Disclaimer 4.4.2019: Tämä arvio on kirjoitettu loppuvuodesta 2016. Olen sittemmin oppinut paljon lisää transasioista ja tullut myös itse kaapista transihmisenä. Jos lukisin tämän kirjan tänä päivänä, antaisin sille todennäköisesti maksimissaan kaksi tähteä, sillä kirjassa on huomattavasti enemmän ongelmallisia piirteitä ja tapahtumia kuin mitä tässä arviossa olen osannut ottaa huomioon. Tarina on varmasti edelleenkin koskettava, mutta nykyisin antaisin kirjan transfobisille piirteille huomattavasti enemmän painoarvoa kuin alkuperäistä arviota kirjoittaessani.
Keväällä Englannissa ollessani vietin paljon aikaa Waterstonesin eri myymälöissä. Tilasin myös heidän uutiskirjeensä sähköpostiini, ja sieltä taisin ensi kerran bongata The Art of Being Normalin. Jollain Lontoon-reissullani sen sitten ostin, Suomeen palattuani luinkin.
David haluaisi olla Kate. Hänellä on ystäviä ja hyvä perhe, mutta elämän tekee ongelmalliseksi se, että kaikki näkevät hänet poikana, vaikka hän todellisuudessa on tyttö. Katen koulussa aloittaa Leo, vuotta ylempänä. Leo ei paljon puhu ja huhutaan, että hänet erotettiin edellisestä koulustaan mitä erilaisimpien ja toinen toistaan synkempien syiden takia. Kun Kate joutuu ruokajonossa ongelmiin, hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta ja niin alkaa kahden nuoren hidas ja vastahakoinen ystävyys, joka johtaa heidät löytämään uutta niin itsestään kuin toisistaan.
Ensiksi, miksi tämä kirja on ihana. Sen päähenkilö on transsukupuolinen, ja tarina on kaunis ja koskettava kuvaus nuoren transihmisen elämästä. Se on positiivinen ja luo uskoa tulevaisuuteen. Siinä ei myöskään ole pääosassa romanssi vaan ystävyys. Lukiessa itketti useampaan kertaan.
Sitten, miksi tämä kirja on ongelmallinen. Mainitsin What We Left Behindin arvostelussa, että Robin Talley ei ole transihminen, eikä sitä ole Lisa Williamsonkaan. Tämä asettaa heti ilmeisen ongelman: miten cisihminen voisi osata kirjoittaa oikein siitä, mitä ja millaista on olla trans? Miten cisihminen voisi ikinä ymmärtää, mitä se tarkoittaa? Vastaus on yhtä ilmeinen: ei voikaan. Itse pidän transhahmoja kirjoittaessani ohjenuoranani sitä, että jätän nämä merkitykselliset kysymykset transkirjoittajien käsitetäviksi. Voin kirjoittaa transhahmoja, mutta en voi kirjoittaa heitä niin, että väittäisin ymmärtäväni, millaista heidän elämänsä on. Jos hahmoni on trans, hän niin sanotusti sattuu olemaan trans; se ei ole kirjan aihe tai teema. En voi kertoa tarinaa, joka ei ole minun kerrottavaksi.
Sekä Williamson että Talley ovat kuitenkin lähteneet tälle linjalle. On ihanaa, että transhahmoja nostetaan valtavirtakirjallisuuteen, mutta jos ja kun kirjailijat saavat transihmisiltä kritiikkiä teoksistaan, heidän pitäisi muistaa yleisön olevan oikeassa. Williamsonin kirjassa on joitakin niin kirkuvia ongelmia, että minäkin cislukijana huomasin ne.
Isoin ja ehdottomasti ongelmallisin on Katen nimi ja pronominit. Häntä sanotaan toistuvasti Davidiksi ja he/him-pronomineilla vielä senkin jälkeen, kun hän on kertonut valitsemansa nimen ja selkeästi moneen kertaan ilmaissut identifioituvansa naiseksi. Itse käytän tässä arviossa nimeä Kate, sillä normaaleihin hyviin tapoihin kuuluu kutsua jokaista ihmistä hänen itse itselleen valitsemallaan nimellä.
Toinen problemaattinen aspekti, jonka haluan nostaa esiin, on kirjan stereotyyppisyys ja binäärisyys. Cisihmiset helposti ajattelevat, että transihmiset ovat tienneet todellisen identiteettinsä lapsesta saakka, vaikka näin ei tosiaan aina ole; tässä kirjassa kuitenkin on. Samoin kirja vahvistaa lähes naurettavasti sukupuolibinäärisiä stereotyyppejä tyyliin "tiesin olevani oikeasti tyttö, koska tykkäsin keijunsiivistä lapsena". Ihan niin kuin kaikki tytöt, trans tai cis, aina pitäisivät keijunsiivistä ja tämä olisi varma merkki?
Lopuksi, miksi silti suosittelen tätä kirjaa. Jos et ole erityisen perehtynyt transasioihin, tämä kirja toimii erinomaisena alkeiskurssina. Sen kieli on helppolukuista, juoni kiinnostava, hahmot ihania ja todenmakuisia. Siinä käsitellään transelämän lisäksi muun muassa köyhyyttä ja kiusaamista. Kaiken kaikkiaan, ja ongelmistaan huolimatta, tämä on tärkeä kirja.
Neljä tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti