Suuri Klassikkokirjahaaste: koonti

Tämä on siis lupaamani jälkipuintipostaus. Tunteeni näin haasteen suorittamisen jälkeen ovat moninaiset: helpottuneet, hämmästyneet, osin pettyneetkin. Kaikista ikävintä mielestäni on, että jaoimme romantiikan ja postmodernismin kahteen osaan, koska ne olivat meistä kiinnostavimmat aikakaudet. Ikävästi kuitenkin, koska olin lukenut kaikki kiinnostavat kirjat romantiikasta, ne kaksi jotka jouduin lukemaan, olivat aika paljon vähemmän kiinnostavat (olisin kyllä voinut paremminkin jäljelle jääneistä valita)... ne myös viivyttivät haasteeni suorittamista merkittävästi. Postmodernismissa ei onneksi ollut mitään vikaa, ei ainakaan valituissa kirjoissa

Olen ymmärtämisen helpottamiseksi lajitellut kaikki haasteessa lukemani klassikot kolmeen kategoriaan:

Yllättävät ystävät
Tähän kategoriaan pääsivät kirjat, joiden lukemisesta nautin: kirja oli joko viihdyttävä tai sitten oikeasti hyvä kirja, monessa tapauksessa molempia. Harkitsen itseni jouduttamista sellaiseen tilaan, jossa omistan nämä kirjat, ja voin lämpimästi suositella niitä kenelle tahansa - etenkin, jos on pakko lukea klassikko! Silloin se kannattaa tehdä tyylillä, ja mikä tahansa näistä kirjoista on hyvin tyylikäs valinta. Olen kiitollinen siitä, kuinka monta haasteeni kirjoista lopulta päätyi tähän laatikkoon.

Helmikuu, keskiaika: Canterburyn tarinoita
Maaliskuu, renessanssi: Kesäyön unelma, Romeo ja Julia, Macbeth
Syyskuu, symbolismi ja vuosisadanvaihde: Dorian Grayn muotokuva
Lokakuu, modernismi: Mrs. Dalloway
Marraskuu, postmodernismi, osa 1: Jos talviyönä matkamies
Joulukuu, postmodernismi, osa 2: Linnunradan käsikirja liftareille

Siedettävän sivistävät
Tämän kategrian kirjat ovat nimensä mukaisia: ne ovat luettavissa, niistä kokee sivistyneensä koska ne on lukenut, mutta niissä ei ole erityisesti mitään, mikä pitäisi otteessaan. Kirja on kuitenkin suhtellisen helppo lukea alusta loppuun ja sitten saa tuntea itsensä voittajaksi. En kuitenkaan ehdoitta suosittelisi kenellekään mitään näistä kirjoista.

Tammikuu, antiikki: Odysseia
Huhtikuu, klassismi: Clèvesin ruhtinatar
Elokuu, realismi ja naturalismi: Rouva Bovary

Epätoivoiset erehdykset
Tämän kategorian kirjat eivät ole huonoja kirjoja: ne ovat vain vääriä valintoja tiettyyn aikaan. Muistanette, että juuri nämä kolme kesäkuukautta viivyttivät yksi kerrallaan haasteen suorittamista, niin että olin lopulta kaksi kuukautta myöhässä. Ne eivät jaksaneet pitää otteessaan, Gulliver ja Notre-Dame koska niissä oli liikaa jaarittelua, Faust taas siksi, etten tajunnut siitä hölkäsen pöläystä. Ohjeistan tarttumaan näihin kirjoihin vain, mikäli on todellista mielenkiintoa aihetta kohtaan ja hyvin paljon aikaa - ja on etukäteen tehnyt itselleen täydellisen selväksi, mihin on ryhtymässä, ettei sitten tule yllätyksiä!

Toukokuu, valistus: Gulliverin retket
Kesäkuu, romantiikka, osa1: Faust
Heinäkuu, romantiikka, osa 2: Pariisin Notre-Dame

Näin siis on lopulta suoritettu ensimmäinen klassikkohaasteeni. Kaksitoista kirjaa takana ja uudet seikkailut edessä! Ensi vuodelle on siis tietenkin tiedossa jo uudenlainen klassikkohaaste, jonka olemme suunnittelleet tarkasti yhdessä Libertén kanssa. Täällä pääsettte lukemaan hänen tunnelmiaan tämän vuoden haasteesta.

Loppukevennyksenä tarjoilen teille tämän kaksipuolisen listan, jonka mukaan haastetta on tunnollisesti suoritettu. Kaikki erilaiset merkinnät kirjojen ja/tai kirjailijoiden nimien vieressä ovat eri aikoina tehtyjä pohdintoja siitä, mikä voisi olla kiinnostavaa luettavaa, tai mitä olen jo lukenut - lisäksi listassa on ÄI5 -kurssiin liittyviä muistiinpanoja ja kaikkea muuta jännää. Jos et löydä mistään hyvää listaa ja haluaisit kokeilla haastetta, voit käyttää tätä. (Tekijänoikeussyistä huomauttaisin vielä, että lista ei ole itse kasaamani, vaan erään opettajan, jonka nimeäkään en harmikseni enää muista. Olen kuitenkin itse vastuussa kaikesta siitä, mikä ei ole painomusteella paperiin piirtynyt.)

Joulukuu: Postmodernismi, osa 2

Tätä kirjaa olen odottanut koko vuoden! Ehkä niiden odotusten ja kaiken sen hehkutuksen takia, mitä olen tästä kirjasta kuullut, minun on aivan ensin todettava olevani hieman pettynyt.

Nyt ei saa ymmärtää väärin: Linnunradan käsikirja liftareille on erinomainen kirja. Se on loistava tieteisparodia ja täysin älyvapaa seikkailu, postmodernismille tyypillisesti vailla rajoitteita tai ennalta-arvattavia juonikuvioita. Se vain... en oikein tiedä. Minulle jäi sellainen olo, että jotain puuttuu.

Maailmanloppu on tulossa. Arthur Dentin koti aiotaan purkaa, mutta noin kahdentoista minuutin päästä sillä ei ole enää paljonkaan väliä, sillä Maa tulee räjäyttää galaxienvälisen valtaväylän tieltä. Arthur on koko Maapallon väestön ainut selviytyjä, sillä juuri ennen tuhon hetkeä hänen ystävänsä Ford Prefect paljastuu avaruusolennoksi ja liftaa heille kyydin räjäyttäjäalukseen. Sieltä Arthur ja Ford päätyvät matkalle halki galaxin varastetussa avaruusaluksessa maanisdepressiivisen robotin, ylipirteän tietokoneen sekä eräiden muiden henkilöiden kanssa.

Kirjassa on todella paljon erikoisia juonenkäänteitä, joten en ala nyt enempää spoilata. Ihailen syvästi kirjailijan kykyä pitää kaikki älyttömyyden langat käsissään ja saada tarina vaikuttamaan täysin rajoituksettomalta. Itse kirjoittajana nimittäin tiedän että kun kirjoittamisen aloittaa, juonikuvioita vain alkaa ilmestyä ja sellaista tunnelmaa, että juoni on täysin päätön ja suunnitelmaton, täytyy pitää yllä kynsin ja hampain ja suunnitella huolellisesti.

Juonen rakenteesta tai sisällöstä ei tyhjä olo jäänytkään. Osaksi se tuli kohdista, jotka tuntuivat silkalta täytteeltä (tässä 156 -sivusessa kirjassa sitä tosin ehkä kaivattiin), mutta välinpitämättömästi tehdyltä,  yritän-tässä-olla-hauska-ja-mitään-ei-tapahdu -tyyppiseltä täytteeltä. Se meni kirjan muun tason alapuolelle. Muutoin en ole oikein varma, mistä se tuli. Olisin ehkä odottanut enemmän syvyyttä, tai jotain. Henkilöiden tunteita kyllä käsiteltiin kiitettävästi, siitä se ei johtunut, ja myös parodiana meidän maailmaamme sekä scifi- ja fantasiakirjallisuutta kohtaan kirja täytti ja ylitti odotukset... mutta jotain nyt kerta kaikkiaan puuttui. Ehkä se oli vain pituutta.

Tästä arviosta on hyvää vauhtia tulossa yhtä sekava kuin itse kirjasta. Sanoisin kuitenkin vielä, että rakastan Adamsin huumorintajua (paitsi silloin, kun hän yrittää liikaa). Linnunradan käsikirja liftareille on kuitenkin täynnä kohtia, joissa nauroin ääneen erittäin vapautuneesti. Kaiken kaikkiaan muutenkin pidin kirjasta hirveän paljon, vaikka se ei ihan odotuksiin vastannutkaan. Täytyy vielä sanoa, että Marvin on ihana.

Neljä ja puoli tähteä
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille. WSOY, 1989. S. 156. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Hitch-Hiker's Guide to the Galaxy vuonna 1979.


Uskomatonta. Tämän vuoden klassikot olivat nyt sitten tässä. (Tajusin vasta nyt, kolme päivää kirjan lopettamisen jälkeen.) Sain haasteen kauniisti aikataulussa suoritettua ja kaikki kirjat luettua. Hämmentynyt olo. En nyt kuitenkaan ala tähän sen enempää vuodattamaan, sillä tulossa on vielä jälkipuinti -postaus, jossa käyn vuotta ja sen aikana lukemiani klassikoita tarkemmin läpi, saatte viimein nähdä persoonallisesti merkintöjä täynnä olevan listani, jota tässä olen noudattanut ja ylipäätään fiilistelen viimeisen kerran tätä Suurta Klassikkokirjahaastetta. Ensi vuodelle on jo omansa, mutta sillä ei ole vielä nimeä. Siinä on myös vähän vähemmän tiukat säännöt.

Marraskuu: Postmodernismi, osa 1

Loppu lähestyy, toiseksi viimeinen tämän vuoden klassikkohaasteen kirja on nyt luettu. Ja se olikin... melkoinen kirja. Syystä klassikko.

Pelkkä ajatuskin juonitiivistelmän tekemisestä kauhistuttaa. Yritetään silti.

Jos talviyönä matkamies on sinä -muotoinen kirja, joka alkaa siitä, että olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies. Ota hyvä asento ja niin pois päin. Alku on todella viihdyttävä. Kirjan päähenkilö, Lukija eli sinä, aloittaa siis romaanin, joka on ehkä vähän tylsä, mutta juuri kun se on pääsemässä vauhtiin, se katkeaa kesken. Lukija eli sinä päättää mennä kirjakauppaan vaatimaan uutta romaania, hän saa kuulla tapahtuneesta painosekaannuksesta, saa käsiinsä uuden kirjan, alkaa lukea sitä, mutta sekin loppuu kesken. Kirja koostuu vuorottelevista romaaninaluista ja Lukijan eli sinun vauhdikkaasta seikkailusta jonka aikana hän yrittää ottaa selvää, mistä hän saisi käsiinsä kaikkien aloittamiensa romaaninen jatkot. Mitä pidemmälle kirja jatkuu, sitä hämmentävämmäksi se käy, kun Lukija sekaantuu kirjoja väärentävän kääntäjän touhuihin ja joutuu mukaan valtioidenväliseen kirjasensuuriin.

Teoksessa on siis kymmenen romaaninalkua, ja niiden välissä Lukijan pyrkimyksiä selvittää asioita ja uskomaton kyky löytää aina uusi kesken katkeava romaani. Osa aluista oli sellaisia, että minuakin ärsytti, kun ne eivät jatkuneet - olisin halunnut tietää! Kuitenkin myös Lukijan seikkailut kävivät loppua kohden niin sekopäisiksi, että niiden lukeminen oli vähintään yhtä viihdyttävää. Ehkä parasta oli, että kirjan aivan viimeiset sanat nostivat hymyn huulille pitkäksi aikaa. Ne sai tajuta.

Minun on hyvin vaikea saada aikaan järkevää arvostelua tästä kirjasta, se oli niin erikoinen, mutta sellaisena tietysti onnistunut postmodernismin edustaja. Alussa se oli vähän hidastempoinen eikä aivan niin kiinnostava, mutta vauhti kiihtyy loppua kohden ja viimeiset sata sivua luin yhdeltä istumalta. Ehdoton suosikkiromaaninalkuni oli Solmiutuvien linjojen verkossa.

(Olen muuten vakuuttunut, että Italo Calvino kyllästyi siihen, että hänellä oli pöytälaatikko täynnä muutaman sivun pituisia romaaninalkuja, joita hän ei ollut saanut ikinä valmiiksi. Niinpä hän päätti tehdä niistä kaikista yhden kirjan.)

Lopputulemaksi voinen melko turvallisesti sanoa, että pidin tästä kirjasta ja voin todellakin suositella sitä, jos haluat lukea jotain hyvin erilaista mutta viihdyttävää yhtä kaikki.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies. Tammi, 1983. S. 275. Italiankielinen alkuteos Se una notte d'inverno un viaggiatore ilmestyi vuonna 1979.

Lokakuu: Modernismi

Mainitsinko jo, miten suorastaan säteilen itsetyytyväisyyttä? Ai, enkö? No, minä suorastaan säteilen itsetyytyväisyyttä! Olen saanut klassikkoaikataulun kiinni, vaikka luulin, etten saisi sitä ikinä kiinni ja joutuisin istumaan joulukuun viimeiset päivät lukemassa maanisesti klassikkoja! Mutta tässä sitä vain ollaan, pari viikkoa marraskuuhun ja minulla on viimein aikaa lukea jotain muutakin kuin klassikoita. Elämä on hieno asia.

Tykkäsin Mrs. Dallowaystä paljon. Minulla ei ollut ennen juurikaan kokemusta tajunnanvirtakirjallisuudesta tai yhdenpäivänromaaneista, mutta ainakin tämä oli hyvä ensikosketus. Clarissa Dalloway pitää illalla kutsut, hänen vanha ystävänsä Peter Walsh palaa viiden vuoden jälkeen Intiasta ja heidän molempien elämät kohtaavat lyhyesti sodan jälkeen mielenterveysongelmista kärsivän Septimus Warren Smithin ja hänen vaimonsa kanssa. Näiden kolmen päälinjan lisäksi Woolf käyttää runsaasti muitakin kertojanäkökulmia, jotka vaihtuvat sulavasti henkilöiden kohdatessa toisensa tai kuullessa päivää rytmittävien Big Benin lyöntien kaikuvan Lontoon kaduilla. Yhdessä päivässä ehtii tapahtua hurjan paljon ja henkilöihin tutustuu syvemmin kuin olisin ikinä uskonut mahdolliseksi.

Samoin kuin Wilde, Woolf käyttää kappalejakoja miten mielii: kappaleiden pituudet vaihtelevat puolesta rivistä kahteen sivuun. Lukujakoa ei ole, eli kirja on yksi pitkä kokonaisuus, ja tekstin tyyli on hyvin intensiivinen. Tämä tekee lopettamisen vaikeaksi, mikä on toisinaan mukavaa mutta hyvää lopetuskohtaa etsiessä toki ärsyttävää. Kirja edistyy nopeasti ja kieli on erittäin ymmärettävää, joten lukukokemus kokonaisuudessaan on varsin miellyttävä. Hahmojen tarinat ovat kiinnostavat - toisinaan Warren Smithit tuntuivat hieman irrallisilta, mutta lopulta hekin taisivat löytää paikkansa tarinassa.

Mrs. Dalloway on todella viehättävä ajankuva ja Lontoon kuvaus. Kaupunki elää koko ajan mukana hahmojen tarinoissa, se on läsnä ja todellinen. Woolf ei hetkeksikään unohda ympäristöjä, joissa hänen hahmonsa liikkuvat, ja kaikki peilautuu takaisin, eli kaikella, mitä tapahtuu ja mitä näkyy, on merkitystä. Löysää ei siis ole, mikä on todella virkistävää.

Teoksessa on todella kiinnostavaa pohdintaa rakkaudesta. Rakkaudesta aviopuolisojen välillä, rakkaudesta samaa sukupuolta olevien henkilöiden välillä, vanhasta rakkaudesta, uudesta rakastumisesta... jos aihe kiinnostaa, tutustu. Woolf käsittelee eri näkökulmia rakkauteen uteliaana ja pohdiskellen, ei lainkaan tuomitsevasti. Hän oli todellakin aikaansa edellä. (Ja osasi käyttää sanaa rakkaus sen oikeassa merkityksessä!)

Vieläköhän jotain sanoisin? Mrs. Dalloway ei tehnyt minuun samanlaista kaikennielevää vaikutusta kuin Dorian Gray, mutta se oli kiinnostava ja viehättävä ja luulen että palaan senkin pariin vielä. Siinä on kuitenkin erilainen vetovoima kuin Dorian Grayssä; kun toinen oli häiritsevä ja ravisteleva, niin tämä oli lämmin ja lempeästi pohdiskeleva.

Samaan aikaan kun lainasin Mrs. Dallowayn, lainasin myös Michael Cunninghamin teoksen Tunnit, joka on siis tribuutti Virginia Woolfille. Woolf esiintyy kirjan henkilönä ja kirjoittaa paraikaa Mrs. Dallowaytä, joten asetelma on minusta äärimmäisen kiehtova! :) Odotan innolla pääseväni lukemaan sitä. Muistan myös kirjallisen ilmaisun opettajani suositelleen tätä kirjaa.

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway. Otava, Seven -pokkarit, 2011. S. 277. Samanniminen alkuperäisteos julkaistu vuonna 1925.

Syyskuu: Symbolismi ja vuosisadanvaihde

Olen niiiin ylpeä itsestäni. Vasta lokakuun yhdestoista päivä! Ja tarkalleen ottaen luin tämän eilen illalla loppuun, eli olen onnistunut jopa paremmin kuin suunnitelmani vaati (aikomushan oli saada tämä loppuun syyslomaviikon aikana, ja syyslomaviikko alkaa vasta maanantaina). Ihanaa. Ja tämä olikin todella kiinnostava lukukokemus.

Dorian Grayn muotokuva on äärimmäisen moniulotteinen ja erikoinen kirja ja vaikka symbolismi ei ole suosikkikirjallisuustyylejäni, tämä kirja kiehtoi minua hirvittävästi. Olen siis järkyttävän huono poimimaan symboleja ja piilotettuja merkityksiä, pidän paljon enemmän siitä, kun asiat kerrotaan kuten ne ovat. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut liian symbolinen, joten minäkin pystyin ymmärtämään siitä enemmän kuin pelkän suoraan sanotun tason (ainakin luulen niin).

Nuori ja viaton Dorian Gray herää huomaamaan oman uskomattoman kauneutensa ja myös sen lyhytikäisyyden, kun näkee ystävänsä Basil Hallwardin hänestä maalaaman muotokuvan. Kiihdyksissään hän toivoo, että saisi itse aina pitää nuoruutensa ja kauneutensa, ja muotokuva kantaisi hänen ikänsä ja syntiensä merkit. Hänen kauhukseen ja riemukseen toive toteutuu ja hän saa elää elämänsä juuri niin turmeltuneesti kuin pitää sopivana, sillä se ei jätä häneen merkin merkkiä.

Kirjassa on kolme tärkeätä henkilöä: Dorian Gray itse, taiteilija Basil Hallward sekä heidän yhteinen ystävänsä lordi Henry Wotton eli Harry. Tutustuttuaan Dorain Grayhin Hallwardin taiteessa on tapahtunut merkittävä muutos; Dorian inspiroi häntä ja tuo hänen työhönsä ja elämäänsä aivan uuden merkityksen ja ulottuvuuden. Lordi Henryn mielestä tämä on kiinnostavaa ja hän ottaa tavoitteekseen olla viattomalle ja turmeltumattomalle Dorianille samaa kuin tämä tietämättään on Basilille. Pikkuhiljaa lordi Henry myrkyttää Dorianin mielen omituisilla mutta kiehtovilla teorioillaan elämästä ja ihmisistä ajaen tämän syntien ja pahuuden täyteiseen elämäntapaan. Ihmeissään Dorian seuraa sielunsa tilan muutosta muotokuvastaan, jota ei näytä enää kenellekään. Lordi Henry ei ikinä saavuta hänen sydämessään samanlaista asemaa kuin hänellä itsellään on Basil Hallwardin sydämessä, mutta yrityksen puutteesta se ei kyllä johdu.

Välillä Dorian Grayn muotokuva on raskasta luettavaa. Oscar Wilde ei selvästi ollut tutustunut kappalejakojen ihmeelliseen maailmaan - yksi kappale kestää helposti ainakin sivun, toisinaan kaksi. Kirjassa on sekä kertojan että henkilöiden pitämiä, monen sivun mittaisia monologeja, jotka ovat kyllä kiinnostavia mutta vaativat myös kärsivällisyyttä. Näiden läpi teoksen toistuvien elementtien lisäksi on sanottava, että varautukaa etukäteen lukuun yksitoista. Kuolettavan tylsää. Lähes samaa sarjaa kuin Pariisin Notre-Damen arkkitehtuuri- ja Pariisi -kuvaukset. Tämän jaksoin kuitenkin lukea, joten ei aivan, mutta lähelle mennään. (Luku kertoo siis Dorianin erilaisista mieltymyksistä ja harrastuneisuuksista hänen elämänsä aikana ja siinä käytetään valtavasti sivutilaa kertaamaan erilaisia myyttejä esimerkiksi jalokivistä, eikä näillä myyteillä ole ainakaan minusta mitään annettavaa itse tarinalle.)

Lukua yksitoista lukuunottamatta kirja kuitenkin etenee kiitettävää vauhtia - niinkin vauhdikkaasti, että minusta tuntui vielä puolen välin tienoilla kuin olisin ollut vasta alussa, kun en ollut lainkaan tajunnut miten paljon sivuja olin jo käännellyt. Toisinaan nämä mainitsemani pitkälliset monologit hieman hidastavat vauhtia, mutta sen korvaukseksi niissä aina esitetään - etenkin jos ne ovat lordi Henryn pitämiä - joitain todella kiinnostavia näkökulmia elämään ja ihmisiin. Itse asiassa nautin usein suuresti näiden monologien lukemisesta, sillä vaikka en läheskään aina ollut samaa mieltä näistä näkemyksistä, joita esitettiin, ne kiehtoivat minua ja panivat todella ajattelemaan.

Takakannessa kirjaa kuvataan hyytävän ajakohtaiseksi kulttiklassikoksi, ja hyytävästä ajankohtaisuudesta minun on oltava samaa mieltä. Dorianin ja lordi Henryn elämänfilosofia perustuu kauneuden arvostamiseen ja etsimiseen sekä mielihyvän hakemiseen. Egoismi ja hedonismi kukoistavat ja lordi Henry puhuu tulevasta ajasta, jolloin ne kukoistavat laajemmalti, jolloin kaikki ihmiset hakevat mielihyvää ja kauneutta pidetään yhtenä tärkeimmistä arvoista. Hyvin pelottavasti tämä kuulosti kuin meidän ajaltamme... Tuntui kuin Wilde olisi ollut jonkin sortin ennustaja. Sääli vain, ettei lordi Henry Wotton elä tässä ajassa - hän olisi varmasti onnellinen.

Niin, luulen ehkä löytäneeni uuden lempikirjan. En ole aivan varma vielä, mutta ehkä. Sen ainakin tiedän, että minun on palattava tähän kirjaan uudestaan ja vielä uudestaan - luultavasti monta ja monta kertaa. Sen tunnelma on hyvin erikoinen ja sen esittämät ajatukset usein häiritseviä, mutta luulen, etten saanut siitä vielä kaikkea irti. Uskon, että sillä on vielä minulle annettavaa kaikessa kummallisudessaan ja haluan kauheasti ymmärtää sitä ja löytää uusia merkityksiä. Suosittelen ehdottomasti Dorian Grayn muotokuvan lukemista. Se on nopealukuinen, mutta todellakin ajatuksia herättävä, kummallinen, mutta niin äärimmäisen kiehtova kirja. En ole varma, onko mikään kirja ikinä tehnyt minuun tällaista vaikutusta - se ei ole paras kirja, jonka olen lukenut, enkä ole edes varma, pidänkö siitä faktisesti, mutta se tarttui elämääni jäädäkseen. Otti paikkansa eikä aio poistua. Tunne on vähintään yhtä outo kuin kirjan sisältö.

Eiköhän kaikki tärkein ole tullut sanottua. Ymmärrän nyt täydellisesti ystäviäni, jotka ovat aiemmin lukeneet tämän kirjan ja sanoneet: "On se ihan hyvä... mutta aika outo." Ai niin! Myös tässä kirjassa puistelin päätäni kevytmieliselle ja väärälle ja hämmentävälle tavalle käyttää sanaa rakkaus.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Otava, 2009. S. 363. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Picture of Dorian Gray vuonna 1891.

Elokuu: Realismi ja naturalismi

Hurraa! Olen jo melkein siedettävässä aikataulussa! Ensinnäkin pitää kiittää Libertéä siitä, että hän kielsi minua lukemasta Dickensin 800-sivuista David Copperfieldiä, sillä jos siihen olisin tarttunut, en varmastikaan olisi vielä sitä lukenut. Toisekseen aion paljastaa teille kunnianhimoisen suunnitelmani, jonka ensimmäisen askeleen sain siis tänään toteutetuksi. Laadin suunnitelman eilen illalla:
1. Lue Rouva Bovary loppuun tänä viikonloppuna.
2. Aloita Dorian Grayn muotokuva mahdollisimma pikaisesti (kuitenkaan läksyjen tekemistä unohtamatta). Lue se loppuun viimeistään syyslomaviikon aikana.
3. Syyslomaviikon jälkeen lokakuuta on vielä jäljellä kaksi viikkoa, joten kun hankit lokakuun klassikon Mrs. Dallowayn ajoissa, voit aloittaa sen heti Dorian Grayn muotokuvan loputtua, ja näin luet lokakuussa lokakuun kirjaa! Voitto! (Ja koska Mrs. Dalloway ei ole kovin pitkä, tadaa, voit jopa saada sen luettua saman kuun aikana.)
En usko, että suunnitelmasta tulisi mitään ilman syyslomaa, joten olen hyvin kiitollinen sen olemassaolosta ja kohtuullisen varma, että pystyn myös toteuttamaan suunnitelmani. Klassikkohaaste hymyilee jälleen!

Siirtyäksemme kuitenkin varsinaisesti asiaan, sain Rouva Bovaryn luettua melko tarkkaan puoli tuntia sitten. Halusin heti kirjoittaa siitä juhliakseni hieman.

Pidin kovasti kirjan nopeasta temposta ja helppolukuisuudesta. Se edistyi vauhdilla, tapahtumista ei turhia jaariteltu. Realismille tyypilliseen tapaan kuvailu tosin oli pitkällistä ja erittäin yksityiskohtaista, mutta siitä selvisi ehjin nahoin. Toisinaan jouduin lukemaan pari kertaa peräkkäin jonkin osuuden saadakseni oikeasti kattavan yleiskuvan enkä vain yksityiskohtien tulvaa, mutta tämä ei ollut jatkuvasti toistuvaa. Aivan alussa kirjassa on minäkertoja, mikä on vähän hassua, koska sittemmin se jää täysin taka-alalle ja kertojasta tulee kaikkitietävä, kun hän vain jää seuraamaan Charlesin elämää, vaikkei itse olekaan siinä enää mukana (minä-hahmossa) kerrassaan millään lailla.

Flaubertin luomat hahmot ovat realistisia, joskin suuri osa heistä on myös hyvin vastenmielisiä, mutta tämä ajatushan kuuluu naturalsimiin eli inhorealismiin mitä suurimmassa määrin.  Itse pidin Charlesista kovasti, hän on niin sympaattinen ja hyväätarkoittava. Emmaa tavallaan ymmärsin - aina välillä, en suinkaan koko aikaa - mutta hyvin monesti hän raastoi hermojani typeryydellään. Kauppias Lheureux vasta hermojani raastoikin, ja tietysti Emma siinä sivussa, kun hän lankesi kauppiaan asettamiin ansoihin. Idiootti! Myöskään apteekkari Homais ei hypellyt kiintymykseni kukkuloilla, mutta pidin hänestä silti jollain hassulla tavalla, sillä hän edustaa kaikkien tuntemaa ihmistyyppiä, jonka kanssa on vain selviydyttävä, vaikka he aika ajoin ovatkin uskomattoman hankalia. Pikku Berthe sai täydet sympatiani. Lisäksi pidin kovasti monista sivuhahmoista, kuten Hippolytestä ja leskirouva Lefrancoisista.

Ärsyynnyin suuresti Flaubertin tekstissään viljelemiin vanhanaikaisiin, yksipuolisiin, pelkistäviin ja stereotyyppisiin käsityksiin naisista, jotka tietenkin kaiken lisäksi henkilöityivät Emmassa. Tajuan, että 1800 -luvulla naisen asema oli toinen ja nämä käsitykset edustavat vallalla ollutta ajattelutapaa, mutta ne raivostuttavat minua silti. Jaksan myös toistuvasti ihmetellä vanhoissa kirjoissa yleistä tapaa käyttää "rakkaus" sanaa synonyymina halulle - tai niin se minulle ainakin näyttäytyy. Todella usein joku sanoo: "Minä rakastan sinua" tai "Minä rakastan häntä", vaikkei edes tuntisi kyseessä olevaa henkilöä lainkaan tai vaikka muuten hänen käytöksestään on selvää, että kyse on vain seksuaalisesta halusta. Tämä nousi erityisesti esiin Rouva Bovaryssa, aviorikoksesta kun se kertoo. Minun käsitykseni mukaan rakkaus ja halu ovat kaksi täysin eri asiaa, ja minusta ihmistä, jonka on vain joskus nähnyt, ei voi rakastaa. En voi ymmärtää, mistä tämä tapa käyttää rakkautta niin sanoakseni kevytmielisesti nousee, mutta siellä se eittämättä on. Tähän liittyen hämmästelen kovasti myös Emmankin harjoittamaa tapaa kysellä: "Rakastatko minua? Rakastathan sinä minua? Sano että rakastat!" Mielestäni toistuva tällaisten kysymysten esittäminen tuntuu kovin vaateliaalta ja ärsyttävältä.

Suomennoksista sen verran, että itse luin Anna-Maija Viitasen suomennoksen, kun taas Liberté luki Eino Palolan vanhemman suomennoksen. Molemmat ovat täysin ymmärrettävää ja helposti seurattavaa kieltä, ja meillä oli hauskaa vertaillessamme suomentajien sanavalintoja ja käännöstapoja. Jos sinulla on siis mahdollisuus jakaa teoksen lukeminen jonkun kanssa, suosittelen valitsemaan eri suomennokset, sillä niiden kanssa pelaaminen on kiinnostavaa.

Tässä päällimmäiset ajatukseni. Pitäisiköhän vielä jotain sanoa...? Rouva Bovary oli varsin kiinnostava kokemus. Se oli erilainen kuin mikään klassikkohaasteessa aiemmin lukemani kirja, vaikka kauhukseni totesinkin, että se on jo kolmas ranskalainen kirja, jonka olen lukenut haasteen aikana (aiempien ollessa tietenkin Clèvesin ruhtinatar ja Pariisin Notre-Dame) ja jotain pelottavan samanlaista näissä kaikissa kirjoissa kyllä on. Etenkin Clèvesin ruhtinattaressa ja Rouva Bovaryssa. Mikä ranskalaisia oikein vaivaa? Pakko vielä mainita, että Liberté luki oman painoksensa takakannesta Flaubertin tarkoittaneen teoksensa viestiksi sen, että kaikkinainen onnen tavoittelu elämässä on täysin turhaa. Tämä huvittaa minua suuresti, sitäkin enemmän koska tämä hänen käsityksensä kyllä välittyy kirjasta.

Voisin tavallaan jopa suositella Rouva Bovarya. Ainakin jos haluatte lukea jotain erikoista.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary. WSOY, 2005. S. 364. Alkuperäisteos on julkaistu ranskaksi nimellä Madame Bovary vuonna 1856.

Heinäkuu: Romantiikka, osa 2

Huhheijaa. Nyt on sitten tämäkin urakka ohi. (Älkää edes ajatelko kirjoittavanne kommentteihin, että on jo syyskuu. Tiedän sen vallan mainiosti.) Koeviikko ja syysloma ovat onneksi tulossa ja ylppärit tältä erää lähes jo ohi, joten uskon saavani aikataulua kiinni lähiaikoina - varsinkin kun kaksi seuraavaa kirjaa, elokuu ja syyskuu, eivät ole erityisen pitkiä. Myös mitä lähemmäs tulemme nykyaikaa, sitä helppolukuisemmiksi kirjat muuttuvat. Mutta. Pariisin Notre-Damen pariin.

Kun sain kirjan käsiini heinäkuussa, lähetin Libertélle viestin, jossa oli kuva kirjasta ja sanat: "Kevyttä kesälukemista..." Pariisin Notre-Dame on siis 523 sivua pitkä ja muutenkin isohko kirja, jonka lukeminen on melkoinen työ. Ei silti mitään verrattuna Faustiin.

Kirja alkaa vauhdikkaasti ja mielenkiintoisesti. Kertojan tyyli on ihastuttavan ironinen ja asiasta eksyvä. Sittemmin jälkimmäinen alkaa ärsyttää, kun asiat eivät etene, koska kertoja unohtuu kuvailemaan hyyyvin pikkutarkasti jotain ihmistä tai rakennusta tai muuta vastaavaa, mutta alussa se on ihan suloista ja jopa tarpeen. Tapahtumat ja henkilöt esitellään yksityiskohtaisesti, aina, ja kertoja puhuttelee lukijaa runsaasti koko kirjan ajan.

Jos lukija selviytyy kirjan ensimmäisestä kolmanneksesta, on loppu kirja paljon kiinnostavampaa ja nopeatempoisempaa luettavaa. Silloin juoni todella etenee (lähes) koko ajan ja tapahtumat ovat kiinnostavia.

Ensimmäisen kolmanneksen ongelma on juuri Hugon tarve kuvailla lukijalle mahdollisimman tarkasti joka ikinen yksityiskohta, jota hänen teoksensa edes sivuaa. Tämä osuus käsittää hyvin pitkän ja vaikeaselkoisen luvun Notre-Damen tuomiokirkon arkkitehtuurista (jonka jaksoin vielä lukea) sekä heti perään sitäkin pidemmän ja ääääärimmäisen pitkäveteisen luvun Pariisin kaupungista, siis mitä osia siinä on, mitä eri osissa on, miltä tämä kaikki näyttää, sekä tietenkin kaupungin historian. En yleensä ikinä hypi kirjoista mitään yli, niin ei kerta kaikkiaan mielestäni voi tehdä, mutta tässä tapauksessa jopa minä taivuin periaatteistani. Yritin, mutta en pystynyt. Silmäilin siis luvun loppuun (siihen kuului yhteenveto kuvailluista asioista. Pelkkä yhteenveto oli kuusi sivua pitkä.) ja siirryin eteenpäin. Näiden lisäksi ensimmäinen kolmannes sisältää pitkälliset kuvaukset arkkidiakooni Claude Frollosta ja Quasimodosta, jotka ovat kyllä kiinnostavat, mutta varsinkin Quasimodon kuvaus on myös todella raivostuttava.

Miksi Quasimodoa kuvaava luku sai minut nyhtämään hiuksia päästäni syvästi turhautuneena? No, kuten lukija varmasti tietää, kellonsoittaja on epämuodostunut: kyttyräselkä, toinen jalka toista lyhyempi, vain yksi silmä... näiden lisäksi tämä kirjan alkuperäinen Quasimodo on myös kuuro eikä puhu juurikaan (ei siksi, ettei osaisi, vaan koska häntä ei huvita. Eihän hän kuitenkaan kuulisi vastauksia.) On helppo nähdä Hugon olevan aikakautensa uhri, sillä hän kirjoittaa Quasimodon olevan kuin eläin, villi, ei lähes lainkaan ihmisen kaltainen, kukaan ei pysty hallitsemaan häntä arkkidiakoonia lukuunottamatta, kykenemätön inhimilliseen kanssakäymiseen tai ymmärtämään muiden ihmisten elämää tai haluja... pieni musta sielunkäppyrä piilossa jossain epämuodostuneen ruumiin kätköissä... siis tyhmä ja paha. Tämä suututtaa minua, koska on eri asia kuvata jonkun henkilön olevan tällainen, ja kuvata hänen olevan tällainen sen  takia, että hän on ulkoisesti ruma ja epämuodostunnut. Hugo siis esittää, että Quasimodon "pahuus" ja kaikki muu ultimaalinen sielullinen huonous tulee hänen ulkonäkönsä kaupanpäällisinä, eikä millään muulla asialla ole ollut tähän vaikutusta tai että hänellä olisi edes mahdollisuutta olla hyvä ja älykäs, vaikka hän on ruma. Ei. Kaunis ihminen on hyvä ja sosiaalisesti kykenevä, ruma on itse piru ja älytön ja typerä. Arrgh!!! Varsinkin, kun myöhemmästä kerronnasta käy aivan hyvin ilmi, ettei Quasimodo ole lainkaan tyhmä eikä myöskään mitenkään perustavanlaatuisesti ilkeä.

Arkkidiakooni Frollo veljineen ovat sangen kiinnostavia hahmoja ja heillä on varsin jännittäviä edesottamuksia... Febus on raivostuttava, mutta ei silti mitään verrattuna Esmeraldaan. Tyttö on aluksi herttainen, mutta puolen välin jälkeen hänestä tulee tyhmä tyttö potenssiin sata. Varsinkin viimeisten viidenkymmenen sivun aikana halusin vain repiä kirjan kappaleiksi helpottaakseni suurta turhautumistani Esmeraldaan. Pierre Gringoire oli mahtava! Hänestä oikeasti pidin tosi paljon! Älä siis lannistu, vaikka Gringoire ensimmäisillä sivuilla vaikuttaakin hieman turhantärkeältä. Hänen lisäkseen symppasin Quasimodoa ja Jehan Frolloa (aina välillä). Rotankolon nainen oli erikoinen, mutta kiinnostava.

Kirjan juoni on tavallaan ihan hyvä. Kyllä sitä jaksaa seurata. Sujuvaa kerrontaa vain katkovat jo mainitut kuvailukohdat, mikä on sääli. Loppu on myös aika outo. Tuntuu kuin Hugolla olisi ollut sama ongelma kuin Annan nuoruusvuosissa Dianalla: "Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo, ettei hän juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja siksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä." Kokonaisuudessaan Pariisin Notre-Dame on siis hyvin erikoinen kirja. Se ei ole huono, vaikka toisinaan tylsä, eikä sitä hirveästi huvita noudattaa mitään kirjallisuuden normeja. Siitä oppii paljon Pariisin historiasta ja erilaisista tieteistä ja taiteista. Aivan luettavissa, ja suosittelen etenkin jos kiinnostaa, mitä on Disneyn Notre-Damen kellonsoittajan pohjalla. Siellä on aika järkyttävä, hyvin erilainen ja todellakin lapsille sopimaton tarina.

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame. WSOY, 2000. S. 523. Alkuperäisteos julkaistu ranskaksi nimellä Notre-Dame de Paris vuonna 1831.


Mitähän muuta? "Elokuussa" edessä lisää ranskalaista: Rouva Bovary.

Kesäkuu: Romantiikka, osa 1

Tiedän, olen säälittävän tuolla puolen. Sentään sain tämän kuitenkin lopulta luettua - hyvin lopulta, mutta minkäs teet, kun kirja on kuiva kuin aavikko.

Faust on kaikilta mahdollisilta kanteilta katsottuna hyvin kummallinen teos. Se on kirjoitettu näytelmämuotoon, näytökset, näyttämöohjeet ja repliikit ovat kaikki paikallaan, mutta en oikein usko, että sitä on oikeasti tarkoitettu näyttämöllä esitettäväksi. Kohtaukset vaihtuvat niin äkkinäisesti ja monet tapahtumat vaatisivat sellaisia erikoistehosteita, että minun on todella vaikea uskoa, että Goethen aikaisilla välineillä Faustia olisi voitu toteuttaa teatteriin. En siis ole lainkaan perehtynyt aiheeseen, en tiedä, onko sitä esitetty tai tarkoitettu esitettäväksi, nämä ovat vain omia pohdintojani.

Faust oli myös todella sekava teos. Pysyin juuri ja juuri kärryillä juonen pääkäänteistä, mutta runomuotoisessa kielessä kaikki hienostuneemmat vivahteet menivät täysin ohi. Tosiaan, runomuoto, ja vielä vanhahtava kieliasu, ei helpottanut teoksen sisäistämistä lainkaan. Henkilöitä esiteltiin tai siis pikemminkin ei esitelty - heidät vain tuotiin mukaan tarinaan ja ilmeisesti oletettiin lukijan ymmärtävän, miksi he ovat siinä. Paikat vaihtuivat yhtä äkkinäisesti ja monesti uudessa paikassa oli myös kokonaan uudet (esittelemättömät) hahmot. Juoni kiisi käänteestä toiseen, ja puolien kohdalla jäin täysin ulalle siitä, miksi näin tapahtui.

Kuten kuvatekstissä lukee, Faust on julkaistu kahdessa osassa. Se ei ole kovin paksu, joten kai se on rahastuskysymys... Ensimmäinen osa vielä meni joten kuten eikä ollut aivan niin hämmentävä, mutta toisessa osassa tunnuin vain lukevan sanoja voidakseni käännellä sivuja päästäkseni joskus loppuun. Ihmeekseni pääsinkin viimein (olin jo menettänyt uskoni).

En suosittele Faustia kenellekään, ellei ole jotenkin todella perehtynyt aikakauden kirjallisuuteen ja ole oikeasti kiinnostunut yrittäämään ymmärtää tätä kirjaa. Myös masokismiin taipuvat saattavat nauttia.

Johann Wolfgang von Goethe: Faust. Osa 1: Otava, 1936. S. 232. Osa 2: Otava, 1981. S. 351.

Toukokuu: Valistus

Olen järkyttävän paljon myöhässä, tiedän sen. Anteeksi. Voisin luovuttaa kootut selitykset, mutta tuskin te niistä paljon kostuisitte - parempi mennä suoraan asiaan.

Valistus, eli järjen valon aikakausi. Gulliverin retket muistuttaa jo nykyaikaista kaunokirjaa kerrontatyyliltään, joskin on hidastempoisempi ja kieli on vaikeatajuisempaa. Lauseet ovat hirvittävän pitkiä ja rönsyileviä ja jotkin sanavalinnat vähintäänkin mielenkiintoisia - puhumattakaan erilaisista mittayksiköistä, joita 1700-luvun englantilainen käyttää sujuvasti.

Gulliverin retket ei ole mikään lastenkirja. Sen voi halutessaan lukea seikkailukertomuksena, mutta silloin menettää paljon, sillä todellisuudessa kirja on viiltävä poliittinen ja yhteiskunnallinen satiiri, jossa ei säästellä ketään. Piikkejä lentää suuntaan jos toiseenkin, ja kun niitä oppii huomaamaan, saa tuntea itsensä älykkääksi. Se on kivaa :) Lukijaa on myös autettu liittämällä kirjan loppuun selitykset, joissa nostetaan esiin juuri tämänkaltaiset huomioitavat seikat, sekä joitakin muita kirjan kirjoittamiseen liittyviä asioita, kuten mistä johonkin kohtaan on saatu vaikutteita.

Kirja jakaantuu prologiin ja neljään osaan. Prologissa on Julkaisijalta lukijalle, joka on "Gulliverin serkun" kirjoittama kirje (hän on leikisti julkaissut kirjan) sekä Gulliverin tuohtunut vastaus kirjeeseen. Prologi ei ole pitkä ja suosittelen lukemaan sen, sillä se on myös hauska ja toki osa kirjaa. Se saattaa kuitenkin aueta paremmin vasta kirjan lukemisen jälkeen. Sitten seuraavat matkat, joita on neljä.

Ensimmäinen ja varmaankin kuuluisin Gulliverin matkoista on Matka Lilliputiin. Kuuden tuuman eli 15 cm korkuisten ihmisten maahan saavuttuaan Gulliverista tulee ensin vanki, sittemmin yksi valtakunnan tärkeimmistä henkilöistä. Toinen osa on Matka Brobdingnagiin, jättiläisten maahan. Täällä Gulliver saa kokea miltä lilliputilaisista tuntui hänen seurassaan. Kolmanneksi tulee Matka Laputaan, Balbinarbiin, Glubbdubdribiin, Luggnaggiin ja Japaniin. Täällä hän tapaa aivan uusia ihmeitä, kuten lentävän saaren, kuolemattomia ihmisiä ja Suunnittelijoiden Akatemian. Neljäs ja viimeinen osa on Matka Houyhnhnmien maahan. Siellä hän tutustuu kahteen hyvin erilaiseen kansaan, houyhnhnmeihin ja yahoo-heimoon, jotka asuttavat samaa saarta ja vaikuttavat hämmentävästi tutuilta.

Kaikissa osissa Gulliver kertoo maan asukkaista, tavoista, kasvatuslaitoksesta, ruoasta ja mistä ikinä nyt voikaan kertoa. Nämä olivat mielestäni ehkä kirjan parasta antia. Hän myös keskustelee isäntiensä kanssa ja kertoo Euroopan tavoista ja elämästä - täältä varsinkin tulee niitä teräviä huomioita ja piikkejä omien suuntaan, ja hyvä onkin, koska muuten näiden osuuksien lukeminen saattaisi olla melko puuduttavaa. Huvittavia, toistuvia piirteitä kirjassa on myös: Myrsky on yleensä syynä siihen, että Gulliver päätyy uuteen paikkaan. Uudet kansat ovat aina kovin armollisia ja uteliaita häntä kohtaan. Gulliver oppii vauhdilla maan kielen ja muut hämmästelevät, että hän osaa puhua. Hän tapaa hallitsijan tai muun korkea-arvoisen henkilön (yleensä hallitsijan) ja viettää tämän kanssa runsaasti aikaa. Gulliver pääsee suosioon, mutta on lopulta jostain syystä pakotettu lähtemään. Kotiin palatessaan hän toteaa, ettei lähde enää ikinä pois perheensä luota, vaan jää loppuiäkseen Englantiin. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin lähtee taas.

Viimeinen osa on siitä virkistävä, ettei se toista aivan jokaista näistä ylläluetelluista piirteistä. Se on muutekin erilainen ja kiinnostava. Lisäksi täytyy vielä todeta, että Gulliver on hirveä ihminen - kuten sanoin, hän aina palatessaan perheensä luo sanoo jäävänsä sinne, mutta lähtee kuitenkin pian jälleen. Hän viipyy jokaisella matkallaan vuosikausia ja suunnittelee useaan otteeseen jäävänsä johonkin paikkaan loppuiäkseen, jättäen perheensä siihen uskoon, että on kuollut. Kerran hän jopa lähtee ja jättää raskaana olevan vaimonsa kotiin. Raskaana! Ja jostain ihmeellisestä syystä, jota en voi käsittää, perhe aina ottaa hänet iloiten vastaan. Minä ainakin sylkisin mokoman paskiaisen päälle, sitä ennen käytettyäni hyödyksi tilaisuuden ja mentyäni naimisiin jonkun paremman miehen kanssa sen varjolla, että uskoin edellisen kuolleen. Harmi ettei Gullverin vaimo ymmärtänyt omaa parastaan.

Gulliverin retket on valitettavan hidaslukuinen, mutta kiinnostava ajankuva ja yllättävä ajankohtainen yhä edelleen. Haluaisin näin Suomen uuden pääministerin myötä jakaa teidän kanssanne erään otteen, jossa Gulliver selostaa, millainen henkilö on pääministeri.
"Minä selitin hänelle, että pää- eli valtioministeri, henkilö, jota nyt kävin kuvailemaan, oli olento, joka ei tuntenut iloa eikä murhetta, ei rakkautta eikä vihaa, ei sääliä eikä kiukkua, ei ainakaan osoittanut mitään muita intohimoja kuin kiihkeätä rikkauden, vallan ja arvonimien halua. Hän käyttelee sanojansa kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin, mutta ei milloinkaan oman mielensä ilmaisemiseen. Hän ei puhu koskaan totta, ellei otaksu teidän uskovan sitä valheeksi, eikä valhetta, ellei halua teidän uskovan sitä todeksi. Ne henkilöt, joita hän takakäteen pahimmin panettelee, pääsevät varmimmin ylenemään, ja jos hän alkaa ylistää teitä toisillenne tai itsellenne, olette siitä päivästä lähtien hukassa. Pahin, mitä voitte häneltä saada, on lupaus, varsinkin valalla vahvistettu. Niin tapahduttua jokainen viisas mies vetäytyy heti syrjään ja heittää kaiken toivon."

Jonahtan Swift: Gulliverin retket. Tammi, 1999. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1953. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Travels into Several Remote Nations of the World in four Parts by Lemuel Gulliver, first Surgeon and then Captain of Several Ships vuonna 1726.

Huhtikuu: Klassismi

Pelkäsin, etten saa kirjaa luettua ajoissa... siispä aloin lukea sitä reippaasti ja se olikin ohi melkein humauksessa. Oho. Sitten olen ollut vain laiska kirjoittamaan, mutta tehdäänpä tämä nyt valmiiksi, niin tulee vielä tämän kuun puolella julkaistua.

Kirja oli listassa nimellä Clèvesin prinsessa, joka kuulostaa minusta paljon paremmalta kuin Clèvesin ruhtinatar, mutta sen niminen suomennos oli niin vanha, etten uskaltanut tarttua siihen. Tämä on siis kirjoitettu 1600-luvulla ja sen kirjoittaja Madame de La Fayette oli kuningattaren hovinainen ja tiesi sen vuoksi runsaasti hovin elämästä ja tavoista. Vaikka kirja sijoittuu 1500-luvun loppuun Henrik II:n hoviin, se itse asiassa kertoo juuri siitä ajasta, jota Madame de La Fayette itse eli. Naamiointi ei ole kovin huolellista, vaan lähinnä pintasilaus (maallikkoon kuten minuun se menee täydestä, mutta tutkijat ovat tämän erottelun tehneet).

Kirjan alussa esitellään kaikki hovin tärkeät ihmiset. Heitä on paljon ja heillä on kaikilla vaikeat nimet, joten jos menet herkästi henkilöissä sekaisin, ei tämä kirja ehkä ole juuri sinua varten. Erityisen tärkeitä teoksen juonen kannalta ovat Clèvesin ruhtinas ja Nemoursin herttua, jotka, kuten puolet hovin miehistä, rakastuvat palavasti 16-vuotiaaseen neiti Chartresiin, joka esitellään hovissa ensimmäistä kertaa. Hänet on kasvatettu hyvin siveäksi ja kainoksi, sillä hän on elänyt yksin ankaran äitinsä kanssa aina tähän päivään saakka. Neiti Chartres suostuu vaimoksi Clèvesin ruhtinaalle, hänestä tulee Clèvesin ruhtinatar, ja sitten hän tapaa Nemoursin herttuan. Hovin komein, miellyttävin ja suosituin mies ei ole koskaan ennen rakastunut keneenkään... eikä Clèvesin ruhtinatar ole edes tiennyt, mitä rakkaus on.

Kirja on täynnä monimutkaisia ihmissuhdekuvioita ja kummallisia hahmoja. Heillä on hyvin erikoisia käsityksiä ja mielipiteitä ja he tekevät niiden mukaisia ratkaisuja. Kirja on nopealukuinen, joskaan ei erikoisen mukaansatempaava, ja sen loppuratkaisu on varmasti yllättävä ja epätavallinen.

Olin ajatellut, että olisin tästä eteenpäin alkanut tähdittää klassikoita, mutta en ihan vielä osaakaan (enkä jaksa ajatella, totta puhuakseni). Pidin kuitenkin tästä kirjasta. Se oli hyvin viihdyttävä.

Marie-Madeleine de La Fayette: Clèvesin ruhtinatar. Otava, 1998. Alkuperäisteos julkaistu ranskaksi nimellä La princesse de Clèves vuonna 1678.

Maaliskuu: Renessanssi

Olin ikuisuudet haaveillut Shakespearen teosten, erityisesti Romeon ja Julian, lukemisesta. Harkitsin niitä jo äikän vitoskurssilla, mutta päädyin toisiin kirjoihin - onneksi, sillä nyt sain täysin itse valita, mitkä halusin lukea. Listassa luki: "Hamlet ja muu vapaavalintainen Shakespearen teos", mutta Hamlet ei kiinnostanut minua. Olemme kuitenkin yrittäneet noudattaa listaa, joten korvasin Hamletin lukematta jättämisen lukemalla kolme näytelmää kahden sijasta.

Aloitin Kesäyön unelmasta. Näin sen näytelmäsovituksena ollessani Oxfordissa kielimatkalla ja pidin siitä todella paljon, joten mikä olisikaan ollut luontevampi valinta ensimmäiseksi Shakespearekseni. En myöskään ollut aloittaessani sellaisella tuulella, että olisin jaksanut lukea tragediaa ja vallaton komedia pääsi siksikin armoihini.

Kesäyön unelma sijoittuu antiikin ajan Ateenaan, jossa Lysander ja Hermia rakastavat toisiaan, Demetrius rakastaa Hermiaa ja Helena Demetriusta. Hermian isä tahtoo, että tyttö menee naimisiin Demetriuksen kanssa, mutta tämä on eri mieltä. Helenan ja Hermian, jotka ennen muinoin olivat parhaita ystäviä, välit ovat tietenkin pilalla. Lisäksi läheisessä metsässä majailee keijuja, joiden kuninkaalla ja kuningattarella on oma aviokriisinsä meneillään, puhumattakaan naimisiin menossa olevasta Ateenan herttuasta ja ryhmästä käsityöläisiä, jotka harjoittelevat traagista rakkaustarinaa esitettäväksi herttuan häissä. Tästä lyhyesti sanottuna koostuu Kesäyön unelman soppa, johon kaikki työntävät lusikkansa useampaan kertaan kuin on varmastikaan kenellekään terveellistä, mutta jotenkin he silti onnistuvat keittämään siitä viihdyttävän, suloisen, hauskan, ärsyttävän ja hellyttävän seoksen, josta ei voi kuin nauttia.

William Shakespeare: Kesäyön unelma. Otava, 1999 (tämä suomennos ensi kerran 1961). Alkuperäisteos julkaistu nimellä Midsummer Night's Dream luultavasti 1590-1596.

Toiseksi luin Romeon ja Julian. Olin haaveillut tästä niin pitkään. Tiesin kyllä tarinan, totta kai, mutta halusin lukea alkuperäisen tekstin. En vain ollut ikinä tiennyt, milloin sen todella tekisin - nyt valinta oli siis alusta asti selvä.

Voi herran tähden. "Sukuriidat estävät kahta nuorta rakastavaista tapaamasta toisiaan, on niin kamalan traagista ja kuinka paljon he toisiaan rakastavatkaan... Ja vasta heidän kuolemassaan ymmärretään riitojen turhuus, kun on liian myöhäistä..." Suunnilleen tähän tapaan Romeota ja Juliaa yleensä kuvataan. En mitenkään kykene olemaan samaa mieltä.

Spoiler (mielipideväritteinen)

Romeo ja Julia ovat kaksi typerää lasta, jotka tapaavat kerran Julian isän juhlissa ja luulevat sen jälkeen olevansa niin kamalan rakastuneita. Naimisiin mennään yhden keskustelun jälkeen ja sen jälkeen Romeo menee ja tappaa Julian serkun, josta todelliset ongelmat tietenkin vasta alkavat. Muutaman väärinkäsityksen seurauksena molemmat kuolevat ja suvut lopulta tajuavat, kuinka tyhmiä ovat olleet. Sitten ollaan niin ystäviä, niin ystäviä.

Ohi

En tällä tarkoita, että tarina tai näytelmä olisi minusta ollut huono tai typerä. Odotukseni olivat vain niin eri suunnassa kuulemieni kuvausten pohjalta... mutta kyseessähän on maailmanhistorian pikaisin pikaromanssi. Edes Britney Spears ei pystyisi tähän. Joka tapauksessa tarina oli viihdyttävä, kiinnostava ja yleissivistävä ja pidin siitä kyllä.

William Shakespeare: Romeo ja Julia. Otava, 2013. S. 134. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Romeo and Juliet vuonna 1597 (kirjoitettu luultavasti 1591-1595).

Kolmanneksi olin valinnut Macbethin. Se oli mielestäni näistä kolmesta paras, sillä henkilöt olivat syvempiä ja heidän motiivinsa kiinnostavampia, tapahtumat synkempiä mutta mielenkiintoisempia kuin kahdessa muussa. Esipuhe oli kolmekymmentä kahdeksan sivua pitkä ja spoilasi kaikki tapahtumat, mutta siinä esitettiin kiinnostavia näkökantoja ja tulkintatapoja, joten se kannattaa kyllä lukea. Ehkä kuitenkin vasta jälkeenpäin.

Pidin pahuuden ja omantunnon välisestä suhteesta tässä teoksessa. Sen paremmin Macbeth kuin lady Macbethkään ei ole pelkästään paha tai mikään pahuuden ruumiillistuma, eikä kumpikaan heistä tavoittele ensisijaisesti muiden kurjuutta. Mutta vallanhimo on sokaiseva, ja veren virtaan astuttuaan on vaikea kääntyä enää takaisin, kuten Macbeth toteaa. Lady Macbethin kehitys kovasta yllyttäjästä murtuneeksi naiseksi on todella kiinnostava, kuten myös Macbethin eteneminen pidetystä taanista vihatuksi tyranniksi.

Tapahtumat toki etenivät äärimmäisen nopeasti, kuten olen päätellyt Shakespearella olevan tapana, mutta tässä näytelmässä se ei häirinnyt minua lainkaan niin paljon kuin esimerkiksi Romeossa ja Juliassa. Myös näytelmän rytmi tuntui selkeämmältä ja tasaisemmalta ja juonen kulkua oli helppo seurata. Jos haluat tutustua laadukkaaseen Shakespeareen, lue Macbeth. Se on tosi hyvä.

William Shakespeare: Macbeth. WSOY, 2004. S. 165. Alkuperäisteos julkaistu samalla nimellä vuonna 1623, kirjoitettu luultavasti 1606.

Tällaista tänään. Tarkoitus oli saada tämä julkaistuksi jo maaliskuun puolella, mutta olin laiska... Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tässä kuussa vuorossa on klassismi ja kirjani on Madame de le Fayetten Clèvesin ruhtinatar. Kirjassa&Kakussa jäi tämän kuun kirja välistä kun kukaan ei muistanut mikä se oli:) mutta lauantaina tavataan ja jutellaan novelleista. Siellä on ensi kuulle nyt parikin vaihtoehtoa, katsellaan sitten mitä päätetään. Nyt lähden kotiin, huima kolmen tunnin koulupäivä on ohi, ja menen kirjaston kautta hakemassa tuon klassismikirjan sekä ÄI8-kurssin lukemiston Viikkoja, kuukausia. Ai niin, lisäksi aloitin vielä Margaret Atwoodin Herran tarhurit ja Cassandra Claren Luukaupungin!

Hyvää huhtikuuta ja kaunista kevättä!!

Helmikuu: Keskiaika

Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita yllätti minut positiivisesti. Kehyskertomuksena siis on pyhiinvaeltajien joukko, joka lähtee taivaltamaan matkaa Canterburyn luostariin ja päättää ajanvietteeksi kilpailla siitä, kuka kertoo parhaimman tarinan. Tarinoita on alkuperäisteoksessa yhteensä 24, mutta suomennoksessa vain 14 - erinäisistä syistä kymmenen tarinoista oli jätetty suomentamatta. Lukemista riitti silti aivan tarpeeksi.

Pidin kuitenkin tarinoista. Ne olivat viihdyttäviä ja kiinnostavia ja myöskään kehyskertomus, milloin sitä kerrottiin, ei käynyt tylsäksi. Jo kaksi esipuhetta herättivät mielenkiintoni - niitä ei kannata hypätä yli! Mari Pakkala-Weckstörm ja Tauno F. Mustanoja osaavat asiansa esipuheen kirjoittajina, eivätkä paljasta teoksesta liikaa, kuten niin monet esipuheen kirjoittajat tekevät. Näiden kahden ja koko kirjan jälkeen suomentajan jälkisanat eivät enää tuo teokselle juurikaan lisäarvoa, mutta erityisesti jos on kiinnostunut Chaucerista itsestään tai viittauksista, joita tarinoissa tehdään jatkuvasti, kannattaa vilkaista jälkisanoja.

Tarinat olivat todella erilaisia ja vaihtelevia. Joukossa oli vain kaksi, jotka olivat mielestäni tylsiä - ensimmäinen sekä toiseksi viimeinen tarina. Mutta kun ensimmäisestä (lähes 100-sivuisesta!) tarinasta selviää, sen jälkeen on luvassa helpompaa, lyhyempää ja kiinnostavampaa kerrontaa. Sekä kertojahahmot että heidän tarinoidensa henkiöt ovat karikatyyrimäisyydessään uskottavia ja viihdyttäviä. Ja koska Chaucerin tarkoitus ei ollut pelkästään viihdyttää vaan myös opettaa, ovat tarinat tosiaankin täynnä viittauksia muun muassa Raamattuun ja useisiin antiikin ajan ajattelijoihin. Jotkin tarinat ovat niin pullollaan viittauksia, että se käy puuduttavaksi; vähemmässä määrin ne ovat kuitenkin varsin kiinnostavia.

Vaikka kirjassa oli 570 sivua, se oli nopealukuinen - tarinat, muutamaa lukuunottamatta, edistyivät nopeasti ja tietysti, runomuodon takia, sivut eivät olleet aivan täysiä. Ainoastaan ensimmäisessä tarinassa tuntui menevän ikuisuus.

En osaa antaa tähtiä tällekään maailmankirjallisuuden merkkiteokselle, osaan vain todeta että pidin siitä todella paljon ja suosittelen sitä ehdottomasti kenelle tahansa kiinnostuneelle!

Geoffrey Chaucer: Canterburyn tarinoita. WSOY, 2011. S. 570. Alkuperäinen teos on julkaistu 1300-luvun lopulla nimellä The Canterbury Tales.

Tammikuu: Antiikki

Taukoa on taas kertynyt viime tapaamisesta, mutta lukenut olen runsaasti! Tämän postauksen pääaihe on Suuren Klassikkokirjahaasteen ensimmäinen kirja, antiikinaikainen Homeroksen Odysseia. Luin Pentti Saarikosken suomennoksen vuodelta 1972, joka ei ole käännetty runomittaan, mutta ei se ole aivan proosaakaan. Jälkisanoissa sitä kuvaillaan seuraavasti: "Kyseessä oli nyt proosa, jossa oli toisinaan rytmisiä piirteitä ja alkusointuja. Sanastossa puolestaan oli tilaa vanhahtaville ja runollisille ilmaisuille esimerkiksi henkilöiden epiteettien yhteydessä." (Epitetti = määrittelevä sana joka on vakiintunut käytettäväksi pääsanan kanssa [wikipedia].)

Odysseia on antiikin ajan Game of Thrones: väkivaltaa ja pornoa. En tiedä osaanko sanoa enempää... Noh. Kirja oli välillä pitkästyttävä, usein raskas lukea puolittaisen runollisuuden takia, hyvin usein ärsyttävä ja rajoja ravisteleva. Se oli kuitenkin kokemus. Tämä laitos oli vähän niin kuin lyhennetty kertomus: kaiken, mikä on tutkimuksessa todettu myöhemmäksi lisäykseksi, oli Saarikoski jättänyt pois suomennoksestaan. Olen siitä kiitollinen, sillä kestämistä oli aivan tarpeeksi muutenkin. No, yhden lisäyksen hän sentään oli jättänyt, liitteeksi tosin, nimittäin aivan lopun. Johtuiko sitten siitä, että tiesin sen olevan lisäys vai mistä, mutta se kuulostikin minusta erilaiselta kuin alkuperäinen teksti.

Minun tekisi mieli kutsua Odysseiaa sympaattiseksi, mutta se ei oikeastaan olisi totta. Kyllä ravisteleva on parempi sana. Eepos oli kokemus, sen voin ainakin rehellisesti todeta, ja suosittelen sitä kenelle tahansa joka haluaa tekstin herättävän ajatuksia ja tunteita. En tähditä tätä, en uskalla - ehkä jotkin klassikot saavat tähdet, mutta se on täysin tapauskohtaista. Odysseia oli kiintoisa, erikoinen ja ärsyttävä teos.

Homeros: Odysseia. Otava, 2012. S. 307.

Helmikuun aikakausi on keskiaika, josta tein ÄI5-kurssilla aikakausiesitelmän ja silloin luin Beowulfin. Nyt edessä on Canterburyn tarinoita, josta erehdyin jotenkin kuvittelemaan, että se olisi mukavan ohut kirja... Noh, eilen kun hain sen kirjastosta, käteen läiskähti 570-sivuinen tiiliskivi! Ja takakannessa seisoo, että "WSOY:n klassikot -laitos sisältää 14 tarinaa alkuperäisestä 24:stä", että sillä lailla. Mutta sen kimppuun sitten vaan - onneksi nyt on loma.

Wanhat on tanssittu! Oli maailman ihaninta!!

Uudet haasteet - osa 2

Olen jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan tägien mahtumiseksi. Tässä on sen jälkimmäinen puolisko.

Vadelmavenepakolainen
Miika Nousiaisen kohukirja, jos sitä niin voi nimittää, oli kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa, kun äitini sai sen kummitädiltäni lainaksi. Bongasin kirjan olohuoneen pöydältä ollessani vatsataudissa kotona ja tartuin siihen, enkä sitten voinutkaan lopettaa ennen loppuun pääsemistä. Vaikka kirjasta tuli jollain lailla huono olo useampaan kertaan, se aiheutti inhotusta ja myötähäpeää, nautin silti huumorista ja omaperäisestä kirjoitustyylistä. Kirja oli päivässä luettu, melko ohut ja helppolukuinen siis. Hauska, toki, kamala, paikoin... mutta kokemus.

Neljä tähteä.
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Otava, 2007. S. 267.



Vihan liekit

Tämän olen tietysti lukenut ennenkin, mutta uudenuutukaisen elokuvan näkeminen aiheutti voimakkaan halun saada sama kokemus heti uudestaan, niinpä tartuin kirjaan, joka ei tälläkään kertaa jättänyt kylmäksi. Tuntui itse asiassa, että pidin siitä jopa enemmän kuin edellisillä lukukerroilla - johtuiko sitten upeasta elokuvasta vai mistä, ken tietää. Nautin kuitenkin suunnattomasti Nälkäpelin maailmaan palaamisesta, ja ehkäpä jonain päivänä opin vielä hyväksymään viimeisenkin osan. Mutta sitä en kyllä hyväksy, että siitä tehdään kaksi elokuvaa.

Viisi kiiltävää tähteä.
Suzanne Collins: Vihan liekit. WSOY, 2010. S. 412.



Silta 2 ja 4 ovat uskonnon oppikirjojani, jotka luin kokeita varten, enkä ala niitä tässä arvostelemaan. Aivan kelvollisia oppikirjoja.



Kuten huomaatte, olen siirtynyt uutuuteen nimeltä kuvat. Olen joskus selaillut muita kirjablogeja ja tajunnut, että hei, tyypithän laittaa kuvan lukemansa kirjan kannesta. Tulin siihen tulokseen, että se on viisasta, ja vuoden alku tuntui hyvältä ajalta aloittaa itsekin. Se on siis ensimmäinen uuden vuoden haasteistani, jotka olen ottanut vastaan.

Toinen on blogin kuvauksessakin mainostamani Suuri Klassikkokirjahaaste, jota toteutan yhdessä ystäväni Libertén kanssa. Hänen blogiinsa Haaveilijan punaiset siivet (toim. huom. 2019 eteenpäin Libertén blogi on nimeltään Voimasanoja) pääset tästä. Suuri Klassikkokirjahaaste sai alkunsa äidinkielen vitoskurssilla, jolla saimme listan eri aikakausien suurimmista klassikkokirjoista. Päätimme jakaa listan kahteentoista osaan ja tulevan vuoden aikana lukea yhden kirjan kultakin aikakaudelta, paitsi romantiikasta ja postmodernismista kaksi, jotta saamme joka kuukaudelle yhden kirjan. Näin sivistämme itseämme ja pääsemme lukemaan kiinnostavia kirjoja:) Tammikuu on luonnollisesti antiikki, ja minun kirjani tässä kuussa on Homeroksen Odysseia, jonka juuri tänään hain kirjastosta.

Kolmas merkittävä kirjallisen elämän tapaus on Kirja&Kakku, joka on seurakuntani nuorten lukupiiri. Siellä käyn myös Libin kanssa. Kirja&Kakku käynnistyi joulukuussa ja jatkuu toukokuuhun saakka - luemme dystooppispainotteisia kirjoja ja syömme kakkua:) Myös täällä on kirja per kuukausi. Näiden lisäksi yritän ehtiä vielä lukea muutakin... mutta katsoo nyt. Eihän tässä mikään hoppu ole.

Niin, tällaisia ovat kuulumiseni tänään. Thaimaa oli ihana ja sain siellä vaikka mitä luettua - mutta siitä lisää myöhemmin! Onnellista kirjavuotta 2014!