Kaikki, mitä halusin: What If It's Us

Becky Albertalli & Adam Silvera: What If It's Us. Balzer + Bray & Harper Teen, 2018. S. 433

New York City + kesä + homot + loputtomat musikaalireferenssit = täydellinen kirja???

Arthur on kesätöissä äitinsä lakifirman New Yorkin toimistossa, mutta kaipaa tavallista elämäänsä Georgiassa. Ben on kesäkoulussa ja yrittää päästä yli entisestä poikaystävästään. Poikien kohtaaminen postitoimiston luona tuntuu kohtalolta, mutta kohtalo on julma ja erottaa heidät toisistaan ennen kuin he ehtivät vaihtaa edes nimiä, saati puhelinnumeroita. Voiko söpön vieraan pojan löytyminen uudestaan New York Cityn betoniviidakosta olla edes mahdollista? Ja kun mahdoton tapahtuu, voiko yhteistä säveltä löytyä - etenkin kun Arthurin paluu takaisin Georgiaan kummittelee kesän lopussa?

Tämä kirja ilmestyi 9.10.2018. Pienen quebeciläiskaupungin kirjakaupan pienelle englanninkieliselle osastolle sitä ei kuitenkaan tullut. Vaan ei hätää - lähdimme seuraavalla viikolla lomalle New Yorkiin, jossa haaveenani oli muutenkin käydä Books of Wonderissa. Books of Wonder on itsenäinen, lasten- ja nuortenkirjallisuuteen erikoistuva kirjakauppa jolla on kaksi myymälää New Yorkissa. He hoitavat monien amerikkalaisten YA-kirjailijoiden signeerattujen kirjojen ennakkotilauksia, niin myös What If It's Usin. Toiveenani oli siis saada paitsi kirja, saada siitä nimikirjoitettu painos. Tämä toteutui! (Sivuhuomio: Jos olet YA-ihmisiä ja matkustat New Yorkiin, niin Books of Wonder on ehdoton käyntikohde. Siellä on käsittämätön määrä kirjoja joita Suomesta ei saa, ja todella monet ovat saatavilla signeerattuina. Kaupalla on myös harvinaisten ja vanhojen painosten osasto, jos keräilykirjat kiinnostavat.)

No niin, jospa sitten itse kirjaan. En tiedä mistä aloittaa! Tämä on ollut tulppana postausjonossani viimeisen kuukauden ajan, sillä kaikista vaikeinta on kirjoittaa siitä, mikä merkitsee itselle kaikista eniten. Mutta aloitetaan vaikka kaupungista: kuten sanoin, ostin tämän kirjan New Yorkista, ja kotiin Kanadaan palattuani sen lukeminen oli melkein taianomaista. New York on valtavassa osassa tätä tarinaa, sen ihanuudet ja ärsyttävyydet kirjoitettu yhtä suureksi osaksi narratiivia kuin päähenkilöt itse. Kaupunki on punottu jokaiseen kohtaukseen tavalla, mikä vei minut suoraan takaisin, ja oli aivan ääretön lahja, että olin viettänyt siellä juuri edellisen viikon. Paikat olivat tuttuja, ja saatoin kuvitella itseni Arthurin ja Benin mukana niin metrossa, Times Squarella kuin Levain Bakeryssakin. Pidän hirveästi kirjoista, jotka tuntuvat kuin rakkauskirjeeltä tapahtumakaupungilleen, ja tämä on juuri sellainen kirja.

Arthur on New York newbie kuten minäkin, mutta se ei ollut ainoa syy, jonka vuoksi samastuin häneen voimakkaasti. Arthurin musikaalirakkaus, romanttinen kokemattomuus, ja no chill attitude tuntuivat niin tutuilta, että aloin epäillä eläväni toista elämää georgialaisena teinipoikana. Toisaalta yhtä lailla Benin nörttiys, kirjankirjoitus, kaupunkilaisuus henkeen ja vereen sekä hänen suhteensa parhaaseen ystäväänsä puhuttelivat. Molemmat päähenkilöt ovat siis ihania ja minun oli helppo löytää itseni heistä, ja niin on varmasti myös monien muiden. Benin perhe on Puerto Ricosta mutta Ben ei puhu espanjaa ja hän joutuu tekemään paljon identiteettityötä siksi, että menee valkoisesta, kun taas Arthurilla on ADHD. Sain myös repiä hiuksia päästäni molempien hahmojen vuoksi, mutta se tekee heistä kokonaisia ja todellisia, sillä kuka teinipoika nyt ei olisi välillä typerä ja ärsyttävä.

Monilla tavoin tämä kirja tuntui kohtalolta. Se on New York -kirja, jonka ostin New Yorkista, ja se on kirja ensimmäisen poikaystävän löytämisestä aikarajan haasteista huolimatta, jonka luin samaan aikaan kun flirttailin tytön kanssa, josta vain päiviä myöhemmin tuli ensimmäinen tyttöystäväni aikarajan aiheuttamista haasteista huolimatta. Tunsin tämän luissani jo lukiessani: Kirjassa on kohtaus, jossa Ben, Arthur ja kaksi muuta hahmoa menevät laulamaan karaokea. Luin kohtausta samaan aikaan kun tuleva tyttöystäväni ehdotti, että menisimme joku päivä kaveriporukamme kanssa laulamaan karaokea. Niin paljon Benin ja Arthurin tarinasta peilautui meidän suhteessamme, että tällä kirjalla tulee aina olemaan erityinen merkitys minulle siitäkin huolimatta, että kyseinen suhde on jo päättynyt. Ostin hänelle joululahjaksi oman kappaleen What If It's Usia ja tein marginaaleihin muistiinpanoja, huomautuksia, kommentteja siitä, miten kohtalonomaiseksi olin itse kokenut kirjan ja miten paljon se merkitsi minulle.

Juonen osalta on sanottava, että kaikille se ei välttämättä kanna. Kirjan alussa kuluu pitkä aika siihen, kun Ben ja Arthur yrittävät löytää toisensa uudelleen, ja joillekin tämä voi olla liian hidasta. Itse lähinnä huomasin sen tyyliin: "Oho näinkö paljon mä oon jo lukenut!" mutta voin kuvitella, että kaikki eivät koe samoin. Samaten, koska kyseessä on lopulta romanttinen draama, on kirjan muukin juoni Benin ja Arthurin suhteen varassa, enkä itse rakastanut yhtä käännettä, jolla draamaa luotiin. Kirjan loppuratkaisussa ei ole mitään erityisen yllättävää, joskin yllätyskäänteen puutteen ainakin minulle korvasi katkeransuloisten tunteiden määrä. Itselläni ei siis ole tuota yhtä silmienpyörittelyn arvoista käännettä lukuun ottamatta mitään valittamista juonesta, mutta haluan sanoa, että neljänsadan sivun kirjassa näin voimakas hahmovetoisuus voi olla joillekin liikaa.

Becky Albertalli on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoitani, ja olen iloinen, että tämä teos jatkoi hänen loistavien kirjojensa sarjassa. Adam Silveralta en ole vielä lukenut mitään muuta, mutta ostin samalta reissulta More Happy Than Notin jonka lukemista odotan tämän jälkeen innolla. Heidän tyylinsä sopivat todella hyvin yhteen ja tuloksena on kaunis, sydäntäsärkevä, äärettömän söpö ja kaikin puolin valloittava kirja, jonka tahdon jo lukea uudestaan. Ja kyllä: kirjan nimi on viittaus Dear Evan Hansen -musikaalin Only Us -kappaleeseen, mikä tulee selville viimeistään osien nimistä: What If, It's Us, And Only Us sekä epilogi What If It's You and Me.

Viisi tähteä

Ja koska laulunsanat todellakin lasketaan runoksi, saan tällä kirjalla myös yhden kohdan HelMetin 2018-haasteesta.

Ei mitään erityistä: The Upside of Unrequited

Becky Albertalli: The Upside of Unrequited. Penguin Books, 2017. S. 340

The Upside of Unrequited ei ollut kiinnostanut minua erityisen paljon, mutta rakastettuani Simon Vs. the Homo Sapiens Agendaa sekä Leah on the Offbeatia niin paljon kuin niitä rakastin, täytyi minun tietenkin lukea myös Albertallin kolmas (ilmestymisjärjestyksessä toinen) kirja.

Molly Peskin-Suso on 17-vuotias, ollut ihastunut 26 kertaa, eikä koskaan seurustellut. Kesänä, jona hänen äitinsä menevät viimein naimisiin, ja hänen kaksossiskonsa Cassie tutustuu uuteen söpöön tyttöön, rakkaus löytää viimein myös Mollyn: söpö nörttipoika Reid hänen kesätyössään ja Cassien tyttöystävän ystävä Will kamppailevat molemmat ihastus numero 27:n paikasta. Cassie on kuitenkin vakuuttunut, että Mollyn on aika jättää yksipuoliset ihastukset taakseen ja hankkia viimein oikea poikaystävä.

Kuten introsta varmasti kävi ilmi, odotin tältä kirjalta aika paljon. Olen ollut aivan myyty Albertallin kirjoitustyylille, ja minusta oli ihanaa, että vaikka tämän nimenomaisen kirjan päähenkilö on hetero, on siinä silti useita queer sivuhenkilöitä. Valitettavasti en kuitenkaan löytänyt The Upside of Unrequitedista sitä mitä etsin. Se oli nopealukuinen ja omalla tavallaan viihdyttävä, mutta täysin keskinkertainen.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Mollysta ihmisenä tai hahmona. Eniten mieleeni jäi hänessä oleva ilmiselvä tekopyhyys ja ristiriita: kirjan alussa hän pilkkaa Reidia siitä, että tällä on päällään Taru sormusten herrasta -teemainen paita, ja nimittää tätä nörtiksi ei hyvällä tavalla, mutta myöhemmin Molly kuitenkin osallistuu nörttikeskusteluihin innolla. Minusta on fine, jos kirjan päähenkilö ei ole nörtti (olen kuullut, että sellaisiakin ihmisiä on), mutta en pidä siitä, että hän epämääräisesti muuttaa mieltään tai suhtautuu nörttiyteen tällaisella tekopyhyydellä. Muutenkin Molly oli mielestäni aika raskas hahmo enkä erityisesti pitänyt hänestä.

Positiivisena piirteenä Mollysta on erikseen mainittava se, että hän on lihava, mutta tämä ei ole ongelma eikä määrittele häntä ihmisenä - hän vain on. Sitä ei tuoda esiin joka toisessa lauseessa tai edes joka toisella sivulla, sillä enimmäkseen Molly elää elämäänsä ajattelematta kehonsa kokoa, kuten meidän kaikkien olisi hyvä. Se tulee esiin ollessaan relevanttia Mollyn kokemukselle, mutta itse koin, että Molly on todella positiivinen esimerkki siitä, miten elää haluamansalaista elämää juuri siinä kehossa, minkä sattuu omistamaan. Mollylla on myös ahdistushäiriö, mikä samaan tapaan tulee kirjassa esiin ollessaan relevanttia, mutta ei määrittele Mollya ihmisenä. Tiedän muiden arvioista, että kirjan kuvaa ahdistuksesta pidetään tarkkanäköisenä ja aitona.

Parasta kirjassa on sen lukuisat queer ja ei-valkoiset sivuhahmot ja Simonin ja Abbyn lyhyet cameot. En kuitenkaan tiedä, onko se lukemisen arvoinen pelkästään niiden takia. Ehkä arvioin kirjaa nyt liian ankarasti, mutta odotukseni Albertallille olivat korkeammalla, ja siksi kirjan tavanomaisuus oli minulle pettymys. Tavoilleen uskollisena Albertalli kuitenkin käsittelee tässäkin kirjassa teinielämän realiteetteja, kuten ihastumisia ja ystävyyssuhteiden monimutkaisuutta, varsin aidon oloisesti. Lisäkehu täytyy vielä antaa siitä, että kirja sijoittuu Washington DC:hen, ja minusta oli ihanaa lukea kaupunkinuorten elämästä, jossa ajetaan paikkoihin metrolla auton sijaan. Samastuin.

Kolme tähteä

Matkalla suursuosikiksi: Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda

Becky Albertalli: Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda. Penguin Books, 2015. S. 303

Vanhempieni kotona minulla oli huoneessani erillinen lempikirjahylly. Enää minulla ei sellaista ole, mutta pidän edelleen päässäni mentaalista lempikirjahyllyä. Toisen lukukerran jälkeen Simon Vs. on ehdottomasti varmistanut paikkansa siellä.

Kukaan ei tiedä Simonin olevan homo paitsi Blue, hänen mysteerinen sähköpostikirjekaverinsa, johon hän on vähä vähältä rakastumassa - ja nyt Martin Addison. Martin löytää Simonin sähköpostit ja käyttää niitä kiristääkseen Simonia auttamaan häntä puhumaan Abby Susolle, uudelle tytölle, joka on Simonin ystävä. Simon suostuu, sillä hän ei tahdo menettää Blueta, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Riittääkö Simonin vasemmalla kädellä tehty auttaminen Martinille? Ja riittääkö Simonille tuntea Blue vain läppärinsä ruudulla?

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran viime vuonna loppuvuodesta, ja alkuperäinen arvioni löytyy täältä. Aion siis tällä kierroksella keskittyä arviossani enemmän yksityiskohtiin, joita tässä kirjassa rakastan tai jotka eivät aivan vakuuttaneet. Kaiken kaikkiaan voin kuitenkin sanoa, että rakkauteni tätä kirjaa kohtaan on suuri ja loppumaton.

Ensinnäkin täytyy tuoda esiin Simonin ja Bluen sähköpostit. NE OVAT SÖPÖIN ASIA IKINÄ JA OLEN VALMIS TAPPELEMAAN TÄSTÄ. Vaikka koko kirjan kerrontaa lukee mielikseen, sähköpostien ei haluaisi ikinä loppuvan. Niiden turvallinen, onnellinen, happy-place tunnelma suorastaan valuu ulos sivuilta ja kietoo lukijan itseensä. Sähköpostien loppuminen tuntuu rikolliselta. Jos Becky Albertalli julkaisisi kirjan, jossa olisivat kaikki Simonin ja Bluen sähköpostit eikä mitään muuta, olisin ensimmäisenä ostamassa sitä.

Otetaan toiseksi asia, josta hiukan mutristelen huuliani. Se ei ole enää sama kuin viime arviossani - nyt ajattelen, että vaikka tämä on edelleen turhauttava piirre, se istuu tämän kyseisen kirjan juonen kulkuun ja toimii kirjan kontekstissa. (Voit lukea alkuperäisestä turhautumisestani ensimmäisen arvion spoileriosiosta.) Tällä kertaa minua harmitti kohta, jota ihmettelin ensimmäiselläkin lukukerralla, mutta jonka ehdin jo unohtaa ennen arvioni kirjoittamista. Simon nimittäin puhuu vanhemmistaan useaan kertaan siihen sävyyn, että he eivät ole kovin tiukkoja asioista, autolla ajamista lukuun ottamatta. Sitten kuitenkin, kun Simon tulee kännissä kotiin kirjan loppupuolella, hän joutuu kahdeksi viikoksi arestiin, ja hänen vanhempansa ottavat koko jutun todella ärsyttävän vakavasti. Tämä tuntuu olevan täysin ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä Simonin vanhemmista on aiemmin kerrottu, ja millainen kuva heistä on annettu. Elokuvassa kohtaus hoidetaan tavalla, jota heiltä odottaisin, ja olen ikuisesti kiitollinen siitä. Täytyy vielä lisätä, että muutenkin inhoan rangaistuksena sitä, että otetaan puhelin ja läppäri teiniltä pois. Se on yksityisyyttä loukkaavaa ja todella kontrolloivaa. Sitä paitsi, kuka 17-vuotias ei juo? (Minä, kun olin 17, mutta noin niin kuin yleisesti.) Kukaan ei vahingoittunut, Simon ei ajanut autoa humalassa, mitään pahaa ei tapahtunut. Chill the eff out.

Kolmanneksi haluan kiinnittää huomioni jo edellämainittuun kerrontaan. Se toimii upeasti kahdella tasolla. Ensinnäkin Becky Albertallin kirjoitustyyli on sellainen, mikä vetää mukanaan ja saa kaiken tuntumaan älyttömän aidolta. Siitä huolimatta, etten ole 17-vuotias yhdysvaltalainen homopoika, tämä kirja saa minut vakuuttumaan siitä, että olen. Jokainen tunne tulee iholle ja kirjassa on aivan uskomaton intensiteetti. Toiseksi Simonilla on todella vahva oma ääni. Tajusin tämän vasta nyt, luettuani sekä Simon Vs.:n kahdesti että Leah on the Offbeatin välissä - niitä yhdistää Albertallin aito ja mukanaanvievä kirjoitustyyli, mutta niitä erottaa hahmojen aivan erilaiset kertojanäänet. Simon puhuu kuten Simon puhuu, ei vain kuten kuka tahansa teinikirjan päähenkilö, ja Simon myös kirjoittaa kuten hän puhuu, mistä Bluekin huomauttaa. Se on suloista, ja osoittaa, miten paljon työtä Albertalli on hahmoihinsa laittanut.

Viimeiseksi haluan sanoa kirjan lopusta, siis ehkä viimeisistä kahdestakymmenestä sivusta tai niillämain. Kun kaikki on ratkennut ja tarina ei kuitenkaan lopu vielä siihen. Tämä on parasta koko kirjassa. Tuo lyhyt näkymä oikean seurustelusuhteen ensiaskeliin nostaa tämän kirjan muiden vastaavien tarinoiden yläpuolelle: kaikki ei lopu yhteen päätymiseen, vaan siitä kaikki vasta alkaa.

Neljä ja puoli tähteä.

Viimeinkin hyvää kirjallisuutta! Leah on the Offbeat

Becky Albertalli: Leah on the Offbeat. Balzer + Bray, 2018. S. 286. Tiedoston koko: ei tiedossa

Neljä kuukautta olen lukenut pääasiassa huonoa tai keskinkertaista kirjallisuutta, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Olen täysin kyllästynyt lukemaan huonoa ja keskinkertaista kirjallisuutta. Niinpä Leah on the Offbeat tuli juuri siihen väliin mihin sen tarvitsinkin, ja antakaas kun painotan tätä nyt oikein huolella: minulta löytyy pohjattomat varastot rakkautta tätä kirjaa kohtaan.

Seniorivuoden kevät on täynnä draamaa. Päättäjäistanssien lähestyessä, koulumusikaalin esitysten lomassa ja yliopistovalintoja odotellessa paineet kasvavat ja tunteet kuohuvat. Monenlaiset hankalat ihastuskuviot ja odottamattomat ennakkoluulot vetävät Leahin keskelle kaveriporukan draamaa. Asiaa ei lainkaan helpota se, että toinen draaman keskiössä oleva tyttö on Leahin parhaan ystävän tyttöystävä, ja Leahin pitkäaikainen ihastuksen kohde.

Leah on the Offbeat sijoittuu samaan universumiin ("Simonverse") kuin Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda ja Albertallin järjestyksessä toinen kirja, The Upside of Unrequited. Toisin kuin TUoU, Leah on myös saman kaveriporukan elämästä - siinä missä Simon toimii oman kirjansa kertojana, on nyt Leahin vuoro päästä ääneen. Emmin hieman kirjan ennakkotilaamista - toisaalta tiesin, että pidin Albertallin kirjoitustyylistä, toisaalta en erityisesti pitänyt Leahin hahmosta Simon Vs:ssä. Lopulta päättelin, että kaikki ovat kivempia, kun pääsee näkemään heidän päänsä sisään, ennakkotilasin e-kirjan, ja luettuani ilmestymisiltana noin sivulle 2 tiesin, että tämä oli ollut oikea päätös.

Seuraava kappale sisältää spoilereita Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda -kirjasta. Pahimmat pidän poissa (en esimerkiksi mainitse, kuka on Blue), mutta käsittelen lyhyesti joitakin pienempiä. Lainauksesta eteenpäin teksti on taas spoileritonta.

Leah on kuin Simon Vs., mutta parempi. Kaikki, mikä minua ärsytti tai harmitti Simonissa, on paremmin Leahissa. (1) En pitänyt siitä, että Simon on kaveriporukkansa ainut ei-cishetero - no, ei hän olekaan. Ei ollenkaan. Leahin itsensä lisäksi heidän molempien kiinnostuksenkohteet tuovat porukkaan sateenkaaren värejä. (2) En pitänyt siitä, kuinka Simon outataan kirjan juonen käänteentekevänä kohtana - no, Leah piti siitä aivan yhtä vähän kuin minäkin. Oli oikeasti todella virkistävää lukea Leahin raivoa Martin Addisonia kohtaan, ja en voinut olla ajattelematta, että ehkä Albertalli on saanut palautetta ratkaisustaan ja tämä on hänen tapansa osoittaa, että hän ymmärtää nyt outtaamisen vakavuuden. (3) En myöskään erityisesti pitänyt Leahista Simonissa. Ymmärsin häntä, ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan tiettyyn asteeseen asti, mutta en pitänyt hänestä. Tässä kirjassa sen sijaan? Samastuin Leahiin niin paljon ja rakastan häntä ikuisesti.

"My phone buzzes with a text from Simon. Fuck. My. Life. Leah. Oh God. -- I say good-bye to [Mom] and turn back to my phone. I can't fuck your life, I'm monogamously fucking my own life." -s. 25-26

Leah on hauska, ihana, kyyninen yliajattelija, biseksuaalinen lihava tyttö, jonka pää on täynnä mielettömän hyviä ajatuksia. Hän on epävarma itsestään ja krooninen täydellisyydentavoittelija, mikä jättää valtavasti tilaa erinomaiselle hahmokehitykselle. Hän ei kuitenkaan pelkää avata suutaan, kun sitä tarvitaan, eikä hänellä ole massiivisia kehonkuvaongelmia, mikä oli äärettömän virkistävää. En itse ole sieltä hoikimmasta päästä, ja kehoni hyväksyminen (saati sitten rakastaminen) ei ole minulle helppoa. On kuitenkin ihanaa nähdä, kun joku muu onnistuu siinä.

"Though the idea of objective hotness fucks me up a little. The idea that certain arrangements of facial features are automatically superior. It's like someone woke up one day with a boner for big-eyed, soft-lipped, tight-bodied cheekbone people, and we all just decided to go along with that." -s. 53

Kirja on äärettömän suloinen olematta kuitenkaan siirappinen, ja hyvin erittäin gay. Se käsittelee vakavia aiheita, kuten eroa, rasismia ja oman itsensä löytämistä, mutta se ei koskaan tunnu saarnaavalta, vaan luontevalta osalta tarinaa. Romanssi on ihana sujumatta kuitenkaan aivan kuin strömsössä ongelmitta (kiitos J käännösavusta :D), mikä saa sen tuntumaan niin aidolta. Sama pätee kyllä kaikkeen tässä kirjassa; kaikki tuntuu niin aidolta. Leahin samastuttavuus ja tilanteiden (suhteellinen) tuttuus saavat aikaan sen, että kirja on mielessä silloinkin, kun sitä ei lue, ja kun sitä lukee, unohtaa oman maailmansa kokonaan. Juoni on rakennettu huolella, niin että Leahin ja Abbyn yhteinen menneisyys paljastuu hiljalleen, ja lukija saa oppia koko ajan jotain uutta ja kiinnostavaa. Mielikuvat ovat eläviä ja selkeitä, ja päähenkilön elämä ja ajatukset tuntuvat kuin omilta.

"Can ambiguous social situations kindly go fuck themselves?" -s. 98

Vaikka omasta lukion loppumisesta on jo pari vuotta kulunut, ja vaikka se oli minun osaltani Helsingissä eikä Georgiassa, samastuin syvästi kaikkiin niihin tunteisiin, joita tämä muutoksentäyteinen aika Leahissa herättää. Vaikkei minulla ikinä ole ollut samanlaista isoa kaveriporukkaa kuin Leahilla, ystävyyssuhteet on kuvattu kauniisti ja terävän rehellisesti. Ihastumisen ja päänsä selvittelyn tuomat jännityksen, turhautumisen ja ilon tunteet ovat käsinkosketeltavan tuntuisia kirjan sivuilla. Tämä on oikeasti sellainen kirja, jossa kaikki on todella mennyt täsmälleen nappiin.

Laitan lisää lainauksia blogin Kirjallisuuslainaukset-sivulle. Niitä oli tässä kirjassa vaikka muille jakaa. En tiedä enää mitä muuta sanoisin - Leah on the Offbeat piti minua samalla tavalla innoissani ja jännittyneenä kuin Simon Vs., mutta jätti vielä paremman fiiliksen mennessään. Erityinen maininta pitää vielä suoda sille, että kirjassa esiintyy lyhyesti muunsukupuolinen hahmo, josta käytetään they/them -pronomineja, ja se oli hienoa!

Viisi tähteä.

Muistakaahan kaikki että Simon Vs.:n elokuvaversio Love, Simon/Minä, Simon tulee Suomessa teattereihin 4.5.2018!

#Queer52: Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda

Becky Albertalli: Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda. Penguin Books, 2015. S. 303.

Tämä kirja oli oikeastaan vain odotellut oikeaa hetkeä. Olin kuullut siitä pelkkää hyvää, se mitä tiesin konseptista kiinnosti minua, ja ostin sen alkusyksystä Tukholmasta. Eräänä vaikeana yönä aloitin mieluummin uuden kirjan kuin edes yritin nukkua, ja luinkin tätä sitten aamuneljään saakka.

Simon ei tiedä kuka Blue on, mutta Simon on rakastunut häneen. Kuukausien sähköpostien kirjoittamisen jälkeen Simon ja Blue tietävät toisistaan kaikki suuret, tärkeät asiat, mutta eivät mitään, mikä auttaisi heitä selvittämään toistensa tosielämän identiteetit. Ja niin sen kuuluukin olla. Kukaan muu kuin Blue ei tiedä Simonin olevan homo - ei ainakaan ennen kuin eräs koulututtu saa selville Simonin sähköpostittelusta ja uhkaa paljastaa asian koko koululle. Samaan aikaan kun Simon yrittää pitää salaisuutensa, hän yrittää myös kasata Bluen identiteetin palapeliä mielessään. Kaapista tulemisessa on sekä uhkia että mahdollisuuksia, mutta onko Simon valmis niihin - ja onko Blue?

Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda on eittämättä yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Se ei ole pitkä, mutta pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka. Simonin hauskaa ja samastuttavaa kertojaääntä rytmittävät Simonin ja Bluen keskenään lähettämät sähköpostit, ja ne ovat ehkä kirjan parasta antia - niiden lukeminen on käsittämättömän ilahduttavaa, ja mitä pidemmälle kirja etenee, sitä enemmän sähköposteja ja Simonia ympäröiviä hahmoja alkaa syynätä ihmetellen, kuka Bluen nimimerkin takana voi olla. Mysteeri kuitenkin piti loppuun saakka, ainakin minulle, ja ilahduin lopputuloksesta valtavasti.

Lyhyeksi kirjaksi Simonissa on todella paljon viisaita ja kiinnostavia ajatuksia. Simon puhuu esimerkiksi siitä, miten epäreilua on, että vain ei-heteroiden tarvitsee tulla kaapista - miksei kaikkien tarvitse? Miksi aina oletamme heteroutta/cissukupuolisuutta/valkoisuutta jne. kunnes toisin todistetaan? Toinen asia, josta Simon puhuu ja joka kolahti minuun, on kaapista tulemisen iso numero. Hän ei ole kaapissa siksi että pelkäisi kenenkään läheisensä torjuvaa reaktiota, vaan siksi, ettei jaksa sitä isoa numeroa mikä kaapista tulemisesta seuraisi, ja samastun tähän niin paljon. Olen itse viime viikkoina tullut kaapista muunsukupuolisena, ja koska en koe sen olevan iso asia, eikä muutoksia elämässäni tämän tiimoilta juurikaan tapahdu, en jaksaisi sitä, että siitä tulee iso numero. (Nytkin vain ovelasti livautin sen tänne tekstin sekaan toivoen, että se sulautuu kivasti muuhun asiaan.) Ainut asia Simonin kokemuksessa, jota en pitänyt uskottavana, on se, että kaikki hänen kaverinsa ovat cisheteroita. Minun ja melko lailla kaikkien tuntemieni sateenkaari-ihmisten kokemus on, että vedämme toisiamme puoleemme, usein jo ennen kuin tiedämme täysin omista identiteeteistämme. Kaveriporukat, joissa on vain yksi hetero, tuntuvat huomattavasti yleisemmiltä näissä piireissä kuin kaveriporukat, joissa on vain yksi homo.

Simon Vs. on hyväntuulinen kirja, joka ilahduttaa ja ihastuttaa, ja sopivasti myös raivostuttaa ja harmittaa. Siinä ei ole yhtäkään turhaa sanaa, vaan tarina kerrotaan kauttaaltaan mielenkiintoisesti ja luinkin koko kirjan kahdella istumalla. Ainut minua ärsyttänyt juonellinen elementti täytyy piilottaa spoilerivaroitusten alle:

Voitteko nyt jättää sen ilman suostumusta tai omaa valintaa jonkun outtaamisen jonnekin historian pölyisiin arkkuihin, kirjailijat. Ihmisen pakottaminen kaapista kertomalla muille hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sukupuoli-identiteetistään ilman hänen lupaansa ja tietoaan on potentiaalisesti hyvinkin vaarallista, ja joka tapauksessa rikkoo ihmisen itsemääräämisoikeutta. Ymmärrän että sillä saa luotua hyvää draamaa, mutta todellisuudessa se on paskamainen teko, ja sen käyttäminen juonielementtinä on mielestäni erittäin kyseenalaista. Tästäkään kirjasta ei varsinaisesti käy ilmi, kuinka vahingollista se voi pahimmillaan olla, ja niinpä asioista tietämättömälle lukijalle voi jäädä mielikuva, ettei outtaaja tehnyt mitään kovin kamalaa.

/rant and spoilers
Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautin tästä kirjasta huiman paljon ja jos osoitat sitä kohtaan pienintäkään mielenkiintoa, tungen sen lusikalla kurkustasi alas, koska sinun täytyy lukea se. Saatavilla myös suomeksi nimellä Minä, Simon, homo sapiens!

Neljä ja puoli tähteä