tiistai 10. tammikuuta 2017

Koko trilogia kerralla: Mercy Fallsin sudet

Aivan ensiksi tulee sanoa, että tämä on jononi viimeinen postaus! Sain sen purettua!

Luin Maggie Stiefvaterin Väristys-trilogian yläasteaikoina, kauan ennen kuin tiesin lainkaan, kuka Maggie Stiefvater on. Myöhemmin tutustuin paremmin häneen ja hänen tuotantoonsa, ja nyt joululomalla päätin palata tämän vanhan suosikkisarjani pariin.


Maggie Stiefvater: Väristys. WSOY, 2010. S. 365. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Shiver vuonna 2009.

Vuosikausia Grace on tarkkaillut läheisen metsän susilaumaa ja erityisesti yhtä, keltasilmäistä sutta - hänen suttaan. Vuosikausia Sam on muuttunut aina kylmän tullessa sudeksi, ja hänen aikansa alkaa olla käymässä vähiin. Kun sudet hyökkäävät teinipojan kimppuun ja järjestetään ajojahti, löytää Grace kuistiltaan vertavuotavan, keltasilmäisen pojan. Heillä on viimein mahdollisuus tutustua toisiinsa kunnolla, mutta syksyn viilenevät lämpötilat uhkaavat viedä Samin lopullisesti takaisin metsään.

On omituista lukea kirjaa, jonka tietää lukeneensa pitkä aika sitten, ja josta tietää pitäneensä hurjan paljon. Trilogian kaikista osista muistin tästä ensimmäisestä selvästi eniten, mutta silti monet asiat tuntuivat tulevan vastaan kuin ensimmäistä kertaa. Huomasin myös, ettei kirja enää ollut aivan niin hyvä kuin yläasteella. Sillä on hetkensä, ja joistain kohdista tunnistin nyt jo niin tutuksi käyneen Stiefvaterin, mutta ylimalkainen mielipiteeni Väristyksestä oli "no joo, ihan ok".

Osan tästä mielipiteestä tekee varmasti suomennos, enkä haluaisi tuomita kirjaa täysin lukematta alkuperäisteosta. Erityisesti käännöksessä minua ärsytti jatkuva puolipuhekieli repliikeissä. Ne ovat enimmäkseen kirjakielisiä, mutta aina välillä mukaan on otettu jokin puhekielinen muoto. Tämä särähti isosti korvaani joka ikinen kerta. Puhekielinen dialogi on mielestäni ihan jees, mutta silloin siitä täytyy pitää systemaattisesti kiinni, eikä tehdä tällaista satunnaista puhemuotojen tiputtelua. En tykkää.

Väristyksestä jää mieleen voimakkaita tunnelmakuvia, ja se oli sen vahvuus jo aiemminkin. Piirakankokkaus keittiössä, läksyt ja kitaransoitto Gracen isän työhuoneessa, karkkikauppa, kirjakauppa... Ne ovat kohtauksia jotka ovat kotoisuudessaan ja lämminhenkisyydessään helposti omaksuttavia ja kadehdittaviakin. Niiden avulla myös isoja paloja tarinasta jää mieleen.

Tarinasta vielä sanoakseni: se on hiljainen eikä pidä itsestään meteliä, mutta viime kädessä dramaattinen ja hurja. Tämä yhdistelmä on melko ainutlaatuinen, vaikka tarina ei ollutkaan kovin mukaansatempaava.

Kolme tähteä.


Maggie Stiefvater: Häivähdys. WSOY, 2011. S. 343. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Linger vuonna 2010.

Arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta. 
Kuin ihmeen kaupalla, aviokalvontulehdus on tuonut Samin takaisin ihmiseksi. Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan ole ratkenneet. Samin pitää nyt tottua ajatukseen, että hänellä on tulevaisuus. Gracen vanhemmat tiukentavat otettaan tyttärensä elämästä. Samilla on huollettavanaan Beckin Kanadasta tuomat uudet sudet, Cole ja Victor. Gracen jatkuvasti pahenevan sairastelun myötä parannuskeinon todellisuus alkaa näyttää kyseenalaisemmalta ja kyseenalaisemmalta.

Muistin Häivähdyksestä vähemmän kuin Väristyksestä, mutta muistin tärkeimmän, eli Gracen sairastelun ja sen syyn. Tiedättekö sen tuskastuttavan tunteen, kun lukijana tai katsojana tietää jotain niin itsestäänselvää, ja hahmot käyttävät iän kaiken kyseisen asian ihmettelemiseen ja keksivät ratkaisun vasta ihan lopussa? Siltä minusta tuntui koko tämän kirjan ajan.

Sama kääntäjä, sama ärsyttävä puolipuhekielinen dialogi. Tämä kirja kuitenkin kuulosti jo paljon enemmän tuntemaltani Stiefvaterilta, ja siksi sen lukeminen oli ilahduttavaa. On hauska huomata, kuinka kirjailija kehittyy, eikä edes suomentaja ollut onnistunut tätä pilaamaan.

Tässä arviossa voisin keskittyä enemmän hahmoihin. Ensimmäinen osa on kerrottu Samin ja Gracen näkökulmista, tässä kirjassa mukaan lisätään Cole ja Isabel. Voinko ihan ensiksi sanoa, että luojan kiitos, sillä vaikka Sam ja Grace eivät ärsyttäneet minua ensimmäisessä osassa, olisin tuskin selvinnyt tämän läpi vain heidän kertomanaan. Mitään, toistan mitään, ei tapahtuisi eikä saataisi aikaan ilman Isabelia. Sam keskittyy angstaamaan ja Grace haahuilemaan epämääräisesti ympäriinsä, ja Cole on vielä tässä osassa liian sekaisin ollakseen hyödyllinen ilman liikkeellepanevaa voimaa. Minusta on hienoa, että Sam on miespäähenkilö ja hän saa olla herkkä ja runollinen, mutta rajansa kaikella. Samoin Grace: käytännöllinen matikkanörtti naispääosa on hieno asia, mutta tässä kirjassa hän tuntuu lähinnä olevan kaikista eniten pihalla.

Gracen vanhemmat ovat mielenkiintoinen sivujuoni, joka esitellään ensimmäisessä osassa ja joka kerää tuulta siipiensä alle tässä kirjassa. Koko tyttärensä nuoruuden he ovat olleet poissaolevia ja Grace on saanut pärjätä oman kykynsä mukaan, mutta nyt he päättävätkin alkaa kontrolloida Gracen elämää täysin. Tämä saa ymmärrettävästi niin Gracen kuin lukijan raivoihinsa, mutta valitettavasti oikeutettu raivo ja kunnollinen turhaumien purkaminen nähdään vasta osassa kolme.

Kolme ja puoli tähteä.


Maggie Stiefvater: Ikuisuus. WSOY, 2011. S. 437. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Forever samana vuonna.

Arvio sisältää spoilereita edeltävistä osista.
Colen ensimmäinen onnistunut tiedemieskokeilu pelasti Gracen ja vei tämän sudeksi metsään, muiden ulottumattomiin. Nyt hän jatkaa kokeilujaan tarkoituksenaan löytää todellinen parannuskeino. Asioiden tärkeysjärjestys kuitenkin muuttuu, kun Isabelin isä päättää järjestää helikoptereita ja tarkka-ampujia sisältävän susijahdin päästäkseen laumasta eroon lopullisesti. Samin on saatava Grace ulos metsästä, ja lauma on saatava turvaan.

Lähtökohtaisesti minua ärsytti, kun huomasin, että suomentajaa oli vaihdettu tähän osaan. Lopulta se oli kuitenkin parempi ratkaisu, sillä hermoja raastava dialogi muuttui normaaliksi ja kirjakin oli niin paljon parempi kuin edelliset. Osaksi kyse lienee jälleen kirjailijan kehityksestä, mutta olen kohtalaisen varma, että myös paremmalla suomentajalla on sanansa sanottavana tässä.

Ikuisuudesta en muistanut mitään muuta kuin sen, että susijahtia ollaan järjestämässä. Käytännössä luin siis aivan uutta kirjaa - mieleeni ei edes palautunut mitään sitä mukaa kun luin. Edellisen osan johtopäätökseni kuitenkin vahvistuivat: mitään ei saataisi aikaan ilman Isabelia, ja Sam keskittyy angstaamiseen. Kiinnyin kovasti Coleen tässä osassa, sillä vaikka hän on itsekäs sekopää, viime kädessä hänestä on niin moneen! Eikä hän lopulta olekaan niin kovin itsekäs.

Gracen ja hänen vanhempiensa välinen showdown on hyvin tyydyttävää luettavaa. Oikeastaan sama pätee koko kirjaan: juoni ottaa viimeinkin vauhtia, eikä kukaan ole tuhottoman ärsyttävä, ja kaiken kaikkiaan koko kirja on hyvin onnistunut. Minun kokemuksessani on harvinaista, että trilogia paranee kirja kirjalta, mutta tässä tapauksessa käy juuri niin. Ikuisuus on erittäin mukaansatempaava, se on kaunis ja liikuttava, hauska ja mielenkiintoinen, ja loppu jää juuri sopivan avoimeksi. Tässä kirjassa kaikki on kohdallaan.

Neljä tähteä.

Tällä trilogialla tietenkin kuitataan HelMet 2015 -haasteen kirjatrilogia-kohta!


Sain ystävältäni lainaksi itsenäisen neljännen osan, Sinnerin, joka keskittyy Isabeliin ja Coleen. Koska he olivat suosikkini muutenkin, en malta odottaa että pääsen lukemaan sitä. Sinner on myös minulle kerta kaikkiaan uusi tapaus, jota en ole vielä koskaan lukenut. Odotukseni ovat korkealla!

lauantai 7. tammikuuta 2017

Konekirjoittajia ja kommunisteja: Kellot

Agatha Christie: Kellot. WSOY, 1985. S. 280. Alkuteos julkaistu englanniksi nimellä The Clocks vuonna 1963.

Etsiessäni lomalla omasta kirjahyllystäni luettavaa päätin palata vanhan tuttuni Agatha Christien pariin. Valitsin kokoelmastani vielä lukemattoman dekkarin ja luinkin sen sitten yhdeltä istumalta läpi.

Nuori konekirjoittajatar Sheila Webb menee suorittamaan toimeksiantoa sokean naisen taloon ja löytää sieltä kuolleen miehen. Juostuaan säikähdyksissään ulos hän tapaa kadulla Colin Lambin, joka on kylmän sodan kaksoisagentti ja kaupungissa etsimässä kommunistimielistä kansalaista. Colin tuntee kaupungin poliisipäällikön, ja niinpä hän osallistuu myös murhatutkimuksiin. Lisäksi hän tuntee Hercule Poirotin, jonka panosta juttuun ei jätetä huomiotta.

Kellot oli varsin kiinnostava ja viihdyttävä dekkari, mutta ei Christien parhaita. En olisi arvannut syyllisiä, mutta kirjan tunnelma ei ollut aivan niin mukaansatempaava eikä uhkaava kuin olisin toivonut. Ennemminkin luin koko kirjan yhdessä yössä, koska se edistyi niin nopeasti, että olisi tuntunut tyhmältä jättää sitä kesken.

Kirja on julkaistu 1960-luvulla, ja kylmä sota toi oman mielenkiintoisen lisämausteensa tarinaan. Olen lähinnä lukenut Christien vanhempia dekkareita, enkä ollut edes tiennyt, että hän on käsitellyt kirjoissaan näinkin "tuoreita" tapahtumia. Kommunisteista ja Colinin työstä puhutaan niin epämääräisin termein, että minulta meni hyvä tovi ymmärtää, minkä perässä hän oikeastaan oli, mutta se lienee ollut tavallista noina aikoina.

Hercule Poirot on tässä tarinassa vain sivuhahmo, ja melko merkityksetön sellainen. Suurin osa tapahtumista tapahtuu ilman häntä ja kerrotaan joko Colinin ensimmäisestä persoonasta tai yleismaailmallisesta kolmannesta persoonasta. Juoni on rakennettu huolella, mutta huomaan rikossarjoja katsoessani tottuneeni avoimempaan kerrontaan. Vaikka kaikki paljastuukin lopussa, olisin halunnut hieman enemmän vihjeitä matkan varrella.

Kolme tähteä.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Valvoin puoli yötä: Crooked Kingdom

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom. Indigo, 2016. S. 536

Six of Crows oli niin hyvä, että tilasin jatko-osan heti sen ilmestyessä. Lukeminen jäi joululomaksi, eikä Crooked Kingdomin parissa pitkään peukaloita pyöritelty. Arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta.

Kaz ja kumppanit ovat palanneet Ketterdamiin vauhdikkaan ja vaarallisen Fjerdan-matkansa jälkeen mukanaan Kuwei Yul-Bo, maailman arvokkain panttivanki. Van Eckin petoksen myötä he kuitenkin joutuvat pakenemaan omassa kaupungissaan, ja joukon taitoja ja uhkarohkeutta tarvitaan jälleen toteuttamaan Kazin uskomattomia suunnitelmia. Inejin ollessa vankina ja Ninan taistellessa edelleen minuudestaan paremia vastaan kaikki ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista.

Pidin Crooked Kingdomista vielä enemmän kuin Six of Crowsista. Sen nopeatahtiset tapahtumat pitivät minua ylhäällä pitkälle yöhön, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan yhdenkään kirjan kanssa. Jo alkuosan Inejin pelastusoperaatiossa tuntuu olevan aineksia kokonaiseksi kirjaksi, mutta se on vasta alkusoittoa, ennen kuin asiat käyvät todella kuumottaviksi. Myös hahmojenväliset suhteet saivat minut pureskelemaan kynsiäni, sillä en aina tiennyt, pitäisikö pelätä vai toivoa.

Lempiasiani on se, että Wylan saa tässä kirjassa omat näkökulmaluvut. Niitä, kuten myös Jesperin näkökulmalukuja, on ilahduttavan paljon ja heidän suhdettaan on ihana seurata. Kummankin historiasta paljastetaan uusia lukuja ja erityisesti Jesperin luonteeseen avautuu kiinnostavia ikkunoita.

Minusta on ihanaa, että kirjan alkuun on liitetty kartta sekä Ketterdamista että koko Bardugon maailmasta. Tapahtumien kulun seuraaminen kartalta auttaa ainakin minun mielikuvitustani, ja lisäksi kartat ovat niin kauniita!!

Ninan taistelu jurda paremia vastaan on kamalaa ja surullista luettavaa, mutta todella uskottavasti kirjoitettu, ainakin omasta näkökulmastani. En ole onnekseni kokenut vakavaa huumeriippuvuutta, joten voin vain kuvitella, millaista se on. Arvostan Bardugon tahtoa käsitellä kirjoissaan niin monia vaikeita asioita - huumeriippuvuutta, ihmiskauppaa, vainoa, katkeraa kostonhimoa ja vakavia traumoja. Tästä kaikesta huolimattai ei Crooked Kingdom ole synkkä kirja, vaan vauhdikas, hauska ja myös viihdyttävä. Kun yksiön saatuani uudistan lempikirjahyllyäni, pääsee tämä duologia sinne suorinta tietä.

Viisi tähteä. Antaisin kuusi jos voisin.

Aion myös kuitata tällä kirjalla yhden kohdan HelMetin vuoden 2016 haasteesta, sillä Kuwei Yul-Bo selvästi lasketaan pakolaiseksi.

torstai 5. tammikuuta 2017

Kuinka tulla varjometsästäjäksi? The Shadowhunter's Codex

Cassandra Clare ja Joshua Lewis: The Shadowhunter's Codex. Walker Books, 2013. S. 264

Pari kiireisempää päivää ovat taas pitäneet minua otteessaan, mutta tämän postauksen julkaisuajankohta sattui silti harvinaisen sopivasti: tiistaina nimittäin käynnistyi Netflixissä Shdowhunters-tv-sarjan toinen tuotantokausi.

The Shadowhunter's Codex on opaskirja uusille varjometsästäjille. Se on esittely varjomaailmaan, ja käy läpi lyhyesti varjometsästäjien historian, toimintatavat, demonit, eri alamaailman olennot sekä tietenkin enkelit. Koska Codex on tarkoitettu oppikirjaksi, on jokaisen osion lopussa kysymyksiä ja tehtäviä kirjan omistajalle. Tämän kyseisen, maallikoillekin julkaistun kappaleen omisti Clary Fray ja hänen kanssaan merkintöjä pitkin sen sivuja ovat tehneet Simon Lewis ja Jace Mitäikinä. (Olen aivan liian laiska mennäkseni tarkistamaan, mitä sukunimeä Jace tässä kirjassa käyttää.)

Codex on varsin mielenkiintoinen ja kompakti paketti varjometsästäjien maailmasta ja asioista. Se on mielenkiintoisesti ja hauskan persoonallisesti kirjoitettu, vaikka parasta tietenkin ovat Claryn ja kumppaneiden sivuhuomautukset. Myös Claryn eli Cassandra Jeanin piirrokset pitkin poikin sivuja ovat upeita.

Itselleni ehkä kiinnostavimpia kohtia kirjasta olivat ne, jotka kertasivat varjometsästäjien historiaa aina Jonathan Shadowhunterista alkaen ja lähes nykypäivään saakka. Opin myös uusia asioita demoneista ja alamaailmalaisista. Kirja on mukavan helppo ja nopealukuinen, eli jos haluaisit tutustua Cassandra Claren luomaan maailmaan tarkemmin, tämä on kelpo paikka aloittaa! Kuitenkin vasta, kun olet lukenut Varjojen kaupungit vähintään Lasikaupunkiin asti - muuten spoilaannut.

Se ei ole romaani. En osaa antaa sille tähtiä. Tyytykää tiivistettyyn sanalliseen arvioon ihan hauska.

maanantai 2. tammikuuta 2017

"The Original Great American Novel": The Adventures of Huckleberry Finn


Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn. Penguin Books, 2012. S. 336. Ensipainos julkaistu vuonna 1884.

Olen lukenut Huckleberry Finnin seikkailut suomeksi joskus vuosia sitten, kauan ennen tämän blogin aloittamista. Niin kauan sitten, että kun se ilmestyi amerikkalaisen kirjallisuuden historian kurssin lukulistalle, en voinut skipata sitä. En nimittäin muistanut siitä enää juuri mitään.

Huck Finn joutuu alkoholiriippuvaisen, väkivaltaisen isänsä kidnappaamaksi ja lavastaa oman murhansa paetakseen. Heti matkansa alussa hän tapaa karanneen orjan Jimin ja lähtee tämän kanssa lautalle seikkailulle alas Mississippi-jokea. Huck ja Jim kohtaavat matkallaan muun muassa ryöväreitä, kaksi vihaapitävää perhettä ja kolme nuorta perijätärtä. Seikkailun aikana Huck oppii monia asioita maailmasta, ihmisistä ja moraalisten valintojen tekemisestä.

Otsikon lainaus on Ernest Hemingwayltä. Se oli kirjan takakannessa yhdessä kaikenlaisen muun ylistyksen kanssa, ja minun täytyy sanoa, etten ole aivan samaa mieltä tämän opuksen suuresta erinomaisuudesta. Se on ihan kiva kirja, mutta sen enempää ylistystä ei mielestäni ansaitse.

En muista, millaisiin ratkaisuihin eri kääntäjät ovat päätyneet, mutta alkuteos on kirjoitettu vahvalla murteella. Kirja on Huckin minä-kertoma, ja se on kirjoitettu kuten hän puhuu. Myös muiden hahmojen murre on kirjoitettu auki. Twainin aikaan kirjallisuuden piti olla sivistynyttä, hyvää englantia ja tämä oli hyvin radikaali ratkaisu. Nykyään se ei liene yhtä epätavallista, mutta tekstiä oli silti virkistävä lukea. Lukijan englannintaito tulee kuitenkin olla hyvä, sillä minullakin oli välillä vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, mitä hahmot sanoivat.

Tarina on paikoin mielenkiintoinen ja vetäväkin, mutta siitä puuttuu pitkällinen jännite. Huck ja Jim ajelehtivat seikkailusta toiseen, mutta varsinaista juonikaarta ei tunnu olevan, ja kirja päästää välillä lukijan otteestaan. Henkilökohtaisesti kuningas ja herttua ärsyttävät minua ja he ovat niin vastenmielisiä, että heidän esittelynsä jälkeen en enää erityisesti halunnut lukea kirjaa. Samoin loppu saa niskakarvani sen verran pystyyn, etten ollut edes lukenut viimeisiä pariakymmentä sivua mennessäni tunnille, jolla kirjaa käsiteltiin. Luin sen kyllä myöhemmin loppuun.

Ymmärrän Huck Finnin historiallisen merkityksen USA:n kansalliskirjallisuudelle, sen aseman "paikallisvärikirjallisuuden" (reagionalism) johtotähtenä ja sen merkityksen orjuuden- ja rasisminvastaisena teoksena ilmestymisaikanaan. Kirjallisilta ansioiltaan en kuitenkaan pidä Huck Finniä kovin onnistuneena teoksena.

Kaksi ja puoli tähteä.

Jotain hyvää silti tämänkin lukemisesta: yksi kohta HelMet 2015- ja kaksi kohtaa HelMet 2016-haasteesta!

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Kahdeksas tarina: Harry Potter and the Cursed Child

J. K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child. Parts One and Two. Little, Brown; 2016. S. 330.

Kun Harry Potter and the Cursed Child -näytelmän ennakkonäytökset pyörähtivät käyntiin, alkoi juonesta tihkua tietoja joiden mukaan näytelmän juoni oli hyvin epätyydyttävä. Suhtauduin siis ilmestyvään käsikirjoitukseen varauksella, mutta positiivisin mielin - tarpeeksi positiivisin, että kiersin päivää ilmestymisen jälkeen kaikki Helsingin keskustan kirjakaupat vain löytääkseni ne tyhjinä Cursed Childista. Varasin teoksen, ja sen saapumisen jälkeenkin minulla meni vielä aikaa aloittamiseen. Nyt kun näytelmän loppuun lukemisestakin on jo muutama kuukausi, en vieläkään oikein tiedä, mitä ajatella.

Albus Potter odottaa Tylypahkan odottamista innolla, mutta saa pian todeta, ettei kaikkien taivas näytä samalta. Perhehistorian painama Albus joutuu koulussa epäsuosioon tultuaan lajitelluksi Luihuiseen ja ystävystyttyään Scorpius Malfoyn, isänsä kiusaajan pojan, kanssa. Kun Albuksen neljännen vuoden alussa huhut alkavat kiertää pimeiden voimien noususta ja vanha Amos Diggory tulee pyytämään Harrylta apua poikansa takaisin saamiseksi, Albus päättää tehdä jotain suurta ja hyvää: tuoda takaisin Cedric Diggoryn, kolmivelhoturnajaisten ja Voldemortin viattoman uhrin. Avukseen hän saa Cedricin serkun Delphi Diggoryn, sekä tietenkin uskollisen ystävänsä Scorpiuksen.

Tästä eteenpäin en voi välttää spoilereita. You have been warned.

Monet ovat pettyneet Cursed Childiin pahan kerran, enkä syytä heitä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että monet myös odottivat liikoja. Tulee muistaa, että kyseessä on näytelmä eikä romaani, joten sen lukeminen on pakostakin erilainen kokemus. Kuvailua on hyvin vähän ja se mitä näyttämöohjeissa on, on näyttämöohjeiksi itse asiassa aika paljon. (Näyttämöohjeet ovat myös monessa kohdassa hyvin omituiset.) Tämä ei myöskään ole enää Harry Potter -kirja, vaikka sitä sellaisena tietenkin markkinoidaan. Tarkoitan tällä, että se tarina on kerrottu ja kääritty kasaan, ja tässä meillä on jotain aivan uutta. Ihmiset, jotka odottavat nimenomaan uutta Potter-kirjaa, pettyvät väkisin.

Nekin meistä, joiden odotukset eivät olleet aivan niin korkealla, saattavat silti tuntea olonsa hämmentyneiksi. Minä ainakin tunnen. Näytelmän keskeinen juonenkäänne on nimittäin paljastus, jonka mukaan Delphi onkin Voldemortin tytär. Tämä tuntuu epäuskottavalta ja omituiselta monestakin syystä, ja paljon paremman selityksen Delphin asemalle ja sukulaisuudelle Voldemortiin voit lukea täältä.

Jos jätetään merkittävimmän plot pointin omituisuus huomiotta, tarinan juoni on itse asiassa kiinnostava ja mukaansatempaava. Yrityksissään pelasta Cedric Albus ja Scorpius matkailevat menneisyyteen muutamankin kerran, ja saavat aikaan mitä erilaisimpia ja mielenkiintoisimpia tulevaisuudenkuvia palatessaan. Ne olivat ehkä suosikkikohtiani koko näytelmässä. Monet ovat vihastuneet skenaariosta, jossa Cedricistä onkin selvittyään tullut kuolonsyöjä, mutta henkilökohtaisesti pidin tuostakin käänteestä.

Cursed Child ei keskity vain Albuksen ja Scorpiuksen seikkailuihin, vaan monissa kohtauksissa pääosan vie Harryn sukupolvi. Tämä on ymmärrettävää, sillä he ovat lukijoille ja katsojille tuttuja ja rakkaita, mutta mielestäni heidän kohtauksiaan olisi voinut olla inasen vähemmän. Monet niistä ovat merkittäviä ja mielenkiintoisia, mutta joitain olisi voinut jättää pois tai vaihtaa fokuksen nuorempiin päähenkilöihin.

Nuoremmista päähenkilöistäkin minulla on sananen sanottavana. Ensinnäkin: kuten kaikki muutkin maailmassa, rakastan Scorpius Malfoyta. Hän on suloinen ja herkkä nörttipoika, jota on kohdeltu huonosti vaikka hän ansaitsee vain rakkautta. Toiseksi, heteronormatiivisuus on syvältä.

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa siltä kuin haluaisin vain kaiken oleva HLBT+, mutta tässä on kyse enemmästä kuin vain siitä. Albuksen ja Scorpiuksen kaikki yhteinen vuorovaikutus viittaa siihen, että heistä on tulossa pari. Heidän tarinansa on kirjoitettu kuin minkä tahansa romanttisen parin tarina, paitsi että lopussa Scorpiuksen love interestiksi vedetäänkin sivuhahmojen joukosta Rose Weasley. Tämä ärsyttää minua syvästi siksi, että jos jompi kumpi Albuksesta ja Scorpiuksesta olisikin ollut tyttö, heistä olisi tullut pari näytelmän lopussa. Miksi siis niin ei käynyt nyt?

Kaksi ja puoli tähteä

Tällä tietenkin kuitataan näytelmä-kohta HelMetin 2016-haasteesta!