Tervetuloa Sateenkaarenkirjavaan!

Tällä viikolla on blogissa tehty ei vain pientä pintaremonttia, vaan kaikki perustuksia lukuunottamatta on laitettu uusiksi. Yritän vielä myöhemmin säätää otsikon takaisen bannerin haluamani näköiseksi, mutta tässä kohdin tärkeimmät muutokset on tehty. Teille, rakkaat lukijani, tämä ei tarkoita mitään sen kummempaa kuin uuteen nimeen (ja sen myötä osoitteeseen) ja ulkoasuun tottumista. Kaikki vanhat postaukset ovat edelleen paikoillaan, kirja-arviot ja haasteet jatkuvat totuttuun tapaan. Vanhasta osoitteesta löytyy enää tänne linkkaava muuttoinfo. Toivottavasti kaikki on sujunut ongelmitta muutoksen yhteydessä, ja toivottavasti uusi estetiikka puhuttelee teitäkin!

Omakustanteiden riskit: Learning Curves

Ceillie Simkiss: Learning Curves. Omakustanne, 2018. S. 93. Tiedoston koko: 4869 KB

Pienoisromaanit olivat syksyn sana, sillä keskittymiskykyni ei meinannut riittää täysimittaisten kirjojen lukemiseen. Bongasin Learning Curvesin Twitteristä ja se oli juuri sopiva yhden illan viihdyke.

Elena Mendezillä on elämä täynnä suuren puertoricolaisen perheensä ja lakiopintojensa kanssa selviytymistä, eikä hänellä ole aikaa tyttöystäville. Hän ei kuitenkaan voi olla kiinnittämättä huomiota Cora McLaughliniin tämän pyytäessä muistiinpanoja lainaan heidän yhteisellä kurssillaan. Tytöt alkavat opiskella yhdessä, ja Elena saa huomata, että aikaa on, jos sitä tekee.

Learning Curves on lyhyt, söpö, ei-angstinen, viihdyttävä romanssi hyvällä representaatiolla. Elena on lihava, latina ja lesbo; Cora on panromanttinen aseksuaali ja hänellä on ADHD. Hahmot kuitenkin jäävät näitä piirteitään lukuun ottamatta hieman yksipuolisiksi ja niin söpöjä kuin he ovatkin, ei heillä ole aivan hirveästi lihaa luiden ympärillä.

Tarinasta on juurikin yhden illan viihdykkeeksi, mutta ei se juurikaan sen pidemmälle pääse. Hahmojen lisäksi juoni kaipaisi lihaa luiden ympärille ja vankempaa jännitettä ja konfliktia. Myös tekstin taso on vaihtelevaa, ja siinä missä jotkin kohtaukset todella heräävät eloon ja muistan ne selkeästi vielä näin kuukausia myöhemminkin, toiset laahaavat ja/tai niissä on omituinen tunnelma. Juuri tässä piilee omakustanteen vaara: ellet erikseen palkkaa kustannustoimittajaa työskentelemään kanssasi, tekstiltä puuttuu ammattilaisen antama lisäboost ja siihen jää helposti löysää ja omituisia kohtia. Tasainen edistyminenkään ei ole Learning Curvesin vahvuuksia - myös vika, jota olisi kustannustoimittajan kanssa voinut tasoitella.

Sen sijaan täytyy sanoa, että joko kirjailijalla on itsellään todella hyvä visuaalinen silmä, tai hän on tehnyt viisaasti ja palkannut graafisen suunnittelijan kirjansa kantta tekemään. Kannen värimaailma miellyttää silmääni, Elenaa edustava hahmo on erinomaisesti puettu ja hyvännäköinen, ja kaiken kaikkiaan kannessa on tasapainoinen tunnelma. Omakustanteelle hyvä kansi on erityisen tärkeä markkinointipoitti, ja tästä antaisin täydet pisteet.

Kolme tähteä

Ystävyydestä ja epävarmuudesta: Openly, Honestly

Bill Konigsberg: Openly, Honestly. Arthur A. Levine Books, 2017. S. 50. Tiedoston koko: 3213 KB

Jos Openly Straight ja Honestly Ben olivat sinun juttusi, haluat ehkä tietää, että tämän pienoisromaanin saa Amazonista Kindleen (tai Kindle-sovellukseen, kuten minulla) ilmaiseksi. Jep. Nyt tiedät.

Rafe on joululomaa kotona ja surullinen siitä, miten pilasi omansa ja Benin suhteen. Onneksi hänen paras ystävänsä tietää, miten saada hänen ajatuksensa muualle. Ben on joululomaa kotona ja surullinen siitä, miten Rafe pilasi heidän suhteensa. Onneksi on ex-tyttöystävä viemään hänen ajatuksensa muualle.

Openly, Honestly sijoittuu arvattavasti Openly Straightin ja Honestly Benin väliin. Luin sen lentokoneessa matkalla Kanadaan, eli noin viisi kuukautta sitten, ja tämä arvio tulee olemaan lyhyt. Niin on tarinakin, enkä hirveästi enää siitä muista.

Tässä kuitenkin sananen sen pohjalta, mitä muistan: tämä pienoisromaani on tarinan kokonaisuuden kannalta melko merkityksetön. Sen kronologisesta paikasta huolimatta luin sen vasta luettuani molemmat varsinaiset kirjat, eikä sen puuttuminen välistä mitenkään haitannut kirjojen seuraamista. Se varmaan kuitenkin antaa Honestly Benin lukemiseen hauskan lisämausteen.

Sekä Ben että Rafe ovat tässä tarinassa melko rasittavia itsesäälissä vellojia - mutta varsinkin Ben. Hän menee itsesäälissään niin pitkälle, että pakenee entisen tyttöystävänsä käsivarsille, minkä kaikki tietävät olevan typerä liike joka johtaa vain uusiin virheisiin. Rafekaan ei ole parhaimmillaan, mutta hänen osionsa on kiinnostavampi, sillä se on ihana kuvaus ystävyydestä parhaimmillaan. Se hymyilyttää ja lämmittää mieltä.

Kokonaisuudessaan pienoisromaani oli nopeasti lukaistu ja siitä jäi aivan hymy huulille. Ei siinä mitään kovin ihmeellistä ollut, mutta se oli hauska nopea kurkistus/paluu tuttujen hahmojen maailmaan, ja pitihän se nyt lukea kun ilmaiseksi sai.

Kolme ja puoli tähteä

Ääni unohdetuille: Longbourn

Jo Baker: Longbourn. Transworld Publishers, 2013. S. 443

Ylpeys ja ennakkoluulo -intoni jatkuu tämän palvelijoiden näkökulmasta kirjoitetun uudelleenkerronnan parissa. Tiesin tietenkin heti sen nähdessäni, että halusin lukea sen, mutta valitettavasti varsinainen sisältö ei aivan yltänyt takakannen lupausten tasolle.

Sarah tekee Longbournin talossa kaiken sen, minkä tekemiseen sen varsinaiset asukkaat ovat liian yläluokkaisia: pesee pyykit, tiskaa tiskit, vaihtaa lakanat. Pitkät päivät Bennetien sisäkkönä eivät ole sitä mitä Sarah tahtoisi tehdä, mutta hänellä on hyvä ja turvallinen koti rouva ja herra Hillin huomissa, pikku Pollyn isosiskon korvikkeena. Samaan aikaan kun herra Bingelyn muutto läheiselle Netherfieldin tilalle ravistelee yläkertaa, puhaltavat uudet tuulet myös alakerrassa: Longbourn saa uuden miespalvelijan, salaperäisen Jamesin. Talonväen joutuessa draaman kierteisiin Sarah kasvaa päätöksessään varmemmaksi: hän ei voi jäädä loppuiäkseen Longbourniin. Kohtalo odottaa jossain toisaalla.

Sisältövaroitukset kirjalle: epäsuora pedofilia, raaka väkivalta, raiskausmaininnat

Mitä sanoa Longbournista? Se on hyvin meh-kirja. Luin sitä pitkän aikaa - se asui yöpöydälläni ja luin luvun silloin, toisen tällöin. Se edistyi niin hitaasti, että tämä ei millään tapaa haitannut tarinan seuraamista. Toki tähän osaltaan vaikutti se, että tunnen Ylpeyden ja ennakkoluulon kuin omat taskuni, mutta tämän kirjan tarina on suurelta osin eri. Sen päähenkilöt ovat eri, ja Bennetien elämät ovat enimmäkseen vain sivuhuomautuksia Sarahin ja Jamesin tarinassa. Joitain tärkeitä yhtymäkohtia tietenkin löytyy, mutta enimmäkseen tämä on oma itsenäinen tarinansa. Eikä tosiaankaan kovin vauhdikas sellainen.

Kirjallisena valintana kunnioitan sitä, että kirjailija on tehnyt Sarahista ja Jamesista oman elämänsä sankareita sen sijaan, että he olisivat vain jälleen yksi kertojanääni Elizabeth Bennetin ja Fitzwilliam Darcyn lukemattomia kertoja kerrotulle tarinalle. Sarah ja James ansaitsevat saada omat äänensä kuulluksi ja tarinansa kerrotuksi. Nautin myös toisenlaisesta perspektiivistä Longbournin talon elämään: yksi kirjan kuuluisimmista lainauksista on Sarahin tympääntynyt pohdinta siitä, että jos Elizabeth Bennet joutuisi pesemään omat alushameensa, hän viettäisi huomattavasti vähemmän aikaa kuljeskellen pitkin mutaisia peltoja. Mutta yksi tämän kirjan isoista ongelmista on se, että en löytänyt tuttuja hahmojani sen sivuilta. Se kuva, joka Bennetin perheestä tässä kirjassa luodaan, ei resonoinut minulle. Kukaan perheenjäsenistä ei ollut sellainen, kuin he mielestäni ovat, vaan heidän nimensä oli annettu joillekin toisille, epämääräisesti samankaltaisille hahmoille. Tarkoituksena lie ollut syventää heitä, tuoda heihin uusia puolia - etenkin herra ja rouva Bennetiin - mutta tämä oli mielestäni kaiken kaikkiaan epäonnistunut yritys.

Kirja on todella synkkäsävyinen. Sota, joka on Ylpeydessä ja ennakkoluulossa vain kaukainen ajatus, on Longbournissa vahvasti läsnä. Muutenkin tunnelma on kurja: täällä sitä raadetaan kurjassa työssä, kurjassa säässä, kurjien ihmisten alaisuudessa. En sano etteikö tämä olisi todenmukainen kuva työstä pienessä seurapiiritaloudessa 1700-luvun lopussa, mutta en yleensä jaksa käyttää aikaani sellaisen parissa. Luen kirjoja, jotka jollain tavalla tekevät elämästäni iloisempaa tai mielenkiintoisempaa, eivätkä pelkästään, noh, kurjempaa.

Tästä eteenpäin spoilereita.

Erityiset kurjuuden lähteet, jotka minun täytyy mainita: Ensinnäkin ajatus siitä, että Lizzie ei olisi ollut onnellinen avioliitossaan. Kieltäydyn uskomasta tätä. Kuten sanoin, hahmot tuntuvat muutenkin olevan melko out-of-character, mutta tämä iski erityisen syvälle. Toiseksi lopun pitkällinen (muistaakseni ainakin sadan sivun) esitelmöinti Jamesin ajasta sodassa Espanjassa. Tämä ei ollut pelkästään kurjaa, vaan myös huonosti kirjotettu, sillä kerronta hyppää äkkiä varsinaisesta juonesta jonnekin aivan muualle??? Ja viettää siellä (täysin mielenkiinnottomassa maassa) suhteettoman pitkään??? Huoh.

Koko kirjan loppupuoli on muutenkin todella erikoinen. Kaikki siitä eteenpäin kun Sarah lähtee Lizzien mukana Pemberleyyn on epätodennäköistä ja omituista. Maankiertäminen yksinäisenä naisena Jamesiä etsimässä? Koko Jamesin sotahistoriaepisodi?? Rouva Hillin johtopäätös siitä ettei sillä nyt lopulta ollut niin paljon väliä, viettikö hän elämänsä raskaassa palveluksessa vai seurapiirirouvana mukavuuksien äärellä rakastamansa miehen ja lapsensa kanssa??? (#vain joku rikas voi kirjoittaa tämän) Siinä missä alkupuoli on lievästi mielenkiintoista, mutta ei kovin ihmeellistä, on loppupuoli kyllä hyvinkin ihmeellistä mutta valitettavasti ei ollenkaan hyvällä tavalla.

Kaksi ja puoli tähteä

Ilokseni Longbourn sentään kuittaa yhden hieman haastavana pysyneen kohdan HelMet 2017 -haasteesta!

Tervetuloa Klassikkosiivoukseen!

Onko sinullakin klassikkokirjojen hamstraamisongelma? Ajatteletko niiden tuovan sinulle lisää sivistystä? Näyttävätkö ne kivoilta kirjahyllyssä? Ja tuleeko niitä ikinä luettua? Ei hätää, Ereitan ja Libertén Klassikkosiivous on täällä!

https://i.gr-assets.com/

Klassikkosiivous

Olemme jälleen hyllyihimme kasautuneiden lukemattomien kirjojen sekä vanhojen ystäviemme, klassikoiden äärellä. Olemme menneisyydessä suunnitelleet ja toteuttaneet erilaisia klassikkohaasteita, vaihtelevalla menestyksellä, ja 2019 tuo paluun tämän harrastuksen pariin. Klassikkosiivouksen ideana on useamman vuoden osaprojekteissa siirtää neljä klassikkoa vuodessa oman hyllyn lukemattomista luettuihin ja kuvitella oman sivistyksen määrän sitä mukaa lisääntyvän.

Kokosimme listat hyllyissämme pölyttyvistä klassikoista, joita olemme valmiit haasteen puitteissa lukemaan, ja sovimme vuosimääräksi neljä kirjaa. Molemmat saavat ensisijaisesti valita kaksi kirjaa, ja periaatteena on, että toinen etsii omalta listaltaan harkintaansa käyttäen vastaavan kirjan samaan aikaan luettavaksi. Sattumalta tämän vuoden valinnat osuivat kirjoihin jotka olivat molempien listoilla, joten luemme samat neljä kirjaa, mutta tämä ei ole vaatimus. Ensi vuosi voi tuoda hyvinkin eriävät lukulistat. Aikataulua emme ole säädelleet muuten kuin että pyrimme lukemaan kaksi kirjaa kuudessa kuukaudessa. 

Klassikkosiivous 2019 

1. Jane Austen: Northanger Abbey/Neito vanhassa linnassa

2. Bram Stoker: Dracula

3. Jules Verne: Kapteeni Nemo

4. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

http://68leadergroup.com/

Toivomme kiinnostavia lukuhetkiä ja parempaa menestystä kuin edellisen klassikkohaasteemme parissa!

#Queer52: None of the Above

I. W. Gregorio: None of the Above. Balzer + Bray, 2015. S. 328.

Tässäpä on kirja, jota toivoisin, etten olisi ikinä lukenut.

Kristinillä on täydellinen elämä lukionsa homecoming-kuningattarena ja menestyneenä aitajuoksijana, yliopistostipendi takataskussa. Hänellä on myös täydellinen poikaystävä, jonka kanssa hän haluaa ottaa uuden askeleen, mutta asiat eivät mene aivan suunnitelmien mukaan. Seksin yrittämisen aiheutettua valtavaa kipua Kristinille hän menee gynekologille, jossa paljastuu, että hän on intersukupuolinen. Kristin näyttää ulkoisesti naiselta, mutta hänelleä on miehen kromosomit ja joitain muita biologisia miehen ominaisuuksia. Ja kuin tämä shokki ei jo riittäisi, Kristin outataan koululleen, ja hänen kaikki ihmissuhteensa ja elämänsuunnitelmansa kääntyvät päälaelleen.

Sisältövaroitukset kirjalle: kaikki HLBT+ yhteisön yleisesti tuntemat haukkumasanat (slurrit), seksuaalinen väkivalta, interfobia, lesbofobia, outtaaminen, mielenterveysongelmien stigmatisointi, kaiken kaikkiaan parempi jättää lukematta

Vihaan kaikkea tässä kirjassa niin paljon. Aloin lukea sitä kuvitellen, että löytäisin 300 sivua hyvää intersukupuolisuus-representaatiota, ja sen sijaan sain suurimman kirjallisen ja representaatiokatastrofin mitä olen aikoihin lukenut. En edes tiedä mistä alkaisin eritellä, mikä kaikki None of the Abovessa on pielessä.

Sen sijaan että kirjassa käsiteltäisiin sensitiivisesti sukupuolen moninaisuuteen liittyviä arkoja ja monimutkaisia kysymyksiä, siinä on otettu toisenlainen näkökulma: itseinho, haukkumasanat ja yleisluontoinen problemaattisuus. Kirjan ehdottomasti yleisin haukkumasana on hermafrodiitti, jota on vanhastaan käytetty intersukupuolisista ihmisistä, mutta ei enää pitkään aikaan. Kirjan maailmassa kukaan ei kuitenkaan ole koskaan kuullutkaan intersukupuolisuudesta, ja niinpä kaikki käyttävät sanaa hermafrodiitti (myös Kristin) siitä huolimatta, että lääkäri kahdessakin eri kohtaa selittää, miksi sana ei ole enää käytössä ja sitä pidetään yleisesti loukkaavana. Samoin tietenkin transsukupuolisten yleisen haukkumasanan "tr*nsu" englanninkielinen muoto "tr*nny" on ahkerassa käytössä, sillä ilmeisesti intersukupuolisuuden ja transsukupuolisuuden erottaminen on ihmisille vaikeaa. Muutenkin kirjassa on yleisessä käytössä melko lailla kaikki mahdolliset sateenkaariyhteisön haukkumasanat joita mieleesi vain tulee, eikä niiden käyttöä missään kohdin tuomita.

Tässä kohdin, kertauksen vuoksi: transsukupuolisuudessa ja muunsukupuolisuudessa on kyse siitä, ettei syntymässä määritelty sukupuoli vastaa henkilön sukupuolikokemusta. Intersukupuolisuudessa taas on kyse siitä, etteivät henkilön biologiset sukuelimet vastaa pelkästään toisen binäärisen sukupuolen ominaisuuksia. Intersukupuolisuudella on monia muotoja, joista jotkin ovat nähtävissä henkilön ulkoisissa sukuelimissä, kun taas toiset (kuten kirjassa esillä oleva AIS-DSD) käyvät ilmi vain sisäisellä tutkimuksella eikä niitä siksi välttämättä todeta heti henkilön syntymässä. Intersukupuolisillekin henkilöille kuitenkin määritellään syntymässä binäärinen sukupuoli, sillä yhteiskuntamme on rikkinäinen. Suomessa tehdään paljon intersukupuolisten lasten suostumuksettomia "korjaus"hoitoja sen sijaan, että esimerkiksi annettaisiin ihmisten määritellä oma sukupuoli-identiteettinsä. Intersukupuolinen henkilö voi siis olla trans, jos hänen sukupuoli-identiteettinsä on eri kuin syntymässä määritelty binäärinen sukupuoli, mutta kaikki intersukupuoliset eivät ole transihmisiä, ja suurin osa transihmisistä ei ole intersukupuolisia. Konseptit eivät siis ole toisistaan riippuvaisia, vaikka voivatkin olla osittain päällekkäisiä.

Sukupuolen moninaisuuden hyväksyminen on kuitenkin Kristinille äärimmäisen vaikeaa. Sukupuoli-identiteetti on selvästi jotain mitä hän ei ole ikinä elämässään joutunut sekuntiakaan miettimään, sillä heti kuultuaan intersukupuolisuudestaan hän joutuu koko kirjan kestävään eksistentiaaliseen kriisiin. Hän jankuttaa kaikille olevansa oikeasti tyttö, mutta tämä ei kuitenkaan riitä hänen omalle sisäiselle sukupuoli-identiteetilleen, vaan kerronnassa hän jatkuvasti sanoo olevansa "rikki", "poika", ja mitä näitä nyt on. Tällaisella positiivisuudella siis representaatiota intersukupuolisille teineille! Tervetuloa kirjaan kuulemaan miten rikki ja vääränlainen olet! Eikä sillä, ei Kristinin jankutus riitä juuri kenellekään muullekaan, vaan kaikki siirtävät hänet heti friikki-kategoriaan, mikä johtaa yllämainittuun slurrien vapaaseen viljelyyn.

Henkilökohtaisesti sukupuoli on minulle täysin käsittämätön konsepti, enkä siksi osaa oikein samastua Kristinin kriisiin. Millaista olisi kuulla 18-vuotiaana yllättäen, ettet olekaan sitä sukupuolta mitä luulit olevasi (jos ajattelemme sukupuolta vain jäykkänä biologisena konseptina)? Paha sanoa, kun ihan itse sen jouduin 21-vuotiaana selvittämään (kun ajattelemme sukupuolta epämääräisenä sosiaalisena konstruktiona joka on olemassa lähinnä ihmisten mielikuvien tasolla). Minulta liikenee kyllä jonkin verran sympatiaa sille, että tämä on varmasti oikeasti todella vaikea asia käsitellä, jos se tulee yllättäen eteen, mutta samaan aikaan olen ärsyyntynyt siitä, että jos Kristin kerran tietää mielikuviensa (eli identiteettinsä) tasolla olevansa tyttö, niin siinähän se sitten olikin. Case closed, olet määritellyt itsesi, kaikki hyvin, elämä jatkuu.

Eikä siinä vielä kaikki! Lisäksi kirjassa on useampi kohtaus joissa seksuaalinen suostumus on hyvin kyseenalaista, minulle ne ainakin olivat selviä seksuaalisen väkivallan tapauksia; mielenterveysongelmista puhutaan todella huonoon sävyyn; lesbofobiaankin asti päästään. Kirsikkana kakun päällä on vielä outtausjuoni. Mitä outtausjuoniin kuitenkin tulee, tämä on paremmasta päästä (sikäli kun parempaa päätä nyt on). Muissa lukemissani outtausjuonikirjoissa outtaaminen tapahtuu kirjan lopussa konfliktin huippukohtana ja dramaattisena juonenkäänteenä, mutta None of the Abovessa Kristin outataan kirjan alkupuolella. Loppuaika menee siihen, että hän yrittää elää outtaamisen seurausten kanssa ja saada elämänsä takaisin raiteilleen. Jos on välttämätöntä tehdä outtaamisjuoni, näin se mielestäni pitäisi tehdä: outtaamisen seuraukset tuodaan ajan kanssa kunnolla esille, ja ne käsitellään asianmukaisesti.

Vielä sananen kirjan hahmoista. Kristin on rasittava etuoikeutettu tyttönen joka ei ole elämässään joutunut kohtaamaan ongelmiaan ja nyt kun ongelmat kohtaavat hänet, hänen ratkaisunsa on piiloutua huoneeseensa loppuelämäkseen ja täyttää kalenterisa ikuisella itseinholla. Suurin osa hänen ystävistään ja tutuistaan ovat vastenmielisiä, ennakkoluuloisia ihmisroskia, ja ne muutamat, jotka eivät ole, ovat turhankin täydellisiä. En muista, että kirjassa olisi ollut ketään, josta olisin erityisesti pitänyt.

Paras neuvoni tätä kirjaa koskien: POLTA SE.

Yksi ja puoli tähteä

Kirjoittamisesta ja poikarakkaudesta: Autoboyography

Christina Lauren: Autoboyography. Simon & Schuster, 2017. S. 404.

Luenko nykyään puolet kirjoista, joita luen, siksi että Paper Fury puhuu niistä paljon? Hyvin mahdollista. En kadu sitä.

Tanner on lukion viimeistä vuotta käyvä bi-poika jonka ainoa tavoite on päästä pois pienestä utahilaisesta kotikaupungistaan mormonien keskeltä, ja elää elämäänsä avoimesti sateenkaaren alla jossakin muualla. Hänen paras ystävänsä Autumn haastaa hänet ottamaan viimeiselle lukukaudelle kirjoitusseminaarin, jossa harvat ja valitut pääsevät opettajan johdolla kirjoittamaan kirjan luonnoksen neljässä kuukaudessa. Heidän yllätyksekseen seminaaria tulee opettamaan myös Sebastian Brother, edellisenä vuonna seminaariin osallistunut mormonipoika joka on nyt onnistunut myymään seminaarissa luonnostelemansa fantasiaromaanin kustantajalle. Tanner kokee heti vastustamatonta vetoa Sebastianiin, ja tunne vaikuttaa molemminpuoliselta, mutta mormonikirkon vanhoillisuus ja Sebastianin syvä uskonnollisuus uhkaavat pilata poikien väliltä kaiken, mitä voisi olla.

Kirjojen kirjoittamista ja homoja? Kyllä kiitos! Tämä on todella kaunis kirja, joka kuvaa uskonnollisen yhteisön sateenkaarevana jäsenenä elämistä sekä sisä- että ulkopuolelta käsin tarkkuudella, mutta tuomitsematta. Tannerin perhe on muuttanut Utahiin kolme vuotta aiemmin Kaliforniasta, ja Tanner joutui muuton yhteydessä palaamaan kaappiin oman turvallisuutensa vuoksi. (Mormonit eivät ole tunnettuja homoystävällisyydestään.) Edes paras ystävä Autumn, toinen ei-mormoni teini heidän 88%-mormoneja kaupungissaan, ei tiedä Tannerin biseksuaalisuudesta. Tannerin vanhemmat eivät halua hänen seurustelevan mormonipojan kanssa, vaikka muuten tukevatkin Tannerin identiteettiä kotioloissa. Kun Tannerin ja Sebastianin välit siitä huolimatta lähenevät, ovat Tannerin vanhemmat hyvin huolissaan poikansa kohtalosta.

Sebastianin vanhemmat eivät tietenkään tiedä poikansa seksuaalisesta suuntautumisesta mitään, ja Sebastianilla on itselläänkin vaikeuksia hyväksyä itseään, mikä aiheuttaa paljon jännitettä poikien suhteeseen. Draamaa riittää, kun pojat eroavat ja palaavat yhteen useamman kerran kirjan aikana. Se ei kuitenkaan tunnu erityisen rasittavalta, sillä Sebastian on maailman suurin sweetheart ja häntä ja hänen uskonkriisiään/seksuaalisuuskriisiään tahtoo ymmärtää. Sebastianin ja hänen perheensä kautta opin myös paljon mormoniuskon arjesta ja sen hyvistä puolista. Tannerin perhehistoria (ja kirjanhetkiset tapahtumat) tuovat taas esille uskonnon rumempaa puolta. Kirjailijat ovat kuitenkin kunnioittaneet sitä, että uskonto on monille tärkeä, eikä kirjasta tule mormoneita tuomitsevaa kuvaa.

Kirjan juoni keskittyy hahmojen ihmissuhteiden välille, ja Tannerin ja Sebastianin suhde on hyvin rakkautta ensi silmäyksellä, minkä suuri fani en ole. Voin kuitenkin antaa tämän anteeksi, sillä suhteen muu kehittyminen on kirjoitettu taidolla ja tuntuu äärimmäisen aidolta. He ovat samaan aikaan söpöjä ja sydäntäsärkeviä. Tannerin suhde Autumniin sen sijaan on todella erikoinen, enkä pidä siitä miten Tanner kohtee "parasta ystäväänsä" läpi kirjan. Se muuttuu arveluttavasta tuomittavaksi yhden Tannerin ja Sebastianin eron aikana. En muutenkaan arvosta sitä, etteivät he saa olla rauhassa ystäviä - tahdon lukemiini kirjoihin miesten ja naisten välisiä oikeita ystävyyssuhteita!

Autoboyography on kerrottu Tannerin näkökulmasta kuin se olisi hänen seminaariprojektinsa. Tanner ei osaa kirjoittaa mistään muusta kuin omasta elämästään, ja yksi kirjan isoista jännitteistä on se, ettei hän voi palauttaa projektiaan outtaamatta samalla Sebastiania vähintään heidän opettajalleen. Kirjan lopussa onkin monimutkaista draamaa ja juonikuvioita Tannerin projektin ympärillä, mitä en muista enää kovin hyvin, mutta muistan että se oli osin hämmentävää. Ja tunteisiinhan tämän kirjan kanssa saa varautua: on niin ensirakkauden huumaa kuin hurjaa sydänsurua kuin suuttumusta ja pettymystä ja iloa ja ymmärrystä. Tämä kaikki siis niin lukijan kuin hahmojen puolesta. Lukuhetkellä tämä kirja kosketti minua syvästi, ja edelleen muistelen sitä lämmöllä, vaikka olenkin tullut tietyiltä osin hieman kriittisempiin johtopäätöksiin.

Neljä tähteä

Uuden vuoden mietteet

Jo seitsemäs vuosi kirjabloggarina on takana. Se on pitkä aika! Menneen vuoden aikana ovat blogin suhteen monenlaiset mietteet pyörineet mielessä - etenkin se, miten vuoden alussa vannoin pysyväni postausten kanssa lukemieni kirjojen tahdissa, ja yrittäväni saada joka kuussa ainakin yhden kirja-arvion julkaistua. Tämä sujui hirveän hienosti elokuulle asti, sitten lähdin vaihtojaksolle Kanadaan, ja blogi jäi jälleen sijaiskärsijäksi. Syyskuussa sain vielä aikaiseksi yhden arvion julkaisun, mutta loka- ja marraskuu huutavat tyhjyyttään, ja jonossa kolkuttelee kahdeksan postaamatonta kirjaa, joista seitsemän lukeutuu vielä viime vuoden saldoon. En pystynyt lukuvuoden viimeisten viikkojen esitelmien, tenttien ja lopputöiden kirjoittamisen lomassa edes tekemään perinteistä joulukuun blogiponnistusta, jossa olen aiempina vuosina siivonnut jonoa yhdellä postauksella joka päivä. Onneksi jonokaan ei toki tänä vuonna ollut yhtä pitkä kuin se on toisinaan ollut.

https://eseautomation.com/

Tämän perusteella kuluneesta blogivuodesta täytyy siis todeta, että olen vuoden ensimmäisestä puoliskosta todella ylpeä. Pysyin tavoitteissani ja löysin rytmiä ja säännöllisyyttä bloggaamiseeni, ja nautin kirjoittamisesta. Loppuvuoden romahdus kaduttaa, mutta yritän olla tuomitsematta itseäni siitä liian rankasti - onhan sille kuitenkin varsin pätevä syy.

Katsotaanpa sitten hiukan tilastoja kuluneesta vuodesta. Vuonna 2018...

• luin 41 kirjaa (joista 3 oli oikeastaan pienoisromaaneja ja 1 oli kansien välissä julkaistu essee, mutta laskemme ne silti)
• julkaisin 39 postausta
• julkaisin eniten postauksia tammikuussa (8) ja toiseksi eniten toukokuussa (5)
• julkaisin vähiten postauksia loka- ja marraskuussa (0)

Kirjallisesti kulunut vuosi oli melkoinen vuoristorata. Varsinkin alkuvuodesta käytin aikaani kirjojen parissa, jotka eivät sitä ansainneet, mutta toisaalta luin kuluneena vuonna myös monia uskomattoman hyviä kirjoja. Olen yrittänyt opetella sitä, että jätän kesken kirjat, joista en pidä (elämä on liian lyhyt tuhlatakseni aikaa huonojen kirjojen lukemiseen), mutta esimerkiksi haasteiden parissa näitäkin tapauksia on edelleen tullut kahlattua läpi. Vuoden parhaiksi kirjoiksi ei oikeastaan ole kilpailua: minulle on itsestään selvää, että valituksi tulevat The Illuminae Files -sarjan ensimmäinen ja toinen osa Illuminae ja Gemina. Kolmas osa Obsidio on vielä lukematta, mutta rehellisesti sanottuna odotan nimittäväni sen vuoden päästä vuoden 2019 parhaaksi kirjaksi.

http://pop-culturalist.com/

Lähden uuteen vuoteen pitkälti samoin eväin kuin aiemminkin: tavoitteena on lukea niin paljon kuin pystyn, jaksan ja intoa riittää; pysyä postauksieni perässä jopa paremmin kuin edellisenä vuonna; jatkaa tuttujen haasteiden ja projektien parissa, lisäten tietenkin joukkoon vuoden 2019 HelMet-haasteen. Lisäksi olen ajatellut uudistaa blogia tarpeen ja viitsimisen mukaan. Vanhoissa teksteissä on paljon sellaista, mitä mieluummin en enää näkisi, joten täytyy katsella olisiko niiden poistaminen tai jollain tavalla yksityiseksi muuttaminen järkevää tai mahdollista. Ehkä ulkoasukin voisi kaivata hieman suurempaa remonttia. Suurimmaksi osaksi linja pysynee kuitenkin samana niin lukemiston kuin arviointityylin osalta, ja huonosta aktiivisuudestani huolimatta pidän blogin kirjoittamisesta paljon enkä siitä aio näillä näkymin luopua. Uutena uuteen blogivuoteen tulevat äänikirjat! Sain äidiltäni joululahjaksi BookBeat-tilauksen, ja sieltä tuli jo vuoden vaihteen yli yksi kirja kuunneltua, ja toinen on vakaasti työn alla. Lähtekäämme siis avoimin mielin matkaan, ja katsokaamme millaisia tuulia 2019 tuo tullessaan!

https://png.pngtree.com/