Viime vuoden viimeiset

Huh, viimeinkin. Viimeiset vuoden 2015 puolella lukemani kirjat. (Tiedän, olen säälittävän hidas, mutta pyydän saada huomauttaa, että teen tällä hetkellä hyvin pitkiä päiviä henkisesti kuluttavassa työssä, joten ansaitsen lepohetkeni.) Carry On kuuluu ylioppilaslahjaksi toivomiini ja saamiini kirjoihin, kun taas Lumotun luin Chrystalin suosituksesta.

Kuka muistaa Fangirlin? Tämä on nyt Se Kirja. Se Kirja jota kaikki Fangirlissä Simon Snown tarinaan ihastuneet ovat odottaneet. Se Kirja, jossa kaikki menee niin kuin todellinen fangirl haluaa.

Simon Snow palaa viimeiselle vuodelleen Watfordin velhokouluun alamaissa. Insidious Humdrum kulkee ympäri velhomaailmaa syöden taikuutta, Simonin kasvot yllään, eikä Maagilla (the Mage) ole enää aikaa Simonille. Simon ei myöskään tiedä, mitä hän tekee tämän viimeisen vuoden jälkeen. Kaikilla muilla on sentään perheet apunaan: Simon on yksin. Ainut Normaalien maailmasta tullut velho koskaan. Kaiken lisäksi hänen tyttöystävänsä ei enää halua olla hänen tyttöystävänsä, eikä raivostuttava huonekaveri Baz edes vaivaudu tulemaan kouluun.

Kun luin arvosteluja Carry Onista, ja niissä sanottiin, ettei se ole tosiaankaan samanlainen kuin Harry Potter, minun oli hieman vaikeaa uskoa tätä. Nyt kuitenkin sanon itse aivan samaa. Toki konseptissa on väistämättömiä yhtäläisyyksiä: valittu orpopoika, velhokoulu... mutta Carry On on aivan oma maailmansa. Ilokseni voin myös sanoa, että se maailma on kerta kaikkiaan lumoava ja ilahduttava.

Carry On kärsii hieman tarinansa pituudesta. Se on ikään kuin pitkän sarjan päätösosa, paitsi ettei mitään edeltäviä osia ole, ja niinpä Rowell joutuu tekemään tässä kirjassa paljon selittämistä aiemmista tapahtumista. Tämä hidastaa juonta eikä aina ole niin kiinnostavaa, vaikka onkin tarpeellista. Asiaa auttaa se, ettei Rowell ole rajoittanut kertojanäkökulmiaan, vaan käyttää ketä tahansa kirjan hahmoista milloinkin haluaa. Aluksi tämä häiritsi minua - tarina tuntui pirstaleiselta ja fokusoimattomalta - mutta lopulta se oli parempi näin. Lukija saa tarvitsemansa informaation ilman turhaa luennointia.

Kun kaikki saavat äänensä kuuluviin, lukija myös saa varsin kattavan kuvan kaikista hahmoista. He kaikki elävät omaa elämäänsä ja tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joten pisteet huolellisesta työstä. Kaikista en pitänyt, mutta eihän oikeassakaan elämässä pidetä kaikista ihmisistä. Baz, Penelope ja Simon olivat varmaankin suosikkejani - Agatha ärsytti minua niin paljon, että lopetin yleensä lukemisen, kun tuli hänen lukunsa. Maagista jäi hyvin ristiriitainen kuva, mutta ristiriitaisuus on parempi kuin yksiselitteinen hyvyys tai pahuus. Tämä on henkilöiden tarina, ei tarina jossa on henkilöitä.

Carry On lähtee liikkeelle hieman hitaasti, tai siltä minusta ainakin tuntui, sillä en malttanut odottaa Bazin ensiesiintymistä. Ehkä tämä ei vaivaisi lukijaa, jonka suurin mielenkiinto kirjassa ei kohdistuisi luvattuun homoromanssiin, mutta se lukija en ollut minä. Kun Baz kuitenkin lopulta saapui - Carry On oli kaikkea mitä odotin ja enemmän! Baz on baby ja romantiikan (ja HLBT+ edustuksen) nälkäinen sydämeni nielaisi rakkaustarinan ja varastoi sen kunniapaikalle. Mutta oikeasti! Ajatelkaa, miten siistiä! Tämän mittakaavan nuortenkirjallisuudessa harvoin nähdään seksuaalivähemmistöjä pääosassa, ja siksi tämän kirjan silkka olemassaolo tekee minut super iloiseksi.

Niin, Carry On on täynnä taikuutta ja romantiikkaa, mutta ne eivät ole ainoita aiheita joita Rainbow Rowell käsittelee taidolla ja herkkyydellä. Myös politiikka ja luokkaerot sekä vastaavat vakavat aiheet nousevat esiin ja pistävät lukijan ajattelemaan. Näihinkin asioihin saadaan monenlaisia näkökulmia kertojien myötä, ja sitä joutuu huomaamaan, miten mustavalkoinen ajattelu on helppoa mutta vaarallista. Jopa ärsyttävän Agathan hahmokaari jää mieleen hänen taustansa ja ratkaisujensa takia.

Joistain vioistaan huolimatta tämä on ihana kirja. Olen jo luetellut kasan hyviä asioita, ja niistä viimeisenä haluan mainita loppuratkaisun. Pidin siitä, kuinka erilainen se on. Genren odotusten vastainen, mutta koskettava ja ennen kaikkea uskottava. Viimeistään loppuratkaisu erottaa Carry Onin muista velhokoulukirjoista.

Neljä ja puoli tähteä.
Rainbow Rowell: Carry on. St. Martin's Griffin, 2015. S. 522.

Sain tämän kirjan Chrystalilta lainaksi - luullakseni jossain vaihdossa, jossa lupasin lukea tämän ja hän lupasi lukea jonkin minun kirjani. Ehkä. En ole ihan varma.

Diana Bishop on nuori amerikkalainen historiantutkija, joka yrittää kieltää asemansa kuuluisan Bishopin noitasuvun viimeisenä vesana. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Diana ei ole halunnut mitään tekemistä magian tai muiden olentojen kanssa. Hänen rauhansa kuitenkin rikkoutuu, kun hän tulee pyytäneeksi varastosta käsikirjoituksen, joka kiinnostaa niin noitia, vampyyreja kuin demonejakin. Käsikirjoitus vetää Dianan mukaan olentojen maailman valtataisteluun ja vaaralliseen suhteeseen vampyyri Matthew de Clermontin kanssa. Dianalla ei ole enää vaihtoehtoja: hänen on pakko tutustua maailmaansa ja omiin voimiinsa pitääkseen itsensä ja läheisensä turvassa.

Tunteitani tätä kirjaa kohtaan kuvastaa parhaiten "voi huoh". Harknessin luoma maailma ja olennot ovat kiinnostavia ja juonen keskipisteenä oleva käsikirjoitus sopivan mysteerinen ja erilainen. Hänen hahmoasetelmansa on kuitenkin niin kliseinen, että haluaisin vain pyöritellä silmiäni. Voin vielä elää vastahakoisen valitun sankarittaren kanssa, mutta Matthew koettelee kärsivällisyyteni rajoja. Ensinnäkin: tyttö rakastuu synkkään, salaperäiseen, ylisuojelevaan ja kaiken kaikkiaan raivostuttavan machoon vampyyriin? Oikeasti? Etkö mitään muuta voinut keksiä? Minulla ei ole mitään vampyyreita vastaan, mutta kielletyn rakkauden yhdistettynä edellä luettelemiini hermojakiristäviin vampyyripiirteisiin olen nähnyt liian monta kertaa. Sitä paitsi Matthewn mielialat vaihtelivat kuin raskaana olevalla naisella. Niin ärsyttävä.

(En edes aloita siitä, miten feminismini ei jaksa taas yhtä ylisuojelevaa alfaurosta, jota naisen on pakko totella koska se nyt on hänen luontonsa. Nainen kun voisi aivan hyvin pitää huolen itsestään machojen perään kuolaamisen sijaan. Diana vähän yrittää protestoida, mutta ei tarpeeksi. En arvosta.)

Lumotun toinen iso ongelma on, että Harkness on historijoitsija ja aivan liian tottunut kirjaamaan ylös joka ikisen pikku yksityiskohdan kaikesta. Tätä kirjaa pitäisi saksia reilulla kädellä. Kohtaukset ovat täynnä hidastavaa informaatiota, jolla lukija ei tee kerta kaikkiaan mitään - kuten, millaiset silmälasit portinvartijalla oli - ja juonellekin keskeisiä elementtejä selostetaan yleensä aivan liian perusteellisesti. Olen melko varma, että kirjasta saisi kolmanneksen pois helposti, ja tekstin laatu ja lukukokemus paratuisivat huomattavasti. Myös suomennoksessa oli jonkin verran ärsyttäviä mokia.

Viimeinen valituksen aiheeni on loppu. Tämän pituisen kirjan kuuluisi saada oma juonikaarensa. Tämän pituisen kirjan ei kuuluisi olla johdanto jollekin, mikä selviää loppusivuilla ja varsinaiset tapahtumat alkavat vasta seuraavassa osassa. Ei. Ei ei ei ei. Minulla oli 30 sivua jäljellä, ja ihmettelin, kun viimeistä showdownia ei ollut vieläkään tullut. No eipä sitä tullutkaan. Minulle on ihan ok, jos kirjailija haluaa kertoa tätä tarinaa kolmen osan verran, mutta jokaisella osalla pitäisi silti olla myös oma juonikaarensa. Lumotulla ei ole. (Vertaa esim. Harry Potteriin, jossa on suuri, seitsemän kirjan pituinen juonikaari, mutta joka osalla on myös oma juonensa.) Lumottu on kuuden ja puolensadan sivun johdanto.

Nyt vähän yritystä.

Oli myös asioita, joista pidin. Alun Oxford-kuvaukset ovat ihania, etenkin kun tunnen kaupungin ja saatoin oikeasti nähdä sieluni silmin paikat, joissa Diana käy. Tuli niin kotoisa olo. Dianan tädit ovat todella herkulliset hahmot ja heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Myös heidän keskinäinen suhteensa teki minut iloiseksi arvattavista syistä. Ja kuten jo alussa sanoin, Harknessin luoma maailma yksityiskohtineen on kiinnostava ja raikas versio olentomaailmasta. Noitia ei niin usein enää näekään, ja tämän kirjan demonit ovat todella mielenkiintoisia tapauksia. Suosikkina täytyy vielä mainita Dianan tätien talo. Se on todella oma henkilönsä tässä tarinassa. Ja niin: lyhentämällä ja leikkaamalla, sekä ehkä hieman hahmoja kehittämällä, tämä voisi olla oikein hyvä kirja.

Kaksi ja puoli tähteä.
Deborah Harkness: Lumottu. WSOY, 2012. S. 644. Englanninkielinen alkuteos A Discovery of Witches julkaistu vuonna 2011.

Ja sitten löysin Rainbow Rowellin

Pahoitteluni pitkästä poissaolosta. NaNon kirjoittaminen ja ylioppilasjuhlien valmistelu ovat vieneet suurimman osan aikaani, ja olen ollut liian väsynyt kirjoittamaan postauksia sen jälkeen. Tässä kuitenkin kahden kirjan verran young adult fictionia eli YA:ta.

Miksi, oi miksi en ollut aiemmin kuullut Rainbow Rowellista?!

Löysin Fangirlin samasta listasta kuin The Princess Academyn, jossa siis suositeltiin Harry Potter -faneille sopivia kirjoja. Tästä listasta olen lukenut vielä kaksi muutakin kirjaa, kunhan joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä. Fangirlin suositusperusteena oli se, että fandom, fanfiction ja muut itse fanittamiseen liittyvät asiat ovat minulle tärkeitä Pottereissa.

Cath ja Wren ovat kaksoset, jotka muuttavat kotoa aloittaessaan yliopiston. Cath on ahdistunut ja sisäänpäin kääntynyt ihminen, kun taas Wren haluaa käyttää tilaisuuden hyväkseen, irrottautua kaksosleimasta ja saada uusia ystäviä. Cathin kauhuksi tytöt eivät muuta yhdessä, vaan molemmat saavat oman uuden huonekaverin ja runsaasti uusia kokemuksia.

Mistä kirjan nimi sitten tulee? Rowell on kehittänyt kirjaansa varten kokonaisen fantasiakirjasarjan, jonka päähenkilönä on orpo Simon Snow, valittu pelastamaan maagien maailma tuholta. Tämän kuvitteellisen sarjan kirjoissa Simon käy maagien koulua yhden vuoden kerrallaan. Sarjassa on kahdeksan kirjaa, koulussa on kahdeksan vuotta, ja Simonilla on erityinen suhde koulun rehtoriin.

Kuulostaako tutulta? Sitä minäkin. Alkuun minua ärsytti, miten paljon Simon Snown maailma muistuttaa Pottereita, mutta lopulta se oli vain huvittavaa. Yhtäläisyydet menevät niin pitkälle, että neljännessä elokuvassa kaikilla on pidemmät hiukset. Ihan totta. (Tosin sitten minua ärsytti, että kirjassa mainittiin myös Harry Potter. Olin jo alkanut ajatella, että Simon Snow on Fangirlin maailman Harry Potter.)

Cath on lukenut Simon Snow-kirjoja alusta asti ja on niiden suuri fani. Hän on myös aktiivinen sen fandomissa, eli fanien yhteisössä, joka toimii ennen kaikkea internetin välityksellä. Cath kirjoittaa fanfictionia, suomeksi yleensä fikkejä, joissa hän ottaa kirjailijan luomat hahmot ja maailman, ja antaa heille oman tarinansa. (Tämä ei ole laitonta, jos tekstejään ei yritä myydä, eikä raha ole fikkien pointtikaan: ne pistetään nettiin kaikkien luettavaksi ja iloksi, tai piilotetaan omaan pöytälaatikkoon.) Fangirlin aikana Cath kirjoittaa erittäin suosituksi tullutta fikkiä, jonka nimi on Carry On, Simon. Sarjan kahdeksas ja viimeinen kirja ei ole vielä ilmestynyt, ja Cath kirjoittaa Carry Onia kuin se olisi tämä viimeinen osa.

Haluaisin sanoa muutaman sanasen kirjan hahmoista. Cath ja Wren molemmat ärsyttivät minua. Cathista puhun lisää kohta; se ei oikeastaan ollut hänen vikansa. Wren oli minusta epätasapainoinen hahmo, joka ei tuntunut löytävän kultaista tietä missään vaiheessa. Hänen käytöksensä ja mielialansa heilahtelivat läpi kirjan ja välillä hän oli kamala ihminen, ja toisinaan maailman paras sisko. Tuntui, että oli jäänyt hahmon rakentaminen tässä hieman puolitiehen.

Sivuhahmoista haluan mainita kolme. Ensinnäkin ihana Levi. Liian ihana. Aivan liian täydellinen. Hänelle oli yritetty antaa vähän särmää, mutta ei se oikein riittänyt. Toiseksi Nick. Hänestä pidin, sillä olen saanut oman kokemukseni tämän maailman nickeistä, ja hän oli erittäin uskottava. Kaikki eivät aina ole niin kivoja kuin miltä aluksi vaikuttavat. Kolmanneksi Reagan. Reagan oli ehdottomasti suosikkihenkilöni koko kirjassa. Hänessä oli asennetta ja huumoria, hän ei kuunnellut Cathin hölynpölyjä, piti jalat maassa ja teki niin kuin tahtoi. Reagan oli loistava.

Sitten Cath. Kirjan alusta saa kuvan, että Cath on varautunut ja ujo. Minä olen varautunut ja ujo. Cath stressaa koulun ruokalaan menemistä, sillä hän ei tietäisi mistä jono alkaa ja miten ruokalassa kuuluu käyttäytyä. Minä stressaisin samaa asiaa. En kuitenkaan jäisi sen takia useammaksi kuukaudeksi huoneeseeni istumaan! Pystyin tietyllä tasolla samastumaan Cathin käytökseen, mutta hänen täysin yliampuva reaktionsa kaikkeen ärsytti minua suunnattomasti. Pikku hiljaa kirjan myötä (epäselvästi) kävi ilmi, ja kuulin myös jostain, että Cath kärsii ahdistushäiriöstä. Tämä toki antaa hänen käytökselleen ymmärrettävän selityksen, mutta olisin toivonut, että se olisi kerrottu melko alussa selvin sanoin. Tämän tiedon kanssa päähenkilö ei olisi ärsyttänyt minua lainkaan niin paljon.

Muutenkin Fangirlin isoin ongelma on se, ettei asioita selitetä. Myös kaksosten isällä on mielenterveysongelmia, mutta tämäkin selviää lukijalle vasta pitkällä kirjassa, ja siihen asti Cathin huoli isänsä pärjäämisestä tuntuu liioitellulta. Cath on syvällä Simon Snown maailmassa, iso vaikuttaja sen valtavassa fandomissa, ja tälle ympäristölle tyypillistä sanastoa viljellään läpi kirjan. Ongelma? Jos lukija ei ole lukenut fikkejä ja tutustunut siinä maailmassa käytettävään sanastoon, häneltä menee todella paljon ohi. Luin kirjan lopusta, että Rainbow Rowell on käyttänyt paljon aikaa fandom-maailmassa, ja se näkyy hänen tekstistään. Hän olettaa, että kaikki muut tuntevat sanaston yhtä hyvin kuin hän itse, ja sillä hän sulkee ulos melkoisen yleisön. Minulle tämä ei ollut ongelma, mutta monelle se varmasti on.

Loppuun vielä vähän intoilua. Ensinnäkin pidän hirveästi tämän kirjan kannesta! Siinä on ihanat värit ja fontti ja hyvä tasapaino ja ja ja... se miellyttää visuaalista silmääni kovin. 10 pistettä kansitaiteilijalle. Toiseksi, alun ärsytyksestä huolimatta tykästyin Simon Snown maailmaan kirjan aikana ja erityisesti pidin Cathin kirjoittamasta fanfictionista - hän vei tarinaa paljon kiinnostavampaan suuntaan kuin "oikea" kirjailija. Siksi onkin ihanaa, että tänä syksynä Rainbow Rowellilta ilmestyi uusi kirja: Carry On! Hän on sukeltanut luomaansa maailmaan tällä kertaa täysillä, ja minulla on syytä uskoa, että hänen kirjansa on lähempänä Cathin kuin hänen itse luomansa "oikean" kirjailijan versiota. Olen pyytänyt Carry Onia ylioppilaslahjaksi, joten pian tiedämme;)

Olen puhunut paljon asioista, jotka tässä kirjassa olivat pielessä. Se oli kuitenkin mielestäni kiinnostava kokonaiskuva yhden tytön elämästä, ja Rowellin tekstiä oli mukava lukea. Hänen tyylinsä on todella kiva. Kirja käsittelee monia vaikeita aiheita ja tilanteita erityisesti nuoren ihmisen elämässä, ja se on varmasti monelle hyvin samastuttava. Haluaisin siis loppuun painottaa, että pidin Fangirlistä.

Kolme ja puoli tähteä
Rainbow Rowell: Fangirl. Macmillan, 2013. S. 459.



Fangirlin jälkimainingeissa innostuin lainaamaan myös Rowellin aiemman teoksen, Eleanor & Park. Nämä ovat kaksi hyvin erilaista kirjaa.

Eleanor muuttaa vuoden jälkeen takaisin äitinsä, isäpuolensa ja sisarustensa kotiin. Hänen perheensä, eikä vähiten hän itse, on värikäs tapaus ja Eleanor onnistuukin herättämään huomiota kaikkialla minne hän menee. Eleanor aloittaa uudessa koulussa, ja tutustuu pikku hiljaa lähistöllä asuvaan Parkiin. Kahden erilaisen nuoren maailmat kohtaavat ja sulautuvat yhteen koulubussin penkillä.

Sisältövaroitukset kirjalle: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, perheväkivalta

Eleanor & Park sijoittuu 1980-luvulle. Se on kauniisti ja sydäntäsärkevästi kirjoitettu tarina oikeasta elämästä, sen ihanuudesta ja kamaluudesta. Alkuun luulin kirjan olevan vain höttöinen teiniromanssi, mutta se paljastuikin olemaan niin paljon enemmän. Eleanor & Parkissa on sopiva tasapaino onnellisella höttöydellä ja raskailla, vakavilla aiheilla. Tämän yhdistelmän takia se jäi vahvasti mieleeni.

Kirja on paljon onnistuneempi kokonaisuus kuin Fangirl. Hahmot ovat huolella tehtyjä, heistä tulee nopeasti rakkaita ja he ovat ennen kaikkea uskottavia. Myös sivuhahmoihin, kuten Eleanorin ja Parkin perheisiin, on kiinnitetty huomiota ja perheenjäsenet ovat saaneet ansaitsemaansa syvyyttä. Tarina ei ole, kuten sanottu, vain höttöinen teiniromanssi, vaan siinä käsitellään niin rakastumiseen kuin perhe-elämään liittyviä vakavampia teemoja taidolla ja herkkyydellä. Eleanor & Park on riipaisevaa luettavaa. Myöskään juonikaari ei ole ennalta-arvattava, ja erityisesti loppu jää pohdituttamaan viikoiksi - ehkä vuosiksi - eteenpäin.

Varon spoilaamasta teitä, joten en kerro kirjan juonesta tai tapahtumista tämän enempää. Sen kuitenkin sanon, että Luojan kiitos joku muukin ymmärtää, miten naurettava tarina Romeo ja Julia on. Kiitos, Eleanor.

Jos se ei vielä käynyt selväksi, Eleanor & Park teki minuun syvän vaikutuksen ja suosittelen sitä lämpimästi ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Viisi tähteä.
Rainbow Rowell: Eleanor & Park. Orion Books, 2013. S. 324