Ihmisyyden hauras raja: The Swan Riders

Erin Bow: The Swan Riders. Lukenut Madeleine Maby. Simon & Schuster Audio, 2016. Kesto 10 h 25 min.

The Swan Riders on toinen osa Prisoners of Peace -duologiassa, jonka avausosan The Scorpion Rulesin luin vain pari viikkoa aikaisemmin. Gretan ja Talisin maailma oli jäänyt mieleni päälle, enkä voinut luopua siitä, joten oli pakko jatkaa lähes suoraan toiseen osaan.

Seuraavissa kappaleissa spoilereita ensimmäisestä kirjasta.

Gretan uusi elämä tekoälynä ei ala täysin vaivattomasti monessakaan mielessä. Hänellä ja Talisilla on edessään pitkä ratsastus Saskatchewanista Punaisille vuorille tekoälyjen kotipaikkaan, eikä Greta osaa ratsastaa. Matkan aikana hänen täytyisi pitää orgaaninen mielensä rikkomasta uutta tekoälyminäänsä. Ja lisäksi on tietenkin otettava huomioon se, että Pan-Polar Confederacy kapionoi avoimesti Talisin valtaa vastaan, eikä kapinallisten kohtaaminen avoimella preerialla vain kahden joutsenratsastajan suojaamana olisi ideaali tilanne kenellekään.

Aloittamista ennen minua epäilytti kaikista eniten se, osaisiko Erin Bow kirjoittaa uskottavasti ensimmäisessä persoonassa tekoälyn näkökulmasta. Huoli ei ollut täysin aiheeton, mutta enimmäkseen olin positiivisesti yllättynyt. Greta oli ihmisenäkin rauhallinen ja harkitseva, ei suuri tunneihminen, joten muutos tekoälyksi ei lopulta ole hänen persoonallisuudessaan niin suuri. Se kuitenkin kietoutuu jokaiseen muuhun olemisen yksityiskohtaan hyvin kiinnostavalla tavalla, ja luonnollisesti mielen päälle jää iso kysymys: mitä tarkalleen ottaen on ihmisyys ja inhimillisyys? Mieleeni jäi myös, miten kirjassa käsitellään tiedon ja taidon eroa. Vaikka voit ladata aivoihisi kaiken olemassaolevan teoreettisen tiedon ratsastamisesta, fyysisen taidon oppiminen vie silti aikaa, sillä kehon täytyy tottua tekemään asioita, joita se ei ole aiemmin tehnyt. Tämä oli mielestäni erittäin kiinnostavaa ja asia, jota en ollut aiemmin ajatellut.

Spoilerit ohi

Ehkä lempiasiani tässä kirjassa on se, että Talis on läsnä koko ajan, ja saamme tutustua myös hänen menneisyyteensä. Sieltä paljastuukin yllättävän inhimillinen hahmo, ja on sekä hauskaa että koskettavaa lukea Talisin maailmanvalloituksen alkuvaiheista. Talis jaksaisi kiehtoa ja viehättää minua vielä vaikka kuinka monen kirjan verran, ja erityisesti Talis/Rachelin hahmokehitys tässä kirjassa on kirjailijan taidonnäyte. Se hiipii sisään vähän kerrallaan, rakentuu kaikella luontevuudella, kunnes sisään pamahtaa toinen kopio Talisista (Two), ja kontrasti Twon kanssa osoittaa, kuinka huiman matkan Talis/Rachel on verrattain lyhyessä ajassa tullut. Lisäksi hahmo luo epätavallisen mutta mielenkiintoisen kaikupohjan pohdinnoille identiteetistä ja sukupuolesta erityisesti ei-binäärisen linssin läpi.

Ensimmäinen kirja keskittyy pitkälti panttivankilasten elämään leirillään, ja kontakti ja tieto ulkomaailmasta on hyvin rajallista. The Swan Ridersissa opitaan Talisin historian lisäksi myös joutsenratsastajista, kuten kirjan nimikin kertoo, ja heidän elämänsä ja asemansa ovatkin lopulta juonen kannalta avainasemassa. Se, miten tämä juonikuvio rakentuu, oli mielestäni hieman hämmentävää eikä aina täysin koherenttia, mutta pidin sitä kuitenkin sekä mielenkiintoisena että ajatuksia herättävänä. Joutsenratsastajien kautta pohditaan muun muassa uskollisuutta, yhteisöä, uhrauksia ja ihmisen kehollisia oikeuksia.

Voisin pohtia todennäköisesti sivukaupalla sitä, kuinka ilahduttavan erikoinen Bown luoma maailma on. Kuten jo edellisessä arviossa sanoin, siinä yhdistellään ovelasti ilmastonmuutosdystopiaa ja robottien ylivalta -dystopiaa, mutta siitä myös puuttuu yksi YA-dystopian tyypillisimmistä piirteistä: hallitsevan vallan kaataminen. Talis ei ole kasvoton paha, vaan läsnäoleva hahmo, josta ei voi olla pitämättä ja jota ei voi olla ymmärtämättä. The Swan Ridersissa Greta ja Talis käyvätkin paljon keskustelua maailman hallinnasta ja siitä, mikä on hyväksyttävää hallitsijakäytöstä ja mikä ei, mutta vaikka Greta tahtoo muuttaa asioita, hän ei muuta niitä johtamalla kapinaa tai salamurhayritystä Talisia vastaan (joskin kirjassa muutoin on viihdyttävää pohdintaa siitä, olisiko Talisia edes mahdollista oikeasti tappaa). Tämä genren rajoihin sopimattomuus viehättää minua Bown maailmassa suuresti, ja jos hän ikinä kirjoittaa lisää kirjoja samassa maailmassa, tahdon varmasti lukea ne.

Neljä tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
32. Kirjan nimessä on ammatti
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

#Queer52: The Scorpion Rules

Erin Bow: The Scorpion Rules. Lukenut Madeleine Maby. Simon & Schuster Audio, 2015. Kesto: 10 h 21 min

Olin kuullut The Scorpion Rulesista aiemminkin, mutta en ollut kiinnostunut siitä kovinkaan paljon. Nyt kirja tuli kuitenkin minulle juuri oikeaan aikaan.

Veden puutteen johdettua maailman sotien sarjaan tekoäly Talis otti kontrollin omiin käsiinsä ja muutti sääntöjä ehkäistäkseen enempää väkivaltaa: jokaisen valtionjohtajan on annettava oma lapsensa Talisin panttivangiksi, ja jos valtiot alkavat sotia, niiden panttivangit kuolevat. 17-vuotias Greta on Pan-Polar Confederacyn panttivanki, ja vain muutaman kuukauden päässä 18:sta syntymäpäivästään ja vapaudesta, kun leirille tuodaan Elián, jonka isoäidin johtama uusi valtio tarvitsee kipeästi Gretan äidin hallinnoiman pohjoisen vesivarantoja. Synkkä kohtalo uhkaa kumpaakin nuorta, ellei Greta ole valmis luopumaan säännöistä, joiden kanssa hän on kasvanut ja joiden varaan hänen koko elämänsä perustuu.

Olen lukenut tästä kirjasta paljon arvioita, joissa sitä syytetään tylsäksi ja hitaaksi, ja voin ymmärtää tämän näkökulman. Kirja tapahtuu Talisin panttivankileirillä entisen Kanadan Saskatchewanin alueella, keskellä preeriaa eli ei mitään. Tarinassa on paljon oppitunteja ja maataloustyötä. Minusta tämä kaikki on kuitenkin kirjoitettu kiehtovasti, ja kirjaa kuunnellessani nauroin ääneen monta kertaa. Jotkut valittavat, että vuohista puhutaan liikaa; minusta vuohet olivat aivan huippuja ja lisäsivät kirjan viihdearvoa huomattavasti. Erin Bown kirjoitustyyli ja erityisesti hänen ihastuttavat, moraalisesti kyseenalaiset hahmonsa ovat äärimmäisen viihdyttäviä ja huumori kannatteleekin tätä kirjaa olemasta liian masentava tai hurja. Siinä on monia rankkoja aiheita ja kohtauksia, kuten kuolemaa, kidutusta, sotaa ja menneisyyden traumoja, mutta silti päällimäisenä mieleeni jäi, miten viihdyttäviä etenkin Talis ja Elián ovat.

Bown luoma maailma on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Siinä yhdistetään nykyinen ilmastokatastrofidystopia perinteiseen robotit-ottavat-vallan-dystopiaan, ja yhdistelmä toimii herkullisesti, mutta siinä on myös paljon uutta ja omaa. Etenkin tekoäly Talis ja hänen moraalisen moraalittomat ratkaisunsa mietityttävät ja kiehtovat minua edelleen. Hänen puolellaan ei oikein voi olla olematta, mutta toisaalla on Elián, joka ei ole kasvanut systeemissä muiden leirin lasten tavoin. Hän vastustaa jokaista sääntöä ja kärsii siitä kipeästi, eikä hänenkään puolellaan voi olla olematta. On myös kiinnostavaa seurata, kuinka Eliánin väsymätön kapina herättelee pikkuhiljaa myös muut leirin lapset näkemään tilanteensa epäoikeudenmukaisuuden. Jopa mallipanttivanki Greta joutuu uudelleenarvioimaan kaiken sen, mihin on aiemmin uskonut, ja kirjasta jääkin hyvin vahvasti tunne, etteivät asiat lähes ikinä ole mustavalkoisia.

Greta on hyvin pidättyväinen ja valmistautunut kuolemaan kunniansa säilyttäen, mutta minusta hänellä on silti vahva oma kertojanäänensä. Monien mielestä hän on mielenkiinnoton, mutta minua puhutteli se, miten Greta ei kertojana ole tyypillinen kapinallinen teinityttö, jonka impulsiivinen ja johtopäätöksiin syöksyvä toimintatapa johtaa juonen kaikkiin ongelmiin. Greta katsoo faktoja, harkitsee niitä, ja tekee ratkaisuja asioihin perehdyttyään. Arvostin tätä. Elián tuo kirjaan impulsiivisen puolen, mikä on myös tervetullutta toiminnan ylläpitämiseksi, mutta siedin häntä paremmin sivuhenkilönä.

Romanssin osalta kirja menee vähän pariinkin suuntaan, ja kumpaankin aika nopeasti. Toisaalta pidin siitä, että romanssi on hyvin sivuosassa tarinaa; toisaalta olisin ehkä kaivannut sille hieman lisää tilaa rakentua. Se, mitä pääromanssista on, on kuitenkin kaunista ja koskettavasti kirjoitettu. Lisäksi kirjaan mahtuu useammankinlaista sateenkaarisuhdetta, mitä arvostan.

Äänikirjan lukijasta on vielä sanottava sen verran, että minulla kesti hieman tottua lukutyyliin, enkä tiedä lämpeninkö sille koskaan täysin. Gretan kerronta ja kaikkien panttivankileirillä kasvaneiden lasten puhe luetaan hyvin katkonaisella tyylillä, mikä sai minut ensin epäilemään, että nauhoitteessa oli jotain vikaa - myöhemmin Greta mainitsee leirin aksentin olevan "clipped", jolloin lukutavassa alkoi olla järkeä. Ainakin se on uniikki. Madeline Maby tekee myös selkeästi erottuvat, erinomaiset eri hahmojen äänet, ja hänen äänensä kaikissa sen hahmovariaatioissa on todella miellyttävä kuunnella.

Neljä tähteä.

Kirja kuittaa seuraavat kohdat HelMetin 2019-haasteesta:

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
19. Et pidä kirjan nimestä
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
29. Kirjassa nähdään unia

Odottamattoman ilahduttava: Love Is the Drug

Alaya Dawn Johnson: Love Is the Drug. Arthur A. Levine Books, 2014. S. 335

Joulut on nyt jouluiltu ja muitakin henkisiä esteitä selvitetty, ja on aika palata kirja-arvioiden pariin. Vuotta on enää muutama päivä jäljellä ja kirjoja vielä arvioimatta enemmän kuin yhden käden sormia, eli joulukuun blogimaraton venyy tänäkin vuonna tammikuun puolelle. Pitemmittä puheitta lienee siis paras mennä asiaan: Poimin tämän kirjan kesällä kirjastosta sen kornista nimestä huolimatta, sillä takakansiteksti oli mielenkiintoinen. En kuitenkaan odottanut suuria, ja tällä kertaa sain yllättyä positiivisesti.

Emily Birdillä on täydellinen elämä, johon kuuluu täydellinen poikaystävä, täydellinen Ivy League -tulevaisuus, ja vanhempiensa täydellisenä tyttärenä oleminen. Ainut Birdin elämän pintaan säröjä nakertava tekijä on hänen ystävänsä Coffee, kemianero ja koulun huumediileri. Eräänä iltana riideltyään Coffeen kanssa jotain tapahtuu, ja Bird herää kymmenen päivää myöhemmin sairaalasta muistamatta riidan jälkeisestä ajasta mitään. Samalla maailma on ajautunut kaaokseen uuden, v-influenssaksi kutsutun viruksen levittyä tappavaa vauhtia lähes kaikkialle. Valtion palkka-agentit eivät jätä Birdiä rauhaan, ja hän alkaa epäillä tietävänsä jotain, mikä voisi olla tuhoisaa USA:n hallitukselle. Ainut ongelma on, ettei hän muista sitä.

Love Is the Drug imaisee lukijan mukaansa heti alusta odottamattomalla voimalla. Oletin kirjan olevan keskinkertainen teinidystopia/seikkailu/romanssi, mutta se olikin niin paljon enemmän. Lähes kaikki kirjan hahmot ovat amerikanafrikkalaisia tai muita ei-valkoisia, mikä on upeaa. Rotukysymysten ohella kirjassa käsitellään ymmärtävällä otteella myös luokkeroja ja Birdin erittäin vaikeaa ja monimutkaista suhdetta vanhempiinsa, erityisesti äitiinsä. Kaikki nämä kietoutuvat yhteen luomaan Birdin elämän, joka nopeasti tuntuu omalta. Päähenkilöt ovat moniulotteisia ja hyvin rakennettuja hahmoja, ja myös muutamat sivuhenkilöt ovat saaneet ansaittua huomiota. Kirjan pahis olisi ehkä kaivannut hieman enemmän luonteenpiirteitä sen ohella, että hän on paha, mutta toisaalta hän oli niitä hahmoja, jotka ovat niin vastenmielisiä että heitä rakastaa vihata.

Kirjan juoni on nopeatempoinen ja vaatii lukijalta tarkkaavaista seuraamista. Bird ja Coffee operoivat pitkälti hallitusjuonien ja salaliittoteorioiden maailmassa, ja niinpä varsinaisten action-kohtausten sijaan heidän eri löytöihinsä tulee keskittyä pysyäkseen perässä juonen liikkeistä. Se kävi ainakin toisinaan minulle hieman hankalaksi, mutta lopulta iso kuva hahmottui aivan riittävän hyvin. Kirjassa asetettu skenaario on myös hyvin aidon tuntuinen: biologisen sodankäynnin takia vapautunut vaarallinen virus, karanteenit, rokotteet, salailu ja bioterrorismin uhka eivät tuntuneet millään lailla kaukaa haetuilta. Mielenkiintoni pysyi yllä koko kirjan ajan, ja oli hauskaa nähdä, miten kaikki lopulta liittyi toisiinsa.

Tämä kirja oli ehdottomasti syksyn yllättäjä. Sekä sen juoni että toteutus olivat paljon paremmat kuin etukäteen odotin, ja arvostin erinomaisesti tehtyä ei-valkoista (sekä hieman myös ei-heteroa!) representaatiota.

Neljä tähteä.

Vähäeleisyydessään kaunis: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012. S. 330.

Tämä kirja on ollut lukulistallani yläasteelta asti, mutta syystä ja toisesta jäänyt jonoon vielä sittenkin kun olin sen joululahjaksi saanut. Äitini sen luettua, ja lämpimästi suositeltua, avasin viimein nämä siniharmaat kannet enkä pettynyt.

Vesi on vähissä. 17-vuotiaasta Noriasta on isänsä opissa tulossa teemestari, muinaisen ja arvostetun ammatin harjoittaja, kun isä paljastaa hänelle suuren ja tarkoin varjellun salaisuuden: tunturin sisällä piileksivän lähteen. Mikäli perheen salaisuus ikinä paljastuu, ovat Noria ja hänen perheensä suuressa vaarassa, sillä veden piilotteleminen on rikoksista suurin. Ankara sotilasvalta vahtii kaikkien toimia, ja vesiannosten pienentyessä myös teemestarin taloa valvotaan entistä tiukemmin.

Teemestarin kirja on uskomaton kuvaus mahdollisesta, ellei jopa todennäköisestä tulevaisuudesta, jossa nykyisestä Suomesta on jäljellä enää auringon paahtamat pohjoisimmat osat. Väki on köyhää ja epätoivoista, tarvikkeita kaivellaan jättimäisestä muovihaudasta ja meidän aikamme teknologia totta enää taruissa. Noria on kiinnostunut entisajoista ja siitä, miten ihmisillä oli tapana elää ennen lopullista katastrofia, mutta hänen ystävänsä Sanja ei tätä intoa ymmärrä. Miksi välität heistä, Sanja kysyy; eiväthän hekään välittäneet meistä. Tämä lausahdus iski syvälle.

Kirjan kieli on kaunista ja helposti eteenpäin soljuvaa. Se on runollista tavalla, johon Iida Sammalisto varmaankin Tähtimosaiikissaan pyrki, mutta ei yltänyt. Itärantakin on debyyttikirjailija, mutta tietää selkeästi paremmin mitä tekee, ja osaa käyttää tyyliään herättämättä siirappisuuden yliannostusta lukijassa. Kirjassa on paljon tunnelmaa, mutta vähän kuvailua - Itäranta osaa maalata juuri oikeat vaikutelmat muutamalla tarkkaan harkitulla siveltimenvedolla.

Minun on edelleen hieman vaikea ymmärtää, miten jäin niin täysin koukkuun, vaikka tarina oli niin vähäeleinen. En ole koskaan lukenut mitään tämän kaltaista, mutta se oli täydellisen kiehtovaa ja lumoavaa. Sydäntäsärkevä tarina pitää otteessaan loppuun asti, ja välillä juoni suorastaan laukkaa eteenpäin, vaikka kerronnan tahti pysyykin rauhallisena, harkittuna. Pidän erityisesti siitä, miten kirjassa kerrotaan yhden kylän yhden tytön tarina, ja dystooppinen maailma jää taustalle, selvästi suunniteltuna mutta tarinan kannalta epäolennaisena tekijänä.

Teemestarin kirja on parhaita ikinä lukemiani kirjoja. Toivon, että sille ei tule jatko-osaa, sillä se on itsessään kaikki, mitä se ikinä tulee tarvitsemaan.

Viisi tähteä.

Kaiken lisäksi saan tällä kirjalla kolme kohtaa HelMetin haasteista! Kaksi 2015- ja yhden 2016-puolelta.

Run, Thomas, run...

Minulla on kamala pino luettuja kirjoja odottamassa postauksia, joten yritän nyt tehdä näitä pikatahtia. The Scorch Trials ilmestyy yksinäisenä sutena ilman kaveria, koska...


Luin tämän The Maze Runnerin jatko osan muistaakseni loppukesästä. Tähän päivään menessä se ei ole löytänyt itselleen sopivaa postauskaveria. Nyt päätin, että aivan sama - olkoon yksin sitten. Kunhan saan edes yhden kirjan arvioitua pois alta.

Thomas ja kumppanit on tuotu turvaan, ruokittu ja nukutettu. Kaikki on hyvin, kunnes paljastuu, ettei kaikki olekaan hyvin, vaan edessä on testien toinen vaihe. Lyhyen levon jälkeen pojat ajetaan ulos karuun maailmaan, Flaren runtelemien ihmisten joukkoon, aavikolle polttavan auringon alle. Poikien tehtävänä on päästä aavikon ja vuorten yli turvasatamaan. Tällä kertaa kyseessä pitäisi olla lopullinen turva. Ja vaikkei olisikaan - onko pojilla vaihtoehtoja? Turvasatama on heidän ainut selvitymisen toivonsa.

James Dashnerin pitäisi kirjoittaa slasher-elokuvakäsikirjoituksia. Siinä hän olisi hyvä. The Scorch Trialsissa on ahdistava tunnelma ja koko ajan sellainen olo, että mitä vain voi tapahtua seuraavaksi. Jos kirjassa voi olla jump scareja, niin täältä niitä löytyy (mahdollisesti turhankin paljon). Eikä slasherissä tarvitsisi keskittyä henkilökehitykseen, tai henkilöihin ylipäätään. Se kun tuntuu olevan Dashnerille kovin vaikea osa-alue.

Pidän edelleen Minhosta ja Newtistä, vaikka Minho ryhtyikin tässä osassa toisinaan todella typeräksi. Thomas on edelleen aivan yhtä ärsyttävä ja tekee yhtä tyhmiä ratkaisuja kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Dashnerin pääasiallinen ongelma on kuitenkin naishahmot.

En tiedä, mistä se johtuu. Eiväthän hänen mieshahmonsakaan kovin syvällisiä ole, vaikka hän on itse mies, mutta hänen naishahmonsa ovat aivan järkyttäviä. Edellisestä kirjasta tuttu Teresa muuttuu tässä osassa täysin käsittämättömäksi, hänen motiivinsa ovat epämääräiset ja koko henkilökaari jätti minut tuntemaan oloni puulla päähän lyödyksi. Teresassa ei ole mitään järkeä. Kirjan uudet naishahmot ovat parempia kuin Teresa, mutta eivät hekään kunniamainintojen arvoisia. Dashner varmasti tuntee naisia - hän ei vain osaa kirjoittaa hyviä henkilöitä. (Muutamaa onnekasta poikkeusta lukuun ottamatta.)

Juu, valituksista on hyvä aloittaa. Oli tässä kirjassa silti kivojakin asioita. Juoni ei junnaa ja käänteitä riittää. Dashnerin luoma maailma on mielenkiintoinen ja siitä voisin lukea lisää ihan ilmankin näitä henkilöitä. Erityisesti W.I.C.K.E.D. motiiveineen kiinnostaa minua ja tekee kirjan lukemisesta kiehtovaa. Tarina jaksaa pitää otteessaan silloinkin, kun Thomas ärsyttää niin, että tekisi mieli vain paiskata koko kirja seinään. Kaiken kaikkiaan The Scorch Trials on varsin kelpo jatko-osa, astelee edeltäjänsä jalanjäljissä, eikä vaadi liikaa ajatustoimintaa.

Oikeastaan liika ajatustoiminta voi olla jopa pahasta.

Kaksi ja puoli tähteä.
James Dashner: The Scorch Trials. Chicken House, 2011. S. 359.

Uusinnan tarpeessa: Routasisarukset

Routasisaruksien kakkososan Hiekkasotilaat ostin aikoinaan itselleni palkinnoksi siitä, että olin selvinnyt hengissä ensimmäisestä lukioviikosta. Se jäi kuitenkin lukematta, sillä Routasisarukset oli ollut sen verran raskasta luettavaa, että tarvitsin taukoa. Tauko sitten vähän venyi, ja tässä sitä nyt ollaan - Routasisarukset piti lukea uudestaan.

Tästä muistin sentään vähän enemmän kuin Kvanttivarkaasta, mutta tuskin tästäkään tarpeeksi. Kirjassa on kuitenkin suhteellisen yksinkertainen juoni ja selkeät henkilörakenteet, joten sikäli tämä oli helpompaa omaksuttavaa kuin edellinen ensimmäinen osa. Sikäli kuitenkin vaikeampaa, että jostain syystä Lappalainen ja Leinonen eivät harrasta lainkaan huumoria ja lisäksi heidän päähenkilönsä ovat todella raivostuttavia.

Vuonna 2308 vain kourallinen ihmisiä on selvinnyt ekokatastrofista. He asuvat kolmessa kasvatuskeskuksessa Laaksossa, Kehdossa ja Solassa, järjestäytymättömässä kaupungissa Metsässä, järjestäytyneessä kaupungissa Taivaassa ja synnyttäjien yhteisössä Merellä. Syntyvyys on tiukasti kontrolloitua ja lasten kasvattaminen luvan takana. Lähes kaikkien nuorten hedelmällisyys poistetaan. Tällaisessa maailmassa varttuvat kapinnalliset kasvattisisarukset Marras ja Utu, jotka kumpikin vuorollaan hylkäävät elämänsä Laaksossa ja muuttavat Metsään parantaakseen maailmaa ja selvittääkseen itseensä ja syntyperäänsä liittyviä salaisuuksia.

Utu ja Marras vuorottelevat kertojina noin kymmenen luvun pätkissä. Utu on etenkin ensimmäisessä jaksossaan ärsyttävä haikaillessaan koko ajan Marraksen perään - tämä jatkuu jonkin verran myös hänen muissa osissaan, mutta sen rinnalle tulee sentään muutakin. Marras sen sijaan on jaksosta toiseen hermoja raastava kusipää, mutta kuitenkaan häntä ei voi vihata sydämensä kyllyydestä, sillä hänelle annetaan juuri sen verran inhimillisiä piirteitä. Kirjassa on myös muita, paljon vähemmän rasittavia henkilöitä, jotka ovat melko merkittäviä, mutta eivät valitettavasti kertojia.

En voi kertoa juonesta juuri mitään paljastamatta saman tien koko joukkoa asioita, mutta kuten olette varmaan jo päätelleet, kyseessä on dystopia-scifi -kirja. Lisäksi siinä on myös fantasian elementtejä, mikä on yllättävän hyvä yhdistelmä. Juonikuviot ovat toimivia ja tarpeeksi mielenkiintoisia, että kirjan jaksaa lukea päähenkilöiden rasittavuudesta huolimatta. Niistäkin pitää kuitenkin sen verran valittaa, että monessa kohdassa juonenkäänteet ovat naurettavan nopeita, helppoja (tiedättekö, sellaisia sattuipa sopivasti -käänteitä) eikä niitä pohjusteta lainkaan, mikä on mielestäni ehkä pahin rikos. Kaikki juonenkäänteet eivät siis ole tällaisia, mutta huolestuttavan monet kylläkin. Kirjassa on ehkä haettu kerronnan tapaa, jossa tapahtumaketju alkaa yhden hahmon näkökulmasta ja sen lopusta kuullaan toisen hahmon suusta, mutta jos näin on, tavoitteessa on epäonnistuttu melko surkeasti.

Kirjan loppu oli kuitenkin oikeasti hyvä ja minulla onkin suuria toiveita kakkososan suhteen, sillä kertojat vaihtuvat siinä paljon mukavammiksi henkilöiksi. Lappalaisen ja Leinosen luoma tulevaisuuden Euraania ja ylipäätään heidän tulevaisuusvisionsa jaksaa pitää mielenkiintoa yllä kaikkien näiden valittamisenaiheiden keskelläkin, mutta en välttämättä suosittelisi kirjaa. En myöskään voi ymmärtää, millä ansioilla se on päässyt Finlandia Junior -ehdokkaaksi ja kun takakansiteksti väittää romaanin olevan tyylipuhdas kotimainen dystopiaromaani, älkää uskoko sitä. Ihan luettava, mutta tyylipuhtaudesta aika kaukana.

Kolme tähteä.
Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset. WSOY, 2011. S. 397.

Kertauksen vuoksi: Kvanttivaras

Luin Hannu Rajaniemen esikoisteoksen Kvanttivarkaan ensi kertaa kesällä 2012, eli kaksi ja puoli vuotta sitten. Oli järkyttävää huomata, miten paljon olin unohtanut kirjasta - en muistanut suorilta kuin pari tärkeimmistä henkilöistä ja täysin epäinformatiivisia välähdyksiä yksittäisistä tapahtumista. Lukemisen myötä jotain palautui mieleen mutta iso osa tapahtumista tuntui aivan vierailta, kuin en olisi niistä ennen kuullutkaan. Näillä pohjilla ei olisi tosiaankaan toisesta osasta hirveästi irronnut.

Jean le Flambeur viruu galaktisessa dilemmavankilassa, kun hänet pelastaa salaperäinen nainen nimeltä Mieli. Mieli tarvitsee suurrikollista toteuttamaan kanssaan salaista tehtävää, mutta sitä varten heidän on ensin saatava selville, kuka Jean le Flambeur oli ennen kuin joutui vankilaan. Vastaus löytyy Mars -planeetan liikkuvasta kaupungista Oubliettesta, ja sitä selvittäessään Jean ja Mieli sekaantuvat planeetan valtapoliittisiin taisteluihin. Niihin tulee nokkansa työntäneeksi Oublietten mestarietsivä Isidore, joka saa tehtäväkseen suojella rikasta miestä tunnetulta varkaalta, joka ilmoitti tulostaan etukäteen...

"Huikea tieteisooppera", sanotaan takakannessa, ja tähän yhdyn täysin. Rajaniemi yhdistelee teoksessaan hämmentävän vaivattomasti fysiikkaa, tekniikkaa, psykologiaa ja uskomattoman monimutkaisia näkymiä ihmiskunnan tulevaisuudesta avaruudessa. Hän on luonut kaikkea muuta kuin tyhmän nuortendystopian - Kvanttivarkaan maailma on moniulotteinen, sisältää sadoittain huolellisia yksityiskohtia ja koostuu varmasti todellisuudessa niin paljon enemmästä kuin mitä lukijalle kerrotaan. Kyseessä on todella kuin kirjallinen ooppera.

Huolimatta hankalasta fysiikka- ja tekniikkasanastosta myös tarinankertojana Rajaniemi loistaa. Hänellä on kolme päähenkilöä, joiden näkökulmien kautta tarina ja sen eri sivujuonet etenevät, ja vauhdikkaasti etenevätkin. Kirjassa on myös välinäytöksiä, joissa tutustutaan aivan uusiin hahmoihin. Heidän merkityksensä avautuu pala palalta tarinan edetessä. Rajaniemi hallitsee jännitteen luomisen taidon: hän ei ikinä paljasta lukijalle liikaa kerralla, mutta ei myöskään sorru siihen, että vihjailisi niin paljon, että lukijaa alkaa vain ärsyttää.

Kvanttivarkaassa ei myöskään turhia selitellä. Jos lukija ei ymmärrä monimutkaista fysiikkaa, ei hän sitä tästä kirjasta opi; sama logiikka seuraa Rajaniemen itsensä keksimiä sanoja ja maailman piirteitä. Lukijan on vain kokemuksen kautta saatava selville, mikä on vaikkapa gevulot tai gogol. Pikkuhiljaa konteksti avaa asiat, erillisiä selittelyitä ei harrasteta. Tämä on mielestäni ihan mahtavaa ensinnäkin siksi, että lukijaa ei aliarvioida ja toisekseen siksi että Rajaniemellä on pokkaa luottaa lukijoidensa älykkyyteen.

Juoni on todella monimutkainen ja siinä on useita sivujuonteita, joten kirjassa ei kannata pitää pitkiä taukoja; toisaalta se ei edes ole kirja jossa erityisesti haluaisi pitää taukoja. Kirjan maailma on äärimmäisen kiehtova ja omaperäinen, henkilöt ovat voimakkaasti omia persoonallisuuksiaan ja kaiken kaikkiaan kokonaisuus on todella toimiva. Se myös jättää innon siirtyä seuraavaan osaan, sillä vaikka sivut loppuvat, tarina on vasta alussa.

Haluan vielä kerran korostaa, ettei teoksen lukemista haittaa lainkaan se, ettei ymmärrä teknistä ja fysiikkasanastoa. Se on erinomainen tieteiskirja, jota on höystetty juuri sopivasti sarkasmilla ja omituisuudella. Loppu sujuukin sitten itsestään.

Viisi tähteä.
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Gummerus, 2012. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Quantum Thief vuonna 2010.

(Kyllä, nyt kun tuijotatte epäuskoisina kirjan tiedot -riviä. Kvanttivaras ja koko trilogia on kirjoitettu alun perin englanniksi. Rajaniemi on suomalainen, Skotlannissa asuva kirjailija, joka kirjoittaa englanniksi. Ajattelin ihan samaa kuin tekin, kun ensi kertaa kuulin: "Ei voi olla totta. Sen yhden kerran kun meillä on loistava suomalainen kirjailija, hän ei edes kirjoita suomeksi!" Englannintaitoisille täällä on luettavissa kiinnostava ja lyhyt artikkeli kolmen kirjan kustannussopimuksen tekemisestä brittiläisen kustantamon kanssa vain yhden luvun perusteella.)

Kaksi kirjaa, kaksi Tyhmää Tyttöä ja Lauren Oliver

Tämä ja seuraava postaus ovat sarjassamme "kävin kirjastossa". Kävin siis kirjastossa ja jotenkin siellä onnistui olemaan todella paljon kirjoja, joita olen pitkään etsinyt enkä mistään löytänyt, joten lainasin tietysti ne kaikki. Tässä kaksi ensimmäistä.

Delirium -trilogian päättävä Requiem: rakkaus palaa erosi edeltäjistään eniten siinä, että Lenan kertojakaveriksi oli lisätty hänen paras ystävänsä Hana. Muuten kirjassa ei ollut mitään erityisen uutta tai yllättävää... Lena on edelleen Tyhmä Tyttö ja nyt hänellä on edessään valintoja roppakaupalla, kun ihailijoita on kumpaankin käteen, perhesuhteet vaivaavat ja kapinalliset kokoavat joukkoja lopullista hyökkäystä varten. Hana sen sijaan esittää uudenlaisen näkökulman tarinaan: hänet on parannettu, hän on menossa naimisiin uuden pormestarin kanssa ja elää suojattua ja rikasta elämää hajoavassa maailmassa. Jokin Hanan menneisyydessä kuitenkin kiusaa häntä eikä anna hänen valmistella rauhassa naidun naisen elämäänsä.

Minusta Hanan osuudet olivat paljon kiinnostavampia kuin Lenan osuudet - Lauren Oliver ei kai ole onnistunut kehittämään häntä hahmona niin paljon, että hän olisi jaksanut pysyä kovin kiinnostavana enää tässä viimeisessä osassa. Kirja oli kyllä mukaansatempaava, mutta olen äärimmäisen kiitollinen että Oliver on luopunut tavastaan lopettaa joka ikinen luku cliffhangeriin, koska se on minusta oikeasti aika ärsyttävää (ja sitä paitsi Neiti Etsivä teki sen jo). Osa luvuista oli miellyttävän lyhyitä, osa taas normaalipituisia (miellyttävän lyhyellä meinaan alle sivun tai korkeintaan parin sivun pituista, mitä on helppo lukea joutessaan pienen hetken). Tarinan lopetus jäi avoimeksi, mistä pidin paljon, mutta aivan loppulauseissa on hiukan liikaa yrittämisen makua - kuin se olisi haluttu saada kuulostamaan mahtavan vaikuttavalta ja osa tästä pyrkimyksestä paistaa läpi - se ei siis ole täysin luonteva, vaikka viesti on hieno.

Yhteenvetona: hieman ärsyttävä, ei niin hyvä kuin olisi voinut olla, mutta nopealukuinen ja kiinnostava.

Requiem merkitsee kuolleiden kunniaksi pidettyä jumalanpalvelusta tai sävellettyä musiikkiteosta.

Kolme ja puoli tähteä
Lauren Oliver: Requiem: rakkaus palaa. WSOY, 2013. S. 335. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Requiem samana vuonna.

Mukaani tarttui kirjastosta siis Requiemin lisäksi toinenkin Lauren Oliverin kirja, hänen esikoisteoksensa Kuin viimeistä päivää. Muistan ihmetelleeni sitä kirjakaupassa sen ilmestymisestä lähtien ja kun se nyt oli saatavilla, otin sen. Se oli todella kiinnostava lukukokemus.

Kuin viimeistä päivää kertoo Samanthasta, joka kuolee yllättäen auto-onnettomuudessa matkalla bileistä kotiin. Hän herää kuitenkin seuraavana aamuna - vain huomatakseen, että aamu ei olekaan seuraava, vaan hänen kuolinpäivänsä aamu uudestaan. Seitsemän kertaa Samantha herää kuolinpäiväänsä ja seitsemän kertaa hän joutuu tekemään erilaisia ratkaisuja ja selvittämään kuolemaansa liittyviä mysteerejä voidakseen lopulta jatkaa eteenpäin.

Asetelma on todella kiehtova. Sam on koulun suosituimman porukan jäsen, mutta näin ei ole aina ollut, ja päivien kuluessa hänen ja muidenkin hahmojen menneisyydestä paljastuu yhä raaempia yksityiskohtia. Kirja käsittelee älykkäästi nuorten elämään liittyviä ilmiöitä kuten suositummuutta, perhesuhteita, ystävyyttä, kiusaamista, rakkautta ja seksiä. Vaikka Sam on alussa äärimäisen Tyhmä Tyttö, hän kasvaa seitsemässä päivässä huomaamaan itsestään ja elämästään asioita, joille hän on ollut aiemmin sokea tai joista hän on päättänyt olla välittämättä.

Minulla on niin paljon asioita mielessäni, etten osaa panna niitä mihinkään järkevään järjestykseen... Noh. Kun sanoin, että kirja käsittelee nuorten elämää älykkäästi, niin se on totta, mutta kielen osalta mukana on paljon ylimääräistä yrittämistä, mikä aiheuttaa lukijassa syvää myötähäpeää. Syytän tästä kuitenkin suomentajaa enkä niinkään kirjalijaa. Takakansiteksti mainostaa kirjan olevan "2000 -luvun nuorten elämästä ja nuorten kielellä" ja voih. Kärsin tästä kammottavan teennäisestä ja vanhentuneesta muka-nuorisokielestä läpi kirjan, mutta olen valitettavasti jo palauttanut sen. Yritän kuitenkin muistella joitain esimerkkejä... ainut mitä näköjään kykenen muistamaan on, ettei kukaan ei sano "seukata" ala-asteen jälkeen - paitsi tässä kirjassa kyllä. Suomennoksessa oli muitakin fiboja, kuten "Ilman hanskaa ei tipu lempeä", jota Samin ystävä Elody toisteli. Päättelin, että tämän on täytynyt olla alun perin "No glove, no love", joka on lyhyt ja ytimekäs iskulause ja sen olisi voinut suomentaa huomattavasti paremmin. En ole myöskään varma, pidänkö nimestä... se oli alun perin Before I Fall, mutta tavallaan ymmärrän suomentajan tarpeen käyttää näinkin osuvaa sanontaa. Alkuperäinen vain heijastuu kirjan sisältöön älykkäämmin, usko tai älä.

Kuin viimeistä päivää koostuu enimmäkseen Samin päivistä, mutta väleissä on hänen "haudantakaisia" pätkiään, joissa jotenkin selitetään tapahtumia. Ne ovat monesti kiinnostavia ja laittavat ajattelemaan asioita. Kirjan alku on hieman hidas, varsinkin ensimmäinen ja toinen päivä, mutta niiden jälkeen juoni saa potkua ja teoksesta tulee todella kiinnostava. Tunnelma muuttuu loppua kohden surullisenhaikeaksi, mutta se sopii kuvaan. Hetken pelkäsin, että Oliver pilaa kirjan lopun kokonaan, mutta sitäkään virhettä hän ei onneksi tehnyt. Loppu piirtää lisäksi hienon ympyrän alussa mainittuihin asioihin. Taitava kuvailu ja erilaisten tunteiden käsittely tulee iholle ja panee lukijankin miettimään kuolemaa, kuinka äkkiä ja nurkan takaa se voi tulla, kuinka siihen ei välttämättä saa valmistautua ja kuinka toista mahdollisuutta ei tule.

Suosittelen vahvasti Kuin viimeistä päivää. Se on enemmän kuin tyhmä nuortenkirja ja todella antoisa lukukokemus.

Neljä ja puoli tähteä (kamalasta suomennoksesta huolimatta).
Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää. WSOY, 2010. S. 412. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Before I Fall samana vuonna.

Hei jee

Krhm. Hyvät kuulijat.

Tänään on suuri ilon päivä. Rakkaudella ja hartaudella vaalimaani blogiin on liittynyt kaksi uutta jäsentä! Mitä sydämellisimmin tervetuloa. Toivon, että viihdytte kanssani kirjallisuuden ihmeellisessä maailmassa. Vaikka tämän blogin aikaisempi lukijakunta ei juurikaan harrasta kommentoimista, haluaisin korostaa, että kommentit ovat aina tervetulleita ja arvostan niitä suuresti. Levittäkäämme siis kirjallisuuden ilosanomaa yhteisvoimin! Nauttikaa olostanne Lumisissa kuusenoksissa, niin vanhat kuin uudetkin jäsenet. Kiitos.

***

Tänään on kyllä muutenkin ilon päivä - pääsin autoilun teoriakokeesta läpi! Teoriassa olen pätevä kuski! Muutaman ajotunnin kuluttua selviää, olenko sitä myös oikeassa elämässä.

Iloani lisää Libertén omassa blogissaan tänään julkaisema teksti Näin kirjoitat oman menestyksekkään nuorten romaanisi! Kirjoitus on todella piristävä ja hauska:) Suosittelen, että käytte katsomassa. Se myös sisältää paljon asioita, joita olen viime aikoina nuortenkirjoja lukiessani miettinyt... joten jos koette samaistuneenne kirjoituksiini esimerkiksi Tyhmistä Tytöistä, on Libertén postaus ehdottomasti teitä varten.

Vielä neljänneksi ilokseni tajusin ajateltuani ensin, ettei minulla ole mitään tekemistä, että voin mennä katsomaan Gilmoren tyttöjä! En ole katsonut Gilmoren tyttöjä päiväkausiin! Ajattelin kuitenkin pitää lupaukseni siitä, että All Our Yesterdays -arvostelu julkaistaan seuraavassa (eli tässä) postauksessa - joten tässä tulee.

Cristin Terrillin All Our Yesterdaysillä on hiiieno nimi, hämmentävä takateksti ja omituinen alku. Jos näistä kuitenkin selviää, on edessä erinomainen kirja. (Takatekstin hämmentävyyteen auttaa, kun lukee sen ensin, antaa olla, ja lukee uudestaan parin päivän päästä. Ainakin minulle se aukeni silloin paremmin.)

Kirjassa on kaksi kertojanäkökulmaa, Em ja Marina. Molempien tarinat ovat todella koukuttavia, kunhan alkuun päästään - on nimittäin niin, että kun Em ensimmäiset neljä lukua tuijottaa ensin viemäriä, sitten kattoa ja lopuksi ovea, eikä asioita tai ihmisiä, joista hän puhuu tai joita ajattelee, selitetä kunnolla, on lukijan fiilis melko hämmentynyt ja hälytyskellot soivat kovaa. Ne kuitenkin vaimenevat siitä sitten ja tavallaan on ihan kiinnostavaa, että kuviot selviävät vähitellen (esimerkiksi se, mikä tai kuka on Cassandra).

Kirjassa on siis aikamatkustusta, dystooppista nykypäivää ja tietysti kolmiodraama - mutta kahdessa aikatasossa! Em ei ole juurikaan Tyhmä Tyttö, joskin hänelläkin on hetkensä, mutta Marina hoitaa sen puolen melkoisen kunniakkaasti. Finn on ihana:) ja James... no, James on aika jännittävä hahmo. Hyvin rakennettu. Juoni on kiinnostava ja ennalta-arvaamaton, Em tekee paljon hyviä suunnitelmia, mikä on vaihteeksi virkistävää ja ainakin minusta oli kivaa, kun asioita sai itse tajuta. Ne kerrottiinkin jossain vaiheessa, mutta oli hauskaa tajuta joitain pikkujuttuja (tai isompiakin) jo ennen kuin ne kerrottiin. Pidän todella paljon takakansitekstin rakenteesta ja tyylistä, sillä se kuvaa kirjaa hyvin. Erityisesti olen kiintynyt lauseeseen: "Yesterday ended badly." Ymmärrätte ehkä, mitä tarkoitan, jos luette takakansitekstin.

Jäin tavallaan innolla odottamaan jatko-osaa. Toisaalta antaisin tämän olla, sillä mielestäni kirja loppui erinomaisesti, mutta toisaalta on kiinnostavaa kuulla lisää. Epäilyttää vain, miten jatko-osa voi olla yhtä toimiva kuin tämä, mutta sittenpähän se nähdään. Kirjan lopussa olleet kirjailijan haastettelu ja itselleen kirjoittama kirje (etenkin jälkimmäinen) ovat myös todella hauskat ja kiinnostavat. Lisäksi aion katsoa jossain vaiheessa netissä julkaistun kuusiosaisen esiosa -sarjan, jossa ilmeisesti näytetään All Our Yesterdaysin alkuun johtaneet tapahtumat. Kiintoisaa.

Suosittelen ehdottomasti All Our Yesterdaysiä kaikille. Vaikka olisit kyllästynyt aikamatkailuun, kokeile! Minusta tässä kirjassa oli erittäin tuore ja mielenkiintoinen, yllättävän tieteellinenkin mutta silti kansantajuinen lähestymistapa aiheeseen.

Neljä ja puoli tähteä

Cristin Terrill: All Our Yesterdays. Bloomsbury, 2013. S. 360

Tyhmiä teinikirjoja

Edelleen siis jatkuu tarpeeni kompensoida akateemista kertaamattomuutta englannin kirjoituksiin nähden, joten tässä postauksessa jatkan viime aikoina lukemistani tyhmistä teinikirjoista kertomista. Olin jopa vielä niin kykenevä, että kirjoitin tämän postauksen saman tien! Hurratkaa!

Ensinnäkin voisin mainita Fruits Basketin osat 12, 13 ja 14, joista neljäntoista lopetin eilen, muut luin jo vähän aiemmin. Tykkään edelleen tästä sarjasta, jossa on viime aikoina esitelty uusia, kiinnostavia ja mahtavia hahmoja, jotka ovat ehdottomasti virkistäneet sarjaa. Kiitos, Takaya! Eipä sitten paljon muuta. Kauhean kiva sarja on.

The Maze Runner on kirja Thomasista. joka herää muistinsa menettäneenä omituisesta, pimeästä hissistä. Kun hissi pysähtyy, Thomasin ottaa vastaan noin 50 teinipoikaa, ja Thomas saa tietää olevansa valtavan labyrintin sisällä, ilman hajuakaan poispääsystä. Kukaan pojista ei muista mitään yksityiskohtia elämästään ennen labyrinttiin tuloa, mutta he ovat vakuuttuneita, että jos he vain onnistuvat ratkaisemaan labyrintin, he pääsevät kotiin - missä se sitten onkaan. Mutta Thomasin saavuttua alkaa tapahtua kummia - seuraavana päivänä labyrinttiin tulee tyttö. Päivä on väärä, sukupuoli on väärä ja tytön olotila - kooma - on väärä. Puhumattakaan pelottavasta viestistä, jonka hän välittää. 

Thomas on ärsyttävä päähenkilö. Tyhmä poika. Hänen ratkaisunsa ovat huonoja ja hän jauhaa koko ajan samoista asioista - oikeasti, jos joku ei ensimmäisen viidenkymmenen sivun (sadasta tai koko kirjasta puhumattakaan) jälkeen tiedä, että Thomasista hänen muistinmenetyksensä on hyvin kummallinen, hän ei ole lukenut tätä kirjaa. Hyvä testikysymys. 

Kirjassa on kuitenkin myös hyviä hahmoja. Newt ja Minho ovat molemmat todella mukavia, ja rakastan Newtin puhetapaa:) Chuck on maailman suloisin. Juoni etenee alussa hiukan hitaasti, mutta pääsee kyllä myöhemmin vauhtiin, joten alun hitaus annettakoon anteeksi. Välillä tosin oli kohtia, joissa asiat tuntuivat tapahtuvan vähän turhan sopivasti... no jaa, kuten otsikkokin kertoo, kyse on tyhmästä teinikirjasta. Ihan hyväntahtoisesti tyhmästä, mutta tyhmästä yhtä kaikki. 

The Maze Runnerin maailma on todella kiinnostava, siitä huolimatta että labyrintista, Runnerina toimimisesta ja muistinmenetyksestä jauhetaan aivan liikaa. Glade, joka on poikien tukikohta labyrintin keskuksessa, on kiinnostava ja ihmeellisen toimiva elinympäristö ja poikien keskenään oragisoima yhteiskuntajärjestelmä on kiehtova. Se muistutti minua muutamaan kertaan Kärpästen herrasta, vaikka siis ei oikeastaan ollut lainkaan samanlainen, ei ollenkaan niin kaoottinen eikä myöskään yhtä ahdistava.

Jos aiot lukea The Maze Runnerin, nyt on erinomainen aika toteuttaa tämä aikomus. Elokuva tulee nimittäin ulos lokakuussa (muistaakseni 24.10) ja kukapa haluaisi mennä katsomaan kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa lukematta ensin kirjaa?

Kolme ja puoli tähteä.

James Dashner: The Maze Runner. Chicken House, 2013. S. 371

Kirjoista ja ylioppilaskirjoituksista

Heipsansaa! Jos joltain on vielä mennyt ohi, olen nyt aloittanut kolmelle kerralle jakautuvan, elämäni kenties turhimpien kokeiden sarjan, jota silti pidetään sosiaalisesti niin tärkeänä, että aion osallistua seitsemän kertaa, joista viisi sisältää kaksi erillistä osaa ja täten kaksi koepäivää, mikä tekee yhteensä kaksitoista koepäivää elämäni turhimpia ja silti sosiaalisesti kenties arvostetuimpia kokeita. Olen nyt suorittanut kaksi puolikasta, kaksi kahdestatoista päivästä, enkä vielä yhtäkään kokonaista koetta. Ensimmäinen täysi koe tulee suoritetuksi tämän viikon keskiviikkona, eli huomenna, kun osallistun englannin kielen pitkän oppimäärään kirjalliseen osaan, ja yhdistettynä kuunteluosion kanssa, toivon saavani riittävästi pisteitä parhaaseen mahdolliseen arvosanaan, sillä nämä äärimmäisen turhat kokeet ovat sosiaalisesti niin arvostettuja, että todellakin huolehdin siitä, mitä arvosanoja niistä saan. Koska olen säkenöivän älykäs, ymmärrän sekä kokeiden hyödyttömyyden että oman, subjektiivisen huoleni niistä, ja kykenen tarkastelemaan sitä hyvinkin objektiivisesti. Samasta syystä koen myös ansaitsevani hyviä arvosanoja näistä hyödyttömistä kokeista.

Tämä oli täysin spontaani vuodatus:) en tiennytkään ajattelevani ylioppilaskokeista tällä lailla, mutta nyt kun mietin sitä, niin juuri tällä lailla minä ajattelen. Perjantaina istuin tekstitaidon kokeen ja nyt minun ei tarvitse enää ikinä kirjoittaa tekstitaitoja! Juhuu! Kirjat ajattelin linkata tähän postaukseen siten, että koska englannin kirjoitukset tosiaan ovat myös puoliksi vielä edessä, olen lukenut runsaasti englanninkielistä kirjallisuutta tarpeessani kompensoida sitä, etten akateemisella tasolla ole vaivautunut kertaamaan juuri lainkaan. (Luin toissa lauantaina kolmen englanninkirjan kaikki tekstikappaleet ja eilen illalla kertasimme Libertén kanssa teemasanastoja, kunnes häs heitti kirjan nurkkaan. Siinä kaikki omistautumiseni.) Olen kuitenkin tässä tehnyt vanhoja ylioppilasvihkoja ja todennut, ettenköhän minä selviä. Ei mitään niin vaikeaa, etten minä siihen pystyisi (koska olen niin säkenöivän älykäs, kuten äskettäin huomautin. :D)

Mitä olen siis lukenut? Ainakin seuraavaa:

Menimme yhtenä päivänä Libertén kanssa kirjastoon hiblailemaan kirjoja ja tämä tarttui silloin Birthmarkedin (jonka esittelen seuraavaksi) ärsyttävästä Gaiasta, joten Sat ja kunnian murhaaminen tulivat luokseni kuin tilauksesta.
mukaani. Olin saanut aivan tarpeekseni

Satin alle vuosi sitten naimisiin mennyt sisko Jas katoaa. Jasin mies väittää tytön karanneen jonkun toisen miehen kanssa, mutta Sat tunsi siskonsa ja tietää, että tämä oli aina olosuhteisiin alistuva, kiltti ja tunnollinen, eikä tekisi sellaista. Sat tekee kaikkensa ja vielä enemmän löytääkseen siskonsa, vaikka tehtävä vaikuttaakin mahdottomalta. Samalla hän tutustuu useisiin kiinnostaviin ihmisiin.

Kirja sijoittuu nykypäivän Iso-Britanniaan, Sikh-yhteisöön. Sat on kiinnostuneempi tavallisista länsimaisten teinien jutuista kuin oman kulttuurinsa kommervenkeistä, mutta hänen on tutustuttava yhteisönsä kunniakäsitykseen raaimmalla mahdollisella tavalla Jasin kadotessa. Kukaan ei suostu auttamaan häntä, sillä Jas on "häpäissyt" perheen.

Killing Honour on todella kiinnostava kirja. Se käsittelee ajankohtaista aihetta, kunniamurhia, uudesta näkökulmasta. Henkilöt ovat aitoja ja kiinnostavia ja kirja etenee. Puolen välin maissa oli kohta, jossa tunnuttiin jumittavan paikoillaan, mutta muutoin koko ajan tapahtui jotain ja olin kiitollinen päähenkilöstä, joka ei ollut ärsyttävä ja/tai tyhmä. Luin Killing Honourin käytännössä yhdellä istumalla ja pidin myös lopussa olleesta kirjailijan haastattelusta. Se paljasti, että kirjalija todella tietää, mistä hän puhuu.

Suosittelen tätä kirjaa kenelle tahansa vauhdikasta draamaa kaipaavalle. Se on kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu.

Neljä tähteä.
Bali Rai: Killing Honour. Corgi, 2011. S. 323



Tämä kirja onkin ollut esillä jo kahdessa postauksessa (tätä nimenomaista ennen). Caragh O'Brienin Birthmarked oli hyvin kaksipiippuinen kirja.

Tulevaisuudessa, ilmastokatastrofin jälkeisessä maailmassa, vain kourallinen ihmisiä on elossa. He kuuluvat kahteen luokkaan: etuoikeutettuihin, Enclavessa asuviin ja köyhiin, muurin ulkopuolella asuviin ihmisiin. Joka kuukausi muurin ulkopuolelta viedään kiintiö vauvoja Enclaveen adoptoitaviksi.

Gaia on asunut koko ikänsä muurin ulkopuolella. Hän on 16-vuotias, tuore kätilö, kun hänen äitinsä ja isänsä pidätetään ja viedään Enclaveen vangeiksi. Lopulta Gaian on pakko alkaa selvittää asiaa ja hän tunkeutuu sisään Enclaveen pelastamaan vanhempansa.

Juoni oli hyvä. Tykkäsin ideasta ja maailman toteutuksesta. Kirjassa oli paljon hyviä kivoja sivuhenkilöitä, ongelma olikin Gaia. Näihin aikoihin aloimme Libertén kanssa virallisesti käyttää Gaian kaltaisista päähenkiöistä nimeä Tyhmä Tyttö.

Tyhmä Tyttö on sellainen päähenkilö, joka on impulsiivinen, toimii aina ajattelematta vähääkään ensin, ei usko, kun hänelle kerrotaan mikä olisi järkevää, ei usko, kun hänelle kerrotaan totuus, ei tajua selkeitä viestejä (tai tajuaa ne liian helposti, mikä on epäuskottavaa) ja on kaikin muinkin tavoin, sanalla sanoen, ärsyttävä. Tyhmiä Tyttöjä (ja toisinaan myös Tyhmiä Poikia) on nuortenkirjallisuus pullollaan. Luulen, että aika moni teistä tunnistaa tämän hermoja raastavan päähenkilötyypin.

Joku teistä kuitenkin yrittää saada selvää kanteen nimen lisäksi kirjoitetusta teksistä. Siinä lukee näin: "Those marked with a code will determine the future, one marred by a scar will unravel the past." Tällä tekstillä ei ole hirveästi tekemistä kirjan juonen kanssa - no vähän on, mutta aika minimaalisesti. Liian vähän, jotta sitä kannattaisi painaa kanteen, jos minulta kysytään.

Viimeiset sata sivua olivat paremmat. Gaia ei ollut enää niin ärsyttävä ja juonikin tuntui oikeasti etenevän harppauksin. Muutoin en ehkä olisi halunnut kuulla aivan niin paljon synnytyksestä ja verestä, ja välillä asiat tuntuivat tapahtuvan vähän liian sopivasti, mutta sitä kai ei voi välttää. Kyllähän oikeassa elämässäkin asiat välillä tapahtuvat todella sopivasti.

Kolme tähteä.
Caragh O'Brien: Birthmarked. Simon and Schuster, 2011. S. 361.

Rakastuin tähän kuuluisuuteen syvästi. Hazelillä on parhaat jutut, Augustus on ihana ja kirja on
loistava.

Ongelmallista. En tiedä mitä sanoa... en halua selostaa koko kirjaa, mutten oikein osaa tiivistääkään. Palataan asiaan myöhemmin.

Myöhemmin: The Fault in Our Stars on siis syöpäkirja, mutta se ei ole kirja syövästä. Se on kirja syöpää sairastavista teineistä, jotka käyvät tyhmissä tukiryhmätapaamisissa, lukevat kirjoja ja pelaavat videopelejä. Käyvät pikinikllä, ostoskeskuksessa, Amsterdamissa ja rakastuvat. Tekevät kaikkia tavallisia teinien asioita, mutta heidän ainainen seuralaisensa on sairaus.

The Fault in Our Stars on todella hauska ja syvällinen kirja. Hahmot ovat liikuttavan tavallisia omituisine piirteineen, hyvine juttuineen ja ärsyttävine pakkomielteineen. Kirja on ihanan aito kuvaus elämästä suurine ja pienine iloineen ja suruineen.

Tässä teoksessa on myös todella hienoja filosofisia pohdintoja. Augustus näkee metaforia joka puolella ja Hazel sekä isänsä esittävät todella syvällisiä ajatuksia elämästä ja universumista. Niitä myös puretaan, ne eivät siis jää avoimiksi ja mieltä vaivaaviksi kohdiksi kirjassa. Niitä kyllä miettii, mutta hyvällä tavalla ja ne herättävät ajatuksia omasta maailmankatsomuksesta. Tässä joitain helmiä:

"Pain demands to be felt."
"Some infinities are bigger than other infinities."
"The universe wants to be noticed."
"We're as likely to hurt the universe as we are to help it, and we're not likely to do either."
"You don't get to choose if you get hurt in this world, old man, but you do have some say in who hurts you."
"--depression is not a side effect of cancer. Depression is a side effect of dying. (Cancer is also a side effect of dying. Almost everything is, really.)"

Hiukan minua ärsytti se, kuinka paljon kirjasta käytetään Hazelin ja Augustuksen lempikirjan An Imperial Affliction sekä sen kirjoittajan pohtimiseen. Sivutilaa, jota minä olisin ennemmin käyttänyt hahmoihin, meni kirjaan - mutta toisaalta se näytteli erittäin suurta roolia nuorten elämässä, joten onhan valinta ymmärrettävä. Olisin kuitenkin vähän karsinut.

Suomennosta en ole lukenut enkä osaa sen laadusta mitään sanoa. Kirja ei ole kuitenkaan kovin vaikeaa englantia ja sen kanssa pärjää erinomaisesti jos a) ei välitä mitä lääketieteellinen sanasto merkitsee tai b) jaksaa tarkistaa sen sanakirjasta (sitä ei ole kovin paljon). Itse noudatin vaihtoehtoa b ja nautin tästä kirjasta suunnattomasti.

Totta kai se on myös surullinen. Ilman muuta. Mutta tämän kirjan tarkoitus ei ole olla surullinen tai itkettää, vaan sen on tarkoitus kertoa yhdenlaisesta elämästä, sen ala- ja ylämäistä. Älä siis jätä The Fault in Our Starsia lukematta vain, koska pelkäät sen olevan surullinen. Se olisi tuhlausta.

Neljä ja puoli tähteä.
John Green: The Fault in Our Stars. Penguin Books, 2013. S. 316


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Tulossa mm. The Maze Runner sekä heinäkuun klassikkopostaus (viimeinkin!)

Sain aikaiseksi vähän lisää

Selvästi eilinen inspiraationi pätee edelleen. Erinomaista. Jos eilisillä kirjoilla olikin jokin, edes etäinen, yhteys toisiinsa, niin tämän postauksen kirjoilla ei sitten ole. Ihan vain varoituksen sanana.

Tämä suuri, tunnettu ja kuuluisa kirja oli tietysti luettava jossain vaiheessa, ja päädyin lukemaan sen, kun soitin kriisissä Libertélle Suomalaisesta kirjakaupasta - ostanko Divergentin, The Fault In Our Starsin vai City of Heavenly Firen. Miettikää nyt itsekin, millainen ratkaisu minulla oli käsissäni. Yhdessä asiaa pohdittuamme päädyin kuitenkin tähän kirjaan, ja väittäisin ratkaisun olleen oikein kelpo.

Tulevaisuuden yhdyskunnassa ihmiset on jaettu viiten eri luokkaan: Vaatimattomiin (Abnegation), Sopuisiin (Amity), Uskaliaisiin (Dauntless), Teräviin (Erudite) ja Rehteihin (Candor). 16-vuotiaana jokainen osallistuu soveltuvuustestiin, joka ratkaisee, mihin luokkaan kukin sopii parhaiten, mutta Trisin soveltuvuustestin tulokset ovat epäselvät. Se on huono asia. Se tarkoittaa, että hän on vaarassa - ei ole selvää, miksi, mutta asiasta ei saa puhua kenellekään. Hänen on valittava vanhan luokkansa eli vaatimattomien ja kahden muun vaihtoehdon välillä. Trisin valinta yllättää lopulta jopa hänet itsensä ja saattaa hänet täydellisen uudenlaiseen tilanteeseen elämässään.

Divergent on todella vauhdikas ja koukuttava kirja - kun sen kerran aloittaa, sitä on vaikea laskea käsistään. Tris on erikoinen päähenkilö, hitusen ärsyttävä mutta kovin inhimillinen ja häntä on helppo ymmärtää. Kirjasta syntyvät mielikuvat ovat todella selkeitä ja tarinaa on helppo seurata. (En oikein tiedä, mitä sanoisin. Näkyykö se?) Tämä taitaa jäädä aika lyhyeksi arvosteluksi... Myös hahmot, muutkin kuin Tris, olivat moniulotteisia ja kiinnostavia. Itse pidin Divergentistä, vaikka olen lukenut parempiakin kirjoja. Tarina oli kuitenkin vetävä ja huolellisesti suunniteltu, joten enköhän lue jatko-osatkin jossain vaiheessa.  Joku näissä dystopioissa nyt vaan on, joka viehättää minua. Niin ja pakko vielä sanoa että pidin Fourista ihan hirväesti vaikkei hän todellakaan ole mikään ihannemieheni.

Kolme ja puoli tähteä
Veronica Roth: Divergent. HarperCollins Publishers, 2011. S. 487

Salla Simukan suomalaisittain kuuluisa Punainen kuin veri oli hämmentävän... arkinen kirja. Ei sillä,
että jokaisen teinitytön elämään kuuluisi huumekauppiaiden kohteeksi joutumista tai verisiä rahasäkkejä, mutta luulen, että odotin jotenkin enemmän. Odotin pelottavampaa, epätavallisempaa ja kaikin puolin vähemmän normaalia elämää muistuttavaa. Mutta toisaalta, jos kirjoitetaan ilmaisutaidon lukioita käyvistä teineistä ja kuvaus oli minusta arkista, voidaan olettaa kirjailijan onnistuneen. Hahmot olivat juuri sellaisia, kuin ikäiseni ihmiset ovat, ja lopussa kirja kieltämättä onnistui muuttumaan hyvin oudoksi ja epätavalliseksi, ehkä hieman pelottavaksikin. Rakastin juhlakohtauksen tarkkoja kuvauksia erilaisista huoneista, se kuulosti niin hienolta...

Verrattuna teinien lukioelämään ja vahingossa rikoksiin sotkeutumiseen, kirjan toinen puoli ei ollut lainkaan samaistuttava, ei hirveän kiinnostava ja jopa hitusen epäuskottava. Pitkähköjä pätkiä kirjasta käsitellään aikuisten ihmisten suhdekiemuroita ja huumekauppiaiden elämää ja toimia. Se ei ole lähellä minun elämääni ja tuntuu siksi epäuskottavalta, että minun on hyvin vaikea uskoa kirjailijan tietävän oikeasti, millaista venäläisen tai virolaisen huumediilerin elämä Suomessa on. Osaksi tämän takia ja osaksi siksi, miten erilainen odotin kirjan olevan, minulle jäi vähän sellainen olo, kuin olisin lukenut esiteineille suunnatun kirjan (mitä tämä ei ollut, mutta samanlainen olo minulle jäi). Tiedättehän, sellainen tylsä pettymys? Vaikka pidin kirjasta ja se oli koukuttava, se ei täyttänyt odotuksiani.

Kerronta oli todella sujuvaa ja dialogi hauskaa. Edelleen pisteitä uskottavista teinihahmoista ja relistisista osuuksista.

Kolme ja puoli tähteä
Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. S. 265

Sain Hannele Päiviön Tuulen kutsun 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi kummeiltani, perulaista käsityötä olevan punaisen ristikorun ohella.

Tuulen kutsu on eräänlainen aforismikirja. Se sisältää Raamatunsäkeitä, mietelauseita, pieniä tarinoita, sananlaskuja ja viisaiden ihmisten sanomia asioita. Olen lukenut kirjan kerran läpi, vaikkei se oikeastaan ole kirja, jota luetaan läpi, vaan kirja, josta etsitään jotain tilanteeseen tai mielialaan sopivaa, ja jonka ääreen sen jälkeen juututaan. Minulla on tunne, että näin tulee myöhemmin käymään, sillä kun nyt luin tämän kirjan, se nostatti hymyn kasvoilleni ja monet sen sisältämät asiat koskettivat minua. Kokonaisuutena luulen kirjan tulevan isommaksi osaksi elämääni joskus hiukan myöhemmin - nyt se ei ole vielä aivan ajankohtainen, mutta tunteeni sanoo, ettei siihen pitkä aika ole. Siksi onkin hyvä tietää, että minulla on tämä kirja valmiiksi omana.

Tämä kirja ei ole tähditettävää materiaalia.
Hannele Päiviö: Tuulen kutsu. LK-kirjat, 2013. S. 61.

Viimeinkin sain aikaiseksi

Olen nyt inspiroitunut kirjoittamaan viime aikoina lukemistani kirjoista, joista tosin kaikki eivät enää ole niin kovin viimeaikaisia. Mennään nyt tällä innolla kuitenkin niin pitkälle kuin se kantaa.

Olen täysin unohtanut arvostella tämän keväällä ostamani ja lukemani kirjan. Nyt on siis aika.

Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin kirjoittama Käen kutsu on nykyajan Lontooseen sijoittuva dekkari, jonka alussa kaunis ja kuuluisa nuori mallityttö kuolee pudottuaan alas parvekkeeltaan. Tapaus todetaan itsemurhaksi, mutta tytön veli ei ole vakuuttunut ja ottaa yhteyttä rahaongelmissa olevaan, juuri uuden sihteerin saaneeseen yksityisetsivä Cormoran Strikeen. Stirke on Afganistanin sodan vetaraani ja hänen oma henkilökohtainen elämänsäkin on solmussa, mutta mallin kuoleman selvittämisessä on pelissä paljon rahaa. Niinpä hän hyväksyy keikan ja ryhtyy uusi sihteerinsä apunaan tutkimaan kuolinyön olosuhteita.

Kirja on vetävä ja realistinen kuvaus Lontoosta, ihmisistä ja sotkuisesta vyyhdestä asioita, jotka joskus muodostivat jonkun elämän. Hahmot ovat todella sympaattisia ja samaistuttavia ja heidän henkilökohtainen elämänsä on kiedottu taitavasti murhan selvittämisen lomaan, niin ettei se tunnu pitkästyttävältä tai asiasta pois johtavalta. Uhrin elämää setvitään perusteellisesti, ja lukijasta tuntuu, kuin hän olisi lopulta tutustunut jopa kuolleeseen tyttöön, jonka luksuselämän ympärillä pyöri paljon huhuja - sekä todenmukaisia että valheellisia.

Käen kutsussa on sopiva tahti, se ei vyöry eteenpäin muttei myöskään hidastele. Ainakin Lontoossa vierailleen on helppo kuvitella paikat, joissa Strike sihteereineen vierailee, ja muutoinkin tarkka taustatyö antaa ammattimaisen ja uskottavavan vaikutelman. Ja vaikka aiheet, joita kirja käsittelee, ovat raskaita, se on kirjoitettu sopivalla pilkkeellä silmäkulmassa, niin ettei se ole kovin raskasta luettavaa.

Jatkoa odotellessa:)

Neljä ja puoli tähteä
Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava, 2013. S. 463. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi samana vuonna nimellä The Cuckoo's Calling.

Claire Merlen The Glimpse oli tulosta alkukesän kirjastoreissulta. Se ei aivan täyttänyt odotuksia.

Ana elää tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on luokiteltu puhtaisiin ja hulluihin heidän dna:ssaan kantamiensa geenien perusteella. Puhtaat asuvat yhteisöissä ja hullut kaupungissa, eivätkä juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Ana on puhtaan perheen lapsi, puhdas itsekin - tai näin hän kuvittelee, kunnes saa tietää, että hänen puhtaustestissään oli ollut virhe, ja hän onkin itse asiassa hullu. Anan elämä kääntyy päälaelleen, mutta hän saa armonaikaa ja ehdot: jos hän sitoutuu poikaan, johon oli ollut sitoutumassa ennen virheen paljastumista, ennen kuin hän täyttää 18, hän saa jäädä yhteisöön kunnes mielisairauden oireet puhkeavat. Mutta kihlajaisiltana Jasper katoaa, ja Anan on selvitettävä miksi.

Idea oli hyvä. Teksti oli toimivaa. Juonessa oli paljon kiinnostavia elementtejä - ehkä jopa hiukan liikaa. Varsinainen ongelma oli kuitenkin se, että juoni eteni hitaasti kuin tervassa kävellen, enkä edes tiedä, miten se eoli mahdollista, kun koko ajan tuntui tapahtuvan jotain, mutta silti kirja eteni loppuun asti tuskastuttavan hitaasti. Ehkä siihen vaikutti juuri mainitsemani, että juonessa oli jopa niin paljon elementtejä, että jokaisesta kiinni pitäminen ja kaiken päivittäminen esti kokonaiskuvaa edistymästä. Vietin lähes koko kirjan odottaen, milloin se alkaa. Lopulta minulle selvisi, ettei se muuttuisi tästä, mutta minun oli silti pakko lukea se loppuun, sillä kaikki nämä juonen elementit olivat yksittäisinä niin koukuttavia, että minun piti saada tietää, mitä tapahtuu. Hahmot olivat kivoja, joskin hieman kliseisiä, ja kuten sanottu, idea oli hyvä, toteutus vain ei oikein toiminut.

Kaksi ja puoli tähteä
Claire Merle: The Glimpse. Faber and Faber, 2012. S. 411

Esittelin tämän kirjan lyhyesti lempi nuorten aikuisten kirja -osiossa, jos en aivan väärin muista, mutta kertaus on opintojen äiti.

Mikeyn sisko ei uskalla lähteä ulos talosta. Hän istuu kotona, ei käy koulussa eikä tapaa kavereitaan, sillä hän ei uskalla kohdata maailmaa. Hänet on raiskattu, ja hän on lukinnut itsensä sisälle. Mikey on epätoivoinen ja raivoissaan. Ellien veli taas pääsee vankilasta kotiin odottamaan edessä kummittelevaa syytetyn kuulemistilaisuutta. Köyhän perheen huorahtava tytär syyttää häntä raiskauksesta, mutta eihän Tom olisi ikimaailmassa voinut tehdä mitään sellaista. Hänhän on Ellien oma, rakas ja huolehtiva veli. Kun Mikey päättää tappaa Tomin ja törmää yrityksineen toistuvasti Ellieen, heidän maailmansa eivät sulaudu yhteen - ne pikemminkin romahtavat toistensa lomaan.

The Glimpsen jälkeen You Against Me oli todella miellyttävä kokemus. Aihe oli raskas, mutta hahmot todella ihania ja realistisia, ja Mikeyn ja Ellien tilanteet tuntuivat todella koskettavilta ja omilta. Kirjassa ei mässäilty yksityiskohdilla tai ahdistuksella, vaan tyydyttiin siihen, miten asiat olivat. Se myös pani todella ajattelemaan vaikeita elämäntilanteita ja valon löytämistä pimeimmistäkin nurkista. Ihanan mustaa tilannekomiikkaa, täydellisen onnen hetkiä, kapinallisia päätöksiä ja elämän päähän potkimaksi joutumista oli juuri sopivassa suhteessa, niin että kirjasta muodostui rakastettava ja aito lukukokemus, jonka pariin palannen vielä joskus. Suunnittelen myös lukevani kirjailijan aiemman teoksen Ennen kuin kuolen (Before I die) kunhan vain joskus ehdin.

You Against Me on todella, todella hyvä kirja. Pidät siitä varmasti.

Viisi tähteä.
Jenny Downham: You Against Me. David Fickiling, 2011. S. 412.

Tämä oli kolmas kirja, jonka lainasin samalla kerralla kuin kaksi edellistä. Ulkopuolelta se näytti vähän tyhmältä mutta viihdyttävältä, mutta yllätyin positiivisesti. Ei se ollutkaan tyhmä.

Jennan paras ystävä kuolee auto-onnettomuudessa, joka jättää myös Jennaan ikuisen arven: se kulkee hänen kasvojensa poikki ja on suuri, violetti, ja näkyvä. Pikkukaupungin asukkaana Jennan ei tarvitse paljon näyttäytyä ihmisille, mutta joskus kohtalo päättää toisin... kohtalo voi esiintyä myös koirasi muodossa. Kun Jennan koira juoksee venettään puhdistavan, komean ja tuntemattoman pojan luokse, eikä suostu tulemaan takaisin, on Jennan pakko paljastaa kasvonsa tälle. He törmäävät uudestaan... ja uudestaan, ja Jenna saa huomata, etteivät kaikki välitäkään, vaikka hänen kasvoissaan on iso, ruma arpi.

Kirjaa kerrotaan vuoron perään Jennan ja Ryanin näkökulmista. Itse pidin lähtökohtaisesti enemmän Ryanin osuuksista, sillä hänen elämänsä veneen asukkinsa kahdestaan äitinsä kanssa on paljon kiinnostavampi, eikä hän ole niin raivostuttavan ulkonäkökeskeinen kuin Jenna. Ryan tietää, ettei toista voi määritellä jonkun yhden piirteen vuoksi, ja minä arvostan sitä.

Skin Deepin juoni on monitahoinen ja paikoin yllättävä ja se pysyy kiinnostavana läpi kirjan. Kuvailu on tarkkaa ja syntyneet kuvat jäävät vahvoina mieleen. Kirjassa on paljon huumoria ja yleistä lämminhenkisyyttä, mikä tekee siitä ikään kuin miellyttävän turvasataman. Onnellinen loppu oli ehkä hiukan liiankin imelä, mutta kai se on sallittava... sen verran rankkoja juttuja hahmot käyvät kirjan aikana läpi.

Erinomainen esimerkki nykynuortenkirjallisuudesta, kuten myös edellinen kirja. Jos kaipaat jotain realistista mutta ei liikaa omaa elämääsi muistuttavaa, ovat nämä kaksi brittikirjaa erittäin hyvä valinta.

Neljä tähteä.
Laura Jarratt: Skin Deep. Electric Monkey, 2012. S. 376.


No, sainpas listalta ruksittua kirjoja, vaikka lista jäi edelleen huolestuttavan pitkäksi. Toivottavasti saan uuden tämänkaltaisen inspiraation lähiaikoina. Loppuun voin vielä sanoa, että olen lukenut myös Fruits Basketin osat 8-11, joskaan en muista niistä enää riittävästi että voisin kirjoittaa minkäänlaista järkevää arvostelua tai edes selostusta. Kauhean kiva sarja on.

Vallan kahvassa

Helei rakkaat! Päätin olla hyvä ihminen ja kirjoittaa teille! Ei, vaan oikeasti minulla ei ole mitään muuta tekemistä. Karu on totuus. Joka tapauksessa, olkaa onnellisia. Olen saanut kirjoja luettua:)



George R. R. Martinin Valtaistuinpeli eli kuuluisa Game of Thrones. Olen katsonut tv-sarjan kolme ensimmäistä kautta (nyt joku kiljaisee, että neloskausi pyörii jo. No pyöriihän se, mutta vain maksukanavilla. Meillä ei ole sellaisia.) ja lukenut nyt tämän ensimmäisen osan. Olihan se... kokemus.

Valtaistuinpeli on valtava kirja, joka etenee hitaaaaasti. Siinä on kahdeksan kertojanäkökulmaa  (Jon, Eddard, Catelyn, Arya, Sansa, Bran,Tyrion ja Daenerys) sekä prologissa eräs yövartiolainen, ja kertoja on hän-muotoinen. Kaikki tapahtumat käsitellään jollain tasolla kaikkien päähenkilöiden näkökulmasta, mikä on toisaalta kiinnostavaa ja toisaalta syy kirjan hitaaseen edistymiseen. Siitä kuitenkin huomaa, että Martin on tottunut kirjoittamaan tv-käsikirjoituksia, sillä kirjan kyseinen aspekti toimii vallan mainiosti tv-sarjassa.

Kirja on täynnä erilaisia sivujuonia. Päätarina edistyy varsin hitaasti ja sekin jakaantuu kolmeen: Seitsemän kuningaskunnan tapahtumat, tapahtumat Muurilla ja Targaryenin perillisten elämä maanpaossa. Tarinat keskittyvät valtasuhteisiin, kuten nimikin sanoo: kuka hallitsee ketäkin ja millä oikeudella. Kirjassa ei myöskään ole paljon huumoria, lähinnä Tyrion Lannisterin kertojakohdissa ja sekin on hyvin ironista. Se on siis melkoisen raskaslukuinen; minulla tyssäsi jossain viidensadan sivun kohdalla ja vaihdoin Varjojen kaupunkeihin. Sain sitten hiljakseen tämänkin lopeteltua ja kyllä se mielestäni oli lukemisen arvoinen. Aion lukea jatko-osatkin jossain vaiheessa, mutta en ihan heti, sen verran tässä oli urakkaa.

Väkivaltaa ja seksiä toki oli, mutta ei ihan niin suuressa mittakaavassa kuin tv-sarjassa. Molemmista kuitenkin puhutaan hyvin estottomasti. Aluksi tuntui hassulta, kun kaikki hahmot ovat monta vuotta nuorempia kuin tv-sarjassa, mutta syy selvisi pian... HBO ei olisi ikinä saanut tehdä sarjastaan lapsipornoa (mm. Daenerys Targaryen on kolmetoista mennessään naimisiin reilusti itseän vanhemman miehen kanssa). Joffrey on vähintään yhtä kusipää kirjassa kuin tv:ssä, mutta Sansa ei mielestäni ollut kirjassa aivan yhtä ärsyttävä. Catelynin ja Eddardin osiot taas olivat monesti hämmästyttävän tylsiä ja niitä oli aivan liikaa.

Tässä vaiheessa en enää ala selostaa hämmentäviä ja monimutkaisia juonikuvioita. Kunnioitan kuitenkin Martinia siitä, että hän on saanut tällaisen määrän informaatioita pysymään kasassa ja hallinnoi pakettiaan taitavasti. Kaikki on paikoillaan. Perinteisen miekkafantasin ystävälle tämä kirja sopii kuin nyrkki silmään ja minäkin sen aivan mielikseni luin. Ymmärtäisin silti häntä, joka päättäisi jättää kesken.

Neljä tähteä.
George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Tulen ja jään laulu, osa 1. Kirjava, 2013. S. 746 (ilman liitteitä 725). Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä A Game of Thrones vuonna 1996 (ensimmäinen suomenkielinen painos 2003).



Kazuo Ishiguron Ole luonani aina oli toukokuun Kirja&Kakku-kirja. Se oli ihana.

Ole luonani aina sijoittuu vaihtoehtoiseen 80- ja 90-luvun Englantiin, jossa nuoria kasvatetaan sisäoppilaitoksessa erityisinä ja heitä kehotetaan varjelemaan ja suojelemaan itseään. Tämä johtuu siitä, että he ovat klooneja ja heitä kasvatetaan elinluovuttajiksi lääketieteen tarpeisiin. Kirjan kertoja on 31-vuotias Kathy H., jonka muistoista tarina kiertyy auki ja kuva tulee kokonaiseksi. Hän on toiminut 12 vuotta luovuttajatovereidensa valvojana, harvinaisen pitkään, mutta pian on hänenkin aikansa.

Kirja kuvailee todella koskettavasti ja aidosti hahmojen lapsuutta onnellisessa Hailshamissa, heidän siirtymistään sieltä Mökkeihin ja lopulta valvojiksi ja luovuttajiksi. Pinnalta se on vain tarina nuorista, joilla on edessään kamala kohtalo, mutta pinnan alla se herättää monia kysymyksiä.

Miksi kukaan ei kapinoi? Miksi sekä kloonit että tavalliset ihmiset hyväksyvät tämän mukisematta? Mitä kaikkea ihminen voi toiselle tehdä? Kuka lasketaan ihmiseksi, ja mitä merkitystä on sielulla? Kuka on vastuussa? Onko mitään tehtävissä? Ja sitten niitä ihan tavallisia ongelmia: miten kerron toiselle tunteistani, miten selviän ärsyttävän ystävän kanssa, mitä unelmoin elämältä... Kirjassa tuntuu olevan ikään kuin kaksi tasoa. Hahmojen arkipäivä ja se, kuinka he hyväksyvät oman kohtalonsa sitä kyseenalaistamatta ja toisaalta nykyihmisen lukuperspektiivi, jonka kautta herää paljon ajatuksia oikeasta ja väärästä, tunteista ja ihmissuhteista, tutusta ja tuntemattomasta.

Etenkin ihmissuhteet nousevat kirjassa merkittäviksi. Ruth käyttää monesti väärin valtaansa Kathyn parhaana ystävänä ja kolmikon Kathy, Ruth ja Tommy keskinäiset valtasuhteet ovat vaihtelevia ja monimutkaisia. Kukaan ei säästy kolhuilta. Kirjassa nousee paljon esiin se, kuinka ihmissuhteiden tuomaa valta-asetelmaa voi käyttää verrattuna siihen, miten sitä pitäisi käyttää.

Kirjan tunnelma oli todella erilainen kuin mitä olin odottanut, mutta hyvällä tavalla. Kathy kertoo asioista eläytyen muistoihinsa, mutta pohjalla on aina nostagisoinnin lämmin sävy, jopa järkyttävissä kohtauksissa. Hän ei ole katkera tai edes ihmettele - hän vain kertoo. Minun oli helppo samaistua ja astua sisälle tarinaan, mutta Kirjassa&Kakussa puhuimme myös siitä, kuinka melko ulkokohtainen kerronta voi vieraannuttaa lukijan kirjasta, niin ettei hän koe tapahtumia "omikseen". Minulle ei tosin käynyt näin.

Minusta Ole luonani aina oli alusta loppuun hyvä ja kiinnostava ja ihana. Olen kuullut paljon hyvää myös elokuvasta, mutta en tiedä voinko katsoa sitä, sillä kuvittelin koko ajan tuossa leffakannessa olevan, ruskeatukkaisen tytön Kathyksi ja vaaleatukkaisen Ruthiksi, mutta ilmeisesti asia olikin toisin päin. En ehkä selviäisi siitä, vaikka eivät hahmot minun päässäni aivan noilta näytäkään. Tarpeeksi paljon.

Suosittelen. Kirja on surullinen, mutta myös lohdullinen. Se on hauska, koskettava ja erilainen. Saanen myös huomauttaa, että tyylilajia kuvaava sana on dystopia, ei antiutopia, kuten takakannen Suomen Kuvalehden arvostelussa sanotaan.

Lue se.

Neljä ja puoli tähteä.
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Tammi, 2011. S. 394. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Never Let Me Go vuonna 2005, ensimmäinen suomenkielinen painos myös vuonna 2005.

Kevättunnelmissa

Maaliskuu kohisee jo pitkällä eikä täällä etelässä ainakaan ole enää lumen häivääkään. Riemuitkaa! Ihana, upea, aikainen kevät! Voiko parempaa edes olla? (Nyt kaikki allergikot mumisevat tukkoisia vastaväitteitä nenäliinojensa takaa, mutta anteeksi, juuri nyt en suostu kuuntelemaan. Nautin elämän paluusta.)

Olen lukenut taas, hain juuri tänään seuraavan Kirja&Kakku -kirjan sekä maaliskuun klassikot (kolme Shakespearen näytelmää) kirjastosta ja elämä hymyilee. Paitsi polvelleni, jonka löin tänään ratikassa edessäolevaan penkkiin ja sitten vielä lipastooni ja sitä särkee. Mutta muutoin :) Mennäkseni siis asiaan.


Sain Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan Chrystalilta joululahjaksi ja toisin kuin lahjakirjat yleensä, sain sen jopa luettua näin pikaisesti! Hurraa! Vaan olihan se lukemisen arvoinenkin.

Punainen puutarha on siitä epätyypillinen kirja, että sen päähenkilö on kaupunki, Blackwell Massachusettsissa. Jokaisessa luvussa kerrotaan jonkun tai joidenkin kaupungin asukkaiden tarinaa alkaen uudisasukkaista, jotka perustivat kaupungin ja päätyen lähes nykyaikaan asti. On mahtavaa, miten tarinat linkittyvät keskenään, miten lukija voi bongailla aiempien vuosien hahmoja, tapahtumia ja paikkoja myöhemmistä tarinoista. Tuntuu myös palkitsevalta nähdä muutoksen ja pysyvyyden tasapaino - vielä lopussa kaupungissa elää samojen henkilöden jälkeläisiä, jotka aikanaan olivat kaupunkia perustamassa, jopa ensimmäinen talo on edelleen olemassa, mutta samaan aikaan kaupunki on kasvanut ja laajentunut, ihmisiä on tullut ja mennyt ja paikkojen nimet ovat muuttuneet. Minuun, kieli-ihmisenä, erityisesti vetosi se, kuinka Dead Husband's Meadow'sta tuli ensin Husband's Meadow ja sitten vain Band's Meadow, joka lopulta vakiintui kaupunkilaisten kielenkäyttöön. Oli myös kiehtovaa nähdä, kuinka oikeista tapahtumista tuli ajan kuluessa kertomuksia, satuja, myyttejä...

Punaisessa puutarhassa oli myös jonkin verran fantasian aineksia, vaikkei se ollutkaan varsinaisesti fantasiakirja. Lisäksi siinä oli paljon suuria tunteita, rakkautta ja seksiä, vihaa, pelkoa ja katumusta, iloa ja surua - you name it. Kirja oli siis paitsi kiinnostava, myös monipuolinen ja sen maailma oli jollain tapaa... omalaatuinen. Niin lähellä sitä, jossa itse elän, mutta ikään kuin verhon takana kuitenkin. Suosittelen.

Neljä tähteä.
Alice Hoffman: Punainen puutarha. Gummerus, 2012. S. 292. Englanninkielinen alkuteos julkaistu vuonna 2011 nimellä The Red Garden.



Kirjan&Kakun toinen kirja oli Fahrenheit 451, jonka olen lukenut joskus yläasteella ja katsellut niihin aikoihin myös elokuvan. En kuitenkaan muistanut paljon kummastakaan kokemuksesta, joten oli kiinnostavaa palata kirjan tunnelmiin.

Fahrenheit 451 on lämpötila, jossa paperi syttyy palamaan.

Tulevaisuuden Amerikassa kirjat ovat kiellettyjä ja palomiesten ainut ammatinkuva on polttaa ihmisten jäljelläolevia kirjastoja. Asetelma on vähintään yhtä kiinnostava kuin miltä se kuulostaa - puhumattakaan kaikista lisämausteista, joita tarinan muut puitteet siihen tuovat.

Kirja on nopealukuinen, mukaansatempaava ja kiinnostava. Se kärsii tosin lievistä uskottavuusongelmista, kuten kohdassa, jossa päähenkilö kertoo Yhdysvaltojen voittaneen kolme ydinsotaa. Minulle ainakin tuli siinä vaiheessa mieleen, että näinköhän olisi Yhdysvaltoja tai maailmaa ylipäätään enää edes olemassa kolmen ydinsodan jälkeen. Muutoin pidän tulevaisuuskuvasta; tekniikan kehitys ei ole liiallista vaan juuri sopivaa ja ihmisten jatkuva ruudun tuijottaminen kuulostaa erittäin tutulta, mutta saa kirjassa aivan eri tavalla vaarallisia piirteitä. Pidän myös hahmoista: vaikka heitä maalataan niin sanotusti huolettomilla siveltimenvedoilla, kaikista piirtyy tarkka kuva ja heillä on myös enemmän kuin pelkän pintaraapaisun verran luonnetta. Suosikkini on tietenkin Clarisse - kerta kaikkisen valloittava naapurintyttö, joka laittaa vaarallisia ajatuksia Montaguen päähän.

Neljä tähteä.
Ray Bradbury: Fahrenheit 451. Tammi, 1998. S. 193. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Fahrenheit 451 vuonna 1953.



Näiden lisäksi luin ÄI6-kurssin puitteissa Seitsemän veljestä, mutta nyt pitää ryhtyä suorittamaan ranskan itsenäistä kurssia, joten siitä lisää myöhemmin.

Auringonpaistetta ja iloista kevättä kaikille!

Ota kiinni jos saat - osa 2

Tägien mahtumisen vuoksi olen jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan. Tässä jälkimmäinen puolisko.

Sitten olen edennyt Furubassa taas pikkuisen. Mitäpä näistä sanoisi - äärimmäisen viihdyttävää! Furuba on aina hyvien naurujen paikka, vaikka muistelisin, että näissä osissa oli myös jotain, mikä hienoisesti ärsytti minua. Hahmot ovat kuitenkin tietyllä tavalla aika ohuita, heillä on yksi hallitseva luonteenpiirre ja jossain vaiheessa "I hate Yuki" -vitsit eivät enää ole aivan niin hillittömän hauskoja. Pidän kyllä silti tosi paljon tästä mangasta ja nimenomaan englanniksi.

Lauren Oliverin Pandemonium: Rakkaus on kapinaa on parempi kuin edeltäjänsä ja jättää loppuun vähintään yhtä kiinnostavan cliffhangerin. Tarinaa kerrotaan kahdessa osassa: Silloin ja Nyt.

Spoiler

Alex on kuollut, mutta Lena on selviytynyt invalidien luokse Korpeen. Hänet otetaan vastaan ja yhteisön jäseneksi ja Silloin -luvut kertovat tästä ajasta. Ne vuorottelevat Nyt-lukujen kanssa, jotka kertovat myöhemmästä ajasta: Lena on solutettu uuden henkilöllisyyden turvin takaisin Zombimaahan vakoilutehtäviin. Eräässä suuressa tapahtumassa hän saa tehtäväkseen pitää silmällä Deliriasta Vapaan Amerikan, DVA:n, nuorisojärjestön puheenjohtajaa Juliania. Kun raadonsyöjät hyökkäävät, kaikki menee pieleen ja Lena löytää itsensä yhteisestä sellistä Julianin kanssa.

Ohi

Kahden tarinan limittäinen kertominen toimi, mutta oli yhtä ärsyttävää kuin aina. Joka luvun lopussa teki mieli hypätä yli ja jatkaa samaa juttua, sillä Oliver harrastaa tehokkaita cliffhangereitään ei vain kirjojen, vaan myös kaikkien lukujen lopuissa. Välillä edellisen kirjan kertailu oli ärsyttävää, mutta muuten juoni eteni ripeästi ja oli äärimmäisen koukuttava. Tämä kirja ei myöskään tuntunut yhtä lapselliselta kuin edeltäjänsä Delirium.

Pandemonium merkitsee paholaisten ja demonien asuinpaikkaa, helvettiä, tai helvetillistä kaaosta, merkittävän kovaa ääntä ja vallitsevaa epäjärjestystä [wiktionary].

Neljä ja puoli tähteä.
Lauren Oliver: Pandemonium: Rakkaus on kapinaa. WSOY, 2012. S. 295. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Pandemonium vuonna 2012.


Supernyrkkiin on koottu Nuoren Voiman Liiton ja Teoksen järjestämän Novelli palaa! -kirjoituskilpailun parhaat ja lainasin sen mielenkiinnosta, sillä pääsin itse kilpailussa kolmenkymmenen parhaan joukkoon. Kumpikaan minun novelleistani ei ole tässä antologiassa, mutta bongasin kirjoittajista ainakin kolme koulukaveriani... ja hienoja novelleja olivatkin kirjoittaneet! Joukossa oli pitkiä ja lyhyitä, taiteellisia ja realistisia, ja kaikki olivat hyviä. En tajua, miten Suomessa on näin paljon näin hyviä nuoria kirjoittajia (onko minulla ikinä mitään mahdollisuuksia...?)

Viisi tähteä kokonaisuudelle.
Supernyrkki: Novelli palaa! -kirjoituskilpailun parhaat. Teos, 2013. S. 175.

Tehtiin joskus vuosi sitten Chrystalin kanssa diili näistä Muumi- ja Anna-kirjoista... minä luen Muumia, hän lukee Annaa. Kumpikaan ei ole täyttänyt omaa osuuttaan erityisen kiitettävästi, mutta sain sentään Thaimaassa luettua toisen Muumi-kirjani. Taikurin hattu oli ihan söpö opus, ihan hauska, ihan jännittävä, välillä ihan kiinnostava ja välillä ihan pitkästyttävä. Onneksi se oli niin lyhyt, että eteni nopeasti:) Eikun oikeasti, oli se ihan kiva lukukokemus.

Tove Jansson: Taikurin hattu. WSOY, 2010. S. 140. Alkuperäinen teos julkaistu ruotsiksi nimellä Trollkarlens hatt vuonna 1948.



Ensimmäinen joululahja, jonka avasin, oli myös ainut, jota olin toivonut: Eoin Colferin uutuus W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika. Se oli hienoinen pettymys, ehkä hiukan nuoremmille suunnattu ja liian samankaltainen kuin Fowlit. Varsinkin hahmoissa oli paljon samaa. Kuitenkin se oli myös colfermaiseen tapaan viihdyttävä, hauska, uskomaton ja typeräkin välillä. Toivotaan, että sarja paranee vanhetessaan, sillä potentiaalia tässä on.

Neljä tähteä.
Eoin Colfer: W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika. WSOY, 2013. S. 304. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä W.A.R.P. Book 1: The Reluctant Assasin vuonna 2013.

Kävin syksyllä Colferia katsomassa Helsingin Kirjamessuilla juurikin tämän uusimman kirjan pohajlta. Hän oli vähintään yhtä hauska mies kuin kirjansa:) Todella miellyttävä ihminen, sain myös hänen nimikirjoituksensa Opalin kostooni!!! Yhteiskuvakin on tallessa koneeni syövereissä. Todellinen fanityttöpäivä Libertén kanssa - ja ihanaa oli!



Tällaista tällä kertaa. Nyt minulla on alkanut ÄI6-kurssi, jonka lukemistoa ovat Aleksis kiven Seitsemän veljestä sekä Juhani Ahon Juha. Innostus ei ole kovin suuri, mutta uskon saavani ne luettua kuitenkin. Lisäksi on tuo aiemmin mainittu helmikuun klassikko sekä Kirjan&Kakun kuukauden kirja Fahrenheit 451. Olen lukenut sen joskus vuosia sitten, joten on mukava palata vanhan tutun pariin  -varsinkin, kun en muista siitä paljon mitään:)

Hyviä hiihtolomia kaikille sitten kun ne alkavat!

Uudet haasteet - osa 2

Olen jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan tägien mahtumiseksi. Tässä on sen jälkimmäinen puolisko.

Vadelmavenepakolainen
Miika Nousiaisen kohukirja, jos sitä niin voi nimittää, oli kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa, kun äitini sai sen kummitädiltäni lainaksi. Bongasin kirjan olohuoneen pöydältä ollessani vatsataudissa kotona ja tartuin siihen, enkä sitten voinutkaan lopettaa ennen loppuun pääsemistä. Vaikka kirjasta tuli jollain lailla huono olo useampaan kertaan, se aiheutti inhotusta ja myötähäpeää, nautin silti huumorista ja omaperäisestä kirjoitustyylistä. Kirja oli päivässä luettu, melko ohut ja helppolukuinen siis. Hauska, toki, kamala, paikoin... mutta kokemus.

Neljä tähteä.
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Otava, 2007. S. 267.



Vihan liekit

Tämän olen tietysti lukenut ennenkin, mutta uudenuutukaisen elokuvan näkeminen aiheutti voimakkaan halun saada sama kokemus heti uudestaan, niinpä tartuin kirjaan, joka ei tälläkään kertaa jättänyt kylmäksi. Tuntui itse asiassa, että pidin siitä jopa enemmän kuin edellisillä lukukerroilla - johtuiko sitten upeasta elokuvasta vai mistä, ken tietää. Nautin kuitenkin suunnattomasti Nälkäpelin maailmaan palaamisesta, ja ehkäpä jonain päivänä opin vielä hyväksymään viimeisenkin osan. Mutta sitä en kyllä hyväksy, että siitä tehdään kaksi elokuvaa.

Viisi kiiltävää tähteä.
Suzanne Collins: Vihan liekit. WSOY, 2010. S. 412.



Silta 2 ja 4 ovat uskonnon oppikirjojani, jotka luin kokeita varten, enkä ala niitä tässä arvostelemaan. Aivan kelvollisia oppikirjoja.



Kuten huomaatte, olen siirtynyt uutuuteen nimeltä kuvat. Olen joskus selaillut muita kirjablogeja ja tajunnut, että hei, tyypithän laittaa kuvan lukemansa kirjan kannesta. Tulin siihen tulokseen, että se on viisasta, ja vuoden alku tuntui hyvältä ajalta aloittaa itsekin. Se on siis ensimmäinen uuden vuoden haasteistani, jotka olen ottanut vastaan.

Toinen on blogin kuvauksessakin mainostamani Suuri Klassikkokirjahaaste, jota toteutan yhdessä ystäväni Libertén kanssa. Hänen blogiinsa Haaveilijan punaiset siivet (toim. huom. 2019 eteenpäin Libertén blogi on nimeltään Voimasanoja) pääset tästä. Suuri Klassikkokirjahaaste sai alkunsa äidinkielen vitoskurssilla, jolla saimme listan eri aikakausien suurimmista klassikkokirjoista. Päätimme jakaa listan kahteentoista osaan ja tulevan vuoden aikana lukea yhden kirjan kultakin aikakaudelta, paitsi romantiikasta ja postmodernismista kaksi, jotta saamme joka kuukaudelle yhden kirjan. Näin sivistämme itseämme ja pääsemme lukemaan kiinnostavia kirjoja:) Tammikuu on luonnollisesti antiikki, ja minun kirjani tässä kuussa on Homeroksen Odysseia, jonka juuri tänään hain kirjastosta.

Kolmas merkittävä kirjallisen elämän tapaus on Kirja&Kakku, joka on seurakuntani nuorten lukupiiri. Siellä käyn myös Libin kanssa. Kirja&Kakku käynnistyi joulukuussa ja jatkuu toukokuuhun saakka - luemme dystooppispainotteisia kirjoja ja syömme kakkua:) Myös täällä on kirja per kuukausi. Näiden lisäksi yritän ehtiä vielä lukea muutakin... mutta katsoo nyt. Eihän tässä mikään hoppu ole.

Niin, tällaisia ovat kuulumiseni tänään. Thaimaa oli ihana ja sain siellä vaikka mitä luettua - mutta siitä lisää myöhemmin! Onnellista kirjavuotta 2014!