Stalkkereita ja seksipositiivisuutta: Jack of Hearts (And Other Parts)

L. C. Rosen: Jack of Hearts (And Other Parts). Lukenut Drew Caidan. Penguin Books Ltd, 2018. Kesto: 8 h 10 min

Tämän kirjan valitsin lähes pelkästään nimen perusteella, sillä se on mielestäni hauska, kekseliäs ja herättää heti kiinnostuksen. Olin kyllä myös kuullut, että kirja on homo, joten se luonnollisesti lisäsi kiinnostustani noin 100%.

Joka maanantai Jack kuuntelee tyttöjen ja poikien vessoja yhdistävän ilmastointikanavan läpi, mitä koulun juorumylly kertoo hänen edellisen viikonlopun seikkailuistaan. Kun hänen ystävänsä Jenna tarjoaa hänelle mahdollisuutta alkaa pitää kysymyspalstaa seksistä, suhteista ja identiteetistä suositulla uutissivustollaan, Jack päättää ottaa tarinat itsestään omiin käsiinsä. Kysymyksiin vastaaminen on hauskaa ja tuo hänelle uudenlaisen vapauden tunteen. Se ei kuitenkaan kauan kestä, sillä hänen lokeroonsa on alkanut tipahdella pinkkejä origameja, joiden sisään kirjoitettujen nimettömien viestien sävy muuttuu nopeasti kummallisesta rajoittavaksi ja sitten uhkaavaksi.

Tämä kirja herätti minussa paljon vahvoja tunteita. Sekä hahmot että tunnelmat ovat erinomaisesti kirjoitettuja, ja tuntuvat aitoudessaan välillä iholla saakka. Jack on loistava päähenkilö, sillä hän tietää kuka on ja elää elämäänsä piilottelematta juuri sellaisena: feminiinisenä homopoikana, joka tykkää meikistä, bileistä ja seksistä, mutta ei tahdo sitoutua parisuhteeseen. Osioista, joissa Jack kirjoittaa kolumniaan, välittyy suorastaan ihailtava itsevarmuus ja itsetuntemus. Hänen nimeton stalkkerinsa ei kuitenkaan tahdo Jackin elävän elämäänsä tällä tavalla, ja stalkkeri-juonen edistyessä Jack tuntuukin kuin kutistuvan ja pakenevan kuoren sisään, jota hänellä ei aiemmin edes ollut. Se on sekä hirvittävää että hirvittävän todellista.

Jackin suurin heikkous ihmisenä (ei siis hahmona) on se, että hän vähättelee aina ongelmiaan ja hankalia tilanteitaan sanomalla "it could be worse". Tämä johtaa myös kirjan ärsyttävimpään aspektiin, eli siihen, että hän kieltäytyy kertomasta stalkkeristaan äidilleen tai muille aikuisille. Osin tämä on aiheellista, sillä Jackilla ei ole mitään syytä uskoa, että esimerkiksi hänen koulunsa rehtoria kiinnostaisi auttaa häntä, mutta äidilleen? Joka selvästi rakastaa häntä ja tekisi kaikkensa auttaakseen?? Jack ei tahdo häiritä äitinsä elämää ja päättää sen sijaan, että voi varmaankin elää elämäänsä tuntemattoman stalkkerin uhrina valmistumiseen asti. Halusin lyödä päätäni seinään. Kun on kyse lukiodraamasta, vakavakin asia kuten nimetön uhkailu ja kiristäminen on suhteellisen helposti selvitettävissä aikuisten avulla, mutta toisaalta tämä kuvastaa hyvin sitä, miten lukiolaisten mielessä kaikki on elämää suurempaa ja jos stalkkeri kieltää kertomasta aikuisille, niin vaihtoehtoja ei sitten varmaan ole.

Juonikuviona stalkkeri on sekä onnistunut että epäonnistunut. Onnistunut siinä mielessä, että Jackin takaperoinen kehitys stalkkauksen pahetessa on hyvin kirjoitettu, ja hänen ahdistuksensa ja tilanteen mahdottomuus ja pelottavuus välittyvät kirjasta käsinkosketeltavan hyvin. Epäonnistunut siinä mielessä, että stalkkerin henkilöllisyys on ennalta-arvattava: epäilin oikeaa ihmistä melkein alusta saakka. Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa unohdin epäilleeni kyseistä henkilöä, mutta jokin vihje pamautti epäilyksen takaisin juonta seuraavan aivojeni osan etualalle ja kun vihjeiden kertyessä rakensin keissiäni, se oli hyvin pitävä ja lopulta olinkin ollut koko ajan oikeassa. Tällaisissa mysteerikuvioissa melkein aina mieluummin yllättyisin.

Sitten muihin asioihin. Kuten jo mainitsin, Jack pitää seksistä, mutta ei tahdo romanssia. Kirjassa onkin paljon seksiä - ei eksplisiittisesti kuvattuna, mutta selväksi tulee, mitä tapahtuu. Jack myös puhuu seksistä melko yksityiskohtaisestikin kolumneissaan. Tämä on mielestäni hieno juttu, sillä seksipositiivisuus ylipäätään on hyvä, ja homoseksin normalisointi erityisesti on hyvä. Kirjassa otetaan lisäksi erinomaisesti huomioon turvaseksin ja suostumuksen tärkeys, kuten myös se, että kaikkia seksi ei kiinnosta, ja sekin on ihan ok ja normaalia. Kaikin puolin seksin käsittely tässä kirjassa on mielestäni A+ ja soisinkin mahdollisiman monen teinin lukevan tämän jo vain sen takia.

Jackin kolumnit luovat kirjaan rytmin ja niissä tulee esiin monia kirjan tärkeimmistä viesteistä, kuten yllämainittu turvaseksin ja suostumuksen tärkeys. Kolumneissa käsitellään monipuolisesti myös omien rajojen tunnistamista ja kommunikoimista. Lisäksi Jack kirjoittaa erinomaisen call-outin heteroiden homoihin kohdistamasta fetisismistä ja mikroaggressioista. Kaiken kaikkiaan kolumnit ovatkin ehkä kirjan parasta antia.

Lopuksi täytyy vielä sanoa siitä, miten kirjassa käsitellään stereotypioita. Jack on hyvin stereotyyppinen homopoika ja tietää sen kyllä, mutta sellainen hän on ja se on hänen juttunsa! Hänen ex-poikaystävänsä ei kuitenkaan arvosta Jackin hinttarimeininkiä vaan sanoo, että Jack vaikeuttaa tasa-arvon tavoitteiden saavuttamista. Arvostin todella paljon sitä, miten tätä asiaa pohditaan ja millaiseen lopputulokseen sen tiimoilta kirjassa tullaan. Ja jottei nyt kenellekään jää epäselväksi, niin mielipiteeni on: alistettu ryhmä ei ikinä ole enemmistölle velkaa sitä, että he sopeutuisivat enemmistön asettamaan muottiin siitä mitä on olla "oikeanlainen homo" tms. Jokainen saa olla oma itsensä juuri sillä tavalla kuin on, ja on yhteiskunnan tehtävä hyväksyä se ja tehdä kaikille tilaa.

Drew Caidan lukee kirjan ja antaa Jackille äänensä kunniamaininnan veroisesti. Kuulen edelleen äänen sävyt ja painot päässäni kun mietin tätä kirjaa, ja Caidanin esityksen kuunteleminen oli suuri ilo.

Neljä tähteä

Synkkä, synkempi, synkin: A Line in the Dark

Malinda Lo: A Line in the Dark. Dutton Books, 2017. S. 281

A Line in the Dark on niitä kirjoja, joiden kansikuva välittää täydellisesti kirjan tunnelman. Vaikka kuva itsessään ei ole tummasävyinen, siitä tulee kuitenkin aika hyytävä fiilis, ja juuri sellainen tämä kirja on. Kun ajattelen sen värimaailmaa, mieleeni tulee talven harmaa, väritön maisema, punainen mehuroiske valkoisella peitolla, sarjakuvaruutujen toisiaan vasten loistavat värit. Mutta näiden mielikuvien seurana on selkäpiitä kylmäävä tunne.

Jess on salaa rakastunut parhaaseen ystäväänsä Angieen, ja on varma, että jonain päivänä Angie ymmärtää hänen tunteensa - kunnes rikas, yksityiskoulua käyvä Margot astelee heidän elämäänsä ja saa Angien pään pyörälle kaikilla parhailla (tai pahimmilla) tavoilla. Jessin ja Angien välit viilenevät kun Angie alkaa viettää aikaa Margotin ja tämän rikkaiden ystävien kanssa, ja Jess kääntyy sarjakuvamaailmansa puoleen lohtua hakiessaan. Tyttöjen korjaillessa välejään Jessistä alkaa näyttää, että Angie on liian syvällä Margotin maailmassa selviytyäkseen ulos vammoitta, mutta ei hätää: Jess on aina rajan toisella puolella valmiina ottamaan Angien kiinni, kun tämä kaatuu.

A Line in the Dark on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen on Jessin minäkertoja-näkökulmasta, toinen kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Jess ei ole erityisen kiva tyyppi tai hahmo, josta on helppo pitää, ja niinpä kirjaan sisään pääseminen kesti minulla useamman kymmentä sivua. Harkitsin kesken jättämistä 60:n sivun kohdalla, mutta päätin Libertén kehotuksesta lukea sivulle 100 asti, ja uudelleenarvioida siellä. Siihen mennessä olin jo saanut käsityksen siitä, millaista kirjaa luin, ja halusin lukea loppuun saakka.

Siitä huolimatta, että juonen tärkeä liikkeellepanija on Angien ja Margotin romanssi, tämä kirja ei ole missään nimessä romanttinen. Jess on kateellinen, omistushaluinen, pakkomielteinenkin ystävä, ja lukijoina näemme Margotin ennen kaikkea Jessin silmien läpi. Jessillä itsellään ei kirjassa ole romanttista juonta, eikä sellaiselle kyllä olisi aikaa eikä paikkaakaan. Jos siis romantiikka ei ole juttusi, mutta hahmovetoinen tunnelmakirjallisuus on, pidät varmaan tästä. Tunnelmaa tässä kirjassa nimittäin riittää. Kuten jo alussa sanoin, kirja jätti hyvin vahvoja mielikuvia niin visuaalisesti kuin emotionaalisesti. Erityisesti kirjan ensimmäisen puoliskon viettäminen Jessin hieman häiriintyneessä ajatusmaailmassa jättää jälkensä.

Juonessa on... heikkoutensa. Osasyy kertojan vaihtamiselle kirjan puolivälissä tuntuu olevan se, että loppupaljastusta ei voisi pitkittää loppuun saakka jos kerronta pysyisi Jessin päässä, mikä mielestäni tekee juonesta hieman ohuen. Toisaalta kuitenkin pidän kertojan vaihdoksesta, sillä Jess ei tosiaan ole henkilö, jonka päässä halusin viettää yhtään enempää aikaa kuin oli pakko. Itse asiassa toisen osan kerronta oli paitsi miellyttävämpää, myös mielenkiintoisempaa luettavaa. Iso osa toisesta osasta kerrotaan asiakirjamuodossa (spoilereiden välttämiseksi en nyt spesifioi tarkemmin, minkälaisesta asiakirjasta on kyse). Ehkä siksi minua ei siis älyttömästi häirinnyt se, että juonta tällä lailla pitkitettiin. Kokonaisuus joka tapauksessa pysyy kasassa, ja loppuratkaisu ei ole liian ennalta-arvattava.

Tämä on siis kirja queer tytöistä, joka ei millään lailla keskity siihen, että he ovat queer - näin nyt vain sattuu olemaan, ja juoni käsittelee aivan muita asioita. Tällä mielestäni vältetään se, että kirjassa annettaisiin ymmärtää, että queer tytöt ovat järjestään ikäviä ihmisiä. Vaikka tässä nimenomaisessa kirjassa nyt onkin vähän tällainen tilanne, ja varmaan sen joku niin onnistuu lukemaan, niin minusta nämä piirteet olivat kirjan hahmoissa ennemminkin rinnakkaisia kuin korreloivia. On myös tärkeää näyttää, ettei seksuaalivähemmistöön kuuluminen tee kenestäkään automaattisesti hyvää tyyppiä. Lisäksi on sanottava, että Jess tulee alempiluokkaisesta aasialaisamerikkalaisesta perheestä, mikä tuo kirjaan hyviä intersektionaalisuuden elementtejä.

Hahmot ovat monipuolisia ja ikävyydessäänkin aidon oloisia. Ehkä parasta niin hahmosuunnittelussa kuin kirjassa muutenkin on kuitenkin Jessin sarjakuva, jota hän piirtää läpi tarinan, luoden rinnakkaisuuksia elämänsä ja piirrostensa välille. Fantasiamaailma, johon Jessin sarjakuva sijoittuu, on kiinnostava, ja sarjakuva tuntuu sitovan Jessin oman elämän kohtauksia toisiinsa, välillä ennakoiden, välillä jälkiviisaasti ihmetellen. Sarjakuvan tekeminen myös näyttää Jessistä itsestään pehmeämmän, samastuttavan puolen, mitä tarina kipeästi kaipaa, jotta Jess ei ole vain katkera, ikävä tyyppi.

Kolme ja puoli tähteä

The Breakfast Club murhalla höystettynä: One of Us Is Lying

Karen M. McManus: One of Us Is Lying. Penguin Books, 2017. S. 358

Kirjan etukannessa lukee: "Nörtti. Urheilija. Rikollinen. Prinsessa. Murha." Takakannessa lukee: "Viisi opiskelijaa kävelee jälki-istuntoon. Vain neljä poistuu hengissä." Tietenkin assosiaatio 80-luvun teinielokuvaan The Breakfast Clubiin on väistämätön ja nopea, mutta mitäpä tarinaa ei pieni murha parantaisi? Tiesin, että tahdon lukea One of Us Is Lyingin heti kun kuulin siitä.

Koulun älykkö Bronwyn, paha poika Nate, baseball-tähti Cooper, prom-prinsessa Addy ja ulkopuolinen Simon, epätodennäköinen joukko yhdessä, löytävät itsensä jälki-istunnosta eräänä syysiltapäivänä. Kesken jälki-istunnon Simon saa allergisen reaktion juomastaan vedestä ja kuolee. Se jättää neljä muuta opiskelijaa epäilyksen alle, ja pian selviää, että heillä kaikilla on salaisuuksia, jotka he haluaisivat pitää itsellään, mutta jotka uhkasivat paljastua Simonin pitämässä About That juorusovelluksessa. Kaikki vakuuttavat syyttömyyttään, mutta jonkunhan on pakko valehdella, eikö?

Tämä on niitä kirjoja, joita on vaikea arvioida paljastamatta liikaa. Yritän kuitenkin sanoa jotain yleisesti, ja lisää spoilerivaroituksen alla.

Kirjan hahmot ovat erinomaisia. Kaikilla neljällä epäillyllä on oma kertojanäänensä, mikä päästää lukijan tutustumaan heihin intiimisti ja oppimaan heistä muutakin kuin sen stereotypian, jolle heidän hahmonsa perustuu. Kaikissa on jotain muutakin, ja kaikki tuntuvat todella inhimillisiltä ja aidoilta. Erityisenä suosikkinani täytyy mainita Addy, joka aloittaa kirjan kynnysmattona ja nättinä tyttönä, mutta jonka kasvutarina on mieletön ja teki hänestä lopulta suosikkihahmoni koko kirjassa.

Juoni on mielenkiintoinen (luin koko opuksen 24 tunnissa), mutta ennalta-arvattava. Arvasin kaikkien salaisuudet sekä lopun ison paljastuksen paljon ennen kuin ne tulivat tekstissä esiin. Tämä teki lukemisesta vähän tylsää - olisin paljon mieluummin yllättynyt - mutta juoni kantoi kuitenkin riittävästi. Loppu oli hieman turhan rusetilla yhteen sidottu nätti paketti minun makuuni, mutta toiset tykkäävät sellaisesta. Omasta puolestani saisi jäädä hieman enemmän langanpätkiä tuuleen heilumaan.

Spoiler-varoitus
Ensinnäkin täytyy puhua Cooperista, jonka salaisuus on se, että hän on homo. Tätä... ei käsitelty parhaalla mahdollisella tavalla. Arvasin totuuden kyllä hyvin aikaisin, sillä Addyn salaisuus oli jo, että hän oli pettänyt poikaystäväänsä, joten toinen hetero pettämisskandaali olisi ollut mielikuvituksetonta ja tylsää. Lisäksi Cooperin salaisuuden paljastamista viivytettiin todella pitkälle kirjaan, mistä sai vaikutelman, että tulossa oli jotain todella dramaattista. Siitä, kannattaako hahmon seksuaalisuutta käyttää tällaisena shokkielementtinä ja yllätysjuonenkäänteenä, voi olla montaa mieltä. Itse en ole suuri fani. Vaikka olinkin tyytyväinen, että olin ollut oikeassa Cooperin salaisuudesta, se olisi mielestäni kannattanut tuoda esiin paljon rauhallisempaan tyyliin.

Muuten Cooperin kokemus on mielestäni hyvin kirjoitettu ja hänen syynsä kaapissa pysymiseen ovat oikeita ja uskottavia. Mistä pääsemmekin ikuiseen valituksen aiheeseeni, eli outtaamiseen. Cooper outataaan poliisitutkinnan yhteydessä, ja vaikka tämä ei mielestäni ollut huonoin mahdollinen tapa outata hahmo - siinä oli järkeä juonen kontekstissa ja se tuntui aidolta - olen kuitenkin lähtökohtaisesti tätä juonenkäännettä vastaan. Toisaalta taas kohtaus, jossa Cooper tulee kaapista perheelleen, on sydäntäsärkevän aito, ja tekee monille varmasti hyvää nähdä oman kokemuksensa kaltainen kohtaus paperilla. Ja loppukirjan ajan Cooper saakin sitten olla onnellinen poikaystävänsä kanssa, mitä tietenkin arvostan.

Toiseksi täytyy puhua mielenterveydestä. Tässä paljastan, kuka on kirjan murhaaja, eli jos luit äskeisen, mutta et tahdo tietää, hyppää nyt alaspäin spoilerittomalle alueelle. Kirjassa siis mainitaan, että Simonilla sekä hänen ystävällään Janaella on masennus. Simonin masennus teki hänestä itsetuhoisen, ja hän halusi aiheuttaa samaa vahinkoa kuin kouluampuja, mutta "paremmalla" tavalla, eli tappamalla itsensä ja lavastamalla sen murhaksi. Tämän voi lukea mielenterveyttä stigmatisoivana juonenkulkuna. Itse luin sen enemmänkin tyyliin "Simon on masentunut ja on siksi itsetuhoinen, lisäksi Simon on kamala ihminen ja tahtoo pahaa muille, eivätkä nämä asiat liity toisiinsa". Tämä oli kuitenkin minun tulkintani, eikä niinkään erityisesti kirjassa painotettu versio, joten juonikulku on helppo lukea niin, että Simonin masennus teki hänestä kamalan ihmisen, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Tilanne ei siis ole ideaali.

Spoilerit ohi

Tässä kirjassa oli myös yksi harvoja hetkiä, kun huomasin shippaavani heteroparia. Heidän suhteensa on söpösti kirjoitettu ja tervehenkinen, ja oikeasti tykkäsin siitä. Kuten sanottu, Addy ja hänen kehityskaarensa oli kuitenkin suosikkini, ja kaiken kaikkiaan tässä kirjassa parasta olivat hahmot: juoni tuntui selkeästi kakkoselta. En tiedä, onko se hyvä asia kirjassa, jonka vedon pitäisi juonikuvauksen perusteella perustua juurikin juoneen, mutta näin asia nyt oli.

Kolme ja puoli tähteä

Mitähän taas tuli luettua? The Poison Tree

Erin Kelly: The Poison Tree. Hodder and Stoughton, 2009. S. 340.

HelMetin 2015 -vuoden kirjahaasteessa minua pitkään vaivannut kohta on numero 35, "Kirja kirjailijalta jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla". Nimikirjaimeni, EK, eivät ole tulleet spontaanisti mistään vastaan, ja K on kirjaimena sen verran harvinaisempi muissa kielissä kuin suomessa, etten oikein tiennyt, mistä aloittaa etsintäni. (Kotimainen kirjallisuus kuuluu repertuaariini suhteellisen harvoin, kuten ehkä olette huomanneet.) Eräänä päivänä alkuvuodesta olin kirjastossa lukemassa tenttiin, ja lempilukupaikkani on englanninkielisen fiktion vieressä. Tajusin katseeni nostaessani, että voisin poiketa K-hyllyn kautta, ja katsoa tärppääkö mikään. Erin Kelly oli ainut K-hyllyn kirjailija joka jakoi myös etunimeni nimikirjaimen, ja hänen kirjansakin kuulosti kiinnostavalta.

Viimeistä yliopistovuotta seuraavan kesän häämöttäessä kielinero Karen Clarke tapaa näyttelijälupaus Biba Capelin. Biba, joka asuu pohjoislontoolaisessa talossa isoveljensä Rexin ja vaihtuvan ystävävalikoiman kanssa, on hyvin omalaatuinen persoona. Villit juhlat, vapaa elämäntyyli ja Biban vastustamaton viehätysvoima vievät Karenin mukanaan, mutta kesä ei kestä ikuisesti. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä seuraa pitkästä ilosta.

Sydämessäni on paikka mysteereille ja trillereille, joten otin kirjan ilman muuta mukaani. Varsin nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että hyvältä kuulostava juoni oli ainut hyvä asia tässä kirjassa. Ja sitä se kyllä oli, se on myönnettävä - juoni siis, se oli varsin kelvollinen. Jännitys pysyy yllä, kun tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa (90-luvun villiä kesää ja Karenin elämää 10 vuotta myöhemmin, samaisen kesän seurausten kanssa) ja lukija saa pikku hiljaa koota tapahtumien palapeliä mielessään kasaan. Loppuun on jätetty muutama todella hyvä yllätys-juonenkäänne, joita en osannut odottaa, ja jotka kantavat tarinaa viimeisille sivuille saakka. Trillerinä A Poison Tree on siis aivan lukukelpoinen - en vain pitänyt sen mistään muista osista.

Kirja tuntuu niin sanotusti laittavan raksit kaikkiin vääriin ruutuihin. Karenin ja Biban suhde on queerbaitingin sanakirjamääritelmä (annetaan vahvasti ymmärtää, että tarinassa on muodostumassa ei-hetero parisuhde, kunnes vedetäänkin jarrut pohjaan viime hetkellä, hyvin kirjaimellisesti). Enkä edes puhu yksittäisestä kohdasta tekstissä, vaan tämä piirre nousee esiin toistuvasti. Lisäksi teksti ilmaisee toistuvia negatiivisia tunteita ja ajatuksia lihavia ihmisiä kohtaan, toksinen maskuliinisuus odottaa joka nurkan takana, ja vammaistenkaan kaltoinkohtelulta ei säästytä. Tämä kaikki teki kirjan lukemisen todella uuvuttavaksi, enkä oikein voi sanoa suosittelevani sitä kenellekään, sillä kuka nyt tällaista roskaa tahtoisi lukea?

Vielä sananen hahmoista. Karen on kliseinen good-girl-gone-bad, joka löytää manic pixie dream girl -ystävänsä avulla huumeiden ja juomisen ihmeellisen maailman ja alkaa halveksia entisen elämänsä vakautta, akateemista menestystä ja vanhoja ystäviään. Biba on tietenkin kyseinen MPDG, ja koko hänen hahmonsa voi tiivistää sanaan HUOH. Ainut asia josta kirja saa Biban suhteen pisteitä on se, että lopulta Karenkin alkaa nähdä Biban sellaisena kuin hän todella on - vaarallisena, arvaamattomana, välinpitämättömänä narsistina. Rex on läsnä ilmeisesti lähinnä vakuuttelemassa lukijoille Karenin heteroseksuaalisuutta ja ottamassa juonen painon harteilleen? En ole ihan varma.

Kaksi tähteä

Jo alussa mainittu kohta HelMet 2015 -haasteesta, sekä yksi kohta 2018-haasteesta.

Kelvollinen ryöstötarina: Heist Society

Ally Carter: Heist Society. Orchard Books, 2011. S. 332

Poimin Heist Societyn mukaani sillä eräällä kirjastoretkellä, kun ei pitänyt lainata mitään. Jotenkin jännästi kuitenkin kävi niin, että näin sanan "heist" kirjan nimessä ja olin heti myyty. Olen heikkona hyville ryöstötarinoille, se myönnettäköön. Katsokaa vain arviotani vaikkapa Six of Crowsista.

15-vuotias Kat on kävellyt ulos rikollissukunsa elämäntavasta ja tahtoo aloittaa normaalin elämän. Hänen yrityksensä hankkia kelvollinen koulutus katkeaa kuitenkin lyhyeen, kun hänet potkitaan pois koulusta rikkeestä, jota hän ei tehnyt, ja syykin sille selviää pian: Katin isä on pulassa. Hänen epäillään varastaneen maailman vaarallisimman miehen henkilökohtaisista kokoelmista viisi taulua, ja jos taulut eivät palaudu omistajalleen kahden viikon kuluessa, on Katin isä mennyttä. Isä vakuuttaa syyttömyyttään, ja niinpä Katille jää yksi vaihtoehto: selvittää, kuka taulut todella varasti, ja varastaa ne takaisin.

Tuntuu, että Heist Societyn jokaista positiivista asiaa seuraa aina mutta. Kirja on ehdottomasti nopealukuinen ja viihdyttävä, mutta ei lainkaan niin mukaansatempaava ja kiehtova kuin kunnon ryöstötarinan pitäisi olla. Kirjan pääryöstö on jännittävä ja hienosti toteutettu, mutta siihen pääsemisessä vetkutellaan liikaa. Kirjan hahmojen kaarti on hauska, mutta kaikki hahmot ovat melko yksipuolisia ja päähenkilö on todella mitäänsanomaton.

En edes oikein tiedä, mitä muuta sanoisin. Koko kirja on niin keskiverto, ettei siitä tunnu riittävän asiaa edes muutaman kappaleen arvioon. Kirjalla on hetkensä, etenkin loppupuolella, kun suureen ryöstöön valmistaudutaan ja sitä toteutetaan, mutta enimmäkseen siinä ei ole mitään kovin ihmeellistä. Vähän niinkuin kansitaidekin: ihan kiva kuva, mutta ei anna kovin korkeita odotuksia kirjan laadusta.

Mielenkiintoisinta Heist Societyssa lienee sen maailmanrakennus, joka on huolellista, ja rikollispiirien tarustoa on sidottu kiinnostavasti mukaan kirjan juoneen. Sen sijaan taustatarina jää heikoksi: esimerkiksi siihen, miten Kat hankki hienostokoulupaikkansa, viitataan kyllä moneen kertaan, mutta varsinaisesti sitä ei selitetä, ja tämä ärsytti minua. Jos taas plussia mietitään, niin kirjan pakollinen romanssiosuus on hoidettu hyvin hienovaraisesti eikä se vie huomiota itse juonelta.

Kolme tähteä

Kaksi kohtaa HelMetin 2018-haasteesta

Toisen hyllyn aarteet: Nukkumatti

Lars Kepler: Nukkumatti. Tammi, 2013. S. 529. Ruotsinkielinen alkuteos julkaistu nimellä Sandmannen vuonna 2012.

Liberté kirjoittaa: "Sain tämän kirjan lainaksi mutama kesä sitten ja otin sen mukaani vierailulle sukulaisten luo. Pidin kirjasta ainakin silloin ja luin sen lähes yhdeltä istumalta. Minulle jäi elävästi mieleen, kuinka karmea ja pelottavakin kirja ajoittain oli. Annoin Nukkumatin Ereitalle luettavaksi, sillä kriteerinä oli "jotain aikuisempaa" ja ainakaan tämä ei ole teinikirja. Criminal Mindsin ja muiden karmeuksien ystävänä myös arvostan lievää häiriintyneisyyttä. Ereitasta en ole niin varma..."

Pyysin tosiaankin luettavaksi jotain muuta kuin teinihömppää, ja tämän kirjan siis sain. Täytyy sanoa, etten ehkä ollut aivan niin vaikuttunut kuin toivoin olevani.

Talvisena yönä tukholmalaiselta rautatiesillalta löydetään hoipertelemasta mies, joka on julistettu kuolleeksi seitsemän vuotta sitten. Mikael Kohler-Frostia ja hänen siskoaan Feliciaa on pidetty pahamaineisen sarjamurhaaja Jurek Walterin uhrina, mutta Walter on elinikäisessä vankeudessa suljetulla oikeuspsykologisella osastolla, jossa häntä pidetään vahvasti lääkittynä eikä hänelle sallita kontaktia kenenkään kanssa. Komisario Joona Linna on kuitenkin ollut alusta saakka vakuuttunut, että Walterilla oli apulainen, ja Mikaelin ilmestyttyä on selvää, että joku on pitänyt tätä ja Feliciaa hengissä. Mikaelin kunnon perusteella Felicialla ei ole enää paljon elinaikaa jäljellä ja päätetään, että on aika saada Walter puhumaan. Osastolle solutetaan Saga Bauer, tehtävänään selvittää Jurek Walterin aikeet ja pysyä salassa - edes oikeuspsykologisen osaston henkilökunta ei tiedä hänen olevan poliisi.

Jos juoni kuulostaa tuon perusteella monisyiseltä ja hankalalta, niin en edes päässyt vielä esittelemään kaikkia näkökulmahahmoja: Mikaelin, Joonan, Jurekin ja Sagan lisäksi kirjassa ovat merkittävissä osissa oikeuspsykologisen osaston virkaatekevä ylilääkäri sekä Mikaelin ja Felician isä. Mielestäni kirja olisi pärjännyt vähemmillä näkökulmahahmoilla, sillä suurin osa heistä on vastenmielisiä ja epäsamastuttavia lurjuksia, joita kohtaan minulla ei ole sympatiaa, eivätkä heidän häiriintyneen mielensä kammottavat ajatukset kiinnosta minua. En myöskään kokenut suurta yhteyttä poliiseihin, kuten Joona Linnaan tai Saga Baueriin, sillä toisaalta heidän elämänsä eivät saaneet minusta riittävästi huomiota, ja toisaalta huomio kiinnitettiin epäkiinnostaviin seikkoihin, kuten heidän rakkauselämäänsä. Voi olla, että Joonan ja Sagan parisuhteet olisivat kiinnostaneet minua enemmän, jos olisin lukenut aiemmat Joona Linnan elämästä kertovat kirjat, mutta itsenäiseksi tituleeratussa kirjassa ne olivat minusta tarpeettomia yksityiskohtia.

Henkilöt eivät siis ole tämän kirjan vahvuus, vaikka he kannattelevatkin melko monimutkaista juonta varsin kiitettävästi. Sen sijaan kirjan vahvuus on tunnelma. Keplerit luovat selkäpiitä karmivan sarjamurhaajatunnelman erinomaisesti heti ensi sivuilta, ja pitävät sitä yllä läpi kirjan. Toki lukijalle suodaan hengähdystauko silloin tällöin, mutta uhka on koko ajan läsnä. Oikeastaan karmeus kärsii lähinnä niissä kohdissa, joissa keskitytään liikaa erinäisten henkilöiden vastenmielisiin perversioihin tai muihin asioihin, jotka vievät huomion jännityksestä inhoon ja halveksuntaan. Sen lisäksi, että nämä osuudet tekevät hallaa kirjan tunnelmalle, en ole lainkaan vakuuttunut, että ne ovat erityisen tarpeellisia juonen kannalta.

Perversioihin ja tarpeettomiin yksityiskohtiin liittyen täytyy mainita yhdestä asiasta erityisesti: kirjassa puhutaan aivan liikaa naisten nänneistä. Nännit ovat normaali osa ihmisen anatomiaa, kaikilla on ne, mutta tämä kirja fiksautuu niihin todella kummallisesti ja aivan liikaa. Lisäksi kaikki hahmot, joiden nänneistä tässä kirjassa jauhetaan (eli kaikki naishahmot) ovat tietenkin satumaisen kauniita. Kaikkien naishahmojen ei tarvitsisi olla aina supermallien näköisiä, eikä heidän nänneissään sittenkään ole mitään niin ihmeellistä että se vaatisi erityistä mainintaa missään kohdin kirjaa, etenkin kun kyseessä on dekkari eikä eroottinen romaani.

Kirja etenee nopeasti huomattavasta pituudestaan huolimatta. Luvut ovat lyhyitä ja mukana on suhteellisen helppo pysyä. Dialogi on mielestäni järjestään kömpelöä ja huonosti kirjoitettua, ja ylipäätään kirjoitustyylistä välittyi tunnelma, että näitä kirjoja tuotetaan liukuhihnalta kiinnittämättä kauheasti huomiota kirjallisiin ansioihin. Kaikesta tämän arvion negatiivisuudesta huolimatta en kuitenkaan suinkaan inhonnut tätä kirjaa, mielestäni siinä vain oli paljon parannettavaa. Lajissan - siis kauhun suuntaan taipuvana dekkarina - se oli aivan kelvollinen.

Kaksi ja puoli tähteä

Yksi kohta HelMetin 2016 -haasteesta.

Liberté sai luettavakseen Boy Meets Boyn ja hänen arvionsa on luettavissa täällä.

#Queer52: Adaptation

Malinda Lo: Adaptation. Hodder Children's Books, 2014 (ensipainos 2012). S. 415

Useamman valituksentäyteisen arvion jälkeen pääsen viimeinkin kirjoittamaan kirjasta, josta oikeasti pidin todella paljon!

Reese ja David ovat matkalla kotiin väittelyturnauksesta, kun kaikki lennot lakkautetaan: linnut ovat tulleet hulluiksi ja lentäneet useiden koneiden moottoreihin aiheuttaen vakavia onnettomuuksia. Vuokra-autolla kotiin ajaminenkin käy kuitenkin vaikeaksi, kun teitä on suljettu käytöstä - ja etenkin siinä vaiheessa, kun he yöllä kolaroivat keskellä Nevadan aavikkoa. Herätessään syrjäisessä sotilassairaalassa kummallakaan ei ole juuri mitään muistikuvia kolarista tai sen ja heräämisen välisestä ajasta, mutta Reesen ja Davidin päästyä kotiin käy nopeasti selväksi, ettei kaikki heidän kehoissaan ole kuin ennen. Hämmennyksen lisäämiseksi Reese tutustuu hurmaavaan Amberiin, ja joutuu päätähuimaavan romanssin pyörteisiin, vaikka edelleen selvittelee tunteitaan myös Davidia kohtaan.

Biseksuaalinen päähenkilö! Amerikankiinalainen sivuhenkilö! Alieneita! Salaliittoteorioita! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Adaptationista löytyy näitä kaikkia, ja erinomaisella tavalla toteutettuna. Romanssi ja hahmojen tunne-elämä tasapainottavat hyvin tapahtumasta toiseen syöksyvää juonta, jonka parissa ei kirjan pituudesta huolimatta tule kertaakaan tylsää, eikä ennalta-arvattavuuskaan juuri vaivaa Lon tekstiä. Hänen otteensa avaruusolentoihin oli mielestäni kiinnostava ja raikas, eikä heistä paljastettu liikaa kerralla, vaan kirjan jälkeenkin he jäivät vielä vaivaamaan mieltä. Uudenlaiselle avaruusolioteorialle vastapainon tuottaa vanhat, varmasti suomalaisillekin tutut salaliittoteoriat Area 51:sta ja USA:n hallituksen hämäräperäisistä hankkeista siellä, joita Lo myös hyödyntää ja istuttaa tarinaansa kekseliäästi.

En yleensä ole kolmiodraamojen ystävä, mutta tätä kolmiodraamaa parantavat kaksi seikkaa: 1) tytön vaihtoehtoina on tyttö ja poika perinteisen kaksi poikaa -asetelman sijaan, ja 2) perinteisen kaksi poikaa -asetelman ärsyttävää nokittelua ei ole lainkaan, sillä Amber ja David eivät tunne toisiaan. Niinpä se ei oikeastaan tunnu kolmiodraamalta ollenkaan. Reesen pohdintaa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan ja suhteen kehittymistä Amberin kanssa kuvataan kauniisti ja aidosti, kuitenkaan väheksymättä tai tekemättä olemattomiksi hänen tunteitaan Davidia kohtaan, mikä ilahduttaa minua suuresti.

Adaptation on jännittävä, ilahduttava ja kaikin puolin mielenkiintoinen kirja jota on vaikea laskea käsistään. Olen myös juuri aloittanut sen jatko-osan, Inheritance, jonka varasin kirjastosta heti kun sain ensimmäisen kirjan loppuun.

Viisi tähteä.

Mystiikan ja logiikan liitto: Play Dead

Anne Frasier: Play Dead. Thomas & Mercer, 2014. S. 366. Tiedoston koko: 3723 KB

Ostin tämän e-kirjan jo pitkä aika sitten ja aloitinkin sitä, mutta silloisen kännykkäni akunkesto oli sen verran heikko, että kirja jäi kesken käytännöllisistä syistä. Kesällä kuitenkin löysin e-kirjat uudestaan, kuten ehkä olette jo huomanneet, ja pääsin palaamaan tämänkin opuksen pariin.

Savannahin poliisilaitosta kuohuttaa erikoinen epäkuolemien sarja. Ihmiset, jotka vaikuttavat kuolleilta, ovatkin hengissä - ainakin toistaiseksi. Etsivä Elise Sandbug ja hänen uusi parinsa David Gould, entinen FBI-agentti ja varsinainen ongelmatapaus, saavat tehtäväkseen ottaa kiinni murhaajan, mutta sitä varten heidän on sukellettava syvälle Savannahin menneisyyteen, sen juoruihin ja puolitotuuksiin, Elisen alkuperään, ja perinteisiin taikakeinoihin.

Play Dead on mukaansatempaavasti ja mysteeriä loppumetreille saakka ylläpitäen kirjoitettu dekkari - siis lajissaan erinomainen. Tapa, jolla tarinassa yhdistetään loogista poliisintyötä ja perinteistä, mystistä taikuutta on kiehtova ja ainutlaatuinen. En tiedä paljonkaan Yhdysvaltain syvän etelän perinteistä, mutta se ei haitannut, sillä kaikki tarvittava kyllä selitetään. Murhat ovat juuri sopivan kammottavia ja tappaja piileskelee näkyvillä viime hetkiin saakka, mikä tekee tarinasta mielenkiintoisen ja dekkarina onnistuneen.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Elisen ja vuoroin Davidin näkökulmasta. Molemmat ovat inhimillisiä, huolella suunniteltuja hahmoja, ja heidän menneisyyksistään paljastuu tasaisesti lisää tarinan edetessä. Mysteerin lisäksi kirjassa käsitellään jonkin verran molempien henkilökohtaista elämää, mutta pääpaino on murhaajan kiinniottamisessa, eivätkä pienet hengähdystauot välissä siis tehneet pahaa. David ei mielestäni ollut kovin samastuttava, mutta hänenkin hahmokehityksensä on kiinnostavaa seurattavaa.

Play Dead on sarjan (muistaakseni trilogian?) ensimmäinen osa, ja vakavasti harkitsen muidenkin osien lukemista. Frasierin tekstiä on miellyttävä lukea, ja hän selvästi osaa rakentaa mysteerinsä. Myös Savannahin laajaa kuvausta - kirjassa käydään monissa eri paikoissa, mikä on ehdottomasti anti - lukee aivan ilokseen. Suosittelisin tätä kenelle tahansa dekkarien ystävälle, erityisesti, jos kaipaat jotain hieman erilaista. Ostin tämän ensimmäisen e-kirjaversion aikanaan Amazonista muistaakseni muutamalla dollarilla.

Neljä tähteä

Sain myös yhden kohdan HelMetin 2017-haasteesta!

Oman hyllyn unohdetut: Kolme

Tämä kirja ei ole istunut hyllyssäni kovin kauaa, eikä siksi oikeastaan ole erityisen unohdettu. Päätimme kuitenkin Libetén kanssa, että laskemme sen nyt tähän projektiin, jotta pääsemme taas eteenpäin ja vaihtamaan kirjoja.

"Mustana torstaina", 12.1.2012 tapahtuu neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta ympäri maailmaa. Kaikki onnettomuudet ovat tuhoisia, mutta kolmesta koneesta löydetään yksi eloonjäänyt lapsi. "Kolmikosta" tulee koko maailman mediahuomion kohde, ja salaliittoteoreetikot kukoistavat. Miksi tästä historiallisen kammottavasta päivästä selvisivät juuri nämä kolme lasta? Onko neljännestäkin koneesta eloonjäänyt? Ja miten lapset nyt pärjäävät? Onko heissä... jotain outoa?

Kolmen alkuasetelma on jännittävä ja mielikuvitusta kiihottava. Kirja on kirjoitettu kuin tietokirja, vaihtoehtoisessa todellisuudessa jossa Mustan torstain tapahtumat ovat totisinta totta. Kirjan "kirjailija" on keskustellut niin salaliittoihmisten kuin uhrien omaisten ja heidän läheistensä kanssa, hyödyntänyt internetin keskustelupalstoja ja koonnut kiehtovan kokonaisuuden, monipuolisen ja valaisevan kuvan siitä, mitä todella tapahtui ja millainen vaikutus sillä oli.

Teos on jaettu moneen osaan, joissa vuorottelevat eloonjääneiden tarinaa ja salaliittoteoreetikoiden tarinaa kertovat osiot. Itse pidin eloonjääneiden tarinoita kiinnostavampina. Salaliittoteoriat keskittyvät pitkälti teksasilaisen lopunaikojen uskonlahkon ympärille, ja keski-ikäisten ihmisten fanaattisuudesta jaksaa lukea vain tietyn ajan kerrallaan. (En myöskään ikinä fanita sitä, kun kristinusko kuvataan hörhöilynä, vaikka maailma valitettavan täynnä näitä hörhöjä onkin.) Missään vaiheessa tapahtumat eivät kuitenkaan laahaa, vaan kertomusta viedään eteenpäin tasaiseen tahtiin molemmilla urilla. Mitä enemmän aikaa onnettomuuksista kuluu, sitä villimmäksi meno muuttuu niin eloonjääneiden kodeissa kuin Teksasissa. Loppua kohden lukija kääntää jokaisen uuden sivun silmät ymmyrkäisinä. Mitä vielä tulee?

Tosiaan, pidin enemmän eloonjääneiden kertomuksista, ja suosikkikohtiani olivat englantilaisen Jessin, yhden eloonjääneistä, Paul-sedän kertomukset. Niissä oli sopivanlainen jännite ja imu. Enempää en sano, etten vain paljasta mitään;) mutta huh. Pitää myös antaa arvostusta kirjan HLBT+ edustuksesta; Paul on homo ja kirjan "kirjoittaja" Elspeth on ollut parisuhteessa naisen kanssa.

Vain Kolmen alussa ja lopussa on romaanimuotoista kerrontaa. Muutoin koko kirja on kuin tietokirja. Sen vuoksi se on kirjoitettu lukijalle, joka jo tietää tapahtumat pääpiirteissään, eikä dramaattisista käänteistä tiputella ennakoivia vihjeitä. Ne vain pamautetaan lukijan silmille. Kirjan tyylin vuoksi se on toimiva ratkaisu ja mukavaa vaihtelua siihen, että aina tarvitsisi arvailla, mitä tämä ja tuo tarkoittaa.

Aloitin Kolmen Halloweenina, ja se oli juuri sopivaa aikaa lukea tällaista kirjaa. Jännitystä ja ahdistustakin etsiville Kolme on oiva valinta. Vain kaksi asiaa tässä kirjassa häiritsivät minua, joista ensimmäinen oli käännös. Suomennos oli tehty todella huolimattomasti ja kiireisen oloisesti, koko kirja on täynnä typeriä kirjoitusvirheitä ja huonoja rakenteita. Se oli toistuvasti hyvin ärsyttävää. Toinen oli aivan loppu, tai parikin asiaa lopusta. En sano enempää, mutta jäin... hämmentyneeksi.

Jatko-osan pariin, siis.

Neljä tähteä (päätin olla rokottamatta kirjailijaa suomentajan virheistä).
Sarah Lotz: Kolme. Karisto, 2014. S. 494. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Three samana vuonna.

Libertén Oman hyllyn unohdetut -postaus on luettavissa täällä.

Oman hyllyn unohdetut: Kiltti tyttö

Kiltti tyttö pisti silmiini pian ilmestyttyään ja olin siis himoinnut sitä jo hyvän aikaa ostaessani sen syntymäpäivälahjakortilla. Lukeminen venyi vielä lähes puoli vuotta, mutta nyt hiihtolomalle lähtiessäni tunsin, että on oikea aika. Sain aika erilaisen kirjan kuin olin odottanut.

Nick Dunnen ja hänen vaimonsa Amyn viisivuotinen avioliitto ei ole ollut ruusuilla tanssimista ja kun Nick hääpäivänä löytää talon tyhjiltään ja olohuoneen kaaoksen vallasta, hän tietää olevansa pulassa. Mitä pidemmälle tutkinta etenee, sitä syyllisemmältä Nick näyttää - mutta jos hän ei ollutkaan vaimonsa katoamisesta vastuussa, niin kuka sitten? Ja miten Nick voisi ikinä todistaa syyttömyytensä? Ainut vaihtoehto: löydä Amy.

Kiltti tyttö on erinomaisesti kirjoitettu trilleri. Nick ja Amy antavat niin täysin erilaiset kuvat toisistaan ja heidän yhteisestä elämästään, että lukijan mielenkiinto ja kirjan intensiteetti pysyvät jatkuvasti yllä, vaikka puoleen väliin saakka tapaus näyttää läpihuutojutulta. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, sillä puolessa välissä lukijalle paljastuu yksi suurimmista ja nerokkaimmista juonenkäänteistä joihin muistan ikinä törmänneeni - ja oikeastaan siitä koko kirja vasta alkaa.

Kirjan yleistunnelma, varsinkin loppupuoliskolla, on melko synkkä ja ahdistava ja yleisesti koko kirja on aika kammottava - siis juonen ja hahmojen osalta, ei laadun. Karmivuus pysyy kuitenkin siinä määrin hyvän maun rajoissa, ettei se ainakaan minulle ollut missään vaiheessa liikaa. Lopussa sitä kylläkin kärsii täydellisestä epäluottamuksesta ihmiskuntaa kohtaan, "Lue tämä ja pysy sinkkuna", kuten takakannessakin sanotaan.

Nick ja Amy ovat kirjan kertojat ja kuten jo kerroinkin, he ovat hyvin erikoiset ja pelottavatkin. Lopussa ainakin minä huomasin, että mielipiteeni heistä olivat kääntyneet ylösalaisin alkuun verrattuna. He ovat kuitenkin molemmat moniulotteisia, eikä yksipuolisuus vaivaa kirjan muitakaan vähääkään merkittäviä hahmoja. Erityisesti pidin Nickin siskosta Gosta. Hänen jalat maassa -olemuksensa oli lohduttava kaiken sen hulluuden keskellä.

Odotin melko tavanomaista dekkaria, sain erittäin vakavasti otettavan trillerin. Vaikka sen ihmiskuva on synkkä, se ei ole toivoton ja pidin lopusta. Se oli hyvin epätavanomainen ja jätti jokseenkin vainoharhaisen olon, mutta istui koko muun kirjan tyyliin kuin hansikas käteen. Erityisesti Nickin viimeinen repliikki on minusta täydellinen. Nyt en malta odottaa pääseväni lukemaan Gillian Flynnin muutakin tuotantoa, josta erityisesti minua kiinnostaa Paha paikka.

Viisi tähteä.
Gillian Flynn: Kiltti tyttö. WSOY, 2013. S. 444. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Gone Girl vuonna 2012.

Olen nähnyt paljon kommentteja viime vuonna ulos tulleesta elokuvasta, vaikka en ole sitä vielä nähnyt. Niissä kuitenkin monessa sanotaan, että "se on kaikki kuvitelmaa" - ilmeisesti elokuvan voi tulkita niin. Jos olet nähnyt elokuvan ja tulkinnut sen niin, anna minun korjata: se ei todellakaan ole sen paremmin Nickin kuin Amynkään kuvitelmaa, vaan totisinta totta. Fiktiivisessä maailmassa tietenkin.

Sain myös kuitattua jälleen yhden kohdan HelMetin haasteesta:) saldo tällä hetkellä 21/50.

Ja jotta tämä postaus olisi vielä vähän pidempi sen jälkeen kun se on jo oikeastaan loppunut, tässä on linkki Libertén tämänkertaiseen Oman hyllyn unohdetut -postaukseen.

Ken on maassa kaunehin?

Kuten kirjamessupostauksessani kerroin, luin Salla Simukan Lumikki -trilogian toisen ja kolmannen osan hänen haastatteluaan varten, jota menimme katsomaan. Ykkösosan luin kesällä ja sen arvostelun voit kerrata täältä. Voin jo alkuun sanoa, että nämä kaksi olivat huimasti parempia kuin aloitusosa. Lisäksi tämä jatkaa "kävin kirjastossa" -sarjaa...

Lumikki on lähtenyt kesälomalle Prahaan, pakoon elämäänsä Suomessa. Lomaa on vielä joitakin päiviä jäljellä, kun hänelle tulee puhumaan nuori nainen nimeltään Zelenka, joka väittää olevansa hänen siskonsa. Kun Lumikki tutustuu Zelenkaan, hänelle paljastuu pikku hiljaa tämän olevan sotkeutunut hämärään uskonlahkoon, jonka kohtalo näyttää huonolta - ja nopealta. Lumikki päättää pelastaa siskonsa käyden samalla mielessään läpi outoja muistikuvia ja unia, joita Zelenkaan tutustuminen on herättänyt. Voiko hänen perheensä suuri salaisuus olla tässä?

Valkea kuin lumi nousee esiin tämän trilogian kimaltelevana voitontähtenä. Se on kaikin puolin erinomainen kirja, jossa yhdistyvät jännittävä juoni, kiinnostavat ja realistiset henkilöt, mukaansatempaava kirjoitustyyli ja voimakkaita mielikuvia herättävä kuvailu. Ensimmäisen osan epäuskottavuus ja arkisuus ovat molemmat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja Simukka tuntuu löytäneen hallitun keskitien Prahan kaduilta. Myös esiteinitunnelma on saanut kenkää tässä kirjassa mukaan tulevan voimakkaan seksuaalisen vireen myötä. Jännitteet niin hahmojen välillä kuin Lumikin pään sisällä ovat voimakkaita sekä toimivia ja kirjan lukeekin nopeassa tahdissa.

Oli Valkea kuin lumessa silti vikojakin. Minusta on hyvä, ettei lukijalle pulauteta jokaista pikku yksityiskohtaa kerralla, mutta Simukan tyyli kirjoittaa nimettömiä puhelinkeskusteluja tai lyhyitä kuvauksia, joista lukija ei sillä hetkellä ymmärrä mitään, ärsyttää minua. Sillä kun ei lukiessaan ymmärrä, kohdan unohtaa ja unohtaessaan menettää jonkin tärkeän tiedonmurun sitä hetkeä varten, kun ymmärtäisikin, mistä oli kyse. En tykkää kirjan kertaamisesta kesken kaiken. Toinen todella ärsyttävä asia oli toisinaan runsaskin ylätyylisyys, johon Simukka sortuu täysin arkipäiväisen kerronnan lomassa. Erityisesti mieleeni jäi: "Hänen ulkoinen olemuksensa oli matkalla kohti ykseyttä hänen sisäisensä kanssa." Keskellä normaalia tekstiä tällainen täysin epäluonteva lause. Näitä oli muitakin.

Lipsahduksista huolimatta haluan edelleen korostaa, että Valkea kuin lumi oli sarjan kirkkaasti paras kirja. Siinä myös selitetään ensimmäistä osaa sen verran, että jos ei huvita lukea sitä, vaan pelkkää laatua, en usko sen olevan ongelma.

Neljä ja puoli tähteä.
Salla Simukka: Valkea kuin lumi, Tammi, 2013. S. 237.

Musta kuin eebenpuu on mukaansatempaava ja nopealukuinen kirja. Sen juoni etenee vauhdilla, mutta ei paljasta liikaa kerralla. Tosin se aiheuttaa hiukan jo äsken mainitsemaani vaivaa, eli alussa annettuja vihjeitä ei enää muista silloin kun ne voisi ymmärtää, mutta kolmososan vähemmän monimutkaisen juonen takia vaiva ei ole tässä osassa niin vakava kuin ensimmäisessä ja toisessa.

Lumikin elämässä kaikki on viimein kohdallaan. Hän on löytänyt suloisen ja mukavan poikaystävän, Sampsan, hänellä on pääosa koulun Lumikki -näytelmässä ja vaikka perhesuhteet ovat yhtä kireällä kuin aina, elämä tuntuu luistavan. Tietysti tämä kaikki on liian hyvää ollakseen totta: Lumikin elämän suuri rakkaus Liekki tekee paluun ja samaan aikaan Lumikki saa nimettömän uhkauskirjeen. Äkkiä hän ei ole turvassa missään, ei omalta menneisyydeltään sen paremmin kuin vainoojaltaankaan.

Musta kuin eebenpuu on todella jännittävä ja koukuttava kirja. Mysteerin kerrokset niin senhetkisessä tilanteessa kuin Lumikin menneisyydessä avautuvat hitaasti, vähän kerrallaan, niin että lukija saa itsekin tajuta asioita. Tämäkin teos kärsi jonkin verran kerronnallisesta ylätyylisyydestä, mutta ei niin paljon kuin sarjan toinen osa. Myös toisessa osassa alkanut voimakas seksuaalinen vire sai jatkoa tässä kirjassa. Kerronta on todella aitoa ja iholle tulevaa... hahmot jollain tapaa äärimmäisen inhimillisiä ja niin uskottavia. Pidin kauheasti Sampsan pikkusiskosta:) Myös Lumikki -tulkinta kuulosti todella vaikuttavalta, sellaiselta jonka teossa olisin itsekin mielelläni mukana.

Musta kuin eebenpuu ei aivan yllä Valkea kuin lumen tasolle, mutta on ehdottomasti paljon parempi kuin Punainen kuin veri, joka ainakin minulle kärsi uskottavuusongelmista. Tästä voi toki olla montaa mieltä.

Neljä tähteä.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu. Tammi, 2014. S. 192.



Täytyy vielä mainita erikseen kansigrafiikoista, jotka ovat todella kauniit ja sopivat hienosti kirjoihin. Onnitteluni piirtäjälle!

Sain aikaiseksi vähän lisää

Selvästi eilinen inspiraationi pätee edelleen. Erinomaista. Jos eilisillä kirjoilla olikin jokin, edes etäinen, yhteys toisiinsa, niin tämän postauksen kirjoilla ei sitten ole. Ihan vain varoituksen sanana.

Tämä suuri, tunnettu ja kuuluisa kirja oli tietysti luettava jossain vaiheessa, ja päädyin lukemaan sen, kun soitin kriisissä Libertélle Suomalaisesta kirjakaupasta - ostanko Divergentin, The Fault In Our Starsin vai City of Heavenly Firen. Miettikää nyt itsekin, millainen ratkaisu minulla oli käsissäni. Yhdessä asiaa pohdittuamme päädyin kuitenkin tähän kirjaan, ja väittäisin ratkaisun olleen oikein kelpo.

Tulevaisuuden yhdyskunnassa ihmiset on jaettu viiten eri luokkaan: Vaatimattomiin (Abnegation), Sopuisiin (Amity), Uskaliaisiin (Dauntless), Teräviin (Erudite) ja Rehteihin (Candor). 16-vuotiaana jokainen osallistuu soveltuvuustestiin, joka ratkaisee, mihin luokkaan kukin sopii parhaiten, mutta Trisin soveltuvuustestin tulokset ovat epäselvät. Se on huono asia. Se tarkoittaa, että hän on vaarassa - ei ole selvää, miksi, mutta asiasta ei saa puhua kenellekään. Hänen on valittava vanhan luokkansa eli vaatimattomien ja kahden muun vaihtoehdon välillä. Trisin valinta yllättää lopulta jopa hänet itsensä ja saattaa hänet täydellisen uudenlaiseen tilanteeseen elämässään.

Divergent on todella vauhdikas ja koukuttava kirja - kun sen kerran aloittaa, sitä on vaikea laskea käsistään. Tris on erikoinen päähenkilö, hitusen ärsyttävä mutta kovin inhimillinen ja häntä on helppo ymmärtää. Kirjasta syntyvät mielikuvat ovat todella selkeitä ja tarinaa on helppo seurata. (En oikein tiedä, mitä sanoisin. Näkyykö se?) Tämä taitaa jäädä aika lyhyeksi arvosteluksi... Myös hahmot, muutkin kuin Tris, olivat moniulotteisia ja kiinnostavia. Itse pidin Divergentistä, vaikka olen lukenut parempiakin kirjoja. Tarina oli kuitenkin vetävä ja huolellisesti suunniteltu, joten enköhän lue jatko-osatkin jossain vaiheessa.  Joku näissä dystopioissa nyt vaan on, joka viehättää minua. Niin ja pakko vielä sanoa että pidin Fourista ihan hirväesti vaikkei hän todellakaan ole mikään ihannemieheni.

Kolme ja puoli tähteä
Veronica Roth: Divergent. HarperCollins Publishers, 2011. S. 487

Salla Simukan suomalaisittain kuuluisa Punainen kuin veri oli hämmentävän... arkinen kirja. Ei sillä,
että jokaisen teinitytön elämään kuuluisi huumekauppiaiden kohteeksi joutumista tai verisiä rahasäkkejä, mutta luulen, että odotin jotenkin enemmän. Odotin pelottavampaa, epätavallisempaa ja kaikin puolin vähemmän normaalia elämää muistuttavaa. Mutta toisaalta, jos kirjoitetaan ilmaisutaidon lukioita käyvistä teineistä ja kuvaus oli minusta arkista, voidaan olettaa kirjailijan onnistuneen. Hahmot olivat juuri sellaisia, kuin ikäiseni ihmiset ovat, ja lopussa kirja kieltämättä onnistui muuttumaan hyvin oudoksi ja epätavalliseksi, ehkä hieman pelottavaksikin. Rakastin juhlakohtauksen tarkkoja kuvauksia erilaisista huoneista, se kuulosti niin hienolta...

Verrattuna teinien lukioelämään ja vahingossa rikoksiin sotkeutumiseen, kirjan toinen puoli ei ollut lainkaan samaistuttava, ei hirveän kiinnostava ja jopa hitusen epäuskottava. Pitkähköjä pätkiä kirjasta käsitellään aikuisten ihmisten suhdekiemuroita ja huumekauppiaiden elämää ja toimia. Se ei ole lähellä minun elämääni ja tuntuu siksi epäuskottavalta, että minun on hyvin vaikea uskoa kirjailijan tietävän oikeasti, millaista venäläisen tai virolaisen huumediilerin elämä Suomessa on. Osaksi tämän takia ja osaksi siksi, miten erilainen odotin kirjan olevan, minulle jäi vähän sellainen olo, kuin olisin lukenut esiteineille suunnatun kirjan (mitä tämä ei ollut, mutta samanlainen olo minulle jäi). Tiedättehän, sellainen tylsä pettymys? Vaikka pidin kirjasta ja se oli koukuttava, se ei täyttänyt odotuksiani.

Kerronta oli todella sujuvaa ja dialogi hauskaa. Edelleen pisteitä uskottavista teinihahmoista ja relistisista osuuksista.

Kolme ja puoli tähteä
Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. S. 265

Sain Hannele Päiviön Tuulen kutsun 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi kummeiltani, perulaista käsityötä olevan punaisen ristikorun ohella.

Tuulen kutsu on eräänlainen aforismikirja. Se sisältää Raamatunsäkeitä, mietelauseita, pieniä tarinoita, sananlaskuja ja viisaiden ihmisten sanomia asioita. Olen lukenut kirjan kerran läpi, vaikkei se oikeastaan ole kirja, jota luetaan läpi, vaan kirja, josta etsitään jotain tilanteeseen tai mielialaan sopivaa, ja jonka ääreen sen jälkeen juututaan. Minulla on tunne, että näin tulee myöhemmin käymään, sillä kun nyt luin tämän kirjan, se nostatti hymyn kasvoilleni ja monet sen sisältämät asiat koskettivat minua. Kokonaisuutena luulen kirjan tulevan isommaksi osaksi elämääni joskus hiukan myöhemmin - nyt se ei ole vielä aivan ajankohtainen, mutta tunteeni sanoo, ettei siihen pitkä aika ole. Siksi onkin hyvä tietää, että minulla on tämä kirja valmiiksi omana.

Tämä kirja ei ole tähditettävää materiaalia.
Hannele Päiviö: Tuulen kutsu. LK-kirjat, 2013. S. 61.