Odotukset alittava: An Abundance of Katherines

Pahoittelut. Putkeni katkesi heti alkuunsa erinäisten kiireiden ja teknisten ongelmien kohdatessa. En kuitenkaan aio luovuttaa! Tänään jatkuu.

John Green: An Abundance of Katherines. Penguin Books, 2006 (tämä painos 2013). S. 213

Ostin vuosi pari sitten John Greenin koko tuotannon yhdessä boksissa, ja olen rauhassa lukenut sitä läpi sen jälkeen. Arvioni aiemmista lukemistani kirjoista löytyvät linkkien takaa: The Fault in Our Stars, Looking for Alaska ja Paper Towns, sekä hänen yhteistyönsä Maureen Johnsonin ja Lauren Myraclen kanssa: Let It Snow. Olen yleisesti pitänyt John Greenin tuotantoa varsin korkeatasoisena, joten odotukset olivat kovat tätäkin kirjaa varten.

Colin Singleton on ihmelapsi, mutta pelkää ettei hänestä ikinä tule neroa aikuisena. Hänellä on myös pakkomielle Katherine-nimisistä tytöistä ja hän on lukiosta valmistuessaan seurustellut 19 Katherinen kanssa. Colin pitää anagrammeista ja tietää uskomattoman määrän nippelitietoa, mutta joutuu silti ennemmin tai myöhemmin aina Katherinen jättämäksi. Kesällä ennen yliopiston alkua Colinin ystävä Hassan houkuttelee hänet mukaan road tripille saadakseen Colinin ajatukset pois viimeisimmästä Katherinesta. Pojat päätyvät pieneen Gutshotin kaupunkiin, jossa he saavat töitä ja hieman kyseenalaisen joukon ystäviä.

An Abundance of Katherines selkeästi heikoin lukemani John Greenin kirja. Juoni ei kerta kaikkiaan jaksanut pitää minua otteessaan - luin kirjan kyllä loppuun, mutta en erityisen suurella mielenkiinnolla. Se ei ole huono, mutta hyvin keskinkertainen. Odotin Greeniltä enemmän.

Colin on todella raivostuttava hahmo. Hänen on tarkoituskin olla, mutta lukijan kannalta se on melko väsyttävää. Jollain tasolla pidän kuitenkin siitä, että Green otti riskin ja tarkoituksella loi epäsamastuttavan, jopa luotaantyöntävän päähenkilön. Muutkin hahmot kirjassa ovat melko epätavanomaisia: Hassan on tunnustava muslimi ja lihava - molemmat piirteitä, joita harvemmin näkee länsimaisen nuortenkirjallisuuden keskeisissä hahmoissa - ja Gutshotin asukit ovat kukin omalla tavallaan erikoisia.

Colinin taito muistaa nippelitietoa on tuotu hauskasti myös lukijan ulottuville asettamalla Colinin mainitsemia faktoja alaviitteisiin ja selittämällä niitä enemmän siellä. Alaviitteet ovat mielenkiintoisia ja absurdejakin. Lisäksi kirja sisältää jonkin verran edistyneempää matematiikkaa, mutta sitä ei onneksi tarvitse ymmärtää.

Kirjalla on hetkensä, mutta mikään mestariteos se ei ole.
Kaksi ja puoli tähteä.

Talvisia tunnelmia: Let It Snow

John Green, Maureen Johnson, Lauren Myracle: Let It Snow. Penguin Books, 2008 (tämä painos 2014). S. 354.

Historiallisen kovan lumimyrskyn pysäyttäessä Floridaan matkaavan junan keskelle Gracetownia käynnistyy sarja tapahtumia, jotka muuttavat kuuden teinin joulun suunnan. Jubilee selviytyy junasta lämpimään Waffle Houseen ja tapaa Stuartin; hänen perässään vaeltavat 15 cheerleaderia, joiden vuoksi Tobin, the Duke ja JP joutuvat keskeyttämään James Bond -maratoninsa ja kilpailemaan ehtimisestä Waffle Houseen myrksyn keskellä; eikä Jeb ehdi ajoissa tapaamaan entistä tyttöystäväänsä, joka haluaisi sopia asiat heidän välillään.

Let It Snow koostuu kolmen kirjailijan kolmesta pienoisromaanista, joilla on kaikilla etäisesti tekemistä toistensa kanssa ja jotka lopussa kietoutuvat hauskasti yhteen. Teos alkaa Maureen Johnsonin The Jubilee Expressistä, joka oli myös suosikkitarinani. John Greenin A Cheertastic Christmas Miracle on vauhdikas seikkailu läpi yön, josta käteeni jäi hyvä feministihahmo ja käyttökelpoinen uusi loukkaus. Lauren Myraclen päähenkilö tarinassa The Patron Saint of Pigs on todella ärsyttävä ja kiristi hermojani useaan otteeseen, mutta loppu jätti kuitenkin hymyn huulille.

Tämä kirja on todellinen holiday romance. Se on kevyttä, hauskaa ja söpöä luettavaa. Persoonalliset henkilöt erottavat kirjan muista tusinaromansseista. Muistelen lukeneeni, että kirjasta valmistellaan elokuvaa, ja uskon sen taipuvan filmiformaattiin erinomaisesti. Let It Snow sopii myös joulutunnelmaan virittäytymisen apuvälineeksi varsin mukavasti.

Kolme ja puoli tähteä

Let It Snow kuittaa yhden kohdan HelMet 2015- ja kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!

Kesäloman jämät

Anteeksipyyntöni pitkästä poissaolosta. Kirjoitukset ovat pitäneet minut kiireisenä - niin kiireisenä, etten ole ehtinyt tehdä edes ylppäripostausta! Se on kuitenkin tulossa. Kuten moni muukin postaus kirjoista ja kirjailijoista, joita olen löytänyt (ja löytänyt uudestaan) viime aikoina. Olen myös ollut laiska päivittämään, ja niinpä tämän postauksen kirjat ovat vielä sellaisia, jotka luin kaukaisen kesäloman aikana.

On kohta vuosi siitä, kun sain mummoltani lainaan Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian kaksi ensimmäistä osaa. En oikein päässyt niihin käsiksi, mutta kesällä päätin että minun on luettava ainakin ensimmäinen osa ennen kuin kesäloma loppuu.

Nuori Hillevi muuttaa 1900-luvun alussa Upsalasta kaukaiseen Pohjois-Ruotsiin kätilöksi salakihlattunsa perässä. Karu pohjoinen lappalaisineen ja ankarine vuodenaikoineen pääsee yllättämään Hillevin. Hän tapaa toinen toistaan erikoisempia ihmisiä, joista erityisesti on pantava merkille kauppias Halvorsen. Lisäksi hän tulee käynnistäneeksi tapahtumaketjun, joka johtaa 14-vuotiaan Eliksen pakoon kotoaan ja maastaan.

Herran armo on hyvin raskas kirja. Kerronta on kuvailevaa, ja vaikka kuvailu on monesti kaunista, juoni kärsii. Tahti on verkkainen ja tyyli on raskaslukuinen. Varsinkin alku on myös sekava, sillä kirjassa on minäkertoja, mutta pitkiä jaksoja kerrotaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Herran armo vaatii siis sopeutumista; sitä pitää jaksaa lukea tarpeeksi ennen kuin asiat alkavat käydä selkeämmiksi. Omassa tyylilajissaan teos on kuitenkin hyvin kirjoitettu.

Kolme merkittävää kerrontanäkökulmaa ovat minäkertoja Kirsten, Hillevi sekä Elis. Kirsten ja Hillevi kertovat samaa tarinaa eri aikatasoilla, mutta Eliksellä on täysin oma tarinalinjansa, joka varsinkin alkuun tuntui minusta tarpeettomalta. Hän ei kiinnostanut minua eikä hänellä ollut paettuan mitään tekemistä varsinaisen tarinan kanssa. Loppua kohden hänen osuutensa kävivät onneksi kiinnostavammaksi maailmanpoliittisen tilanteen kärjistyessä.

En tainnut kertaakaan tarttua Herran armoon erityisen innostuneena. Kiinnostuneena, kyllä, joskaan en joka kerta, mutta hidas tahti ja jokseenkin masentava tarina eivät kauheasti innostaneet. Toisiin ajoittain inhorealistinenkin draama varmasti vetoaa, mutta tämä ei ollut varsinaisesti minua varten kirjoitettu kirja. Mielenkiintoisinta minusta oli kirjan ajankuvaus sekä useat omaperäiset henkilöhahmot. On hyvä toisinaan laajentaa kenttää, ja siksi olen iloinen, että luin tämän kirjan, vaikka en kokenutkaan sitä ihan omakseni. Saatan lukea myös jatko-osan, sillä se keskittyy seuraavan sukupolven elämään, ja heissä oli mielestäni potentiaalia.

Neljä tähteä (yritän arvostella kirjan sen omassa tyylilajissa, vaikkei se olekaan minulle niin tuttu kenttä.)
Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. Tammi, 2002. S. 510. Ruotsinkielinen alkuteos julkaistu nimellä Vargskinnet - Guds barmhärtighet vuonna 1999.

Sain myös yhden hankalammanpuoleisen kohdan HelMetin haasteesta kuitattua tällä kirjalla!

Sarjassamme Sezzie lukee John Greeniä kolmantena osana on Paper Towns. Minun oli tarkoitus lukea tätä ennen An Abundance of Katherines, mutta sitten tästä tehtiin elokuva, joka tietenkin piti nähdä, joten Paper Towns rynni edelle.

Quentinin naapurissa asuu hänen lapsuudenystävänsä, suosittu ja salaperäinen Margo. Läpi teinivuosiensa Q on vaalinut ihastusta Margoon, vaikka he eivät ole edes puhuneet moneen vuoteen. Eräänä iltana, joitakin viikkoja ennen lukion päättymistä, Margo koputtaa Q:n ikkunaan ja ottaa hänet mukaansa monivaiheiselle kostoretkelle. Q kuvittelee tämän olevan uuden ystävyyden alku, kunnes seuraavana päivänä... Margo ei olekaan koulussa. Eikä sitäkään seuraavana. Pian Q alkaa löytää vihjeitä, jotka Margo on jättänyt hänen löydettäväkseen, ja näin alkaa vaiheikas Margon etsintäretki.

Minulla on paljonkin ajatuksia Paper Townsista, mutta vaikeuksia laittaa niitä luettavaan muotoon. Lienee yksinkertaisinta aloittaa sanomalla, että pidin paljon tästä kirjasta. John Greenin sujuvaa tekstiä on miellyttävää lukea, ja kuten hänen muissakin kirjoissaan, Paper Townsissa viljellään runsaasti viisaita ja ajattelemaan pistäviä lausahduksia.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä on Q:n ja Margon suuri kostoretki, joka on vauhdikasta luettavaa ja tuntuu siltä, että voisi itsessäänkin täyttää kokonaisen kirjan. Ongelma kuitenkin on, että se kaikki on vasta alkua. Tarpeellista alkua muun kirjan kannalta, mutta on omituista lukea juonikaarta, joka tuntuu omalta tarinaltaan, ja tietää, että se on vasta alkua. Kirja tarvitsisi mielestäni selkeämmän alun, jonka jälkeen juonen muut osat nivoutuisivat paremmin yhteen.

Toisessa osassa Q jäljittää Margon jättämiä vihjeitä. Osan tunnelma on paikoin hyvin painostava ja välillä tuntui, että draamakirja olikin muuttunut äkisti jännäriksi. Tämä on kuitenkin kehu, sillä ilman kohokohtia tunnelmassa toinen osa olisi helposti jäänyt tylsäksi. Libertén mielestä se oli hidas ja pitkästyttävä; minusta ei niinkään. Nautin kiireettömästä tahdista, jolla kirja kuljettaa lukijaa läpi Q:n tutkimusten.

Kolmannessa osassa juonen tahti kiihtyy, ja siinä vaiheessa se onkin aivan paikallaan. Kolmannen osan tapahtumat ovat elävästi kuvattuja ja hauskoja: haluaisin olla mukana! Samalla läsnä on kuitenkin stressi, pelko Margon tilanteesta ja aikomuksista. Lopun tapahtumissa on mielestäni hienoa symboliikkaa ja ratkaisu on näille henkilöille oikea.

Tästä pääsenkin henkilöihin. Sitä ennen on kuitenkin sanottava, etten tavallisesti selosta kirjojen tapahtumia/juonikaarta näin yksityiskohtaisesti, mutta koen, että Paper Townsin erilliset osat ovat niin itsenäisiä, että kaipasivat omat arvionsa. Nyt henkilöihin.

Kuten niin usein nuortenkirjallisuudessa, Paper Townsin päähenkilöt ovat raivostuttavia. Margossa yhdistyvät kaksi ihmistyyppiä, joihin olen täysin kyllästynyt. Ensimmäinen on "olen väärinymmärretty ja kapinallinen ja siksi yyber cool". Toinen on "perinteinen elämänkulku [opiskelu, seurustelu, työ, perhe] on halveksittavaa eikä voi tehdä ketään onnelliseksi; ainut tie onneen on holtittomuus ja arvaamattomuus". Minulla ei riitä mitään sympatiaa kummallekaan ihmistyypille ja olen kuullut heistä aivan liikaa koko elämäni tarpeiksi. Margo on lapsellinen ja typerä tytönhaitale, joka vain nostaa niskakarvani pystyyn. (En kiellä, etteivätkö nämä tunteet olisi joillekin ihmisille aitoja. Mutta ne ärsyttävät minua silti.)

Quentin sen sijaan. Hän on ihan sympaattinen hahmo, mutta Margo on hänelle suorastaan naurettava pakkomielle. En voi ymmärtää mitä Q näkee Margossa - kuten jo sanoin, minusta tytön käytös on hermojaraastavaa. Q:n minäkertoja-asema kuitenkin antaa hänelle erivapauksia lukijan päässä, ja vaikka Q:n obsessio Margoon on rasittava, en inhonnut häntä samoin kuin Margoa. Hänellä on viisaita ajatuksia, varsinkin kun hän hieman irrottautuu pakkomielteestään. Pidin myös muista asioista Q:ssa mutta valitettavasti olen tainnut unohtaa...

Sivuhenkilöistä haluan mainita Radarin, joka oli ehdoton suosikkini, ja Lindsayn, joka oli hienosti rakennettu naisedustus. Radar on kirjan järjen ääni ja muutenkin sopivan nörtti minun makuuni. Hän pistää kovan kovaa vastaan mutta on uskollinen ystävälleen ja lisäksi hänellä on hauskimmat jutut. Siis kaikin puolin kiva hahmo. Lindsay taas esitellään yksipuolisena ja pinnallisena pissiksenä, mutta saa kirjan edetessä lisää rooleja ja hänestä paljastuu uusia puolia. Lindsay on hyvä muistutus siitä, ettei ihmisiä kannattaisi tuomita ensivaikutelman perusteella. Hänestäkin kun kuoriutuu varsin hyvä tyyppi.

Niin, pidin siis Paper Townsista, vaikka en erityisesti pitänyt kaikista sen hahmoista. Jokin kirjan kerrontatyylissä, jatkuvassa paineessa mutta silti kiireettömässä tahdissa, viehätti minua. En pitänyt elokuvasta, ja suuri syy tähän on varmasti se, että nimenomaan rauhallisuus puuttui siitä täysin. Eokuva juoksi eteenpäin hirveää vauhtia ja ja parikin lempiasiaani juonen jännitteistä oli jätetty kokonaan pois. Laskin viisi asiaa, mistä pidin tässä kahden tunnin kimpaleessa. Ja muu saa puolestani mennä... pois.

Neljä ja puoli tähteä
John Green: Paper Towns. Bloomsbury, 2010. S. 305.

Elämän (ja kuoleman) arvoituksellisuus

Tämä olisi taas sarjaamme erikoiset postauskaverit. On niillä silti jotakin yhteistä, mikä on yllättävää mutta lopulta täysin järkeenkäypää.

Minulla oli enemmän hypäriä kuin edes halusin tietää, eikä mitään luettavaa. Seisoin koulun bookcrossing -hyllyn edessä toiveikkaana ja silmiini osuikin kiinnostavan näköinen selkämys. Katsoin kantta ja tiesin heti, että tämä voi olla se kirja HelMetin haasteesta, jonka valitsen pelkän kannen perusteella. Nimi oli kiinnostava ja kannen värimaailma ja kuva kiehtoivat minua heti.

The Interpretation of Murder sijoittuu vuoteen 1909 ja kietoutuu Sigmund Freudin ensimmäisen ja ainoan Amerikan-vierailun ympärille. Vaikka vierailu meni hyvin ja Freud sai myös ensimmäisen kansainvälisen tunnustuksensa, hän myöhemmin aina puhui vierailusta kuin sen aikana olisi tapahtunut jokin traumaattinen asia. Elämäkerturit ovat käyttäneet paljon aikaa tämän tutkimiseen, ja tässä kirjassa (joka tosin on fiktiivinen, mutta tositapahtumiin pohjautuva) Jed Rubenfeld esittää oman arvauksensa siitä, mitä tapahtui.

Freudin ensimmäisenä aamuna Amerikassa löydetään rikkaiden ihmisten kerrostalosta murhattu tyttö. Seuraavana päivänä löydetään toinen vastaavalla tavalla pahoinpidelty, mutta henkiin jäänyt, myöskin rikas tyttö. Hän on kuitenkin menettänyt äänensä eikä muista tapahtuneesta mitään, joten onnellisen sattuman kautta hätiin saatu tohtori Freud on mies paikallaan. Yhdessä amerikkalaisen oppaansa ja kollegansa tohtori Youngerin kanssa hän ryhtyy selvittämään tapausta. Samalla Freudin henkilökohtainen elämä kääntyy päälaelleen hänen joutuessaan erimielisyyksiin rakkaimman seuraajansa kanssa.

The Interpretation of Murder herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se dekkarien malli, jossa lukijalle paljastetaan enemmän kuin arvoituksen ratkojille, ei ole suosikkejani - minusta ei ole kiva turhautua siitä, mitä päähenkilö(t) ei tiedä. Rubenfeld oli onneksi käyttänyt tekniikkaansa varoen, eikä turhautumista juuri tapahtunut, lukija vain oppi kiinnostavia yksityiskohtia ennen päähenkilöitä, mutta ei niistäkään kaikkea.

Kirja on todella sympaattinen ja kaunis ajankuva 1900-luvun alun New Yorkista. Kaikki se uudistusinto, autoilu, pilvenpiirtäjien ja uusien siltojen rakentaminen... kansikuvaa myöten koko vaikutelma on täydellinen. (Rakastan muuten edelleen tuota kansikuvaa.) Jos historialliset kuvaukset ovat juttusi, niin ilman muuta lue tämä kirja. Vaikka pakko on sanoa, että välillä tekstin tyyli muuttui kummallisen tieteelliseksi: kuin näkökulma olisi siirtynyt hetkeksi meidän aikaamme ja kirja muuttunut historiankirjaksi. Tämä tietysti kielii kahdesta asiasta: esikoiskirjasta ja yliopistotaustasta. Rubenfeld on tottunut kirjoittamaan tutkimusta, ei fiktiota.

Kirjassa on pääjuonen lisäksi useita sivujuonia. Ne kaikki ovat kiinnostavia ja erityisesti pääjuonessa tapahtuu useampi erittäin yllättävä käänne, eikä kirja missään vaiheessa käy tylsäksi. Toisaalta paikoin kirja on jopa vaikeasti seurattava, kun sivujuonet elävät omaa elämäänsä ja pääjuonessa tapahtuu kunmia. Lopussa pää- ja sivujuonet kietoutuvat kuitenkin kauniisti yhteen ja tarinan palasista muodostuu vaikuttava kokonaisuus.

Myös henkilöitä riittää. Useimmat ovat sympaattisia tai jollain tavoin mielenkiintoa herättäviä. Heistä monia käytetään myös kerrontaan, missä on puolensa ja puolensa. Toisaalta se tuo heidät lähemmäksi ja lukija tutustuu heihin paremmin; toisaalta se tekee kerronnasta ja kokonaisuudesta hieman sekavan. Ehdoton suosikkihenkilöni on etsivä Littlemore. Hän on niin totaalisen valloittava.

Luulisin silti, että vasta seuraavat asiat saattavat tehdä The Interpretation of Murderista vaikean joillekin lukijoille. Ensinnäkin lukijan tulee tuntea jonkin verran psykoanalyysin perusperiaatteita ja keskeisimpiä teorioita, sillä niistä puhutaan paljon mutta niitä ei selitetä juuri lainkaan. Toiseksi Rubenfeld käyttää runsaasti lääketieteellistä sanastoa joka oli ainakin minulle vierasta, ja muutenkin teksti on pitkälti ylätyyliä, eli ei ihan niin helppoa ymmärtää.

Tiedän luetelleeni nyt paljon pahaa, mutta olen yrittänyt muistaa laittaa väleihin myös hyviä asioita, sillä oikeasti pidin The Interpretation of Murderista paljon ja se oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Pituudestaan ja osin hankalasta kielestään huolimatta se oli nopealukuinenkin ja ohi melkein ennen kuin huomasinkaan. Parasta silti mielestäni oli jo alussa mainitsemani ajankuva. Tunnelma ja kaupungin vilske oli vangittu kirjan sivuille niin taidokkaasti, että se tuntui aivan aidolta - jännittävää murhamysteeriä unohtamatta.

Voisin jatkaa loputtomiin, mutta alkaisin luultavasti vain toistaa itseäni joten ehkä nyt on hyvä lopettaa. Nautin tästä kirjasta monessa suhteessa.

Neljä tähteä.
Jed Rubenfeld: The Interpretation of Murder. Headline Review, 2006. S. 522.

Ilokseni myös saan tällä kirjalla kaksi kohtaa HelMet-haasteesta suoritettua.



Looking for Alaska on John Greenin ensimmäinen kirja, mitä ei kyllä kirjaa lukiessaan mitenkään The Fault in Our Starsiin ja kieltämättä kirjoissa on paljon samaa. Looking for Alaska on kuitenkin aivan omanlainen maailmansa ja jälleen uskomattoman täynnä John Greenin uskomattoman viisaita ajatuksia.
uskoisi. Tietenkään en voinut olla vertaamatta sitä

Miles lähtee kotoaan sisäoppilaitokseen viimeisiä lukiovuosia varten. Hänen harrastuksensa ovat viimeiset sanat. Koulussa hän saa lempinimen Pudge ja ystävikseen koulun vannoutuneimmat keppostelijat, Alaska Youngin ja Colonelin. Pian käy kuitenkin selväksi, että varsinkin Alaskassa on paljon enemmän kuin mitä pinnalle näkyy. Tyttö kääntää Milesin elämän pahanpäiväisesti yli ja ympäri, johdattaa hänet nuoruuden ihmemaahan, jossa juodaan luvatonta viiniä, suunnitellaan ja toteutetaan uskomattomia kepposia, pohditaan elämän, kuoleman ja kärsimyksen ongelmaa... sekä tietenkin, ennen kaikkea, rakastutaan.

Kirjan rytmi on erikoisen päiväkirjamainen. Varsinkaan alkupuolella ei ole niinkään kyse dramaattisista tapahtumista kuin arjesta uudessa ympäristössä: uusista ystävistä ja uusien tapojen ja käytäntöjen opettelemisesta. Tietenkään, kun kyseessä on John Green, emme voi välttää dramaattisia tapahtumia, mutta jollain tapaa niistäkin tulee melkein luonnollisia, kun elämä vain jatkuu.

On todella vaikeaa sanoa mitään paljastamatta valtaisaa juonenkäännettä, mutta lopulta nuortenkirja Looking for Alaskasta tulee mysteeri aivan kuten The Interpretation of Murderkin on. Ketään ei kylläkään murhata, älkää nyt liikoja innostuko. Se on mysteeri elämästä ja kuolemasta ja ihmismielen käsittämättömistä liikkeistä, halusta ymmärtää tätä kaikkea. Aivan kuten The Interpretation of Murderkin on.

Looking for Alaskaa voi katsoa monesta näkökulmasta. Yhdeltä kannalta se on kirja sisäoppilaitoksessa elämää opettelevista teineistä. Toisaalta se on mieletön pohdinta kärsimyksestä ja inhimmillisyydestä. Kolmannelta kantilta se on kirja pojasta, joka osaa paljon viimeisiä sanoja. Näkemyksiä olisi varmaan vielä muitakin, mutta minulle nämä kolme nousevat päällimmäisinä mieleen, eikä kyse ole siitä, mikä niistä hallitsee tai minkä niistä pitäisi olla se tulkinta, jolla kirjaa esitellään. Ilman yhtä näistä kolmesta osatekijästä Looking for Alaska ei olisi enää Looking for Alaska, sillä ne kaikki muodostavat oleellisen osan kirjan kokonaisuutta. Jos Alaska ei pohtisi kärsimyksen ongelmaa, hän ei olisi Alaska; jos Pudge ei osaisi viimeisiä sanoja, hän ei olisi Pudge; jos he eivät olisi samassa sisäoppilaitoksessa, he eivät olisi koskaan tavanneet eikä tätä kirjaa olisi.

Tämä on minulle epätyypillinen kirja-arvostelu siitä, etten ole vielä sanallakaan maininnut hahmoja, juonta, kerrontaa tai miljöötä. Niistä siis lyhyesti. Hahmot ovat todella mahtavia ja kaikki omanlaisiaan, herättävät varmasti niin ihastusta kuin vihastustakin. He kannattelevat tarinaa ja tekevät sen hyvin, kukaan ei jää yksiulotteiseksi. Erityisenä plussana tulee mainita opettajat Old Man ja Eagle, jotka olivat mielestäni loistavasti toteutetut hahmot. Juoni on uskottava ja kiinnostavana pysyvä ja ah-niin-viisas... Pudge on kirjan minäkertoja ja hänen tyylinsä on hauska ja viihdyttävä, mutta tarpeen vaatiessa myös riipaisevan todenmukainen. Viimeiseksi, rakastan sisäoppilaitosmiljöötä. Se on yksi ikisuosikkejani ja Greenin elävä kuvailutyyli loi ainakin minun päähäni hyvin selkeitä mielikuvia siitä, miltä ympäristössä näyttää ja mitä kaikkea siellä on.

Monet ihmiset kirjoittavat kirjoja. Jotkut heistä kirjoittavat Kirjoja. Vain kaksi teosta luettuani olen vakuuttunut, että John Green kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Hänellä on niin paljon sanottavaa ja niin paljon taitoa sanoa se, ettei häntä yksinkertaisesti voi olla kuuntelematta.

Viisi tähteä.
John Green: Looking for Alaska. Harper Collins Publishers, 2005. S. 263

Myös tämä kirja sulkee yhden HelMet-kategorian.

Kirjoista ja ylioppilaskirjoituksista

Heipsansaa! Jos joltain on vielä mennyt ohi, olen nyt aloittanut kolmelle kerralle jakautuvan, elämäni kenties turhimpien kokeiden sarjan, jota silti pidetään sosiaalisesti niin tärkeänä, että aion osallistua seitsemän kertaa, joista viisi sisältää kaksi erillistä osaa ja täten kaksi koepäivää, mikä tekee yhteensä kaksitoista koepäivää elämäni turhimpia ja silti sosiaalisesti kenties arvostetuimpia kokeita. Olen nyt suorittanut kaksi puolikasta, kaksi kahdestatoista päivästä, enkä vielä yhtäkään kokonaista koetta. Ensimmäinen täysi koe tulee suoritetuksi tämän viikon keskiviikkona, eli huomenna, kun osallistun englannin kielen pitkän oppimäärään kirjalliseen osaan, ja yhdistettynä kuunteluosion kanssa, toivon saavani riittävästi pisteitä parhaaseen mahdolliseen arvosanaan, sillä nämä äärimmäisen turhat kokeet ovat sosiaalisesti niin arvostettuja, että todellakin huolehdin siitä, mitä arvosanoja niistä saan. Koska olen säkenöivän älykäs, ymmärrän sekä kokeiden hyödyttömyyden että oman, subjektiivisen huoleni niistä, ja kykenen tarkastelemaan sitä hyvinkin objektiivisesti. Samasta syystä koen myös ansaitsevani hyviä arvosanoja näistä hyödyttömistä kokeista.

Tämä oli täysin spontaani vuodatus:) en tiennytkään ajattelevani ylioppilaskokeista tällä lailla, mutta nyt kun mietin sitä, niin juuri tällä lailla minä ajattelen. Perjantaina istuin tekstitaidon kokeen ja nyt minun ei tarvitse enää ikinä kirjoittaa tekstitaitoja! Juhuu! Kirjat ajattelin linkata tähän postaukseen siten, että koska englannin kirjoitukset tosiaan ovat myös puoliksi vielä edessä, olen lukenut runsaasti englanninkielistä kirjallisuutta tarpeessani kompensoida sitä, etten akateemisella tasolla ole vaivautunut kertaamaan juuri lainkaan. (Luin toissa lauantaina kolmen englanninkirjan kaikki tekstikappaleet ja eilen illalla kertasimme Libertén kanssa teemasanastoja, kunnes häs heitti kirjan nurkkaan. Siinä kaikki omistautumiseni.) Olen kuitenkin tässä tehnyt vanhoja ylioppilasvihkoja ja todennut, ettenköhän minä selviä. Ei mitään niin vaikeaa, etten minä siihen pystyisi (koska olen niin säkenöivän älykäs, kuten äskettäin huomautin. :D)

Mitä olen siis lukenut? Ainakin seuraavaa:

Menimme yhtenä päivänä Libertén kanssa kirjastoon hiblailemaan kirjoja ja tämä tarttui silloin Birthmarkedin (jonka esittelen seuraavaksi) ärsyttävästä Gaiasta, joten Sat ja kunnian murhaaminen tulivat luokseni kuin tilauksesta.
mukaani. Olin saanut aivan tarpeekseni

Satin alle vuosi sitten naimisiin mennyt sisko Jas katoaa. Jasin mies väittää tytön karanneen jonkun toisen miehen kanssa, mutta Sat tunsi siskonsa ja tietää, että tämä oli aina olosuhteisiin alistuva, kiltti ja tunnollinen, eikä tekisi sellaista. Sat tekee kaikkensa ja vielä enemmän löytääkseen siskonsa, vaikka tehtävä vaikuttaakin mahdottomalta. Samalla hän tutustuu useisiin kiinnostaviin ihmisiin.

Kirja sijoittuu nykypäivän Iso-Britanniaan, Sikh-yhteisöön. Sat on kiinnostuneempi tavallisista länsimaisten teinien jutuista kuin oman kulttuurinsa kommervenkeistä, mutta hänen on tutustuttava yhteisönsä kunniakäsitykseen raaimmalla mahdollisella tavalla Jasin kadotessa. Kukaan ei suostu auttamaan häntä, sillä Jas on "häpäissyt" perheen.

Killing Honour on todella kiinnostava kirja. Se käsittelee ajankohtaista aihetta, kunniamurhia, uudesta näkökulmasta. Henkilöt ovat aitoja ja kiinnostavia ja kirja etenee. Puolen välin maissa oli kohta, jossa tunnuttiin jumittavan paikoillaan, mutta muutoin koko ajan tapahtui jotain ja olin kiitollinen päähenkilöstä, joka ei ollut ärsyttävä ja/tai tyhmä. Luin Killing Honourin käytännössä yhdellä istumalla ja pidin myös lopussa olleesta kirjailijan haastattelusta. Se paljasti, että kirjalija todella tietää, mistä hän puhuu.

Suosittelen tätä kirjaa kenelle tahansa vauhdikasta draamaa kaipaavalle. Se on kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu.

Neljä tähteä.
Bali Rai: Killing Honour. Corgi, 2011. S. 323



Tämä kirja onkin ollut esillä jo kahdessa postauksessa (tätä nimenomaista ennen). Caragh O'Brienin Birthmarked oli hyvin kaksipiippuinen kirja.

Tulevaisuudessa, ilmastokatastrofin jälkeisessä maailmassa, vain kourallinen ihmisiä on elossa. He kuuluvat kahteen luokkaan: etuoikeutettuihin, Enclavessa asuviin ja köyhiin, muurin ulkopuolella asuviin ihmisiin. Joka kuukausi muurin ulkopuolelta viedään kiintiö vauvoja Enclaveen adoptoitaviksi.

Gaia on asunut koko ikänsä muurin ulkopuolella. Hän on 16-vuotias, tuore kätilö, kun hänen äitinsä ja isänsä pidätetään ja viedään Enclaveen vangeiksi. Lopulta Gaian on pakko alkaa selvittää asiaa ja hän tunkeutuu sisään Enclaveen pelastamaan vanhempansa.

Juoni oli hyvä. Tykkäsin ideasta ja maailman toteutuksesta. Kirjassa oli paljon hyviä kivoja sivuhenkilöitä, ongelma olikin Gaia. Näihin aikoihin aloimme Libertén kanssa virallisesti käyttää Gaian kaltaisista päähenkiöistä nimeä Tyhmä Tyttö.

Tyhmä Tyttö on sellainen päähenkilö, joka on impulsiivinen, toimii aina ajattelematta vähääkään ensin, ei usko, kun hänelle kerrotaan mikä olisi järkevää, ei usko, kun hänelle kerrotaan totuus, ei tajua selkeitä viestejä (tai tajuaa ne liian helposti, mikä on epäuskottavaa) ja on kaikin muinkin tavoin, sanalla sanoen, ärsyttävä. Tyhmiä Tyttöjä (ja toisinaan myös Tyhmiä Poikia) on nuortenkirjallisuus pullollaan. Luulen, että aika moni teistä tunnistaa tämän hermoja raastavan päähenkilötyypin.

Joku teistä kuitenkin yrittää saada selvää kanteen nimen lisäksi kirjoitetusta teksistä. Siinä lukee näin: "Those marked with a code will determine the future, one marred by a scar will unravel the past." Tällä tekstillä ei ole hirveästi tekemistä kirjan juonen kanssa - no vähän on, mutta aika minimaalisesti. Liian vähän, jotta sitä kannattaisi painaa kanteen, jos minulta kysytään.

Viimeiset sata sivua olivat paremmat. Gaia ei ollut enää niin ärsyttävä ja juonikin tuntui oikeasti etenevän harppauksin. Muutoin en ehkä olisi halunnut kuulla aivan niin paljon synnytyksestä ja verestä, ja välillä asiat tuntuivat tapahtuvan vähän liian sopivasti, mutta sitä kai ei voi välttää. Kyllähän oikeassa elämässäkin asiat välillä tapahtuvat todella sopivasti.

Kolme tähteä.
Caragh O'Brien: Birthmarked. Simon and Schuster, 2011. S. 361.

Rakastuin tähän kuuluisuuteen syvästi. Hazelillä on parhaat jutut, Augustus on ihana ja kirja on
loistava.

Ongelmallista. En tiedä mitä sanoa... en halua selostaa koko kirjaa, mutten oikein osaa tiivistääkään. Palataan asiaan myöhemmin.

Myöhemmin: The Fault in Our Stars on siis syöpäkirja, mutta se ei ole kirja syövästä. Se on kirja syöpää sairastavista teineistä, jotka käyvät tyhmissä tukiryhmätapaamisissa, lukevat kirjoja ja pelaavat videopelejä. Käyvät pikinikllä, ostoskeskuksessa, Amsterdamissa ja rakastuvat. Tekevät kaikkia tavallisia teinien asioita, mutta heidän ainainen seuralaisensa on sairaus.

The Fault in Our Stars on todella hauska ja syvällinen kirja. Hahmot ovat liikuttavan tavallisia omituisine piirteineen, hyvine juttuineen ja ärsyttävine pakkomielteineen. Kirja on ihanan aito kuvaus elämästä suurine ja pienine iloineen ja suruineen.

Tässä teoksessa on myös todella hienoja filosofisia pohdintoja. Augustus näkee metaforia joka puolella ja Hazel sekä isänsä esittävät todella syvällisiä ajatuksia elämästä ja universumista. Niitä myös puretaan, ne eivät siis jää avoimiksi ja mieltä vaivaaviksi kohdiksi kirjassa. Niitä kyllä miettii, mutta hyvällä tavalla ja ne herättävät ajatuksia omasta maailmankatsomuksesta. Tässä joitain helmiä:

"Pain demands to be felt."
"Some infinities are bigger than other infinities."
"The universe wants to be noticed."
"We're as likely to hurt the universe as we are to help it, and we're not likely to do either."
"You don't get to choose if you get hurt in this world, old man, but you do have some say in who hurts you."
"--depression is not a side effect of cancer. Depression is a side effect of dying. (Cancer is also a side effect of dying. Almost everything is, really.)"

Hiukan minua ärsytti se, kuinka paljon kirjasta käytetään Hazelin ja Augustuksen lempikirjan An Imperial Affliction sekä sen kirjoittajan pohtimiseen. Sivutilaa, jota minä olisin ennemmin käyttänyt hahmoihin, meni kirjaan - mutta toisaalta se näytteli erittäin suurta roolia nuorten elämässä, joten onhan valinta ymmärrettävä. Olisin kuitenkin vähän karsinut.

Suomennosta en ole lukenut enkä osaa sen laadusta mitään sanoa. Kirja ei ole kuitenkaan kovin vaikeaa englantia ja sen kanssa pärjää erinomaisesti jos a) ei välitä mitä lääketieteellinen sanasto merkitsee tai b) jaksaa tarkistaa sen sanakirjasta (sitä ei ole kovin paljon). Itse noudatin vaihtoehtoa b ja nautin tästä kirjasta suunnattomasti.

Totta kai se on myös surullinen. Ilman muuta. Mutta tämän kirjan tarkoitus ei ole olla surullinen tai itkettää, vaan sen on tarkoitus kertoa yhdenlaisesta elämästä, sen ala- ja ylämäistä. Älä siis jätä The Fault in Our Starsia lukematta vain, koska pelkäät sen olevan surullinen. Se olisi tuhlausta.

Neljä ja puoli tähteä.
John Green: The Fault in Our Stars. Penguin Books, 2013. S. 316


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Tulossa mm. The Maze Runner sekä heinäkuun klassikkopostaus (viimeinkin!)