Juonta ei voi korvata mytologialla: The Bear and the Nightingale

Katherine Arden: The Bear and the Nightingale. Lukenut Kathleen Gati. Penguin Books Ltd., 2017. Kesto 11 h 48 min.

Ex-tyttöystäväni suositteli tätä kirjaa, ja puhui siitä niin kauniisti, että halusin lukea sen vaikka olimmekin jo eronneet. Ei parhaimpia päätöksiäni?

Hiljaisessa kylässä kaukana Moskovasta Vasya kasvaa sisaruksiensa, isänsä ja lastenhoitajansa huomassa kunnioittaen joitain perinteitä ja kapinoiden toisia vastaan. Kun hänen isänsä tuo kotiin morsiamen Moskovasta, Vasyan kapinallinen käytös joutuu syyniin ja kylän kansanuskoon perustuvat tavat romukoppaan. Pian Vasya saa huomata, että jollei hän pidä tallin tonttua ja vedenhenkeä hengissä, ne kuihtuvat pois ja pimeät voimat ottavat niiden paikan. Mutta kuinka hän voisi vakuuttaa perheensä ja kylänsä vanhojen perinteiden merkityksestä, kun hänen äitipuolensa ja kylän uusi pappi tekevät kaikkensa niiden kitkemiseksi, eikä Vasya ole kuin nuori tyttö? Mitä enemmän Vasya puskee roolinsa rajoja, sitä uhkaavampana lähitulevaisuus näyttäytyy: naimisiin tai luostariin, vaihtoehtoja ei ole. Mutta pahuuden voimien vahvistuessa Vasyan lähdöllä voisi olla katastrofaaliset seuraukset.

Tämä kirja kestää melkein 12 tuntia. Ensimmäisen yhdeksän tunnin aikana mitään ei tapahdu. Ainut syy miksi kuuntelin kirjan loppuun asti oli se, että konmaritin samalla asuntoani, ja saatoin kuunnella sitä taustalla vaikkei se ollutkaan äärettömän kiinnostava. Kaiken kaikkiaan kirja on hyvin mieleenjäämätön, ja selkein muistikuvani onkin se, kuinka kirja ei vain tuntunut pääsevän asiaan. Täydellinen juonen puute teki kirjasta pitkäveteisen ja minusta kärsimättömän.

Kirja sijoittuu fantasiaversioon keskiaikaisesta Venäjästä, mikä oli mielenkiintoista vaihtelua, vaikka pidänkin Leigh Bardugon Grisha-kirjojen Venäjä-tulkinnasta enemmän. Arden painottaa erityisesti venäläistä mytologiaa - kirjan kaikki keskeiset tapahtumat rakentuvat henkiolentojen ja kansantarujen ympärille. Tässä oli jotain oudolla tavalla kotoisaa, sillä tunnistin venäläisestä mytologiasta paljon samaa kuin suomalaisessa kansanperinteessä on. Näiltä osin pidinkin kirjaa kiinnostavana ja maailmanrakennus toimii, mutta valitettavasti mytologialla ei voi korvata kunnolla kantavaa juonta.

Kirja sisältää paljon mielenkiintoista pohdintaa uskonnosta, uskonnollisuudesta ja kristinuskon ja kansanperinteen suhteesta keskiaikaisessa maailmassa. Kirjan alussa Vasyan äitipuoli on pelokas, äärimmäisen uskovainen ja hulluksi uskottu prinsessa, joka tahtoisi vain paeta luostariin, sillä pyhät paikat ovat ainoita joissa hän ei näe demoneiksi uskomiaan henkiolentoja. Tämä sai minut miettimään sitä, miten mielenterveysongelmat ovat menneisyydessä manifestoituneet ja miten niitä on ymmärretty tai oltu ymmärtämättä. Jos Anna olisi saanut elää elämänsä luostarissa saaden asianmukaista hoitoa, hän olisi varmasti kehittynyt hyvin erilaiseksi ihmiseksi kuin mitä kirjan kuluessa käy. Lisäksi kirjassa tulee jälleen kerran esiin se, kuinka kristityt vimmassaan toteuttaa lähetyskäskyä tukahduttivat tuhansia vuosia jatkuneita uskomussysteemejä. Kun kansanperinne on kirjassa tuotu aidoksi totuudeksi, se toimii brutaalina peilinä tapahtuneelle kulttuuriselle tuholle.

Hahmot kirjassa ovat mielestäni melko stereotyyppisia. Vasya on sukupuolensa kahleita vastaan kapinoiva teinityttö, hänen lastenhoitajansa vanha ja viisas mentori, ja kaartiin kuuluu myös hämmentynyt isä, paha äitipuoli ja kunnianhimon sokaisema pappismies. Mielenkiintoisimpina pidin Vasyan sisaruksia Irinaa ja Sashaa. Sasha valitettavasti jää tarinasta pois jo alkuun, mutta jos lukisin jatko-osat, lukisin ne lähinnä saadakseni kuulla hänestä lisää. Irina taas on Vasyan nuorempi siskopuoli, Annan tytär, ja hänen kasvunsa äitinsä ja isosiskonsa välisessä ristitulessa on kiinnostavasti kuvattu.

Lopuksi on vielä mainittava, että kun kirja viimeisen kolmen tuntinsa aikana kehittää juonen, se on todella hämmentävä. Minun oli vaikea pysyä perässä siitä kuka teki tai oli mitäkin, eikä esimerkiksi kirjan nimi täysin auennut minulle koskaan. Tämä voi johtua siitä, että minun on hankalampi prosessoida asioita auditiivisesti kuin visuaalisesti, enkä odottanut yhdeksän tunnin jälkeen enää mitään prosessoitavaa, mutta olen silti periaatteesta ärsyyntynyt.

Kaksi ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Sodan tuoja vai sodan estäjä? Wonder Woman: Warbringer

Leigh Bardugo: Wonder Woman: Warbringer. Lukenut Mozhan Marno. Listening Library, 2017. Kesto: 11 h 56 min

2017 oli Wonder Womanin vuosi: kesällä tuli eeppinen elokuva, alkusyksystä tämä Leigh Bardugon kirja. Ilmestyessään Wonder Woman: Warbringer myös avasi DC Icons -kirjasarjan, jossa tunnetut nuorten aikuisten kirjailijat uudistavat DC:n rakastetuimpien supersankarien nuoruusvuosia. Minähän luen mitä tahansa, mitä Leigh Bardugo kirjoittaa, joten puolitoista vuotta myöhemmin pääsin tämänkin pariin.

Themysciran prinsessa Diana on amazoneista ainut, joka ei ole joutunut todistamaan kyvykkyyttään oikeassa taistelussa, eivätkä muut amazonit anna hänen tätä unohtaa. Pelastettuaan hukkuvan ihmistytön haaksirikkoutuneesta laivasta Diana joutuu ensi kertaa valitsemaan ulkopuolelta saneltujen velvollisuuksien ja oikeudentuntonsa välillä: antaako tytön kuolla ja pelastaa maailma ja Themyscira lähestyvältä tuholta, vai yrittääkö melkein mahdotonta lopputulemaa, jossa kaikki jäävät henkiin? Valintansa myötä Diana saa kuitenkin huomata, että hyvilläkin aikomuksilla voi olla katastrofaaliset seuraukset.

Heti alkuun täytyy tehdä selväksi, etten ole supersankari-asiantuntija. En ole eläessäni lukenut yhtäkään supersankarisarjakuvaa ja tuntemukseni genren elokuvistakin on reikäinen. Tämä ei kuitenkaan estä minua nauttimasta niistä toisinaan, ja Wonder Woman onkin yksi suosikkisupersankareistani. Kävin katsomassa leffan kahdesti teatterissa ja se oli yhtä uskomaton elämys molemmilla kerroilla. Tämä kirja ilmestyi vain muutama kuukausi myöhemmin, ja vaikka ostin sen heti, luin sen vasta tänä keväänä, kuten huonoihin tapoihini kuuluu.

Wonder Woman: Warbringer on hyvin erilainen kuin muut lukemani Leigh Bardugon kirjat. En tiedä, onko kyseessä erilainen maailma (ennemminkin urbaania mytologiasta ammentavaa fantasiaa kuin Grisha-kirjojen eeppistä/korkeaa fantasiaa), jo olemassaollut päähenkilö ja sen tuomat paineet, vai jokin muu asia, mutta jostain syystä kirja ei tuntunut samalta eikä Leighn kirjoittajanääni ollut minulle yhtä läsnä. Dianakaan ei tuntunut sellaiselta kuin odotin, mutta tämä vika saattaa olla minussakin, sillä kuten juuri sanoin, en ole kovin perehtynyt supersankareihin ja ainut aiempi kosketuspintani Wonder Womaniin on vuoden 2017 elokuva.

Parhaimmillaan (ja leighbardugomaisimmillaan) kirja on loppupuolella suurehkon hahmokastin kanssa. Siitä huolimatta, että Diana ei ollut odotuksieni kaltainen, pidin hänestä ja pidin myös hänen kirjan aikana ympärilleen keräämästä kaartista teinejä, joiden keskinäinen dynamiikka on hienovaraista, viihdyttävää ja taidokkaasti rakennettu niin kirjan maailman kuin normaalin teinielämän lainalaisuudet huomioon ottaen. Vaikka Warbringeriä kertovat vain Diana ja hänen pelastamansa Alia, on kirjassa paikoin samanlaista monen kertojan epiikan tunnelmaa kuin Six of Crowsissa. Hahmoilla on monipuoliset kehityskaaret eivätkä he sekoitu toisiinsa. Lisäksi täytyy antaa kunniamaininta monipuolisesta representaatiosta: Alia ja hänen isoveljensä ovat mustia, Alian paras ystävä Nim taas intialaistaustainen ja sateenkaareva.

Aikajanallisesti kirja tekee vähän omaa juttuaan. En taaskaan tiedä alkuperäisten Wonder Woman -sarjakuvien aikajanasta meidän maailmassamme, mutta kuten tiedämme, elokuvassa aikuinen Diana tulee ihmisten maailmaan vuonna 1918. Tässä kirjassa teini-ikäinen Diana tulee ihmisten maailmaan nykypäivänä. En tiedä, onko tällä nyt sinällään mitään väliä, mutta se yllätti minua hiukan. Se vaikuttaa myös maailmaan: toisinaan se, kuinka kirja punoi yhteen muinaisen Kreikan mytologiaa ja jumalia ja nykypäivän arkielämää ja teknologiaa tuntui omituiselta, eikä välttämättä kovin onnistuneelta. Joissain kohdissa yhdistelmä toimii, toisissa ei.

Warbringerin juoni tuntui minusta oudosti sekä liian paikoillaan junnaavalta että tapahtumia väkisin täyteen tungetulta. Olo oli sellainen, että oikeasti mitään ei tapahdu, mutta tätä ikään kuin peiteltiin sillä, että aivan jatkuvasti tapahtui jotain, eikä lukijalle suotu hengähdystaukoja. Taaskin täytyy huomauttaa, että kirjassa on kyllä erinomaisia kohtauksia ja juonen asetelma on todella kiinnostava, myöskään plot twist ei ollut mielestäni huonoimmasta päästä. Mutta kokonaisuutena jäi olo, että juoni hieman lässähti omaan actioniinsa.

Ihailen Wonder Womanissa hahmona sitä, kuinka lujasti hän uskoo viattomien pelastamiseen ja ihmisten kykyyn olla hyviä toisilleen. Tässä Warbringer tekee esimerkillisen suorituksen: koko juoni lähtee liikkeelle Dianan horjumattomasta oikeudentajusta ja halusta aiheuttaa maksimimäärä hyvää minimimäärällä vahinkoja. Kirjassa on myös kiinnostavaa pohdintaa pahuudesta, sankaruudesta ja väkivallan kierteistä, joihin ihmiset usein itsensä ajavat. Kuka lopulta on paha ja kuka sankari? Mitä vaikutusta syntyperällä on, ja voiko sen sanelemaa kohtaloa muuttaa omilla valinnoillaan? Temaattisesti tämä kirja on kymppi plussan arvoinen.

Kolme ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Elokuvan hurmaamana: To All the Boys I've Loved Before

Jenny Han: To All the Boys I've loved Before. Simon & Schuster, 2014. S. 355

Kukaan YA-maailman tuulia seuraava ei ole voinut välttyä To All the Boys I've Loved Beforelta - se julkaistiin jo viisi vuotta sitten, mutta puhututtaa edelleen. Viime kesänä ilmestynyt Netflix-elokuva sai minutkin viimein tarinan pariin, sillä vaikka en ollut ikinä kiinnostunut kirjasta tarpeeksi lukeakseni sen, halusin tukea ensimmäistä teiniromcomia jossa pääosaa näytteli aasialaistaustainen tyttö. Elokuva olikin ilahduttava ja kun tämän vuoden HelMet-haasteeseen ilmestyi kohta "Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan", oli valinta selvä muutamastakin syystä. Ensinnäkin olin pitänyt To All the Boys -leffasta odotettua enemmän, ja toiseksi en yleensä ikinä katso leffoja lukematta ensin, joten vaihtoehtoja ei juuri ollut.

Viisi kertaa elämässään Lara Jean on ollut oikeasti rakastunut, ja viisi kertaa hän on kirjoittanut salaisen rakkautensa kohteelle rakkauskirjeen, jonka on sitten piilottanut hatturasiaan vaatekomeronsa perälle. Hänen isosiskonsa Margotin lähtiessä Skotlantiin yliopistoon jää kodista, pikkusisko Kittystä ja isästä huolehtiminen Lara Jeanin harteille. Uusi tilanne kuitenkin mutkistuu entisestään, kun joku lähettää Lara Jeanin rakkauskirjeet ja yksi niistä menee Lara Jeanin ystävälle ja Margotin entiselle poikaystävälle, naapurin Joshille. Kiusallisen tilanteen paineessa Lara Jean ja toisen kirjeen vastaanottaja Peter Kavinsky päättävät esittää seurustelevansa jonkin aikaa, jotta Peter voi kostaa entiselle tyttöystävälleen ja Lara Jean vakuuttaa Joshin siitä, että hänen tunteensa tätä kohtaan ovat menneen talven lumia.

Tämä on todella söpö kirja, jossa on ihanan kotoinen tunnelma. Lara Jean ei harrasta biletystä, vaan leipomista, leikekirjojen tekemistä ja muuta kotoisaa puuhastelua. Sitä on rentouttava ja mukava lukea. Näiden kontrastina kirjassa käsitellään myös sitä, kuinka tyttöjen äidin kuoltua vuosia aiemmin, Margotin lähdettyä Skotlantiin ja isän tehdessä paljon töitä iso osa varsinaisesta taloudenpidosta jää myös Lara Jeanin harteille. Perhe, sen tärkeys, tehtävät ja määritelmä ovatkin isoja teemoja kirjassa.

Elokuvaan verrattuna kirjan tahti toimii mielestäni huomattavasti paremmin. Asiat etenevät loogista vauhtia, kun taas elokuvassa minulle tuli molemmilla katselukerroilla olo "ai nyt ollaan jo näin pitkällä". Kirjassa on luonnollisesti myös enemmän aikaa ja kohtauksia rakentaa juonta ja hahmojen suhteita. Toinen merkittävä heikkous elokuvassa on koko juonen motivaatio. En sano siitä nyt enempää välttääkseni spoilereita, mutta juonen liikkeelle paneva voima on kirjassa huomattavasti uskottavampi ja loogisempi kuin elokuvassa.

Sitten päästään asioihin, joista tässä kirjassa/tarinassa en erityisesti pidä. Ensinnäkin rakkaustriangeli kolmiodraama Lara Jeanin, Joshin ja Peterin välillä ei kiinnosta minua pätkän vertaa. En vain jaksanut välittää. Toiseksi kirjan keskeinen konflikti on mielestäni epäuskottava ja hämmentävä enkä jaksa uskoa, että todellisuudessa ikinä tapahtuisi niin kuin kirjassa (ja elokuvassa, tosin hieman eri tavalla) tapahtuu. Ajatukseni on lähinnä: Mitäh.

Joka tapauksessa minusta on hauskaa että fanfictionista tuttu ja suosittu valeseurustelu on löytänyt tiensä myös kirjojen sivuille, ja nautin tämän osion lukemisesta suuresti. Lara Jean on suloinen päähenkilö, ja Peter Kavinsky kirjassa mielestäni monipuolisempi ja kiinnostavampi vastapari hänelle kuin elokuvassa. Kirjan viimeinen neljännes ei oikein puhutellut minua, koska en jaksanut konfliktia, mutta muuten pidin kirjasta ja se oli hauska lukukokemus. Jatko-osiin asti tuskin kuitenkaan pääsen.

Kolme ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
6. Rakkausromaani
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan