Synkkä, synkempi, synkin: A Line in the Dark

Malinda Lo: A Line in the Dark. Dutton Books, 2017. S. 281

A Line in the Dark on niitä kirjoja, joiden kansikuva välittää täydellisesti kirjan tunnelman. Vaikka kuva itsessään ei ole tummasävyinen, siitä tulee kuitenkin aika hyytävä fiilis, ja juuri sellainen tämä kirja on. Kun ajattelen sen värimaailmaa, mieleeni tulee talven harmaa, väritön maisema, punainen mehuroiske valkoisella peitolla, sarjakuvaruutujen toisiaan vasten loistavat värit. Mutta näiden mielikuvien seurana on selkäpiitä kylmäävä tunne.

Jess on salaa rakastunut parhaaseen ystäväänsä Angieen, ja on varma, että jonain päivänä Angie ymmärtää hänen tunteensa - kunnes rikas, yksityiskoulua käyvä Margot astelee heidän elämäänsä ja saa Angien pään pyörälle kaikilla parhailla (tai pahimmilla) tavoilla. Jessin ja Angien välit viilenevät kun Angie alkaa viettää aikaa Margotin ja tämän rikkaiden ystävien kanssa, ja Jess kääntyy sarjakuvamaailmansa puoleen lohtua hakiessaan. Tyttöjen korjaillessa välejään Jessistä alkaa näyttää, että Angie on liian syvällä Margotin maailmassa selviytyäkseen ulos vammoitta, mutta ei hätää: Jess on aina rajan toisella puolella valmiina ottamaan Angien kiinni, kun tämä kaatuu.

A Line in the Dark on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen on Jessin minäkertoja-näkökulmasta, toinen kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Jess ei ole erityisen kiva tyyppi tai hahmo, josta on helppo pitää, ja niinpä kirjaan sisään pääseminen kesti minulla useamman kymmentä sivua. Harkitsin kesken jättämistä 60:n sivun kohdalla, mutta päätin Libertén kehotuksesta lukea sivulle 100 asti, ja uudelleenarvioida siellä. Siihen mennessä olin jo saanut käsityksen siitä, millaista kirjaa luin, ja halusin lukea loppuun saakka.

Siitä huolimatta, että juonen tärkeä liikkeellepanija on Angien ja Margotin romanssi, tämä kirja ei ole missään nimessä romanttinen. Jess on kateellinen, omistushaluinen, pakkomielteinenkin ystävä, ja lukijoina näemme Margotin ennen kaikkea Jessin silmien läpi. Jessillä itsellään ei kirjassa ole romanttista juonta, eikä sellaiselle kyllä olisi aikaa eikä paikkaakaan. Jos siis romantiikka ei ole juttusi, mutta hahmovetoinen tunnelmakirjallisuus on, pidät varmaan tästä. Tunnelmaa tässä kirjassa nimittäin riittää. Kuten jo alussa sanoin, kirja jätti hyvin vahvoja mielikuvia niin visuaalisesti kuin emotionaalisesti. Erityisesti kirjan ensimmäisen puoliskon viettäminen Jessin hieman häiriintyneessä ajatusmaailmassa jättää jälkensä.

Juonessa on... heikkoutensa. Osasyy kertojan vaihtamiselle kirjan puolivälissä tuntuu olevan se, että loppupaljastusta ei voisi pitkittää loppuun saakka jos kerronta pysyisi Jessin päässä, mikä mielestäni tekee juonesta hieman ohuen. Toisaalta kuitenkin pidän kertojan vaihdoksesta, sillä Jess ei tosiaan ole henkilö, jonka päässä halusin viettää yhtään enempää aikaa kuin oli pakko. Itse asiassa toisen osan kerronta oli paitsi miellyttävämpää, myös mielenkiintoisempaa luettavaa. Iso osa toisesta osasta kerrotaan asiakirjamuodossa (spoilereiden välttämiseksi en nyt spesifioi tarkemmin, minkälaisesta asiakirjasta on kyse). Ehkä siksi minua ei siis älyttömästi häirinnyt se, että juonta tällä lailla pitkitettiin. Kokonaisuus joka tapauksessa pysyy kasassa, ja loppuratkaisu ei ole liian ennalta-arvattava.

Tämä on siis kirja queer tytöistä, joka ei millään lailla keskity siihen, että he ovat queer - näin nyt vain sattuu olemaan, ja juoni käsittelee aivan muita asioita. Tällä mielestäni vältetään se, että kirjassa annettaisiin ymmärtää, että queer tytöt ovat järjestään ikäviä ihmisiä. Vaikka tässä nimenomaisessa kirjassa nyt onkin vähän tällainen tilanne, ja varmaan sen joku niin onnistuu lukemaan, niin minusta nämä piirteet olivat kirjan hahmoissa ennemminkin rinnakkaisia kuin korreloivia. On myös tärkeää näyttää, ettei seksuaalivähemmistöön kuuluminen tee kenestäkään automaattisesti hyvää tyyppiä. Lisäksi on sanottava, että Jess tulee alempiluokkaisesta aasialaisamerikkalaisesta perheestä, mikä tuo kirjaan hyviä intersektionaalisuuden elementtejä.

Hahmot ovat monipuolisia ja ikävyydessäänkin aidon oloisia. Ehkä parasta niin hahmosuunnittelussa kuin kirjassa muutenkin on kuitenkin Jessin sarjakuva, jota hän piirtää läpi tarinan, luoden rinnakkaisuuksia elämänsä ja piirrostensa välille. Fantasiamaailma, johon Jessin sarjakuva sijoittuu, on kiinnostava, ja sarjakuva tuntuu sitovan Jessin oman elämän kohtauksia toisiinsa, välillä ennakoiden, välillä jälkiviisaasti ihmetellen. Sarjakuvan tekeminen myös näyttää Jessistä itsestään pehmeämmän, samastuttavan puolen, mitä tarina kipeästi kaipaa, jotta Jess ei ole vain katkera, ikävä tyyppi.

Kolme ja puoli tähteä

Turhauttavaa toistoa: Inheritance

Malinda Lo: Inheritance. Hodder Children's Books, 2013. S. 470

Adaptation oli viiden tähden kirja, joten luonnollisesti odotukset ja paineet Inheritancea kohtaan olivat kovat. Valitettavasti se ei täyttänyt niitä, eikä osunut edes lähelle.

Arvio sisältää spoilereita sekä edeltävästä osasta että tästä kirjasta.

Reesen ja Davidin käytyä läpi Imria-kansan adaptaatioprosessin heidän elämänsä on muuttunut täysin. Toimittajat seuraavat heitä kaikkialle, mielenosoittajien joukot parveilevat heidän koulunsa ympärillä, ja hallitus tarkkailee heidän jokaista liikettään. Ollessaan sekä imrioiden, hallituksen että suuren yleisön herkeämättömän kiinnostuksen kohteena nuorten on mahdoton tietää kehen luottaa heidän yrittäessään navigoida uusia kykyjään ja tuoretta seurustelusuhdettaan.

Petyin tähän kirjaan niin pahasti, etten edes tiedä mistä aloittaa. Vaikka Inheritance ottaa saumattomasti kiinni siitä, mihin Adaptation jäi, siitä puuttuu heti ensimmäisen osan vetovoima. Alusta asti kirja tuntuu laahaavan, Reese on ärsyttävä ja tapahtumat toistavat itseään. Eritelläänpä hieman.

Edellisen osan lopussa, kun Reeselle selviää että Amber on valehdellut hänelle, Reese suuttuu - ymmärrettävästi. Inheritancen puolella hänen suuttumuksensa tuntuu kuitenkin menevän kohtuuttoman puolelle. Hän velloo jatkuvasti Amberin petoksessa (joka ei mielestäni ollut kovin erikoinen, vaan varsin ymmärrettävä liike) ja siinä miten epäluotettavina pitää kaikkia imrioita. Tämä on aihe, johon palataan suunnilleen joka toisella sivulla, ja se käy nopeasti turhauttavaksi, etenkin kun mielestäni Reesen epäluottamus imrioita kohtaan on täysin suhteetonta.

Siinä missä Adaptation on vauhdikas, Inheritance ei ole. Etenkin kirjan alku, ehkä ensimmäiset sata tai parisataa sivua, ei tunnu pääsevän minnekään. Harmaan keskellä on joitain kiinnostavampia kohtia, kuten imrioiden lehdistötilaisuus ja tapaaminen CASS:n kanssa, mutta usein näistäkin seuraa joko Reesen omaa tai Reesen ja Davidin yhteistä venkoilua siitä, kehen he voivat luottaa ja mitä heidän tulisi tehdä. Mielestäni Reese ja David tekevät harvinaisen monta typerää päätöstä siitä, mitä heidän pitäisi tai ei pitäisi tehdä, eikä minulla ole aikaa sellaiselle.

Kaiken kaikkiaan kirjan sisältö ennen viimeistä sataa sivua tuntuu koostuvan lähinnä jatkuvasta imrioiden epäluotettavuuden korostamisesta sekä Reesen ja Davidin huonoista päätöksistä, unohtamatta tietenkään kuvauksia mielenosoittajista ja internetin aina-niin-ihanista ihmisistä. Mielenkiintoisempaa vaihtelua kaavaan tuovat Reesen ja Davidin oppitunnit kykyjensä käytössä (tosin Reese on sielläkin ärsyttävä) ja turhauttavampaa vaihtelua siihen tuovat Reesen muutamat keskustelut Amberin kanssa, jotka kaikki pyörivät saman aiheen ympärillä eivätkä pääse puusta pitkään.

Viimeiset sata sivua ovat kuin eri kirjasta. Äkkiä juoni ottaa vauhtia niin äkkinäisesti, että ihan hätkähdin, kun olin niin vaipunut kirjan monotoniseen harmauteen. Adaptationin vauhti ja vaaralliset tilanteet tekevät yllättävän paluun, ja lisäksi kirjaan ilmestyy eräs todella positiivinen piirre: polyamoria.

Sanoin Adaptationin arviossa, että kolmiodraama ei melkein edes tunnu kolmiodraamalta. No, tässä kirjassa se kyllä tuntuu, mutta sen loppuratkaisu on todella odottamaton ja ilahduttava. Reese, Amber ja David päätyvät polyamoriseen suhteeseen sen sijaan, että Reesen pitäisi valita jompi kumpi, ja olen erittäin ilahtunut tästä! Uskoisin, että tämä on ensimmäinen kirja, jossa olen ikinä kohdannut polyamoriaa selkeästi esitettynä ja representoituna. Myönnettäköön, että Reese tekee polyamoriasta muutaman kommentin, jotka aiheuttivat lievää irvistelyä, mutta enimmäkseen monisuhteisuus oli kuvattu hyvin (huom! minun mielestäni, joka en ole koskaan seurustellut edes yhden ihmisen kanssa, saati useamman kerralla, enkä tiedä osaisinko jos sellainen mahdollisuus tarjoutuisikin, joten en ole paras tuomari tässä asiassa).

Lopun kiinnostavuus ja polyamoria-representaatio nostivat kirjan pisteitä huomattavasti mielessäni. Edellä mainittujen koottujen valitusten lisäksi on kuitenkin vielä mainittava kahdesta silmienpyörittelyä/tavaroidenheittelyhalua aiheuttaneesta seikasta:
1) Voidaanko nyt vaan yhdessä sopia että lopetetaan se suostumukseton hahmojen outtaaminen. Olen raivonnut tästä jo aika monta kertaa, enkä arvosta, että se pomppaa esiin lukemistossani uudestaan ja uudestaan.
2) Kirjassa on sukupuoleton hahmo, mikä olisi kiva, paitsi että ensinnäkin mikä on Reesen ja Amberin keskustelu hänen pronomineistaan? Outo, sitä se on. Reesen on ilmeisesti todella vaikea ymmärtää, että joissain kielissä ei ole sukupuolitettuja pronomineja, ja kummallekaan ei tule mieleen, että yksikkömuotoinen "they" on täysin funktionaalinen pronomini puhuttaessa englanniksi muunsukupuolisista ja sukupuolettomista henkilöistä. Toiseksi, hahmo on imria-opettaja, satoja vuosia vanha olento joka ei ole aivan kuin muut imriat tai ihmiset; ymmärtääkseni Eres on ikään kuin täysin oman rotunsa edustaja. Muusu-representaationa hän on siis hyödytön, sillä muusut ovat aivan tavallisia ihmisiä, ja jonkin fiktiivisen käyttäminen tavallisten ihmisten symbolina on toiseuttavaa, ei hyödyllistä.

Sanoin Libertélle lukiessani, että tämä on kolmen tähden kirja, jos olen armollinen. Kirja sai armollisuuspisteitä lopustaan ja polyamoriasta, joten pidän sanani.

Kolme tähteä.

11 kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta! Sehän lähti hyvin käyntiin!

#Queer52: Adaptation

Malinda Lo: Adaptation. Hodder Children's Books, 2014 (ensipainos 2012). S. 415

Useamman valituksentäyteisen arvion jälkeen pääsen viimeinkin kirjoittamaan kirjasta, josta oikeasti pidin todella paljon!

Reese ja David ovat matkalla kotiin väittelyturnauksesta, kun kaikki lennot lakkautetaan: linnut ovat tulleet hulluiksi ja lentäneet useiden koneiden moottoreihin aiheuttaen vakavia onnettomuuksia. Vuokra-autolla kotiin ajaminenkin käy kuitenkin vaikeaksi, kun teitä on suljettu käytöstä - ja etenkin siinä vaiheessa, kun he yöllä kolaroivat keskellä Nevadan aavikkoa. Herätessään syrjäisessä sotilassairaalassa kummallakaan ei ole juuri mitään muistikuvia kolarista tai sen ja heräämisen välisestä ajasta, mutta Reesen ja Davidin päästyä kotiin käy nopeasti selväksi, ettei kaikki heidän kehoissaan ole kuin ennen. Hämmennyksen lisäämiseksi Reese tutustuu hurmaavaan Amberiin, ja joutuu päätähuimaavan romanssin pyörteisiin, vaikka edelleen selvittelee tunteitaan myös Davidia kohtaan.

Biseksuaalinen päähenkilö! Amerikankiinalainen sivuhenkilö! Alieneita! Salaliittoteorioita! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Adaptationista löytyy näitä kaikkia, ja erinomaisella tavalla toteutettuna. Romanssi ja hahmojen tunne-elämä tasapainottavat hyvin tapahtumasta toiseen syöksyvää juonta, jonka parissa ei kirjan pituudesta huolimatta tule kertaakaan tylsää, eikä ennalta-arvattavuuskaan juuri vaivaa Lon tekstiä. Hänen otteensa avaruusolentoihin oli mielestäni kiinnostava ja raikas, eikä heistä paljastettu liikaa kerralla, vaan kirjan jälkeenkin he jäivät vielä vaivaamaan mieltä. Uudenlaiselle avaruusolioteorialle vastapainon tuottaa vanhat, varmasti suomalaisillekin tutut salaliittoteoriat Area 51:sta ja USA:n hallituksen hämäräperäisistä hankkeista siellä, joita Lo myös hyödyntää ja istuttaa tarinaansa kekseliäästi.

En yleensä ole kolmiodraamojen ystävä, mutta tätä kolmiodraamaa parantavat kaksi seikkaa: 1) tytön vaihtoehtoina on tyttö ja poika perinteisen kaksi poikaa -asetelman sijaan, ja 2) perinteisen kaksi poikaa -asetelman ärsyttävää nokittelua ei ole lainkaan, sillä Amber ja David eivät tunne toisiaan. Niinpä se ei oikeastaan tunnu kolmiodraamalta ollenkaan. Reesen pohdintaa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan ja suhteen kehittymistä Amberin kanssa kuvataan kauniisti ja aidosti, kuitenkaan väheksymättä tai tekemättä olemattomiksi hänen tunteitaan Davidia kohtaan, mikä ilahduttaa minua suuresti.

Adaptation on jännittävä, ilahduttava ja kaikin puolin mielenkiintoinen kirja jota on vaikea laskea käsistään. Olen myös juuri aloittanut sen jatko-osan, Inheritance, jonka varasin kirjastosta heti kun sain ensimmäisen kirjan loppuun.

Viisi tähteä.