Vuonna 1996 Emma kuuluu niihin harvoihin amerikkalaisteineihin, joilla on kotonaan internetyhteys. Yhdessä naapurinpojan Joshin kanssa Emma törmää salaperäiseen nettisivustoon nimeltä Facebook. Uskomatonta kyllä, sivusto vaikuttaa näyttävän heidän elämänsä viidentoista vuoden päästä. Emman ja Joshin navigoidessa tietään läpi tavanomaisen elämänsä he huomaavat, miten heidän tekonsa vaikuttavat Facebookin näyttämään tulevaisuuteen. Kyseessä ei sittenkään ole huolellisesti suunniteltu pila... ja tulevaisuuteen on helppo hukkua.
En itse ole suuri Facebookin käyttäjä; olin 17 kun tein ensimmäisen Facebook-tilini, ja senkin väärällä nimellä, italian kurssejani varten. Kävin Facebookissa näiden kurssien puitteissa maksimissaan kymmenen kertaa. Katsoin kirjaa lukiessani Facebookia siis melko lailla yhtä mistään mitään tietämättömänä kuin Emma ja Josh. (Tein sittemmin oikean tilin, mutta vasta tämän kirjan lukemisen jälkeen ja täysin siihen liittymättömistä syistä. En ole erityisen innostunut sen käyttämisestä.) Minulle kirjasta siis puuttui nykyajan Facebook-kansalaisen ylemmyydentunto, mutta se ei haitannut. Monille kirjassa on ollut myös paljon tietokonenostalgiaa - hitaat latausajat, netti ja puhelin toimivat samaa linjaa pitkin... itsehän olen syntynyt vuonna 1996, joten minulle nämä olivat enemmänkin huvittavia menneisyysasioita. Juttuja, joista olen kuullut, mutta joita en ole joutunut kokemaan.
Vielä lukemisen jälkeenkin kirjan idea ja nimi kiehtovat minua. Valitettavasti toteutuksessa on kuitenkin parantamisen varaa. Emma on niin ärsyttävä, että hänen takiaan koko kirja meinasi jäädä kesken. Emma on kitisijä. Mikään ei kelpaa, mikään ei ole tarpeeksi hyvä. Hän on myös rasittavan putkinäköinen ihmissuhteissaan ja tulevaisuutensa suhteen. Josh on mukava, mutta hänen lukunsa ovat liian lyhyitä kompensoidakseen kunnolla Emma-yliannostusta. Emma tekee hallaa koko kirjalle, sillä juoni sinällään on aivan kelvollinen, mitä nyt hieman avioliittokeskeinen. Emman ja Joshin keskinäistä suhdetta käsitellään hyvin, kun hyväksyy, ettei siitä tule mitään erilaista tai yllättävää.
Sinä ja minä sitten joskus on kirjoitettu elävällä kielellä, joka jättää voimakkaita mielikuvia ja kirkkaita värejä mielen pinnalle. Valitettavasti suomennos ei ole parhaasta päästä, vaan tökkii tasaisesti läpi kirjan. Tekstin sujumattomuudesta ja Emman ärsyttävyydestä huolimatta tästä kirjasta jäi kohtalaisen positiivinen fiilis. Erityisesti pidin tavasta, jolla Facebook-episodi ratkesi. Se oli siisti ja tyylikäs, eikä lainkaan pakotettu tai epäuskottava. Olin erityisen tyytyväinen, sillä olin kirjaa lukiessani pohtinut, miten tästä päästään järkevästi eroon. Loppukohtaus on vielä pakko mainita. Se oli niin siirappinen, että alkoi yököttää. Ymmärrän, että tämä kohtaus tarvittiin, mutta holy shit! Jotenkin tyylikkäämmin sen olisi voinut tehdä. Tuntui, että sivut tihkuivat sokeria sormiini.
Kaksi ja puoli tähteä.
Jay Asher ja Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus. Otava, 2012. S. 317. Englanninkielinen alkuteos The Future of Us julkaistu vuonna 2011.
Sinä ja minä sitten joskus kuittaa minulle HelMetin 2016-haasteesta neljä kohtaa!
