sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Viimeistä kertaa: Annan jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset. WSOY, 2010. S. 430 (liitteinen 441). Englanninkielinen alkuteos The Blythes Are Quoted julkaistu vuonna 2009.

Pitempiaikaiset lukijani tietävät, että olen suuri L. M. Montgomeryn ja muiden tyttökirjailijoiden ihailija. Tarkoituksenani on kerätä koko Montgomeryn tuotanto ajan kanssa, ja olenkin jo melko hyvissä kantimissa. Annan jäähyväiset hyppäsi silmilleni kirjastossa, enkä ollut ikinä ennen edes kuullut kirjasta, saati nähnyt sitä, joten se piti tietenkin heti ottaa mukaan.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jossa Blythen perhe ei ole pääosassa, mutta he esiintyvät vähintään mainintoina kaikissa novelleissa. Novellit sijoittuvat ajallisesti aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun Annan lapset ovat vielä lapsia, ja aikaan sen jälkeen, kun Annalla on jo lapsenlapsiakin. Novellit kertovat Glen St. Maryn ja lähikylien väestä, niin lapsista, vanhuksista kuin aikuisista, heidän elämästään ja ongelmistaan. Blytheistä aina puhutaan, välillä hyvään ja välillä huonoon sävyyn. Englanninkielinen nimi The Blythes Are Quoted (karkeasti "Blythejä lainataan") onkin hyvin kuvaava. Novellien välissä on Annan ja hänen poikansa Walterin kirjoittamia runoja, ja perheenjäsenten kommentteja niihin.

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se palaa elävästi Montgomeryn aiempien teosten tunnelmaan, Prinssi Edvardin saaren romantisoituun elämään jossa kaikki on aina lopussa hyvin. Tarinoista löytyvät Montgomerylle tyypilliset haaveilijalapset, pitkään lykätyt avioliitot, katkerat vanhukset, äkkirakastumiset ja tietenkin kaikkitietävä Anna Blythe. Kuten jo sanoin, perhe mainitaan joka tarinassa, ja vaikka kaikki päähenkilöt eivät pidä heistä, yleensä lähistöltä löytyy kuitenkin joku, joka on valmis ylistämään Blythejen ylivertaista elämää ja viisautta. Tätä tapahtuu kirjassa niin paljon, että minultakin meni hermot muutamaan otteeseen - eivät he nyt niin täydellisiä ole! Toinen asia, mitä minun oli hankala käsitellä, on (ajankuvaan kuuluva) jatkuva seksismi. Erityisesti mieleeni jäi kohta erään novellin lopussa. Novellin päähenkilö on nainen, joka on adoptoinut pojan, vaikkei ole naimisissa eikä hänellä ole kokemusta lastenkasvatuksesta. Hänen ystävänsä tohtori Granger  on kosinut häntä elämänsä aikana useaan kertaan, ja nainen on aina kieltäytynyt. Novellin lopussa tohtori Granger komentaa (kyllä) päähenkilön menemään kanssaan naimisiin, sanoen jokseenkin näin: "Nyt sinä menet minun kanssani naimisiin eikä mitään vastalauseita!" Tämä ei ollut suinkaan ainut avoimen seksistinen kohta kirjassa, mutta järkytti minua eniten. Ei toista voi käskeä tekemään mitään tällaista, edes leikkimielisesti, kuten se on kirjassa tarkoitettu. Alkaa heti taas ahdistaa, kun vain ajattelenkin kyseistä kohtaa.

Ei varmasti yllätä ketään, kun sanon, että näin pitkässä novellikokoelmassa kaikki tarinat eivät ole kovin vauhdikkaita tai kiinnostavia. Monissa on kuitenkin omalaatuisia ja mielenkiintoisia hahmoja, jotka saavat kiinnostumaan kohtaloistaan. Tarinat ovat enimmäkseen sujuvasti kirjoitettuja ja tuttu ja turvallinen paluu Montgomeryn ja Annan maailmaan, viimeistä kertaa. Myöskään suomennoksesssa ei ollut moittimista.

Sananen vielä kirjan julkaisuvuodesta. Kuten ylhäältä näkyy, ei siitä ole kuin vajaa kymmenen vuotta. Tilannetta on selvitetty sekä kirjan alku- että jälkisanoissa: Montgomery lähetti käsikirjoituksen kustantajalleen vain päivää ennen kuolemaansa. Osa tarinoista ja runoista on synkkiä, ja tyyli erilaista kuin Montgomeryn yleensä - kenties kirjailija aavisti kuoleman lähestyvän. Kustantaja kuitenkin päätti järjestellä kirjan uudestaan ja jättää joitain osia siitä pois, ja näin syntyi Tie eiliseen (The Road to Yesterday). Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi vasta 2000-luvulla, ja se päätettiin julkaista kokonaisuudessaan, siinä asussa ja järjestyksessä kuin kirjailija itse sen oli tarkoittanut. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että näin tehtiin, sillä kirja antaa kiinnostavan kuvan etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jota Anna-kirjoissa ei käsitellä.

Kolme ja puoli tähteä

Yksi 2016- ja neljä 2017-haasteen kohtaa!

Miten elämästä selvitään hengissä? Sinner

Maggie Stiefvater: Sinner. Scholastic, 2014. S. 385.

Väristys-trilogian itsenäinen jatko-osa Sinner (suomeksi Viettelys) jäi minulta ilmestyessään lukematta, enkä juuri innostunut sen takakannesta. Eräs ystäväni kuitenkin vakuutti minulle, että se on lukemisen arvoinen, ja niinpä pyysin kirjan häneltä lainaan uudelleenluettuani trilogian loppuvuodesta. Hänen suosituksestaan luin kirjan alkuperäiskielellä, sillä ilmeisesti suomennos on melko karmeaa jälkeä.

Kaksi vuotta Ikuisuuden tapahtumien jälkeen Isabel käy sairaanhoitajakoulua Kaliforniassa ja Cole on juuri saanut uuden levytyssopimuksen - Kaliforniasta. Cole on päättänyt vakuuttaa Isabelin, ja Isabel on päättänyt olla tulematta vakuutetuksi. Hän ei kuitenkaan osaa pysyä kaukana Colesta, joka todella vaikuttaa parantaneen tapansa. Oman lisämausteensa soppaan tuo Colesta tosiTV-ohjelmaa kuvaava Baby North, joka on kiinnostuneempi katsojalukuja kasvattavasta draamasta kuin Colen musiikista tai henkilökohtaisista missioista.

Sinnerin lukeminen todella vaati sitä, että olin lukenut trilogian ensin pohjiksi alle, monestakin syystä. Tärkein lienee kuitenkin se, että tiesin miten paljon rakastan Isabelia ja Colea sekä erikseen että yhdessä. En muista enää, mitä ajattelin heistä lukiessani trilogiaa ensimmäisen kerran, mutta epäilen pitäneeni heitä jokseenkin rasittavina. Nyt vanhempana ja kokeneempana kumpikin sai paikan sydämestäni, koska he ovat sarjan ainoat hahmot jotka oikeasti tekivät jotain, ja koska he ovat niin äärimmäisen samastuttavia. Isabel on kyyninen, kuollut sisältä eikä usko rakkauteen, eikä hänellä ole mitään syytä olla mitään muuta. Cole on mennyt helvettiin ja takaisin, mutta löytänyt palasia joista kasata itseään uudestaan, ja tekee parhaansa sillä, mitä hänellä on. On todella lohduttavaa nähdä paperilla kaksi päähenkilöä, joilla on molemmilla massiivisia ongelmia, mutta silti he elävät niiden kanssa ja niistä huolimatta. Tässä kirjassa samaan sarjaan lisätään vielä Leon ja Sofia, jotka molemmat tuntuivat myös heti läheisiltä.

Kuten jo alussa mainittu ystäväni sanoi: "Se ei ehkä ole Maggielta juonellisesti oivaltavin tai hienoin kirja mut jos pitää valita joku sen kirjoista joka on saanut mut eniten tutkiskelemaan itseäni niin se on ylivoimaisesti Sinner." Tähän lausuntoon yhdyn täydestä sydämestäni. Sinner on täynnä kohtia, jotka jäävät mietityttämään ja saavat aikaan uudenlaisia oivalluksia itsestään ja maailmasta. Kirja on jatkuvasti yllättävää ja upeaa luettavaa. Olen myös sitä mieltä, että näin hahmovetoisessa kirjassa kuin Sinner ei välttämättä tarvitakaan monimutkaisia juonikuvioita. Sisältö tulee muualta.

Koen, etten osaa lainkaan kattavasti selittää, miksi tämä kirja puhutteli minua niin syvältä. En tiedä, miten sanoittaisin tämän tunteen siitä, että tässä kirjassa kaikki on vain niin kohdallaan. Siinä missä muut Väristys-kirjat saavat siirtyä lempikirjojeni joukosta rahvaan joukkoon, saa Sinner kunniapaikan heti Potterien vierestä.

Viisi tähteä.

Neljä kohtaa HelMetin 2017-haasteesta.