudet todisteet melkein sata vuotta vanhassa akatemian perustajan perheenjäsenten kidnappauksessa pitävät Stevietä otteessaan. Kun tilaisuus palata Ellinghamiin siis tarjoutuu yllättävältä taholta ja epämiellyttävien reunaehtojen kera, ei Stevie voi olla tarttumatta siihen. Koulussa asiat ovat kuitenkin muutoksessa, eikä Stevien ole enää yhtä helppo jatkaa tutkimustaan. Ellinghamin historian ja kiinnostavan harjoittelupaikan valjetessa Stevie kuitenkin alkaa nähdä asioiden välillä yhteyksiä, joita kukaan muu ei ole aiemmin nähnyt, ja syksyn toisen ruumiin löydyttyä alkaa menneen ja nykyisyyden välinen verho tuntua ohuelta.

Truly Deviousin kanssa muistan ajatelleeni, että kirja oli hyvä, mutta jotain jäi puuttumaan. The Vanishing Stairissa tämä aukko on paikattu, ja kirjassa kaikki on kohdallaan. Mysteerit etenevät kutkuttavaa tahtia ja jännite pysyy yllä erinomaisesti. Kirja tarjoaa paljon vastauksia ensimmäisen osan kysymyksiin, mutta nostattaa vuorostaan vielä suurempia kysymysmerkkejä ja jättää odottamaan trilogian viimeistä osaa malttamattomana. Erityisesti pidän siitä, että kaikki todisteet tarjoillaan lukijalle Stevien ohella - 1930-luvun tapauksesta lukija tietää jopa enemmän kuin Stevie, sillä tämäkin kirja liikkuu kahdella aikatasolla - ja tapauksia on oikeasti mahdollista ratkoa lukiessaan. Esimerkiksi minä tajusin yhden loppupuolen paljastuksen hieman ennen kuin se tuotiin suoranaisesti esille, mutta en niin paljon etukäteen, että se olisi ollut turhauttavaa tai tylsää. Juuri sen verran, että paljastuksen tullessa sain silti hieman yllättyä siitä että olin ollut oikeassa ja olla tyytyväinen itseeni.

Juoni ja mysteeri ovat kiehtovia, mutta parasta tässä kirjassa ovat silti hahmot - erityisesti Nate. Pidin hänestä ensimmäisessäkin osassa, mutta tässä kirjassa hän puhkesi kukkaan mielessäni ja rakastuin/samastuin häneen 100% koko ajan. Nate kirjoittajanblokkeineen, sosiaalisine ahdistuksineen ja kuivine huumorintajuineen vetoaa minuun enemmän kuin mikään muu hahmo vähään aikaan. Muista hahmoista on sanottava, että olen iloinen, kun muunsukupuolinen Vi sai enemmän sivutilaa, eikä hänen pronomineissaan enää ollut lipsahduksia toisin kuin ensimmäisessä osassa. The Vanishing Stair esittelee myös joitakin uusia hahmoja molemmille aikajanoille, ja hekin ovat varsin kiinnostavia tapauksia.

Sananen romanssista ja Davidista. En jaksa kumpaakaan. David ja Stevie ovat alusta asti kommunikoineet huonosti, ja se vain pahenee tässä kirjassa. Heidän jatkuva kuumaa/kylmää leikkinsä on rasittavaa seurattavaa, sillä David on manipuloiva kusipää enkä pidä hänestä, vaikka ilmeisesti tarkoitus olisi. Sinällään siinä, miten romanssi on kirjoitettu, ei ole mitään vikaa - se on kahden dysfunktionaalisen ihmisen dysfunktionaalinen romanssi, kemia ja vetovoima toimivat, mutta minun kärsivällisyyteni tälle loppuu ennen kuin alkoikaan.

Ellingham Academy paikkana jaksaa kiehtoa minua. Kuten tiedätte, sisäoppilaitos tapahtumapaikkana on yksi suosikeistani, mutta se toimii erityisen hyvin murhamysteerin tunnelman luomiseen ja tapauksen rajaamiseen. Myös koulun traaginen historia lisää ripauksen goottilaista henkeä. Mutta Ellingham kuulostaa myös vain kouluna melkein utopistisen ihanalta paikalta: opiskele sitä mikä kiinnostaa parhaiden asiantuntijoiden johdolla, käytössäsi ovat kaikki resurssit mitä voit vain toivoa sekä koko tiivis kouluyhteisö samanhenkisiä ihmisä. Tahdon.

Lopuksi täytyy vielä tehdä Says Who shoutout. Says Who on Maureen Johnsonin ja Dan Sinkerin viikottainen podcast, joka käsittelee Yhdysvaltain ajankohtaispolitiikkaa selviytymiskeinon näkökulmasta. Yksi pääselviytymiskeinoja podcastissa on, että Trumpin presidenttiyden loppuessa Maureen ja Dan lähtevät lomalle Disney Worldiin, ja Disney World mainitaankin podcastissa usein. Joskus se on jopa kokonaisen jakson aiheena. The Vanishing Stairissa esitellään uusi hahmo, joka tietää kaiken Disney Worldista ja saatoin kuulla hänen puheensa Maureenin äänellä. Muutenkin Maureen Johnsonin kirjoittajanääni on hyvin omanlaisensa, ja hänen oikeaa ääntään joka viikko kuuntelevana oli yhtenäisyydet helppo tunnistaa kirjasta. Tämä ilahdutti minua suuresti.

Viisi tähteä

Kolme kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää (sijoittuu nykyaikaan, enkä ihan oikeasti tahdo elää millään muulla aikakaudella)
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Mikä tekee hirviön? This Savage Song

Victoria Schwab: This Savage Song. Lukenut Thérèse Plummer. HarperAudio, 2016. Kesto: 10 h 9 min

Tämä ei ehkä ollut se kirja, josta minun olisi pitänyt aloittaa internetin suosikkikirjailija Victoria/V.E. Schwabin tuotanto, mutta meni jo.

Kate Harker, Verityn North Cityn hallitsijan halveksittu tytär, on tullut erotetuksi kuudesta sisäoppilaitoksesta pyrkimyksissään ansaita paikka isänsä rinnalla. August Flynn, South Cityn hallitsijan adoptoitu poika, on pidetty turvassa vanhempiensa bunkkerissa South Cityssä siitä saakka kun alakoulun ruokalassa räjähtänyt pommi toi hänet maailmaan. Kun Kate saa luvan jäädä kouluun kaupungin rajojen sisäpuolelle, saa August elämänsä ensimmäisen kunnollisen tehtävän: aloittaa opinnot samassa koulussa ja pitää Kate Harkeria tiukasti silmällä. Nuorten vanhemmilla on erilaiset näkemykset siitä, miten Verityä vainoavien hirviöiden kanssa tulisi menetellä, ja Augustin on pidettävä todellinen identiteettinsä niin Henry Flynnin poikana kuin sunai-hirviönä tiukasti piilossa. Murhayritys koululla kuitenkin lähettää nuoret yhteiselle pakomatkalle, ja he joutuvat arvioimaan uudelleen niin toisensa, perheensä, politiikkansa kuin sen, mitä pahuus todella tarkoittaa.

Schwabin luoma maailma hirviöineen ja moraalisine harmaan sävyineen on erittäin mielenkiintoinen. Sitä ei läväytetä lukijan naamalle yhdessä hetkessä, vaan kirjan mittaan saaa pysyä tarkkana poimiakseen yksityiskohdan sieltä, toisen täältä, ja niistä pikku hiljaa rakentuu kokonaiskuva siitä, mitä on tapahtunut, millaisia eri hirviöt ovat ja miten Harkerin ja Flynnin aselepoon on päädytty. Silti minulle jäi myös olo, että paljon jää vielä sanomatta, ja maailmasta riittää aivan varmasti mielenkiintoa myös duologian toisen osan tarpeiksi.

Tarinakin kirjassa on erinomainen. Alku tuntuu hieman hitaalta kun maailma ja hahmot ovat vielä vieraita, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vauhdikkaammaksi juoni muuttuu ja sitä mielenkiintoisempia moraalisia dilemmoja Schawb lukijalleen asettaa. Erityisesti arvostan sitä, että asetelma on rakennettu suoraan perinteisen Romeo ja Julia -romanssin perusteille, mutta romantiikkaa kirjassa ei ole. Tarina perustuu ystävyyteen, yhteistyöhön, oikeudenmukaisuuteen ja seikkailuun. Plot twist oli mielestäni ennalta-arvattava, mutta silti tyydyttävästi kirjoitettu.

Valitettavasti kirjan iso heikkous on Kate. Augustista sanon vain sen, että hän on erinomaisesti rakennettu, monipuolinen ja koskettava hahmo, mutta minulle Kate laski koko kirjan tasoa. Hänellä on hetkensä, erityisesti kirjan loppupuolella, mutta silti hän tuntui minusta kävelevältä kliseeltä. Tyttö, joka esiintyy häikäilemättömänä ja säälimättömänä saadakseen isänsä hyväksynnän, mutta on oikeasti herkkä ja haavoittuvainen? Mielestäni oikeasti häikäilemätön ja säälimätön Kate, joka olisi Augustiin tutustuessaan löytänyt itsestään myös haavoittuvaisen puolen, olisi ollut huomattavasti kiinnostavampi hahmo.

Lopuksi täytyy vielä sanoa, että rakastan tapaa, jolla kirjassa kuvataan musiikkia. Tämä kirja on täynnä täydellistä musiikin arvostusta ja sen kuunteleminen oli todella rentouttavaa.

Neljä tähteä

Helmet 2019 -haasteesta seuraava kohta:
31. Kirjassa kuljetaan metrolla

maanantai 8. huhtikuuta 2019

#Queer52: The Scorpion Rules

Erin Bow: The Scorpion Rules. Lukenut Madeleine Maby. Simon & Schuster Audio, 2015. Kesto: 10 h 21 min

Olin kuullut The Scorpion Rulesista aiemminkin, mutta en ollut kiinnostunut siitä kovinkaan paljon. Nyt kirja tuli kuitenkin minulle juuri oikeaan aikaan.

Veden puutteen johdettua maailman sotien sarjaan tekoäly Talis otti kontrollin omiin käsiinsä ja muutti sääntöjä ehkäistäkseen enempää väkivaltaa: jokaisen valtionjohtajan on annettava oma lapsensa Talisin panttivangiksi, ja jos valtiot alkavat sotia, niiden panttivangit kuolevat. 17-vuotias Greta on Pan-Polar Confederacyn panttivanki, ja vain muutaman kuukauden päässä 18:sta syntymäpäivästään ja vapaudesta, kun leirille tuodaan Elián, jonka isoäidin johtama uusi valtio tarvitsee kipeästi Gretan äidin hallinnoiman pohjoisen vesivarantoja. Synkkä kohtalo uhkaa kumpaakin nuorta, ellei Greta ole valmis luopumaan säännöistä, joiden kanssa hän on kasvanut ja joiden varaan hänen koko elämänsä perustuu.

Olen lukenut tästä kirjasta paljon arvioita, joissa sitä syytetään tylsäksi ja hitaaksi, ja voin ymmärtää tämän näkökulman. Kirja tapahtuu Talisin panttivankileirillä entisen Kanadan Saskatchewanin alueella, keskellä preeriaa eli ei mitään. Tarinassa on paljon oppitunteja ja maataloustyötä. Minusta tämä kaikki on kuitenkin kirjoitettu kiehtovasti, ja kirjaa kuunnellessani nauroin ääneen monta kertaa. Jotkut valittavat, että vuohista puhutaan liikaa; minusta vuohet olivat aivan huippuja ja lisäsivät kirjan viihdearvoa huomattavasti. Erin Bown kirjoitustyyli ja erityisesti hänen ihastuttavat, moraalisesti kyseenalaiset hahmonsa ovat äärimmäisen viihdyttäviä ja huumori kannatteleekin tätä kirjaa olemasta liian masentava tai hurja. Siinä on monia rankkoja aiheita ja kohtauksia, kuten kuolemaa, kidutusta, sotaa ja menneisyyden traumoja, mutta silti päällimäisenä mieleeni jäi, miten viihdyttäviä etenkin Talis ja Elián ovat.

Bown luoma maailma on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Siinä yhdistetään nykyinen ilmastokatastrofidystopia perinteiseen robotit-ottavat-vallan-dystopiaan, ja yhdistelmä toimii herkullisesti, mutta siinä on myös paljon uutta ja omaa. Etenkin tekoäly Talis ja hänen moraalisen moraalittomat ratkaisunsa mietityttävät ja kiehtovat minua edelleen. Hänen puolellaan ei oikein voi olla olematta, mutta toisaalla on Elián, joka ei ole kasvanut systeemissä muiden leirin lasten tavoin. Hän vastustaa jokaista sääntöä ja kärsii siitä kipeästi, eikä hänenkään puolellaan voi olla olematta. On myös kiinnostavaa seurata, kuinka Eliánin väsymätön kapina herättelee pikkuhiljaa myös muut leirin lapset näkemään tilanteensa epäoikeudenmukaisuuden. Jopa mallipanttivanki Greta joutuu uudelleenarvioimaan kaiken sen, mihin on aiemmin uskonut, ja kirjasta jääkin hyvin vahvasti tunne, etteivät asiat lähes ikinä ole mustavalkoisia.

Greta on hyvin pidättyväinen ja valmistautunut kuolemaan kunniansa säilyttäen, mutta minusta hänellä on silti vahva oma kertojanäänensä. Monien mielestä hän on mielenkiinnoton, mutta minua puhutteli se, miten Greta ei kertojana ole tyypillinen kapinallinen teinityttö, jonka impulsiivinen ja johtopäätöksiin syöksyvä toimintatapa johtaa juonen kaikkiin ongelmiin. Greta katsoo faktoja, harkitsee niitä, ja tekee ratkaisuja asioihin perehdyttyään. Arvostin tätä. Elián tuo kirjaan impulsiivisen puolen, mikä on myös tervetullutta toiminnan ylläpitämiseksi, mutta siedin häntä paremmin sivuhenkilönä.

Romanssin osalta kirja menee vähän pariinkin suuntaan, ja kumpaankin aika nopeasti. Toisaalta pidin siitä, että romanssi on hyvin sivuosassa tarinaa; toisaalta olisin ehkä kaivannut sille hieman lisää tilaa rakentua. Se, mitä pääromanssista on, on kuitenkin kaunista ja koskettavasti kirjoitettu. Lisäksi kirjaan mahtuu useammankinlaista sateenkaarisuhdetta, mitä arvostan.

Äänikirjan lukijasta on vielä sanottava sen verran, että minulla kesti hieman tottua lukutyyliin, enkä tiedä lämpeninkö sille koskaan täysin. Gretan kerronta ja kaikkien panttivankileirillä kasvaneiden lasten puhe luetaan hyvin katkonaisella tyylillä, mikä sai minut ensin epäilemään, että nauhoitteessa oli jotain vikaa - myöhemmin Greta mainitsee leirin aksentin olevan "clipped", jolloin lukutavassa alkoi olla järkeä. Ainakin se on uniikki. Madeline Maby tekee myös selkeästi erottuvat, erinomaiset eri hahmojen äänet, ja hänen äänensä kaikissa sen hahmovariaatioissa on todella miellyttävä kuunnella.

Neljä tähteä.

Kirja kuittaa seuraavat kohdat HelMetin 2019-haasteesta:

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
19. Et pidä kirjan nimestä
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
29. Kirjassa nähdään unia