Vau, mikä vuosi

Niin hyvässä kuin pahassa, 2016 on ollut melkoinen vuosi. Se alkoi Järvenpään kylmillä kaduilla unohdettuani henkkarit kaverin luo - matkamme kävi siis klubille uutta vuotta viettämään, mutta oman ajattelemattomuuteni vuoksi vuosi sitten vaihtuikin ulkona raketteja katsellen. Eipä ollut huono tapa tuokaan, varsinkin kun onneksi ystäväni olivat niin ihania, että jäivät kanssani ulos odottamaan kyydin noutaessa lompakkoani kaverin luota :D

http://images.all-free-download.com/

Tätä kirjoittaessani on vuoden vaihteeseen vielä vajaat kuusi tuntia, eikä tällä kertaa ole pelkoa yöllisistä ulkoiluista. Olen nimittäin rauhallisesti kotona vanhempieni kanssa kuuntelemassa rakettien räiskettä ja syömässä blinejä. Luen Tarua Sormusten Herrasta ja mahdollisesti katson Netflixistä Shadowhuntersin ensimmäistä tuotantokautta, toinen kausi nimittäin alkaa kolmas päivä.

Näiden kahden illan väliin on kuitenkin mahtunut kokonainen ja aika mieletön vuosi. Kuusi ja puoli kuukautta au pairina Englannissa muuttivat elämääni ja minua hurjasti, ja varmasti osaksi tavoilla, joita en itsekään vielä huomaa tai ymmärrä. Opin paljon itsestäni ja siitä, mitä haluan elämältäni. Aika oli henkisesti raskas, mutta myös palkitseva, ja kokemus niin ainutlaatuinen, etten sitä pois vaihtaisi vaikeuksista huolimatta.

Syksy on kulunut vähintään yhtä uusissa tunnelmissa muutettuani pysyvästi pois lapsuudenkodistani ja ensimmäiseen omaan asuntooni Tampereelle. Yliopiston aloittaminen on ollut upeaa ja innostavaa - toki stressaavaakin, mutta lähinnä upeaa ja innostavaa. Tunnen itseni aivan eri ihmiseksi kuin vuosi sitten, mutta hyvällä tavalla. 2016 ei ollut helppo vuosi, mutta se oli ehdottomasti kaiken arvoinen.

 Uutisarvoisista tapahtumista itseäni koskettivat eniten Alan Rickmanin ja Carrie Fisherin poismeno, ja ahdistivat eniten Brexit ja Yhdysvaltain vaalitulos. Marraskuun yhdeksäs oli vaikea päivä, mutta sieltäkin noustiin - noustaan - ja se tehdään, mitä voidaan. En kuitenkaan tässä mene aiheeseen syvemmälle, sillä tämähän on kirjablogi eikä yhteiskunnallinen blogi.

Minä alkuvuodesta Lontoossa

Minä loppuvuodesta asunnossani

Joten, aika siirtyä kirjoihin! Lukemisen määrän osalta tämä on ollut kerrassaan surkea vuosi, mutta laadun kannalta paljon parempi. Kaikki nämä elämänmuutokset ja Netflix ovat vieneet aikaani ja huomiotani siinä määrin, että niin lukeminen kuin postaaminen on jäänyt historiallisen vähiin. Tässä teille Hirveän Tieteellinen Tilasto:

Tämä vuosi käsittää

• 30 postausta, joista
• yksikään ei ole heinäkuulta, lokakuulta tai marraskuulta
• 5 on tammikuulta
• ja 13 on joulukuulta, kun aloin parantaa tapojani

En ole taaskaan saanut arvioitua vielä kaikkia tämän vuoden kirjoja, mutta luettujen kirjojen yhteismäärä on myös

30

Tästä on tietenkin poisluettu kaikki ne lastenkirjat, jotka luin ja luin uudestaan au pair -aikanani. 

Yksi parhaita puolia Eglannin-ajassani oli se, miten paljon hyviä kirjoja sieltä sai ja miten halvalla! Olen laskenut jälkikäteen ostaneeni sieltä noin 20 kirjaa, enkä kadu yhtäkään niistä. Monet olen jo lukenut, osan arvioinutkin, ja moni näistä ostoksista on sellaisia, joita ei Suomesta varmaan saisikaan.

Kirjahyllyni vanhempieni luona alkuvuodesta
(moni näistä kirjoista on nykyään Tampereella)

Tampereella nyt

Englannissa

Syksy 2015 ja koko tämä vuosi on ollut kasvamista omaan HLBT+ identiteettiini; ensin sen selvittelemistä, sitten siihen tottumista, ja sitten lisää selvittelemistä. Aina on uutta opittavaa ja tiedettävää. Niinpä olenkin erityisesti nauttinut siitä, että olen saanut tänä vuonna kohdata itseni ja kaltaiseni kirjojen sivuilla useammin kuin koskaan aiemmin. Se tuo uskomattoman kuulumisen ja kelpaamisen tunteen. Representation matters, niin kuin englanniksi sanotaan.

London Pride 2016

Pride-paraatista

Blogia en ole ajatellut sen kummemmin uudistaa, mutta nimimerkkini aion vaihtaa. Sezzie on vanha, eikä ole pitkään aikaan ollut oikein oma. Niinpä tästä postauksesta eteenpäin bloggaan nimellä Ereita. Myös blogin nimen vaihtaminen saattaa käydä jossain vaiheessa ajankohtaiseksi, mutta sillä ei ole niin hätä.

Ensi vuodesta en oikein osaa sanoa vielä mitään, noin niinkuin kirjojen kannalta tai ehkä muutenkaan. Jatkan 2015- ja 2016 -HelMetin kirjahaasteiden täyttämistä, ja koska olen auttamattomasti koukussa, lisään listaan myös 2017 -haasteen. Aion pysyä paremmin postauksieni tahdissa, ja lukea paljon uusia, kiinnostavia kirjoja - ehkä jonkin uusinnankin, jos niikseen tulee. Sen näkee sitten.

Lähinnä odotan ensi vuodelta hieman rauhaa ja hiljaisuutta. En uutisten puolella, sillä olen kohtalaisen varma siitä, että 2016 oli vain alkusoittoa, ja tästä tämä nyt pahenemaan vasta lähteekin. Omalta elämältäni kuitenkin toivoisin hieman vähemmän vuoristorataa tänä vuonna, ja enemmän aikaa istua nojatuolissa ja lukea kirjaa.

Rauhallista ja ilontäyteistä vuotta myös kaikille lukijoilleni!

https://www.colourbox.com/

Vähäeleisyydessään kaunis: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012. S. 330.

Tämä kirja on ollut lukulistallani yläasteelta asti, mutta syystä ja toisesta jäänyt jonoon vielä sittenkin kun olin sen joululahjaksi saanut. Äitini sen luettua, ja lämpimästi suositeltua, avasin viimein nämä siniharmaat kannet enkä pettynyt.

Vesi on vähissä. 17-vuotiaasta Noriasta on isänsä opissa tulossa teemestari, muinaisen ja arvostetun ammatin harjoittaja, kun isä paljastaa hänelle suuren ja tarkoin varjellun salaisuuden: tunturin sisällä piileksivän lähteen. Mikäli perheen salaisuus ikinä paljastuu, ovat Noria ja hänen perheensä suuressa vaarassa, sillä veden piilotteleminen on rikoksista suurin. Ankara sotilasvalta vahtii kaikkien toimia, ja vesiannosten pienentyessä myös teemestarin taloa valvotaan entistä tiukemmin.

Teemestarin kirja on uskomaton kuvaus mahdollisesta, ellei jopa todennäköisestä tulevaisuudesta, jossa nykyisestä Suomesta on jäljellä enää auringon paahtamat pohjoisimmat osat. Väki on köyhää ja epätoivoista, tarvikkeita kaivellaan jättimäisestä muovihaudasta ja meidän aikamme teknologia totta enää taruissa. Noria on kiinnostunut entisajoista ja siitä, miten ihmisillä oli tapana elää ennen lopullista katastrofia, mutta hänen ystävänsä Sanja ei tätä intoa ymmärrä. Miksi välität heistä, Sanja kysyy; eiväthän hekään välittäneet meistä. Tämä lausahdus iski syvälle.

Kirjan kieli on kaunista ja helposti eteenpäin soljuvaa. Se on runollista tavalla, johon Iida Sammalisto varmaankin Tähtimosaiikissaan pyrki, mutta ei yltänyt. Itärantakin on debyyttikirjailija, mutta tietää selkeästi paremmin mitä tekee, ja osaa käyttää tyyliään herättämättä siirappisuuden yliannostusta lukijassa. Kirjassa on paljon tunnelmaa, mutta vähän kuvailua - Itäranta osaa maalata juuri oikeat vaikutelmat muutamalla tarkkaan harkitulla siveltimenvedolla.

Minun on edelleen hieman vaikea ymmärtää, miten jäin niin täysin koukkuun, vaikka tarina oli niin vähäeleinen. En ole koskaan lukenut mitään tämän kaltaista, mutta se oli täydellisen kiehtovaa ja lumoavaa. Sydäntäsärkevä tarina pitää otteessaan loppuun asti, ja välillä juoni suorastaan laukkaa eteenpäin, vaikka kerronnan tahti pysyykin rauhallisena, harkittuna. Pidän erityisesti siitä, miten kirjassa kerrotaan yhden kylän yhden tytön tarina, ja dystooppinen maailma jää taustalle, selvästi suunniteltuna mutta tarinan kannalta epäolennaisena tekijänä.

Teemestarin kirja on parhaita ikinä lukemiani kirjoja. Toivon, että sille ei tule jatko-osaa, sillä se on itsessään kaikki, mitä se ikinä tulee tarvitsemaan.

Viisi tähteä.

Kaiken lisäksi saan tällä kirjalla kolme kohtaa HelMetin haasteista! Kaksi 2015- ja yhden 2016-puolelta.

"Extraordinarily gay and extraordinarily YA": You Know Me Well

Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well. MacMillan, 2016. S. 247

Unohdin eilen kirjoittaa, mutta jonon purku jatkuu. Nyt vuorossa Brightonista ostamani You Know Me Well, joka sai niin loistavat arvostelut suosikkisaitiltani Gay YA:lta että pakkohan siihen oli tarttua. Otsikon lainaus on kirjailija David Levithanilta, kun hän signeerasi kappaleen tätä kirjaa Gay YA:lle. Signeerauksen saattena luki: “To The GayYA Team: This book is extraordinarily gay and extraordinarily YA, so it’s perfect for you.” Enough said, ajattelin minä ja ostin kirjan.

Kate ja Mark ovat istuneet vierekkäin matikantunnilla koko vuoden, mutta eivät ole ikinä puhuneet. Eräänä kesäyönä San Franciscon Pride-viikon alussa he kuitenkin kohtaavat baarissa Katen juostua pakoon tilaisuutta tavata pitkäaikainen etäihastuksensa Violet ja Markin seuratessa vierestä, kuinka hänen paras ystävänsä Ryan ihastuu toiseen poikaan. Markin ja Ryanin suhde on ollut monimutkainen ja kumpuileva, mutta Mark on antanut ystävälleen aikaa, kun taas Kate on haaveillut Violetista niin kauan, että unelmien muuttuminen todeksi on hänelle liikaa. Tästä alkaa ystävyys, jota kumpikaan ei odottanut.

You Know Me Well ei ole kovin paksu kirja, mutta se on viisas ja monitahoinen. Sen pääosassa on tämä minulle niin tärkeä aihe, jota aina peräänkuulutan: ystävyys. Vielä parempaa on se, että kirjan ystävykset ovat molemmat HLBT+, kuten suurin osa kirjan hahmoista. Totuushan on se, että me tunnemme omat ihmisemme, ja keräännymme ystäväporukoiksi joskus jo ennen kuin kukaan tai kaikki tietävät omasta seksuaali-identiteetistään. Niinpä se, että kirja kuvastaa tätä todellisuutta kuten se on, on äärimmäisen tärkeää. En enää koskaan halua lukea kommentteja siitä, miten on epäuskottavaa jos kirjassa tai elokuvassa on enemmän kuin yksi queer hahmo. Tämä on paljon uskottavampaa.

Minulle jäi erityisesti mieleen kohta, jossa Kate pohtii suhdettaan lapsuudenystäväänsä Lehnaan. Hän puhuu siitä, kuinka ystävien muutosta voi olla vaikea hyväksyä, jos pitää aitona ja oikeana vain sitä versiota ihmisestä, johon itse tutustui. Tämä iski minuun syvälle, ja Katen ja Lehnan suhteen kehitys olikin parhaita asioita koko kirjassa. Vaikka jonkun ihmisen kanssa olisi paljonkin hyviä muistoja, ei se tarkoita, että he omistavat sinut koko loppuiäkseen.

Kate ärsyttikin minua välillä, mutta kaiken kaikkiaan hänen motiivejaan ja mielenliikkeitään pohditaan kirjassa hyvin syvällisesti ja tyydyttävästi. Katen kautta opin myös jotain itsestäni, ja luulen että tämä pätee aika moneen lukijaan. Sellaisetkin asiat, joita haluamme, voivat olla pelottavia ja niitä voi olla vaikea käsitellä, ja se on ihan ok.

Markin ja Ryanin suhde on hyvin erilainen kuin Katen ja Lehnan, mutta sekin katsauksen arvoinen. Heidän tilanteensa on vaikea ja epäselvä, ja siihen liittyy paljon ääneen lausumattomia kysymyksiä ja loukattuja tunteita. Tämä sivujuoni on jälleen hyvä muistutus kommunikaation tärkeydestä, mutta toisaalta myös siitä, ettei ystävyyttä yleensä kannata uhrata kateuden, katkeruuden eikä välttämättä edes rakkauden alttarilla.

Tästä lyhyestä opuksesta olisi hurjasti sanottavaa, mutta arviolla taitaa olla jo nyt melko paljon pituutta. Viimeistelen siis sanomalla, että kirja on upea, kaunis ja todenmakuinen, ja herätti minussa halun matkustaa jonain päivänä San Franciscoon.

Viisi tähteä

Kun mahdoton on mahdollista: Six of Crows

Leigh Bardugo: Six of Crows. Indigo, 2015. S. 491

Kiinnostuin Leigh Bardugon tuotannosta luettuani tämän haastattelun, ja hieman epäröiden mutta kiinnostuneena päädyin ostamaan Six of Crowsin viimeisellä Lontoon-reissullani kesällä. Luin sen alkusyksystä, eikä epäröidä tosiaan olisi tarvinnut.

Kaz Brekker, nuori jenginjohtaja ja kaupungin kauhu, saa tarjouksen käsittämättömästä summasta rahaa vastineeksi mahdottomasta työstä. Hänen on koottava itselleen joukkue, joka on tarpeeksi uhkarohkea, riittävän epätoivoinen ja ennenkaikkea uskomattoman taidokas onnistuakseen murtautumaan maailman suojelluimpaan ja vahvimpaan linnoitukseen. Ja ihan kuin riskejä ei olisi jo tarpeeksi, panoksena pelissä on äärimmäisen vaarallinen uusi huume, joka valloilleen päästessään suistaisi koko maailman raiteiltaan.

Bardugon luoma maailma koostuu useista eri maista jotka kukin omalla tavallaan muistuttavat tätä meidän maailmaamme. Six of Crows alkaa Amsterdamin jalanjäljissä kulkevasta Kerchin pääkaupungista Ketterdamista, jossa jengit kilpailevat reviiristä ja asiakkaista uhkapeliluoliinsa ja ilotaloihinsa. Päähenkilöiden joukko on kuitenkin värikäs ja monitahoinen: Kazin lisäksi on tummaihoinen Jesper, pohjoisesta Fjerdasta kotoisin oleva Matthias, Ravkan grishoihin kuuluva Nina, vaeltavan kansan Sulien tytär Inej ja Ketterdamin oma kauppiaan poika Wylan. Vaikka maiden kulttuureissa on havaittavissa yhteyksiä oman maailmamme kulttuureihin, on Bardugo tehnyt luomistyönsä huolella silkan tylsämielisen kopioinnin sijaan. Niinpä jo kirjan maailmassa riittäisi kiehtovaa tutkimista pitkäksi aikaa.

Kirjan hahmot ovat monipuolisia, ja niin on juonikin. Mahdoton murtautuminen ja ryöstö, uskomattomat ja uhkarohkeat suunnitelmat, joita vaihdetaan lennossa, pitävät jännitystä yllä loppuun saakka. Jos pidät leffoista kuten Ocean's Eleven tai Inception, on tämä kirja varmasti sinua varten. Myös hahmojen keskinäiset jännitteet, suhteet ja ongelmat tuovat kiinnostavan lisämausteensa tapahtumiin.

Grishat ovat Bardugon luoma ihmis... laji? tyyppi? joilla on lahja käsitellä erilaisia asioita, kuten ihmiskehoa, fyysisiä materiaaleja tai tuulta tahtonsa mukaan. Bardugon edellinen trilogia keskittyy grishoihin tarkemmin, mutta sitä ei tarvitse olla lukenut lukeakseen Six of Crowsin - minä en ole (aion kyllä sen lukea). Myös tässä kirjassa grishat ovat tärkeässä osassa, sillä uusi huume jurda parem vaikuttaa juurikin heidän taitoihinsa. He ovat kiehtovia olentoja, ja tuovat taikuuden mukaan sarjaan uudella ja erilaisella tavalla. Heidän kauttaan käsitellään myös tärkeitä teemoja kuten vainoa ja rasisimia.

Omissa korvissani tämä arvioni kuulostaa kovin kliiniseltä, joten haluan vielä painottaa loppuun: tämä on uskomattoman hyvä kirja. Sen maailma on kiinnostava, juoni henkeäpidätyttävä ja hahmot niin etnisesti, seksuaalisesti kuin mielenterveydellisesti monipuolisia ja monitahoisia. Naispäähenkilöt ovat kick-ass mahtavia tyyppejä ja kirjan teemat jäävät mietityttämään pitkäksi aikaa.

Viisi tähteä.

Yhä jatkuvat taistelut: Lies We Tell Ourselves

Robin Talley: Life We Tell Ourselves. MIRAInk, 2015. S. 368

Tämä kirja oli alun perin Libertén bongaama, ja valitsin sen vasta myöhemmin itselleni osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Alun perin olin kirjasta jokseenkin kiinnostunut, mutta en erityisesti innoissani. Lukemisen myötä ajatukseni kuitenkin muuttuivat, ja tässä on taas kirja, joka on niin tärkeä.

Vuonna 1959 Yhdysvaltain Virginiassa Sarah Dunbar ja hänen pikkusiskonsa Ruth aloittavat ennen valkoisille varatussa Jefferson Highssa kahdeksan muun mustan oppilaan kanssa. He ovat ensimmäiset rodullistetut Jeffersonin oppilaat ikinä, ja kouluvuosi alkaa vasta tammikuussa, sillä mustien oppilaiden sisään ottamista on vastustettu niin voimakkaasti. Sarah joutuu tekemään ryhmätyötä yhdessä kaupungin pahimman segregaation kannattajan tyttären kanssa, ja he molemmat joutuvat arvioimaan uudelleen arvojaan ja uskomuksiaan.

Lies We Tell Ourselves on uskomaton kirja. Se on hyvin kirjoitettu ja siinä on hieno tarina, mutta ennen kaikkea se on silmiä avaava. Järkytyin toistuvasti valkoisten oppilaiden julmuudesta: miten joku voi vihata toista ihmistä niin paljon vain hänen ihonvärinsä takia! Sarahia ja hänen ystäviään kiusataan, tai ennemminkin kidutetaan, koko ajan. He eivät saa olla hetkeäkään rauhassa, ja heidän pitää iltapäivisin paeta koulun sivuovesta odottavaan autoon, ettei heitä tapettaisi heti jalkakäytävälle päästyään. Henkilökunta väheksyy heidän älykkyyttään, ja luokkansa huiput sijoitetaan alkeiskursseille. Tämä kirja tekee yksityiskohtaisuudessaan sen, mihin yksikään historian oppitunti ei ole pystynyt, eli kuvaa segregaatiota brutaalisti mutta todenmukaisesti, ja vie viestinsä perille.

Kirja on intersektionaalista feminismiä parhaillaan, sillä siinä ei keskitytä vain yhden alistetun ryhmän ongelmiin, vaan molemmat päähenkilöt ovat HLBT+. Tämä tuo tietenkin juoneen vielä aivan uuden vaaran aspektin, sillä vuonna 1959 saman sukupuolen välistä rakkautta ei katsottu hyvällä - saati sitten valkoisen ja mustan tytön välillä! Minusta on hienoa että Talley on uskaltanut tarttua kirjassaan moneen vaikeaan ja polttavaan aiheeseen, ja on vienyt projektinsa läpi onnistuneesti.

Jälkisanoissa Talley kertoo tehneensä paljon taustatutkimusta 50-luvun rotuerottelun lopettamisesta, ja tietenkin ensimmäisistä valkoisissa kouluissa aloittaneista sankarinuorista. Sarah puhuu paljon siitä, kuinka hän kokee, ettei hänellä itsellään ei ole niinkään väliä - hän on vain elintärkeä osa yhteistä asiaa. Ongelmallista tästä tietenkin tekee sen, ettei Talley itse ole musta, sillä hänellä ei ole todellista validiteettia puhua mustan yhteisön sisäisistä konflikteista yhteisen asian suhteen. Mikään kirja ei ole virheetön.

Mietin lukiessani paljon myös sitä, kuinka vähän näistä tapahtumista lopulta on aikaa, ja kuinka nämä taistelut eivät vieläkään ole lopussa. Mustan väestön asema Yhdysvalloissa on edelleen huono, heihin kohdistuu paljon ennakkoluuloja ja sekä rakenteellista että arkipäiväistä rasisimia. Vaikka ketään ei (toivottavasti) enää haukuta joka aamu n-sanalla koko koulun voimin, ovat nämä tunteet yhä olemassa. On pelottavaa ja surullista, että asiat tuntuvat muuttuvan vain pinnallisesti.

Viisi tähteä

Eeppisen avaruustrilogian eeppinen päätös: Kausaalienkeli

Hannu Rajaniemi: Kausaalienkeli. Gummerus, 2015. S. 421. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Causal Angel vuonna 2014.

Joulun pyhät ovat ohitse ja postausjonon purkaminen jatkuu! Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogia (edeltävät osat: Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas) on kulkenut mukanani jo monta vuotta, mutta epäröin viimeisen osan aloittamista silti. En nimittäin ollut varma, saisinko siitä mitään irti - olinko unohtanut kaiken edeltävistä osista. Kirjojen juonet ovat erittäin monimutkaisia ja maailma on niin hi-tech että pelkään aina olevani ihan pihalla. Mutta huoli pois, hyvä se oli!

Mestarivaras Jean le Flambeur onnistui pelastautumaan maapallon viimeiseltä ja täydelliseltä tuholta, mutta onnistui myös siinä rytäkässä kadottamaan matkakumppaninsa, oortilaisen Mielen. Mielen avaruusalus Perhonen on tuhoutunut, joten le Flambeurin on varastettava oma vanha aluksensa takaisin sen nykyisiltä omistajilta Mielen pelastaakseen. Samaan aikaan aurinkokunta on ajautumassa kaikkien aikojen sotaan Sobornostin ja zokujen molempien havitellessa suunnatonta valtaa.

Mikäli synopsis on epämääräinen, pahoittelut; kuten juuri mainitsin, tämän sarjan juonenkäänteitä on hankala pitää mielessään kovin pitkään. Lunttasin vähän netistä ja tein parhaani. Kirjaa lukiessani muistan kuitenkin, että siitä oli kenties helpompi pysyä perillä kuin aiemmista osista, sillä viimeisessä osassa tarina fokusoi zokuihin ja Kaminari-jalokiveen ainaisten uusien juonipolkujen esittelemisen sijaan. Tämä oli mielestäni hyvä päätös, sillä monet asiat kaipasivat sulkua ja päätöstä, ja zokut ovat erittäin mielenkiintoinen huomionkohde.

Kausaalienkeli paljastaa jälleen lisää Mielen ja le Flambeurin historioista ja syventää jo ennestään erinomaisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Myös Josephine Pellegrini saa odottamattoman positiivista huomiota. Oma suosikkini oli kuitenkin ihastuttava, kaikessa tarinoita näkevä zokutyttö Zinda, ja hänen ja Mielen yhteinen sivujuoni ilahdutti minua erityisesti.

Taistelut ja loppuun kiertyvät juonikuviot ovat toinen toistaan eeppisempiä, mutta Rajaniemi pitää paketin uskomattoman onnistuneesti kasassa ja luovii tiensä loppuun, joka jättää hymyn lukijan huulille. En uskalla sanoa, että kyseessä on sarjan paras osa, koska en muista edellisiä enää kovin hyvin, mutta ehkä joskus luen ne uudestaan yhdessä putkessa, ja sitten uskallan sanoa niin.

Viisi tähteä.

Kamala mutta koukuttava: Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava, 2015. S. 423. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Career of Evil vuonna 2015.

Olen uskollisesti lukenut Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin rikosromaaneja sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, vaikkakin tämän kyseisen opuksen lukeminen jäi talvesta kesään Englannin ekskursioni vuoksi. Olen suoraan sanottuna hieman hämmästynyt, ettei täksi jouluksi tullut uutta kirjaa, mutta onhan Rowling puuhaillut paljon kaikenlaista tänä vuonna. Jäi vain niin jännään kohtaan...

Nuoria naisia veitsellä silpova sarjamurhaaja vainoaa Lontoon katuja - eikä mitä tahansa katuja, vaan myös Denmark Streetia jolla Cormoran Striken etsivätoimisto sijaitsee. Murhaaja lähettää Robin Ellacottille tappamansa tytön jalan, ja siitä alkaa mahdottomalta tuntuva taistelu aikaa vastaan. Striken menneisyydestä nousee esiin useampi mahdollinen epäilty, joilla olisi sekä motiivi että mielenlaatu uhkauksensa toteuttamiseen. Samaan aikaan Robinin ja Matthewin kihlaus rakoilee, kun Matthewin menneisyydestä paljastuu ikäviä asioita.

Olen pitänyt paljon sekä Käen kutsusta että Silkkiäistoukasta mutta Pahan polku oli mielestäni ehdottomasti sarjan tähänastisista paras. Karmein, mutta paras. Juonen käynnistyminen ei vie tuhottomasti aikaa, kuten edellisessä osassa, vaan asiaan päästään melkeinpä pikavauhtia lukijan nähdessä paitsi Striken ja Robinin, myös murhaajan pään sisään. Juoni pysyy tiiviinä ja jännitys pysyy yllä, sillä mitä enemmän Striken epäillyistä saadaan selville, sitä todennäköisemmältä syylliseltä jokainen heistä vaikuttaa. Välillä kirjaa saa lukea suorastaan henki kurkussa.

Sivujuonissa käsitellään jälleen Robinin ja Striken henkilökohtaista elämää, ja aloin sivu sivulta inhota Robinin kihlattua Matthweta enemmän. Hän on vastenmielinen ja itsekeskeinen ihminen, ja mieleni tekisi paukuttaa sekä häntä että Robinia jollain kovalla esineellä päähän. Nämäkin juonet pitävät otteessaan, sillä tässä vaiheessa tarinaa olen jo niin kiinni henkilöissä, että haluan heidän olevan onnellisia. Robin on mielestäni muuten niin loistava naishahmo, että hänen suhteensa Matthewiin on oikein erikoisen ärsyttävä.

Kirjassa on hauskoja ja lämminhenkisiä kohtauksia, mutta suurelta osin se on jännittävä ja karmeakin. Väkivaltaa kuvaillaan useaan otteeseen hyvin yksityiskohtaisesti, ja kirja sisältää murhien lisäksi myös ainakin pahoinpitelyä ja pedofiliaa. Tämä on hyvä tietää, ennen kuin kirjaan tarttuu, mikäli nämä asiat ovat itselle vaikeita käsitellä.

Viisi tähteä.

Ihana mutta ongelmallinen: The Art of Being Normal

Lisa Williamson: The Art of Being Normal. David Fickling Books, 2015 (tämä painos 2016). S. 353

Disclaimer 4.4.2019: Tämä arvio on kirjoitettu loppuvuodesta 2016. Olen sittemmin oppinut paljon lisää transasioista ja tullut myös itse kaapista transihmisenä. Jos lukisin tämän kirjan tänä päivänä, antaisin sille todennäköisesti maksimissaan kaksi tähteä, sillä kirjassa on huomattavasti enemmän ongelmallisia piirteitä ja tapahtumia kuin mitä tässä arviossa olen osannut ottaa huomioon. Tarina on varmasti edelleenkin koskettava, mutta nykyisin antaisin kirjan transfobisille piirteille huomattavasti enemmän painoarvoa kuin alkuperäistä arviota kirjoittaessani.

Keväällä Englannissa ollessani vietin paljon aikaa Waterstonesin eri myymälöissä. Tilasin myös heidän uutiskirjeensä sähköpostiini, ja sieltä taisin ensi kerran bongata The Art of Being Normalin. Jollain Lontoon-reissullani sen sitten ostin, Suomeen palattuani luinkin.

David haluaisi olla Kate. Hänellä on ystäviä ja hyvä perhe, mutta elämän tekee ongelmalliseksi se, että kaikki näkevät hänet poikana, vaikka hän todellisuudessa on tyttö. Katen koulussa aloittaa Leo, vuotta ylempänä. Leo ei paljon puhu ja huhutaan, että hänet erotettiin edellisestä koulustaan mitä erilaisimpien ja toinen toistaan synkempien syiden takia. Kun Kate joutuu ruokajonossa ongelmiin, hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta ja niin alkaa kahden nuoren hidas ja vastahakoinen ystävyys, joka johtaa heidät löytämään uutta niin itsestään kuin toisistaan.

Ensiksi, miksi tämä kirja on ihana. Sen päähenkilö on transsukupuolinen, ja tarina on kaunis ja koskettava kuvaus nuoren transihmisen elämästä. Se on positiivinen ja luo uskoa tulevaisuuteen. Siinä ei myöskään ole pääosassa romanssi vaan ystävyys. Lukiessa itketti useampaan kertaan.

Sitten, miksi tämä kirja on ongelmallinen. Mainitsin What We Left Behindin arvostelussa, että Robin Talley ei ole transihminen, eikä sitä ole Lisa Williamsonkaan. Tämä asettaa heti ilmeisen ongelman: miten cisihminen voisi osata kirjoittaa oikein siitä, mitä ja millaista on olla trans? Miten cisihminen voisi ikinä ymmärtää, mitä se tarkoittaa? Vastaus on yhtä ilmeinen: ei voikaan. Itse pidän transhahmoja kirjoittaessani ohjenuoranani sitä, että jätän nämä merkitykselliset kysymykset transkirjoittajien käsitetäviksi. Voin kirjoittaa transhahmoja, mutta en voi kirjoittaa heitä niin, että väittäisin ymmärtäväni, millaista heidän elämänsä on. Jos hahmoni on trans, hän niin sanotusti sattuu olemaan trans; se ei ole kirjan aihe tai teema. En voi kertoa tarinaa, joka ei ole minun kerrottavaksi.

Sekä Williamson että Talley ovat kuitenkin lähteneet tälle linjalle. On ihanaa, että transhahmoja nostetaan valtavirtakirjallisuuteen, mutta jos ja kun kirjailijat saavat transihmisiltä kritiikkiä teoksistaan, heidän pitäisi muistaa yleisön olevan oikeassa. Williamsonin kirjassa on joitakin niin kirkuvia ongelmia, että minäkin cislukijana huomasin ne.

Isoin ja ehdottomasti ongelmallisin on Katen nimi ja pronominit. Häntä sanotaan toistuvasti Davidiksi ja he/him-pronomineilla vielä senkin jälkeen, kun hän on kertonut valitsemansa nimen ja selkeästi moneen kertaan ilmaissut identifioituvansa naiseksi. Itse käytän tässä arviossa nimeä Kate, sillä normaaleihin hyviin tapoihin kuuluu kutsua jokaista ihmistä hänen itse itselleen valitsemallaan nimellä.

Toinen problemaattinen aspekti, jonka haluan nostaa esiin, on kirjan stereotyyppisyys ja binäärisyys. Cisihmiset helposti ajattelevat, että transihmiset ovat tienneet todellisen identiteettinsä lapsesta saakka, vaikka näin ei tosiaan aina ole; tässä kirjassa kuitenkin on. Samoin kirja vahvistaa lähes naurettavasti sukupuolibinäärisiä stereotyyppejä tyyliin "tiesin olevani oikeasti tyttö, koska tykkäsin keijunsiivistä lapsena". Ihan niin kuin kaikki tytöt, trans tai cis, aina pitäisivät keijunsiivistä ja tämä olisi varma merkki?

Lopuksi, miksi silti suosittelen tätä kirjaa. Jos et ole erityisen perehtynyt transasioihin, tämä kirja toimii erinomaisena alkeiskurssina. Sen kieli on helppolukuista, juoni kiinnostava, hahmot ihania ja todenmakuisia. Siinä käsitellään transelämän lisäksi muun muassa köyhyyttä ja kiusaamista. Kaiken kaikkiaan, ja ongelmistaan huolimatta, tämä on tärkeä kirja.

Neljä tähteä.

Odotukset alittava: An Abundance of Katherines

Pahoittelut. Putkeni katkesi heti alkuunsa erinäisten kiireiden ja teknisten ongelmien kohdatessa. En kuitenkaan aio luovuttaa! Tänään jatkuu.

John Green: An Abundance of Katherines. Penguin Books, 2006 (tämä painos 2013). S. 213

Ostin vuosi pari sitten John Greenin koko tuotannon yhdessä boksissa, ja olen rauhassa lukenut sitä läpi sen jälkeen. Arvioni aiemmista lukemistani kirjoista löytyvät linkkien takaa: The Fault in Our Stars, Looking for Alaska ja Paper Towns, sekä hänen yhteistyönsä Maureen Johnsonin ja Lauren Myraclen kanssa: Let It Snow. Olen yleisesti pitänyt John Greenin tuotantoa varsin korkeatasoisena, joten odotukset olivat kovat tätäkin kirjaa varten.

Colin Singleton on ihmelapsi, mutta pelkää ettei hänestä ikinä tule neroa aikuisena. Hänellä on myös pakkomielle Katherine-nimisistä tytöistä ja hän on lukiosta valmistuessaan seurustellut 19 Katherinen kanssa. Colin pitää anagrammeista ja tietää uskomattoman määrän nippelitietoa, mutta joutuu silti ennemmin tai myöhemmin aina Katherinen jättämäksi. Kesällä ennen yliopiston alkua Colinin ystävä Hassan houkuttelee hänet mukaan road tripille saadakseen Colinin ajatukset pois viimeisimmästä Katherinesta. Pojat päätyvät pieneen Gutshotin kaupunkiin, jossa he saavat töitä ja hieman kyseenalaisen joukon ystäviä.

An Abundance of Katherines selkeästi heikoin lukemani John Greenin kirja. Juoni ei kerta kaikkiaan jaksanut pitää minua otteessaan - luin kirjan kyllä loppuun, mutta en erityisen suurella mielenkiinnolla. Se ei ole huono, mutta hyvin keskinkertainen. Odotin Greeniltä enemmän.

Colin on todella raivostuttava hahmo. Hänen on tarkoituskin olla, mutta lukijan kannalta se on melko väsyttävää. Jollain tasolla pidän kuitenkin siitä, että Green otti riskin ja tarkoituksella loi epäsamastuttavan, jopa luotaantyöntävän päähenkilön. Muutkin hahmot kirjassa ovat melko epätavanomaisia: Hassan on tunnustava muslimi ja lihava - molemmat piirteitä, joita harvemmin näkee länsimaisen nuortenkirjallisuuden keskeisissä hahmoissa - ja Gutshotin asukit ovat kukin omalla tavallaan erikoisia.

Colinin taito muistaa nippelitietoa on tuotu hauskasti myös lukijan ulottuville asettamalla Colinin mainitsemia faktoja alaviitteisiin ja selittämällä niitä enemmän siellä. Alaviitteet ovat mielenkiintoisia ja absurdejakin. Lisäksi kirja sisältää jonkin verran edistyneempää matematiikkaa, mutta sitä ei onneksi tarvitse ymmärtää.

Kirjalla on hetkensä, mutta mikään mestariteos se ei ole.
Kaksi ja puoli tähteä.

Tumblrin inspiroimana: The 100

Kass Morgan: The 100. Hodder & Staughton, 2013. S. 323

Viime keväänä Tumblr-dashini täyttyi tv-sarjasta The 100 ja erityisesti siihen liittyvästä parituksesta eli shipistä nimeltä Clexa. Seurasin tätä innostusta jonkin aikaa mielenkiinnolla, kunnes toinen shipin naisista tapettiin. Tv-sarjat ovat surullisenkuuluisia HLBT+ hahmojensa tappamisesta, ja fandomin raivo on minusta oikeutettua. Kaiken tämän jälkeen, kun törmäsin alkuperäiseen kirjaan Waterstonesissa, en voinut sitä vastustaa. En ollut edes tiennyt, että tv-sarja pohjautuu kirjasarjaan, mutta pitihän minun nyt saada tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.

Maailmanlopun jälkeen ihmiskunta on muuttanut avaruusasemalle odottamaan emäplaneetan palaamista asuttavaan kuntoon. Elämän edellytykset ovat niukat, ja siksi kaikista rikoksista rangaistaan kuolemalla, paitsi jos rikollinen on alle 18-vuotias. Hieman ennen Clarke Griffinin 18-vuotispäivää hänet lähetetään yllättäen sadan muun alaikäisen rikollisen kanssa maahan, testaamaan sen asuttavuutta ensimmäisinä ihmisinä satoihin vuosiin. Nuoret joutuvat paitsi opettelemaan elämään täysin uusissa olosuhteissa, myös ratkomaan riitojaan ja kiistojaan, sekä selvittelemään ihmissuhdesotkujaan selviytymistaistonsa keskellä.

Jos mieleesi on tämän vuoden kirja-arvioideni aikana noussut kysymys: "Miksi kaikessa pitää olla homoja?" niin voin vakuuttaa, että tässä kirjassa heitä ei ole, ja voit tarttua siihen turvallisin mielin. Itse huomasin lähinnä, ettei perinteisissä heteroparituksissa ollut enää mitään erityisen kiinnostavaa. Kun on kerran löytänyt itsensä kirjan sivuilta, tuntu valtavirtaan palaaminen melko hohdottomalta. (Innostun edelleen myös heteroshipeistä, jos ne on tehty hyvin ja tuntuvat luonnollisilta. Romanssiin vain romanssin vuoksi en sen sijaan enää jaksa käyttää energiaani.)

The 100 oli ihan viihdyttävä opus, mutta odotin siltä enemmän. Kass Morganin luoma yhteiskunta avaruusasemalla on kiehtova, ja kirjan alkuasetelma kiinnostava. Morganilla on myös taito kertoa hahmojensa menneisyyksien synkistä salaisuuksista vähän kerrallaan niin, että tarina pysyy kiinnostavana mutta tiedon määrä ei häkellytä lukijaa kerralla. Valitettavasti kuitenkin kaikki nämä kiinnostavat elementit jäävät taka-alalle, kun sivu sivun jälkeen käytetään hahmojen ihmissuhdesotkujen setvimiseen ja kolmiodraaman luomiseen. Juonessa ja asetelmassa on niin paljon potentiaalia, että tämä harmittaa minua edelleen.

Kolme tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016-haasteesta! Ei kyllä näytä siltä, että kumpikaan haaste täyttyisi vielä tänäkään vuonna :D

Kunnollisen kommunikaation vaikeus: What We Left Behind

Robin Talley: What We Left Behind. MIRA Ink, 2015. S. 405

Tämä kirja on yksi lukuisista Englannin-ostoksistani. Olin Libertén kanssa Lontoossa, jossa lähinnä käytimme aikamme erilaisissa kirjakaupoissa. Yhdessä niistä Liberté bongasi Robin Talleyn kirjan Lies We Tell Ourselves (arvio tulossa), ja toisessa näimme tämänkin. Innostuin siinä vaiheessa What We Left Behindista enemmän, ja se lähti mukaani siitä huolimatta, että olin vannonut, etten ostaisi kyseisellä Lontoon-reissulla yhtäkään kirjaa. Hups.

Toni ja Gretchen ovat olleet yksityisen tyttökoulunsa täydellisin pariskunta siitä saakka, kun Gretchen muutti kaupunkiin. He eivät ikinä riitele ja näkevät toisiaan jatkuvasti. Yliopiston alkaessa kaikki kuitenkin muuttuu, kun Gretchen paljastaa viime hetkellä lähtevänsä New Yorkiin eikä Bostoniin, kuten he olivat yhdessä sopineet. Toni tuntee olonsa petetyksi, mutta he päättävät pärjätä. Erillään ollessaan asiat kuitenkin muuttuvat: Toni löytää uusia ystäviä ja alkaa käydä läpi muunsukupuolista identiteettiään tarkemmin, kun taas Gretchen joutuu pohtimaan, kuka hän on ilman Tonia.

Ensin hieman sanastoa vähemmän perehtyneelle lukijalle. Toni käyttää kirjan edetessä itsestään muutamia erilaisia sukupuoli-identiteettiä ilmaisevia sanoja, ja mainitsee vielä useampia. Mieleeni ovat jääneet ainakin genderqueer, genderfluid, non-binary ja gender non-conforming. Sanoilla on erilaisia painotuksia ja vivahteita, mutta viime kädessä niiden kaikkien viesti on, että henkilö identifioituu perinteisen sukupuolibinäärin (mies-nainen) välille tai ulkopuolelle. Suomeksikin näille identiteeteille on useita sanoja, esimerkiksi ei-binäärinen, muunsukupuolinen ja kolmas sukupuoli. Myös genderqueer- ja genderfluid-sanoja käytetään suomeksi. Nämä kaikki identiteetit kuuluvat transsukupuolisuuden sateenvarjon alle. Transsukupuolinen henkilö ei identifioidu syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa, toisin kuin cissukupuolinen henkilö.

Jo kirjan alussa Toni identifioituu genderqueeriksi. Toni ei käytä muista, eikä halua itsestään käytettävän minkäänlaisia sukupuolittuneita sanoja. Englannin kielessä nämä sanat näyttäytyvät erityisesti pronomineissa, ja muunsukupuoliset englanninkieliset ihmiset usein käyttävät joko they/them-pronomineja tai uudispronomineja, kuten ze/zir. Toni ei kuitenkaan halua käyttää mitään näistä, joskin hän kirjan edetessä kokeilee useita erilaisia pronomineja ja ne ovatkin yksi kirjan vallitsevista aiheista. Gretchen sen sijaan on cisnainen ja lesbo, ja Tonin taistellessa selvittääkseen kuka hän on, joutuu myös Gretchen pohtimaan omaa identiteettiään uusiksi: voiko hän olla lesbo, jos hänen kumppaninsa ei ole nainen?

Minusta oli heti alkuun selvää, että hyvinhän tässä ei käy - Tonin ja Gretchenin riitelemättömyyttä painotetaan niin paljon, että pyörittelin silmiäni. Pian käykin ilmi, että itsensä löytämisen tuiskussa ja tyrskyissä kumpikaan ei onnistu kommunikoimaan kumppanilleen haluamiaan asioita kovin hyvin. Tämä ahdisti minua välillä, sillä lukijana ulkopuolelta on niin helppo nähdä, mitkä muutamat kysymykset ja selitykset selvittäisivät kaikki ongelmat. Kommunikaatio-ongelmat ovat aiheuttaneet ristiriitoja omassakin ihmissuhdehistoriassani, ja olen sen kautta oppinut miten tärkeää on puhua asioista ja kysyä ne kysymykset, jotka mietityttävät. Jouduin välillä pitämään kirjasta pitkääkin taukoa, kun Tonin ja Gretchenin keskinäinen kommunikaatio (tai sen puute) otti päähän liikaa.

Tämä kirja on kuitenkin monella tasolla hyvin tärkeä kirja. YA eli nuorten aikuisten kirjallisuus on viime aikoina löytänyt paljon uusia, hienoja HLBT+ teoksia, mutta ne tuppaavat yhä keskittymään "pelkkien" perinteisten homojen ja lesbojen tarinoihin. Niin tärkeitä kuin nuo tarinat ovatkin, on myös äärimmäisen merkittävää saada muitakin ääniä pinnalle valtavirtakirjallisuuteen. Ei-binääriset identiteetit ovat yhä pitkälti varjoissa ja huomion puutteessa, joten Tonin olemassaolo on iso asia.

Valitettavasti kirjailija ei ole itse transihminen - lupaan puhua sen tärkeydestä enemmän seuraavassa transihmisistä kertovan kirjan arviossani. Tässä kohdin sanon vain sen verran, että jos luet kirjan arvioita Goodreadsista, suurin osa niistä sisältää kommentin (tai pitkän pohdinnan) siitä, että kirjan esittämä kuva siitä, mitä on olla genderqueer, on huono ja virheellinen. Niin helposti käy, kun cisihminen yrittää kertoa transihmisen tarinan.

Toinen hahmo, joka tekee tästä kirjasta tärkeän, on Gretchenin ystävä Carroll. Hän on homomies, kotoisin pienestä kaupungista ja käyttää läpi kirjan homofobista ja transfobista kieltä. Tämä on ongelmallista, sillä hän ei ikinä saa kurinpalautusta asiasta, mutta se on myös tärkeä huomio. Niin monet meistä kasvavat ilman kunnollista sanastoa ja yhteyksiä muuhun yhteisöön, niin monilla meistä on hyvin yksipuolinen kuva siitä, mitä on olla HLBT+. Kaikki yhteisön jäsenet eivät todellakaan ole perehtyneet erilaisiin identiteetteihin monipuolisesti, eivätkä välttämättä edes halua tukea muita kuin omaa identiteettiään. Carroll toimi ainakin minulle tärkeänä muistutuksena siitä, että HLBT+ yhteisöön kuuluminen ei automaattisesti tee ihmisestä mukavaa ja asioihin perehtynyttä yksilöä.

Siitä huolimatta, että kirja on monesta kohdin ongelmallinen, ärsyttävä ja hieman ahdistavakin, pidin tarinasta ja siitä, mitä Talley ainakin yritti kirjallaan saavuttaa. En suosittelisi tätä kirjaa varauksetta, mutta kriittiset lasit päässä se voi olla erittäin kiinnostava kokemus. Se myös jää vahvasti mieleen, mikä varmasti näkyy siitä, että onnistuin kirjoittamaan näinkin pitkän arvioin huhti-toukokuussa lukemastani kirjasta.

Kaksi ja puoli tähteä.

Tätä on odotettu! The Raven King

Maggie Stiefvater: The Raven King. Scholastic, 2016. S. 438

Kun tämä postipaketti saapui, olin töissä (siis, au pairin töissäni, kotona, samassa rakennuksessa kuin johon paketti tuli). Avasin sen silti heti. Myöhemmin illalla, kun sain rauhassa keskittyä sen sisältöön, postasin Twitteriin seuraavasti:












Olin tilannut Fountain Bookstoresta ennakkotilauskappaleen, johon kuului kirjailijan käsin piirrustama pääkallopiirros ja hänen piirtämänsä ja nimikirjoittamansa bookplate.



En kuitenkaan aloittanut aarrettani saman tien. Halusin tehdä jotain erityistä. Niinpä otin sen mukaani kun lähdin ulos kävelylle, ja aloitin sen lukemisen Englannin kylän lempipaikassani. Oli niin kylmä, että luin siellä vain prologin, mutta ilmassa oli hyvin seremoniallinen tuntu.

Sitten varsinaiseen kirja-arvioon. Spoilers ahead.


Glendowerin etsintä on loppusuoralla. Blue, Gansey, Ronan ja Adam ovat onnistuneet löytämään maanalaisista luolista paitsi Glendowerin tyttären, myös Bluen äidin ja isän. Tämän lisäksi ovat vähemmän viisaat yksilöt herättäneet sen, jota ei tullut herättää, joten aika on käymässä vähiin. Gansey ja Blue ponnistelevat suhteensa ja Bluen kirouksen välimaastossa samalla kun Adam ja Ronan käyvät läpi omia tunteitaan. Noahista ei ole enää paljoa jäljellä, mutta lopulta hänellä on ratkaiseva rooli tapahtumien kulussa.

The Raven King vie sarjan kauniisti loppuun tarjoten selityksiä ja vastauksia, mutta säilyttäen kaiken sen taianomaisuuden ja mysteerin mikä tekee sarjasta niin erityislaatuisen. Minusta on ihanaa, että tässä kirjassa palataan Ronanin näkökulmalukuihin, sillä hän on suosikkini. Ronanin ja Adamin tarina on melkein liian hyvää ollakseen totta. Myös Bluen isän sivujuoni on erikoinen ja odottamaton, mutta ah niin kaunis.

En oikein tiedä, mitä ajattelen Henrystä. Hänet esiteltiin edellisessä kirjassa selkeästi pohjustaen isompaa roolia seuraavaan kirjaan, mutta olen aina hieman skeptinen uusien merkittävien hahmojen suhteen kesken sarjan. Henryssä itsessään ei ole mitään vikaa, hän on oikein herttainen hahmo, mutta hänen asemansa sarjan dynamiikassa epäilyttää minua yhä jonkin verran.

Jostain syystä kirjan epilogi ei erityisesti miellyttänyt minua. Se tuntui epämääräiseltä ja epäolennaiselta, mikä on tietenkin pettymys. Olen kuitenkin valmis antamaan tämän anteeksi muuten loistavan sisällön nimissä.

Juoni on huolella rakennettu ja erityisesti kolmannen nukkujan, demonin, kuvaukset ovat hurjia ja kamalia. Itselleni lähes sietämättömiä, suhtaudunhan ampiaisiin ja niiden sukulaisiin lähes yhtä kauhulla kuin Gansey. Sen lisäksi mieleeni on jäänyt ikonisuutta huokuva "Make way for the Raven King!" -kohtaus, joka johtaa Ganseyn viimein aarteensa luokse.

Viisi tähteä.

Pitkästä aikaa

Hei niille lukijoilleni, jotka eivät vielä ole hylänneet minua toivottomana tapauksena. Tiedän käyttäneeni koko vuoden anteeksipyytelyyn ja selittelyyn; yritän sitä silti vielä kerran.

Kuten tiedätte, vietin vuoden ensimmäiset kuusi ja puoli kuukautta au pairina Englannissa, ja se oli paitsi antoisaa, myös uskomattoman rankkaa. Sen jälkeen lomailin kuukauden, johon tosin sisältyi muutto uuteen kaupunkiin, ja elokuun puolivälistä eteenpäin olenkin sitten taistellut pysyäkseni pinnalla elämäni ehkä rankimman lukukauden kanssa. Fuksisyksy on ollut mieletön ja hieno kokemus, mutta kaikki tämä uusi asia ja suuri työmäärä, puhumattakaan arvosanojen aiheuttamasta paineesta, on välillä ollut vain liikaa. Kaikkeen en ole pystynyt, ja blogi on tällä kertaa ollut se, joka on saanut kärsiä.

Marraskuussa kirjoitin taas NaNoWriMon, ja ylsin 60 000:n sanaan. Olen tyytyväinen ja ylpeä suorituksestani, ja jos jotain siitä opin, niin sen, että minulla on kyllä aikaa kirjoittaa joka päivä, jos vain oikeasti tahdon. Niinpä olenkin päättänyt jatkaa kirjoittamista joulukuussa, mutta täällä blogini puolella. Aion viimeinkin kirjoittaa ja julkaista kaikki nuo odottamassa lojuvat kirjapostaukset, mieluusti yhden joka päivä. Kaikkina päivinä en välttämättä saa postaukseen vaadittavia sanoja kasaan, mutta jotain aion joka päivä kirjoittaa.

Yhden takaportin tähän kuitenkin jätän. Päivittäistä kirjoittamista ja julkaisemista en aloita ennen kuin 13.12. Viimeinen tenttini on 12.12., ja vielä jäljellä olevat tenttini ovat tärkeitä ja stressaavia, niinpä aion nyt panostaa niihin. Saatan julkaista joitain hajapostauksia ennen tenttien päättymistä, mutta varsinaisen projektin aloitan vasta kuun puolen välin paikkeilla.

Loppuun haluan toivotella hyvää joulukuuta ja joulun odotusta kaikille rakkaille lukijoilleni, ja tavataan pian! Olen vakaasti päättänyt nostaa tämän blogin siitä suonsilmästä, johon se on vuoden aikana päässyt vajoamaan.