tiistai 31. heinäkuuta 2018

Jalkapalloa ihan homona: Running with Lions

Julian Winters: Running with Lions. Duet, 2018. S. 286. Tiedoston koko: 2246 KB

En enää muista, mikä sai minut ostamaan Running with Lionsin, mutta sanoisin sen olleen yksi kesän parhaita päätöksiä.

Sebastian lähtee viettämään kesälomaansa koulun jalkapallojoukkueen moniviikkoiselle treenileirille yhdessä tiimikaveriensa kanssa. Leirillä kuitenkin odottaa yllätys: Emir, Sebastianin entinen paras ystävä, on päässyt joukkueeseen ja nyt heidän pitäisi laittaa vanha riitansa sivuun ja treenata yhdessä. Uudelleen tutustuminen ja vanhojen haavojen paikkaaminen ei ole helppoa, mutta pikku hiljaa pojat löytävät yhteisen sävelen. Pian Sebastian saa huomata, että hänen on yhä vaikeampi kieltää tunteita, jotka Emir hänessä herättää.

Sisältövaroitukset kirjalle: kehonkuvaongelmat, menneen kiusaamistrauman käsittely

Aloitetaan parhaasta: homoja urheilijoita. Lätkäjätkä-Villen aiheuttaman kohun jälkeisessä maailmassa olemme taas tulleet muistutetuiksi siitä, miten heteronormatiivinen ja cisseksistinen ympäristö urheilumaailma on, ja tämä kirja kääntää sen kaiken päälaelleen. Sebastian kertoo valmentajiensa tietoisesta päätöksestä tehdä joukkueesta turvallinen ympäristö kaikille pelaajille, eikä seksuaalista suuntautumista siksi pidetä kummoisenakaan asiana. Sebastian on bi ja toinen hänen parhaista ystävistään, Will, on homo. Heidän toinen paras ystävänsä Mason on ainakin bi-utelias, ja joukkueessa on muitakin miehistä kiinnostuneita pelaajia. Loppuja tilanne ei häiritse. Myös Emirin homous käy ilmi kirjan alkupuolella ilman sen kummempia seremonioita. Tämä on hienoa paitsi siksi, että pojat saavat olla avoimesti sateenkaarevia ympäristössä joka on perinteisesti sateenkaarivastainen, myös siksi, että kirja kuvaa aidosti sateenkaari-ihmisten välisiä ystävyyssuhteita. Joita on paljon. Jotka ovat tavallisia. Kuten aina sanon, me liikumme ryhmissä, ja siksi kirjat, joissa on vain yksi sateenkaarihahmo, eivät vain ole realistisia. Kirjan ystävyyskuvaukset ovat muutenkin kullan arvoisia, mutta sateenkaaren värit lämmittävät sydäntäni erityisesti <3

Kerrotaan tähän väliin huonot uutiset, jotta voidaan palata hyviin uutisiin loppuarvion ajaksi. Kirjasta hieman näkyy, että se on esikoisromaani. Kieli ja teksti tuntuu monin paikoin hieman irralliselta ja hyppivältä, ja pointit alleviivatuilta. Konflikti ei mielestäni ollut kovin vankka, vaan olisi tarvinnut hieman lisää lihaa luidensa ympärille, sekä muutaman sivukonfliktin. Nämä olivat ikäviä, mutta eivät erityisen kamalia piirteitä, sillä upeat hahmot kiinnostivat minua joka tapauksessa enemmän. Eniten minua häiritsi Masonin ja Greyn (yhden valmentajan tytärpuolen) juonikuvio, jossa oli todella kummallisia ja arveluttavia käänteitä. En tarkoita väkivaltaa tai mitään sellaista, vaan sitä miten inho ja pilkka heterotarinoissa todella usein käännetään ihastukseksi kuin selkeän negatiivinen lataus ei merkitsisi mitään, enkä olisi odottanut sitä tältä kirjalta.

Takaisin hyviin uutisiin. Emir on tunnustava muslimi, mikä yhdessä hänen homoutensa kanssa tekee hänestä harvemmin nähdyn hahmon, vaikka sateenkaarimuslimeita maailmassa riittää. Jee representaatiota! Sebastian kärsii kehonkuvaongelmista, mikä olikin hyvä muistutus, että vaikka ulkonäköpaineet miehiä ja naisia kohtaan ovat jossain määrin erilaisia, eivät miehet ja pojatkaan ole niiltä turvassa. Kaikki kirjan hahmot ovat upeita, moniulotteisia, hyvin kirjoitettuja, ja Sebastian on ihanin kaikista. Hän on ihana, suloinen, ja täysi disaster bi. Loppuhuipennusta lukuun ottamatta Sebastian on suunnilleen yhtä hyödyllinen Emirin suhteen kuin paahtoleipäpala xD Rakastan. Samastuttavaa sisältöä.

Pienimuotoinen spoileri: Sebastian ja Emir pääsevät pahimmasta hyödyttömyydestään yli suhteellisen nopeasti, ja niinpä kirjassa on paljon yhdessäoloa. Se on ihanaa! Kurjinta rakkaustarinoissa yleensä on se, että ne loppuvat juuri kun paras osa alkaa, ja tässä kirjassa ei todella ole sitä vikaa. Kirjassa on myös hyvät puitteet outtaamisjuonelle, mutta sitä ei tapahdu, mistä olen syvästi kiitollinen. Sebastian on jo ulkona joukkueelleen, ja hän saa tulla kaapista perheelleen omaan tahtiinsa.

Tässä kirjassa on aivan huippu kesätunnelma. Luin tämän alkukesästä, ennen helteiden alkua, mutta kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi ollut juuri tällainen hellekesä kuin nyt on. Se oli ihanaa, ja tunnelma tuli iholle. Sanottakoon tässä kohdin myös, että en ymmärrä jalkapallosta mitään, mutta se ei haitannut. Kirjassa kyllä pelataan, mutta se ei ole niin jatkuvaa tai niin yksityiskohtaista, että pelistä perässä pysyminen olisi vaatimus kirjasta nauttimiselle. Lisäksi joukkueasetelma tuo pojille ihanaa yhteisöllisyyttä ja koko tarinassa on sydäntälämmittävä löydetyn perheen tuntu. Kaiken kaikkiaan kyseessä on samanlainen happy place -tarina kuin Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda, sillä lisäplussalla että tämän kirjan on kirjoittanut homomies!

Neljä ja puoli tähteä

Yksi kohta uusimmasta HelMet-haasteesta.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Sanoja teoista: How I Resist

Maureen Johnson (toim.): How I Resist: Activism and Hope for a New Generation. Wednesday Books, 2018. S. 224. Tiedoston koko: 31233 KB

Tiedättekö, miten usein on helpompaa kantaa huolta ongelmista kaukana kuin ongelmista lähellä? Minä huomaan tekeväni tätä politiikassa. Suomen hallituksen toinen toistaaan tökerömmät ja törkeämmät linjaukset masentavat minua, enkä tiedä, mitä voisin tilanteelle tehdä, joten käännän huomioni USA:n politiikan järkyttävään tilanteeseen. Sillekään en voi juuri mitään tehdä, mutten koe niin paljon, että minun pitäisikään voida. Ja sitten kun voin jotain tehdä - esimerkiksi ostaa tämän kirjan - teen sen ilomielin ja epäröimättä.

How I Resist sai alkunsa USA:n viimeisimpien presidentinvaalien tuloksen aiheuttamassa kaaoksessa. Kirjailija Maureen Johnson, joka puoltaa Twitterissä aktiivisesti vasemmistolaista politiikkaa ja on poliittisen Says Who Podcastin toinen juontaja, halusi kantaa kortensa kekoon vastarinnan hyväksi. Niinpä hän kokosi joukon aktivisteja kirjoittamaan siitä, miten he tekevät vastarintaa, ja mitä erityisesti ei-vielä-äänestysikäiset nuoret voivat tehdä auttaakseen tilannetta. Tuloksena on How I Resist, monipuolinen antologia toivosta ja vastarintaliikkeen jäsenyydestä, jonka soveltaminen myös USA:n ulkopuolisiin olosuhteisiin on hyvin mahdollista.

Muistan elävästi kuinka pian USA:n 2016 presidentinvaalien jälkeen Maureen Johnson sanoi Twitterissä: tahdon tehdä vastarintaoppaan teineille, kuka on mukana? Kirjan esipuheessa hän kertoo ajatusprosessin olleen suurinpiirtein seuraava: jotain täytyy tehdä -> mitä minä osaan tehdä? -> osaan kirjoittaa kirjoja -> kirjoitetaan siis kirja vastarinnasta. Tämä oli upea muistutus siitä, että meillä kaikilla on erilaisia taitoja, ja ne kaikki voidaan valjastaa hyvien voimien käyttöön tavalla tai toisella! Ja kirja itsessään jatkaa samaa ajatusta hyvin konkreettisesti, sillä se koostuu monien eri ihmisten tuottamasta sisällöstä monissa eri formaateissa. Niinpä luettavaksi tulee sarjakuvaa, nuotteja, haastatteluja, esseitä ja paljon muuta siitä, miten erilaisia taitoja voi hyödyntää hyvien asioiden edistämiseen, ja mitä kaikkea hyvien asioiden edistämiseksi voi tehdä. Jo kirjan ostaminen itsessään auttaa, sillä sen tuotot menevät ACLU:lle, joka tekee Amerikassa ihmisoikeustyötä mm. nykyisen hallinnon uhrien auttamiseksi.

Ymmärrettävästi kirja on hyvin USA-keskeinen, eikä kaikki sen sisältö kosketa suomalaista lukijaa, mutta yllättävän iso osa koskettaa. Joko emotionaalisesti tai oikeasti elämässä. Jos nykypolitiikka niin Jenkeissä kuin maailmalla ahdistaa sinua yhtä paljon kuin minua, se antaa myös toivoa ja uskoa siihen, että asiat kääntyvät paremmiksi. Monet kirjan vinkeistä ovat sovellettavissa myös suomalaiseen ympäristöön, ja toivon viesti ei vanhene. Lisäksi kaikkien osallistujien osiot ovat lyhyitä, joten kirjaa on helppo lukea vähän kerrallaan, bussipysäkillä tai välipalaa syödessä.  Minulle How I Resist oli positiivinen kokemus ja luulen, että pitäisit siitä myös.

En tällä kertaa anna tähtiä, mutta ilolla vedän yli yhden kohdan HelMet 2016-haasteesta!

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Ei mitään erityistä: The Upside of Unrequited

Becky Albertalli: The Upside of Unrequited. Penguin Books, 2017. S. 340

The Upside of Unrequited ei ollut kiinnostanut minua erityisen paljon, mutta rakastettuani Simon Vs. the Homo Sapiens Agendaa sekä Leah on the Offbeatia niin paljon kuin niitä rakastin, täytyi minun tietenkin lukea myös Albertallin kolmas (ilmestymisjärjestyksessä toinen) kirja.

Molly Peskin-Suso on 17-vuotias, ollut ihastunut 26 kertaa, eikä koskaan seurustellut. Kesänä, jona hänen äitinsä menevät viimein naimisiin, ja hänen kaksossiskonsa Cassie tutustuu uuteen söpöön tyttöön, rakkaus löytää viimein myös Mollyn: söpö nörttipoika Reid hänen kesätyössään ja Cassien tyttöystävän ystävä Will kamppailevat molemmat ihastus numero 27:n paikasta. Cassie on kuitenkin vakuuttunut, että Mollyn on aika jättää yksipuoliset ihastukset taakseen ja hankkia viimein oikea poikaystävä.

Kuten introsta varmasti kävi ilmi, odotin tältä kirjalta aika paljon. Olen ollut aivan myyty Albertallin kirjoitustyylille, ja minusta oli ihanaa, että vaikka tämän nimenomaisen kirjan päähenkilö on hetero, on siinä silti useita queer sivuhenkilöitä. Valitettavasti en kuitenkaan löytänyt The Upside of Unrequitedista sitä mitä etsin. Se oli nopealukuinen ja omalla tavallaan viihdyttävä, mutta täysin keskinkertainen.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Mollysta ihmisenä tai hahmona. Eniten mieleeni jäi hänessä oleva ilmiselvä tekopyhyys ja ristiriita: kirjan alussa hän pilkkaa Reidia siitä, että tällä on päällään Taru sormusten herrasta -teemainen paita, ja nimittää tätä nörtiksi ei hyvällä tavalla, mutta myöhemmin Molly kuitenkin osallistuu nörttikeskusteluihin innolla. Minusta on fine, jos kirjan päähenkilö ei ole nörtti (olen kuullut, että sellaisiakin ihmisiä on), mutta en pidä siitä, että hän epämääräisesti muuttaa mieltään tai suhtautuu nörttiyteen tällaisella tekopyhyydellä. Muutenkin Molly oli mielestäni aika raskas hahmo enkä erityisesti pitänyt hänestä.

Positiivisena piirteenä Mollysta on erikseen mainittava se, että hän on lihava, mutta tämä ei ole ongelma eikä määrittele häntä ihmisenä - hän vain on. Sitä ei tuoda esiin joka toisessa lauseessa tai edes joka toisella sivulla, sillä enimmäkseen Molly elää elämäänsä ajattelematta kehonsa kokoa, kuten meidän kaikkien olisi hyvä. Se tulee esiin ollessaan relevanttia Mollyn kokemukselle, mutta itse koin, että Molly on todella positiivinen esimerkki siitä, miten elää haluamansalaista elämää juuri siinä kehossa, minkä sattuu omistamaan. Mollylla on myös ahdistushäiriö, mikä samaan tapaan tulee kirjassa esiin ollessaan relevanttia, mutta ei määrittele Mollya ihmisenä. Tiedän muiden arvioista, että kirjan kuvaa ahdistuksesta pidetään tarkkanäköisenä ja aitona.

Parasta kirjassa on sen lukuisat queer ja ei-valkoiset sivuhahmot ja Simonin ja Abbyn lyhyet cameot. En kuitenkaan tiedä, onko se lukemisen arvoinen pelkästään niiden takia. Ehkä arvioin kirjaa nyt liian ankarasti, mutta odotukseni Albertallille olivat korkeammalla, ja siksi kirjan tavanomaisuus oli minulle pettymys. Tavoilleen uskollisena Albertalli kuitenkin käsittelee tässäkin kirjassa teinielämän realiteetteja, kuten ihastumisia ja ystävyyssuhteiden monimutkaisuutta, varsin aidon oloisesti. Lisäkehu täytyy vielä antaa siitä, että kirja sijoittuu Washington DC:hen, ja minusta oli ihanaa lukea kaupunkinuorten elämästä, jossa ajetaan paikkoihin metrolla auton sijaan. Samastuin.

Kolme tähteä

torstai 12. heinäkuuta 2018

#Queer52: Not Otherwise Specified

Hannah Moskowitz: Not Otherwise Specified. Simon Pulse, 2015. S. 260

En ollut erityisesti suunnitellut lukevani Not Otherwise Specifiedia seuraavana #Queer52-kirjana, mutta se sattui olemaan kirjaston hyllyssä, joten tietenkin otin sen mukaani. Voin jo heti alkuun sanoa tämän olevan yksi suosikkejani #Queer52-haasteen kirjoista.

Sisältövaroitukset kirjalle: syömishäiriöt, kehonkuvaongelmat, bifobia, kiusaaminen

Etta ei ole ikinä tarpeeksi. Hän ei ole riittävän lesbo kelvatakseen vanhoille kavereilleen, hän ei ole riittävän hoikka ollakseen ballerina, eikä hän ole riittävän syömishäiriöinen saadakseen anoreksiadiagnoosia. Hän on kuitenkin jo parantumassa, eikä elämä kaikesta huolimatta tunnu kovin kamalalta. Vanhoja kavereitakaan ei tule ikävä, kun Etta tutustuu vertaisryhmässä Biancaan ja tämän isoveljeen Jamesiin. Ettan ja Biancan syömishäiriöiden lisäksi heitä yhdistää unelma päästä eliittitason musiikkiteatterilukioon New Yorkiin. Yhteiset harjoitukset pääsykokeita varten lähentävät kolmikkoa ja antavat Ettalle tilaisuuden harkita prioriteettejaan uudelleen.

Tästä kirjasta olisi niin paljon hyvää sanottavaa, etten edes tiedä mistä aloittaisin :D Etta on hahmona loistava. Hän on musta biseksuaalinen tyttö Nebraskasta, joka kärsii syömishäiriöstä ja rakastaa tanssimista. Ettan kertojanääni on niin aito, tunnistettava ja omanlaisensa. Se voi toisinaan olla myös hieman ärsyttävä, mutta itse ainakin luen mieluummin päähenkilöä jolla on selkeästi luonnetta. Ettalla ei ole kirjassa varsinaista romanssia, mutta hieman juttua Jamesin kaverin Masonin kanssa on. Tästä täytyy antaa kaksi plussaa: ensinnäkin se, että YA-kirjan ei tarvitse keskittyä romanssin ympärille, ja toiseksi se, että biseksuaalinen hahmo pysyy binä riippumatta kumppanin sukupuolesta. Ja samaan liittyen vielä muitakin plussia: suhteiden ei aina tarvitse olla elämän ja kuoleman kysymyksiä, ne voivat myös olla vain vähän yhteistä hauskanpitoa. Sama pätee myös seksiin. Tämä kirja on seksipositiivisuuden mallikappale: niin kauan kuin kaikki osapuolet ovat suostuneet seksiin, sitä voi olla niin paljon ja niin monen ihmisen kanssa kuin itseä huvittaa. Lisäksi itselleni Ettassa oli erittäin samastuttavaa se, miten hänen elämässään oli paljon ikävää, mutta silti elämä oli hänestä enimmäkseen ihan jees. Kaiken kaikkiaan täytyy siis sanoa, että rakastin Ettaa hahmona tajuttomasti.

Kirjan muista hahmoista täytyy sanoa, että ensinnäkin tässä kirjassa on runsaasti muitakin queer-hahmoja, mikä on ihanaa <3 Kuten olen ennenkin sanonut, emme tavallisesti ole yksinäisiä susia, vaan laumaeläimiä ja löydämme toisemme cisheterojoukoista erehtymättömällä tarkkuudella. Valitettavasti Ettan vanhaa kaveriporukkaa täytyy kritisoida syvyyden puutteesta. Heille rakennetaan hieman historiaa ja luonnetta Ettan flashbackeissa, mutta he jäävät silti melko ohuiksi ilkeiksi tytöiksi. Ettan uudet ystävät ovat kuitenkin aitoja ja sydäntäsärkeviä ja upeita, joten kirja saa tämän anteeksi. Ja vanhoistakin ystävistä Ettan entinen paras ystävä Rachel saa niin paljon sivutilaa, että hän ei kärsi samasta ohuudesta kuin muut Disco Dyket.

Asioita Ettan ystävissä joista pidin: James on homo ja uskonnollinen, eikä tämä ole hänelle ongelma. Rachel on ollut Ettalle äärettömän rakas, mutta kaiken jälkeen Etta joutuu päättelemään, ettei Rachel sittenkään ollut hänelle hyvästä. Luen mielelläni ystävyyden loppumisesta, sillä YA on täynnä parhaita ystäviä jotka käyttäytyvät todella huonosti, eikä ystävyys silti jostain syystä lopu. Rachel ei todellakaan ollut pahimmasta päästä YA:n huonoja parhaita ystäviä, mutta hänen tarinakaarensa oli tervetullut ja jotenkin puhdistavaa luettavaa. Bianca taas on ihana ja sydäntäsärkevä ja herättää varmasti äitivaiston kaikissa siihen vähänkään taipuvaisissa lukijoissa. Hänessä on kuvattu hyvin se uniikki olotila, jossa 14-vuotiaat ovat: toisaalta jo ajattelevia ihmisiä, melkein aikuisia, toisaalta vielä niin lapsia. Kaiken kaikkiaan erilaiset ystävyyssuhteet ovat tämän kirjan parhautta. On vanhoja ja uusia ystäviä, hyviä ja huonoja ystäviä, ystäviä jotka kannattaa pitää ja ystäviä jotka kannattaa päästää menemään, ja ystävyyden syvyyttä ja monipuolisuutta tutkitaan todella tarkasti huomoiden. Ainut ystävyysmiinus pitää antaa siitä, miten vähän Etta tuntuu välittävän siitä, että hänen vanhat ystävänsä nyt kiusaavat häntä. Vaikka ette olisikaan olleet läheisiä, luulisi että vähän edes sattuisi tuollainen käytös.

Kiusaamisesta pitää sanoa kaksi erillistä asiaa. Etta on tosiaan aiemmin kuulunut koulunsa lesboryhmään, Disco Dykeihin, kunnes alkoi edellisvuonna seurustella pojan kanssa. Etta on koko ajan kertonut ystävilleen olevansa bi, mutta ystäville tämä kelpaa vain niin kauan kuin Etta osoittaa mielenkiintoa vain tyttöjä kohtaan. Kiusaaminen perustuu siis bifobiaan, ja on todella graafista ja syyllistävää. Jos sinulla on kokemuksia bifobisesta käytöksestä, tahdot varautua tähän kirjaa aloittaessasi. Toisaalta, niin triggeröivää kuin hahmojen bifobia voikin olla, minusta on hienoa, että sitä käsitellään. Bi-hahmoja ei muutenkaan ole joka sormelle, ja bi-ihmisiä kohtaa aivan omanlaisensa sorron ja syrjinnän muodot. Tämä kirja tuo niitä ja bi-näkymättömyyttä todella hienosti esille ja saa varmasti monet lukijat miettimään uudelleen negatiivisia stereotyyppejä joita yhdistävät biseksuaalisuuteen.

Toinen piirre mikä kirjassa voi potentiaalisesti olla triggeröivää on sen syömishäiriöfokus. Sekä Etta että Bianca kärsivät syömishäiriöistä, ja heidän syömishäiriönsä sekä paranemisprosessinsa ovat erilaisia ja eri vaiheissa. Minulla ei ole syömishäiriötä, mutta olen tapellut erilaisten kehonkuvaongelmien kanssa yli kymmenen vuotta, ja minusta kirjan tapa käsitellä ruokaa ja siihen liittyviä ongelmia oli aito ja sydäntäsärkevä. Kirja ei myöskään tuntunut käsikirjalta syömishäiriöihin - tällä tarkoitan, että se ei laukaissut omia keho-ongelmiani eikä saanut minua ajattelemaan "tuota voisi kokeilla". Sen sijaan se tuntui lohdulliselta, kamalalta, ja kuitenkin toiveikkaalta. Se on myös rehellinen: ihmeitä ei tapahdu, syömishäiriöistä ei parannuta yön yli, mutta asiat voivat silti muuttua paremmiksi motivaation ollessa kohdallaan.

Tällä arviolla on jo pituutta kuin kaamoksella Utsjoella, mutta edelleen olisi sanottavaa. Musikaalien rakastajana nautin siitä miten paljon kirjassa tehdään viittauksia musikaaleihin ja musikaalikappaleisiin. Etta on tanssija henkeen ja vereen ja hänen rakkautensa ja intohimoaan taidettaan kohtaan oli käsinkosketeltavaa. Suosittelen vahvasti kuuntelemaan kirjassa mainittuja kappaleita, olivat ne sitten ennestään tuttuja tai eivät - ne vievät tunnelman ihan erilaiseen sfääriin.

Kaikki tässä kirjassa on niin aitoa. Elämän sotkuisuus, erilaiset ystävyyssuhteet, intohimo tanssia ja musikaaleja kohtaan, koe-esiintymisten jännitys... Kaikki tuntuu niin omalta ja oikealta. Jos vielä yksi pieni negatiivinen piirre pitää mainita, niin Ettan sisko tuntuu usein tulevan esiin hieman jälkijunassa, kuin kirjailija olisi viime hetkellä muistanut että tällainenkin hahmo oli. Mutta kuten sanottu, rakastin tätä kirjaa niin paljon, ja kaikki tässä arviossa mainitsemani negatiiviset asiat ovat olleet pikkujuttuja, kun piti nyt jotain kritisoitavaa keksiä. Lopulta päästään kuitenkin siihen, että tämä on yksi samastuttavimmista kirjoista joita olen ikinä lukenut. Aivan mielettömän hyvä.

Viisi tähteä