Epämääräiset seuralaiset

Olen odottanut jo hyvän aikaa että näille kahdelle löytyisi toisiaan sopivammat seuralaiset postauksia varten, mutta kun niin ei näytä käyvän, täytynee niiden nyt vain tyytyä toistensa seuraan. Yhtään en kyllä tiedä, ovatko kavereita, mutta ei voi mitään.

Beautiful Darknessia varten ei olisi yhtään haitannut  ensimmäisen osan läpiluku ensin, sillä läpi kirjan huomasin, että olin ensinnäkin unohtanut paljon ensimmäisestä kirjasta (varsinkin oleellisia lopputapahtumia!) ja toiseksi elokuvan katsominen oli sekoittanut muistojani entisestään. Lopulta selvisin kuitenkin kunnialla.

Muistan pitäneeni todella paljon ensimmäisestä osasta Beautiful Creaturesista, joten oli iso pettymys, kun toinen osa alkoi tylsästi. Tarkoitan todella, maksimaalisen, infernaalisen tylsästi. Luin kuitenkin sinnikkäästi eteenpäin, sillä ensimmäisen osan takia halusin antaa kirjalle mahdollisuuden. Pikkuhiljaa se keräsikin voimia ja kuin huomaamatta alkoi päästä käyntiin. Puolen välin paikkeilla huomasin, että nythän tapahtuu ja lujaa, ja kun aloin ajatella asiaa taaksepäin, tajusin, että niin oli ollut jo jonkin aikaa. Alun tylsyys muuttui todella salakavalasti kiinnostavaksi.

En nyt osaa kirjoittaa mitään järkevää synopsista, enkä muistini mukaan sellaista tehnyt ensimmäisestäkään kirjasta, joten ette ehkä menetä mitään. Kun Beautiful Darkness pääsee vauhtiin, se on todella kiinnostava, kiehtova, jännittävä ja omalaatuinen kirja, mutta sitä ennen pitää kestää pitkät pätkät jaarittelua ja junnaamista. Jos olet kärsimätön lukija, en tiedä, onko tämä osa sinua varten, mutta ensimmäisestä varmasti pidät. Siitä tulikin mieleeni, että kirjailijat ovat valinneet väärin ne asiat, mitä toistavat tässä kirjassa, sillä sellaisia ensimmäisen osan tapahtumia, jotka muistin vallan mainiosti, kerrattiin vaikka kuinka ja niitä, jotka olin tyystin unohtanut, ei selitetty lähes lainkaan.

Etelän tunnelma jatkuu lumoavana, vaikka iso osa kirjasta kuluunkin Castereiden tunneleissa ja muissa yliluonnollisissa paikoissa. Ylipäätään miljöön rakentelu on läpi kirjan onnistunutta ja elävän tuntuista. Niin Daree Keenin rasvaiset pöydät kuin Great Barrierin taiasta raskas sumu tulivat lukijalle aidoiksi. Rakastan myös aksentille kirjoitettua puhetta ja erityisesti Ethanin isotätejä sekä heidän kissaansa - Lucille Ball on mahtava!! Olivia oli tervetullutta piristystä brittiaksentteineen ja kuukelloineen ja kirjan lukuisat mysteerit, jotka hitaasti aukenivat solmusta, todella kiinnostavia. Myös hahmokehitystä tapahtui, mikä on aina plussaa.

Kolme ja puoli tähteä. (Antaisin neljä tai jopa neljä ja puoli mutta kun se alku.)
Kami Garcia ja Margaret Stohl: Beautiful Darkness. Penguin Books, 2010. S. 503

Innostuin lukemaan Michael Cunninghamin teoksen Tunnit luettuani Virginia Woolfin teoksen Mrs. Dalloway. Tunnithan on siis tribuutti eli kunnianosoitus Mrs. Dallowaylle ja Virginia Woolfille, ja yksi tätä asiaa korostava piirre on se, että Mrs. Dallowaytä kirjoittava Woolf on yksi kirjan kolmesta päähenkilöstä.

Tunnit liikkuu kolmessa aikatasossa. On 1920-luvulla kirjaansa kirjoittava ja miehensä valvovan silmän alla elävä, mielisairauden uusimista pelkäävä Virginia; on vuoden -49 pinnalta amerikkalaista unelmaa elävä, Mrs. Dallowayhin pakeneva kotiäiti Laura; ja on 1990-luvun lopun newyorkilainen Clarissa, joka on kuin rouva Dalloway itse. Yhdessä ja erikseen nämä naiset kertovat tarinan, joka kietoutuu itseensä taidokkaasti ja yllättävästi ja pitää lukijan varpaillaan heidän kohtaloistaan.

Monille on käynyt niin, että Tunnit on innostanut lukemaan Woofia, usein etenkin mainitun Mrs. Dallowayn, johon kirjalla on useita yhteyksiä, kuten varmasti on käynyt selväksi. Itse tein kuitenkin toisin päin, ja uskon, että Tunneista irtosi näin paljon enemmän, kun sai itse huomata kirjojen välille rakennettuja hienovaraisia yhteyksiä. Se oli myös hauskaa - varmasti tiedätte, että minusta on hauskaa tajuta asioita, ja sitä tässä kirjassa pääsi todellakin tekemään.

Michael Cunninghamin tyylissä oli paljon samaa kuin Woolfilla. Tajunnanvirtamaisuus ja tietynlainen keveys kerronnassa (en osaa kuvata sitä muutenkaan) yhdistävät näitä heidän kirjojaan sisältötekijöiden lisäksi. Tunnit on rauhallinen, eteenpäin vääjämättä kulkeva ja lukijaa sitouttava teos, josta minä ainakin nautin todella paljon. Luultavasti myös palaan sen pariin myöhemmin, sillä sellainen olo jäi, etten vielä kaikkea saanut irti. Ensimmäisellä lukukerralla meni niin paljon aikaa kolmen eri tarinan kokonaisuuksien hahmottamiseen, ettei yksityiskohdille oikein jäänyt aikaa. Tämä kirja varmasti kestää useamman luvun.

Neljä ja puoli tähteä
Michael Cunningham: Tunnit. Gummerus, 2011. S. 247. Englanninkielinen alkuperäisteos The Hours julkaistu vuonna 1998.

Lokakuu: Modernismi

Mainitsinko jo, miten suorastaan säteilen itsetyytyväisyyttä? Ai, enkö? No, minä suorastaan säteilen itsetyytyväisyyttä! Olen saanut klassikkoaikataulun kiinni, vaikka luulin, etten saisi sitä ikinä kiinni ja joutuisin istumaan joulukuun viimeiset päivät lukemassa maanisesti klassikkoja! Mutta tässä sitä vain ollaan, pari viikkoa marraskuuhun ja minulla on viimein aikaa lukea jotain muutakin kuin klassikoita. Elämä on hieno asia.

Tykkäsin Mrs. Dallowaystä paljon. Minulla ei ollut ennen juurikaan kokemusta tajunnanvirtakirjallisuudesta tai yhdenpäivänromaaneista, mutta ainakin tämä oli hyvä ensikosketus. Clarissa Dalloway pitää illalla kutsut, hänen vanha ystävänsä Peter Walsh palaa viiden vuoden jälkeen Intiasta ja heidän molempien elämät kohtaavat lyhyesti sodan jälkeen mielenterveysongelmista kärsivän Septimus Warren Smithin ja hänen vaimonsa kanssa. Näiden kolmen päälinjan lisäksi Woolf käyttää runsaasti muitakin kertojanäkökulmia, jotka vaihtuvat sulavasti henkilöiden kohdatessa toisensa tai kuullessa päivää rytmittävien Big Benin lyöntien kaikuvan Lontoon kaduilla. Yhdessä päivässä ehtii tapahtua hurjan paljon ja henkilöihin tutustuu syvemmin kuin olisin ikinä uskonut mahdolliseksi.

Samoin kuin Wilde, Woolf käyttää kappalejakoja miten mielii: kappaleiden pituudet vaihtelevat puolesta rivistä kahteen sivuun. Lukujakoa ei ole, eli kirja on yksi pitkä kokonaisuus, ja tekstin tyyli on hyvin intensiivinen. Tämä tekee lopettamisen vaikeaksi, mikä on toisinaan mukavaa mutta hyvää lopetuskohtaa etsiessä toki ärsyttävää. Kirja edistyy nopeasti ja kieli on erittäin ymmärettävää, joten lukukokemus kokonaisuudessaan on varsin miellyttävä. Hahmojen tarinat ovat kiinnostavat - toisinaan Warren Smithit tuntuivat hieman irrallisilta, mutta lopulta hekin taisivat löytää paikkansa tarinassa.

Mrs. Dalloway on todella viehättävä ajankuva ja Lontoon kuvaus. Kaupunki elää koko ajan mukana hahmojen tarinoissa, se on läsnä ja todellinen. Woolf ei hetkeksikään unohda ympäristöjä, joissa hänen hahmonsa liikkuvat, ja kaikki peilautuu takaisin, eli kaikella, mitä tapahtuu ja mitä näkyy, on merkitystä. Löysää ei siis ole, mikä on todella virkistävää.

Teoksessa on todella kiinnostavaa pohdintaa rakkaudesta. Rakkaudesta aviopuolisojen välillä, rakkaudesta samaa sukupuolta olevien henkilöiden välillä, vanhasta rakkaudesta, uudesta rakastumisesta... jos aihe kiinnostaa, tutustu. Woolf käsittelee eri näkökulmia rakkauteen uteliaana ja pohdiskellen, ei lainkaan tuomitsevasti. Hän oli todellakin aikaansa edellä. (Ja osasi käyttää sanaa rakkaus sen oikeassa merkityksessä!)

Vieläköhän jotain sanoisin? Mrs. Dalloway ei tehnyt minuun samanlaista kaikennielevää vaikutusta kuin Dorian Gray, mutta se oli kiinnostava ja viehättävä ja luulen että palaan senkin pariin vielä. Siinä on kuitenkin erilainen vetovoima kuin Dorian Grayssä; kun toinen oli häiritsevä ja ravisteleva, niin tämä oli lämmin ja lempeästi pohdiskeleva.

Samaan aikaan kun lainasin Mrs. Dallowayn, lainasin myös Michael Cunninghamin teoksen Tunnit, joka on siis tribuutti Virginia Woolfille. Woolf esiintyy kirjan henkilönä ja kirjoittaa paraikaa Mrs. Dallowaytä, joten asetelma on minusta äärimmäisen kiehtova! :) Odotan innolla pääseväni lukemaan sitä. Muistan myös kirjallisen ilmaisun opettajani suositelleen tätä kirjaa.

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway. Otava, Seven -pokkarit, 2011. S. 277. Samanniminen alkuperäisteos julkaistu vuonna 1925.