Jotain, mihin uskoa: I Was Born for This

Alice Oseman: I Was Born for This. Harper Collins Children's Books, 2018. S. 393

Vaihtoonlähtö Kanadaan on jättänyt blogin sijaiskärsijäksi. En ole koskenutkaan tähän postaukseen viikkoihin, vaan se on istunut luonnoksissa puolivalmiina jo lähes kuukauden. Nyt alan kuitenkin olla asettunut uuteen maahan, joten voisin yrittää taas palata kirjapostaustenikin pariin. Tänään on vuorossa I Was Born for This ja poimin tämän kirjan käteeni, koska toinen päähenkilö on trans. En katunut, vaikka minulla onkin kirjasta paljon kaikenlaista sanottavaa.

Angel Rahimin elämä pyörii The Arkin, Euroopan suosituimman poikabändin, ympärillä. Hän on matkustanut nettikaverinsa Julietin luo Lontooseen elämänsä parasta viikkoa varten: häpeämätöntä fanitusta ja huipennuksena The Arkin keikka O2-areenalla torstaina. Angelin elämässä ei ole muuta kuin The Ark, ja se on täydellistä. Jimmy Kaga-Riccin elämä pyörii myös The Arkin ympärillä. Hän on bändin laulaja, ja maineen kasvaessa, Amerikan läpimurron kolkutellessa ovella, ja fanien intensiivisyyden käydessä ylivoimaiseksi Jimmyn haaveet bändissä soittamisesta tuntuvat kääntyneen häntä itseään vastaan. Jimmyn elämässä ei ole muuta kuin The Ark, ja se on hirveää.

Minulla on paljon tunteita tästä kirjasta, mutta pakko aloittaa representaatiosta. Se on erinomaista. Jimmy on italialais-intialainen homo transmies, ja Angel on ruskea muslimityttö, joka ei ole kovin kiinnostunut romantiikasta. Hän sanoo, että menisi varmaankin treffeille tytön kanssa, mutta romantiikan ja seksuaalisuuden pohtiminen ei kiinnosta häntä. Jimmylla on ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö, ja hänen bändikaverinsa Lister on alkoholisti. Heidän toinen bändikaverinsa Rowan on tummaihoinen, ja bändin ainut heterojätkä. Kirjassa tavataan lyhyesti myös hahmo, joka käyttää they/them -pronomineja. Sekä Jimmy että Angel ovat uskonnollisia; Jimmy kristitty ja Angel hijabia käyttävä muslimi. Kyseessä on siis melkoinen monimuotoisuustaivas, eikä kirja kuitenkaan keskity päähenkilöidensä identiteettien ympärille - tällaisia he nyt vain sattuvat olemaan. Rakastan niin paljon.

Tästä eteenpäin lieviä spoilereita.

Kirja on intensiivinen lukukokemus. Angelin rakkaus The Arkia kohtaan ja Jimmyn ahdistusspiraalit luovat kaksinapaisuuden, jossa on mahdotonta olla mukavasti, mutta se on melkein parasta tässä kirjassa. Se käsittelee fandomia ja fanikulttuuria realistisesti sekä fanien että fanituksen kohteiden näkökulmasta. Kirja ei esitä eikä hyväksy (usein misogyynistä) hevonpaskaa siitä, miten fanikulttuuri on lapsellista/typerää/turhaa/muutoin huonoa, vaan se puhuu rakkaudella ja ymmärryksellä siitä, miten tärkeä fandom voi sen jäsenille olla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että fandomin ongelmapuolet jäisivät huomiotta: tarina tuo esiin, miten vahingollista yli-intensiivinen fanitus on niin faneille itselleen kuin sen kohteille. Tämä kirja on malliesimerkki siitä, miten ilmiön molemmista puolista voi puhua halventamatta kumpaakaan kokemusta. Lienee kaikille helposti selvää ja ymmärrettävää, että megakuuluisuus on vaikeaa, etenkin ihmisille jotka kärsivät mielenterveysongelmista, mutta eniten rakastin kirjassa Angelin kasvukaarta. Angel on omistanut koko elämänsä tälle bändille, eikä häntä kiinnosta mikään muu - kaikkein vähiten hän itse. Kirjan kuluessa hän joutuu kuitenkin kohtaamaan sen, miten epäterve ajattelutapa tämä on, ja siitä päästään eräisiin todella kauniisiin johtopäätöksiin. I Was Born for This käsittelee fandomia ja fanitusta niin aidon monisyisesti, että vaikka en aina tiedä pidinkö kirjasta niin paljon, joka tapauksessa ihailen sitä suuresti.

Yksi fanituksen piirre mikä kirjassa nousee esiin mutta jää kunnolla käsittelemättä on shippaus. Minulla ei ole mitään shippausta vastaan ilmiönä, mutta erästä sen alalajia kyllä: oikeiden ihmisten shippausta. Koska kirjassa käsitellään nimenomaan bändifandomia, shippaus luonnollisesti kohdistuu bändin jäseniin, ja jatkuvasti vaikeuttaa heidän elämäänsä ja henkilökohtaisia suhteitaan. Oikeiden ihmisten shippaus on mielestäni vähintäänkin hankalaa ja lähempänä vastenmielistä, sillä se esineellistää kohteensa ja unohtaa/jättää tarkoituksella huomiotta, että heillä on oikeat elämät, mahdollisesti jonkinlainen keskinäinen suhde, ja mahdollisesti oikea (muu) romanttinen suhde - ja näitä kaikkia shippaus myös (voi) (huomattavasti) vaikeuttaa. Kirjassa The Arkin fandom on vakuuttunut, että Jimmyn ja Rowanin tulisi olla suhteessa, mikä hankaloittaa poikien ystävyyttä sekä Rowanin seurustelusuhdetta. Kun tieto Rowanin tyttöystävästä tulee julkisuuteen, fandomin raivo ja suru on pelottavan suuri, mutta realistinen. Myös tässä maailmassa miesnäyttelijöiden ja -muusikoiden tyttöystävät saavat vihapostia, jopa tappouhkauksia, vain koska seurustelevat shipin jäsenen kanssa. On tietenkin sanomattakin selvää, miten älytöntä tämä on, ja ylipäätään en vain pidä oikeiden ihmisten shippaamisen esineellistävästä ajattelusta. Kirja ei kuitenkaan tuo tämän nimenomaisen ilmiön vahingollisuutta kovin selkeästi esiin.

Alice Osemanin hahmotyö on erinomaista. Kaikki hahmot ovat tunnistettavia, omia persoonallisuuksiaan, ja heissä on yllättäviä ja erilaisia puolia. Kaikki saavat myös oman juonikaarensa ja kehityksensä ihmisinä siitä huolimatta, että kirja kattaa vain viikon ja vain Angel ja Jimmy ovat sen kertojia. Lopussa Angel, Jimmy, Lister, Rowan, Juliet ja Bliss tuntuvat kuin omilta kavereilta, ja heidän kanssaan on intoillut, ahdistunut, suuttunut, pelännyt, iloinnut, nauranut ja itkenyt. Kaiken kaikkiaan kirja on erinomainen kokonaisuus aidontuntuisia henkilöitä, fandom-filosofiaa ja hahmovetoista juonta, tietenkään jo alussa ylistettyä monimuotoisuutta ja representaatiota unohtamatta. Pakko suositella erityisesti jos fandom kiinnostaa.

Neljä ja puoli tähteä

#Queer52: Queens of Geek

Jen Wilde: Queens of Geek. Swoon Reads, 2017. S. 262

Kävin syksyllä ystäväni kanssa Tukholmassa (tästä on ollut puhetta aiemminkin, jos oikein muistan) ja raahasimme kotiin naurettavan määrän kirjoja. Yksi niistä oli Queens of Geek, jonka löytäessäni ilostuin suuresti, sillä se kuuluu #Queer52 -haasteen kirjoihin, mutta sitä ei ollut saatavilla Helsingin eikä Tampereen kirjastoista. Kirjalla on ihana nimi, ja pidän myös kannesta (yksinkertainen, ja silti huomiotaherättävä!), joten eräänä toukokuisena iltana tartuin siihen tarkoituksenani vain päästä alkuun. Kahdelta yöllä huomasin että kirja oli lopussa, ja että kello oli kaksi yöllä.

Australailaiset Tay, Jamie ja Charlie pääsevät Charlien menestyneen Tube-kanavan ja indieleffan ansiosta toteuttamaan unelmaansa: osallistumaan popkulttuurin suurimpaan tapahtumaan SupaConiin. Neljässä päivässä on aikaa niin upeille kokemuksille, uusille ystäville, romanssille, kuin ongelmillekin. Viimeisiä aiheuttaa erityisesti Tayn ahdistushäiriö ja Charlien entinen poikaystävä ja vastanäyttelijä, joka ilmestyy coniin täysin pyytämättä ja yllättäen.

Queens of Geekin pinkki kansi on kuin varoitus sen sisällöstä: silkkaa hattaraa. Tämä kirja on kaksi ja puolisataa sivua niin sokerista fluffia, että mikään hampaiden harjaus ei sen jälkeen enää auta pelastamaan tilannetta. Neljään päivään ja tähän kohtuullisen lyhyeen sivumäärään ei ole mahdutettu vain yksi vaan kaksi romanssia: Tayn ja Jamien long-time-coming rakkaustarina, sekä Charlien ja hänen etäihastuksensa Alyssa Huntingtonin instalove. Kaikki ovat ihmisinä ihania ja rakastettavia (paitsi tietenkin mainittu ex-poikaystävä, joka on ihmisenä vain kamala ja hirveä). Juoni rakentuu pääasiassa romanssien varaan, ja vaikka siihen on yritetty rakentaa konfliktinpoikasta loppuun, ei se oikein kanna. Hattaraa, hattaraa, HATTARAA.

Reiluuden nimissä on sanottava, että kirjassa käsitellään paljon hyviä, tärkeitä, vakaviakin aiheita, kuten mielenterveysongelmia ja autismia, sekä seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja kaapissa olemiseen ja kaapista tulemiseen liittyviä asioita. Tay kärsii ahdistuksesta, ja hänellä on aspergerin syndrooma, ja olen lukenut muilta arvioijilta, että molempia kuvataan hänen kauttaan hyvin. Tay on todella suloinen ja ihana, ja hänen tarinansa sisältää paljon itsensä ylittämistä ja pelkojen voittamista, mikä on voimauttavaa luettavaa. Charlie on biseksuaalinen itäaasialainen tyttö, ja kirjassa käsitellään hänen ja Alyssan kautta epäterveitä parisuhteita sekä joitain biseksuaalisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Charlie on myös virkistävän peloton ja aito (ei ärsyttävällä Tyhmä Tyttö -tyylillä, vaan oikeasti). Lisäksi porukkaan kuuluu Jamie, joka on kiltein ja hellin ja täydellisin miesolento, jota maa päällään kantaa - eli siis hieman turhankin. Rakastan kilttejä poikia, mutta Jamie kaipasi vähän särmää. Eli kuten sanottu, kaikki ovat ihania ja rakastettavia, mutta erityisesti Jamie, ja ehkä hahmojen olisi hyvä olla myös vähän jotain muuta kuin ihania ja rakastettavia.

Juonesta täytyy vielä sanoa, että se on hyvin nopeatahtinen, niin hyvässä kuin pahassa. Tarina etenee hyvää tahtia, ja siksi se tulikin luettua yhdessä illassa/yössä. Mutta se myös tarkoittaa, näin lyhyessä kirjassa, että kaikki tuntuu hieman kiirehdityltä. Myös neljän päivän aikajänne antaa osansa kiireen tuntuun. Mihinkään ei ehditä pysähtyä, eikä juonen tai hahmojen kehittymiselle juuri ole aikaa, sillä KIIRE NYT MENNÄÄN.

Ihanaa tässä kirjassa on hyvän ja monipuolisen representaation lisäksi kaikki se nörttiys. Kuten sanottu, kirja sijoittuu coniin, ja fandom-kulttuurin fanipuolta tuodaan esiin Tayn kautta, kun taas fanituksen kohteena olemisen puolta Charlien kautta. Molemmat ovat mielenkiintoisia näkökulmia, toinen selkeästi tietenkin tutumpi kuin toinen. Popkulttuuriviittauksia viljellään oikealle ja vasemmalle, Tay kirjoittaa Tumblr-postauksia, ja kaiken kaikkiaan fanitus, con-elämä ja yhdessä innostuminen on kuvattu todella aidosti. Siltä osin kirja tuntui kuin olisin tullut kotiin.

Pidin Queens of Geekista. Siinä vain oli mielestäni hiottavaa. Lisää särmää ja konfliktia ihmsiin ja juoneen, hieman rauhallisempi tahti, ja olisimme jo aika lähellä täydellistä kirjaa. Representaation ja asetelman aitouden osalta ei mitään valittamista.

Neljä tähteä

Yksi kohta uusimmasta HelMet-haasteesta

Ja sitten löysin Rainbow Rowellin

Pahoitteluni pitkästä poissaolosta. NaNon kirjoittaminen ja ylioppilasjuhlien valmistelu ovat vieneet suurimman osan aikaani, ja olen ollut liian väsynyt kirjoittamaan postauksia sen jälkeen. Tässä kuitenkin kahden kirjan verran young adult fictionia eli YA:ta.

Miksi, oi miksi en ollut aiemmin kuullut Rainbow Rowellista?!

Löysin Fangirlin samasta listasta kuin The Princess Academyn, jossa siis suositeltiin Harry Potter -faneille sopivia kirjoja. Tästä listasta olen lukenut vielä kaksi muutakin kirjaa, kunhan joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä. Fangirlin suositusperusteena oli se, että fandom, fanfiction ja muut itse fanittamiseen liittyvät asiat ovat minulle tärkeitä Pottereissa.

Cath ja Wren ovat kaksoset, jotka muuttavat kotoa aloittaessaan yliopiston. Cath on ahdistunut ja sisäänpäin kääntynyt ihminen, kun taas Wren haluaa käyttää tilaisuuden hyväkseen, irrottautua kaksosleimasta ja saada uusia ystäviä. Cathin kauhuksi tytöt eivät muuta yhdessä, vaan molemmat saavat oman uuden huonekaverin ja runsaasti uusia kokemuksia.

Mistä kirjan nimi sitten tulee? Rowell on kehittänyt kirjaansa varten kokonaisen fantasiakirjasarjan, jonka päähenkilönä on orpo Simon Snow, valittu pelastamaan maagien maailma tuholta. Tämän kuvitteellisen sarjan kirjoissa Simon käy maagien koulua yhden vuoden kerrallaan. Sarjassa on kahdeksan kirjaa, koulussa on kahdeksan vuotta, ja Simonilla on erityinen suhde koulun rehtoriin.

Kuulostaako tutulta? Sitä minäkin. Alkuun minua ärsytti, miten paljon Simon Snown maailma muistuttaa Pottereita, mutta lopulta se oli vain huvittavaa. Yhtäläisyydet menevät niin pitkälle, että neljännessä elokuvassa kaikilla on pidemmät hiukset. Ihan totta. (Tosin sitten minua ärsytti, että kirjassa mainittiin myös Harry Potter. Olin jo alkanut ajatella, että Simon Snow on Fangirlin maailman Harry Potter.)

Cath on lukenut Simon Snow-kirjoja alusta asti ja on niiden suuri fani. Hän on myös aktiivinen sen fandomissa, eli fanien yhteisössä, joka toimii ennen kaikkea internetin välityksellä. Cath kirjoittaa fanfictionia, suomeksi yleensä fikkejä, joissa hän ottaa kirjailijan luomat hahmot ja maailman, ja antaa heille oman tarinansa. (Tämä ei ole laitonta, jos tekstejään ei yritä myydä, eikä raha ole fikkien pointtikaan: ne pistetään nettiin kaikkien luettavaksi ja iloksi, tai piilotetaan omaan pöytälaatikkoon.) Fangirlin aikana Cath kirjoittaa erittäin suosituksi tullutta fikkiä, jonka nimi on Carry On, Simon. Sarjan kahdeksas ja viimeinen kirja ei ole vielä ilmestynyt, ja Cath kirjoittaa Carry Onia kuin se olisi tämä viimeinen osa.

Haluaisin sanoa muutaman sanasen kirjan hahmoista. Cath ja Wren molemmat ärsyttivät minua. Cathista puhun lisää kohta; se ei oikeastaan ollut hänen vikansa. Wren oli minusta epätasapainoinen hahmo, joka ei tuntunut löytävän kultaista tietä missään vaiheessa. Hänen käytöksensä ja mielialansa heilahtelivat läpi kirjan ja välillä hän oli kamala ihminen, ja toisinaan maailman paras sisko. Tuntui, että oli jäänyt hahmon rakentaminen tässä hieman puolitiehen.

Sivuhahmoista haluan mainita kolme. Ensinnäkin ihana Levi. Liian ihana. Aivan liian täydellinen. Hänelle oli yritetty antaa vähän särmää, mutta ei se oikein riittänyt. Toiseksi Nick. Hänestä pidin, sillä olen saanut oman kokemukseni tämän maailman nickeistä, ja hän oli erittäin uskottava. Kaikki eivät aina ole niin kivoja kuin miltä aluksi vaikuttavat. Kolmanneksi Reagan. Reagan oli ehdottomasti suosikkihenkilöni koko kirjassa. Hänessä oli asennetta ja huumoria, hän ei kuunnellut Cathin hölynpölyjä, piti jalat maassa ja teki niin kuin tahtoi. Reagan oli loistava.

Sitten Cath. Kirjan alusta saa kuvan, että Cath on varautunut ja ujo. Minä olen varautunut ja ujo. Cath stressaa koulun ruokalaan menemistä, sillä hän ei tietäisi mistä jono alkaa ja miten ruokalassa kuuluu käyttäytyä. Minä stressaisin samaa asiaa. En kuitenkaan jäisi sen takia useammaksi kuukaudeksi huoneeseeni istumaan! Pystyin tietyllä tasolla samastumaan Cathin käytökseen, mutta hänen täysin yliampuva reaktionsa kaikkeen ärsytti minua suunnattomasti. Pikku hiljaa kirjan myötä (epäselvästi) kävi ilmi, ja kuulin myös jostain, että Cath kärsii ahdistushäiriöstä. Tämä toki antaa hänen käytökselleen ymmärrettävän selityksen, mutta olisin toivonut, että se olisi kerrottu melko alussa selvin sanoin. Tämän tiedon kanssa päähenkilö ei olisi ärsyttänyt minua lainkaan niin paljon.

Muutenkin Fangirlin isoin ongelma on se, ettei asioita selitetä. Myös kaksosten isällä on mielenterveysongelmia, mutta tämäkin selviää lukijalle vasta pitkällä kirjassa, ja siihen asti Cathin huoli isänsä pärjäämisestä tuntuu liioitellulta. Cath on syvällä Simon Snown maailmassa, iso vaikuttaja sen valtavassa fandomissa, ja tälle ympäristölle tyypillistä sanastoa viljellään läpi kirjan. Ongelma? Jos lukija ei ole lukenut fikkejä ja tutustunut siinä maailmassa käytettävään sanastoon, häneltä menee todella paljon ohi. Luin kirjan lopusta, että Rainbow Rowell on käyttänyt paljon aikaa fandom-maailmassa, ja se näkyy hänen tekstistään. Hän olettaa, että kaikki muut tuntevat sanaston yhtä hyvin kuin hän itse, ja sillä hän sulkee ulos melkoisen yleisön. Minulle tämä ei ollut ongelma, mutta monelle se varmasti on.

Loppuun vielä vähän intoilua. Ensinnäkin pidän hirveästi tämän kirjan kannesta! Siinä on ihanat värit ja fontti ja hyvä tasapaino ja ja ja... se miellyttää visuaalista silmääni kovin. 10 pistettä kansitaiteilijalle. Toiseksi, alun ärsytyksestä huolimatta tykästyin Simon Snown maailmaan kirjan aikana ja erityisesti pidin Cathin kirjoittamasta fanfictionista - hän vei tarinaa paljon kiinnostavampaan suuntaan kuin "oikea" kirjailija. Siksi onkin ihanaa, että tänä syksynä Rainbow Rowellilta ilmestyi uusi kirja: Carry On! Hän on sukeltanut luomaansa maailmaan tällä kertaa täysillä, ja minulla on syytä uskoa, että hänen kirjansa on lähempänä Cathin kuin hänen itse luomansa "oikean" kirjailijan versiota. Olen pyytänyt Carry Onia ylioppilaslahjaksi, joten pian tiedämme;)

Olen puhunut paljon asioista, jotka tässä kirjassa olivat pielessä. Se oli kuitenkin mielestäni kiinnostava kokonaiskuva yhden tytön elämästä, ja Rowellin tekstiä oli mukava lukea. Hänen tyylinsä on todella kiva. Kirja käsittelee monia vaikeita aiheita ja tilanteita erityisesti nuoren ihmisen elämässä, ja se on varmasti monelle hyvin samastuttava. Haluaisin siis loppuun painottaa, että pidin Fangirlistä.

Kolme ja puoli tähteä
Rainbow Rowell: Fangirl. Macmillan, 2013. S. 459.



Fangirlin jälkimainingeissa innostuin lainaamaan myös Rowellin aiemman teoksen, Eleanor & Park. Nämä ovat kaksi hyvin erilaista kirjaa.

Eleanor muuttaa vuoden jälkeen takaisin äitinsä, isäpuolensa ja sisarustensa kotiin. Hänen perheensä, eikä vähiten hän itse, on värikäs tapaus ja Eleanor onnistuukin herättämään huomiota kaikkialla minne hän menee. Eleanor aloittaa uudessa koulussa, ja tutustuu pikku hiljaa lähistöllä asuvaan Parkiin. Kahden erilaisen nuoren maailmat kohtaavat ja sulautuvat yhteen koulubussin penkillä.

Sisältövaroitukset kirjalle: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, perheväkivalta

Eleanor & Park sijoittuu 1980-luvulle. Se on kauniisti ja sydäntäsärkevästi kirjoitettu tarina oikeasta elämästä, sen ihanuudesta ja kamaluudesta. Alkuun luulin kirjan olevan vain höttöinen teiniromanssi, mutta se paljastuikin olemaan niin paljon enemmän. Eleanor & Parkissa on sopiva tasapaino onnellisella höttöydellä ja raskailla, vakavilla aiheilla. Tämän yhdistelmän takia se jäi vahvasti mieleeni.

Kirja on paljon onnistuneempi kokonaisuus kuin Fangirl. Hahmot ovat huolella tehtyjä, heistä tulee nopeasti rakkaita ja he ovat ennen kaikkea uskottavia. Myös sivuhahmoihin, kuten Eleanorin ja Parkin perheisiin, on kiinnitetty huomiota ja perheenjäsenet ovat saaneet ansaitsemaansa syvyyttä. Tarina ei ole, kuten sanottu, vain höttöinen teiniromanssi, vaan siinä käsitellään niin rakastumiseen kuin perhe-elämään liittyviä vakavampia teemoja taidolla ja herkkyydellä. Eleanor & Park on riipaisevaa luettavaa. Myöskään juonikaari ei ole ennalta-arvattava, ja erityisesti loppu jää pohdituttamaan viikoiksi - ehkä vuosiksi - eteenpäin.

Varon spoilaamasta teitä, joten en kerro kirjan juonesta tai tapahtumista tämän enempää. Sen kuitenkin sanon, että Luojan kiitos joku muukin ymmärtää, miten naurettava tarina Romeo ja Julia on. Kiitos, Eleanor.

Jos se ei vielä käynyt selväksi, Eleanor & Park teki minuun syvän vaikutuksen ja suosittelen sitä lämpimästi ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Viisi tähteä.
Rainbow Rowell: Eleanor & Park. Orion Books, 2013. S. 324