Ihana Eurooppa: 13 Little Blue Envelopes

Maureen Johnson: 13 Little Blue Envelopes. HarperTeen, 2005. S. 368. Tiedoston koko: 1808 KB

Maureen Johnson on yksi suosikki Twitter-ihmisiäni, ja co-host Says Who Podcastissa, jota syvästi rakastan. Olen aiemmin lukenut ensimmäisen osan hänen Shades of London -sarjastaan, sekä joitain kirjoja, joissa hän on ollut yhtenä kirjoittajana (Let It Snow ja The Bane Chronicles). Kun 13 Little Blue Envelopes, josta olin kuullut paljon hyvää, tuli e-kirjana alennukseen, päätin ostaa sen tukeakseni tätä ihailemaani naista.

Ginnyn kuollut täti on jättänyt hänelle kirjekuoren, joka sisältää 1000€ ja ohjeet ostaa lentolippu. Lisäksi hän on jättänyt 12 muuta kuorta, ja jokaisen kirjeen lopussa on ohje siitä, milloin seuraavan saa avata. Peg-tädin kirjekuoret vievät Ginnyn päätähuimaavalle seikkailulle halki Euroopan, eikä kukaan tiedä, mitä odottaa seuraavaksi. Kaikkein vähiten Ginny itse.

13 Little Blue Envelopes on nopealukuinen, hurmaava kesätarina, jos ei odota kovin suuria. Minä ehkä odotin hieman liian suuria. Ginny on 17-vuotias, ja hänen matkansa sääntöihin kuuluu, ettei hän saa pitää mitään yhteyttä kotiin. Elossa olleessaan hänen tätinsä tunnettiin epäluotettavuudestaan. Mitä enemmän kuulin tädistä, sitä enemmän hän ärsytti minua henkilönä, ja tuntuu epäuskottavalta, että Ginnyn vanhemmat olisivat päästäneet alaikäisen tyttärensä matkustamaan yksin ympäri Eurooppaa ilman mitään keinoa saada yhteyttä tähän.

Peg-tädin itsekkyys ja raivostuttavuus käy kirjan läpi ilmi yhä selvemmin ja selvemmin, ja vaikka juoni perustuu hänen kirjeisiinsä ja niiden ennalta-arvaamattomuuteen, se myös tekee juonen paikoin raskaaksi ja hankaksi seurata. Onneksi sentään kaikki hahmot eivät kohtele Peg-tätiä virheettömänä jumaluutena, vaan hänen uskomaton rasittavuutensa tuodaan esiin. Ginny ravaa ympäri Eurooppaa ei hirveän järkevän oloisessa järjestyksessä, ja hänen kohtalonsa riippuu jatkuvasti täysin vieraista ihmisistä. Minun puolestani Ginny saisi hieman käyttää järkeään ja rikkoa Peg-tädin asettamia sääntöjä sen mukaan kuin tarve vaatii.

Ei kirja kuitenkaan kokonaan huono ole. Se takuuvarmasti herättää matkakuumeen, ja siinä on todella kaunista kuvausta eri puolilta Eurooppaa. Rakkauskaupunkini Lontoo ja Rooma; jo pitkään matkustushaaveena ollut Amsterdam; Kööpenhamina (jossa tosin ei ole yötöntä yötä nähtykään, hah); Kreikka... Eurooppa on upea paikka ja sille tämä kirja tekee täyttä oikeutta. Kun sen siis lukee herttaisena matkustuskirjana, eikä odota liikoja juonelta tai henkilöhahmoilta, se on oikein viihdyttävä.

Kolme tähteä.

Kuningas järkäleiden joukossa: Taru sormusten herrasta

Hei taas pitkästä aikaa! Koulu on jälleen vienyt minut mukanaan ja sekä lukeminen että bloggaaminen on jäänyt vähiin, mutta yritän nyt saada nämä muutamat postaukset ulos ennen kuin jono jälleen kasvaa entisiin mittoihinsa. Ensimmäisenä kovimman luokan klassikkokamaa.

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. WSOY, 1973-1975. S. 893 (liitteineen 981). Englanninkielinen alkuteos The Lord of the Rings julkaistu vuosina 1954-1955.

Luettuani loppuun Mercy Fallsin sudet olin edelleen vanhempieni luona ilman hyllyäni täynnä vielä lukemattomia kirjoja: oli siis aika turvautua toiseen uudelleenlukuun. Harkitsin Varjojen kaupunkeja, kun äkkiä muistin, että olen vuosikaudet luvannut itselleni ja ympäröivälle maailmalle lukea uudestaan Tarun sormusten herrasta. Joululoma tuntui täydelliseltä ajankohdalta tätä projektia varten, ja sainkin Sormuksen ritarit laskettua vielä edellisen vuoden kirjasaldoon. Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat sitten vuoden 2017 ensimmäiset kirjat.

Sananen kirjojen jaosta. Aion arvioida koko trilogian yhtenäisenä teoksena, sillä sellaiseksi Tolkien sen kirjoitti ja sellaisena hän olisi sen julkaissut, jos olisi saanut kustantajansa suostumuksen. Aion kuitenkin laskea sen saldoihini kolmeksi eri kirjaksi kuten jo kävi ilmi, sillä olen ahne teknisesti tässä on kolme eri kirjaa. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin teos on myös sisäisesti jaettu kuudeksi eri kirjaksi, mutta selkeyden vuoksi viittaan näihin "Sormuksen ritarien ensimmäinen/toinen osa" tapaan.

Luin tämän tiiliskiven viimeksi noin 12-vuotiaana, ja nyt voin varmasti sanoa, että olin liian nuori. Kärsivällisyyteni ei riittänyt Tolkienin tyylille, enkä ymmärtänyt tarinaa muutenkaan kovin hyvin. Tämä toinen lukukerta oli siis positiivinen yllätys, sillä tarina edistyi paljon sujuvammin kuin olin muistellut ja jotenkin koko hommassa oli paljon enemmän järkeä. Olin myös unohtanut isoja paloja koko tarinasta, ja yllätyin välillä kohdista, jotka olivat erilaisia kuin elokuvissa.

Esimerkkitapaus. Ensimmäistä kertaa lukiessani inhosin Kahden tornin jälkimmäistä osaa, joka keskittyy Frodon ja Samin matkaan saattueen hajoamisesta aina Mordorin rajoille. Nyt sainkin yllättyä siitä, että tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon tuossa ajassa, ja vaikka Klonkku ahdistaa minua hahmona, pystyin silti lukemaan tämänkin osan suuremmitta vaikeuksitta. Parasta on se, kuinka Tolkien luo tunnelmaa: Frodo ja Sam ovat jääneet yksin erämaahan ilman mitään keinoa tietää, mitä muualla maailmassa tapahtuu, Klonkun varassa, ja jäljellä vain tehtävä. Muut kantavat heistä huolta, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä he eivät sitä tiedä. Kahden tornin ja Kuninkaan paluun Frodon ja Samin osuudet ovat synkkä kuvaus siitä, miten maailma lopulta tiivistyy yhteen epätoivoiselta tuntuvaan missioon. Frodon fatalistiset lausumat siitä, miten he eivät voi ikinä onnistua ja kaikki on tuomittu kadotukseen, huvittivat minua, mutta tuskin sitä itse olisi kovin paljon pirteämmässä mielentilassa tuossa tilanteessa. Samin horjumatonta optimisia ja energiaa kuitenkin tarvitaan, sillä Frodo yksinään alkaisi nopeasti käydä lukijan hermoille.

Tolkienin tekemä työ laajan maailmansa ja monimutkaisen juonensa eteen on kunnioitettavaa ja arvostan sitä paljon. En kuitenkaan arvosta sitä, miten paljon Tolkien tuntuu väheksyvän naisia. Jokaikinen kirjassa kohdattu naishahmo määritellään ensisijaisesti sen perusteella, että hän on kaunis. Kaikki muut mahdolliset piirteet, kuten rohkeus tai älykkyys, ovat toissijaisia eikä niitä välttämättä mainita lainkaan. Vain ulkonäöllä on väliä. Koko kirjassa on vain kaksi naishahmoa, joilla on edes jokseenkin merkittävä rooli: Galadriel ja Eowyn. Silti Galadrielinkin päätarkoitus tuntuu olevan hänen viehättävyytensä, ja vaikka Eowynillä on tärkeä tehtävä taistelussa, hänen ulkonäöllään, traagisuudellaan ja surullaan mässäillään kaikissa mahdollisissa käänteissä. Kaiken päätteeksi Puuparran tarina entvaimoista on helposti tulkittavissa valitukseksi siitä, miten itsekkäitä ja ahneita naiset ovat halutessaan elämän ilman miehiä, ja halutessaan ja arvostaessaan elämässä eri asioita kuin miehet.

Seikkailutarinana Taru sormusten herrasta on onnistunut, joskin se voisi olla hieman nopeampitempoinen. Aikuinen lukija kuitenkin jaksaa pitää kirjasta kiinni hitaammissakin kohdissa. Tolkien kirjoittaa uskomattoman hienoja ja kylmiä väreitä aiheuttavia taistelukohtauksia, ja Konnun puhdistus oli ehkä suosikkiosioni koko tarinassa. Klassikkoasemansa tämä kirja on ansainnut, vaikka parannettavaa olisikin.

Minulla olisi lisääkin sanottavaa, mutta eiköhän tämä arvio ole jo riittävän pitkä.

Neljä tähteä

Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu avaavat siis tämän vuoden kirjasaldon, ja myös vuoden 2017 HelMet-haasteen! Seitsemän kohtaa sain heti sieltä kuitattua.

"The Original Great American Novel": The Adventures of Huckleberry Finn

Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn. Penguin Books, 2012. S. 336. Ensipainos julkaistu vuonna 1884.

Olen lukenut Huckleberry Finnin seikkailut suomeksi joskus vuosia sitten, kauan ennen tämän blogin aloittamista. Niin kauan sitten, että kun se ilmestyi amerikkalaisen kirjallisuuden historian kurssin lukulistalle, en voinut skipata sitä. En nimittäin muistanut siitä enää juuri mitään.

Huck Finn joutuu alkoholiriippuvaisen, väkivaltaisen isänsä kidnappaamaksi ja lavastaa oman murhansa paetakseen. Heti matkansa alussa hän tapaa karanneen orjan Jimin ja lähtee tämän kanssa lautalle seikkailulle alas Mississippi-jokea. Huck ja Jim kohtaavat matkallaan muun muassa ryöväreitä, kaksi vihaapitävää perhettä ja kolme nuorta perijätärtä. Seikkailun aikana Huck oppii monia asioita maailmasta, ihmisistä ja moraalisten valintojen tekemisestä.

Otsikon lainaus on Ernest Hemingwayltä. Se oli kirjan takakannessa yhdessä kaikenlaisen muun ylistyksen kanssa, ja minun täytyy sanoa, etten ole aivan samaa mieltä tämän opuksen suuresta erinomaisuudesta. Se on ihan kiva kirja, mutta sen enempää ylistystä ei mielestäni ansaitse.

En muista, millaisiin ratkaisuihin eri kääntäjät ovat päätyneet, mutta alkuteos on kirjoitettu vahvalla murteella. Kirja on Huckin minä-kertoma, ja se on kirjoitettu kuten hän puhuu. Myös muiden hahmojen murre on kirjoitettu auki. Twainin aikaan kirjallisuuden piti olla sivistynyttä, hyvää englantia ja tämä oli hyvin radikaali ratkaisu. Nykyään se ei liene yhtä epätavallista, mutta tekstiä oli silti virkistävä lukea. Lukijan englannintaito tulee kuitenkin olla hyvä, sillä minullakin oli välillä vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, mitä hahmot sanoivat.

Tarina on paikoin mielenkiintoinen ja vetäväkin, mutta siitä puuttuu pitkällinen jännite. Huck ja Jim ajelehtivat seikkailusta toiseen, mutta varsinaista juonikaarta ei tunnu olevan, ja kirja päästää välillä lukijan otteestaan. Henkilökohtaisesti kuningas ja herttua ärsyttävät minua ja he ovat niin vastenmielisiä, että heidän esittelynsä jälkeen en enää erityisesti halunnut lukea kirjaa. Samoin loppu saa niskakarvani sen verran pystyyn, etten ollut edes lukenut viimeisiä pariakymmentä sivua mennessäni tunnille, jolla kirjaa käsiteltiin. Luin sen kyllä myöhemmin loppuun.

Ymmärrän Huck Finnin historiallisen merkityksen USA:n kansalliskirjallisuudelle, sen aseman "paikallisvärikirjallisuuden" (reagionalism) johtotähtenä ja sen merkityksen orjuuden- ja rasisminvastaisena teoksena ilmestymisaikanaan. Kirjallisilta ansioiltaan en kuitenkaan pidä Huck Finniä kovin onnistuneena teoksena.

Kaksi ja puoli tähteä.

Jotain hyvää silti tämänkin lukemisesta: yksi kohta HelMet 2015- ja kaksi kohtaa HelMet 2016-haasteesta!

Toukokuu: Valistus

Olen järkyttävän paljon myöhässä, tiedän sen. Anteeksi. Voisin luovuttaa kootut selitykset, mutta tuskin te niistä paljon kostuisitte - parempi mennä suoraan asiaan.

Valistus, eli järjen valon aikakausi. Gulliverin retket muistuttaa jo nykyaikaista kaunokirjaa kerrontatyyliltään, joskin on hidastempoisempi ja kieli on vaikeatajuisempaa. Lauseet ovat hirvittävän pitkiä ja rönsyileviä ja jotkin sanavalinnat vähintäänkin mielenkiintoisia - puhumattakaan erilaisista mittayksiköistä, joita 1700-luvun englantilainen käyttää sujuvasti.

Gulliverin retket ei ole mikään lastenkirja. Sen voi halutessaan lukea seikkailukertomuksena, mutta silloin menettää paljon, sillä todellisuudessa kirja on viiltävä poliittinen ja yhteiskunnallinen satiiri, jossa ei säästellä ketään. Piikkejä lentää suuntaan jos toiseenkin, ja kun niitä oppii huomaamaan, saa tuntea itsensä älykkääksi. Se on kivaa :) Lukijaa on myös autettu liittämällä kirjan loppuun selitykset, joissa nostetaan esiin juuri tämänkaltaiset huomioitavat seikat, sekä joitakin muita kirjan kirjoittamiseen liittyviä asioita, kuten mistä johonkin kohtaan on saatu vaikutteita.

Kirja jakaantuu prologiin ja neljään osaan. Prologissa on Julkaisijalta lukijalle, joka on "Gulliverin serkun" kirjoittama kirje (hän on leikisti julkaissut kirjan) sekä Gulliverin tuohtunut vastaus kirjeeseen. Prologi ei ole pitkä ja suosittelen lukemaan sen, sillä se on myös hauska ja toki osa kirjaa. Se saattaa kuitenkin aueta paremmin vasta kirjan lukemisen jälkeen. Sitten seuraavat matkat, joita on neljä.

Ensimmäinen ja varmaankin kuuluisin Gulliverin matkoista on Matka Lilliputiin. Kuuden tuuman eli 15 cm korkuisten ihmisten maahan saavuttuaan Gulliverista tulee ensin vanki, sittemmin yksi valtakunnan tärkeimmistä henkilöistä. Toinen osa on Matka Brobdingnagiin, jättiläisten maahan. Täällä Gulliver saa kokea miltä lilliputilaisista tuntui hänen seurassaan. Kolmanneksi tulee Matka Laputaan, Balbinarbiin, Glubbdubdribiin, Luggnaggiin ja Japaniin. Täällä hän tapaa aivan uusia ihmeitä, kuten lentävän saaren, kuolemattomia ihmisiä ja Suunnittelijoiden Akatemian. Neljäs ja viimeinen osa on Matka Houyhnhnmien maahan. Siellä hän tutustuu kahteen hyvin erilaiseen kansaan, houyhnhnmeihin ja yahoo-heimoon, jotka asuttavat samaa saarta ja vaikuttavat hämmentävästi tutuilta.

Kaikissa osissa Gulliver kertoo maan asukkaista, tavoista, kasvatuslaitoksesta, ruoasta ja mistä ikinä nyt voikaan kertoa. Nämä olivat mielestäni ehkä kirjan parasta antia. Hän myös keskustelee isäntiensä kanssa ja kertoo Euroopan tavoista ja elämästä - täältä varsinkin tulee niitä teräviä huomioita ja piikkejä omien suuntaan, ja hyvä onkin, koska muuten näiden osuuksien lukeminen saattaisi olla melko puuduttavaa. Huvittavia, toistuvia piirteitä kirjassa on myös: Myrsky on yleensä syynä siihen, että Gulliver päätyy uuteen paikkaan. Uudet kansat ovat aina kovin armollisia ja uteliaita häntä kohtaan. Gulliver oppii vauhdilla maan kielen ja muut hämmästelevät, että hän osaa puhua. Hän tapaa hallitsijan tai muun korkea-arvoisen henkilön (yleensä hallitsijan) ja viettää tämän kanssa runsaasti aikaa. Gulliver pääsee suosioon, mutta on lopulta jostain syystä pakotettu lähtemään. Kotiin palatessaan hän toteaa, ettei lähde enää ikinä pois perheensä luota, vaan jää loppuiäkseen Englantiin. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin lähtee taas.

Viimeinen osa on siitä virkistävä, ettei se toista aivan jokaista näistä ylläluetelluista piirteistä. Se on muutekin erilainen ja kiinnostava. Lisäksi täytyy vielä todeta, että Gulliver on hirveä ihminen - kuten sanoin, hän aina palatessaan perheensä luo sanoo jäävänsä sinne, mutta lähtee kuitenkin pian jälleen. Hän viipyy jokaisella matkallaan vuosikausia ja suunnittelee useaan otteeseen jäävänsä johonkin paikkaan loppuiäkseen, jättäen perheensä siihen uskoon, että on kuollut. Kerran hän jopa lähtee ja jättää raskaana olevan vaimonsa kotiin. Raskaana! Ja jostain ihmeellisestä syystä, jota en voi käsittää, perhe aina ottaa hänet iloiten vastaan. Minä ainakin sylkisin mokoman paskiaisen päälle, sitä ennen käytettyäni hyödyksi tilaisuuden ja mentyäni naimisiin jonkun paremman miehen kanssa sen varjolla, että uskoin edellisen kuolleen. Harmi ettei Gullverin vaimo ymmärtänyt omaa parastaan.

Gulliverin retket on valitettavan hidaslukuinen, mutta kiinnostava ajankuva ja yllättävä ajankohtainen yhä edelleen. Haluaisin näin Suomen uuden pääministerin myötä jakaa teidän kanssanne erään otteen, jossa Gulliver selostaa, millainen henkilö on pääministeri.
"Minä selitin hänelle, että pää- eli valtioministeri, henkilö, jota nyt kävin kuvailemaan, oli olento, joka ei tuntenut iloa eikä murhetta, ei rakkautta eikä vihaa, ei sääliä eikä kiukkua, ei ainakaan osoittanut mitään muita intohimoja kuin kiihkeätä rikkauden, vallan ja arvonimien halua. Hän käyttelee sanojansa kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin, mutta ei milloinkaan oman mielensä ilmaisemiseen. Hän ei puhu koskaan totta, ellei otaksu teidän uskovan sitä valheeksi, eikä valhetta, ellei halua teidän uskovan sitä todeksi. Ne henkilöt, joita hän takakäteen pahimmin panettelee, pääsevät varmimmin ylenemään, ja jos hän alkaa ylistää teitä toisillenne tai itsellenne, olette siitä päivästä lähtien hukassa. Pahin, mitä voitte häneltä saada, on lupaus, varsinkin valalla vahvistettu. Niin tapahduttua jokainen viisas mies vetäytyy heti syrjään ja heittää kaiken toivon."

Jonahtan Swift: Gulliverin retket. Tammi, 1999. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1953. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Travels into Several Remote Nations of the World in four Parts by Lemuel Gulliver, first Surgeon and then Captain of Several Ships vuonna 1726.