Toisen hyllyn aarteet: Tähystäjäneito

Tässä siis ensimmäinen kirja, jonka Liberté halusi minun lukevan omasta hyllystään. Sovimme, että näihin postauksiin kuuluu aina kirjan omistajan alustus, joten tässäpä teille ensin Libertén ajatuksia Annelli Kannon ja Terhi Rannelan kirjasta Tähystäjäneito:

"Yllättävän sujuvaa suomalaista. Tähystäjäneitoon ja sarjan muihinkin osiin on helppo tarttua niiden nopean edistymisen ja kiinnostavien tapahtumien takia. Sezzien on paras lukea ne kuitenkin aika pian, sillä hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta sarja taitaa osua parhaiten vähän nuorempiin."

Tähystäjäneidossa Sarmatian kruununperillinen Amaya lähetetään ensimmäiselle edustusmatkalleen naapurisaarelle Khalkokseen, maan Suuren Isän hautajaisiin. Amayan seuraksi lähtee tiukka ja voimakastahtoinen matroona Krasimira ja paikan päällä heidän oppaakseen annetaan hovin nuori neuvonantaja Miroslav Kostov. Miroslav esittelee naisille saarta ja osallistuu heidän kanssaan hautajaisiin. Amayasta kuitenkin tuntuu kuin kaikki ei olisi kohdallaan, ja kun hän hautajaisten jälkeen tapaa hallitsijaperheen jäsenet, tunne sen kuin voimistuu. Pian hän huomaa, että suunnitelma, jonka vuoksi hän on Khalkoksella, on paljon monimutkaisempi ja epämiellyttävämpi kuin hän olisi osannut aavistaakaan...

Yhdyn täysin Libertén sanoihin. Kirja on todella vauhdikas ja nopeasti etenevä, mutta selkeästi vähän nuoremmille suunnattu. Etenkin minua otti päähän viimeistelemätön kirjoitustyyli; se oli monessa kohdassa lapsellinen ja kerronta keskittyi aivan epäolennaisiin asioihin. Tätä oli paljon varsinkin alussa. Kun juoni sitten pääsi todella käyntiin, kirjaan tuli syvyyttä ja tapahtumiin potkua, myös tyylistä karisi suurin osa ärsyttävyydestä. Kerronnan taso nousee siis tasaisesti loppuun asti.

Osan ärsyttävyydestä aiheutti varmasti Amaya. Hän on lapsellinen ja rasittava, täysin epäuskottava seitsemäntoistavuotias, mutta kasvaa onneksi kirjan edetessä. Ehkä hallitsijahuoneen kasvatin voi ajatella olevan osin pihalla pahasta maailmasta, mutta Amaya ärsytti minua silti, etenkin alussa. Sen sijaan matroona Krasimirasta pidin todella paljon - hänessä oli särmää! Miroslav ei mielestäni ollut mitenkään erityisen töykeä, vaikka takakansi häntä niin kuvaileekin, ja hallitsijaperheiden jäsenien kanssa oli todella päästetty mielikuvitus valloilleen. Siitä plussaa.

Nimistä on sanottava sen verran, että ne ovat aika hankalia. Sarmatiasta tuli minun suussani Samartia ja khalkkideista (Khalkoksen kansalaisista) khalikkeja ja khaldikkeja - en tiedä, ovatko kirjalijat tarkoituksella keksineet suomalaiseen suuhun sopimattomia nimiä vai onko vain minun aivoissani vikaa. Krasimirakaan ei ollut helpoin pala, mutta kaikista eniten minua huvitti Amayan siskon nimi Snezana. Siitä tulee mieleen räkätauti, tyttöparka - nez on ranskaksi nenä ja sneeze englanniksi aivastaa, niistää.

Sarmatian valtiolaivapäällystöllä (rakastan tuota termiä ja heidän valtiosysteeminsä on muutenkin todella kiinnostava) ja ilmeisesti koko Sarmatian kansalla on rasittava tapa pitää itseään roimasti khalkkideja ylempiarvoisina ja parempina aivan kaikessa. Ymmärrän, että tämä on tärkeä osa kirjan jännitteitä, mutta varsinkin alussa se oli todella hämmentävää, sillä ennen kuin tämä seikka ilmeni, puhuttiin paljon Sarmatian ja Khalkoksen ystävyydestä ja keskinäisestä avunannosta. Tuollainen asenne ei nyt kuitenkaan oikein vastaa käsityksiäni ystävyydestä ja avunannosta.

Muun muassa tämä oli kuitenkin eräs hyvin ajankohtainen aihe, jota kirja käsitteli viisaasti. Mitä valtioiden välisessä kaupankäynnissä ja muissa suhteissa todella tapahtuu ja mikä on oikein? Onko parempi sulkea silmänsä ja hyväksyä vai ottaa selvää ja menettää voittoja? Toinen tärkeä teema joka kirjassa nousi esiin oli tyttöjen ja naisten asema ja oikeus koulutukseen miesten veroisena. Tämän käsittely ei ehkä ollut aivan niin sulavaa kuin valtioasioiden, vaan enemmänkin osoittelevaa ja räikeää, mutta yhtä kaikki on hyvä, että sitä käsitellään. Oli myös hauska lukea hihittelevistä ja ujoista sarmatialaispojista:)

Viimeiseksi tämä kirja pani minut pohtimaan fantasian määritelmää. Tällainen teos luokitellaan automaattisesti fantasiaksi, vaikkei siinä ole mitään perinteisen fantasian tunnuspiirteitä, eli yliluonnollista. Ilmeisesti fantasiaksi riittää siis se, että kirja sijoittuu keksittyyn maailmaan, hieman keskiaikaistyyliseen ympäristöön, jossa kuitenkin pätevät kaikki meidän maailmamme lait ja systeemit. Tavallaan ymmärrän sen, mutta järjellä ajateltuna onhan se aika erikoista. En tiedä, onko jatko-osissa yliluonnollisia piirteitä, mutta ainakaan tässä ei vielä ollut. Siksi fantasia -määritelmä ihmetyttää minua.

Kolme tähteä
Terhi Rannela ja Anneli Kanto: Tähystäjäneito. Karisto, 2011. S. 237.

Libertén postaus minun kirjastani on luettavissa täällä.

Marraskuu: Postmodernismi, osa 1

Loppu lähestyy, toiseksi viimeinen tämän vuoden klassikkohaasteen kirja on nyt luettu. Ja se olikin... melkoinen kirja. Syystä klassikko.

Pelkkä ajatuskin juonitiivistelmän tekemisestä kauhistuttaa. Yritetään silti.

Jos talviyönä matkamies on sinä -muotoinen kirja, joka alkaa siitä, että olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies. Ota hyvä asento ja niin pois päin. Alku on todella viihdyttävä. Kirjan päähenkilö, Lukija eli sinä, aloittaa siis romaanin, joka on ehkä vähän tylsä, mutta juuri kun se on pääsemässä vauhtiin, se katkeaa kesken. Lukija eli sinä päättää mennä kirjakauppaan vaatimaan uutta romaania, hän saa kuulla tapahtuneesta painosekaannuksesta, saa käsiinsä uuden kirjan, alkaa lukea sitä, mutta sekin loppuu kesken. Kirja koostuu vuorottelevista romaaninaluista ja Lukijan eli sinun vauhdikkaasta seikkailusta jonka aikana hän yrittää ottaa selvää, mistä hän saisi käsiinsä kaikkien aloittamiensa romaaninen jatkot. Mitä pidemmälle kirja jatkuu, sitä hämmentävämmäksi se käy, kun Lukija sekaantuu kirjoja väärentävän kääntäjän touhuihin ja joutuu mukaan valtioidenväliseen kirjasensuuriin.

Teoksessa on siis kymmenen romaaninalkua, ja niiden välissä Lukijan pyrkimyksiä selvittää asioita ja uskomaton kyky löytää aina uusi kesken katkeava romaani. Osa aluista oli sellaisia, että minuakin ärsytti, kun ne eivät jatkuneet - olisin halunnut tietää! Kuitenkin myös Lukijan seikkailut kävivät loppua kohden niin sekopäisiksi, että niiden lukeminen oli vähintään yhtä viihdyttävää. Ehkä parasta oli, että kirjan aivan viimeiset sanat nostivat hymyn huulille pitkäksi aikaa. Ne sai tajuta.

Minun on hyvin vaikea saada aikaan järkevää arvostelua tästä kirjasta, se oli niin erikoinen, mutta sellaisena tietysti onnistunut postmodernismin edustaja. Alussa se oli vähän hidastempoinen eikä aivan niin kiinnostava, mutta vauhti kiihtyy loppua kohden ja viimeiset sata sivua luin yhdeltä istumalta. Ehdoton suosikkiromaaninalkuni oli Solmiutuvien linjojen verkossa.

(Olen muuten vakuuttunut, että Italo Calvino kyllästyi siihen, että hänellä oli pöytälaatikko täynnä muutaman sivun pituisia romaaninalkuja, joita hän ei ollut saanut ikinä valmiiksi. Niinpä hän päätti tehdä niistä kaikista yhden kirjan.)

Lopputulemaksi voinen melko turvallisesti sanoa, että pidin tästä kirjasta ja voin todellakin suositella sitä, jos haluat lukea jotain hyvin erilaista mutta viihdyttävää yhtä kaikki.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies. Tammi, 1983. S. 275. Italiankielinen alkuteos Se una notte d'inverno un viaggiatore ilmestyi vuonna 1979.

Maata näkyvissä!

Olimme viime viikonloppuna äidin kanssa Tallinnassa. Meidän piti mennä jo heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen (joista puheen ollen, L tuli niin äidinkielestä kuin englannista!!!) mutta emme erinäisistä syistä päässeetkään silloin matkaan, joten nyt oli korvaavan kokemuksen aika.

Hotellimme Old Town Maestro's sijaitsi erittäin keskeisellä paikalla vanhassa kaupungissa, joka paikkaan oli lyhyt kävelymatka. Oli myös oikein viehättävä, vanhaan kerrostaloon rakennettu hotelli (ja aamiaisella sai lettuja<3). Lähestulkoon hotellia vastapäätä oli myös maailman ihanin kahvila, Vanalinna Kohvik, joka on ensimmäisiä neuvostovallan kaatumisen jälkeen Tallinnaan perustettuja itsenäisiä yrityksiä. Miljöö on todella herttainen, juuri niin kuin kahvilassa pitää olla, hinnat halvat ja leivokset aivan taivaallisen näköisiä. Kävimme siellä kahdesti mutta söimme vain suolaisia. Nekin olivat oikein hyviä.

Nämä kuvat on otettu Toompean näköalapaikalta - oikein kaunista, vaikkei edes aurinko paistanut. Ylipäätään meitä siunattiin marraskuuksi todella hyvällä säällä, sillä lainkaan ei satanut tai ollut erityisen kylmä, ellei paikallaan seissyt. Merenkäyntikään ei ollut kummoista.

Toompean näköalapaikan vieressä oli pääministerin virka-asunto, Steinbecki maja. Ihan kiva maja pääministerillä.

Lisäksi löysimme perjantai-iltana Pikk -kadulta niin ihanan pikku divarin ettei mitään rajaa. Silloin se oli suljettu, mutta erityisesti huomiomme kiinnitti ikkunassa oleva pieni lappu, jossa luki: "It's warm inside..." Hyytävässä iltatuulessa tämä oli liikkeen paras myyntivaltti, ja niinpä palasimme seuraavana päivänä.

Liike myi lähinnä englanninkielisiä kirjoja, mikä oli tietysti mahtavaa. Pettämättömällä vaistollani onnistuin heti suunnistamaan nuorten fantasiahyllylle, ja vaistoni palkittiin: sieltä löytyi kovakantinen City of Fallen Angels! En ollut tähän mennessä päättänyt haluanko nämä minulta vielä puuttuvat osat suomeksi vai englanniksi, mutta tämä oli selvästi merkki. Lisäksi kirjaan kuuluva Jacen kirje Clarylle, mikä suomalaisessa painoksessa on vain sivuina kirjan lopussa, on tässä painoksessa ihan oikea kirje siellä kirjan sisällä! Eikä sitä oltu edes avattu! Tämä oli hyvin iloinen yllätys.

Käytyäni koko kaupan järjestelmällisesti läpi ja äidinkin löydettyä kirjan itselleen suuntasimme kassalle. Vasta silloin sain silmiini aivan kassan vieressä piilotelleen hyllyn jossa oli kaikkea sekalaista nuortenkirjallisuutta Annoista Nälkäpeleihin. Montgomeryn raaskin tällä kertaa jättää mutta Catching Fire ja Mockingjay olivat minulle liikaa... molemmat kovakantisina ja hyvässä kunnossa. Olihan ne siis pakko ostaa, jotta omistaisin täyden englanninkielisen Nälkäpeli -trilogian.

Tämä sen sijaan on katolinen kirkko jonka ohi kävelimme useaan kertaan. Ylemmässä kuvassa välittyy paremmin kirkon majesteettisuus, kun taas alemmassa sen pihan rauha, seesteisyys ja uskomaton marraskuinen vehreys, kuin kesällä. Illalla pihaan ei päässyt, sillä portti oli kiinni, mutta kirkon julkisivu oli valaistu kauniisti sinisellä valolla. Oven yläpuolella lukee: "Hic vere est domus Dei et porta coeli." Se merkitsee: "Täällä on Jumalan koti ja taivaan portti."

Ja sitten ehkä suosikkipaikkani. Löysimme tämän taianomaisen sisäpihan etsiessämme dominikaaniluostarin raunioissa olevaa luostarimuseota, jota Tallinnan kaupungin sivuilla mainostettiin. (Lopulta emme löytäneet sitä, eikä kukaan jolta kysyimme tuntunut lainkaan tietävän mistä puhuimme. Mysteeristä.) Tämä alin kuva on panoraama ja siksi hiukan vääristynyt - oikeasti tuo suoraan edessä oleva seinä on suora eikä kaareva. Löysimme kuitenkin luostarin sijasta taidepajan, sinne mennään tuosta ovesta jonka edessä seisoo punatukkainen nainen keskimmäisessä kuvassa. Ateljeessa oli todella rauhallinen ja taianomainen tunnelma ja maalaukset sekä muut kuvataidetyöt, joita siellä oli esillä jokaisella mahdollisella ja mahdottomalla pinnalla, olivat erittäin kauniita. Taiteilija oli vähän erakkomainen, ei kovin ystävällinen mies, mutta työnsä hän tunsi. Ostimme häneltä joitakin kortteja joulua varten. Suosittelen ehdottomasti visiittiä.

Kävimme myös vanhan kaupunginmuurin päällä kävelemässä. Sinne pääsi yhdestä vartiotornista ja tämä kuva on otettu tornin portaita alas mennessä. Hetken olo oli aivan kuin olisi itsekin elänyt keskiajalla!

Äidin lukema matkaopas kertoi meille hattukaupasta vanhassakaupungissa. Sitä sitten vain etsimään! Eikä retki todellakaan ollut hyödytön, sillä kas kummaa, lähdimme liikkeestä molemmat uuden hatun kanssa. On hauskaa tietää omistavansa täysin uniikin vaatekappaleen, ja suunnittelija oli todella mukava nuori nainen. Hattua voi pitää lippa edessä, kuten se on kuvassa, tai sivulla, kuten olen sitä useammin päätynyt käyttämään. Äidin hattu on samankaltainen, mutta siinä on 20-lukulaisemmat värit:) Jos pidät hatuista, niin Kypäräkota on osoitteese seuraavalla Tallinnan -matkalla.

Äidin olisiko-ollut-jokin-samppanja-systeemi -leivos.

Minun Düssedorf -kakkupalani.

Chocolaterie Pierre oli ihastuttava kokemus. Pieni, täyteen ahdettu ja tummin, kotoisin värein sisustettu kahvila oli kuin suoraan fantasiakirjasta. Leivokset olivat iiihaaania, mutta valtavan täyttäviä - en lopulta jaksanut syödä omaani loppuun. Myöskin kaakao oli omaa luokkaansa, paksua ja oikeasti suklaan makuista. Kannattaa tilata myös vettä (tai salakuljettaa oma vesipullo sisään, kuten me teimme), ottaa vain yksi leivos, jakaa se, sekä yksi lasi kaakaota (hot chocolate), ja jakaa sekin. Niin voi lähteä hyvällä mielellä ilman kalorinkulutuskävelyjä pois.

Ensimmäisenä iltana söimme kehutussa italialaisessa nimeltä Controvento, joka ehkä hieman petti odotukset. Tämä kuva on toisen illan intialaisesta ravintolasta Chakrasta, jossa ruoka sen sijaan oli ihanaa. Monimutkaiset intialaiset nimet annoksilemme kuuluvat seuraavasti: Bengan Bharta ja Murg Shahajani. Lisäksi söimme tietysti naanleipää ja raita-kastiketta, jotka olivat moemmat erinomaisia, ja ruoan päälle joimme kupit intialaista mustaa teetä, jota tarjoilija suositteli. Niin hyvää! Ja maitokin oli lisätty teehen ihan suoraan:)

Tallinna on ihanan kaunis ja historiaa huokuva kaupunki jopa marraskuussa. Minusta on sääli, että niin monet suomalaiset matkustavat sinne aivan muista syistä eivätkä pääse koskaan satamaa pidemmälle... mutta omapahan on menetyksensä. Minä nautin niin paljon.

Fantastic!

Tämän postauksen kirjoja yhdistää moni asia. Ne ovat englanninkielistä fantasiaa, päähenkilöt ovat 11-vuotiaita ja kirjoittajat brittinaisia. Ne ovat myös erinomaisia kirjoja. Huolimatta kaikista näistä yhtäläisyyksistä Cuckoo Song ja Harry Potter and the Philosopher's Stone ovat keskenään kaksi hyvin erilaista kirjaa.

Ostin Frances Hardingen Cuckoo Songin Blackwell'sin kirjakaupasta Oxfordista kesällä. Kannattava ostos.

Triss herää sängyssään perheensä lomakodissa ja hänellä on vaikeuksia muistaa elämäänsä. Pikkuhiljaa muistot alkavat palautua, mutta jokin tuntuu silti olevan hullusti. Hän on kirjaimellisesti loputtoman nälkäinen, hänen pikkusiskonsa vihaa ja pelkää häntä, nuket heräävät henkiin hänen läsnäollessaan... ja kun kaikki tämä on lopulta hänelle liikaa, kyyneleiden sijasta hänen silmistään vuotaa hämähäkinverkkoja. Triss päättää selvittää, mikä hänessä on vikana, mutta siihen hän tarvitsee yllättäviä liittolaisia ja ansaitsee matkan varrella arvaamattomia vihollisia.

Cuckoo Songin ensimmäiset sata sivua pitävät otteessaan kuristavalla pelon otteella. Tarkoitan oikeasti - en ole lukenut ikusuuksiin mitään niin pelottavaa! Senkään jälkeen kirjan ote ei tosin irrota. Maailma jonka Hardinge on sijoittanut oman maailmamme sisään, on todella kiehtova ja erikoinen, ja kammottavan ajankohtainen vaikka tarina tapahtuukin maailmansotien välisenä aikana. Hahmot ovat monipuolisia, inhimillisen aitoja ja Trissistä ja Penistä tulee kuin ystäviä, kun lukija matkaa ja kasvaa heidän kanssaan halki kirjan.

Cuckoo Songissa on jonkinlaista iätöntä viisautta itsensä hyväksymisestä ja muiden rakkauden etsimisestä. Se käsittelee muun muassa sodassa yhden jäsenensä menettäneen perheen tuntoja ja traumoja yliluonnollisella tasolla, mutta joskus asioita on helpompi ymmärtää, kun ne otetaan pois tavallisesta kontekstistaan ja siirretään vieraaseen maailmaan. Hardingen kieli on kaunista ja sujuvaa ja hänen ajatuksensa välittyvät selkeinä ja viisaina. Kirja teki ainakin minuun suuren vaikutuksen, ja haluaisin jakaa kanssanne otteen kirjan loppupuolelta:

"Everything changes and breaks and stops fitting - and we know that, even with our stopped clock. The world is breaking, and changing, and dancing. Always on the move. That's how it is. That's how it has to be."

Viisi tähteä.
Frances Hardinge: Cuckoo Song. Pan Macmillan, 2014. S. 409.

Aloitin Potterit jälleen kerran alusta, mutta tällä kertaa englanniksi ja äidin kanssa. Luen siis äidille ääneen. Se on todella mukavaa - molemmat nautimme tarinasta, minä saan ääneenlukuharjoitusta ja äiti saa rentoutua ja kuunnella.

Tuntuu vähän tyhmältä arvostella tätä jälleen:) Kyllähän te tiedätte. Potterit ovat minulle parasta mitä on ikinä kirjoitettu ja tässä ensimmäisessä kirjassa on kaikki uutuudenviehätys... Mitään ei tiedetä tai osata ennakolta. Huomasin ensimmäistä kertaa, että minua hiukan häiritsi se, kuinka kauan kirjalla meni päästä alkuhöpötyksistä eteenpäin, mutta se varmaankin johtuu siitä, että olen lukenut tämän kirjan niin monta kertaa ja tiedän sen kaiken jo. Hyppäisin suoraan tapahtumiin, mutta toki lukijalle, joka ei tiedä mitään, pitää kertoa;) Eihän mistään muuten tulisi mitään.

En nyt viitsi alkaa väsätä mitään juonitiivistelmää tai sen kummempia arvosteluja... Kauan eläköön Joanne Rowling!

Viisi tähteä.
J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone. Bloomsbury, 1997. S. 223

Ken on maassa kaunehin?

Kuten kirjamessupostauksessani kerroin, luin Salla Simukan Lumikki -trilogian toisen ja kolmannen osan hänen haastatteluaan varten, jota menimme katsomaan. Ykkösosan luin kesällä ja sen arvostelun voit kerrata täältä. Voin jo alkuun sanoa, että nämä kaksi olivat huimasti parempia kuin aloitusosa. Lisäksi tämä jatkaa "kävin kirjastossa" -sarjaa...

Lumikki on lähtenyt kesälomalle Prahaan, pakoon elämäänsä Suomessa. Lomaa on vielä joitakin päiviä jäljellä, kun hänelle tulee puhumaan nuori nainen nimeltään Zelenka, joka väittää olevansa hänen siskonsa. Kun Lumikki tutustuu Zelenkaan, hänelle paljastuu pikku hiljaa tämän olevan sotkeutunut hämärään uskonlahkoon, jonka kohtalo näyttää huonolta - ja nopealta. Lumikki päättää pelastaa siskonsa käyden samalla mielessään läpi outoja muistikuvia ja unia, joita Zelenkaan tutustuminen on herättänyt. Voiko hänen perheensä suuri salaisuus olla tässä?

Valkea kuin lumi nousee esiin tämän trilogian kimaltelevana voitontähtenä. Se on kaikin puolin erinomainen kirja, jossa yhdistyvät jännittävä juoni, kiinnostavat ja realistiset henkilöt, mukaansatempaava kirjoitustyyli ja voimakkaita mielikuvia herättävä kuvailu. Ensimmäisen osan epäuskottavuus ja arkisuus ovat molemmat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja Simukka tuntuu löytäneen hallitun keskitien Prahan kaduilta. Myös esiteinitunnelma on saanut kenkää tässä kirjassa mukaan tulevan voimakkaan seksuaalisen vireen myötä. Jännitteet niin hahmojen välillä kuin Lumikin pään sisällä ovat voimakkaita sekä toimivia ja kirjan lukeekin nopeassa tahdissa.

Oli Valkea kuin lumessa silti vikojakin. Minusta on hyvä, ettei lukijalle pulauteta jokaista pikku yksityiskohtaa kerralla, mutta Simukan tyyli kirjoittaa nimettömiä puhelinkeskusteluja tai lyhyitä kuvauksia, joista lukija ei sillä hetkellä ymmärrä mitään, ärsyttää minua. Sillä kun ei lukiessaan ymmärrä, kohdan unohtaa ja unohtaessaan menettää jonkin tärkeän tiedonmurun sitä hetkeä varten, kun ymmärtäisikin, mistä oli kyse. En tykkää kirjan kertaamisesta kesken kaiken. Toinen todella ärsyttävä asia oli toisinaan runsaskin ylätyylisyys, johon Simukka sortuu täysin arkipäiväisen kerronnan lomassa. Erityisesti mieleeni jäi: "Hänen ulkoinen olemuksensa oli matkalla kohti ykseyttä hänen sisäisensä kanssa." Keskellä normaalia tekstiä tällainen täysin epäluonteva lause. Näitä oli muitakin.

Lipsahduksista huolimatta haluan edelleen korostaa, että Valkea kuin lumi oli sarjan kirkkaasti paras kirja. Siinä myös selitetään ensimmäistä osaa sen verran, että jos ei huvita lukea sitä, vaan pelkkää laatua, en usko sen olevan ongelma.

Neljä ja puoli tähteä.
Salla Simukka: Valkea kuin lumi, Tammi, 2013. S. 237.

Musta kuin eebenpuu on mukaansatempaava ja nopealukuinen kirja. Sen juoni etenee vauhdilla, mutta ei paljasta liikaa kerralla. Tosin se aiheuttaa hiukan jo äsken mainitsemaani vaivaa, eli alussa annettuja vihjeitä ei enää muista silloin kun ne voisi ymmärtää, mutta kolmososan vähemmän monimutkaisen juonen takia vaiva ei ole tässä osassa niin vakava kuin ensimmäisessä ja toisessa.

Lumikin elämässä kaikki on viimein kohdallaan. Hän on löytänyt suloisen ja mukavan poikaystävän, Sampsan, hänellä on pääosa koulun Lumikki -näytelmässä ja vaikka perhesuhteet ovat yhtä kireällä kuin aina, elämä tuntuu luistavan. Tietysti tämä kaikki on liian hyvää ollakseen totta: Lumikin elämän suuri rakkaus Liekki tekee paluun ja samaan aikaan Lumikki saa nimettömän uhkauskirjeen. Äkkiä hän ei ole turvassa missään, ei omalta menneisyydeltään sen paremmin kuin vainoojaltaankaan.

Musta kuin eebenpuu on todella jännittävä ja koukuttava kirja. Mysteerin kerrokset niin senhetkisessä tilanteessa kuin Lumikin menneisyydessä avautuvat hitaasti, vähän kerrallaan, niin että lukija saa itsekin tajuta asioita. Tämäkin teos kärsi jonkin verran kerronnallisesta ylätyylisyydestä, mutta ei niin paljon kuin sarjan toinen osa. Myös toisessa osassa alkanut voimakas seksuaalinen vire sai jatkoa tässä kirjassa. Kerronta on todella aitoa ja iholle tulevaa... hahmot jollain tapaa äärimmäisen inhimillisiä ja niin uskottavia. Pidin kauheasti Sampsan pikkusiskosta:) Myös Lumikki -tulkinta kuulosti todella vaikuttavalta, sellaiselta jonka teossa olisin itsekin mielelläni mukana.

Musta kuin eebenpuu ei aivan yllä Valkea kuin lumen tasolle, mutta on ehdottomasti paljon parempi kuin Punainen kuin veri, joka ainakin minulle kärsi uskottavuusongelmista. Tästä voi toki olla montaa mieltä.

Neljä tähteä.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu. Tammi, 2014. S. 192.



Täytyy vielä mainita erikseen kansigrafiikoista, jotka ovat todella kauniit ja sopivat hienosti kirjoihin. Onnitteluni piirtäjälle!

Oman hyllyn unohdetut: Chronicles of Avonlea

Ei ole ensimmäinen kerta, kun puhun L. M. Montogomerystä tässä blogissa, eikä varmasti viimeinen. Erinäisten tyttökirjavaiheiden aikana olen tullut ostaneeksi joitain hänen suomentamattomia teoksiaan englanniksi, mutta ollutkin sitten vielä liian nuori ja englantia-osaamaton ymmärtääkseni niitä, ja niin ne ovat vain jääneet hyllyyni olemaan. Tämä oli siis mainio tilaisuus tehdä asialle jotain!

Valitsin ensimmäiseksi lukemattomaksi omaksi kirjakseni Montgomeryn novellikokoelman Chronicles of Avonlea, joka sijoittuu Anna -kirjoja lukeneille tuttuihin maisemiin, kuten Avonleaan, Spencervaleen ja Carmodyyn. Myös tuttuja nimiä vilahtelee, ja jopa Anna itsekin on sivuhenkilönä kahdessa tarinoista - yhtä ihastuttavana kuin aina. Kirja koostuu siis kahdestatoista lyhyehköstä tarinasta, jotka ovat kaikki todella suloisia, hauskoja ja sympaattisia, ja ainakin Montgomeryn tyyliä laajemmin tuntevalle ennalta-arvattavia. Minua tämä ei tosin häirinnyt. Uskonto oli aiempaan tapaan suuressa roolissa varsinkin kahdessa tarinoista, mutta minua ei tämäkään häirinnyt. Sehän kuuluu ajankuvaan.

Jos sanoisin muutaman suosikkitarinan, niin ehkä Each In His Own Tongue ja Quarantine at Alexander Abraham's. Muutkin kertomukset olivat kyllä taattua laatua ja kokonaisuudessaan kirja oli nautittava kokemus. Englanti on hiukan vanhahtavaa mutta aivan ymmärrettävää - olisin siitä varmasti jo aiemminkin selviytynyt. Ainut asia mikä hiukan vaikeutti kirjan lukemista oli hyvin kapeat marginaalit, eli käytännössä sormia oli pidettävä koko ajan tekstin päällä.

Neljä ja puoli tähteä
L. M. Montgomery: Chronicles of Avonlea. Bantam Books, 1993 (ensipainos 1943). S. 183

Koska teen haastetta yhteistyössä Libertén kanssa, linkkailemme aina toistemme vastaavat postaukset omiimme. Täältä voitte siis lukea hänen ensimmäisen Oman hyllyn unohdetut -postauksensa.

Kaksi kirjaa, kaksi Tyhmää Tyttöä ja Lauren Oliver

Tämä ja seuraava postaus ovat sarjassamme "kävin kirjastossa". Kävin siis kirjastossa ja jotenkin siellä onnistui olemaan todella paljon kirjoja, joita olen pitkään etsinyt enkä mistään löytänyt, joten lainasin tietysti ne kaikki. Tässä kaksi ensimmäistä.

Delirium -trilogian päättävä Requiem: rakkaus palaa erosi edeltäjistään eniten siinä, että Lenan kertojakaveriksi oli lisätty hänen paras ystävänsä Hana. Muuten kirjassa ei ollut mitään erityisen uutta tai yllättävää... Lena on edelleen Tyhmä Tyttö ja nyt hänellä on edessään valintoja roppakaupalla, kun ihailijoita on kumpaankin käteen, perhesuhteet vaivaavat ja kapinalliset kokoavat joukkoja lopullista hyökkäystä varten. Hana sen sijaan esittää uudenlaisen näkökulman tarinaan: hänet on parannettu, hän on menossa naimisiin uuden pormestarin kanssa ja elää suojattua ja rikasta elämää hajoavassa maailmassa. Jokin Hanan menneisyydessä kuitenkin kiusaa häntä eikä anna hänen valmistella rauhassa naidun naisen elämäänsä.

Minusta Hanan osuudet olivat paljon kiinnostavampia kuin Lenan osuudet - Lauren Oliver ei kai ole onnistunut kehittämään häntä hahmona niin paljon, että hän olisi jaksanut pysyä kovin kiinnostavana enää tässä viimeisessä osassa. Kirja oli kyllä mukaansatempaava, mutta olen äärimmäisen kiitollinen että Oliver on luopunut tavastaan lopettaa joka ikinen luku cliffhangeriin, koska se on minusta oikeasti aika ärsyttävää (ja sitä paitsi Neiti Etsivä teki sen jo). Osa luvuista oli miellyttävän lyhyitä, osa taas normaalipituisia (miellyttävän lyhyellä meinaan alle sivun tai korkeintaan parin sivun pituista, mitä on helppo lukea joutessaan pienen hetken). Tarinan lopetus jäi avoimeksi, mistä pidin paljon, mutta aivan loppulauseissa on hiukan liikaa yrittämisen makua - kuin se olisi haluttu saada kuulostamaan mahtavan vaikuttavalta ja osa tästä pyrkimyksestä paistaa läpi - se ei siis ole täysin luonteva, vaikka viesti on hieno.

Yhteenvetona: hieman ärsyttävä, ei niin hyvä kuin olisi voinut olla, mutta nopealukuinen ja kiinnostava.

Requiem merkitsee kuolleiden kunniaksi pidettyä jumalanpalvelusta tai sävellettyä musiikkiteosta.

Kolme ja puoli tähteä
Lauren Oliver: Requiem: rakkaus palaa. WSOY, 2013. S. 335. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Requiem samana vuonna.

Mukaani tarttui kirjastosta siis Requiemin lisäksi toinenkin Lauren Oliverin kirja, hänen esikoisteoksensa Kuin viimeistä päivää. Muistan ihmetelleeni sitä kirjakaupassa sen ilmestymisestä lähtien ja kun se nyt oli saatavilla, otin sen. Se oli todella kiinnostava lukukokemus.

Kuin viimeistä päivää kertoo Samanthasta, joka kuolee yllättäen auto-onnettomuudessa matkalla bileistä kotiin. Hän herää kuitenkin seuraavana aamuna - vain huomatakseen, että aamu ei olekaan seuraava, vaan hänen kuolinpäivänsä aamu uudestaan. Seitsemän kertaa Samantha herää kuolinpäiväänsä ja seitsemän kertaa hän joutuu tekemään erilaisia ratkaisuja ja selvittämään kuolemaansa liittyviä mysteerejä voidakseen lopulta jatkaa eteenpäin.

Asetelma on todella kiehtova. Sam on koulun suosituimman porukan jäsen, mutta näin ei ole aina ollut, ja päivien kuluessa hänen ja muidenkin hahmojen menneisyydestä paljastuu yhä raaempia yksityiskohtia. Kirja käsittelee älykkäästi nuorten elämään liittyviä ilmiöitä kuten suositummuutta, perhesuhteita, ystävyyttä, kiusaamista, rakkautta ja seksiä. Vaikka Sam on alussa äärimäisen Tyhmä Tyttö, hän kasvaa seitsemässä päivässä huomaamaan itsestään ja elämästään asioita, joille hän on ollut aiemmin sokea tai joista hän on päättänyt olla välittämättä.

Minulla on niin paljon asioita mielessäni, etten osaa panna niitä mihinkään järkevään järjestykseen... Noh. Kun sanoin, että kirja käsittelee nuorten elämää älykkäästi, niin se on totta, mutta kielen osalta mukana on paljon ylimääräistä yrittämistä, mikä aiheuttaa lukijassa syvää myötähäpeää. Syytän tästä kuitenkin suomentajaa enkä niinkään kirjalijaa. Takakansiteksti mainostaa kirjan olevan "2000 -luvun nuorten elämästä ja nuorten kielellä" ja voih. Kärsin tästä kammottavan teennäisestä ja vanhentuneesta muka-nuorisokielestä läpi kirjan, mutta olen valitettavasti jo palauttanut sen. Yritän kuitenkin muistella joitain esimerkkejä... ainut mitä näköjään kykenen muistamaan on, ettei kukaan ei sano "seukata" ala-asteen jälkeen - paitsi tässä kirjassa kyllä. Suomennoksessa oli muitakin fiboja, kuten "Ilman hanskaa ei tipu lempeä", jota Samin ystävä Elody toisteli. Päättelin, että tämän on täytynyt olla alun perin "No glove, no love", joka on lyhyt ja ytimekäs iskulause ja sen olisi voinut suomentaa huomattavasti paremmin. En ole myöskään varma, pidänkö nimestä... se oli alun perin Before I Fall, mutta tavallaan ymmärrän suomentajan tarpeen käyttää näinkin osuvaa sanontaa. Alkuperäinen vain heijastuu kirjan sisältöön älykkäämmin, usko tai älä.

Kuin viimeistä päivää koostuu enimmäkseen Samin päivistä, mutta väleissä on hänen "haudantakaisia" pätkiään, joissa jotenkin selitetään tapahtumia. Ne ovat monesti kiinnostavia ja laittavat ajattelemaan asioita. Kirjan alku on hieman hidas, varsinkin ensimmäinen ja toinen päivä, mutta niiden jälkeen juoni saa potkua ja teoksesta tulee todella kiinnostava. Tunnelma muuttuu loppua kohden surullisenhaikeaksi, mutta se sopii kuvaan. Hetken pelkäsin, että Oliver pilaa kirjan lopun kokonaan, mutta sitäkään virhettä hän ei onneksi tehnyt. Loppu piirtää lisäksi hienon ympyrän alussa mainittuihin asioihin. Taitava kuvailu ja erilaisten tunteiden käsittely tulee iholle ja panee lukijankin miettimään kuolemaa, kuinka äkkiä ja nurkan takaa se voi tulla, kuinka siihen ei välttämättä saa valmistautua ja kuinka toista mahdollisuutta ei tule.

Suosittelen vahvasti Kuin viimeistä päivää. Se on enemmän kuin tyhmä nuortenkirja ja todella antoisa lukukokemus.

Neljä ja puoli tähteä (kamalasta suomennoksesta huolimatta).
Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää. WSOY, 2010. S. 412. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Before I Fall samana vuonna.