Viimeinkin hyvää kirjallisuutta! Leah on the Offbeat

Becky Albertalli: Leah on the Offbeat. Balzer + Bray, 2018. S. 286. Tiedoston koko: ei tiedossa

Neljä kuukautta olen lukenut pääasiassa huonoa tai keskinkertaista kirjallisuutta, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Olen täysin kyllästynyt lukemaan huonoa ja keskinkertaista kirjallisuutta. Niinpä Leah on the Offbeat tuli juuri siihen väliin mihin sen tarvitsinkin, ja antakaas kun painotan tätä nyt oikein huolella: minulta löytyy pohjattomat varastot rakkautta tätä kirjaa kohtaan.

Seniorivuoden kevät on täynnä draamaa. Päättäjäistanssien lähestyessä, koulumusikaalin esitysten lomassa ja yliopistovalintoja odotellessa paineet kasvavat ja tunteet kuohuvat. Monenlaiset hankalat ihastuskuviot ja odottamattomat ennakkoluulot vetävät Leahin keskelle kaveriporukan draamaa. Asiaa ei lainkaan helpota se, että toinen draaman keskiössä oleva tyttö on Leahin parhaan ystävän tyttöystävä, ja Leahin pitkäaikainen ihastuksen kohde.

Leah on the Offbeat sijoittuu samaan universumiin ("Simonverse") kuin Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda ja Albertallin järjestyksessä toinen kirja, The Upside of Unrequited. Toisin kuin TUoU, Leah on myös saman kaveriporukan elämästä - siinä missä Simon toimii oman kirjansa kertojana, on nyt Leahin vuoro päästä ääneen. Emmin hieman kirjan ennakkotilaamista - toisaalta tiesin, että pidin Albertallin kirjoitustyylistä, toisaalta en erityisesti pitänyt Leahin hahmosta Simon Vs:ssä. Lopulta päättelin, että kaikki ovat kivempia, kun pääsee näkemään heidän päänsä sisään, ennakkotilasin e-kirjan, ja luettuani ilmestymisiltana noin sivulle 2 tiesin, että tämä oli ollut oikea päätös.

Seuraava kappale sisältää spoilereita Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda -kirjasta. Pahimmat pidän poissa (en esimerkiksi mainitse, kuka on Blue), mutta käsittelen lyhyesti joitakin pienempiä. Lainauksesta eteenpäin teksti on taas spoileritonta.

Leah on kuin Simon Vs., mutta parempi. Kaikki, mikä minua ärsytti tai harmitti Simonissa, on paremmin Leahissa. (1) En pitänyt siitä, että Simon on kaveriporukkansa ainut ei-cishetero - no, ei hän olekaan. Ei ollenkaan. Leahin itsensä lisäksi heidän molempien kiinnostuksenkohteet tuovat porukkaan sateenkaaren värejä. (2) En pitänyt siitä, kuinka Simon outataan kirjan juonen käänteentekevänä kohtana - no, Leah piti siitä aivan yhtä vähän kuin minäkin. Oli oikeasti todella virkistävää lukea Leahin raivoa Martin Addisonia kohtaan, ja en voinut olla ajattelematta, että ehkä Albertalli on saanut palautetta ratkaisustaan ja tämä on hänen tapansa osoittaa, että hän ymmärtää nyt outtaamisen vakavuuden. (3) En myöskään erityisesti pitänyt Leahista Simonissa. Ymmärsin häntä, ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan tiettyyn asteeseen asti, mutta en pitänyt hänestä. Tässä kirjassa sen sijaan? Samastuin Leahiin niin paljon ja rakastan häntä ikuisesti.

"My phone buzzes with a text from Simon. Fuck. My. Life. Leah. Oh God. -- I say good-bye to [Mom] and turn back to my phone. I can't fuck your life, I'm monogamously fucking my own life." -s. 25-26

Leah on hauska, ihana, kyyninen yliajattelija, biseksuaalinen lihava tyttö, jonka pää on täynnä mielettömän hyviä ajatuksia. Hän on epävarma itsestään ja krooninen täydellisyydentavoittelija, mikä jättää valtavasti tilaa erinomaiselle hahmokehitykselle. Hän ei kuitenkaan pelkää avata suutaan, kun sitä tarvitaan, eikä hänellä ole massiivisia kehonkuvaongelmia, mikä oli äärettömän virkistävää. En itse ole sieltä hoikimmasta päästä, ja kehoni hyväksyminen (saati sitten rakastaminen) ei ole minulle helppoa. On kuitenkin ihanaa nähdä, kun joku muu onnistuu siinä.

"Though the idea of objective hotness fucks me up a little. The idea that certain arrangements of facial features are automatically superior. It's like someone woke up one day with a boner for big-eyed, soft-lipped, tight-bodied cheekbone people, and we all just decided to go along with that." -s. 53

Kirja on äärettömän suloinen olematta kuitenkaan siirappinen, ja hyvin erittäin gay. Se käsittelee vakavia aiheita, kuten eroa, rasismia ja oman itsensä löytämistä, mutta se ei koskaan tunnu saarnaavalta, vaan luontevalta osalta tarinaa. Romanssi on ihana sujumatta kuitenkaan aivan kuin strömsössä ongelmitta (kiitos J käännösavusta :D), mikä saa sen tuntumaan niin aidolta. Sama pätee kyllä kaikkeen tässä kirjassa; kaikki tuntuu niin aidolta. Leahin samastuttavuus ja tilanteiden (suhteellinen) tuttuus saavat aikaan sen, että kirja on mielessä silloinkin, kun sitä ei lue, ja kun sitä lukee, unohtaa oman maailmansa kokonaan. Juoni on rakennettu huolella, niin että Leahin ja Abbyn yhteinen menneisyys paljastuu hiljalleen, ja lukija saa oppia koko ajan jotain uutta ja kiinnostavaa. Mielikuvat ovat eläviä ja selkeitä, ja päähenkilön elämä ja ajatukset tuntuvat kuin omilta.

"Can ambiguous social situations kindly go fuck themselves?" -s. 98

Vaikka omasta lukion loppumisesta on jo pari vuotta kulunut, ja vaikka se oli minun osaltani Helsingissä eikä Georgiassa, samastuin syvästi kaikkiin niihin tunteisiin, joita tämä muutoksentäyteinen aika Leahissa herättää. Vaikkei minulla ikinä ole ollut samanlaista isoa kaveriporukkaa kuin Leahilla, ystävyyssuhteet on kuvattu kauniisti ja terävän rehellisesti. Ihastumisen ja päänsä selvittelyn tuomat jännityksen, turhautumisen ja ilon tunteet ovat käsinkosketeltavan tuntuisia kirjan sivuilla. Tämä on oikeasti sellainen kirja, jossa kaikki on todella mennyt täsmälleen nappiin.

Laitan lisää lainauksia blogin Kirjallisuuslainaukset-sivulle. Niitä oli tässä kirjassa vaikka muille jakaa. En tiedä enää mitä muuta sanoisin - Leah on the Offbeat piti minua samalla tavalla innoissani ja jännittyneenä kuin Simon Vs., mutta jätti vielä paremman fiiliksen mennessään. Erityinen maininta pitää vielä suoda sille, että kirjassa esiintyy lyhyesti muunsukupuolinen hahmo, josta käytetään they/them -pronomineja, ja se oli hienoa!

Viisi tähteä.

Muistakaahan kaikki että Simon Vs.:n elokuvaversio Love, Simon/Minä, Simon tulee Suomessa teattereihin 4.5.2018!

Sekahedelmäkiisseli kirjamuodossa: Anything Could Happen

Will Walton: Anything Could Happen. PUSH, 2015. S. 281

Kuten olen moneen kertaan sanonut, en pidä siitä, että HLBT+ spektrumin hahmo outataan kirjassa ilman hänen lupaansa ja tätä käytetään juonen käännekohtana. Niinpä nähdessäni Anything Could Happenin suosituksena kirjasta jossa näin ei tapahdu, varasin sen kirjastosta heti. Näin jälkeenpäin voinkin sanoa, että se oli yksi tämän kirjan harvoista hyvistä puolista.

Tretch on rakastunut parhaaseen ystäävänsä Mattiin, joka on hetero. Niin ihastus kuin Tretchin koko seksuaalinen suuntautuminen on salaisuus, jota kukaan ei tiedä. Mattia kuitenkin kiinnostaa vain kahvilassa työskentelevä Amy, ja kun hän lähtee isiensä kanssa joululomaksi New Yorkiin, jää Tretchille aivan liian paljon ylimääräistä aikaa ajatella parasta ystäväänsä ja tunteitaan tätä kohtaan.

Tämä oli yksi niitä kirjoja, joiden juonitiivistelmän kirjoittaminen on haaste siksi, ettei kirjassa tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. Kirjan nimi tarkoittaa "Mitä tahansa voisi tapahtua", ja niin varmaan voisikin - mutta eipä tapahdu. Sen sijaan kirjassa avataan nuortenkirjojen pyhä aihearkku ja kaivellaan sieltä esiin vähän sitä sun tätä - kiusaamista, perhesuhteita, syöpää, kaapista tulemista, ihastuksia, ystävyyksiä, kuoleman lähellä käymistä, poismuuttoa ja vaikka mitä. Yhtäkään aihetta ei kuitenkaan käsitellä kunnolla. Joko siitä mainitaan muutaman kerran ja unohdetaan sen jälkeen, sen todellisista emotionaalisista seurauksista luistellaan yli, tai se ratkeaa aivan liian helposti. Niinpä, lukuisista aiheavauksista huolimatta, kirjassa ei oikeasti tapahdu juuri mitään, eikä siinä ole jännitettä. Kaikki tuntuu irralliselta, ja puoletkaan asioista eivät tuntuneet liittyvän juoneen juuri mitenkään (sikäli kun tässä nyt juonta edes oli).

Juonen/tapahtumien lisäksi kirjasta tuntuivat puuttuvan henkilöt. En saanut Tretchistä tai Mattista otetta, sillä heillä ei ollut minkäänlaista persoonallisuutta. "Kaksi homoa isää" ei ole persoonallisuus. "Tykkää Taylor Swiftistä ja on salaa tanssija" ei ole persoonallisuus. Sivuhahmoista ei kannattane edes puhua. Sain tunteen, että Lana Kramer olisi voinut olla kiinnostava henkilö jonkun taitavamman kirjoittajan kirjoittamana, mutta nykyisellään hän jäi niin paljon sivuun ja epämääräisen juonen tarpeiden armoille, että en oikein lämmennyt hänellekään.

Täytyy vielä ihmetellä, miksi Tretch ei omista modernia teknologiaa. Tämä menee täysin yli ymmärrykseni. Hänen koko muulla perheellään on iPhonet, eikä missään kohdin kirjaa tarjota mitään perusteluja Tretchin tarpeelle käyttää kannettavaa CD-soitinta (kyllä) ja lankapuhelinta (KYLLÄ), jos hänellä yhtä hyvin voisi olla älypuhelin. Ensin ajattelin, että hänen vanhempansa ovat kieltäneet ne häneltä kunnes hän tulee tiettyyn ikään, mutta hän saa kuitenkin joululahjaksi iPodin. Ehkä kyseessä on henkilökohtainen vakaumus? Mutta hän saa joululahjaksi iPodin, ja on innoissaan tästä! Aivan kuin Tretch olisi jätetty teknologia-aavikolle vain, että kirjailja saa elää omaa nostalgiaansa lankapuhelimista ja muusta antiikista, sekä juonen tarpeiden takia. Tämä ärsytti minua koko ajan ja söi huomattavasti kirjan uskottavuutta.

Anything Could Happenin hyviin puoliin kuuluu jo alussa mainittu toimijuus ja valta, mikä Tretchillä on oman kaapista tulemisensa suhteen. Hän tekee sen omaa tahtiaan ja omilla ehdoillaan, eikä se missään vaiheessa kirjaa ole uhka. Tarinassa on myös joitakin todella samastuttavia lukutoukkahetkiä! Lisäksi se on tapahtumattomuudestaan huolimatta nopealukuinen - aloitin sen tänään aamulla, ja ennen puoltayötä saan tämän arvion jo ulos.

Kirjassa puhutaan jonkin verran amerikkalaisista klassikkokirjoista, erityisesti Kultahatusta ja Matkalla-kirjasta. Koin, että Anything Could Happen yrittää olla modernimpi, homompi versio noista kirjoista, ja ehkä se onnistuikin. En ainakaan nauttinut siitä yhtään enempää kuin Kultahatusta, enkä saanut siitä yhtään parempaa kuvaa kuin mikä minulla on Kerouacin teoksesta. Ja tiedän, että toisille kirjan irtonainen tyyli ja mitäänsanomattomat hahmot tulevat olemaan elämäämullistavia, symbolisia, kauniisti kirjoitettuja kokemuksia, aivan kuten nämä (yliarvostetut) klassikotkin.

Kaksi ja puoli tähteä

Oman hyllyn unohdetut: Locke Lamoran valheet

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet. WSOY, 2007. S. 541. Englanninkielinen alkuteos The Lies of Locke Lamora julkaistiin vuonna 2006.

Tiedättekö sen, kun kaikki jonkun kirjan lukeneet ylistävät sitä niin paljon, että ajattelet, ettei se nyt mitenkään voi olla noin hyvä, etkä oikein sitten jaksa lukea sitä kirjaa? Mutta sitten jostain puskista ilmestyy lisää kavereita ja/tai kirjabloggareita ylistämään samaa kirjaa, ja alat ajatella, että ehkä se sittenkin on? Ja lopulta luet kirjan, eikä se ole.

Camorrin alamaailma operoi selvillä säännöillä: kaikki koplat ovat capa Barsavin alaisia, maksavat tälle veroja saaliidensa mukaan, ja aatelisiin ei kosketa. Perelandron talon Herrasmiesroistot ovat rikkoneet sääntöjä jo vuosikymmeniä kaikessa hiljaisuudessa, ryöstäen Camorrin rikkaimpia mitä taidokkaimpien huijausten varjolla, ja esiintyen samalla Barsaville vähäisinä murtovarkaina. Herrasmiesroistojen uusin peli kuitenkin häiriintyy pahasti, kun koplien garristoja alkaa kuolla hämärissä olosuhteissa, ja pian on selvää, että Herrasmiesroistot ovat kyynärpäitään myöten liemessä. Kaupungissa koittaa uusi aika, eikä se ole lempeä Locke Lamoralle ja hänen koplalleen.

Tunteitani tätä kirjaa ja tämän arvion kirjoittamista kohtaan kuvastaa parhaiten:

En tiedä mistä aloittaa, joten aloitetaan alusta. Tällä kirjalla kestää IÄN KAIKEN päästä käyntiin. Varsinaiseen juoneen päästään käsiksi siitä kuullaan ensimmäisiä viitteitä sivun 150 paikkeilla. Anna mun kaikki kestää. Pohjustukseen EI VOI KULUA 150 SIVUA, HYVÄN TÄHDEN. Senkin jälkeen juoni liikkuu eteenpäin tuskallisen hitaasti, ja ehkä viimeiset noin 200-150 sivua ovat vasta oikeasti kiinnostavia ja koukuttavia. SE ON LIIAN MYÖHÄÄN. Tahdon olla koukuttunut viimeistään sivulla kaksi, mutta voin antaa anteeksi, jos olen koukuttunut vasta sivulla kaksikymmentä. Fantasia/ryöstö/seikkailutarinalla ei pitäisi kulua yli 300 sivua siihen että tarinan käänteet ja hahmojen kohtalot alkavat edes hieman kiinnostaa minua! Tässä kohdin tietenkin ihmettelette, miksi en vain jättänyt kesken. Olin kuullut kirjasta niin paljon hyvää, ja ennen kaikkea pelkkää hyvää, että luin eteenpäin ja odotin sen hyvän alkavan. Ei se oikein ikinä alkanut, ei siinä määrin kuin odotin, mutta kun tajusin tämän, olin jo niin pitkällä etten enää viitsinyt jättää kesken.

Kirja ja sen hahmot esitellään kuin sen olisi ryöstötarina (vrt. Six of Crows, Heist Society). Se ei ole. Locke Lamoran ja koplan ryöstöpeli on juonelle täysin toissijainen, mikä sai minut tuntemaan oloni petetyksi, sillä rakastan ryöstötarinoita, ja luulin saavani sellaisen. No enpä saanut. Locke Lamoran valheet on enemmänkin perinteinen fantasian hyvä vastaan paha -tarina, paitsi ettei kukaan ole oikein hyvä, eli... paha vastaan vähemmän paha? Moraali tosin on kirjassa täysin subjektiivista ja monesti täysin epärelevanttia. Kaikki ovat arveluttavia, tavalla tai toisella. Pidän moraalisesta harmaudesta tarinoissa, ja päädyin lopulta kiintymään myös Locken koplan jäseniin, eli tämä ei ole kritiikki, vain huomio sen suhteen että kirjan asetelmaa on haastavaa määritellä hyvyyden ja pahuuden termein.

Vaikka kiinnyinkin viime kädessä Locken koplaan, en löytänyt heistä samastumispintaa. Varmasti yksi syy sille, että kirja oli mielestäni hidas ja epäkiinnostava, oli se, etten voinut samastua keneenkään. Kirjassa on todella paljon hahmoja, joilla on juonen kannalta merkittävä rooli. Heistä noin kolme on naisia. Yksi tapetaan. Kaksi muuta ovat sivuilla niin vähän, että kun he eivät esiinny kohtauksessa, heidän olemassaolonsa unohtaa. Locken koplaan kuuluu teoriassa yksi nainen, mutta häntä ei ikinä kohdata, ja häneen tehdään vain hyvin epämääräisiä viittauksia keskustelussa. (Kätevää, kun et tahdo vaikuttaa seksistiltä, mutta et myöskään jaksaisi kirjoittaa naishahmoa.) Kaikki muut kirjassa esiintyvät naiset ovat huoria ja/tai tapetaan, mikä kertoo aivan riittävästi kirjailijan mielipiteistä siitä, mihin naiset kelpaavat. (Kirjaa ei ole kirjoitettu naisviha mielessä. Ennemminkin kirjasta paistaa läpi kirjailijan kuvitelma siitä, miten edistyksellinen hän on muutaman tärkeämmän naishahmonsa kanssa, ja täysi kykenemättömyys tunnistaa omaa misogyniaansa sekä tässä ajatuksessa että kaikkien muiden naishahmojensa kanssa. Kaikkein v*tullisin kohta sisältää kuvauksen Camorrin huorien vallankumouksesta, joka ei suinkaan johtanut naisten vapautumiseen vaan... jatkamiseen huorina? Tiedän, että seksityötä tehdään myös omasta valinnasta eikä minulla ole mitään sitä vastaan, mutta tämän kyseisen kohdan oli niin selkeästi kirjoittanut joku, joka ei tiedä seksityön luonteesta mitään, että halusin paiskoa esineitä. Voin keskustella aiheesta syvemmin kommenteissa, jos jotakuta kiinnostaa.) Ja vaikka en olekaan nainen, minun on helpompi samastua naisten kokemusmaailmaan kuin miesten kokemusmaailmaan, ja tämä kirja on vain valkoisen miehen valtafantasia. (Mistään HLBT+ representaatiosta on turha edes puhua.) Minulle kirjassa ei ollut mitään henkilökohtaisesti koskettavaa, eikä siitä siksi tullut henkilökohtaisesti kiinnostava.

Lopuksi haluaisin mainita tämän kirjan kaksi (2) hyvää seikkaa. 1: Maailmanrakennus. Scott Lynch on todella ajatellut maailmansa läpi, rakentanut sille historian, maantieteen ja joka ikisen yksityiskohdan. Camorr tuntuu kaikessa karuudessaan aidolta, ja maailma vain toimii. Tämä on iso plussa. 2: Ruokakuvaukset. Kirjassa syödään koko ajan, ja ihanan kuuloista ruokaa. Asioita, joita minulla ei tulisi ikinä edes mieleen tehdä. Kuvaukset toivat veden kielelle, ja olivat ihania piristyksen pisteitä kaiken sen vetämättömyyden keskellä. Kirjoissa pitäisi olla enemmän ruokaa.

Vaikka loppu olikin kiinnostavampi kuin muu kirja, ja vaikka pidinkin kirjan maailmasta, en usko palaavani Scott Lynchin tuotannon pariin. Se vain... ei ollut minua varten.

Kaksi tähteä.

Sopii linjaan, ettei tästä irtoa edes haastekohtia. Liberté luki oman hyllyn kirjaksi Maresin, ja sen arvion voitte lukea täällä.

Jaaritellen johdateltu: Toista maata? Johdatus antropologiaan

Thomas Hylland Eriksen: Toista maata? Johdatus antropologiaan. Gaudeamus Helsinki University Press, 2004. S. 402. Alkuteos julkaistu englanniksi nimellä Small Places, Large Issues vuonna 1995.

Suoritan sivuaineopintoina sosiaalitieteitä, ja yksi sosiaalitieteiden perusopintoihin kuuluvista alakohtaisista kursseista on sosiaaliantropologian johdantokurssi. Suoritin kyseisen kurssin verkkokurssina, johon kuului sarja videoluentoja ja luettava kirja - tämä.

Thomas Hylland Eriksen on norjalainen antropologi joka on kirjoittanut kirjansa sekä norjaksi että englanniksi. Suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta. Eriksen aloittaa kirjansa käymällä läpi antropologian historiaa ja teoreettista pohjaa, ja siirtyy sitten käsittelemään tieteenalan varsinaisia tutkimuskohteita ja -aiheita. Kaikkea valaistaan esimerkein todellisista antropologisista tutkimuksista.

Kurssini oli rakennettu niin, että luennoista ja kirjasta pidettiin erilliset tentit, ja niinpä katsoin kaikki luennot ja tein luentotentin ennen kuin edes varasin tenttikirjaa kirjastosta. Kirjaa aloittaessani minulla oli siis jo ennakkoymmärrys antropologian perusteista, ja harmikseni sain huomata, että kirja käsittelee paljon aivan samoja asioita kuin luennot. Kirjassa on kuitenkin enemmän tilaa, joten asioissa mennään syvemmälle ja niitä selitetään laajemmin. Kenties tästä kuitenkin johtui, että mielestäni kirja oli paikoin, etenkin alussa, melko jaaritteleva eikä tuntunut pääsevän eteenpäin.

Jaarittelun toinen puoli on kuitenkin se, että mikään ei jää epäselväksi. Opetuksellisesti kirja on kattava ja vieraatkin asiat selitetään selkeästi (ja pitkästi). Luin kirjan ensin läpi kokonaan, ja sitten kävin sen läpi uudestaan tehden muistiinpanoja, enkä oikeastaan huomannut selostuksen pitkällisyyttä ennen kuin muistiinpanojentekovaiheessa. Välillä sain hyppiä sivukaupalla eteenpäin, kun tekstissä ei tunnuttu sanovan mitään oleellista.

Kirjan esimerkit oikeista kansoista ja oikeista tutkimuksista ovat kiehtovia ja jos maailman eri kansat kiinnostavat sinua, on kirja lukemisen arvoinen jo vain sen takia. Sukupuolta käsittelevässä luvussa kannattaa varautua transfobiaan ja feminististä raivoa synnyttäviin kuvauksiin eri kansojen "syistä" alistaa naisiaan, eikä kirjoittajakaan mikään maailman valveutunein ole. Aina kun kirjassa puhutaan jotain nykyteknologista, siitä myös huomaa, että sen kirjoittamisesta on kulunut jo hetki. Faksit, CD-levyt ja Internetin uutuudenkiilto loistavat läsnäolollaan.

Jos et tiedä mitään antropologiasta mutta aihe kiinnostaa, sanoisin että tämä on aivan kelvollinen johdatusteos. Kieli ei ole ylitieteellistä ja asiat selitetään niin, että aloittelijakin ymmärtää. Tenttikirjana kyseinen teos on melko pitkällinen, mutta tenttikirjojamme emme voi itse valita.

Kolme tähteä

Kirja kuittaa kaksi kohtaa hankalasta HelMet 2016 -haasteesta!

Lasten fantasian ja scifin edelläkävijä: A Wrinkle in Time

Madeleine L'Engle: A Wrinkle in Time. Square Fish, 1962. S. 203. Tiedoston koko: 3995 KB

Olin kuullut A Wrinkle in Timesta ennen uutta elokuvaa sen verran, että nimi oli tuttu (elokuva julkaistiin Suomessa kaksi päivää sitten, 6.4.2018) ja koska haluan tukea rodullistettuja naisia ja elokuvantekijöitä, aion tietenkin mennä katsomaan leffan. En kuitenkaan kykene siihen lukematta ensin kirjaa, ja onnekseni tämä (kirjastoista englanniksi erittäin huonosti saatavilla oleva) teos löytyi Kindlestä noin kuuden dollarin hintaan.

Meg Murrya ja hänen pikkuveljeään Charles Wallacea pidetään usein vähän tyhminä, eikä Meg viihdy koulussa. Perheen mainetta ei paranna se, että lasten isä on kadonnut joitain vuosia takaperin; kylällä huhutaan hänen lähteneen toisen naisen matkaan. Eräänä myrskyisenä yönä Murryjen vieraaksi tupsahtaa erikoislaatuinen Mrs Whatsit, ja pian lapset tutustuvat myös hänen sisariinsa Mrs Whohon ja Mrs Whichiin. Kolmikon mukana he ja heidän uusi ystävänsä Calvin O'Keefe pääsevät päätähuimaavalle, galakseja kattavalle seikkailulle, jonka tarkoituksena on pelastaa Megin isä pahalta SILTÄ.

Kirjan esipuheessa puhuttiin siitä, kuinka A Wrinkle in Time on raivannut tietä lasten fantasialle ja scifille, eikä sitä käy kieltäminen. Tässä 1962 julkaistussa kirjassa sovelletaan molempien genrejen elementtejä tavalla, joka edelleen tuntuu jännittävältä ja tuoreelta. Tämän lisäksi kirjassa on aikakaudelleen erittäin edistyksellisiä naishahmoja. Päähenkilö Meg on 12-vuotias tyttö, joka on taitava matematiikassa, itsepäinen, kärsimätön ja äänekäs - hyvin epäfeminiinisinä pidettyjä piirteitä. Lasten äidistä ei kerrota paljoakaan, mutta hänestä kerrotaan, että hän on briljantti tieteilijä. Ja tietenkin Mrs W:t mahdollistavat lasten koko seikkailun ja ymmärtävät maailman menosta ja pahuuden luonteesta paljon enemmän kuin kukaan kirjan mieshahmoista.

Vaikka kyseessä on lastenkirja, sitä ei ole kirjoitettu lapselliseen lässynlää-tyyliin, vaan sitä oli mukava lukea aikuisenakin. Kohdeyleisö näkyy enemmän juonesta, joka on nopeatahtinen eikä aivan aukoton; aikaa käytetään huomattavasti enemmän toimintaan kuin syventäviin selittelyihin. Minua tämä ei häirinnyt muuten kuin silloin, kun kaukaisten avaruusplaneettojen asukkaat puhuivat sujuvaa englantia. Se oli hieman erikoista.

Henkilökohtaisesti Megin kärsimättömyys ja itsepäisyys kävivät hermoilleni, enkä jaksanut hänen impulssikontrollin puutettaan. Megillä on kuitenkin hyvää hahmokehitystä tarinan aikana, ja pidin siitä, miten häntä opetetaan kääntämään nämä "viat" edukseen. Pidin myös siitä, miten kirjassa käsitellään erilaisuutta ja pidetään esillä nimenomaan sitä, miten erilaisuus on hyvä tai ainakin neutraali asia, eikä kaikkien tulisikaan olla samanlaisia. Mrs W:t ovat jo niin muinaisia, että heidän on toisinaan vaikea materialisoitua tai sanoittaa ajatuksiaan, ja ajattelin kuinka tällainenkin on varmasti merkittävää esimerkiksi lapselle, jolla on puhevaikeuksia.

Tiivistäen voisin todeta, että objektiivisesti ymmärrän miksi tällä kirjalla on (ainakin Yhdysvalloissa) niin suuri suosio, ja ymmärrän sen tärkeyden. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut aivan minua varten, ja olin iloinen kun se loppui.

Kolme tähteä

Megin perheen koira kuittaa lemmikki-kohdan HelMetin 2018 -haasteesta.

Monenlaisten mietteiden That Inevitable Victorian Thing

E. K. Johnston: That Inevitable Victorian Thing. Dutton Books, 2017. S. 326

That Inevitable Victorian Thing kiinnitti huomioni ensin kiehtovalla nimellään, sitten kauniilla kannellaan ja lopulta erikoisella takakansitekstillään. Kaiken kaikkiaan tässä oli siis täydellisesti onnistuneesti käytetty hyväksi kaikki saatavilla olevat lukijan houkuttelutekniikat.

Universumissa, jossa brittiläinen imperiumi ei ikinä kaatunut, kuningatar Victorian jälkeläinen suorassa polvessa, 18-vuotias kruununprinsessa Victoria-Margaret, saa yhden kesän vapautta imperiumin syrjäisessä kolkassa ennen kuin ottaa täydet kruununperillisen velvollisuudet vastuulleen ja menee naimisiin geneettisesti yhteensopivan kandidaatin kanssa. Väärennetyn identiteetin turvin Margaret matkustaa Kanadaan debytointiaan ja kesää varten. Samoihin debytanttijuhliin on saanut kutsun kanadalainen Helena Marcus ja hänen melkein-kihlattunsa August Callaghan, ja näiden kolmen ystävystyessä saa imperiumin tulevaisuus uuden suunnan.

Margaret, Helena ja August ovat kaikki kirjan kertojia, vaikka minun juonitiivistelmäni ja kirjan takakansiteksti antavat ymmärtää kirjan olevan täysin Margaretin näkökulmasta. Kirjalla on siis kolme merkittävää päähenkilöä, ja kaikki muut hahmot ovatkin selkeästi sivussa tapahtumista ja juonesta. Margaret ja Helena ovat mielestäni kokonaisia, monipuolisia henkilöitä, mutta August ja hänen tarinakaarensa jäävät puolinaisen oloisiksi. Augustilla ei tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin rakastaa Helenaa ja luoda juoneen hieman lisäjännitettä - ihmisenä hänestä ei ole oikein suuntaan eikä toiseen. Sen sijaan Margaret ja Helena pitävät mielenkiintoa yllä niin itseään kuin tarinaansa kohtaan. Vahvimmillaan kirja on erilaisissa representaatioissa. Helena on kolmikon ainut valkoinen hahmo, ja kaksi muuta ovat mixed race. Kirjassa on myös monenlaista HLBT+ representaatiota, mutta spoilaantumisen välttämiseksi laitan tarkennuksen vasta spoilerivaroituksen alle.

Kirja on futuristinen, mikä näkyy etenkin suuressa roolissa olevasta geeniteknologiasta ja siitä, millaiseksi anglikaanisen kirkon kuvataan kehittyneen imperiumin vuosikymmenien saatossa. Kyseessä on erittäin edistynyt ja suvaitsevainen yhteiskunta, jossa kaikkien on tarkoitus olla kuin kotonaan. Imperiumin rauhaa ja edistyksellisyyttä korostetaan antamalla vastakohta Yhdysvalloista, joiden mainitaan erinäisissä sivulauseissa ajautuneen kaaokseen ja kapinaan itsenäistymisensä jälkeen. Tästä päästään kuitenkin myös kirjan suurimpiin heikkouksiin: imperialismiin ja luokkayhteiskuntaan.

Kirjaa aloitellessani suurin epäluuloni oli se, että kirjailija jättää täysin huomiotta kolonialismin tuhoisat vaikutukset lukemattomille maille ja kansoille saadakseen toteuttaa hauskan AU-ideansa. Suorastaan näin ei käynyt, ja kolonialismin käsittelyä kirjassa kyllä yritetään, mutta se tehdään mielestäni väärää reittiä. Kirjailijan näkökulma on "Jos imperiumi (eli kolonialismi) olisi ollut tällainen, kaikilla olisi ollut kivaa!" eikä "Kolonialismi ja imperiumin olemassaolo on väärin ja pahasta." Tämä on ongelmallista, sillä eihän esimerkiksi naisten sortoa voi oikeuttaa sanomalla "Jos me alistetaankin teitä vaan tälleen vähän!" Vaikka kirjan universumin imperiumissa kaikilla on (väitteiden mukaan) hyvä olla, heidät on silti kolonisoitu. Se on väärin. Kirjan kirjoittaja on kanadalainen, eli siis entisestä brittiläisen imperiumin maasta, mutta sellaisesta, joka selvisi kolonisaatioista suhteellisen hyvin (tietenkin alkuperäisasukkaita lukuun ottamatta). Tämä varmasti vaikuttaa hänen ymmärrykseensä imperialismista ja kolonialismista, mutta näin hankalan aiheen kohdalla olisin suositellut tarkempaa tutustumista esimerkiksi Afrikan maiden kolonisaatiohistoriaan.

Toinen asia, jonka takia tätä "Imperiumissa kaikilla on hyvä olla" -gospelia oli hieman vaikea ostaa on se, että kirjan universumissa on pidetty yllä viktoriaanisia yhteiskuntaluokkia ainakin tietyn verran, mikä on... omituista. Helenan palvelija Fanny on yksi kirjan tärkeämmistä sivuhahmoista, mutta nähdäkseni hänen roolinsa nimenomaan palvelijana oli täysin tarpeeton. Vaikka Helena ajattelee Fannya ystävänä, kirjassa kuitenkin tehdään erittäin selväksi että Fanny ja muut palvelijahahmot ovat eri tasolla yhteiskunnassa kuin päähenkilöt. Kirjan maailmassa kuitenkin käytetään robotteja tekemään kotitöitä, ja saarnataan kaikkien yhdenveroisuutta, joten tällaisten eriarvoistavien mallien ylläpito tuntui tekopyhältä ja tarpeettomalta.

Futuristisesta maailmasta huolimatta kirjan juoni keskittyy pääkolmikon välisiin ihmissuhteisiin. Minulle jännitettä piti ehdottomasti yllä se, että jo aika alkuun arvasin, minkälaista representaatiota tällä asetelmalla voisi saada, mutta jännitti, tuleeko se toteutumaan. No, tulihan se. Sivujuonessa August hölmöilee perheyrityksen suhteen, mutta se juoni jää alikehitetyksi. Sillä on osansa loppuratkaisun suhteen, mutta olisin mieluummin suonut kirjalle lisää pituutta ja Augustin juonelle kunnollisen käsittelyn, kuin nykyisellään kirjaan jääneen yliluistelun tunteen. Kirjan ja ihmissuhdekuvioiden loppuratkaisu oli osaltaan sitä mitä odotinkin, mutta osaltaan jätti minut mietteliääksi. Jäin taas kerran ihmettelemään, miksi tällainen monimutkainen järjestely oli tarpeen, jos kerran imperiumi on niin suvaitsevainen ja ihana paikka kuin sen aktiivisesti väitettiin olevan.

Spoiler-varoitus

HLBT-repin osalta kirjasta siis löytyy naisia rakastavia naisia, intersukupuolinen hahmo ja polyamorinen suhde. Kun hahmot lopussa päätyvät polysuhteeseen, on sen järjestely hieman erikoinen: tarkoituksena on, että Margaret ja August menevät naimisiin imperiumin tulevaisuuden turvaamiseksi, ja Helena tulee hoviin ja on salaa heidän molempien rakastajana. En ymmärrä miksi se pitää tehdä näin vaikeasti - vähintäänkin, miksei Helena voi tässä hyvän elämän kehdossa olla avoimesti heidän kummankin rakastaja, ja miksi tarkalleen ottaen Margaret ei voi mennä naimisiin Helenan kanssa kun tätä kerran rakastaa, ja August toimia vain biologisena isänä kuninkaallisille lapsille sekä Helenan rakastajana. Tämä menee täysin yli hilseeni.

Spoilerit ohi

Pääosa tästä arviosta näyttää olevan omistettu kirjan ongelmille, joten loppuun on vielä hyvä painottaa, että kirjassa oli todellakin myös hyviä piirteitä, ja pidin hahmoista paljon. Olisin mielelläni viettänyt enemmänkin aikaa Helenan ja Margaretin kanssa Toronton debytanttikauden pyörteissä ja kesämökillä. Siitä tulikin mieleeni, että kirjassa ei suinkaan uusinneta vain viktoriaanisen kulttuurin tylsiä piirteitä kuten luokkayhteiskuntaa, vaan myös sen aika hauskoja piirteitä, kuten debytanttikulttuuria ja tanssiaisia. Kirja avautuu Helenan ja Margaretin debytanttikaudella, ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin moninaisista tanssiaisista ja muista tilaisuuksista, joita debytoimiseen liittyy. Juonen siirtyminen Kanadan maaseudulle Helenan perheen kesämökille oli kuitenkin myös erittäin samastuttavaa suomalaiselle lukijalle.

Olen kirjoittanut jo melkoisen maratoniarvion, ja edelleenkin tuntuu, että voisin avata aina uuden yksityiskohdan ja analysoida sitä parin kappaleen verran. Sitä tämä kirja juuri on: yksityiskohtia, joista kyllä muodostuu varsin omalaatuinen kokonaisuus, mutta jossa nimenomaan yksityiskohdilla on merkitystä. Kirjasta jääneet elävät mielikuvat liittyvät nimenomaan erityisiin kohtiin tarinassa enemmänkin kuin sen yleistunnelmaan. Lienee kuitenkin paras, että lopettelen tähän, niin teille jää joitain yllätyksiä vielä lukemisen varalle.

Kolme ja puoli tähteä

Kirja kuittaa yhden kohdan tuoreimmasta HelMet-haasteesta.