Enemmän alushameita kuin merirosvoilua: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy

Mackenzi Lee: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy. Lukenut Moira Quirk. HarperAudio, 2018. Kesto: 11 h 16 min

Aloitin tämän kirjan lähes suoraan The Gentleman's Guiden jälkeen, sillä olin rakastunut hahmoihin ja maailmaan. Odotuksia oli ykkösosan pohjalta paljon, eivätkä ne valitettavasti kaikki täyttyneet.

Felicity Montague on uhrannut paljon aikaa ja energiaa lääkärinkoulutukseen pyrkimiseen vain tullakseen sukupuolensa takia torjutuksi uudestaan ja uudestaan. Hän kuitenkin tuntee idolinsa tohtori Alexander Plattin elämäntarinan ja tietää, että epätodennäköisistäkin lähtökohdista on mahdollista tulla arvostetuksi tieteentekijäksi, eikä ole valmis luovuttamaan helpolla. Kun Felicity kuulee tilaisuudesta tavata tohtori Platt ja päästä mukaan tämän seuraavalle tutkimusmatkalle, ei mikään voi pidätellä häntä matkaamasta Euroopan halki tohtorin luo - ei hänen veljensä paheksunta, ei matkakumppani Simin hämäräperäisyys eikä edes tieto siitä, että tohtori Plattin morsian on Felicityn lapsuudenystävä Johanna, josta Felicity ei eronnut hyvissä väleissä.

Sisältövaroitukset: homofobia, seksismi, rasismi, huumeaddiktio

Telaketjufeminismiä 1700-luvulla! Tässä kirjassa ehdottomasti ilahduttavinta on sen raudanluja feministinen viesti: sukupuolesi ei voi estää sinua tekemästä mitä ikinä tahdot, sinulla on oikeus viedä tilaa tässä maailmassa, naisten väheksynnälle on tultava loppu juuri nyt. Erityisen kunniamaininnan kirja ansaitsee siinä, miten se käsittelee "et ole kuin muut tytöt" -ajatusta: Felicity pitää itseään ystäväänsä Johannaa parempana, koska ei ole kiinnostunut "tyttömäisistä" jutuista kuten mekoista ja juhlista, mutta kirjan aikana hän saa huomata, että jos feminimisi ei ole intersektionaalista ja kaikkia varten, se ei ole feminismiä. Vapautta ei saavuteta sopeutumalla patriarkaatin vaatimuksiin siitä mikä sen mielestä on oikeanlaista feminiinisyyttä tai toteuttamalla "hyvä jätkä"-roolia, vaan luomalla tilaa kaikille olla arvostettuja sellaisina kuin ovat.

The Lady's Guiden toinen suuri meriitti on, että se jatkaa edeltäjänsä perinnettä tuomalla historiallisen fiktion etualalle ihmisiä, joista ei paljon historiallista fiktiota kirjoiteta. Felicity on aromanttinen ja aseksuaalinen, ja siitä huolimatta ettei näitä sanoja 1700-luvulla tietenkään ollut käytössä, tulee asia kyllä ilmi ja selitetyksi. Hänen matkakumppaninsa Sim on pohjoisafrikkalainen, biseksuaalinen muslimityttö. Johanna taas osoittaa, miten ulkonäkö ei kerro ihmisestä kaikkea, ja kuinka aliarvostettua kiltteys ja myötätunto maailmassamme on. Toki myös Monty ja Percy ovat kirjassa mukana, mutta huomattavasti pienemmissä rooleissa.

Juonellisesti The Lady's Guide on heikompi kuin The Gent's Guide. Se tuntuu enemmän päämäärättömästi vaeltavalta, vaikka kirjassa onkin monia erinomaisia juonikulkuja ja loistavia kohtauksia, sekä joitain kutkuttavia käänteitä. Kokonaisuutena juoni kuitenkin kaipaa koherenssia.

Toinen heikkous kirjassa oli mielestäni äänellinen. Felicity tuntui oleellisesti erilaiselta ihmiseltä kuin millainen kuva hänestä ensimmäisessä kirjassa tuli - ei huonommalta, mutta erilaiselta. Mikä on sääli, sillä hän on sarkastisen silmienpyörittelyn maailmanmestari The Gent's Guidessa. Tähän tunteeseen voi myös vaikuttaa äänikirjan lukijan tulkinta hahmosta ja hänen tapansa lukea, mihin en oikein missään vaiheessa kiintynyt. Erityisesti hänen tapansa lukea Montya ja Percyä jää kirkkaasti toiseksi Christian Coulsonin tulkinnalle ensimmäisessä kirjassa, joten olen taipuvainen uskomaan, että Felicitykin olisi tuntunut tutummalta jonkun muun lukemana. Haluaisinkin jossain vaiheessa lukea molemmat kirjat paperilta nähdäkseni, onko dissonanssi silloin yhtä suuri. Tälle kirjalle paperi olisi tainnut olla parempi valinta alusta saakka, kun taas The Gent's Guiden äänikirjaversio on käsittämättömän hyvä.

Lopuksi täytyy vielä mainita kirjan nimen aiheuttamista vääristä johtopäätöksistä: The Lady's Guide to Petticoats and Piracyssa on hyvin vähän alushameita (joskin lopulta yllättävän tärkeässä roolissa!) ja vielä vähemmän merirosvoilua, mikä oli minulle suuri pettymys. Rakastan aina hyvää merirosvokirjaa. (Tiedän että nimi on rakennettu allitteraatio mielessä, mutta silti. Vähän on huijattu olo.) Kirja kuitenkin korvaa merirosvoilun puutteen lohikäärmeillä, mikä enemmän kuin riittää minulle. Rakastan aina myös hyvää lohikäärmekirjaa.

Mackenzi Lee kirjoittaa edelleen mukaansatempaavasti ja ilahduttavasti, ja odotan innolla hänen uusinta kirjaansa Loki: Where Mischief Lies sekä hänen seuraavaa kirjaansa The Madness Blooms! Lisäksi häneltä on tulossa The History of the World in Fifty Dogs, minkä nimen pitäisi jo puhua puolestaan.

Neljä tähteä

HelMet 2018:
29. Kirjassa on lohikäärme

HelMet 2019:
28. Kirjan kannessa on kuu

Sodan tuoja vai sodan estäjä? Wonder Woman: Warbringer

Leigh Bardugo: Wonder Woman: Warbringer. Lukenut Mozhan Marno. Listening Library, 2017. Kesto: 11 h 56 min

2017 oli Wonder Womanin vuosi: kesällä tuli eeppinen elokuva, alkusyksystä tämä Leigh Bardugon kirja. Ilmestyessään Wonder Woman: Warbringer myös avasi DC Icons -kirjasarjan, jossa tunnetut nuorten aikuisten kirjailijat uudistavat DC:n rakastetuimpien supersankarien nuoruusvuosia. Minähän luen mitä tahansa, mitä Leigh Bardugo kirjoittaa, joten puolitoista vuotta myöhemmin pääsin tämänkin pariin.

Themysciran prinsessa Diana on amazoneista ainut, joka ei ole joutunut todistamaan kyvykkyyttään oikeassa taistelussa, eivätkä muut amazonit anna hänen tätä unohtaa. Pelastettuaan hukkuvan ihmistytön haaksirikkoutuneesta laivasta Diana joutuu ensi kertaa valitsemaan ulkopuolelta saneltujen velvollisuuksien ja oikeudentuntonsa välillä: antaako tytön kuolla ja pelastaa maailma ja Themyscira lähestyvältä tuholta, vai yrittääkö melkein mahdotonta lopputulemaa, jossa kaikki jäävät henkiin? Valintansa myötä Diana saa kuitenkin huomata, että hyvilläkin aikomuksilla voi olla katastrofaaliset seuraukset.

Heti alkuun täytyy tehdä selväksi, etten ole supersankari-asiantuntija. En ole eläessäni lukenut yhtäkään supersankarisarjakuvaa ja tuntemukseni genren elokuvistakin on reikäinen. Tämä ei kuitenkaan estä minua nauttimasta niistä toisinaan, ja Wonder Woman onkin yksi suosikkisupersankareistani. Kävin katsomassa leffan kahdesti teatterissa ja se oli yhtä uskomaton elämys molemmilla kerroilla. Tämä kirja ilmestyi vain muutama kuukausi myöhemmin, ja vaikka ostin sen heti, luin sen vasta tänä keväänä, kuten huonoihin tapoihini kuuluu.

Wonder Woman: Warbringer on hyvin erilainen kuin muut lukemani Leigh Bardugon kirjat. En tiedä, onko kyseessä erilainen maailma (ennemminkin urbaania mytologiasta ammentavaa fantasiaa kuin Grisha-kirjojen eeppistä/korkeaa fantasiaa), jo olemassaollut päähenkilö ja sen tuomat paineet, vai jokin muu asia, mutta jostain syystä kirja ei tuntunut samalta eikä Leighn kirjoittajanääni ollut minulle yhtä läsnä. Dianakaan ei tuntunut sellaiselta kuin odotin, mutta tämä vika saattaa olla minussakin, sillä kuten juuri sanoin, en ole kovin perehtynyt supersankareihin ja ainut aiempi kosketuspintani Wonder Womaniin on vuoden 2017 elokuva.

Parhaimmillaan (ja leighbardugomaisimmillaan) kirja on loppupuolella suurehkon hahmokastin kanssa. Siitä huolimatta, että Diana ei ollut odotuksieni kaltainen, pidin hänestä ja pidin myös hänen kirjan aikana ympärilleen keräämästä kaartista teinejä, joiden keskinäinen dynamiikka on hienovaraista, viihdyttävää ja taidokkaasti rakennettu niin kirjan maailman kuin normaalin teinielämän lainalaisuudet huomioon ottaen. Vaikka Warbringeriä kertovat vain Diana ja hänen pelastamansa Alia, on kirjassa paikoin samanlaista monen kertojan epiikan tunnelmaa kuin Six of Crowsissa. Hahmoilla on monipuoliset kehityskaaret eivätkä he sekoitu toisiinsa. Lisäksi täytyy antaa kunniamaininta monipuolisesta representaatiosta: Alia ja hänen isoveljensä ovat mustia, Alian paras ystävä Nim taas intialaistaustainen ja sateenkaareva.

Aikajanallisesti kirja tekee vähän omaa juttuaan. En taaskaan tiedä alkuperäisten Wonder Woman -sarjakuvien aikajanasta meidän maailmassamme, mutta kuten tiedämme, elokuvassa aikuinen Diana tulee ihmisten maailmaan vuonna 1918. Tässä kirjassa teini-ikäinen Diana tulee ihmisten maailmaan nykypäivänä. En tiedä, onko tällä nyt sinällään mitään väliä, mutta se yllätti minua hiukan. Se vaikuttaa myös maailmaan: toisinaan se, kuinka kirja punoi yhteen muinaisen Kreikan mytologiaa ja jumalia ja nykypäivän arkielämää ja teknologiaa tuntui omituiselta, eikä välttämättä kovin onnistuneelta. Joissain kohdissa yhdistelmä toimii, toisissa ei.

Warbringerin juoni tuntui minusta oudosti sekä liian paikoillaan junnaavalta että tapahtumia väkisin täyteen tungetulta. Olo oli sellainen, että oikeasti mitään ei tapahdu, mutta tätä ikään kuin peiteltiin sillä, että aivan jatkuvasti tapahtui jotain, eikä lukijalle suotu hengähdystaukoja. Taaskin täytyy huomauttaa, että kirjassa on kyllä erinomaisia kohtauksia ja juonen asetelma on todella kiinnostava, myöskään plot twist ei ollut mielestäni huonoimmasta päästä. Mutta kokonaisuutena jäi olo, että juoni hieman lässähti omaan actioniinsa.

Ihailen Wonder Womanissa hahmona sitä, kuinka lujasti hän uskoo viattomien pelastamiseen ja ihmisten kykyyn olla hyviä toisilleen. Tässä Warbringer tekee esimerkillisen suorituksen: koko juoni lähtee liikkeelle Dianan horjumattomasta oikeudentajusta ja halusta aiheuttaa maksimimäärä hyvää minimimäärällä vahinkoja. Kirjassa on myös kiinnostavaa pohdintaa pahuudesta, sankaruudesta ja väkivallan kierteistä, joihin ihmiset usein itsensä ajavat. Kuka lopulta on paha ja kuka sankari? Mitä vaikutusta syntyperällä on, ja voiko sen sanelemaa kohtaloa muuttaa omilla valinnoillaan? Temaattisesti tämä kirja on kymppi plussan arvoinen.

Kolme ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Ihmisyyden hauras raja: The Swan Riders

Erin Bow: The Swan Riders. Lukenut Madeleine Maby. Simon & Schuster Audio, 2016. Kesto 10 h 25 min.

The Swan Riders on toinen osa Prisoners of Peace -duologiassa, jonka avausosan The Scorpion Rulesin luin vain pari viikkoa aikaisemmin. Gretan ja Talisin maailma oli jäänyt mieleni päälle, enkä voinut luopua siitä, joten oli pakko jatkaa lähes suoraan toiseen osaan.

Seuraavissa kappaleissa spoilereita ensimmäisestä kirjasta.

Gretan uusi elämä tekoälynä ei ala täysin vaivattomasti monessakaan mielessä. Hänellä ja Talisilla on edessään pitkä ratsastus Saskatchewanista Punaisille vuorille tekoälyjen kotipaikkaan, eikä Greta osaa ratsastaa. Matkan aikana hänen täytyisi pitää orgaaninen mielensä rikkomasta uutta tekoälyminäänsä. Ja lisäksi on tietenkin otettava huomioon se, että Pan-Polar Confederacy kapionoi avoimesti Talisin valtaa vastaan, eikä kapinallisten kohtaaminen avoimella preerialla vain kahden joutsenratsastajan suojaamana olisi ideaali tilanne kenellekään.

Aloittamista ennen minua epäilytti kaikista eniten se, osaisiko Erin Bow kirjoittaa uskottavasti ensimmäisessä persoonassa tekoälyn näkökulmasta. Huoli ei ollut täysin aiheeton, mutta enimmäkseen olin positiivisesti yllättynyt. Greta oli ihmisenäkin rauhallinen ja harkitseva, ei suuri tunneihminen, joten muutos tekoälyksi ei lopulta ole hänen persoonallisuudessaan niin suuri. Se kuitenkin kietoutuu jokaiseen muuhun olemisen yksityiskohtaan hyvin kiinnostavalla tavalla, ja luonnollisesti mielen päälle jää iso kysymys: mitä tarkalleen ottaen on ihmisyys ja inhimillisyys? Mieleeni jäi myös, miten kirjassa käsitellään tiedon ja taidon eroa. Vaikka voit ladata aivoihisi kaiken olemassaolevan teoreettisen tiedon ratsastamisesta, fyysisen taidon oppiminen vie silti aikaa, sillä kehon täytyy tottua tekemään asioita, joita se ei ole aiemmin tehnyt. Tämä oli mielestäni erittäin kiinnostavaa ja asia, jota en ollut aiemmin ajatellut.

Spoilerit ohi

Ehkä lempiasiani tässä kirjassa on se, että Talis on läsnä koko ajan, ja saamme tutustua myös hänen menneisyyteensä. Sieltä paljastuukin yllättävän inhimillinen hahmo, ja on sekä hauskaa että koskettavaa lukea Talisin maailmanvalloituksen alkuvaiheista. Talis jaksaisi kiehtoa ja viehättää minua vielä vaikka kuinka monen kirjan verran, ja erityisesti Talis/Rachelin hahmokehitys tässä kirjassa on kirjailijan taidonnäyte. Se hiipii sisään vähän kerrallaan, rakentuu kaikella luontevuudella, kunnes sisään pamahtaa toinen kopio Talisista (Two), ja kontrasti Twon kanssa osoittaa, kuinka huiman matkan Talis/Rachel on verrattain lyhyessä ajassa tullut. Lisäksi hahmo luo epätavallisen mutta mielenkiintoisen kaikupohjan pohdinnoille identiteetistä ja sukupuolesta erityisesti ei-binäärisen linssin läpi.

Ensimmäinen kirja keskittyy pitkälti panttivankilasten elämään leirillään, ja kontakti ja tieto ulkomaailmasta on hyvin rajallista. The Swan Ridersissa opitaan Talisin historian lisäksi myös joutsenratsastajista, kuten kirjan nimikin kertoo, ja heidän elämänsä ja asemansa ovatkin lopulta juonen kannalta avainasemassa. Se, miten tämä juonikuvio rakentuu, oli mielestäni hieman hämmentävää eikä aina täysin koherenttia, mutta pidin sitä kuitenkin sekä mielenkiintoisena että ajatuksia herättävänä. Joutsenratsastajien kautta pohditaan muun muassa uskollisuutta, yhteisöä, uhrauksia ja ihmisen kehollisia oikeuksia.

Voisin pohtia todennäköisesti sivukaupalla sitä, kuinka ilahduttavan erikoinen Bown luoma maailma on. Kuten jo edellisessä arviossa sanoin, siinä yhdistellään ovelasti ilmastonmuutosdystopiaa ja robottien ylivalta -dystopiaa, mutta siitä myös puuttuu yksi YA-dystopian tyypillisimmistä piirteistä: hallitsevan vallan kaataminen. Talis ei ole kasvoton paha, vaan läsnäoleva hahmo, josta ei voi olla pitämättä ja jota ei voi olla ymmärtämättä. The Swan Ridersissa Greta ja Talis käyvätkin paljon keskustelua maailman hallinnasta ja siitä, mikä on hyväksyttävää hallitsijakäytöstä ja mikä ei, mutta vaikka Greta tahtoo muuttaa asioita, hän ei muuta niitä johtamalla kapinaa tai salamurhayritystä Talisia vastaan (joskin kirjassa muutoin on viihdyttävää pohdintaa siitä, olisiko Talisia edes mahdollista oikeasti tappaa). Tämä genren rajoihin sopimattomuus viehättää minua Bown maailmassa suuresti, ja jos hän ikinä kirjoittaa lisää kirjoja samassa maailmassa, tahdon varmasti lukea ne.

Neljä tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
32. Kirjan nimessä on ammatti
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Täysi napakymppi: The Vanishing Stair

Maureen Johnson: The Vanishing Stair. Lukenut Kate Rudd. HarperAudio, 2019. Kesto: 9 h 14 min.

Truly Deviousin jatko-osa pani edeltäjäänsä paremmaksi. Olin äärimmäisen tyytyväinen kun se oli saatavilla BookBeatissa heti ilmestymispäivänä, eikä minun siis tarvinnut odottaa maailmalla seilaavaa ennakkotilaustani fyysisestä kirjasta. Kuuntelinkin koko pitkähkön kirjan sitten kahdessa päivässä.

Draama Ellingham Academyssa on vienyt Stevien takaisin kotiin vanhempiensa vahtivan silmän alle, mutta uudet todisteet melkein sata vuotta vanhassa akatemian perustajan perheenjäsenten kidnappauksessa pitävät Stevietä otteessaan. Kun tilaisuus palata Ellinghamiin siis tarjoutuu yllättävältä taholta ja epämiellyttävien reunaehtojen kera, ei Stevie voi olla tarttumatta siihen. Koulussa asiat ovat kuitenkin muutoksessa, eikä Stevien ole enää yhtä helppo jatkaa tutkimustaan. Ellinghamin historian ja kiinnostavan harjoittelupaikan valjetessa Stevie kuitenkin alkaa nähdä asioiden välillä yhteyksiä, joita kukaan muu ei ole aiemmin nähnyt, ja syksyn toisen ruumiin löydyttyä alkaa menneen ja nykyisyyden välinen verho tuntua ohuelta.

Truly Deviousin kanssa muistan ajatelleeni, että kirja oli hyvä, mutta jotain jäi puuttumaan. The Vanishing Stairissa tämä aukko on paikattu, ja kirjassa kaikki on kohdallaan. Mysteerit etenevät kutkuttavaa tahtia ja jännite pysyy yllä erinomaisesti. Kirja tarjoaa paljon vastauksia ensimmäisen osan kysymyksiin, mutta nostattaa vuorostaan vielä suurempia kysymysmerkkejä ja jättää odottamaan trilogian viimeistä osaa malttamattomana. Erityisesti pidän siitä, että kaikki todisteet tarjoillaan lukijalle Stevien ohella - 1930-luvun tapauksesta lukija tietää jopa enemmän kuin Stevie, sillä tämäkin kirja liikkuu kahdella aikatasolla - ja tapauksia on oikeasti mahdollista ratkoa lukiessaan. Esimerkiksi minä tajusin yhden loppupuolen paljastuksen hieman ennen kuin se tuotiin suoranaisesti esille, mutta en niin paljon etukäteen, että se olisi ollut turhauttavaa tai tylsää. Juuri sen verran, että paljastuksen tullessa sain silti hieman yllättyä siitä että olin ollut oikeassa ja olla tyytyväinen itseeni.

Juoni ja mysteeri ovat kiehtovia, mutta parasta tässä kirjassa ovat silti hahmot - erityisesti Nate. Pidin hänestä ensimmäisessäkin osassa, mutta tässä kirjassa hän puhkesi kukkaan mielessäni ja rakastuin/samastuin häneen 100% koko ajan. Nate kirjoittajanblokkeineen, sosiaalisine ahdistuksineen ja kuivine huumorintajuineen vetoaa minuun enemmän kuin mikään muu hahmo vähään aikaan. Muista hahmoista on sanottava, että olen iloinen, kun muunsukupuolinen Vi sai enemmän sivutilaa, eikä hänen pronomineissaan enää ollut lipsahduksia toisin kuin ensimmäisessä osassa. The Vanishing Stair esittelee myös joitakin uusia hahmoja molemmille aikajanoille, ja hekin ovat varsin kiinnostavia tapauksia.

Sananen romanssista ja Davidista. En jaksa kumpaakaan. David ja Stevie ovat alusta asti kommunikoineet huonosti, ja se vain pahenee tässä kirjassa. Heidän jatkuva kuumaa/kylmää leikkinsä on rasittavaa seurattavaa, sillä David on manipuloiva kusipää enkä pidä hänestä, vaikka ilmeisesti tarkoitus olisi. Sinällään siinä, miten romanssi on kirjoitettu, ei ole mitään vikaa - se on kahden dysfunktionaalisen ihmisen dysfunktionaalinen romanssi, kemia ja vetovoima toimivat, mutta minun kärsivällisyyteni tälle loppuu ennen kuin alkoikaan.

Ellingham Academy paikkana jaksaa kiehtoa minua. Kuten tiedätte, sisäoppilaitos tapahtumapaikkana on yksi suosikeistani, mutta se toimii erityisen hyvin murhamysteerin tunnelman luomiseen ja tapauksen rajaamiseen. Myös koulun traaginen historia lisää ripauksen goottilaista henkeä. Mutta Ellingham kuulostaa myös vain kouluna melkein utopistisen ihanalta paikalta: opiskele sitä mikä kiinnostaa parhaiden asiantuntijoiden johdolla, käytössäsi ovat kaikki resurssit mitä voit vain toivoa sekä koko tiivis kouluyhteisö samanhenkisiä ihmisä. Tahdon.

Lopuksi täytyy vielä tehdä Says Who shoutout. Says Who on Maureen Johnsonin ja Dan Sinkerin viikottainen podcast, joka käsittelee Yhdysvaltain ajankohtaispolitiikkaa selviytymiskeinon näkökulmasta. Yksi pääselviytymiskeinoja podcastissa on, että Trumpin presidenttiyden loppuessa Maureen ja Dan lähtevät lomalle Disney Worldiin, ja Disney World mainitaankin podcastissa usein. Joskus se on jopa kokonaisen jakson aiheena. The Vanishing Stairissa esitellään uusi hahmo, joka tietää kaiken Disney Worldista ja saatoin kuulla hänen puheensa Maureenin äänellä. Muutenkin Maureen Johnsonin kirjoittajanääni on hyvin omanlaisensa, ja hänen oikeaa ääntään joka viikko kuuntelevana oli yhtenäisyydet helppo tunnistaa kirjasta. Tämä ilahdutti minua suuresti.

Viisi tähteä

Kolme kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää (sijoittuu nykyaikaan, enkä ihan oikeasti tahdo elää millään muulla aikakaudella)
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

#Queer52: The Scorpion Rules

Erin Bow: The Scorpion Rules. Lukenut Madeleine Maby. Simon & Schuster Audio, 2015. Kesto: 10 h 21 min

Olin kuullut The Scorpion Rulesista aiemminkin, mutta en ollut kiinnostunut siitä kovinkaan paljon. Nyt kirja tuli kuitenkin minulle juuri oikeaan aikaan.

Veden puutteen johdettua maailman sotien sarjaan tekoäly Talis otti kontrollin omiin käsiinsä ja muutti sääntöjä ehkäistäkseen enempää väkivaltaa: jokaisen valtionjohtajan on annettava oma lapsensa Talisin panttivangiksi, ja jos valtiot alkavat sotia, niiden panttivangit kuolevat. 17-vuotias Greta on Pan-Polar Confederacyn panttivanki, ja vain muutaman kuukauden päässä 18:sta syntymäpäivästään ja vapaudesta, kun leirille tuodaan Elián, jonka isoäidin johtama uusi valtio tarvitsee kipeästi Gretan äidin hallinnoiman pohjoisen vesivarantoja. Synkkä kohtalo uhkaa kumpaakin nuorta, ellei Greta ole valmis luopumaan säännöistä, joiden kanssa hän on kasvanut ja joiden varaan hänen koko elämänsä perustuu.

Olen lukenut tästä kirjasta paljon arvioita, joissa sitä syytetään tylsäksi ja hitaaksi, ja voin ymmärtää tämän näkökulman. Kirja tapahtuu Talisin panttivankileirillä entisen Kanadan Saskatchewanin alueella, keskellä preeriaa eli ei mitään. Tarinassa on paljon oppitunteja ja maataloustyötä. Minusta tämä kaikki on kuitenkin kirjoitettu kiehtovasti, ja kirjaa kuunnellessani nauroin ääneen monta kertaa. Jotkut valittavat, että vuohista puhutaan liikaa; minusta vuohet olivat aivan huippuja ja lisäsivät kirjan viihdearvoa huomattavasti. Erin Bown kirjoitustyyli ja erityisesti hänen ihastuttavat, moraalisesti kyseenalaiset hahmonsa ovat äärimmäisen viihdyttäviä ja huumori kannatteleekin tätä kirjaa olemasta liian masentava tai hurja. Siinä on monia rankkoja aiheita ja kohtauksia, kuten kuolemaa, kidutusta, sotaa ja menneisyyden traumoja, mutta silti päällimäisenä mieleeni jäi, miten viihdyttäviä etenkin Talis ja Elián ovat.

Bown luoma maailma on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Siinä yhdistetään nykyinen ilmastokatastrofidystopia perinteiseen robotit-ottavat-vallan-dystopiaan, ja yhdistelmä toimii herkullisesti, mutta siinä on myös paljon uutta ja omaa. Etenkin tekoäly Talis ja hänen moraalisen moraalittomat ratkaisunsa mietityttävät ja kiehtovat minua edelleen. Hänen puolellaan ei oikein voi olla olematta, mutta toisaalla on Elián, joka ei ole kasvanut systeemissä muiden leirin lasten tavoin. Hän vastustaa jokaista sääntöä ja kärsii siitä kipeästi, eikä hänenkään puolellaan voi olla olematta. On myös kiinnostavaa seurata, kuinka Eliánin väsymätön kapina herättelee pikkuhiljaa myös muut leirin lapset näkemään tilanteensa epäoikeudenmukaisuuden. Jopa mallipanttivanki Greta joutuu uudelleenarvioimaan kaiken sen, mihin on aiemmin uskonut, ja kirjasta jääkin hyvin vahvasti tunne, etteivät asiat lähes ikinä ole mustavalkoisia.

Greta on hyvin pidättyväinen ja valmistautunut kuolemaan kunniansa säilyttäen, mutta minusta hänellä on silti vahva oma kertojanäänensä. Monien mielestä hän on mielenkiinnoton, mutta minua puhutteli se, miten Greta ei kertojana ole tyypillinen kapinallinen teinityttö, jonka impulsiivinen ja johtopäätöksiin syöksyvä toimintatapa johtaa juonen kaikkiin ongelmiin. Greta katsoo faktoja, harkitsee niitä, ja tekee ratkaisuja asioihin perehdyttyään. Arvostin tätä. Elián tuo kirjaan impulsiivisen puolen, mikä on myös tervetullutta toiminnan ylläpitämiseksi, mutta siedin häntä paremmin sivuhenkilönä.

Romanssin osalta kirja menee vähän pariinkin suuntaan, ja kumpaankin aika nopeasti. Toisaalta pidin siitä, että romanssi on hyvin sivuosassa tarinaa; toisaalta olisin ehkä kaivannut sille hieman lisää tilaa rakentua. Se, mitä pääromanssista on, on kuitenkin kaunista ja koskettavasti kirjoitettu. Lisäksi kirjaan mahtuu useammankinlaista sateenkaarisuhdetta, mitä arvostan.

Äänikirjan lukijasta on vielä sanottava sen verran, että minulla kesti hieman tottua lukutyyliin, enkä tiedä lämpeninkö sille koskaan täysin. Gretan kerronta ja kaikkien panttivankileirillä kasvaneiden lasten puhe luetaan hyvin katkonaisella tyylillä, mikä sai minut ensin epäilemään, että nauhoitteessa oli jotain vikaa - myöhemmin Greta mainitsee leirin aksentin olevan "clipped", jolloin lukutavassa alkoi olla järkeä. Ainakin se on uniikki. Madeline Maby tekee myös selkeästi erottuvat, erinomaiset eri hahmojen äänet, ja hänen äänensä kaikissa sen hahmovariaatioissa on todella miellyttävä kuunnella.

Neljä tähteä.

Kirja kuittaa seuraavat kohdat HelMetin 2019-haasteesta:

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
19. Et pidä kirjan nimestä
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
29. Kirjassa nähdään unia

Omakustanteiden riskit: Learning Curves

Ceillie Simkiss: Learning Curves. Omakustanne, 2018. S. 93. Tiedoston koko: 4869 KB

Pienoisromaanit olivat syksyn sana, sillä keskittymiskykyni ei meinannut riittää täysimittaisten kirjojen lukemiseen. Bongasin Learning Curvesin Twitteristä ja se oli juuri sopiva yhden illan viihdyke.

Elena Mendezillä on elämä täynnä suuren puertoricolaisen perheensä ja lakiopintojensa kanssa selviytymistä, eikä hänellä ole aikaa tyttöystäville. Hän ei kuitenkaan voi olla kiinnittämättä huomiota Cora McLaughliniin tämän pyytäessä muistiinpanoja lainaan heidän yhteisellä kurssillaan. Tytöt alkavat opiskella yhdessä, ja Elena saa huomata, että aikaa on, jos sitä tekee.

Learning Curves on lyhyt, söpö, ei-angstinen, viihdyttävä romanssi hyvällä representaatiolla. Elena on lihava, latina ja lesbo; Cora on panromanttinen aseksuaali ja hänellä on ADHD. Hahmot kuitenkin jäävät näitä piirteitään lukuun ottamatta hieman yksipuolisiksi ja niin söpöjä kuin he ovatkin, ei heillä ole aivan hirveästi lihaa luiden ympärillä.

Tarinasta on juurikin yhden illan viihdykkeeksi, mutta ei se juurikaan sen pidemmälle pääse. Hahmojen lisäksi juoni kaipaisi lihaa luiden ympärille ja vankempaa jännitettä ja konfliktia. Myös tekstin taso on vaihtelevaa, ja siinä missä jotkin kohtaukset todella heräävät eloon ja muistan ne selkeästi vielä näin kuukausia myöhemminkin, toiset laahaavat ja/tai niissä on omituinen tunnelma. Juuri tässä piilee omakustanteen vaara: ellet erikseen palkkaa kustannustoimittajaa työskentelemään kanssasi, tekstiltä puuttuu ammattilaisen antama lisäboost ja siihen jää helposti löysää ja omituisia kohtia. Tasainen edistyminenkään ei ole Learning Curvesin vahvuuksia - myös vika, jota olisi kustannustoimittajan kanssa voinut tasoitella.

Sen sijaan täytyy sanoa, että joko kirjailijalla on itsellään todella hyvä visuaalinen silmä, tai hän on tehnyt viisaasti ja palkannut graafisen suunnittelijan kirjansa kantta tekemään. Kannen värimaailma miellyttää silmääni, Elenaa edustava hahmo on erinomaisesti puettu ja hyvännäköinen, ja kaiken kaikkiaan kannessa on tasapainoinen tunnelma. Omakustanteelle hyvä kansi on erityisen tärkeä markkinointipoitti, ja tästä antaisin täydet pisteet.

Kolme tähteä

Ei mitään erityistä: The Upside of Unrequited

Becky Albertalli: The Upside of Unrequited. Penguin Books, 2017. S. 340

The Upside of Unrequited ei ollut kiinnostanut minua erityisen paljon, mutta rakastettuani Simon Vs. the Homo Sapiens Agendaa sekä Leah on the Offbeatia niin paljon kuin niitä rakastin, täytyi minun tietenkin lukea myös Albertallin kolmas (ilmestymisjärjestyksessä toinen) kirja.

Molly Peskin-Suso on 17-vuotias, ollut ihastunut 26 kertaa, eikä koskaan seurustellut. Kesänä, jona hänen äitinsä menevät viimein naimisiin, ja hänen kaksossiskonsa Cassie tutustuu uuteen söpöön tyttöön, rakkaus löytää viimein myös Mollyn: söpö nörttipoika Reid hänen kesätyössään ja Cassien tyttöystävän ystävä Will kamppailevat molemmat ihastus numero 27:n paikasta. Cassie on kuitenkin vakuuttunut, että Mollyn on aika jättää yksipuoliset ihastukset taakseen ja hankkia viimein oikea poikaystävä.

Kuten introsta varmasti kävi ilmi, odotin tältä kirjalta aika paljon. Olen ollut aivan myyty Albertallin kirjoitustyylille, ja minusta oli ihanaa, että vaikka tämän nimenomaisen kirjan päähenkilö on hetero, on siinä silti useita queer sivuhenkilöitä. Valitettavasti en kuitenkaan löytänyt The Upside of Unrequitedista sitä mitä etsin. Se oli nopealukuinen ja omalla tavallaan viihdyttävä, mutta täysin keskinkertainen.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Mollysta ihmisenä tai hahmona. Eniten mieleeni jäi hänessä oleva ilmiselvä tekopyhyys ja ristiriita: kirjan alussa hän pilkkaa Reidia siitä, että tällä on päällään Taru sormusten herrasta -teemainen paita, ja nimittää tätä nörtiksi ei hyvällä tavalla, mutta myöhemmin Molly kuitenkin osallistuu nörttikeskusteluihin innolla. Minusta on fine, jos kirjan päähenkilö ei ole nörtti (olen kuullut, että sellaisiakin ihmisiä on), mutta en pidä siitä, että hän epämääräisesti muuttaa mieltään tai suhtautuu nörttiyteen tällaisella tekopyhyydellä. Muutenkin Molly oli mielestäni aika raskas hahmo enkä erityisesti pitänyt hänestä.

Positiivisena piirteenä Mollysta on erikseen mainittava se, että hän on lihava, mutta tämä ei ole ongelma eikä määrittele häntä ihmisenä - hän vain on. Sitä ei tuoda esiin joka toisessa lauseessa tai edes joka toisella sivulla, sillä enimmäkseen Molly elää elämäänsä ajattelematta kehonsa kokoa, kuten meidän kaikkien olisi hyvä. Se tulee esiin ollessaan relevanttia Mollyn kokemukselle, mutta itse koin, että Molly on todella positiivinen esimerkki siitä, miten elää haluamansalaista elämää juuri siinä kehossa, minkä sattuu omistamaan. Mollylla on myös ahdistushäiriö, mikä samaan tapaan tulee kirjassa esiin ollessaan relevanttia, mutta ei määrittele Mollya ihmisenä. Tiedän muiden arvioista, että kirjan kuvaa ahdistuksesta pidetään tarkkanäköisenä ja aitona.

Parasta kirjassa on sen lukuisat queer ja ei-valkoiset sivuhahmot ja Simonin ja Abbyn lyhyet cameot. En kuitenkaan tiedä, onko se lukemisen arvoinen pelkästään niiden takia. Ehkä arvioin kirjaa nyt liian ankarasti, mutta odotukseni Albertallille olivat korkeammalla, ja siksi kirjan tavanomaisuus oli minulle pettymys. Tavoilleen uskollisena Albertalli kuitenkin käsittelee tässäkin kirjassa teinielämän realiteetteja, kuten ihastumisia ja ystävyyssuhteiden monimutkaisuutta, varsin aidon oloisesti. Lisäkehu täytyy vielä antaa siitä, että kirja sijoittuu Washington DC:hen, ja minusta oli ihanaa lukea kaupunkinuorten elämästä, jossa ajetaan paikkoihin metrolla auton sijaan. Samastuin.

Kolme tähteä

#Queer52: Not Otherwise Specified

Hannah Moskowitz: Not Otherwise Specified. Simon Pulse, 2015. S. 260

En ollut erityisesti suunnitellut lukevani Not Otherwise Specifiedia seuraavana #Queer52-kirjana, mutta se sattui olemaan kirjaston hyllyssä, joten tietenkin otin sen mukaani. Voin jo heti alkuun sanoa tämän olevan yksi suosikkejani #Queer52-haasteen kirjoista.

Sisältövaroitukset kirjalle: syömishäiriöt, kehonkuvaongelmat, bifobia, kiusaaminen

Etta ei ole ikinä tarpeeksi. Hän ei ole riittävän lesbo kelvatakseen vanhoille kavereilleen, hän ei ole riittävän hoikka ollakseen ballerina, eikä hän ole riittävän syömishäiriöinen saadakseen anoreksiadiagnoosia. Hän on kuitenkin jo parantumassa, eikä elämä kaikesta huolimatta tunnu kovin kamalalta. Vanhoja kavereitakaan ei tule ikävä, kun Etta tutustuu vertaisryhmässä Biancaan ja tämän isoveljeen Jamesiin. Ettan ja Biancan syömishäiriöiden lisäksi heitä yhdistää unelma päästä eliittitason musiikkiteatterilukioon New Yorkiin. Yhteiset harjoitukset pääsykokeita varten lähentävät kolmikkoa ja antavat Ettalle tilaisuuden harkita prioriteettejaan uudelleen.

Tästä kirjasta olisi niin paljon hyvää sanottavaa, etten edes tiedä mistä aloittaisin :D Etta on hahmona loistava. Hän on musta biseksuaalinen tyttö Nebraskasta, joka kärsii syömishäiriöstä ja rakastaa tanssimista. Ettan kertojanääni on niin aito, tunnistettava ja omanlaisensa. Se voi toisinaan olla myös hieman ärsyttävä, mutta itse ainakin luen mieluummin päähenkilöä jolla on selkeästi luonnetta. Ettalla ei ole kirjassa varsinaista romanssia, mutta hieman juttua Jamesin kaverin Masonin kanssa on. Tästä täytyy antaa kaksi plussaa: ensinnäkin se, että YA-kirjan ei tarvitse keskittyä romanssin ympärille, ja toiseksi se, että biseksuaalinen hahmo pysyy binä riippumatta kumppanin sukupuolesta. Ja samaan liittyen vielä muitakin plussia: suhteiden ei aina tarvitse olla elämän ja kuoleman kysymyksiä, ne voivat myös olla vain vähän yhteistä hauskanpitoa. Sama pätee myös seksiin. Tämä kirja on seksipositiivisuuden mallikappale: niin kauan kuin kaikki osapuolet ovat suostuneet seksiin, sitä voi olla niin paljon ja niin monen ihmisen kanssa kuin itseä huvittaa. Lisäksi itselleni Ettassa oli erittäin samastuttavaa se, miten hänen elämässään oli paljon ikävää, mutta silti elämä oli hänestä enimmäkseen ihan jees. Kaiken kaikkiaan täytyy siis sanoa, että rakastin Ettaa hahmona tajuttomasti.

Kirjan muista hahmoista täytyy sanoa, että ensinnäkin tässä kirjassa on runsaasti muitakin queer-hahmoja, mikä on ihanaa <3 Kuten olen ennenkin sanonut, emme tavallisesti ole yksinäisiä susia, vaan laumaeläimiä ja löydämme toisemme cisheterojoukoista erehtymättömällä tarkkuudella. Valitettavasti Ettan vanhaa kaveriporukkaa täytyy kritisoida syvyyden puutteesta. Heille rakennetaan hieman historiaa ja luonnetta Ettan flashbackeissa, mutta he jäävät silti melko ohuiksi ilkeiksi tytöiksi. Ettan uudet ystävät ovat kuitenkin aitoja ja sydäntäsärkeviä ja upeita, joten kirja saa tämän anteeksi. Ja vanhoistakin ystävistä Ettan entinen paras ystävä Rachel saa niin paljon sivutilaa, että hän ei kärsi samasta ohuudesta kuin muut Disco Dyket.

Asioita Ettan ystävissä joista pidin: James on homo ja uskonnollinen, eikä tämä ole hänelle ongelma. Rachel on ollut Ettalle äärettömän rakas, mutta kaiken jälkeen Etta joutuu päättelemään, ettei Rachel sittenkään ollut hänelle hyvästä. Luen mielelläni ystävyyden loppumisesta, sillä YA on täynnä parhaita ystäviä jotka käyttäytyvät todella huonosti, eikä ystävyys silti jostain syystä lopu. Rachel ei todellakaan ollut pahimmasta päästä YA:n huonoja parhaita ystäviä, mutta hänen tarinakaarensa oli tervetullut ja jotenkin puhdistavaa luettavaa. Bianca taas on ihana ja sydäntäsärkevä ja herättää varmasti äitivaiston kaikissa siihen vähänkään taipuvaisissa lukijoissa. Hänessä on kuvattu hyvin se uniikki olotila, jossa 14-vuotiaat ovat: toisaalta jo ajattelevia ihmisiä, melkein aikuisia, toisaalta vielä niin lapsia. Kaiken kaikkiaan erilaiset ystävyyssuhteet ovat tämän kirjan parhautta. On vanhoja ja uusia ystäviä, hyviä ja huonoja ystäviä, ystäviä jotka kannattaa pitää ja ystäviä jotka kannattaa päästää menemään, ja ystävyyden syvyyttä ja monipuolisuutta tutkitaan todella tarkasti huomoiden. Ainut ystävyysmiinus pitää antaa siitä, miten vähän Etta tuntuu välittävän siitä, että hänen vanhat ystävänsä nyt kiusaavat häntä. Vaikka ette olisikaan olleet läheisiä, luulisi että vähän edes sattuisi tuollainen käytös.

Kiusaamisesta pitää sanoa kaksi erillistä asiaa. Etta on tosiaan aiemmin kuulunut koulunsa lesboryhmään, Disco Dykeihin, kunnes alkoi edellisvuonna seurustella pojan kanssa. Etta on koko ajan kertonut ystävilleen olevansa bi, mutta ystäville tämä kelpaa vain niin kauan kuin Etta osoittaa mielenkiintoa vain tyttöjä kohtaan. Kiusaaminen perustuu siis bifobiaan, ja on todella graafista ja syyllistävää. Jos sinulla on kokemuksia bifobisesta käytöksestä, tahdot varautua tähän kirjaa aloittaessasi. Toisaalta, niin triggeröivää kuin hahmojen bifobia voikin olla, minusta on hienoa, että sitä käsitellään. Bi-hahmoja ei muutenkaan ole joka sormelle, ja bi-ihmisiä kohtaa aivan omanlaisensa sorron ja syrjinnän muodot. Tämä kirja tuo niitä ja bi-näkymättömyyttä todella hienosti esille ja saa varmasti monet lukijat miettimään uudelleen negatiivisia stereotyyppejä joita yhdistävät biseksuaalisuuteen.

Toinen piirre mikä kirjassa voi potentiaalisesti olla triggeröivää on sen syömishäiriöfokus. Sekä Etta että Bianca kärsivät syömishäiriöistä, ja heidän syömishäiriönsä sekä paranemisprosessinsa ovat erilaisia ja eri vaiheissa. Minulla ei ole syömishäiriötä, mutta olen tapellut erilaisten kehonkuvaongelmien kanssa yli kymmenen vuotta, ja minusta kirjan tapa käsitellä ruokaa ja siihen liittyviä ongelmia oli aito ja sydäntäsärkevä. Kirja ei myöskään tuntunut käsikirjalta syömishäiriöihin - tällä tarkoitan, että se ei laukaissut omia keho-ongelmiani eikä saanut minua ajattelemaan "tuota voisi kokeilla". Sen sijaan se tuntui lohdulliselta, kamalalta, ja kuitenkin toiveikkaalta. Se on myös rehellinen: ihmeitä ei tapahdu, syömishäiriöistä ei parannuta yön yli, mutta asiat voivat silti muuttua paremmiksi motivaation ollessa kohdallaan.

Tällä arviolla on jo pituutta kuin kaamoksella Utsjoella, mutta edelleen olisi sanottavaa. Musikaalien rakastajana nautin siitä miten paljon kirjassa tehdään viittauksia musikaaleihin ja musikaalikappaleisiin. Etta on tanssija henkeen ja vereen ja hänen rakkautensa ja intohimoaan taidettaan kohtaan oli käsinkosketeltavaa. Suosittelen vahvasti kuuntelemaan kirjassa mainittuja kappaleita, olivat ne sitten ennestään tuttuja tai eivät - ne vievät tunnelman ihan erilaiseen sfääriin.

Kaikki tässä kirjassa on niin aitoa. Elämän sotkuisuus, erilaiset ystävyyssuhteet, intohimo tanssia ja musikaaleja kohtaan, koe-esiintymisten jännitys... Kaikki tuntuu niin omalta ja oikealta. Jos vielä yksi pieni negatiivinen piirre pitää mainita, niin Ettan sisko tuntuu usein tulevan esiin hieman jälkijunassa, kuin kirjailija olisi viime hetkellä muistanut että tällainenkin hahmo oli. Mutta kuten sanottu, rakastin tätä kirjaa niin paljon, ja kaikki tässä arviossa mainitsemani negatiiviset asiat ovat olleet pikkujuttuja, kun piti nyt jotain kritisoitavaa keksiä. Lopulta päästään kuitenkin siihen, että tämä on yksi samastuttavimmista kirjoista joita olen ikinä lukenut. Aivan mielettömän hyvä.

Viisi tähteä

Synkkä, synkempi, synkin: A Line in the Dark

Malinda Lo: A Line in the Dark. Dutton Books, 2017. S. 281

A Line in the Dark on niitä kirjoja, joiden kansikuva välittää täydellisesti kirjan tunnelman. Vaikka kuva itsessään ei ole tummasävyinen, siitä tulee kuitenkin aika hyytävä fiilis, ja juuri sellainen tämä kirja on. Kun ajattelen sen värimaailmaa, mieleeni tulee talven harmaa, väritön maisema, punainen mehuroiske valkoisella peitolla, sarjakuvaruutujen toisiaan vasten loistavat värit. Mutta näiden mielikuvien seurana on selkäpiitä kylmäävä tunne.

Jess on salaa rakastunut parhaaseen ystäväänsä Angieen, ja on varma, että jonain päivänä Angie ymmärtää hänen tunteensa - kunnes rikas, yksityiskoulua käyvä Margot astelee heidän elämäänsä ja saa Angien pään pyörälle kaikilla parhailla (tai pahimmilla) tavoilla. Jessin ja Angien välit viilenevät kun Angie alkaa viettää aikaa Margotin ja tämän rikkaiden ystävien kanssa, ja Jess kääntyy sarjakuvamaailmansa puoleen lohtua hakiessaan. Tyttöjen korjaillessa välejään Jessistä alkaa näyttää, että Angie on liian syvällä Margotin maailmassa selviytyäkseen ulos vammoitta, mutta ei hätää: Jess on aina rajan toisella puolella valmiina ottamaan Angien kiinni, kun tämä kaatuu.

A Line in the Dark on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen on Jessin minäkertoja-näkökulmasta, toinen kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Jess ei ole erityisen kiva tyyppi tai hahmo, josta on helppo pitää, ja niinpä kirjaan sisään pääseminen kesti minulla useamman kymmentä sivua. Harkitsin kesken jättämistä 60:n sivun kohdalla, mutta päätin Libertén kehotuksesta lukea sivulle 100 asti, ja uudelleenarvioida siellä. Siihen mennessä olin jo saanut käsityksen siitä, millaista kirjaa luin, ja halusin lukea loppuun saakka.

Siitä huolimatta, että juonen tärkeä liikkeellepanija on Angien ja Margotin romanssi, tämä kirja ei ole missään nimessä romanttinen. Jess on kateellinen, omistushaluinen, pakkomielteinenkin ystävä, ja lukijoina näemme Margotin ennen kaikkea Jessin silmien läpi. Jessillä itsellään ei kirjassa ole romanttista juonta, eikä sellaiselle kyllä olisi aikaa eikä paikkaakaan. Jos siis romantiikka ei ole juttusi, mutta hahmovetoinen tunnelmakirjallisuus on, pidät varmaan tästä. Tunnelmaa tässä kirjassa nimittäin riittää. Kuten jo alussa sanoin, kirja jätti hyvin vahvoja mielikuvia niin visuaalisesti kuin emotionaalisesti. Erityisesti kirjan ensimmäisen puoliskon viettäminen Jessin hieman häiriintyneessä ajatusmaailmassa jättää jälkensä.

Juonessa on... heikkoutensa. Osasyy kertojan vaihtamiselle kirjan puolivälissä tuntuu olevan se, että loppupaljastusta ei voisi pitkittää loppuun saakka jos kerronta pysyisi Jessin päässä, mikä mielestäni tekee juonesta hieman ohuen. Toisaalta kuitenkin pidän kertojan vaihdoksesta, sillä Jess ei tosiaan ole henkilö, jonka päässä halusin viettää yhtään enempää aikaa kuin oli pakko. Itse asiassa toisen osan kerronta oli paitsi miellyttävämpää, myös mielenkiintoisempaa luettavaa. Iso osa toisesta osasta kerrotaan asiakirjamuodossa (spoilereiden välttämiseksi en nyt spesifioi tarkemmin, minkälaisesta asiakirjasta on kyse). Ehkä siksi minua ei siis älyttömästi häirinnyt se, että juonta tällä lailla pitkitettiin. Kokonaisuus joka tapauksessa pysyy kasassa, ja loppuratkaisu ei ole liian ennalta-arvattava.

Tämä on siis kirja queer tytöistä, joka ei millään lailla keskity siihen, että he ovat queer - näin nyt vain sattuu olemaan, ja juoni käsittelee aivan muita asioita. Tällä mielestäni vältetään se, että kirjassa annettaisiin ymmärtää, että queer tytöt ovat järjestään ikäviä ihmisiä. Vaikka tässä nimenomaisessa kirjassa nyt onkin vähän tällainen tilanne, ja varmaan sen joku niin onnistuu lukemaan, niin minusta nämä piirteet olivat kirjan hahmoissa ennemminkin rinnakkaisia kuin korreloivia. On myös tärkeää näyttää, ettei seksuaalivähemmistöön kuuluminen tee kenestäkään automaattisesti hyvää tyyppiä. Lisäksi on sanottava, että Jess tulee alempiluokkaisesta aasialaisamerikkalaisesta perheestä, mikä tuo kirjaan hyviä intersektionaalisuuden elementtejä.

Hahmot ovat monipuolisia ja ikävyydessäänkin aidon oloisia. Ehkä parasta niin hahmosuunnittelussa kuin kirjassa muutenkin on kuitenkin Jessin sarjakuva, jota hän piirtää läpi tarinan, luoden rinnakkaisuuksia elämänsä ja piirrostensa välille. Fantasiamaailma, johon Jessin sarjakuva sijoittuu, on kiinnostava, ja sarjakuva tuntuu sitovan Jessin oman elämän kohtauksia toisiinsa, välillä ennakoiden, välillä jälkiviisaasti ihmetellen. Sarjakuvan tekeminen myös näyttää Jessistä itsestään pehmeämmän, samastuttavan puolen, mitä tarina kipeästi kaipaa, jotta Jess ei ole vain katkera, ikävä tyyppi.

Kolme ja puoli tähteä

#Queer52: Queens of Geek

Jen Wilde: Queens of Geek. Swoon Reads, 2017. S. 262

Kävin syksyllä ystäväni kanssa Tukholmassa (tästä on ollut puhetta aiemminkin, jos oikein muistan) ja raahasimme kotiin naurettavan määrän kirjoja. Yksi niistä oli Queens of Geek, jonka löytäessäni ilostuin suuresti, sillä se kuuluu #Queer52 -haasteen kirjoihin, mutta sitä ei ollut saatavilla Helsingin eikä Tampereen kirjastoista. Kirjalla on ihana nimi, ja pidän myös kannesta (yksinkertainen, ja silti huomiotaherättävä!), joten eräänä toukokuisena iltana tartuin siihen tarkoituksenani vain päästä alkuun. Kahdelta yöllä huomasin että kirja oli lopussa, ja että kello oli kaksi yöllä.

Australailaiset Tay, Jamie ja Charlie pääsevät Charlien menestyneen Tube-kanavan ja indieleffan ansiosta toteuttamaan unelmaansa: osallistumaan popkulttuurin suurimpaan tapahtumaan SupaConiin. Neljässä päivässä on aikaa niin upeille kokemuksille, uusille ystäville, romanssille, kuin ongelmillekin. Viimeisiä aiheuttaa erityisesti Tayn ahdistushäiriö ja Charlien entinen poikaystävä ja vastanäyttelijä, joka ilmestyy coniin täysin pyytämättä ja yllättäen.

Queens of Geekin pinkki kansi on kuin varoitus sen sisällöstä: silkkaa hattaraa. Tämä kirja on kaksi ja puolisataa sivua niin sokerista fluffia, että mikään hampaiden harjaus ei sen jälkeen enää auta pelastamaan tilannetta. Neljään päivään ja tähän kohtuullisen lyhyeen sivumäärään ei ole mahdutettu vain yksi vaan kaksi romanssia: Tayn ja Jamien long-time-coming rakkaustarina, sekä Charlien ja hänen etäihastuksensa Alyssa Huntingtonin instalove. Kaikki ovat ihmisinä ihania ja rakastettavia (paitsi tietenkin mainittu ex-poikaystävä, joka on ihmisenä vain kamala ja hirveä). Juoni rakentuu pääasiassa romanssien varaan, ja vaikka siihen on yritetty rakentaa konfliktinpoikasta loppuun, ei se oikein kanna. Hattaraa, hattaraa, HATTARAA.

Reiluuden nimissä on sanottava, että kirjassa käsitellään paljon hyviä, tärkeitä, vakaviakin aiheita, kuten mielenterveysongelmia ja autismia, sekä seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja kaapissa olemiseen ja kaapista tulemiseen liittyviä asioita. Tay kärsii ahdistuksesta, ja hänellä on aspergerin syndrooma, ja olen lukenut muilta arvioijilta, että molempia kuvataan hänen kauttaan hyvin. Tay on todella suloinen ja ihana, ja hänen tarinansa sisältää paljon itsensä ylittämistä ja pelkojen voittamista, mikä on voimauttavaa luettavaa. Charlie on biseksuaalinen itäaasialainen tyttö, ja kirjassa käsitellään hänen ja Alyssan kautta epäterveitä parisuhteita sekä joitain biseksuaalisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Charlie on myös virkistävän peloton ja aito (ei ärsyttävällä Tyhmä Tyttö -tyylillä, vaan oikeasti). Lisäksi porukkaan kuuluu Jamie, joka on kiltein ja hellin ja täydellisin miesolento, jota maa päällään kantaa - eli siis hieman turhankin. Rakastan kilttejä poikia, mutta Jamie kaipasi vähän särmää. Eli kuten sanottu, kaikki ovat ihania ja rakastettavia, mutta erityisesti Jamie, ja ehkä hahmojen olisi hyvä olla myös vähän jotain muuta kuin ihania ja rakastettavia.

Juonesta täytyy vielä sanoa, että se on hyvin nopeatahtinen, niin hyvässä kuin pahassa. Tarina etenee hyvää tahtia, ja siksi se tulikin luettua yhdessä illassa/yössä. Mutta se myös tarkoittaa, näin lyhyessä kirjassa, että kaikki tuntuu hieman kiirehdityltä. Myös neljän päivän aikajänne antaa osansa kiireen tuntuun. Mihinkään ei ehditä pysähtyä, eikä juonen tai hahmojen kehittymiselle juuri ole aikaa, sillä KIIRE NYT MENNÄÄN.

Ihanaa tässä kirjassa on hyvän ja monipuolisen representaation lisäksi kaikki se nörttiys. Kuten sanottu, kirja sijoittuu coniin, ja fandom-kulttuurin fanipuolta tuodaan esiin Tayn kautta, kun taas fanituksen kohteena olemisen puolta Charlien kautta. Molemmat ovat mielenkiintoisia näkökulmia, toinen selkeästi tietenkin tutumpi kuin toinen. Popkulttuuriviittauksia viljellään oikealle ja vasemmalle, Tay kirjoittaa Tumblr-postauksia, ja kaiken kaikkiaan fanitus, con-elämä ja yhdessä innostuminen on kuvattu todella aidosti. Siltä osin kirja tuntui kuin olisin tullut kotiin.

Pidin Queens of Geekista. Siinä vain oli mielestäni hiottavaa. Lisää särmää ja konfliktia ihmsiin ja juoneen, hieman rauhallisempi tahti, ja olisimme jo aika lähellä täydellistä kirjaa. Representaation ja asetelman aitouden osalta ei mitään valittamista.

Neljä tähteä

Yksi kohta uusimmasta HelMet-haasteesta

Viimeinkin hyvää kirjallisuutta! Leah on the Offbeat

Becky Albertalli: Leah on the Offbeat. Balzer + Bray, 2018. S. 286. Tiedoston koko: ei tiedossa

Neljä kuukautta olen lukenut pääasiassa huonoa tai keskinkertaista kirjallisuutta, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Olen täysin kyllästynyt lukemaan huonoa ja keskinkertaista kirjallisuutta. Niinpä Leah on the Offbeat tuli juuri siihen väliin mihin sen tarvitsinkin, ja antakaas kun painotan tätä nyt oikein huolella: minulta löytyy pohjattomat varastot rakkautta tätä kirjaa kohtaan.

Seniorivuoden kevät on täynnä draamaa. Päättäjäistanssien lähestyessä, koulumusikaalin esitysten lomassa ja yliopistovalintoja odotellessa paineet kasvavat ja tunteet kuohuvat. Monenlaiset hankalat ihastuskuviot ja odottamattomat ennakkoluulot vetävät Leahin keskelle kaveriporukan draamaa. Asiaa ei lainkaan helpota se, että toinen draaman keskiössä oleva tyttö on Leahin parhaan ystävän tyttöystävä, ja Leahin pitkäaikainen ihastuksen kohde.

Leah on the Offbeat sijoittuu samaan universumiin ("Simonverse") kuin Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda ja Albertallin järjestyksessä toinen kirja, The Upside of Unrequited. Toisin kuin TUoU, Leah on myös saman kaveriporukan elämästä - siinä missä Simon toimii oman kirjansa kertojana, on nyt Leahin vuoro päästä ääneen. Emmin hieman kirjan ennakkotilaamista - toisaalta tiesin, että pidin Albertallin kirjoitustyylistä, toisaalta en erityisesti pitänyt Leahin hahmosta Simon Vs:ssä. Lopulta päättelin, että kaikki ovat kivempia, kun pääsee näkemään heidän päänsä sisään, ennakkotilasin e-kirjan, ja luettuani ilmestymisiltana noin sivulle 2 tiesin, että tämä oli ollut oikea päätös.

Seuraava kappale sisältää spoilereita Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda -kirjasta. Pahimmat pidän poissa (en esimerkiksi mainitse, kuka on Blue), mutta käsittelen lyhyesti joitakin pienempiä. Lainauksesta eteenpäin teksti on taas spoileritonta.

Leah on kuin Simon Vs., mutta parempi. Kaikki, mikä minua ärsytti tai harmitti Simonissa, on paremmin Leahissa. (1) En pitänyt siitä, että Simon on kaveriporukkansa ainut ei-cishetero - no, ei hän olekaan. Ei ollenkaan. Leahin itsensä lisäksi heidän molempien kiinnostuksenkohteet tuovat porukkaan sateenkaaren värejä. (2) En pitänyt siitä, kuinka Simon outataan kirjan juonen käänteentekevänä kohtana - no, Leah piti siitä aivan yhtä vähän kuin minäkin. Oli oikeasti todella virkistävää lukea Leahin raivoa Martin Addisonia kohtaan, ja en voinut olla ajattelematta, että ehkä Albertalli on saanut palautetta ratkaisustaan ja tämä on hänen tapansa osoittaa, että hän ymmärtää nyt outtaamisen vakavuuden. (3) En myöskään erityisesti pitänyt Leahista Simonissa. Ymmärsin häntä, ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan tiettyyn asteeseen asti, mutta en pitänyt hänestä. Tässä kirjassa sen sijaan? Samastuin Leahiin niin paljon ja rakastan häntä ikuisesti.

"My phone buzzes with a text from Simon. Fuck. My. Life. Leah. Oh God. -- I say good-bye to [Mom] and turn back to my phone. I can't fuck your life, I'm monogamously fucking my own life." -s. 25-26

Leah on hauska, ihana, kyyninen yliajattelija, biseksuaalinen lihava tyttö, jonka pää on täynnä mielettömän hyviä ajatuksia. Hän on epävarma itsestään ja krooninen täydellisyydentavoittelija, mikä jättää valtavasti tilaa erinomaiselle hahmokehitykselle. Hän ei kuitenkaan pelkää avata suutaan, kun sitä tarvitaan, eikä hänellä ole massiivisia kehonkuvaongelmia, mikä oli äärettömän virkistävää. En itse ole sieltä hoikimmasta päästä, ja kehoni hyväksyminen (saati sitten rakastaminen) ei ole minulle helppoa. On kuitenkin ihanaa nähdä, kun joku muu onnistuu siinä.

"Though the idea of objective hotness fucks me up a little. The idea that certain arrangements of facial features are automatically superior. It's like someone woke up one day with a boner for big-eyed, soft-lipped, tight-bodied cheekbone people, and we all just decided to go along with that." -s. 53

Kirja on äärettömän suloinen olematta kuitenkaan siirappinen, ja hyvin erittäin gay. Se käsittelee vakavia aiheita, kuten eroa, rasismia ja oman itsensä löytämistä, mutta se ei koskaan tunnu saarnaavalta, vaan luontevalta osalta tarinaa. Romanssi on ihana sujumatta kuitenkaan aivan kuin strömsössä ongelmitta (kiitos J käännösavusta :D), mikä saa sen tuntumaan niin aidolta. Sama pätee kyllä kaikkeen tässä kirjassa; kaikki tuntuu niin aidolta. Leahin samastuttavuus ja tilanteiden (suhteellinen) tuttuus saavat aikaan sen, että kirja on mielessä silloinkin, kun sitä ei lue, ja kun sitä lukee, unohtaa oman maailmansa kokonaan. Juoni on rakennettu huolella, niin että Leahin ja Abbyn yhteinen menneisyys paljastuu hiljalleen, ja lukija saa oppia koko ajan jotain uutta ja kiinnostavaa. Mielikuvat ovat eläviä ja selkeitä, ja päähenkilön elämä ja ajatukset tuntuvat kuin omilta.

"Can ambiguous social situations kindly go fuck themselves?" -s. 98

Vaikka omasta lukion loppumisesta on jo pari vuotta kulunut, ja vaikka se oli minun osaltani Helsingissä eikä Georgiassa, samastuin syvästi kaikkiin niihin tunteisiin, joita tämä muutoksentäyteinen aika Leahissa herättää. Vaikkei minulla ikinä ole ollut samanlaista isoa kaveriporukkaa kuin Leahilla, ystävyyssuhteet on kuvattu kauniisti ja terävän rehellisesti. Ihastumisen ja päänsä selvittelyn tuomat jännityksen, turhautumisen ja ilon tunteet ovat käsinkosketeltavan tuntuisia kirjan sivuilla. Tämä on oikeasti sellainen kirja, jossa kaikki on todella mennyt täsmälleen nappiin.

Laitan lisää lainauksia blogin Kirjallisuuslainaukset-sivulle. Niitä oli tässä kirjassa vaikka muille jakaa. En tiedä enää mitä muuta sanoisin - Leah on the Offbeat piti minua samalla tavalla innoissani ja jännittyneenä kuin Simon Vs., mutta jätti vielä paremman fiiliksen mennessään. Erityinen maininta pitää vielä suoda sille, että kirjassa esiintyy lyhyesti muunsukupuolinen hahmo, josta käytetään they/them -pronomineja, ja se oli hienoa!

Viisi tähteä.

Muistakaahan kaikki että Simon Vs.:n elokuvaversio Love, Simon/Minä, Simon tulee Suomessa teattereihin 4.5.2018!

Monenlaisten mietteiden That Inevitable Victorian Thing

E. K. Johnston: That Inevitable Victorian Thing. Dutton Books, 2017. S. 326

That Inevitable Victorian Thing kiinnitti huomioni ensin kiehtovalla nimellään, sitten kauniilla kannellaan ja lopulta erikoisella takakansitekstillään. Kaiken kaikkiaan tässä oli siis täydellisesti onnistuneesti käytetty hyväksi kaikki saatavilla olevat lukijan houkuttelutekniikat.

Universumissa, jossa brittiläinen imperiumi ei ikinä kaatunut, kuningatar Victorian jälkeläinen suorassa polvessa, 18-vuotias kruununprinsessa Victoria-Margaret, saa yhden kesän vapautta imperiumin syrjäisessä kolkassa ennen kuin ottaa täydet kruununperillisen velvollisuudet vastuulleen ja menee naimisiin geneettisesti yhteensopivan kandidaatin kanssa. Väärennetyn identiteetin turvin Margaret matkustaa Kanadaan debytointiaan ja kesää varten. Samoihin debytanttijuhliin on saanut kutsun kanadalainen Helena Marcus ja hänen melkein-kihlattunsa August Callaghan, ja näiden kolmen ystävystyessä saa imperiumin tulevaisuus uuden suunnan.

Margaret, Helena ja August ovat kaikki kirjan kertojia, vaikka minun juonitiivistelmäni ja kirjan takakansiteksti antavat ymmärtää kirjan olevan täysin Margaretin näkökulmasta. Kirjalla on siis kolme merkittävää päähenkilöä, ja kaikki muut hahmot ovatkin selkeästi sivussa tapahtumista ja juonesta. Margaret ja Helena ovat mielestäni kokonaisia, monipuolisia henkilöitä, mutta August ja hänen tarinakaarensa jäävät puolinaisen oloisiksi. Augustilla ei tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin rakastaa Helenaa ja luoda juoneen hieman lisäjännitettä - ihmisenä hänestä ei ole oikein suuntaan eikä toiseen. Sen sijaan Margaret ja Helena pitävät mielenkiintoa yllä niin itseään kuin tarinaansa kohtaan. Vahvimmillaan kirja on erilaisissa representaatioissa. Helena on kolmikon ainut valkoinen hahmo, ja kaksi muuta ovat mixed race. Kirjassa on myös monenlaista HLBT+ representaatiota, mutta spoilaantumisen välttämiseksi laitan tarkennuksen vasta spoilerivaroituksen alle.

Kirja on futuristinen, mikä näkyy etenkin suuressa roolissa olevasta geeniteknologiasta ja siitä, millaiseksi anglikaanisen kirkon kuvataan kehittyneen imperiumin vuosikymmenien saatossa. Kyseessä on erittäin edistynyt ja suvaitsevainen yhteiskunta, jossa kaikkien on tarkoitus olla kuin kotonaan. Imperiumin rauhaa ja edistyksellisyyttä korostetaan antamalla vastakohta Yhdysvalloista, joiden mainitaan erinäisissä sivulauseissa ajautuneen kaaokseen ja kapinaan itsenäistymisensä jälkeen. Tästä päästään kuitenkin myös kirjan suurimpiin heikkouksiin: imperialismiin ja luokkayhteiskuntaan.

Kirjaa aloitellessani suurin epäluuloni oli se, että kirjailija jättää täysin huomiotta kolonialismin tuhoisat vaikutukset lukemattomille maille ja kansoille saadakseen toteuttaa hauskan AU-ideansa. Suorastaan näin ei käynyt, ja kolonialismin käsittelyä kirjassa kyllä yritetään, mutta se tehdään mielestäni väärää reittiä. Kirjailijan näkökulma on "Jos imperiumi (eli kolonialismi) olisi ollut tällainen, kaikilla olisi ollut kivaa!" eikä "Kolonialismi ja imperiumin olemassaolo on väärin ja pahasta." Tämä on ongelmallista, sillä eihän esimerkiksi naisten sortoa voi oikeuttaa sanomalla "Jos me alistetaankin teitä vaan tälleen vähän!" Vaikka kirjan universumin imperiumissa kaikilla on (väitteiden mukaan) hyvä olla, heidät on silti kolonisoitu. Se on väärin. Kirjan kirjoittaja on kanadalainen, eli siis entisestä brittiläisen imperiumin maasta, mutta sellaisesta, joka selvisi kolonisaatioista suhteellisen hyvin (tietenkin alkuperäisasukkaita lukuun ottamatta). Tämä varmasti vaikuttaa hänen ymmärrykseensä imperialismista ja kolonialismista, mutta näin hankalan aiheen kohdalla olisin suositellut tarkempaa tutustumista esimerkiksi Afrikan maiden kolonisaatiohistoriaan.

Toinen asia, jonka takia tätä "Imperiumissa kaikilla on hyvä olla" -gospelia oli hieman vaikea ostaa on se, että kirjan universumissa on pidetty yllä viktoriaanisia yhteiskuntaluokkia ainakin tietyn verran, mikä on... omituista. Helenan palvelija Fanny on yksi kirjan tärkeämmistä sivuhahmoista, mutta nähdäkseni hänen roolinsa nimenomaan palvelijana oli täysin tarpeeton. Vaikka Helena ajattelee Fannya ystävänä, kirjassa kuitenkin tehdään erittäin selväksi että Fanny ja muut palvelijahahmot ovat eri tasolla yhteiskunnassa kuin päähenkilöt. Kirjan maailmassa kuitenkin käytetään robotteja tekemään kotitöitä, ja saarnataan kaikkien yhdenveroisuutta, joten tällaisten eriarvoistavien mallien ylläpito tuntui tekopyhältä ja tarpeettomalta.

Futuristisesta maailmasta huolimatta kirjan juoni keskittyy pääkolmikon välisiin ihmissuhteisiin. Minulle jännitettä piti ehdottomasti yllä se, että jo aika alkuun arvasin, minkälaista representaatiota tällä asetelmalla voisi saada, mutta jännitti, tuleeko se toteutumaan. No, tulihan se. Sivujuonessa August hölmöilee perheyrityksen suhteen, mutta se juoni jää alikehitetyksi. Sillä on osansa loppuratkaisun suhteen, mutta olisin mieluummin suonut kirjalle lisää pituutta ja Augustin juonelle kunnollisen käsittelyn, kuin nykyisellään kirjaan jääneen yliluistelun tunteen. Kirjan ja ihmissuhdekuvioiden loppuratkaisu oli osaltaan sitä mitä odotinkin, mutta osaltaan jätti minut mietteliääksi. Jäin taas kerran ihmettelemään, miksi tällainen monimutkainen järjestely oli tarpeen, jos kerran imperiumi on niin suvaitsevainen ja ihana paikka kuin sen aktiivisesti väitettiin olevan.

Spoiler-varoitus

HLBT-repin osalta kirjasta siis löytyy naisia rakastavia naisia, intersukupuolinen hahmo ja polyamorinen suhde. Kun hahmot lopussa päätyvät polysuhteeseen, on sen järjestely hieman erikoinen: tarkoituksena on, että Margaret ja August menevät naimisiin imperiumin tulevaisuuden turvaamiseksi, ja Helena tulee hoviin ja on salaa heidän molempien rakastajana. En ymmärrä miksi se pitää tehdä näin vaikeasti - vähintäänkin, miksei Helena voi tässä hyvän elämän kehdossa olla avoimesti heidän kummankin rakastaja, ja miksi tarkalleen ottaen Margaret ei voi mennä naimisiin Helenan kanssa kun tätä kerran rakastaa, ja August toimia vain biologisena isänä kuninkaallisille lapsille sekä Helenan rakastajana. Tämä menee täysin yli hilseeni.

Spoilerit ohi

Pääosa tästä arviosta näyttää olevan omistettu kirjan ongelmille, joten loppuun on vielä hyvä painottaa, että kirjassa oli todellakin myös hyviä piirteitä, ja pidin hahmoista paljon. Olisin mielelläni viettänyt enemmänkin aikaa Helenan ja Margaretin kanssa Toronton debytanttikauden pyörteissä ja kesämökillä. Siitä tulikin mieleeni, että kirjassa ei suinkaan uusinneta vain viktoriaanisen kulttuurin tylsiä piirteitä kuten luokkayhteiskuntaa, vaan myös sen aika hauskoja piirteitä, kuten debytanttikulttuuria ja tanssiaisia. Kirja avautuu Helenan ja Margaretin debytanttikaudella, ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin moninaisista tanssiaisista ja muista tilaisuuksista, joita debytoimiseen liittyy. Juonen siirtyminen Kanadan maaseudulle Helenan perheen kesämökille oli kuitenkin myös erittäin samastuttavaa suomalaiselle lukijalle.

Olen kirjoittanut jo melkoisen maratoniarvion, ja edelleenkin tuntuu, että voisin avata aina uuden yksityiskohdan ja analysoida sitä parin kappaleen verran. Sitä tämä kirja juuri on: yksityiskohtia, joista kyllä muodostuu varsin omalaatuinen kokonaisuus, mutta jossa nimenomaan yksityiskohdilla on merkitystä. Kirjasta jääneet elävät mielikuvat liittyvät nimenomaan erityisiin kohtiin tarinassa enemmänkin kuin sen yleistunnelmaan. Lienee kuitenkin paras, että lopettelen tähän, niin teille jää joitain yllätyksiä vielä lukemisen varalle.

Kolme ja puoli tähteä

Kirja kuittaa yhden kohdan tuoreimmasta HelMet-haasteesta.

Kaikki kiusallisuuskliseet: Georgia Peaches and Other Forbidden Fruit

Jaye Robin Brown: Georgia Peaches and Other Forbidden Fruit. HarperTeen, 2016. S. 420. Tiedoston koko: 1516KB

YA Pride (entinen Gay YA) esitteli minut tällekin kirjalle sen ilmestyessä. Kirja tyttörakkaudesta ja uskosta? Tiesin heti, että tämän halusin lukea. Se oli Kindle-alennuksessa vähän aikaa sitten, ja niinpä ostin e-kirjan. Georgia Peaches oli sitä mitä oli luvattu, mutta myös aika paljon kaikkea muuta.

Joanna Gordon on atlantalainen papin tytär, tunnustava kristitty ja lesbo. Tämä ei ole ongelma, kunnes isän mennessä uudestaan naimisiin Joannan on pakko muuttaa tämän mukana vanhoilliseen Romen pikkukaupunkiin ja isä tahtoo tehdä hyvän vaikutelman uusiin appivanhempiinsa. Niinpä hän pyytää Joannaa piilottamaan homoutensa  - Joannalla on vain kymmenen kuukautta lukiosta valmistumiseen ja siihen, kun hän taas lähtee Romesta. Joanna suostuu vastahakoisesti, ja saa vastineeksi oman radio-ohjelman isänsä radioseurakunnassa. Lupauksen pitäminen muuttuu kuitenkin vaikeaksi, kun Joanna tapaa uudessa koulussaan Mary Carlson Baileyn, joka herättää hänessä ennennäkemättömiä tunteita.

En oikein edes tiedä, mistä aloittaa. Jos aloitan hyvistä uutisista? Niistä on aina kivempi puhua.

HLBT+ piireissä uskonto on ymmärrettävästi monille vaikea aihe ja uskontoa kohtaan on laajalti hyvin negatiivisia tunteita. Niinpä se ei yleensä esiinny meidän kirjallisuudessammekaan, ellei sitten pahiksena. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uskovaisia sateenkaari-ihmisiä olisi, minä heidän joukossaan. Niinpä Joanna sai minut tuntemaan itseni todella nähdyksi - tässä yhteisössä, jossa harvoin uskallaan puhua uskonnosta mitään, sainkin äkkiä tilan jossa näin itseni paperilla. Joannalla on todella hyviä ajatuksia sateenkaari-identiteetin ja uskonnon yhdistämisestä sekä ihmisistä, jotka käyttävät uskontoa vihansa välineenä. Uskonto on vain normaali osa Joannan elämää, eikä sitä mielestäni kirjassa tuputeta tai saarnata. Tämä oli minulle äärimmäisen tärkeä kirjan osa-alue, ja sen ajatteleminenkin saa oloni edelleen kevyeksi ja turvalliseksi.

Toinen kirjan hyvä puoli on se, miten romanssi on kirjoitettu. Itse romanssijuoneen liittyy monia ärsyttäviä ominaisuuksia, mutta romanssin rakentumisen jännitys ja sähköisyys viehätti minua siksi, että itse en ole viime aikoina onnistunut vastaavaa kirjoittamaan. Tätä lukiessani koin, että tässä on se, mitä olen etsinyt ja hakenut, onnistuneesti toteutettuna. Saatan palata kirjan pariin vielä ihan vain muistiinpanoja tehdäkseni.

Sitten pääsemmekin huonoihin uutisiin. Niitäkin on pääasiassa kaksi. Ensin tahdon puhua Danasta, sillä hän oli minulle todella vaikea sulattaa. Tästä eteenpäin arvio sisältää spoilereita.

Dana on Joannan paras ystävä Atlantasta, ja heidän pitkää ystävyyttään ja läheisiä välejään painotetaan kirjassa paljon. Dana on kuitenkin käsittämätön kusipää, joka jatkuvasti pettää Joannan luottamuksen, haukkuu häntä pelkuriksi ja saamattomaksi ja tylsäksi, ei ota vastuuta omista typeryyksistään ja aina kun Dana tekee tai sanoo jotain ilkeää, Joanna on se, joka päätyy pyytämään anteeksi. Lienee tarpeetonta sanoa, että tämä ei ole ystävyyttä, vaikka se sellaisena sitkeästi esitetään. Odotin, että Joannalta olisi jossain vaiheessa mennyt hermot Danaan ja heidän ystävyytensä olisi loppunut, mutta sen sijaan hän saakin pelastaa Danan vankilasta, tulee väkisin suudelluksi bileissä (siitä lisää tuonnempana) ja saa koko kirjan aikana yhden hyvän neuvon/ystävyyden teon Danalta. En pysty ymmärtämään, miten tällainen toksinen suhde on kaupattu ystävyytenä ensin betalukijoille, sitten kirjallisuusagentille, kustannustoimittajalle, oikolukijoille...

Toiseksi kirjan juoni on pakattu täyteen kaikilla mahdollisilla kiusallisia tilanteita tuottavilla kliseillä, jotka ovat kaiken lisäksi huonosti perusteltuja. Koko kirjan alkuasetelma, jossa Joannan isä pyytää häntä pitämään identiteettinsä piilossa seuraavan vuoden ajan, on todella ongelmallinen ja epäuskottava. Isän kerrotaan aina olleen hyväksyvä ja rakastava, ja se, että hän nyt äkkiä pyytääkin Joannalta jotain näin massiivisen problemaattista, ei tue tätä narratiivia. Tämän jälkeen onglemat sen kuin kasautuvat: Joanna ihastuu paikalliseen tyttöön, aloittaa kielletyn suhteen tämän kanssa, ei kerro tälle menneisyydestään ulkona kaapista vaan teeskentelee kokematonta, tyttö vihaa valehtelijoita, haluaa tulla kaapista yhdessä Joannan kanssa, Joanna ei voi eikä tahdo selittää miksi, Joannan äitipuoli tulee raskaaksi ja keskenmenouhan jälkeen kaikki stressi ja järkytykset kielletään häneltä, Joanna eroaa tytöstä selittämättä miksi, tyttö aloittaa uuden suhteen, uusi tyttöystävä löytää kuvia Joannan ja Danan typerästä suudelmasta ja paljastaa Joannan valheet... En varmaan edes muistanut kaikkea. Kirja on järkyttävä sekasotku asioita jotka tekevät Joannan tilanteen aina vain hankalammaksi ja hankalammaksi. Jossain vaiheessa jo melkein jätin kirjan kesken, sillä en kerta kaikkiaan nähnyt tilanteesta mitään tietä ulos, enkä halunnut lukea maailmanhistorian kiusallisinta showdownia.

Palatakseni vielä muutamaan hyvään asiaan. Uskomatonta kyllä, Joannan mahdoton tilanne ratkeaa lopulta suhteellisen kivuttomasti. En ollut uskoa silmiäni, kun luin loppua, ja kaikki sujuukin ilman kovin suurta draamaa. Isä ja äitipuoli tulevat järkiinsä ja antavat Joannan tulla kaapista, mikä helpottaa tilannetta huomattavasti. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että koko kirjan juoni on rakennettu hyvin hataralle perustalle, ja tämän perustan epäuskottavuus pahentaa juonen ärsyttävyyttä. Toinen pienempi plussa kirjalle oli ehdottomasti Elizabeth, Joannan uusi äitipuoli. Hänet esitellään (Joannan epäluotettavalla kertojaäänellä) pinnallisena, rahan perässä olevana, typeränä tyttösenä, mutta kirjan kuluessa hän todistaa olevansa aivan toisenlainen, ja lopulta Joannankin on se pakko hyväksyä. En erityisemmin pitänyt siitä, miten inhottavasti Joanna suhtautuu Elizabethiin suurimman osan kirjasta, mutta hänen kasvutarinansa tässä suhteessa on hyvä.

Hyvien puolien ansiosta kirja yltää kuitenkin kolmeen tähteen.

#Queer52: The Abyss Surrounds Us

Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us. Flux, 2016. S. 273

Tämä #Queer52 -kirja valikoitui seuraavaksi sillä turhamaisella perusteella, että haastesuoritukseni näyttäisi nätimmältä Keskeneräiset kirjaprojektit -sivulla. Ammuin kuitenkin itseäni jalkaan tässä sikäli, että annoin Libertélle joululahjaksi The Gentleman's Guide to Vice and Virtue ja näin pilasin oman linkkilistani joka tapauksessa. The Abyss Surrounds Us oli myös ensimmäinen tämän haasteen kirja, jonka Liberté on lukenut ennen minua, ja niinpä oli mielenkiintoista lähteä lukemaan tietäen jo, mitä hän oli kirjasta sanonut.

Cas on viettänyt elämänsä kasvattaen Reckoner-petoja, jotka suojelevat laivoja Uutta Tyyntämerta vainoavilta merirosvoilta. Kun Cas pääsee 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa yksin laivan ja pedon matkaan, pitäisi kyseessä olla rento rutiinikeikka, mutta ongelmat alkavat heti sataman jäätyä näkyvistä ja huipentuvat merirosvojen hyökkäykseen. Tuloksena Cas vangitaan ja viedään merirosvojen laivalle. Nämä ovat jotenkin onnistuneet saamaan käsiinsä Reckonerin poikasen ja tahtovat Casin kasvattavan sen itselleen, mutta eivät suojelijaksi vaan hyökkääjäksi. Vartijakseen Cas saa erikoisen Swiftin, jolla on tarina takanaan itselläänkin.

The Abyss Surrounds Us on nopeatahtinen seikkailukirja, joka ei jumita yksityiskohdissa ja etenee vauhdilla. Juoni on hyvin ja huolellisesti suunniteltu, ja kaikki sen käänteet palvelevat seuraajiaan. Tällä erinomaisella ominaisuudella on kuitenkin kääntöpuoli, joka on myös toinen kirjan suurista heikkouksista: siirtymät ovat välillä niin nopeita, ettei niistä meinaa pysyä perässä. Luovan kirjoittamisen perusperiaate "näytä, älä kerro" on esikoiskirjailijalta vielä hieman hakusessa, ja monet elementit jäävät lukijalle vajaiksi, kun niiden yli pyyhitään kahdella kertovalla lauseella sen sijaan, että lukijan annettaisiin kokea ne itse, näyttämällä. Toisaalta, yksittäisissä kohtauksissa näyttäminen onnistuu monesti todella hyvin, ja niistä jää erittäin eläviä mielikuvia. Skrutskie vain tarvitsee hieman lisää harjotusta ja vaativamman kustannustoimittajan.

Toinen kirjan heikkous on Cas. Hän tuntuu usein enemmän kertojanääneltä kuin päähenkilöltä. Cas herää eloon puhuessaan Reckonereista, mutta muuten hän on melko mitäänsanomaton hahmo. Swift sen sijaan on ihana ja huomattavasti kiinnostavampi monipuolisine taustatarinoineen. Jopa kirjan pahis, merirosvokapteeni Santa Elena, saa jonkin verran syvyyttä hahmoonsa vaikka pääasiassa pahis onkin. Cas kuitenkin pysyy melko mauttomana läpi kirjan. Se hahmoista täytyy kuitenkin yleisenä plussana sanoa, että etnistä diversiteettiä tästä kirjasta ei puutu mm. Casin ollessa kiinalais-amerikkalainen ja Santa Elenan tummaihoinen, ja tämä on aina ilahduttavaa.

Hyvin suunnitellun juonen lisäksi erinomaista kirjassa on sen moraalinen pohdinta. Hahmot joutuvat käymään läpi elämänvalintojaan ja moraalisia valmiuksiaan useassa otteessa, ja se on kiehtovaa. Usein joudutaan jäämään ns. harmaalle alueelle, mikä on nuortenkirjoissa melko harvinaista ja oli siis erittäin tervetullut piirre tässä kirjassa.

Toinen loistavasti käsitelty asia on Casin ja Swiftin romanssi. Sitä rakennetaan huolella ja otetaan huomioon heidän välisensä valtasuhde niin, ettei heitä pakoteta Tukholma-syndroomalta maistuvaan vartija ja vanki -asetelmaan. Romanssikaan ei ole nuortenkirjoille tyypillinen halki, poikki ja pinoon - tyyppinen osa juonta, vaan sitä todella kehitellään hiljakseen (viemättä kuitenkaan liiaksi huomiota itse seikkailujuonelta) ja sen ratkaisukin jää odottamattomaksi. Skrutskiella on siis selvästi avaimet taskussaan erinomaisten ihmissuhteiden kirjoittamiseen.

Lopuksi täytyy vielä sanoa, että rakastin kuvauksia Casin uintiretkistä ja merestä. Meri on minulle tärkeä, vapautta edustava luonnonvoima, ja uiminen yksi niistä harvoista urheilulajeista, joista pidän, joten tunsin olevani kuin kotona Reckonerien kanssa Uudessa Tyynessämeressä.

Kolme ja puoli tähteä

Neljä kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta!

Saatavilla myös kotimaisena: Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi

Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2002). S. 193

Kotimaista sateenkaarikirjallisuutta! Olin halunnut lukea nämä jo jonkin aikaa.

Tampereella lukiota käyvä Kirsikka tietää olevansa lesbo. Hän tietää myös olevansa ihastunut Susannaan, mutta yrittää olla elättelemättä liikoja toiveita. Kuin ihmeen kaupalla tytöt kuitenkin tutustuvat ja ystävystyvät, ja Kirsikan pöytälaatikot alkavat täyttyä Susannasta kertovista tarinoista, runoista, ajatuksista. Hän saa kuitenkin oppia, että yksikin pieni, mitättömän tuntuinen virhe saattaa pilata kaiken - ja millaisia uhrauksia kaiken korjaaminen voikaan vaatia.

Kun enkelit katsovat muualle on Salla Simukan esikoisromaani, ja se näkyy. Kirjoitustyyli kuulostaa kokemattomalta, ei niinkään siltä kuin Simukka kirjoittaisi kirjaa tietäen, miltä sen tulee kuulostaa, vaan ennemminkin arvaillen, miltä kirjat yleensä kuulostavat. Kaikki kirjoittajat käyvät tämän vaiheen läpi, allekirjoittanut mukaan lukien, eikä siinä sinällään ole mitään pahaa - se vain on hieman kiusallista luettavaa julkaistussa kirjassa.

Kirjan tarinaa voisi kuvailla sanoilla ihan söpö. Siinä ei ole mitään erityisen originaalia tai maatamullistavaa, mutta se on ihan viihdyttävää ja suloista luettavaa. Odotin kuitenkin Simukalta Lumikki-trilogian jälkeen hieman enemmän; toisaalta, tämä on esikoiskirja.

En kokenut päähenkilöä ja kertojaa, Kirsikkaa, erityisen samastuttavaksi hahmoksi siitä huolimatta, että joku voisi pitää meitä hyvinkin samanlaisina ihmisinä. Ehkä se johtuu ikäerosta (onhan Kirsikka kirjassa vasta 16 ja minä jo melkein 21), ehkä jostain muusta. Ylipäätään koin, että kirja on suunnattu hieman itseäni nuoremmalle yleisölle. Lisäksi vuonna 2002 julkaistua kirjaa vaivaa vuonna 2017 sen ikä. Vaikka monilta osin sateenkaarivähemmistöjen asema Suomessa on edelleen yhtä hankala kuin vuonna 2002, on monessa muussa asiassa myös tapahtunut parannusta. Luin kirjaa juuri niihin aikoihin, kun tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan, eikä vuonna 2002 sellaisesta ollut vielä toivoakaan. Tämä on toki positiivinen ongelma :D

Mitään suuria tältä kirjalta ei kannata odottaa, mutta ilokseen se kannattaa lukea.
Kolme tähteä.

Salla Simukka: Minuuttivalssi. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2004). S. 179

Kaksi vuotta myöhemmin Kirsikka ja Susanna muuttavat Turkuun Kirsikan opintojen perässä. Susanna on jäänyt ilman paikkaa, työtä tai oikein mitään muutakaan - edes pianonsoittaminen ei enää oikein maistu. Kirsikan lentäessä opiskelijariennosta toiseen Susanna etsii lohtua ruoasta ja päättää hankkia omia ystäviään. Mutta mitä enemmän heidän sosiaaliset piirinsä erityivät toisistaan, sitä etäisemmäksi elämä kotonakin muuttuu, ja pian Kirsikka ja Susanna joutuvat tekemään raskaan päätöksen: onko heidän enää hyvä yhdessä?

Minuuttivalssi on Susannan kertoma kirja, ja monin tavoin niin paljon parempi kuin edeltäjänsä. Kahdessa vuodessa Simukan kirjoitustyyli on edistynyt valtavasti, ja kirjan käsittelemät isommat teemat vetosivat ainakin minuun paljon enemmän kuin ensimmäisen kirjan söpö tarina. Susanna on mielestäni samastuttavampi kertoja, ja toki hahmojen elämäntilanteen muutos samankaltaiseksi omani kanssa vaikuttaa mielipiteeseeni.

Ahmaisin Minuuttivalssin alun hurjaa vauhtia, se oli minulle niin merkittävä. Mitä pidemmälle kirja pääsi, sitä hitaammaksi muuttui kuitenkin tahtini, sillä en ollut vakuuttunut tarinan käänteistä. Loppuun päästyäni olin itse asiassa melko tyytymätön viimeisiin ratkaisuihin, mutta kokonaisuutena kirja oli silti mielestäni parempi kuin ensimmäinen osa.

Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita

Minua puhutteli erityisesti Susannan taistelu lihomisen ja painonsa kanssa. Koin tulleeni kuulluksi: tässä se nyt oli, kirja sateenkaaritytöstä, joka ei ole hoikka. Välillä melkein itkin ilosta, surusta, huomioiduksi tulemisen tunteesta. Siksi meinasinkin paiskata koko kirjan seinään lopussa, kun Susannan kehonkuvaongelmat ratkeavat ystävän kauniilla sanoilla ja yhdellä peiliin katsomisella. Halusin itkeä raivosta. Minulle oli tuotu tämä hahmo, jonka tunteet tiesin ja tunsin liiankin hyvin, vain jotta minulle voitaisiin antaa huonosti piilotettu saarna siitä, miten helppoa itsensä rakastaminen on, kun vain päättää tehdä niin? Kun vain näkee valon? Jos se olisi niin helppoa, ei tässä maailmassa kehonkuvaongelmia olisikaan. Olin todella pettynyt ja vihainen.

En myöskään ollut erityisen ihastunut kirjan loppuratkaisuun Kirsikan ja Susannan seurustelun suhteen. Kun he olivat yhdessä, heillä vaikutti olevan kivaa vain silloin, kun he harrastivat seksiä, ja tauon pitäminen oli mielestäni oikea päätös. Kumpikaan ei vaikuttanut kovin surkealta tauon aikana, ja silti he päättivät jatkaa seurustelua? Tätä minun oli hyvin vaikea ymmärtää. Jos he viihtyivät paremmin yksin kuin yhdessä, miksi ihmeessä jatkaa yhdessäoloa?

Spoilerit ohi

Susannan uudet ystävät Turussa tuntuivat paremmin rakennetuilta ja uskottavammilta hahmoilta kuin tyttöjen Tampereen ystävät ensimmäisessä kirjassa. Yksi asia minua kuitenkin vaivasi: heidän joukossaan ei ollut yhtäkään biseksuaalia, vaikka kaikki olivat Setasta mukaan poimittuja, vaan tarinassa oli tilaa vain homoille ja lesboille. Tämä ei ole epätavallista HLBTQIA+ kirjallisuudessa, mutta satuttaa aina yhtä paljon.

Kolme ja puoli tähteä

Kaiken kaikkiaan Kun enkelit katsovat muualle oli tasaisemmin onnistunut, mutta tylsempi teos kuin Minuuttivalssi, joka oli monilta osin parempi, mutta jota kohtaan minulla on myös enemmän kritiikkiä. Näillä kirjoilla sain kuitattua yhden kohdan HelMetin 2015- ja 2016-haasteista (ensimmäisessä enää neljä jäljellä!) ja seitsemän kohtaa 2017-haasteesta.

Kaunis ja koskettava: Unbecoming

Jenny Downham: Unbecoming. David Fickling Books, 2015. S. 437.

Valitsin Unbecomingin kesällä Lontoosta osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Olin aiemmin lukenut Downhamin You Against Men ja ollut niin vakuuttunut, että luotto oli korkealla tätäkin kirjaa kohtaan - eikä suotta.

Katie ei tiennyt, että hänellä on isoäiti, ennen kuin tämä muuttaa Katien kotiin miehensä kuoltua. Katien äidillä on ollut äärimmäisen huonot välit omaan äitiinsä, eikä yhteiselo muistisairaan Maryn kanssa lähde sujumaan kovin hyvin. Katie kuitenkin löytää yhteyden Maryyn, vaikka hän samalla joutuu navigoimaan ensimmäisiä ylioppilaskirjoituksiaan, ihastumistaan väärään henkilöön, koulussa syrjityksi joutumista ja ylikontrolloivaa äitiään. Pikkuhiljaa Maryn tarinoista paljastuvat vaietut perhesalaisuudet, jotka saavat Katien katsomaan niin äitiään, Marya kuin itseäänkin uudessa valossa.

Unbecoming on todella koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, heidän elämästään, ongelmistaan ja pitkään vaietuista tarinoistaan. Downham ei todellakaan pettänyt, vaan hänellä on selvästi taito kertoa tarinoita, jotka vetoavat ainakin minuun hyvin syvältä. Kirja käsittelee muistisairautta sydäntäsärkevästi, mutta asiallisesti. Sekä huonot että hyvät hetket tulevat huomioiduiksi. Suvussani esiintyy Alzheimeria, ja vaikkei kukaan läheiseni olekaan toistaiseksi sairastunut, aihe askarruttaa minua ja se oli yksi syy siihen, että tämä kirja on minulle tärkeä.

Katien ponnistelu oman sosiaalisen asemansa ja erityisesti oman seksuaalisen suuntautumisensa kanssa on myös kauniisti kirjoitettu sivujuoni. Monissa HLBT+ -kirjoissa hahmon seksuaalinen suuntautuminen on tarinan keskiössä, mutta on myös ihanaa lukea teoksia, joiden päähenkilö nyt vain sattuu olemaan sateenkaariväkeä. Seksuaalisuutta käsitellään kirjassa myös Maryn nuoruusmuistojen kautta - niissä esillä on toisenlainen normeja uhmaava seksuaalisuuden muoto, kun 1950-luvun tyttö ei pelkää osoittaa kiinnostustaan miehiin eikä sopeudu ajalle tyypilliseen kainon nuoren naisen muottiin.

Kirjan kolmesta naisesta Katien äiti jää lukijalle etäisimmäksi, sillä Katien ja Maryn tutustuessa toisiinsa äiti esitetään toistuvasti ahdasmielisenä ja kontrolloivana, omaa äitiään syyttä vihaavana pahiksena. Kirjan loppupuolella hänkin kuitenkin saa oman tarinansa kuuluviin ja yksipuolisen kuoren alta paljastuu loppuun asti mietitty kokonaisuus, joka istuu puuttuvana palasena sekä hänen oman äitinsä että hänen tyttärensä tarinaan.

Unbecoming on äärimmäisen hahmovetoinen kirja, ja sen hahmot ovatkin niin upeasti kirjoitettuja ja samastuttavia, ettei kirjan lukemiseen mene pitkään. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on itkettävä, naurattava ja ajatuksia herättävä varmasti kaikenikäisille lukijoille - suosittelen lämpimästi.

Viisi tähteä, ja neljä kohtaa HelMet 2017 -haasteesta.

"Extraordinarily gay and extraordinarily YA": You Know Me Well

Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well. MacMillan, 2016. S. 247

Unohdin eilen kirjoittaa, mutta jonon purku jatkuu. Nyt vuorossa Brightonista ostamani You Know Me Well, joka sai niin loistavat arvostelut suosikkisaitiltani Gay YA:lta että pakkohan siihen oli tarttua. Otsikon lainaus on kirjailija David Levithanilta, kun hän signeerasi kappaleen tätä kirjaa Gay YA:lle. Signeerauksen saattena luki: “To The GayYA Team: This book is extraordinarily gay and extraordinarily YA, so it’s perfect for you.” Enough said, ajattelin minä ja ostin kirjan.

Kate ja Mark ovat istuneet vierekkäin matikantunnilla koko vuoden, mutta eivät ole ikinä puhuneet. Eräänä kesäyönä San Franciscon Pride-viikon alussa he kuitenkin kohtaavat baarissa Katen juostua pakoon tilaisuutta tavata pitkäaikainen etäihastuksensa Violet ja Markin seuratessa vierestä, kuinka hänen paras ystävänsä Ryan ihastuu toiseen poikaan. Markin ja Ryanin suhde on ollut monimutkainen ja kumpuileva, mutta Mark on antanut ystävälleen aikaa, kun taas Kate on haaveillut Violetista niin kauan, että unelmien muuttuminen todeksi on hänelle liikaa. Tästä alkaa ystävyys, jota kumpikaan ei odottanut.

You Know Me Well ei ole kovin paksu kirja, mutta se on viisas ja monitahoinen. Sen pääosassa on tämä minulle niin tärkeä aihe, jota aina peräänkuulutan: ystävyys. Vielä parempaa on se, että kirjan ystävykset ovat molemmat HLBT+, kuten suurin osa kirjan hahmoista. Totuushan on se, että me tunnemme omat ihmisemme, ja keräännymme ystäväporukoiksi joskus jo ennen kuin kukaan tai kaikki tietävät omasta seksuaali-identiteetistään. Niinpä se, että kirja kuvastaa tätä todellisuutta kuten se on, on äärimmäisen tärkeää. En enää koskaan halua lukea kommentteja siitä, miten on epäuskottavaa jos kirjassa tai elokuvassa on enemmän kuin yksi queer hahmo. Tämä on paljon uskottavampaa.

Minulle jäi erityisesti mieleen kohta, jossa Kate pohtii suhdettaan lapsuudenystäväänsä Lehnaan. Hän puhuu siitä, kuinka ystävien muutosta voi olla vaikea hyväksyä, jos pitää aitona ja oikeana vain sitä versiota ihmisestä, johon itse tutustui. Tämä iski minuun syvälle, ja Katen ja Lehnan suhteen kehitys olikin parhaita asioita koko kirjassa. Vaikka jonkun ihmisen kanssa olisi paljonkin hyviä muistoja, ei se tarkoita, että he omistavat sinut koko loppuiäkseen.

Kate ärsyttikin minua välillä, mutta kaiken kaikkiaan hänen motiivejaan ja mielenliikkeitään pohditaan kirjassa hyvin syvällisesti ja tyydyttävästi. Katen kautta opin myös jotain itsestäni, ja luulen että tämä pätee aika moneen lukijaan. Sellaisetkin asiat, joita haluamme, voivat olla pelottavia ja niitä voi olla vaikea käsitellä, ja se on ihan ok.

Markin ja Ryanin suhde on hyvin erilainen kuin Katen ja Lehnan, mutta sekin katsauksen arvoinen. Heidän tilanteensa on vaikea ja epäselvä, ja siihen liittyy paljon ääneen lausumattomia kysymyksiä ja loukattuja tunteita. Tämä sivujuoni on jälleen hyvä muistutus kommunikaation tärkeydestä, mutta toisaalta myös siitä, ettei ystävyyttä yleensä kannata uhrata kateuden, katkeruuden eikä välttämättä edes rakkauden alttarilla.

Tästä lyhyestä opuksesta olisi hurjasti sanottavaa, mutta arviolla taitaa olla jo nyt melko paljon pituutta. Viimeistelen siis sanomalla, että kirja on upea, kaunis ja todenmakuinen, ja herätti minussa halun matkustaa jonain päivänä San Franciscoon.

Viisi tähteä

Yhä jatkuvat taistelut: Lies We Tell Ourselves

Robin Talley: Life We Tell Ourselves. MIRAInk, 2015. S. 368

Tämä kirja oli alun perin Libertén bongaama, ja valitsin sen vasta myöhemmin itselleni osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Alun perin olin kirjasta jokseenkin kiinnostunut, mutta en erityisesti innoissani. Lukemisen myötä ajatukseni kuitenkin muuttuivat, ja tässä on taas kirja, joka on niin tärkeä.

Vuonna 1959 Yhdysvaltain Virginiassa Sarah Dunbar ja hänen pikkusiskonsa Ruth aloittavat ennen valkoisille varatussa Jefferson Highssa kahdeksan muun mustan oppilaan kanssa. He ovat ensimmäiset rodullistetut Jeffersonin oppilaat ikinä, ja kouluvuosi alkaa vasta tammikuussa, sillä mustien oppilaiden sisään ottamista on vastustettu niin voimakkaasti. Sarah joutuu tekemään ryhmätyötä yhdessä kaupungin pahimman segregaation kannattajan tyttären kanssa, ja he molemmat joutuvat arvioimaan uudelleen arvojaan ja uskomuksiaan.

Lies We Tell Ourselves on uskomaton kirja. Se on hyvin kirjoitettu ja siinä on hieno tarina, mutta ennen kaikkea se on silmiä avaava. Järkytyin toistuvasti valkoisten oppilaiden julmuudesta: miten joku voi vihata toista ihmistä niin paljon vain hänen ihonvärinsä takia! Sarahia ja hänen ystäviään kiusataan, tai ennemminkin kidutetaan, koko ajan. He eivät saa olla hetkeäkään rauhassa, ja heidän pitää iltapäivisin paeta koulun sivuovesta odottavaan autoon, ettei heitä tapettaisi heti jalkakäytävälle päästyään. Henkilökunta väheksyy heidän älykkyyttään, ja luokkansa huiput sijoitetaan alkeiskursseille. Tämä kirja tekee yksityiskohtaisuudessaan sen, mihin yksikään historian oppitunti ei ole pystynyt, eli kuvaa segregaatiota brutaalisti mutta todenmukaisesti, ja vie viestinsä perille.

Kirja on intersektionaalista feminismiä parhaillaan, sillä siinä ei keskitytä vain yhden alistetun ryhmän ongelmiin, vaan molemmat päähenkilöt ovat HLBT+. Tämä tuo tietenkin juoneen vielä aivan uuden vaaran aspektin, sillä vuonna 1959 saman sukupuolen välistä rakkautta ei katsottu hyvällä - saati sitten valkoisen ja mustan tytön välillä! Minusta on hienoa että Talley on uskaltanut tarttua kirjassaan moneen vaikeaan ja polttavaan aiheeseen, ja on vienyt projektinsa läpi onnistuneesti.

Jälkisanoissa Talley kertoo tehneensä paljon taustatutkimusta 50-luvun rotuerottelun lopettamisesta, ja tietenkin ensimmäisistä valkoisissa kouluissa aloittaneista sankarinuorista. Sarah puhuu paljon siitä, kuinka hän kokee, ettei hänellä itsellään ei ole niinkään väliä - hän on vain elintärkeä osa yhteistä asiaa. Ongelmallista tästä tietenkin tekee sen, ettei Talley itse ole musta, sillä hänellä ei ole todellista validiteettia puhua mustan yhteisön sisäisistä konflikteista yhteisen asian suhteen. Mikään kirja ei ole virheetön.

Mietin lukiessani paljon myös sitä, kuinka vähän näistä tapahtumista lopulta on aikaa, ja kuinka nämä taistelut eivät vieläkään ole lopussa. Mustan väestön asema Yhdysvalloissa on edelleen huono, heihin kohdistuu paljon ennakkoluuloja ja sekä rakenteellista että arkipäiväistä rasisimia. Vaikka ketään ei (toivottavasti) enää haukuta joka aamu n-sanalla koko koulun voimin, ovat nämä tunteet yhä olemassa. On pelottavaa ja surullista, että asiat tuntuvat muuttuvan vain pinnallisesti.

Viisi tähteä

Eeppisen avaruustrilogian eeppinen päätös: Kausaalienkeli

Hannu Rajaniemi: Kausaalienkeli. Gummerus, 2015. S. 421. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Causal Angel vuonna 2014.

Joulun pyhät ovat ohitse ja postausjonon purkaminen jatkuu! Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogia (edeltävät osat: Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas) on kulkenut mukanani jo monta vuotta, mutta epäröin viimeisen osan aloittamista silti. En nimittäin ollut varma, saisinko siitä mitään irti - olinko unohtanut kaiken edeltävistä osista. Kirjojen juonet ovat erittäin monimutkaisia ja maailma on niin hi-tech että pelkään aina olevani ihan pihalla. Mutta huoli pois, hyvä se oli!

Mestarivaras Jean le Flambeur onnistui pelastautumaan maapallon viimeiseltä ja täydelliseltä tuholta, mutta onnistui myös siinä rytäkässä kadottamaan matkakumppaninsa, oortilaisen Mielen. Mielen avaruusalus Perhonen on tuhoutunut, joten le Flambeurin on varastettava oma vanha aluksensa takaisin sen nykyisiltä omistajilta Mielen pelastaakseen. Samaan aikaan aurinkokunta on ajautumassa kaikkien aikojen sotaan Sobornostin ja zokujen molempien havitellessa suunnatonta valtaa.

Mikäli synopsis on epämääräinen, pahoittelut; kuten juuri mainitsin, tämän sarjan juonenkäänteitä on hankala pitää mielessään kovin pitkään. Lunttasin vähän netistä ja tein parhaani. Kirjaa lukiessani muistan kuitenkin, että siitä oli kenties helpompi pysyä perillä kuin aiemmista osista, sillä viimeisessä osassa tarina fokusoi zokuihin ja Kaminari-jalokiveen ainaisten uusien juonipolkujen esittelemisen sijaan. Tämä oli mielestäni hyvä päätös, sillä monet asiat kaipasivat sulkua ja päätöstä, ja zokut ovat erittäin mielenkiintoinen huomionkohde.

Kausaalienkeli paljastaa jälleen lisää Mielen ja le Flambeurin historioista ja syventää jo ennestään erinomaisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Myös Josephine Pellegrini saa odottamattoman positiivista huomiota. Oma suosikkini oli kuitenkin ihastuttava, kaikessa tarinoita näkevä zokutyttö Zinda, ja hänen ja Mielen yhteinen sivujuoni ilahdutti minua erityisesti.

Taistelut ja loppuun kiertyvät juonikuviot ovat toinen toistaan eeppisempiä, mutta Rajaniemi pitää paketin uskomattoman onnistuneesti kasassa ja luovii tiensä loppuun, joka jättää hymyn lukijan huulille. En uskalla sanoa, että kyseessä on sarjan paras osa, koska en muista edellisiä enää kovin hyvin, mutta ehkä joskus luen ne uudestaan yhdessä putkessa, ja sitten uskallan sanoa niin.

Viisi tähteä.

Kunnollisen kommunikaation vaikeus: What We Left Behind

Robin Talley: What We Left Behind. MIRA Ink, 2015. S. 405

Tämä kirja on yksi lukuisista Englannin-ostoksistani. Olin Libertén kanssa Lontoossa, jossa lähinnä käytimme aikamme erilaisissa kirjakaupoissa. Yhdessä niistä Liberté bongasi Robin Talleyn kirjan Lies We Tell Ourselves (arvio tulossa), ja toisessa näimme tämänkin. Innostuin siinä vaiheessa What We Left Behindista enemmän, ja se lähti mukaani siitä huolimatta, että olin vannonut, etten ostaisi kyseisellä Lontoon-reissulla yhtäkään kirjaa. Hups.

Toni ja Gretchen ovat olleet yksityisen tyttökoulunsa täydellisin pariskunta siitä saakka, kun Gretchen muutti kaupunkiin. He eivät ikinä riitele ja näkevät toisiaan jatkuvasti. Yliopiston alkaessa kaikki kuitenkin muuttuu, kun Gretchen paljastaa viime hetkellä lähtevänsä New Yorkiin eikä Bostoniin, kuten he olivat yhdessä sopineet. Toni tuntee olonsa petetyksi, mutta he päättävät pärjätä. Erillään ollessaan asiat kuitenkin muuttuvat: Toni löytää uusia ystäviä ja alkaa käydä läpi muunsukupuolista identiteettiään tarkemmin, kun taas Gretchen joutuu pohtimaan, kuka hän on ilman Tonia.

Ensin hieman sanastoa vähemmän perehtyneelle lukijalle. Toni käyttää kirjan edetessä itsestään muutamia erilaisia sukupuoli-identiteettiä ilmaisevia sanoja, ja mainitsee vielä useampia. Mieleeni ovat jääneet ainakin genderqueer, genderfluid, non-binary ja gender non-conforming. Sanoilla on erilaisia painotuksia ja vivahteita, mutta viime kädessä niiden kaikkien viesti on, että henkilö identifioituu perinteisen sukupuolibinäärin (mies-nainen) välille tai ulkopuolelle. Suomeksikin näille identiteeteille on useita sanoja, esimerkiksi ei-binäärinen, muunsukupuolinen ja kolmas sukupuoli. Myös genderqueer- ja genderfluid-sanoja käytetään suomeksi. Nämä kaikki identiteetit kuuluvat transsukupuolisuuden sateenvarjon alle. Transsukupuolinen henkilö ei identifioidu syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa, toisin kuin cissukupuolinen henkilö.

Jo kirjan alussa Toni identifioituu genderqueeriksi. Toni ei käytä muista, eikä halua itsestään käytettävän minkäänlaisia sukupuolittuneita sanoja. Englannin kielessä nämä sanat näyttäytyvät erityisesti pronomineissa, ja muunsukupuoliset englanninkieliset ihmiset usein käyttävät joko they/them-pronomineja tai uudispronomineja, kuten ze/zir. Toni ei kuitenkaan halua käyttää mitään näistä, joskin hän kirjan edetessä kokeilee useita erilaisia pronomineja ja ne ovatkin yksi kirjan vallitsevista aiheista. Gretchen sen sijaan on cisnainen ja lesbo, ja Tonin taistellessa selvittääkseen kuka hän on, joutuu myös Gretchen pohtimaan omaa identiteettiään uusiksi: voiko hän olla lesbo, jos hänen kumppaninsa ei ole nainen?

Minusta oli heti alkuun selvää, että hyvinhän tässä ei käy - Tonin ja Gretchenin riitelemättömyyttä painotetaan niin paljon, että pyörittelin silmiäni. Pian käykin ilmi, että itsensä löytämisen tuiskussa ja tyrskyissä kumpikaan ei onnistu kommunikoimaan kumppanilleen haluamiaan asioita kovin hyvin. Tämä ahdisti minua välillä, sillä lukijana ulkopuolelta on niin helppo nähdä, mitkä muutamat kysymykset ja selitykset selvittäisivät kaikki ongelmat. Kommunikaatio-ongelmat ovat aiheuttaneet ristiriitoja omassakin ihmissuhdehistoriassani, ja olen sen kautta oppinut miten tärkeää on puhua asioista ja kysyä ne kysymykset, jotka mietityttävät. Jouduin välillä pitämään kirjasta pitkääkin taukoa, kun Tonin ja Gretchenin keskinäinen kommunikaatio (tai sen puute) otti päähän liikaa.

Tämä kirja on kuitenkin monella tasolla hyvin tärkeä kirja. YA eli nuorten aikuisten kirjallisuus on viime aikoina löytänyt paljon uusia, hienoja HLBT+ teoksia, mutta ne tuppaavat yhä keskittymään "pelkkien" perinteisten homojen ja lesbojen tarinoihin. Niin tärkeitä kuin nuo tarinat ovatkin, on myös äärimmäisen merkittävää saada muitakin ääniä pinnalle valtavirtakirjallisuuteen. Ei-binääriset identiteetit ovat yhä pitkälti varjoissa ja huomion puutteessa, joten Tonin olemassaolo on iso asia.

Valitettavasti kirjailija ei ole itse transihminen - lupaan puhua sen tärkeydestä enemmän seuraavassa transihmisistä kertovan kirjan arviossani. Tässä kohdin sanon vain sen verran, että jos luet kirjan arvioita Goodreadsista, suurin osa niistä sisältää kommentin (tai pitkän pohdinnan) siitä, että kirjan esittämä kuva siitä, mitä on olla genderqueer, on huono ja virheellinen. Niin helposti käy, kun cisihminen yrittää kertoa transihmisen tarinan.

Toinen hahmo, joka tekee tästä kirjasta tärkeän, on Gretchenin ystävä Carroll. Hän on homomies, kotoisin pienestä kaupungista ja käyttää läpi kirjan homofobista ja transfobista kieltä. Tämä on ongelmallista, sillä hän ei ikinä saa kurinpalautusta asiasta, mutta se on myös tärkeä huomio. Niin monet meistä kasvavat ilman kunnollista sanastoa ja yhteyksiä muuhun yhteisöön, niin monilla meistä on hyvin yksipuolinen kuva siitä, mitä on olla HLBT+. Kaikki yhteisön jäsenet eivät todellakaan ole perehtyneet erilaisiin identiteetteihin monipuolisesti, eivätkä välttämättä edes halua tukea muita kuin omaa identiteettiään. Carroll toimi ainakin minulle tärkeänä muistutuksena siitä, että HLBT+ yhteisöön kuuluminen ei automaattisesti tee ihmisestä mukavaa ja asioihin perehtynyttä yksilöä.

Siitä huolimatta, että kirja on monesta kohdin ongelmallinen, ärsyttävä ja hieman ahdistavakin, pidin tarinasta ja siitä, mitä Talley ainakin yritti kirjallaan saavuttaa. En suosittelisi tätä kirjaa varauksetta, mutta kriittiset lasit päässä se voi olla erittäin kiinnostava kokemus. Se myös jää vahvasti mieleen, mikä varmasti näkyy siitä, että onnistuin kirjoittamaan näinkin pitkän arvioin huhti-toukokuussa lukemastani kirjasta.

Kaksi ja puoli tähteä.