Otsikon keksiminen ylittää luovat kykyni

Olen taas joutunut yhdistämään samaan postaukseen hieman erilaisia genrejä, mutta älkäämme antako sen häiritä.

En lue runoja. En yleensä hirveästi pidä runoista. Kuitenkin HelMetin haastetta varten piti lukea runokirja, joten mikäs siinä muuta auttoi kuin lainata sellainen kirjastosta. Olin tutustunut koulussa Heli Laaksosen murrerunoihin ja niistä kuitenkin pitänyt, joten päätin lainata jonkin hänen kirjansa. Valinta tapahtui täysin sen perusteella, että tämä sattui olemaan kirjastossa.

Sulavoissa on erilaisten otsikoiden alle ryhmiteltyjä, löyhästi teemoihin liittyviä runoja. Ne ovat hauskoja, koskettavia, erilaisia ja kiinnostavia. Lounais-Suomen murre elävöittää kieltä eikä ollut minusta lainkaan hankalaa ymmärtää, vaikka olen kotoisin pääkaupunkiseudulta eikä minulla ole sukua lännessä.

Ehdoton suosikkini osien nimistä oli Pallomereneiroi. Tässä myös joitain suosikkirunojani:

Avioehto

Ehto o ehrotoine.
Eräpäivän mennä mettä.
Määl tarkoteta munt ja sääl sunt.
Sopimukse saa purkka jos ossa koota kans.

1. Jos sää lähret, mää saan pitää kaik.
2. Jos mää lähren, otan sunt mukka.

Allekirjotus tähä _____________________________________________________________


Ei voittu sanno vasta

Suvi ol ollu koko talven kanalavintil.

Ens mee hajetti ja huhuiltti,
sit ajateltti, ete ol varma kaupunkissaka enä.

Kastelukannus hän murjot vartomas meit,
ol oikke loukkantunu näköne,
ko mentti toukokuu alus hakema pihakeinu alas.

Meijän pit ol suvel hyvi lempijöi ja helli
Ja antta periks kaik häne hullutukses.

Yhres hee päättivä vihervarpusten kans
mihe aurinkonkukkasekki istutetta.
Koitin kyl vastusta - trapu eres o huano paik -
mut sihe nee laitetti ja siin nee saiva ol.


Heli Laaksonen: Sulavoi: runoja. Otava, 2007. S. 87.

Ja tämä kirja tietenkin kuittaa minulle yhden HelMet-haasteen kohdan:)



Sain siis viimeinkin Fruits Basketin luettua loppuun. Viimeisissä osissa oli sekä hyvää että pahaa. Olen taas koonnut tähän päällimmäisiä ajatuksiani joka osasta.

Numero 19 on kaiken kaikkiaan todella herttainen osa. Se on mukavaa iltalukemista, sillä siinä ei tapahdu mitään erityisen synkkää mutta paljon kaikkea söpä ja ihanaa mitä saa iloisena ihastella:) Kauhistelin sitä, miten Momiji oli äkkiä kasvanut niin isoksi etten tunnistanut häntä, ja riemukkaasti tajusin viimein, miksi olen aina pitänyt Yukista erityisen paljon. Samastun häneen! Tässä osassa viimein ymmärsin asian, kun luin Yukin kuivia vuorosanoja ja huomasin melkein joka kohdassa ajattelevani: "Mä voisin sanoa noin". Olenkin syntynyt rotan eli Yukin Zodiac-eläimen vuonna, joten ei kai sen niin ihme pitäisi olla;)

Osa 20 jatkaa osassa 17 aloitettua Akiton inhimillistämisprojektia melko hyvällä menestyksellä (minun on harmikseni pakko sanoa). Juonessa tapahtuu todella jännittäviä käänteitä niin kirouksessa kuin Tohrun ja Kyon suhteessa. Hyvä perusosa. Kivasti on kiva Machi kannessa:)

Mitä tulee osaan 21, monet samat asiat jatkuvat ja mutkistuvat kuin edellisessä osassa - niin Akito kuin Tohru ja Kyokin. Käänteet ovat todella dramaattisia. Sen sijaan juuriherännyt Yuki-oivallukseni sai lentää romukoppaan, kun hänestä tuli äkkiä aivan erilainen kuin aiemmin, enkä ole aivan varma mitä mieltä olen tästä käänteestä. On hyvä, että hän kerta kaikkiaan sanoo Kyolle suorat sanat ja muuta sellaista, mutta kun hänestä samalla tulee niin kummallisen peloton ja ilkeä, niin samastumisaste todellakin vähenee.

Osa 22, toiseksi viimeinen osa, jättää rauhallisen olon. Langanpätkät solmiutuvat, juoni yhteinäistyy ja kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Pidin erityisesti tarinasta, joka kertoi Zodiac-kirouksen alusta - ensinnäkin tämä oli kiinnostavaa tietää ja toiseksi tarinaa pohditaan viisaasti. 22 pitää myös sisällään älykkäitä ja hyviä keskusteluja (ja Yukin omituisuus jatkuu...) Uskomatonta mutta totta, Akitoa alkaa tässä osassa jopa pikku hiljaa arvostaa. Hän herättää toivoa siitä, että joskus ihmiset voivat muuttua. Omista muuttuneista tunteistani huolimatta en silti ikinä voi hyväksyä sitä, miten Akito kohteli Zodiacin jäseniä menneisyydessä, vaikka hänestä tulisikin parempi ihminen myöhemmin. Se on vain niin kammottavan ja ahdistavan väärin. Tämä osa on kuitenkin erittäin hyvä kokonaisuus, josta erityisesti hyvästit-osio nousee kimaltavana timanttina esiin.

Ilokseni voin kertoa, että myös viimeisestä osasta jää turvallinen ja tyyni olo. Kaikki on hyvin ja viimeisetkin kivenmuruset ravistetaan pois kengästä hankaamasta. Hiukan tosin menee ylionnellisuuden puolelle, mutta se sopii sarjan tyyliin ja olisihan se vielä kamalampaa, jos ilmeiset paritukset eivät toteutuisikaan. Ylionnellisuutta enemmän minua häiritsi aivan loppu. Se tuntui kummalliselta ja hivenen irralliselta, enkä välttämättä olisi halunnut tietää. Olisin halunnut jättää hahmot elämään elämäänsä vasta lukiosta valmistuneina nuorina. Tosin Kyokon sitaatti lopussa on hyvä, mutta se olisi mielestäni voinut toimia ilmankin tätä hivenen kyseenalaista kerronnallista ratkaisua.

Ehkä silti ihaninta ja huojentavinta on, että Yuki ja Kyo ovat lopulta ihan ok väleissä. Se on niin rauhoittavaa.

Nuoriso-osasto

Kaiken tämän klassikkoilun ja vakavien trillereiden jälkeen (postaus tulossa) on hyvä välillä rentoutua nuortenkirjojen parissa. Tämän postauksen omistan siis niille.


Bongasin Malorie Blackmanin Boys Don't Cryn jonkin kesällä lukemani kirjan takaosasta ja painoin sen silloin mieleeni. Kun se sitten eräällä kirjastoreissulla sattui komeilemaan hyllyssä, otin sen mukaan ja täytyy sanoa että vaikka odotin kiinnostavaa kirjaa, se onnistui silti yllättämään minut iloisesti!

Dante odottaa kotona ylioppilaskokeidensa tuloksia ja hänen päänsä on täynnä suunnitelmia jatko-opinnoista ja mahtavana edessä siintävästä elämästä, kun hänen entinen tyttöystävänsä ilmestyy lastenvaunujen kanssa ovelle. Dante päästää Melanien sisään kuullakseen elämänsä järkyttävimmät uutiset ja kohdatakseen tytön kauppaan lähdettyä vielä isomman shokin: Melanie ei ole tulossa takaisin. Neljä A:ta (paras arvosana) kirjoittanut Dante saa haudata yliopistohaaveensa, kun käy selväksi, että hänen on pakko pitää huolta omasta tyttärestään.

Huomaan saman ongelman kuin minkä eteen takakansitekstin laatijat ovat luultavasti joutuneet: järkevää tiivistelmää on vaikea kirjoittaa ilman, että kirja vaikuttaa kertovan pelkästään teini-isyydestä. Toki se on iso aihe, mutta kirjassa on niin paljon enemmänkin... Se kertoo erilaisuudesta, tunteiden käsittelystä ja kehittymisestä, väistämättömän hyväksymisestä, perheestä ja sen merktiyksestä, elämän vaikeudesta...Takakannen perusteella en olisi ikinä odottanut näin moniulotteista kirjaa.

Danten lisäksi merkittäviä hahmoja ovat hänen pikkuveljensä Adam (ihana!!!), hänen isänsä sekä hänen ystävänsä Josh. Jokaisella on oma roolinsa tarinassa ja jokaisella myös oma näkökulmansa siihen - Adamilla on jopa osittain oma tarinansa, mikä alussa tuntui vähän häiritsevältä, mutta lopussa tarinat yhtenevät kammottavalla mutta hyvin toimivalla tavalla. Toki ne tapaavat toisensa välillä myös kirjan keskellä. Hahmot ovat välillä ärsyttäviä, varsinkin Dante, mutta he ovat hyvin aidon oloisia ja monipuolisia.

Lopussa hämmennyin kovasti, kun jostain kävi ilmi, että päähenkilö perheineen ovat tummaihoisia. Normatiivisesti valkoisessa mielessäni olin kuvitellut heidät valkoisiksi uhraamatta asialle lainkaan enempää ajatuksia, mutta tajusin kirjailijan kuvaa katsoessani että eiköhän musta kirjailija yhtä lailla normatiivisesti kuvittele hahmonsa mustiksi. Minun päässäni he nyt kumminkin jäivät valkoisiksi.

Itkin ja nauroin. Boys Don't Cry on uskomattoman hyvä ja elämänmakuinen kirja, jossa on sekä mahtavaa huumoria että vakavampi, jopa synkkä ulottuvuus. Ihan mahtavaa.

Viisi tähteä.
Malorie Blackman: Boys Don't Cry. Doubleday, 2010. S. 302.




W.A.R.P. -kirjoista ensimmäinen, Salamurhaajan oppipoika, oli hienoinen pettymys. Ehkä olen jo osin kasvanut ohi Colferin tyylistä, ja lisäksi minua ärsytti omaperäisyyden tunteen puuttuminen. Vaikutti siltä, että jossain määrin Colfer vain toisti Fowleja ja kaikki muu oli niin sekavaa, etten tajunnut puoliakaan. Päätin silti antaa Pyövelin vallankumoukselle mahdollisuuden, ja olen iloinen että tein niin.

Luojan kiitos kirjan alussa on lyhyt tiivistys siitä, mitä edellisessä osassa oli tapahtunut - muuten olisin ollut tässä kirjassa aivan yhtä pihalla. Selostuksen avulla pääsin kuitenkin alkuun ja onneksi tämä kirja ei ollut lainkaan niin hämmentävä kuin edellinen. Pysyttiin enimmäkseen yhdellä aikakaudella ja toisenkin tapahtumat linkittyivät selkeästi tähän pääasialliseen. Niinpä tarinan seuraamisesta tuli paljon helpompaa, ja osin jopa Salamurhaajan oppipojan tapahtumat selkiytyivät tässä vaiheessa.

Menoa ja meninikiä tietenkin riittää, eihän muuten kyseessä olisi Colferin kirja lainkaan. Päähenkilöt Chevie ja Riley, etenkin Chevie, saavat vähän lihaa luidensa ympärille ja rupeavat erottumaan omina hahmoinaan. En ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä, että Otto Malarkey on niin suuressa osassa - mutta siellä hän nyt kuitenkin on, joten kaipa on turha valittaa.

Jos totta puhutaan, Pyövelin vallankumous käsittelee oikeasti tärkeitä asioita, kuten vallanhimoa, julmuutta, henkilöpalvontaa ja fanaattisuutta. Tätä vakavampaa puolta on vain hankala huomata kaiken sen juonen puitteissa tapahtuvan säätämisen takaa. Tämäkään kirja ei täysillä iskenyt, mutta oli kyllä parempi kuin sarjan ensimmäinen osa, joten sikäli voin suositella. Itse ehkä tosin yrittäisin englanniksi, sillä suomennoksessa oli joitain aivan typeriä fiboja, tyyliin: "I can tell" oli suomennettu "Voin kertoa" kun sen merkitys tilanteessa olisi selvästi ollut "Kyllä minä huomaan" tms.

Kolme ja puoli tähteä
Eoin Colfer: W.A.R.P. 2. kirja: Pyövelin vallankumous. WSOY, 2014. S. 344.



Fruits Basketin lukemiseni on ollut nyt jonkin aikaa katkolla, sillä kotikirjastoni ei tuottanut 16 osan englanninkielistä versiota. Lopulta jouduin lukemaan kyseisen osan suomeksi. Nyt olen kuitenkin jo todella lähellä loppua, sillä pääsin osaan 18 asti, ja tällä kertaa olin jopa niin fiksu että minulla on jotain sanottavaa joka osasta erikseen! (Kirjoitin ajatuksiani ylös heti lukemisen jälkeen, ennen kuin ehdin sekoittaa osia keskenään päässäni. Hyvä idea.)

Osa 15 on alussa todella synkkä ja ahdistava (VIHAAN AKITOA), mutta siinä tapahtuu kesken kaiken täydellinen suunnanmuutos ja tunnelma muuttuukin taas iloisen kepeäksi. Tämä on hyvin hämmentävää, mutta myös helpottavaa. Erityisesti rakastan lopussa olevaa näytelmää Sorta Cinderella (suom. Vähän niinku Tuhkimo).

Osassa 16 arvaattekin varmaan, että suomenkielisyys häiritsi minua aika paljon. Etenkin alussa, sitten siihen tottui edes vähän. Eniten minua häiritsivät nimien erilaiset kirjoitusasut - ymmärrän, että se johtuu lausumistekijöistä, mutta en kerta kaikkiaan pääse yli siitä, että päähenkilön nimi olisi Tooru. Minulle hän tulee aina ja ikuisesti olemaan Tohru. Ja Tohrusta puheen ollen, tässä osassa kuulemme lisää hänen isästään ja äidistään ja se tarina onkin hyvin kiinnostava; ylipäätään kyseessä on erinomainen osa.

Seitsemässätoista syvennytään Akitoon. Juoni tiivistyy sarjan lähetessä loppuaan ja lukijalle paljastetaan hyvin shokeeraavia uutisia. Ikävästi inhimillistävät Akitoa etten voi vihata häntä ihan niin paljon. Tosin tämä hetkellinen herkistyminen kohtaa loppunsa jo osassa 18. EN KESTÄ. KAMALA TYYPPI. Sanat eivät edes riitä kuvaamaan raivoani.

Muuta osasta 18? Machiin syventyminen oli todella kiinnostavaa ja teki hahmosta paljon tarpeellisemman oloisen, kun hän on tähän saakka ollut aika random tyyppi, jonka tarkoitusta en ole oikein ymmärtänyt. Täytyy myös sanoa, että rakastan syvästi Yukin ja Kakerun bromancea:) Tohrun rakkauselämän suhteen olen hyväksynyt väistämättömän, joten onneksi Yukilla on edes joku johon tukeutua.

Tyhmiä teinikirjoja

Edelleen siis jatkuu tarpeeni kompensoida akateemista kertaamattomuutta englannin kirjoituksiin nähden, joten tässä postauksessa jatkan viime aikoina lukemistani tyhmistä teinikirjoista kertomista. Olin jopa vielä niin kykenevä, että kirjoitin tämän postauksen saman tien! Hurratkaa!

Ensinnäkin voisin mainita Fruits Basketin osat 12, 13 ja 14, joista neljäntoista lopetin eilen, muut luin jo vähän aiemmin. Tykkään edelleen tästä sarjasta, jossa on viime aikoina esitelty uusia, kiinnostavia ja mahtavia hahmoja, jotka ovat ehdottomasti virkistäneet sarjaa. Kiitos, Takaya! Eipä sitten paljon muuta. Kauhean kiva sarja on.

The Maze Runner on kirja Thomasista. joka herää muistinsa menettäneenä omituisesta, pimeästä hissistä. Kun hissi pysähtyy, Thomasin ottaa vastaan noin 50 teinipoikaa, ja Thomas saa tietää olevansa valtavan labyrintin sisällä, ilman hajuakaan poispääsystä. Kukaan pojista ei muista mitään yksityiskohtia elämästään ennen labyrinttiin tuloa, mutta he ovat vakuuttuneita, että jos he vain onnistuvat ratkaisemaan labyrintin, he pääsevät kotiin - missä se sitten onkaan. Mutta Thomasin saavuttua alkaa tapahtua kummia - seuraavana päivänä labyrinttiin tulee tyttö. Päivä on väärä, sukupuoli on väärä ja tytön olotila - kooma - on väärä. Puhumattakaan pelottavasta viestistä, jonka hän välittää. 

Thomas on ärsyttävä päähenkilö. Tyhmä poika. Hänen ratkaisunsa ovat huonoja ja hän jauhaa koko ajan samoista asioista - oikeasti, jos joku ei ensimmäisen viidenkymmenen sivun (sadasta tai koko kirjasta puhumattakaan) jälkeen tiedä, että Thomasista hänen muistinmenetyksensä on hyvin kummallinen, hän ei ole lukenut tätä kirjaa. Hyvä testikysymys. 

Kirjassa on kuitenkin myös hyviä hahmoja. Newt ja Minho ovat molemmat todella mukavia, ja rakastan Newtin puhetapaa:) Chuck on maailman suloisin. Juoni etenee alussa hiukan hitaasti, mutta pääsee kyllä myöhemmin vauhtiin, joten alun hitaus annettakoon anteeksi. Välillä tosin oli kohtia, joissa asiat tuntuivat tapahtuvan vähän turhan sopivasti... no jaa, kuten otsikkokin kertoo, kyse on tyhmästä teinikirjasta. Ihan hyväntahtoisesti tyhmästä, mutta tyhmästä yhtä kaikki. 

The Maze Runnerin maailma on todella kiinnostava, siitä huolimatta että labyrintista, Runnerina toimimisesta ja muistinmenetyksestä jauhetaan aivan liikaa. Glade, joka on poikien tukikohta labyrintin keskuksessa, on kiinnostava ja ihmeellisen toimiva elinympäristö ja poikien keskenään oragisoima yhteiskuntajärjestelmä on kiehtova. Se muistutti minua muutamaan kertaan Kärpästen herrasta, vaikka siis ei oikeastaan ollut lainkaan samanlainen, ei ollenkaan niin kaoottinen eikä myöskään yhtä ahdistava.

Jos aiot lukea The Maze Runnerin, nyt on erinomainen aika toteuttaa tämä aikomus. Elokuva tulee nimittäin ulos lokakuussa (muistaakseni 24.10) ja kukapa haluaisi mennä katsomaan kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa lukematta ensin kirjaa?

Kolme ja puoli tähteä.

James Dashner: The Maze Runner. Chicken House, 2013. S. 371

Viimeinkin sain aikaiseksi

Olen nyt inspiroitunut kirjoittamaan viime aikoina lukemistani kirjoista, joista tosin kaikki eivät enää ole niin kovin viimeaikaisia. Mennään nyt tällä innolla kuitenkin niin pitkälle kuin se kantaa.

Olen täysin unohtanut arvostella tämän keväällä ostamani ja lukemani kirjan. Nyt on siis aika.

Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin kirjoittama Käen kutsu on nykyajan Lontooseen sijoittuva dekkari, jonka alussa kaunis ja kuuluisa nuori mallityttö kuolee pudottuaan alas parvekkeeltaan. Tapaus todetaan itsemurhaksi, mutta tytön veli ei ole vakuuttunut ja ottaa yhteyttä rahaongelmissa olevaan, juuri uuden sihteerin saaneeseen yksityisetsivä Cormoran Strikeen. Stirke on Afganistanin sodan vetaraani ja hänen oma henkilökohtainen elämänsäkin on solmussa, mutta mallin kuoleman selvittämisessä on pelissä paljon rahaa. Niinpä hän hyväksyy keikan ja ryhtyy uusi sihteerinsä apunaan tutkimaan kuolinyön olosuhteita.

Kirja on vetävä ja realistinen kuvaus Lontoosta, ihmisistä ja sotkuisesta vyyhdestä asioita, jotka joskus muodostivat jonkun elämän. Hahmot ovat todella sympaattisia ja samaistuttavia ja heidän henkilökohtainen elämänsä on kiedottu taitavasti murhan selvittämisen lomaan, niin ettei se tunnu pitkästyttävältä tai asiasta pois johtavalta. Uhrin elämää setvitään perusteellisesti, ja lukijasta tuntuu, kuin hän olisi lopulta tutustunut jopa kuolleeseen tyttöön, jonka luksuselämän ympärillä pyöri paljon huhuja - sekä todenmukaisia että valheellisia.

Käen kutsussa on sopiva tahti, se ei vyöry eteenpäin muttei myöskään hidastele. Ainakin Lontoossa vierailleen on helppo kuvitella paikat, joissa Strike sihteereineen vierailee, ja muutoinkin tarkka taustatyö antaa ammattimaisen ja uskottavavan vaikutelman. Ja vaikka aiheet, joita kirja käsittelee, ovat raskaita, se on kirjoitettu sopivalla pilkkeellä silmäkulmassa, niin ettei se ole kovin raskasta luettavaa.

Jatkoa odotellessa:)

Neljä ja puoli tähteä
Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava, 2013. S. 463. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi samana vuonna nimellä The Cuckoo's Calling.

Claire Merlen The Glimpse oli tulosta alkukesän kirjastoreissulta. Se ei aivan täyttänyt odotuksia.

Ana elää tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on luokiteltu puhtaisiin ja hulluihin heidän dna:ssaan kantamiensa geenien perusteella. Puhtaat asuvat yhteisöissä ja hullut kaupungissa, eivätkä juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Ana on puhtaan perheen lapsi, puhdas itsekin - tai näin hän kuvittelee, kunnes saa tietää, että hänen puhtaustestissään oli ollut virhe, ja hän onkin itse asiassa hullu. Anan elämä kääntyy päälaelleen, mutta hän saa armonaikaa ja ehdot: jos hän sitoutuu poikaan, johon oli ollut sitoutumassa ennen virheen paljastumista, ennen kuin hän täyttää 18, hän saa jäädä yhteisöön kunnes mielisairauden oireet puhkeavat. Mutta kihlajaisiltana Jasper katoaa, ja Anan on selvitettävä miksi.

Idea oli hyvä. Teksti oli toimivaa. Juonessa oli paljon kiinnostavia elementtejä - ehkä jopa hiukan liikaa. Varsinainen ongelma oli kuitenkin se, että juoni eteni hitaasti kuin tervassa kävellen, enkä edes tiedä, miten se eoli mahdollista, kun koko ajan tuntui tapahtuvan jotain, mutta silti kirja eteni loppuun asti tuskastuttavan hitaasti. Ehkä siihen vaikutti juuri mainitsemani, että juonessa oli jopa niin paljon elementtejä, että jokaisesta kiinni pitäminen ja kaiken päivittäminen esti kokonaiskuvaa edistymästä. Vietin lähes koko kirjan odottaen, milloin se alkaa. Lopulta minulle selvisi, ettei se muuttuisi tästä, mutta minun oli silti pakko lukea se loppuun, sillä kaikki nämä juonen elementit olivat yksittäisinä niin koukuttavia, että minun piti saada tietää, mitä tapahtuu. Hahmot olivat kivoja, joskin hieman kliseisiä, ja kuten sanottu, idea oli hyvä, toteutus vain ei oikein toiminut.

Kaksi ja puoli tähteä
Claire Merle: The Glimpse. Faber and Faber, 2012. S. 411

Esittelin tämän kirjan lyhyesti lempi nuorten aikuisten kirja -osiossa, jos en aivan väärin muista, mutta kertaus on opintojen äiti.

Mikeyn sisko ei uskalla lähteä ulos talosta. Hän istuu kotona, ei käy koulussa eikä tapaa kavereitaan, sillä hän ei uskalla kohdata maailmaa. Hänet on raiskattu, ja hän on lukinnut itsensä sisälle. Mikey on epätoivoinen ja raivoissaan. Ellien veli taas pääsee vankilasta kotiin odottamaan edessä kummittelevaa syytetyn kuulemistilaisuutta. Köyhän perheen huorahtava tytär syyttää häntä raiskauksesta, mutta eihän Tom olisi ikimaailmassa voinut tehdä mitään sellaista. Hänhän on Ellien oma, rakas ja huolehtiva veli. Kun Mikey päättää tappaa Tomin ja törmää yrityksineen toistuvasti Ellieen, heidän maailmansa eivät sulaudu yhteen - ne pikemminkin romahtavat toistensa lomaan.

The Glimpsen jälkeen You Against Me oli todella miellyttävä kokemus. Aihe oli raskas, mutta hahmot todella ihania ja realistisia, ja Mikeyn ja Ellien tilanteet tuntuivat todella koskettavilta ja omilta. Kirjassa ei mässäilty yksityiskohdilla tai ahdistuksella, vaan tyydyttiin siihen, miten asiat olivat. Se myös pani todella ajattelemaan vaikeita elämäntilanteita ja valon löytämistä pimeimmistäkin nurkista. Ihanan mustaa tilannekomiikkaa, täydellisen onnen hetkiä, kapinallisia päätöksiä ja elämän päähän potkimaksi joutumista oli juuri sopivassa suhteessa, niin että kirjasta muodostui rakastettava ja aito lukukokemus, jonka pariin palannen vielä joskus. Suunnittelen myös lukevani kirjailijan aiemman teoksen Ennen kuin kuolen (Before I die) kunhan vain joskus ehdin.

You Against Me on todella, todella hyvä kirja. Pidät siitä varmasti.

Viisi tähteä.
Jenny Downham: You Against Me. David Fickiling, 2011. S. 412.

Tämä oli kolmas kirja, jonka lainasin samalla kerralla kuin kaksi edellistä. Ulkopuolelta se näytti vähän tyhmältä mutta viihdyttävältä, mutta yllätyin positiivisesti. Ei se ollutkaan tyhmä.

Jennan paras ystävä kuolee auto-onnettomuudessa, joka jättää myös Jennaan ikuisen arven: se kulkee hänen kasvojensa poikki ja on suuri, violetti, ja näkyvä. Pikkukaupungin asukkaana Jennan ei tarvitse paljon näyttäytyä ihmisille, mutta joskus kohtalo päättää toisin... kohtalo voi esiintyä myös koirasi muodossa. Kun Jennan koira juoksee venettään puhdistavan, komean ja tuntemattoman pojan luokse, eikä suostu tulemaan takaisin, on Jennan pakko paljastaa kasvonsa tälle. He törmäävät uudestaan... ja uudestaan, ja Jenna saa huomata, etteivät kaikki välitäkään, vaikka hänen kasvoissaan on iso, ruma arpi.

Kirjaa kerrotaan vuoron perään Jennan ja Ryanin näkökulmista. Itse pidin lähtökohtaisesti enemmän Ryanin osuuksista, sillä hänen elämänsä veneen asukkinsa kahdestaan äitinsä kanssa on paljon kiinnostavampi, eikä hän ole niin raivostuttavan ulkonäkökeskeinen kuin Jenna. Ryan tietää, ettei toista voi määritellä jonkun yhden piirteen vuoksi, ja minä arvostan sitä.

Skin Deepin juoni on monitahoinen ja paikoin yllättävä ja se pysyy kiinnostavana läpi kirjan. Kuvailu on tarkkaa ja syntyneet kuvat jäävät vahvoina mieleen. Kirjassa on paljon huumoria ja yleistä lämminhenkisyyttä, mikä tekee siitä ikään kuin miellyttävän turvasataman. Onnellinen loppu oli ehkä hiukan liiankin imelä, mutta kai se on sallittava... sen verran rankkoja juttuja hahmot käyvät kirjan aikana läpi.

Erinomainen esimerkki nykynuortenkirjallisuudesta, kuten myös edellinen kirja. Jos kaipaat jotain realistista mutta ei liikaa omaa elämääsi muistuttavaa, ovat nämä kaksi brittikirjaa erittäin hyvä valinta.

Neljä tähteä.
Laura Jarratt: Skin Deep. Electric Monkey, 2012. S. 376.


No, sainpas listalta ruksittua kirjoja, vaikka lista jäi edelleen huolestuttavan pitkäksi. Toivottavasti saan uuden tämänkaltaisen inspiraation lähiaikoina. Loppuun voin vielä sanoa, että olen lukenut myös Fruits Basketin osat 8-11, joskaan en muista niistä enää riittävästi että voisin kirjoittaa minkäänlaista järkevää arvostelua tai edes selostusta. Kauhean kiva sarja on.

Ota kiinni jos saat - osa 2

Tägien mahtumisen vuoksi olen jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan. Tässä jälkimmäinen puolisko.

Sitten olen edennyt Furubassa taas pikkuisen. Mitäpä näistä sanoisi - äärimmäisen viihdyttävää! Furuba on aina hyvien naurujen paikka, vaikka muistelisin, että näissä osissa oli myös jotain, mikä hienoisesti ärsytti minua. Hahmot ovat kuitenkin tietyllä tavalla aika ohuita, heillä on yksi hallitseva luonteenpiirre ja jossain vaiheessa "I hate Yuki" -vitsit eivät enää ole aivan niin hillittömän hauskoja. Pidän kyllä silti tosi paljon tästä mangasta ja nimenomaan englanniksi.

Lauren Oliverin Pandemonium: Rakkaus on kapinaa on parempi kuin edeltäjänsä ja jättää loppuun vähintään yhtä kiinnostavan cliffhangerin. Tarinaa kerrotaan kahdessa osassa: Silloin ja Nyt.

Spoiler

Alex on kuollut, mutta Lena on selviytynyt invalidien luokse Korpeen. Hänet otetaan vastaan ja yhteisön jäseneksi ja Silloin -luvut kertovat tästä ajasta. Ne vuorottelevat Nyt-lukujen kanssa, jotka kertovat myöhemmästä ajasta: Lena on solutettu uuden henkilöllisyyden turvin takaisin Zombimaahan vakoilutehtäviin. Eräässä suuressa tapahtumassa hän saa tehtäväkseen pitää silmällä Deliriasta Vapaan Amerikan, DVA:n, nuorisojärjestön puheenjohtajaa Juliania. Kun raadonsyöjät hyökkäävät, kaikki menee pieleen ja Lena löytää itsensä yhteisestä sellistä Julianin kanssa.

Ohi

Kahden tarinan limittäinen kertominen toimi, mutta oli yhtä ärsyttävää kuin aina. Joka luvun lopussa teki mieli hypätä yli ja jatkaa samaa juttua, sillä Oliver harrastaa tehokkaita cliffhangereitään ei vain kirjojen, vaan myös kaikkien lukujen lopuissa. Välillä edellisen kirjan kertailu oli ärsyttävää, mutta muuten juoni eteni ripeästi ja oli äärimmäisen koukuttava. Tämä kirja ei myöskään tuntunut yhtä lapselliselta kuin edeltäjänsä Delirium.

Pandemonium merkitsee paholaisten ja demonien asuinpaikkaa, helvettiä, tai helvetillistä kaaosta, merkittävän kovaa ääntä ja vallitsevaa epäjärjestystä [wiktionary].

Neljä ja puoli tähteä.
Lauren Oliver: Pandemonium: Rakkaus on kapinaa. WSOY, 2012. S. 295. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Pandemonium vuonna 2012.


Supernyrkkiin on koottu Nuoren Voiman Liiton ja Teoksen järjestämän Novelli palaa! -kirjoituskilpailun parhaat ja lainasin sen mielenkiinnosta, sillä pääsin itse kilpailussa kolmenkymmenen parhaan joukkoon. Kumpikaan minun novelleistani ei ole tässä antologiassa, mutta bongasin kirjoittajista ainakin kolme koulukaveriani... ja hienoja novelleja olivatkin kirjoittaneet! Joukossa oli pitkiä ja lyhyitä, taiteellisia ja realistisia, ja kaikki olivat hyviä. En tajua, miten Suomessa on näin paljon näin hyviä nuoria kirjoittajia (onko minulla ikinä mitään mahdollisuuksia...?)

Viisi tähteä kokonaisuudelle.
Supernyrkki: Novelli palaa! -kirjoituskilpailun parhaat. Teos, 2013. S. 175.

Tehtiin joskus vuosi sitten Chrystalin kanssa diili näistä Muumi- ja Anna-kirjoista... minä luen Muumia, hän lukee Annaa. Kumpikaan ei ole täyttänyt omaa osuuttaan erityisen kiitettävästi, mutta sain sentään Thaimaassa luettua toisen Muumi-kirjani. Taikurin hattu oli ihan söpö opus, ihan hauska, ihan jännittävä, välillä ihan kiinnostava ja välillä ihan pitkästyttävä. Onneksi se oli niin lyhyt, että eteni nopeasti:) Eikun oikeasti, oli se ihan kiva lukukokemus.

Tove Jansson: Taikurin hattu. WSOY, 2010. S. 140. Alkuperäinen teos julkaistu ruotsiksi nimellä Trollkarlens hatt vuonna 1948.



Ensimmäinen joululahja, jonka avasin, oli myös ainut, jota olin toivonut: Eoin Colferin uutuus W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika. Se oli hienoinen pettymys, ehkä hiukan nuoremmille suunnattu ja liian samankaltainen kuin Fowlit. Varsinkin hahmoissa oli paljon samaa. Kuitenkin se oli myös colfermaiseen tapaan viihdyttävä, hauska, uskomaton ja typeräkin välillä. Toivotaan, että sarja paranee vanhetessaan, sillä potentiaalia tässä on.

Neljä tähteä.
Eoin Colfer: W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika. WSOY, 2013. S. 304. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä W.A.R.P. Book 1: The Reluctant Assasin vuonna 2013.

Kävin syksyllä Colferia katsomassa Helsingin Kirjamessuilla juurikin tämän uusimman kirjan pohajlta. Hän oli vähintään yhtä hauska mies kuin kirjansa:) Todella miellyttävä ihminen, sain myös hänen nimikirjoituksensa Opalin kostooni!!! Yhteiskuvakin on tallessa koneeni syövereissä. Todellinen fanityttöpäivä Libertén kanssa - ja ihanaa oli!



Tällaista tällä kertaa. Nyt minulla on alkanut ÄI6-kurssi, jonka lukemistoa ovat Aleksis kiven Seitsemän veljestä sekä Juhani Ahon Juha. Innostus ei ole kovin suuri, mutta uskon saavani ne luettua kuitenkin. Lisäksi on tuo aiemmin mainittu helmikuun klassikko sekä Kirjan&Kakun kuukauden kirja Fahrenheit 451. Olen lukenut sen joskus vuosia sitten, joten on mukava palata vanhan tutun pariin  -varsinkin, kun en muista siitä paljon mitään:)

Hyviä hiihtolomia kaikille sitten kun ne alkavat!