Synkkä, synkempi, synkin: A Line in the Dark

Malinda Lo: A Line in the Dark. Dutton Books, 2017. S. 281

A Line in the Dark on niitä kirjoja, joiden kansikuva välittää täydellisesti kirjan tunnelman. Vaikka kuva itsessään ei ole tummasävyinen, siitä tulee kuitenkin aika hyytävä fiilis, ja juuri sellainen tämä kirja on. Kun ajattelen sen värimaailmaa, mieleeni tulee talven harmaa, väritön maisema, punainen mehuroiske valkoisella peitolla, sarjakuvaruutujen toisiaan vasten loistavat värit. Mutta näiden mielikuvien seurana on selkäpiitä kylmäävä tunne.

Jess on salaa rakastunut parhaaseen ystäväänsä Angieen, ja on varma, että jonain päivänä Angie ymmärtää hänen tunteensa - kunnes rikas, yksityiskoulua käyvä Margot astelee heidän elämäänsä ja saa Angien pään pyörälle kaikilla parhailla (tai pahimmilla) tavoilla. Jessin ja Angien välit viilenevät kun Angie alkaa viettää aikaa Margotin ja tämän rikkaiden ystävien kanssa, ja Jess kääntyy sarjakuvamaailmansa puoleen lohtua hakiessaan. Tyttöjen korjaillessa välejään Jessistä alkaa näyttää, että Angie on liian syvällä Margotin maailmassa selviytyäkseen ulos vammoitta, mutta ei hätää: Jess on aina rajan toisella puolella valmiina ottamaan Angien kiinni, kun tämä kaatuu.

A Line in the Dark on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen on Jessin minäkertoja-näkökulmasta, toinen kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Jess ei ole erityisen kiva tyyppi tai hahmo, josta on helppo pitää, ja niinpä kirjaan sisään pääseminen kesti minulla useamman kymmentä sivua. Harkitsin kesken jättämistä 60:n sivun kohdalla, mutta päätin Libertén kehotuksesta lukea sivulle 100 asti, ja uudelleenarvioida siellä. Siihen mennessä olin jo saanut käsityksen siitä, millaista kirjaa luin, ja halusin lukea loppuun saakka.

Siitä huolimatta, että juonen tärkeä liikkeellepanija on Angien ja Margotin romanssi, tämä kirja ei ole missään nimessä romanttinen. Jess on kateellinen, omistushaluinen, pakkomielteinenkin ystävä, ja lukijoina näemme Margotin ennen kaikkea Jessin silmien läpi. Jessillä itsellään ei kirjassa ole romanttista juonta, eikä sellaiselle kyllä olisi aikaa eikä paikkaakaan. Jos siis romantiikka ei ole juttusi, mutta hahmovetoinen tunnelmakirjallisuus on, pidät varmaan tästä. Tunnelmaa tässä kirjassa nimittäin riittää. Kuten jo alussa sanoin, kirja jätti hyvin vahvoja mielikuvia niin visuaalisesti kuin emotionaalisesti. Erityisesti kirjan ensimmäisen puoliskon viettäminen Jessin hieman häiriintyneessä ajatusmaailmassa jättää jälkensä.

Juonessa on... heikkoutensa. Osasyy kertojan vaihtamiselle kirjan puolivälissä tuntuu olevan se, että loppupaljastusta ei voisi pitkittää loppuun saakka jos kerronta pysyisi Jessin päässä, mikä mielestäni tekee juonesta hieman ohuen. Toisaalta kuitenkin pidän kertojan vaihdoksesta, sillä Jess ei tosiaan ole henkilö, jonka päässä halusin viettää yhtään enempää aikaa kuin oli pakko. Itse asiassa toisen osan kerronta oli paitsi miellyttävämpää, myös mielenkiintoisempaa luettavaa. Iso osa toisesta osasta kerrotaan asiakirjamuodossa (spoilereiden välttämiseksi en nyt spesifioi tarkemmin, minkälaisesta asiakirjasta on kyse). Ehkä siksi minua ei siis älyttömästi häirinnyt se, että juonta tällä lailla pitkitettiin. Kokonaisuus joka tapauksessa pysyy kasassa, ja loppuratkaisu ei ole liian ennalta-arvattava.

Tämä on siis kirja queer tytöistä, joka ei millään lailla keskity siihen, että he ovat queer - näin nyt vain sattuu olemaan, ja juoni käsittelee aivan muita asioita. Tällä mielestäni vältetään se, että kirjassa annettaisiin ymmärtää, että queer tytöt ovat järjestään ikäviä ihmisiä. Vaikka tässä nimenomaisessa kirjassa nyt onkin vähän tällainen tilanne, ja varmaan sen joku niin onnistuu lukemaan, niin minusta nämä piirteet olivat kirjan hahmoissa ennemminkin rinnakkaisia kuin korreloivia. On myös tärkeää näyttää, ettei seksuaalivähemmistöön kuuluminen tee kenestäkään automaattisesti hyvää tyyppiä. Lisäksi on sanottava, että Jess tulee alempiluokkaisesta aasialaisamerikkalaisesta perheestä, mikä tuo kirjaan hyviä intersektionaalisuuden elementtejä.

Hahmot ovat monipuolisia ja ikävyydessäänkin aidon oloisia. Ehkä parasta niin hahmosuunnittelussa kuin kirjassa muutenkin on kuitenkin Jessin sarjakuva, jota hän piirtää läpi tarinan, luoden rinnakkaisuuksia elämänsä ja piirrostensa välille. Fantasiamaailma, johon Jessin sarjakuva sijoittuu, on kiinnostava, ja sarjakuva tuntuu sitovan Jessin oman elämän kohtauksia toisiinsa, välillä ennakoiden, välillä jälkiviisaasti ihmetellen. Sarjakuvan tekeminen myös näyttää Jessistä itsestään pehmeämmän, samastuttavan puolen, mitä tarina kipeästi kaipaa, jotta Jess ei ole vain katkera, ikävä tyyppi.

Kolme ja puoli tähteä

#Queer52: If I Was Your Girl

Meredith Russo: If I Was Your Girl. Usborne Publishing Ltd., 2016. S. 293

Lähestulkoon kaksi vuotta sitten ostin If I Was Your Girlin Brightonin Waterstonesista. Sittemmin se on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Tyttösi sun. Kuten niin monet muutkin sateenkaariteemaiset lukemistoni, bongasin If I Was Your Girlin alun perin YA Pridesta. Kirja kehuttiin siellä maasta taivaisiin, ja kuulin myös, että se on #ownvoices - kirjailija on itse transnainen. Sittemmin kuulin tai luin jostain, että kirja sisältää seksuaalista väkivaltaa, ja niinpä lukemisen aloittaessani suhtauduin kirjaan ristiriitaisin odotuksin. Ristiriitaiset odotukset muuttuivat lukiessani ristiriitaisiksi tunteiksi.

Amanda on transsukupuolinen tyttö, joka aloittaa pahoinpitelyn jälkeen elämänsä puhtaalta pöydältä isänsä pienessä kotikaupungissa. Hän tahtoo vain elää ja käydä koulua kuten kuka tahansa tyttö, ja löytääkin nopeasti ystäviä... sekä pojan, jolla on söpö hymy, ja joka vaikuttaa olevan kiinnostunut Amandasta. Pian Amanda joutuu kuitenkin ratkaisemaan, miten pitkälle hän voi mennä kertomatta totuutta menneisyydestään.

Arvio sisältää spoilereita. 

Sisältövaroitukset kirjalle: itsemurhayritys, pahoinpitely, seksuaalinen väkivalta/raiskausyritys, outtaaminen, transfobia, homofobia, kiusaaminen.

Yhtäältä, tämä kirja on todella söpö ja suloinen tarina omien ihmistensä löytämisestä. Amanda ystävystyy ensin kuviskurssinsa tytön kanssa, jonka nimen olen nyt täysin unohtanut, mutta joka on biseksuaalinen. Hän löytää kokonaisen ystäväporukan kolmesta muusta tytöstä, joista yksi on syvästi uskonnollisesta perheestä ja toinen paljastuu myöhemmin lesboksi. Hän tutustuu Grantiin, ja heidän suhteensa kehittyy nopeasti ja on äärettömän suloinen. Myös Amandan ystävyyssuhteet ovat ihania - rakastan aina sitä, kun kirjoissa kuvataan ystäviä, jotka oikeasti ovat ystäviä ja käyttäytyvät kuten ystävien kuuluu.

Takaumissa näytetään Amandan elämää ennen muuttoa isänsä luo, sitä kuinka hänen isänsä oli vaikea hyväksyä Amandan erilaisuutta, ja Amandan matkaa itsensä löytämiseen, samoin kuin hänen suhdetta äitiinsä sukupuolenkorjausprosessin aikana. Nämä kohdat auttavat tutustumaan Amandaan paremmin ja ymmärtämään häntä ihmisenä, ja ne tuovat kirjaan syvyyttä jota sen nopeatahtinen juoni kaipaa. Amandan isällä on myös tapahtumahetken kerronnassa vaikeuksia hyväksyä Amandaa, mutta hän yrittää kovasti, ja se lisää realismin tuntua. Tiedän, ettei minunkaan muunsukupuolisuuteni hyväksyminen ollut vanhemmilleni aivan helppoa, ja se vaati työtä. Tärkeintä on se, että yrittää.

Toisaalta tämä kirja putoaa aivan samaan, hyödyttömään, turhauttavaan juonikuvioon kuin niin moni muukin HLBT+ ihmisistä kertova kirja (esim. Simon Vs., Inheritance, Symptoms of Being Human): outtaamiseen. Amanda ei alkuun kerro menneisyydestään kenellekään uudessa kotikaupungissaan, ja kun hän lopulta kertoo, tämä "ystävä" (arvion alussa mainittu bi-tyttö) päätyy käyttämään tätä tietoa häntä vastaan ja outtaamaan hänet koko koululle. Tämä johtaa raiskausyritykseen ja väkivaltaan sekä traumaattiseen eroon Grantista. Suloisen ja kevyehkön kirjan jälkeen tämä loppu on todella raskasta ja ahdistavaa luettavaa. Tiedän, että nämä asiat ovat realistisia: outtaamisia tapahtuu, ja transihmiset kohtaavat paljon väkivaltaa, mutta olen väsynyt lukemaan niistä. Olen väsynyt siihen, että kirjoissamme pitää aina olla kurjaa ja ikävää. Ja toki tiedän, etteivät läheskään kaikki HLBT+ kirjat käytä outtaamisjuonta, mutta riittävän monet käyttävät, että se tuntuu liialta. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, etteivät läheskään kaikki sateenkaarikirjat käsittele kaapista tulemista, mutta niistä, jotka käsittelevät, moni käsittelee sitä nimenoman outtaamisen kautta, vaikka vaihtoehtojakin olisi. Jos et keksi, mitä ne vaihtoehdot ovat, lue esim. Leah on the Offbeat, George, tai Running with Lions. Lisäksi samasta juonenpätkästä on vielä nostettava esiin, että outtaamisen tekee nimenomaan biseksuaalinen henkilö, mikä ikävästi vahvistaa stereotypiaa bi-ihmisistä epäluotettavina tyyppeinä. Ei näin.

Kolmas asia mistä voi olla montaa mieltä on se, että Amandan tarinaa ja olemusta on siloiteltu mahdollisimman helposti sulatettavaan, normatiiviseen muottiin. Itseäni tämä ei häirinnyt, ja ymmärrän miksi Russo on tehnyt tämän ratkaisun (hän selittää tätä kirjan lopussa), mutta tiedän lukijoita, joita se on ärsyttänyt valtavasti. Kirjassa on kuitenkin esiintyy myös muunlaisia transihmisiä, joten lukijalle ei jää kuvaa, että kaikki transihmiset ovat täysin binäärisiä, aina tienneet identiteetistään, menevät helposti kokemansa sukupuolen edustajasta, ovat heteroita, jne.

Hyvin kaksijakoiset fiilikset tästä kirjasta, siis. Toisaalta niin söpö ja niin tärkeä tarina, toisaalta niin synkkä ja turhauttava loppuhuipennus. Vaikka aivan loppu onkin toiveikas, ja vaikka rakastan sitä että Amandan ystäväporukka ei ikinä käänny häntä vastaan, en vain pääse yli tästä outtaamisjuonesta.

Kolme tähteä.

#Queer52: Queens of Geek

Jen Wilde: Queens of Geek. Swoon Reads, 2017. S. 262

Kävin syksyllä ystäväni kanssa Tukholmassa (tästä on ollut puhetta aiemminkin, jos oikein muistan) ja raahasimme kotiin naurettavan määrän kirjoja. Yksi niistä oli Queens of Geek, jonka löytäessäni ilostuin suuresti, sillä se kuuluu #Queer52 -haasteen kirjoihin, mutta sitä ei ollut saatavilla Helsingin eikä Tampereen kirjastoista. Kirjalla on ihana nimi, ja pidän myös kannesta (yksinkertainen, ja silti huomiotaherättävä!), joten eräänä toukokuisena iltana tartuin siihen tarkoituksenani vain päästä alkuun. Kahdelta yöllä huomasin että kirja oli lopussa, ja että kello oli kaksi yöllä.

Australailaiset Tay, Jamie ja Charlie pääsevät Charlien menestyneen Tube-kanavan ja indieleffan ansiosta toteuttamaan unelmaansa: osallistumaan popkulttuurin suurimpaan tapahtumaan SupaConiin. Neljässä päivässä on aikaa niin upeille kokemuksille, uusille ystäville, romanssille, kuin ongelmillekin. Viimeisiä aiheuttaa erityisesti Tayn ahdistushäiriö ja Charlien entinen poikaystävä ja vastanäyttelijä, joka ilmestyy coniin täysin pyytämättä ja yllättäen.

Queens of Geekin pinkki kansi on kuin varoitus sen sisällöstä: silkkaa hattaraa. Tämä kirja on kaksi ja puolisataa sivua niin sokerista fluffia, että mikään hampaiden harjaus ei sen jälkeen enää auta pelastamaan tilannetta. Neljään päivään ja tähän kohtuullisen lyhyeen sivumäärään ei ole mahdutettu vain yksi vaan kaksi romanssia: Tayn ja Jamien long-time-coming rakkaustarina, sekä Charlien ja hänen etäihastuksensa Alyssa Huntingtonin instalove. Kaikki ovat ihmisinä ihania ja rakastettavia (paitsi tietenkin mainittu ex-poikaystävä, joka on ihmisenä vain kamala ja hirveä). Juoni rakentuu pääasiassa romanssien varaan, ja vaikka siihen on yritetty rakentaa konfliktinpoikasta loppuun, ei se oikein kanna. Hattaraa, hattaraa, HATTARAA.

Reiluuden nimissä on sanottava, että kirjassa käsitellään paljon hyviä, tärkeitä, vakaviakin aiheita, kuten mielenterveysongelmia ja autismia, sekä seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja kaapissa olemiseen ja kaapista tulemiseen liittyviä asioita. Tay kärsii ahdistuksesta, ja hänellä on aspergerin syndrooma, ja olen lukenut muilta arvioijilta, että molempia kuvataan hänen kauttaan hyvin. Tay on todella suloinen ja ihana, ja hänen tarinansa sisältää paljon itsensä ylittämistä ja pelkojen voittamista, mikä on voimauttavaa luettavaa. Charlie on biseksuaalinen itäaasialainen tyttö, ja kirjassa käsitellään hänen ja Alyssan kautta epäterveitä parisuhteita sekä joitain biseksuaalisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Charlie on myös virkistävän peloton ja aito (ei ärsyttävällä Tyhmä Tyttö -tyylillä, vaan oikeasti). Lisäksi porukkaan kuuluu Jamie, joka on kiltein ja hellin ja täydellisin miesolento, jota maa päällään kantaa - eli siis hieman turhankin. Rakastan kilttejä poikia, mutta Jamie kaipasi vähän särmää. Eli kuten sanottu, kaikki ovat ihania ja rakastettavia, mutta erityisesti Jamie, ja ehkä hahmojen olisi hyvä olla myös vähän jotain muuta kuin ihania ja rakastettavia.

Juonesta täytyy vielä sanoa, että se on hyvin nopeatahtinen, niin hyvässä kuin pahassa. Tarina etenee hyvää tahtia, ja siksi se tulikin luettua yhdessä illassa/yössä. Mutta se myös tarkoittaa, näin lyhyessä kirjassa, että kaikki tuntuu hieman kiirehdityltä. Myös neljän päivän aikajänne antaa osansa kiireen tuntuun. Mihinkään ei ehditä pysähtyä, eikä juonen tai hahmojen kehittymiselle juuri ole aikaa, sillä KIIRE NYT MENNÄÄN.

Ihanaa tässä kirjassa on hyvän ja monipuolisen representaation lisäksi kaikki se nörttiys. Kuten sanottu, kirja sijoittuu coniin, ja fandom-kulttuurin fanipuolta tuodaan esiin Tayn kautta, kun taas fanituksen kohteena olemisen puolta Charlien kautta. Molemmat ovat mielenkiintoisia näkökulmia, toinen selkeästi tietenkin tutumpi kuin toinen. Popkulttuuriviittauksia viljellään oikealle ja vasemmalle, Tay kirjoittaa Tumblr-postauksia, ja kaiken kaikkiaan fanitus, con-elämä ja yhdessä innostuminen on kuvattu todella aidosti. Siltä osin kirja tuntui kuin olisin tullut kotiin.

Pidin Queens of Geekista. Siinä vain oli mielestäni hiottavaa. Lisää särmää ja konfliktia ihmsiin ja juoneen, hieman rauhallisempi tahti, ja olisimme jo aika lähellä täydellistä kirjaa. Representaation ja asetelman aitouden osalta ei mitään valittamista.

Neljä tähteä

Yksi kohta uusimmasta HelMet-haasteesta

Matkalla suursuosikiksi: Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda

Becky Albertalli: Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda. Penguin Books, 2015. S. 303

Vanhempieni kotona minulla oli huoneessani erillinen lempikirjahylly. Enää minulla ei sellaista ole, mutta pidän edelleen päässäni mentaalista lempikirjahyllyä. Toisen lukukerran jälkeen Simon Vs. on ehdottomasti varmistanut paikkansa siellä.

Kukaan ei tiedä Simonin olevan homo paitsi Blue, hänen mysteerinen sähköpostikirjekaverinsa, johon hän on vähä vähältä rakastumassa - ja nyt Martin Addison. Martin löytää Simonin sähköpostit ja käyttää niitä kiristääkseen Simonia auttamaan häntä puhumaan Abby Susolle, uudelle tytölle, joka on Simonin ystävä. Simon suostuu, sillä hän ei tahdo menettää Blueta, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Riittääkö Simonin vasemmalla kädellä tehty auttaminen Martinille? Ja riittääkö Simonille tuntea Blue vain läppärinsä ruudulla?

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran viime vuonna loppuvuodesta, ja alkuperäinen arvioni löytyy täältä. Aion siis tällä kierroksella keskittyä arviossani enemmän yksityiskohtiin, joita tässä kirjassa rakastan tai jotka eivät aivan vakuuttaneet. Kaiken kaikkiaan voin kuitenkin sanoa, että rakkauteni tätä kirjaa kohtaan on suuri ja loppumaton.

Ensinnäkin täytyy tuoda esiin Simonin ja Bluen sähköpostit. NE OVAT SÖPÖIN ASIA IKINÄ JA OLEN VALMIS TAPPELEMAAN TÄSTÄ. Vaikka koko kirjan kerrontaa lukee mielikseen, sähköpostien ei haluaisi ikinä loppuvan. Niiden turvallinen, onnellinen, happy-place tunnelma suorastaan valuu ulos sivuilta ja kietoo lukijan itseensä. Sähköpostien loppuminen tuntuu rikolliselta. Jos Becky Albertalli julkaisisi kirjan, jossa olisivat kaikki Simonin ja Bluen sähköpostit eikä mitään muuta, olisin ensimmäisenä ostamassa sitä.

Otetaan toiseksi asia, josta hiukan mutristelen huuliani. Se ei ole enää sama kuin viime arviossani - nyt ajattelen, että vaikka tämä on edelleen turhauttava piirre, se istuu tämän kyseisen kirjan juonen kulkuun ja toimii kirjan kontekstissa. (Voit lukea alkuperäisestä turhautumisestani ensimmäisen arvion spoileriosiosta.) Tällä kertaa minua harmitti kohta, jota ihmettelin ensimmäiselläkin lukukerralla, mutta jonka ehdin jo unohtaa ennen arvioni kirjoittamista. Simon nimittäin puhuu vanhemmistaan useaan kertaan siihen sävyyn, että he eivät ole kovin tiukkoja asioista, autolla ajamista lukuun ottamatta. Sitten kuitenkin, kun Simon tulee kännissä kotiin kirjan loppupuolella, hän joutuu kahdeksi viikoksi arestiin, ja hänen vanhempansa ottavat koko jutun todella ärsyttävän vakavasti. Tämä tuntuu olevan täysin ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä Simonin vanhemmista on aiemmin kerrottu, ja millainen kuva heistä on annettu. Elokuvassa kohtaus hoidetaan tavalla, jota heiltä odottaisin, ja olen ikuisesti kiitollinen siitä. Täytyy vielä lisätä, että muutenkin inhoan rangaistuksena sitä, että otetaan puhelin ja läppäri teiniltä pois. Se on yksityisyyttä loukkaavaa ja todella kontrolloivaa. Sitä paitsi, kuka 17-vuotias ei juo? (Minä, kun olin 17, mutta noin niin kuin yleisesti.) Kukaan ei vahingoittunut, Simon ei ajanut autoa humalassa, mitään pahaa ei tapahtunut. Chill the eff out.

Kolmanneksi haluan kiinnittää huomioni jo edellämainittuun kerrontaan. Se toimii upeasti kahdella tasolla. Ensinnäkin Becky Albertallin kirjoitustyyli on sellainen, mikä vetää mukanaan ja saa kaiken tuntumaan älyttömän aidolta. Siitä huolimatta, etten ole 17-vuotias yhdysvaltalainen homopoika, tämä kirja saa minut vakuuttumaan siitä, että olen. Jokainen tunne tulee iholle ja kirjassa on aivan uskomaton intensiteetti. Toiseksi Simonilla on todella vahva oma ääni. Tajusin tämän vasta nyt, luettuani sekä Simon Vs.:n kahdesti että Leah on the Offbeatin välissä - niitä yhdistää Albertallin aito ja mukanaanvievä kirjoitustyyli, mutta niitä erottaa hahmojen aivan erilaiset kertojanäänet. Simon puhuu kuten Simon puhuu, ei vain kuten kuka tahansa teinikirjan päähenkilö, ja Simon myös kirjoittaa kuten hän puhuu, mistä Bluekin huomauttaa. Se on suloista, ja osoittaa, miten paljon työtä Albertalli on hahmoihinsa laittanut.

Viimeiseksi haluan sanoa kirjan lopusta, siis ehkä viimeisistä kahdestakymmenestä sivusta tai niillämain. Kun kaikki on ratkennut ja tarina ei kuitenkaan lopu vielä siihen. Tämä on parasta koko kirjassa. Tuo lyhyt näkymä oikean seurustelusuhteen ensiaskeliin nostaa tämän kirjan muiden vastaavien tarinoiden yläpuolelle: kaikki ei lopu yhteen päätymiseen, vaan siitä kaikki vasta alkaa.

Neljä ja puoli tähteä.