Kuningas järkäleiden joukossa: Taru sormusten herrasta

Hei taas pitkästä aikaa! Koulu on jälleen vienyt minut mukanaan ja sekä lukeminen että bloggaaminen on jäänyt vähiin, mutta yritän nyt saada nämä muutamat postaukset ulos ennen kuin jono jälleen kasvaa entisiin mittoihinsa. Ensimmäisenä kovimman luokan klassikkokamaa.

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. WSOY, 1973-1975. S. 893 (liitteineen 981). Englanninkielinen alkuteos The Lord of the Rings julkaistu vuosina 1954-1955.

Luettuani loppuun Mercy Fallsin sudet olin edelleen vanhempieni luona ilman hyllyäni täynnä vielä lukemattomia kirjoja: oli siis aika turvautua toiseen uudelleenlukuun. Harkitsin Varjojen kaupunkeja, kun äkkiä muistin, että olen vuosikaudet luvannut itselleni ja ympäröivälle maailmalle lukea uudestaan Tarun sormusten herrasta. Joululoma tuntui täydelliseltä ajankohdalta tätä projektia varten, ja sainkin Sormuksen ritarit laskettua vielä edellisen vuoden kirjasaldoon. Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat sitten vuoden 2017 ensimmäiset kirjat.

Sananen kirjojen jaosta. Aion arvioida koko trilogian yhtenäisenä teoksena, sillä sellaiseksi Tolkien sen kirjoitti ja sellaisena hän olisi sen julkaissut, jos olisi saanut kustantajansa suostumuksen. Aion kuitenkin laskea sen saldoihini kolmeksi eri kirjaksi kuten jo kävi ilmi, sillä olen ahne teknisesti tässä on kolme eri kirjaa. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin teos on myös sisäisesti jaettu kuudeksi eri kirjaksi, mutta selkeyden vuoksi viittaan näihin "Sormuksen ritarien ensimmäinen/toinen osa" tapaan.

Luin tämän tiiliskiven viimeksi noin 12-vuotiaana, ja nyt voin varmasti sanoa, että olin liian nuori. Kärsivällisyyteni ei riittänyt Tolkienin tyylille, enkä ymmärtänyt tarinaa muutenkaan kovin hyvin. Tämä toinen lukukerta oli siis positiivinen yllätys, sillä tarina edistyi paljon sujuvammin kuin olin muistellut ja jotenkin koko hommassa oli paljon enemmän järkeä. Olin myös unohtanut isoja paloja koko tarinasta, ja yllätyin välillä kohdista, jotka olivat erilaisia kuin elokuvissa.

Esimerkkitapaus. Ensimmäistä kertaa lukiessani inhosin Kahden tornin jälkimmäistä osaa, joka keskittyy Frodon ja Samin matkaan saattueen hajoamisesta aina Mordorin rajoille. Nyt sainkin yllättyä siitä, että tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon tuossa ajassa, ja vaikka Klonkku ahdistaa minua hahmona, pystyin silti lukemaan tämänkin osan suuremmitta vaikeuksitta. Parasta on se, kuinka Tolkien luo tunnelmaa: Frodo ja Sam ovat jääneet yksin erämaahan ilman mitään keinoa tietää, mitä muualla maailmassa tapahtuu, Klonkun varassa, ja jäljellä vain tehtävä. Muut kantavat heistä huolta, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä he eivät sitä tiedä. Kahden tornin ja Kuninkaan paluun Frodon ja Samin osuudet ovat synkkä kuvaus siitä, miten maailma lopulta tiivistyy yhteen epätoivoiselta tuntuvaan missioon. Frodon fatalistiset lausumat siitä, miten he eivät voi ikinä onnistua ja kaikki on tuomittu kadotukseen, huvittivat minua, mutta tuskin sitä itse olisi kovin paljon pirteämmässä mielentilassa tuossa tilanteessa. Samin horjumatonta optimisia ja energiaa kuitenkin tarvitaan, sillä Frodo yksinään alkaisi nopeasti käydä lukijan hermoille.

Tolkienin tekemä työ laajan maailmansa ja monimutkaisen juonensa eteen on kunnioitettavaa ja arvostan sitä paljon. En kuitenkaan arvosta sitä, miten paljon Tolkien tuntuu väheksyvän naisia. Jokaikinen kirjassa kohdattu naishahmo määritellään ensisijaisesti sen perusteella, että hän on kaunis. Kaikki muut mahdolliset piirteet, kuten rohkeus tai älykkyys, ovat toissijaisia eikä niitä välttämättä mainita lainkaan. Vain ulkonäöllä on väliä. Koko kirjassa on vain kaksi naishahmoa, joilla on edes jokseenkin merkittävä rooli: Galadriel ja Eowyn. Silti Galadrielinkin päätarkoitus tuntuu olevan hänen viehättävyytensä, ja vaikka Eowynillä on tärkeä tehtävä taistelussa, hänen ulkonäöllään, traagisuudellaan ja surullaan mässäillään kaikissa mahdollisissa käänteissä. Kaiken päätteeksi Puuparran tarina entvaimoista on helposti tulkittavissa valitukseksi siitä, miten itsekkäitä ja ahneita naiset ovat halutessaan elämän ilman miehiä, ja halutessaan ja arvostaessaan elämässä eri asioita kuin miehet.

Seikkailutarinana Taru sormusten herrasta on onnistunut, joskin se voisi olla hieman nopeampitempoinen. Aikuinen lukija kuitenkin jaksaa pitää kirjasta kiinni hitaammissakin kohdissa. Tolkien kirjoittaa uskomattoman hienoja ja kylmiä väreitä aiheuttavia taistelukohtauksia, ja Konnun puhdistus oli ehkä suosikkiosioni koko tarinassa. Klassikkoasemansa tämä kirja on ansainnut, vaikka parannettavaa olisikin.

Minulla olisi lisääkin sanottavaa, mutta eiköhän tämä arvio ole jo riittävän pitkä.

Neljä tähteä

Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu avaavat siis tämän vuoden kirjasaldon, ja myös vuoden 2017 HelMet-haasteen! Seitsemän kohtaa sain heti sieltä kuitattua.

Korkean fantasian invaasio reviirilleni

Niille teistä, jotka eivät ole perehtyneitä fantasiakirjallisuuden alalajeihin, tiedotettakoon, että korkea fantasia tarkoittaa fantasiaa, joka sijoittuu kokonaan tai lähes kokonaan kuvitteelliseen maailmaan ja yliluonnollisten elementtien määrä on suuri. Teidän tulisi myös tietää, että kyseessä ei ole suosikkifantasiani... korkea fantasia on yleensä minulle vähän turhan raskassoutuista.

Toivuin viimein tarpeeksi Valtaistuinpelistä voidakseni tarttua jatko-osaan. Ainakin voin alkuun sanoa, että pidin Kuninkaiden koitoksesta enemmän. Lisäksi voin sanoa, että lopettelin tämän jo useita kuukausia sitten, mutta se on odotellut postauskaverinsa loppuun saattamista ja sen jälkeen laiskuusaaltoni väistymistä, joten arvostelu saattaa olla sen mukainen.

Westerosissa on enemmän kuninkaita kuin yhteen valtakuntaan mahtuu. Kaikki ovat vakuuttuneet omasa oikeutuksestaan valtaistuimeen ja ovat valmiit puolustamaan näkemystään. Muurin takana Yövartion veljet tutustuvat uhkaan, josta muu maa ei tiedä vielä mitään; etelässä hurjien taistelujen ja kiivaan juonittelun lomassa niin ylhäisö kuin rahvas yrittää vain pitää kiinni rakkaistaan ja pysyä itse hengissä, kun mikään ei tunnu olevan sitä, miltä se ensin näyttää. Kapeanmeren takana myös vallasta syöstyn hallitsijaperheen perijä suunnittelee matkaa takaisin synnyinsijoilleen.

Toinen kirja alkaa melko lailla siitä, mihin ensimmäinen jäi. Sota on täydessä liekissä ja päitä putoilee kuin omenia syksyisin. Kertojanäkökulmia on yhdeksän: Tyrion, Catelyn, Sansa, Arya, Bran, Jon, Theon, Daenerys ja uutena hahmona lordi (tai kuningas) Stannisin luottoritari ser Davos Merenverto. Enimmäkseen tapahtumia katsotaan siis edelleen Starkin perheen linssien läpi (yhdeksästä kertojasta heitä on viisi). Jouduttaan hajalleen ympäri maata he eivät kuitenkaan toista toistensa tekemisiä, vaan kertovat kukin omaa tarinaansa. Henkilökohtaisesti Catelynin luvut ovat minusta hieman pitkästyttäviä, kuten myös Davosin toisinaan, ja Theonista saan kylmiä väreitä. Muutoin pidän kertojista ja heidän tapahtumansa ovat kiinnostavia. Jos yritän päättää suosikkia, mieleeni tulevat heti kaikki jäljelle jääneet kuusi - en siis taida edes yrittää.

Kuninkaiden koitos ei ollut mielestäni lainkaan niin raskaslukuinen kuin Valtaistuinpeli, vaikka erittäin pitkä olikin. Tapahtumat olivat kiinnostavampia ja hahmojen erilaiset tarinat toivat vaihtelua kuvaan. Kaikista eniten minua suututtaa tässä koko sarjassa naisten objektisointi - vaikka mukana on useampi erittäin voimakas naishahmo joista pidän, keskiaikaistyylisessä maailmassa naiset nähdään ensisijaisesti miesten seksuaalista tyydyttämistä varten olemassaolevina olentoina. Hartaasti toivon, että Martinilla on oikeassa elämässään asianmukainen kunnioitus naishenkilöitä kohtaan. Silti tässäkin kirjassa on useita yksityiskohtaisesti kuvailtuja raiskauskohtauksia, joista puhuessaan miehet vain nauravat. Tämä tietenkin herättää minussa pyhän vihan näitä miehiä kohtaan, mutta ihmettelen myös, miksi Martin kokee niin suurta tarvetta korostaa naisten alistettua ja avutonta asemaa, että hänen on pakko koko ajan toitottaa sitä. Välillä minun piti pitää taukoja lukemisessa ihan vain siksi, että minua suututti niin paljon.

Eipä tässä kai muuta. Kolme tähteä.
George R. R. Martin: Kuninkaiden koitos. Tulen ja jään laulu osa 2. Kirjava, 2014. S. 778. Englanninkielinen alkuteos A Clash of Kings julkaistu vuonna 1999.

Pahoittelen kuvaa. Se on itse ottamani,
mistä johtuu kehno valotus ja rajaus.

Jos tarkkoja ollaan, Tolkienin kirjallisuus asettuu eeppisen fantasian alle, mutta ei olla tarkkoja. Aloitin Silmarillionin joskus melko pian sen jälkeen, kun olin lukenut Tarun sormusten herrasta - eli aivan liian nuorena. Kärsivällisyyteni ei riittänyt pitkällekään, joten hylkäsin projektin jonkin ajan kuluttua. Tänä vuonna istuin sitten pohtimassa, että minkä kirjan olen aloittanut, mutta jättänyt kesken? (HelMetin haastetta varten.) En yleensä tee sellaista, joten tovi tässä pohdinnassa meni, mutta ottaessani Silmarillionin hyllystä jotain aivan muuta tarkoitusta varten tajusin, että tämä on se kirja. Niinpä aloitin sen uudestaan ja tällä kertaa pääsin lähes vaivatta loppuun saakka.

Silmarillion ei ole kirja, josta voisi tehdä juonitiivistelmää, mutta yritän koota tähän keskeisimmät tapahtumat: Alussa esitellään Tolkien-universumin luojajumala, Ilùvatar, sekä muut jumalat ja maailma luodaan. Yhdestä jumalasta, Melkorista, on kuitenkin tullut liian vallanhimoinen ja hän kääntyy muita vastaan. Maailman hallinnasta taistellaan jumalten kesken. Sitten saapuvat Ilùvatarin lapsista ensimmäiset, haltiat. Osa heistä muuttaa Valinoriin jumalten luokse, osa jää Keski-Maahan. Tulevat Ilùvatarin lapsista toiset, ihmiset. Niin haltioiden kuin ihmisten ja haltioiden yhteisenä aikana käydään loppumatonta taistelua Melkoria vastaan ja lukemattomat kohtalot kietoutuvat tämän taistelun ympärille. Lopussa kerrotaan vielä Numenorin synnystä, Sauronin noususta ja mahtisormusten luomisesta. Kirjan aikajana käsittää satoja, ellei jopa tuhansia vuosia.

Aloitin Silmarillionin lukemisen jännittyneenä, sillä pelkäsin sen olevan kamalan tahmeaa ja raskasta luettavaa. Se koostuu viidestä kirjasta: Ainulindalë, Valaquenta, Quenta Silmarillion, Akallabêth ja Mahtisormukset ja Kolmas aika. Näistä pisin on Quenta Silmarillion, se on jaettu erillisiin lukuihin ja kattaa suurimman osan kirjasta. Muut osat ovat suunnilleen yhden luvun pituisia kukin. Sain yllättyä iloisesti, sillä varsinkin ensimmäiset kaksi kirjaa ovat todella kauniisti kirjoitettuja ja niiden sisältö on kiehtovaa. Kirjan puolen välin jälkeen uskoni alkoi hieman horjua, kun tarina jatkui ja sukupolvet vaihtuivat, eikä loppua näkynyt - vaikka erikoinen kirjoitustyyli oli alussa tuntunut vain mukavan eksoottiselta, alkoi se nyt hieman rasittaa lukukokemusta. Parhaiten pääsin eteenpäin, kun jaksoin istua rauhassa alas pidemmäksi aikaa. Silmarillion ei ole kirja, jota luetaan pari sivua kerrallaan. Kaikista vähiten minua kiinnosti Numenorista kertova Akallabêth, mutta viimeisen kirjan tuttuja tapahtumia oli jälleen mukava seurata.

Silmarillion on Tolkien-universumin Raamattu, kuten lienee sanomattakin selvää. Se sisältää kaikki alkumyytit ja kertomukset myöhemmältäkin ajalta "tähän päivään" saakka. Henkilöitä on runsaasti - itselläni on hyvä nimimuisti ja hahmotuskyky, joten en kokenut tätä ongelmaksi, mutta helpommin sekaatuville kirjan lopussa on henkilöhakemisto, josta voi aina tarkistaa, kenestä puhutaan. Suosittelen myös lämpimästi lukemaan alussa olevan Christopher Tolkienin esipuheen, sillä se kertoo juuri tämänkaltaisia hyödyllisiä seikkoja sekä valottaa sitä, miten tätä kirjakokonaisuutta kannattaa lukea.

Lopulta Silmarillion on huikea historiikki ja tarina hyvän ja pahan taistelusta. Se valottaa Keski-Maan historiaa äärimmäisen kattavasti, eikä minulle viime kädessä jäänyt kuin yksi kysymys: mistä hobitit oikein tulivat?

Haluan vielä esittää henkilökohtaiset kiitokseni Christopher Tolkienille isänsä työn loppuun saattamisesta sekä siitä, että hän on kieltänyt filmaamasta tätä kirjaa elokuvaksi. Eihän siitä tulisi yhtään mitään. Toiseksi haluan kiittää omaa isääni siitä, että kannustit minua lukemaan tämän kirjan ja jaksoit keskustella siitä kanssani milloin vain. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen, että jaksoin lukea tämän kirjan ja positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka tuskattomasti se sujui.

J. R. R. Tolkien (toimittanut Christopher Tolkien): Silmarillion. WSOY, 1995. S. 380. Alkuteos The Silmarillion julkaistu englanniksi vuonna 1977.

Tällä kirjalla saan kaksi kohtaa HelMet-haasteesta kuitattua. Siitä on siis nyt puolet tehty!