Oman hyllyn unohdetut: Locke Lamoran valheet

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet. WSOY, 2007. S. 541. Englanninkielinen alkuteos The Lies of Locke Lamora julkaistiin vuonna 2006.

Tiedättekö sen, kun kaikki jonkun kirjan lukeneet ylistävät sitä niin paljon, että ajattelet, ettei se nyt mitenkään voi olla noin hyvä, etkä oikein sitten jaksa lukea sitä kirjaa? Mutta sitten jostain puskista ilmestyy lisää kavereita ja/tai kirjabloggareita ylistämään samaa kirjaa, ja alat ajatella, että ehkä se sittenkin on? Ja lopulta luet kirjan, eikä se ole.

Camorrin alamaailma operoi selvillä säännöillä: kaikki koplat ovat capa Barsavin alaisia, maksavat tälle veroja saaliidensa mukaan, ja aatelisiin ei kosketa. Perelandron talon Herrasmiesroistot ovat rikkoneet sääntöjä jo vuosikymmeniä kaikessa hiljaisuudessa, ryöstäen Camorrin rikkaimpia mitä taidokkaimpien huijausten varjolla, ja esiintyen samalla Barsaville vähäisinä murtovarkaina. Herrasmiesroistojen uusin peli kuitenkin häiriintyy pahasti, kun koplien garristoja alkaa kuolla hämärissä olosuhteissa, ja pian on selvää, että Herrasmiesroistot ovat kyynärpäitään myöten liemessä. Kaupungissa koittaa uusi aika, eikä se ole lempeä Locke Lamoralle ja hänen koplalleen.

Tunteitani tätä kirjaa ja tämän arvion kirjoittamista kohtaan kuvastaa parhaiten:

En tiedä mistä aloittaa, joten aloitetaan alusta. Tällä kirjalla kestää IÄN KAIKEN päästä käyntiin. Varsinaiseen juoneen päästään käsiksi siitä kuullaan ensimmäisiä viitteitä sivun 150 paikkeilla. Anna mun kaikki kestää. Pohjustukseen EI VOI KULUA 150 SIVUA, HYVÄN TÄHDEN. Senkin jälkeen juoni liikkuu eteenpäin tuskallisen hitaasti, ja ehkä viimeiset noin 200-150 sivua ovat vasta oikeasti kiinnostavia ja koukuttavia. SE ON LIIAN MYÖHÄÄN. Tahdon olla koukuttunut viimeistään sivulla kaksi, mutta voin antaa anteeksi, jos olen koukuttunut vasta sivulla kaksikymmentä. Fantasia/ryöstö/seikkailutarinalla ei pitäisi kulua yli 300 sivua siihen että tarinan käänteet ja hahmojen kohtalot alkavat edes hieman kiinnostaa minua! Tässä kohdin tietenkin ihmettelette, miksi en vain jättänyt kesken. Olin kuullut kirjasta niin paljon hyvää, ja ennen kaikkea pelkkää hyvää, että luin eteenpäin ja odotin sen hyvän alkavan. Ei se oikein ikinä alkanut, ei siinä määrin kuin odotin, mutta kun tajusin tämän, olin jo niin pitkällä etten enää viitsinyt jättää kesken.

Kirja ja sen hahmot esitellään kuin sen olisi ryöstötarina (vrt. Six of Crows, Heist Society). Se ei ole. Locke Lamoran ja koplan ryöstöpeli on juonelle täysin toissijainen, mikä sai minut tuntemaan oloni petetyksi, sillä rakastan ryöstötarinoita, ja luulin saavani sellaisen. No enpä saanut. Locke Lamoran valheet on enemmänkin perinteinen fantasian hyvä vastaan paha -tarina, paitsi ettei kukaan ole oikein hyvä, eli... paha vastaan vähemmän paha? Moraali tosin on kirjassa täysin subjektiivista ja monesti täysin epärelevanttia. Kaikki ovat arveluttavia, tavalla tai toisella. Pidän moraalisesta harmaudesta tarinoissa, ja päädyin lopulta kiintymään myös Locken koplan jäseniin, eli tämä ei ole kritiikki, vain huomio sen suhteen että kirjan asetelmaa on haastavaa määritellä hyvyyden ja pahuuden termein.

Vaikka kiinnyinkin viime kädessä Locken koplaan, en löytänyt heistä samastumispintaa. Varmasti yksi syy sille, että kirja oli mielestäni hidas ja epäkiinnostava, oli se, etten voinut samastua keneenkään. Kirjassa on todella paljon hahmoja, joilla on juonen kannalta merkittävä rooli. Heistä noin kolme on naisia. Yksi tapetaan. Kaksi muuta ovat sivuilla niin vähän, että kun he eivät esiinny kohtauksessa, heidän olemassaolonsa unohtaa. Locken koplaan kuuluu teoriassa yksi nainen, mutta häntä ei ikinä kohdata, ja häneen tehdään vain hyvin epämääräisiä viittauksia keskustelussa. (Kätevää, kun et tahdo vaikuttaa seksistiltä, mutta et myöskään jaksaisi kirjoittaa naishahmoa.) Kaikki muut kirjassa esiintyvät naiset ovat huoria ja/tai tapetaan, mikä kertoo aivan riittävästi kirjailijan mielipiteistä siitä, mihin naiset kelpaavat. (Kirjaa ei ole kirjoitettu naisviha mielessä. Ennemminkin kirjasta paistaa läpi kirjailijan kuvitelma siitä, miten edistyksellinen hän on muutaman tärkeämmän naishahmonsa kanssa, ja täysi kykenemättömyys tunnistaa omaa misogyniaansa sekä tässä ajatuksessa että kaikkien muiden naishahmojensa kanssa. Kaikkein v*tullisin kohta sisältää kuvauksen Camorrin huorien vallankumouksesta, joka ei suinkaan johtanut naisten vapautumiseen vaan... jatkamiseen huorina? Tiedän, että seksityötä tehdään myös omasta valinnasta eikä minulla ole mitään sitä vastaan, mutta tämän kyseisen kohdan oli niin selkeästi kirjoittanut joku, joka ei tiedä seksityön luonteesta mitään, että halusin paiskoa esineitä. Voin keskustella aiheesta syvemmin kommenteissa, jos jotakuta kiinnostaa.) Ja vaikka en olekaan nainen, minun on helpompi samastua naisten kokemusmaailmaan kuin miesten kokemusmaailmaan, ja tämä kirja on vain valkoisen miehen valtafantasia. (Mistään HLBT+ representaatiosta on turha edes puhua.) Minulle kirjassa ei ollut mitään henkilökohtaisesti koskettavaa, eikä siitä siksi tullut henkilökohtaisesti kiinnostava.

Lopuksi haluaisin mainita tämän kirjan kaksi (2) hyvää seikkaa. 1: Maailmanrakennus. Scott Lynch on todella ajatellut maailmansa läpi, rakentanut sille historian, maantieteen ja joka ikisen yksityiskohdan. Camorr tuntuu kaikessa karuudessaan aidolta, ja maailma vain toimii. Tämä on iso plussa. 2: Ruokakuvaukset. Kirjassa syödään koko ajan, ja ihanan kuuloista ruokaa. Asioita, joita minulla ei tulisi ikinä edes mieleen tehdä. Kuvaukset toivat veden kielelle, ja olivat ihania piristyksen pisteitä kaiken sen vetämättömyyden keskellä. Kirjoissa pitäisi olla enemmän ruokaa.

Vaikka loppu olikin kiinnostavampi kuin muu kirja, ja vaikka pidinkin kirjan maailmasta, en usko palaavani Scott Lynchin tuotannon pariin. Se vain... ei ollut minua varten.

Kaksi tähteä.

Sopii linjaan, ettei tästä irtoa edes haastekohtia. Liberté luki oman hyllyn kirjaksi Maresin, ja sen arvion voitte lukea täällä.

Oman hyllyn unohdetut: Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä. Bazar, 2011. S. 275. Englanninkielinen alkuteos Girl in Translation ilmestyi vuonna 2010.

Viimeinkin palaamme tämän haasteen pariin! Libertén saatua viimeinkin luettua Salaisen puutarhan valitsin omasta hyllystäni tämän pienen suuren kirjan, jonka sain jokin vuosi sitten Chrystalilta joululahjaksi.

Kimberley ja hänen äitinsä muuttavat Hong Kongista New Yorkiin Paula-tädin avustuksella. Kim osaa hieman englantia, äiti ei lainkaan, ja jää tyttären tehtäväksi selviytyä kaikesta arkielämän kommunikaatiosta amerikkalaisten kanssa. Äiti saa työpaikan Paula-tädin tehtaasta, mutta palkka on pieni ja päivät pitkiä, ja Kimin on mentävä aina koulun jälkeen tehtaaseen auttamaan äitiä. Hong Kongissa luokkansa huippuna loistanut Kim saa tehdä olan takaa töitä myös koulussa, sillä vieras kieli, erilaiset akateemiset käytännöt ja uudet sosiaaliset piirit tuottavat omat vaikeutensa.

Tämä kirja oli jäänyt unohdetuksi, sillä sen nyyhkytarina-draama-asetelmassa ei ollut mitään minua erityisesti kiinnostavaa. Siksi yllätyinkin kirjan hiljaisesta vetovoimasta ja voimakkaasta otteesta. Vaikka tarinassa on nyyhkytarinan elementtejä, se ei ole siirappinen eikä säälinhakuinen, vaan kertoo asiat niin kuin ne ovat. Kimberleyn kertojanäkökulma antaa lukijallekin lapsen rehellisen, mutta yllättävän ymmärtävän linssin. Pian sitä huomaakin elävänsä hahmojen toiveita ja iloitsevansa heidän onnistumisestaan niin pienissä kuin suurissakin tavoitteissa.

En ollut ihan hirveän ihastunut kirjan romanssijuoneen, vaikkakaan se ei tainnut olla vältettävissä. Pidin kuitenkin hirveästi tämän kyseisen sivujuonen loppuratkaisusta - Kimberleystä oli kasvanut vahva ja itseään arvostava nainen. Olin sen sijaan verisesti pettynyt kirjan epilogiin. Se tuntui pilaavan niin romanssijuonen hienon ratkaisun kuin muutkin ajatukseni siitä, millainen aikuinen Kimberleystä kasvaisi. Jos siis jätämme epilogin huomiotta, voin sanoa että Käännöksiä on kaunis ja vahva kasvutarina, nöyryydessään erityisen tärkeä teos.

Neljä tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016- ja yksi 2017-haasteesta.

Libertén postauksen hänen unohdetusta kirjastaan voit lukea täällä.

Oman hyllyn unohdetut: Kolme

Tämä kirja ei ole istunut hyllyssäni kovin kauaa, eikä siksi oikeastaan ole erityisen unohdettu. Päätimme kuitenkin Libetén kanssa, että laskemme sen nyt tähän projektiin, jotta pääsemme taas eteenpäin ja vaihtamaan kirjoja.

"Mustana torstaina", 12.1.2012 tapahtuu neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta ympäri maailmaa. Kaikki onnettomuudet ovat tuhoisia, mutta kolmesta koneesta löydetään yksi eloonjäänyt lapsi. "Kolmikosta" tulee koko maailman mediahuomion kohde, ja salaliittoteoreetikot kukoistavat. Miksi tästä historiallisen kammottavasta päivästä selvisivät juuri nämä kolme lasta? Onko neljännestäkin koneesta eloonjäänyt? Ja miten lapset nyt pärjäävät? Onko heissä... jotain outoa?

Kolmen alkuasetelma on jännittävä ja mielikuvitusta kiihottava. Kirja on kirjoitettu kuin tietokirja, vaihtoehtoisessa todellisuudessa jossa Mustan torstain tapahtumat ovat totisinta totta. Kirjan "kirjailija" on keskustellut niin salaliittoihmisten kuin uhrien omaisten ja heidän läheistensä kanssa, hyödyntänyt internetin keskustelupalstoja ja koonnut kiehtovan kokonaisuuden, monipuolisen ja valaisevan kuvan siitä, mitä todella tapahtui ja millainen vaikutus sillä oli.

Teos on jaettu moneen osaan, joissa vuorottelevat eloonjääneiden tarinaa ja salaliittoteoreetikoiden tarinaa kertovat osiot. Itse pidin eloonjääneiden tarinoita kiinnostavampina. Salaliittoteoriat keskittyvät pitkälti teksasilaisen lopunaikojen uskonlahkon ympärille, ja keski-ikäisten ihmisten fanaattisuudesta jaksaa lukea vain tietyn ajan kerrallaan. (En myöskään ikinä fanita sitä, kun kristinusko kuvataan hörhöilynä, vaikka maailma valitettavan täynnä näitä hörhöjä onkin.) Missään vaiheessa tapahtumat eivät kuitenkaan laahaa, vaan kertomusta viedään eteenpäin tasaiseen tahtiin molemmilla urilla. Mitä enemmän aikaa onnettomuuksista kuluu, sitä villimmäksi meno muuttuu niin eloonjääneiden kodeissa kuin Teksasissa. Loppua kohden lukija kääntää jokaisen uuden sivun silmät ymmyrkäisinä. Mitä vielä tulee?

Tosiaan, pidin enemmän eloonjääneiden kertomuksista, ja suosikkikohtiani olivat englantilaisen Jessin, yhden eloonjääneistä, Paul-sedän kertomukset. Niissä oli sopivanlainen jännite ja imu. Enempää en sano, etten vain paljasta mitään;) mutta huh. Pitää myös antaa arvostusta kirjan HLBT+ edustuksesta; Paul on homo ja kirjan "kirjoittaja" Elspeth on ollut parisuhteessa naisen kanssa.

Vain Kolmen alussa ja lopussa on romaanimuotoista kerrontaa. Muutoin koko kirja on kuin tietokirja. Sen vuoksi se on kirjoitettu lukijalle, joka jo tietää tapahtumat pääpiirteissään, eikä dramaattisista käänteistä tiputella ennakoivia vihjeitä. Ne vain pamautetaan lukijan silmille. Kirjan tyylin vuoksi se on toimiva ratkaisu ja mukavaa vaihtelua siihen, että aina tarvitsisi arvailla, mitä tämä ja tuo tarkoittaa.

Aloitin Kolmen Halloweenina, ja se oli juuri sopivaa aikaa lukea tällaista kirjaa. Jännitystä ja ahdistustakin etsiville Kolme on oiva valinta. Vain kaksi asiaa tässä kirjassa häiritsivät minua, joista ensimmäinen oli käännös. Suomennos oli tehty todella huolimattomasti ja kiireisen oloisesti, koko kirja on täynnä typeriä kirjoitusvirheitä ja huonoja rakenteita. Se oli toistuvasti hyvin ärsyttävää. Toinen oli aivan loppu, tai parikin asiaa lopusta. En sano enempää, mutta jäin... hämmentyneeksi.

Jatko-osan pariin, siis.

Neljä tähteä (päätin olla rokottamatta kirjailijaa suomentajan virheistä).
Sarah Lotz: Kolme. Karisto, 2014. S. 494. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Three samana vuonna.

Libertén Oman hyllyn unohdetut -postaus on luettavissa täällä.

Oman hyllyn unohdetut: Kiltti tyttö

Kiltti tyttö pisti silmiini pian ilmestyttyään ja olin siis himoinnut sitä jo hyvän aikaa ostaessani sen syntymäpäivälahjakortilla. Lukeminen venyi vielä lähes puoli vuotta, mutta nyt hiihtolomalle lähtiessäni tunsin, että on oikea aika. Sain aika erilaisen kirjan kuin olin odottanut.

Nick Dunnen ja hänen vaimonsa Amyn viisivuotinen avioliitto ei ole ollut ruusuilla tanssimista ja kun Nick hääpäivänä löytää talon tyhjiltään ja olohuoneen kaaoksen vallasta, hän tietää olevansa pulassa. Mitä pidemmälle tutkinta etenee, sitä syyllisemmältä Nick näyttää - mutta jos hän ei ollutkaan vaimonsa katoamisesta vastuussa, niin kuka sitten? Ja miten Nick voisi ikinä todistaa syyttömyytensä? Ainut vaihtoehto: löydä Amy.

Kiltti tyttö on erinomaisesti kirjoitettu trilleri. Nick ja Amy antavat niin täysin erilaiset kuvat toisistaan ja heidän yhteisestä elämästään, että lukijan mielenkiinto ja kirjan intensiteetti pysyvät jatkuvasti yllä, vaikka puoleen väliin saakka tapaus näyttää läpihuutojutulta. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, sillä puolessa välissä lukijalle paljastuu yksi suurimmista ja nerokkaimmista juonenkäänteistä joihin muistan ikinä törmänneeni - ja oikeastaan siitä koko kirja vasta alkaa.

Kirjan yleistunnelma, varsinkin loppupuoliskolla, on melko synkkä ja ahdistava ja yleisesti koko kirja on aika kammottava - siis juonen ja hahmojen osalta, ei laadun. Karmivuus pysyy kuitenkin siinä määrin hyvän maun rajoissa, ettei se ainakaan minulle ollut missään vaiheessa liikaa. Lopussa sitä kylläkin kärsii täydellisestä epäluottamuksesta ihmiskuntaa kohtaan, "Lue tämä ja pysy sinkkuna", kuten takakannessakin sanotaan.

Nick ja Amy ovat kirjan kertojat ja kuten jo kerroinkin, he ovat hyvin erikoiset ja pelottavatkin. Lopussa ainakin minä huomasin, että mielipiteeni heistä olivat kääntyneet ylösalaisin alkuun verrattuna. He ovat kuitenkin molemmat moniulotteisia, eikä yksipuolisuus vaivaa kirjan muitakaan vähääkään merkittäviä hahmoja. Erityisesti pidin Nickin siskosta Gosta. Hänen jalat maassa -olemuksensa oli lohduttava kaiken sen hulluuden keskellä.

Odotin melko tavanomaista dekkaria, sain erittäin vakavasti otettavan trillerin. Vaikka sen ihmiskuva on synkkä, se ei ole toivoton ja pidin lopusta. Se oli hyvin epätavanomainen ja jätti jokseenkin vainoharhaisen olon, mutta istui koko muun kirjan tyyliin kuin hansikas käteen. Erityisesti Nickin viimeinen repliikki on minusta täydellinen. Nyt en malta odottaa pääseväni lukemaan Gillian Flynnin muutakin tuotantoa, josta erityisesti minua kiinnostaa Paha paikka.

Viisi tähteä.
Gillian Flynn: Kiltti tyttö. WSOY, 2013. S. 444. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Gone Girl vuonna 2012.

Olen nähnyt paljon kommentteja viime vuonna ulos tulleesta elokuvasta, vaikka en ole sitä vielä nähnyt. Niissä kuitenkin monessa sanotaan, että "se on kaikki kuvitelmaa" - ilmeisesti elokuvan voi tulkita niin. Jos olet nähnyt elokuvan ja tulkinnut sen niin, anna minun korjata: se ei todellakaan ole sen paremmin Nickin kuin Amynkään kuvitelmaa, vaan totisinta totta. Fiktiivisessä maailmassa tietenkin.

Sain myös kuitattua jälleen yhden kohdan HelMetin haasteesta:) saldo tällä hetkellä 21/50.

Ja jotta tämä postaus olisi vielä vähän pidempi sen jälkeen kun se on jo oikeastaan loppunut, tässä on linkki Libertén tämänkertaiseen Oman hyllyn unohdetut -postaukseen.

Oman hyllyn unohdetut: Muukalainen

Muukalainen aloittaa Diana Gabaldonin kahdeksanosaisen Matkantekijä -sarjan. Olen joskus vuosia sitten saanut sarjan seitsemännen osan Luiden kaiku syntymäpäivälahjaksi serkultani (hän ei tietenkään kirjaa valitessaan tiennyt, että se oli seitsemäs osa). Tämän ensimmäisen osan löysin ihan sattumalta tänä syksynä kirjamessuilta, ja se oli kuin siunaus - pääsen vihdoinkin aloittamaan tämän kiehtovalta vaikuttavan sarjan! Niinpä se päätyi toiseksi Oman hyllyn unohdetut -kirjakseni.

Toisen maailmansodan loputtua aviomiehestään pitkään erossa ollut ja sairaanhoitajana kenttäsairaalassa työskennellyt Claire lähtee miehensä Frankin kanssa lomailemaan Skotlannin ylämaalle, Frankin esi-isien asuinsijoille. Frank on intohimoinen historijoitsija ja selvittää sukupuutaan keskittyneesti, kun taas Claire opettelee tunnistamaan ja käyttämään paikallisia lääkekasveja. Eräällä tällaisella retkellään hän astuu läpi haljenneesta kivestä vanhassa kivikehässä, ja löytää itsensä keskeltä skottien ja englantilaisten rakuunoiden taistelua. Skottien matkaan päätyvä Claire joutuu pian hyväksymään, että hän on siirtynyt kivikehän kautta vuodesta 1945 vuoteen 1743. Elämä 1700 -luvulla on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta pikku hiljaa Claire huomaa kotiutuvansa... ja löytävänsä jopa rakkautta.

Olen lukenut Muukalaisesta ja koko sarjasta paljon ylistäviä arvioita, mutta itse en aivan sellaiseen ryhtyisi. Kirja oli erittäin viihdyttävä, hämmästyttävän nopealukuinen komeasta sivumäärästä ja pienehköstä fonttikoosta huolimatta ja miellyttävää luettavaa. Se ei polkenut paikoillaan ja hahmot olivatn inhimillisyydessään todella kiinnostavia, heidän motiivinsa ja toimintatapansa välillä kyseenalaisia. Lisäväriä toivat 1700 -luvun barbaarisilta tuntuvat tavat, kuten noitaoikeudenkäynti tai selkäsaunan antaminen vaimolle tottelemattomuuden tähden. (Yllätyin itsekin, kuinka voimakkaasti reagoin tähän jälkimmäiseen. Uskomaton raivo sisälläni ja vihan kyyneleet silmissäni luin Clairen ultimaalisesta nöyryytyksestä ja vannoin, että jos minulle tehtäisiin noin, olisin vieläkin kammottavampi tekijää kohtaan kuin Claire enkä taatusti ikinä voisi antaa sitä anteeksi. Pahahan minun on tietää, mutta edelleen ajatuskin suututtaa.)

Pidin siis Muukalaisesta, mutta ei se kyllä mitään suurta kirjallisuutta ollut, Juoni oli aika heppoinen, tosin sekin sai loppua kohden hiukan yllättävämpiä käänteitä. Kirjassa on paljon seksiä ja väkivaltaa (jälkimmäistä etenkin lopussa, edellistä kategorisesti läpi kirjan), eli se ei sovi herkimmille lukijoille. Kirjailija on myös niitä raivostuttavia tyyppejä, jotka a) nauttivat alistaessaan miespäähenkilönsä silmittömälle väkivallalle kerran toisensa jälkeen ja b) tykkäävät tehdä hahmojensa elämästä naurettavan, tarpeettoman vaikeaa - niin, ettei kertaakaan tosiaankaan päästä sieltä, missä aita on matalin. Ei, se on sadan metrin korkuinen sileä kivimuuri jonka päällä on piikkilanka ja sähköpaimen, Yritäpä siitä sitten päästä hengissä yli. Kuten eilen Libertélle valitin: ojasta allikkoon suohon virtaan koskeen.

Väkivaltahan on joskus hyvä tehokeino. Myös vaikeudet saavat lukijan tuntemaan sympatiaa. Kuitenkin siinä vaiheessa kun niitä on niin paljon, että lukija (eli minä) vain pyöräyttää tuskastuneena silmiään ja ajattelee: "Ei taas jotain tällaista", on menty liian pitkälle. Silloin sympatialla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, vaan lukija yksinkertaisesti ärsyyntyy kirjailijaan, joka ei osaa leikkiä hahmoillaan nätisti. Hermo.

Kuten jo sanoin, pidin kuitenkin paljon hahmoista, jotka tuntuivat hyvin aidoilta. Kirjassa oli myös ihanan paljon huumoria. Historialliset yksityiskohdat 1700 -luvun ylämaan elämästä olivat hirmuisen mielenkiintoisia ja skottimurre taitavasti suomennettu. Kokonaisuutena kirja oli siis toimiva ja tosiaankin nopeasti luettu, mikä jaksaa edelleen hämmästyttää minua. Kuten myös se, miten kirjailija on saanut täytettyä yli 800 sivua tekstiä varsin vetävästi, vaikka juoni ei siis ole kummoinen...

Muukalainen, kuten myös epäilemättä jatko-osat, on tehty vahvoja hahmoja ja dramaattisia tapahtumia kaipaaville. Se on hyvää viihdettä ja pitää otteessaan, mutta ei pääse lempikirjalistoille eikä tosiaankaan ole mitään suurta kirjallisuutta.

Kolme ja puoli tähteä.
Diana Gabaldon: Muukalainen. Gummerus, 2002. S. 824. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä Outlander vuonna 1991.

Libertén Oman hyllyn unohdetut -postaus löytyy täältä.

Oman hyllyn unohdetut: Chronicles of Avonlea

Ei ole ensimmäinen kerta, kun puhun L. M. Montogomerystä tässä blogissa, eikä varmasti viimeinen. Erinäisten tyttökirjavaiheiden aikana olen tullut ostaneeksi joitain hänen suomentamattomia teoksiaan englanniksi, mutta ollutkin sitten vielä liian nuori ja englantia-osaamaton ymmärtääkseni niitä, ja niin ne ovat vain jääneet hyllyyni olemaan. Tämä oli siis mainio tilaisuus tehdä asialle jotain!

Valitsin ensimmäiseksi lukemattomaksi omaksi kirjakseni Montgomeryn novellikokoelman Chronicles of Avonlea, joka sijoittuu Anna -kirjoja lukeneille tuttuihin maisemiin, kuten Avonleaan, Spencervaleen ja Carmodyyn. Myös tuttuja nimiä vilahtelee, ja jopa Anna itsekin on sivuhenkilönä kahdessa tarinoista - yhtä ihastuttavana kuin aina. Kirja koostuu siis kahdestatoista lyhyehköstä tarinasta, jotka ovat kaikki todella suloisia, hauskoja ja sympaattisia, ja ainakin Montgomeryn tyyliä laajemmin tuntevalle ennalta-arvattavia. Minua tämä ei tosin häirinnyt. Uskonto oli aiempaan tapaan suuressa roolissa varsinkin kahdessa tarinoista, mutta minua ei tämäkään häirinnyt. Sehän kuuluu ajankuvaan.

Jos sanoisin muutaman suosikkitarinan, niin ehkä Each In His Own Tongue ja Quarantine at Alexander Abraham's. Muutkin kertomukset olivat kyllä taattua laatua ja kokonaisuudessaan kirja oli nautittava kokemus. Englanti on hiukan vanhahtavaa mutta aivan ymmärrettävää - olisin siitä varmasti jo aiemminkin selviytynyt. Ainut asia mikä hiukan vaikeutti kirjan lukemista oli hyvin kapeat marginaalit, eli käytännössä sormia oli pidettävä koko ajan tekstin päällä.

Neljä ja puoli tähteä
L. M. Montgomery: Chronicles of Avonlea. Bantam Books, 1993 (ensipainos 1943). S. 183

Koska teen haastetta yhteistyössä Libertén kanssa, linkkailemme aina toistemme vastaavat postaukset omiimme. Täältä voitte siis lukea hänen ensimmäisen Oman hyllyn unohdetut -postauksensa.

Typerää vai tosi typerää?

Nyt olisi jälleen uuden kirjaprojektin aika! (Koska niitähän ei ole jo muutenkin ihan tarpeeksi.) Tarkoituksena on lukea omia lukemattomia kirjoja pois ja tutustua toisen kirja-aarteisiin aina vuoron perään. Aloitamme lukemalla yhden kirjan omasta hyllystä ja sen jälkeen yhden toisen hyllystä jne...

http://www.hannas.fi/

Projektissa kulkee mukana kaksi tagia. "Toisen hyllyn aarteet" ja "oman hyllyn unohdetut".

Aikataulu ei ole mitenkään looginen tai säännöllinen, vaan luemme ihan omaa tahtiamme. Välillä voi olla pidempiäkin välejä. 

Tätä on suunniteltu pitkään ja hartaasti ja viimein pääsemme aloittamaan!

Kirjarakkaudella,

Liberté & Sezzie