Vanha kaveri: Artemis Fowl

Eoin Colfer: Artemis Fowl. Lukenut Gerry O'Brien. Penguin Books Ltd, 2013. Kesto: 6 h 46 min

Aloin alun perin lukea Artemis Fowl -kirjoja ala-asteen loppupuolella serkkuni suosituksesta. Äitini hankittua minulle joululahjaksi äänikirjapalvelun tilauksen en vielä tiennyt, mitä kaikkea palvelusta löytyi, ja mitä ehkä haluaisin kuunnella. Päätin aloittaa vanhasta tutusta, etenkin kun elokuva on viimeinkin tulossa ja alkukielinen versio ei ollut minulle ennestään tuttu.

Artemis Fowl, 12-vuotias rikollisnero, on päättänyt palauttaa perheensä maineen ja omaisuuden tekemällä ihmiskunnan historian kenties uskaliaimman ryöstön: hän on päättänyt kidnapata maan alla asuvan keijukansan jäsenen ja kiristää väeltä huomattavan summan verran kultaa. Suunnitelmaan tulee kuitenkin mutkia, sillä Artemiksen tiedot väen teknologisesta edistyksestä eivät ole aivan ajan tasalla, ja lisäksi Artemis kidnappaa Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonnan Tiedustelujaoksen, HALTiJan, ensimmäisen ja ainoan naisupseerin, konstaapeli Holly Shortin, joka on enemmän kuin tottunut selvittämään tiensä läpi uusista ja vaarallisista tilanteista.

Rakkauteni Artemis Fowleja kohtaan oli aikanaan suuri, ja ilokseni ensimmäinen osa kesti hyvin uusintakatsauksen aikuisen näkökulmasta! Tajusin heti Artemiksen nerokkaan mielen maailmaan palatessani, että rakkauteni ryöstötarinoita kohtaan on tietenkin alkanut juuri täältä. Näin aikuisen silmin juonessa on melko ilmiselviä aukkoja ja turhan helposti eteneviä kohtia, mutta kirja ei olekaan yli kaksikymppisille ensisijaisesti suunnattu. Ja siloittelusta huolimatta vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kirjassa ei ole yhtäkään tylsää kohtaa, ja tarina on kiinnostava. Erityisesti pidän Colferin pinnan alle luomasta keijumaailmasta ja sen kulttuurista.

Holly Short ja Juliet Butler olivat esiteininä suuria esikuviani kickass naisista, ja oli ilahduttavaa tavata heidät jälleen. Erityisesti kuitenkin koin yhteyttä Artemiksen henkivartijaan, vanhempaan Butlerin sisarukseen, sillä hänen työnsä on pitää Artemis hengissä, ja kyseessä ei ole mikään teoreettinen pesti. Butlerin lisäksi kentauri Foaly sai uuden arvostuksen sydämessäni. Sarkasmilla ja foliohatuilla voittoon.

Lisäksi lukija Gerry O'Brien ansaitsee arvostusta: hänen irlantilainen aksenttinsa ei ole liian vahva, mutta tuo juuri sopivaa tunnelmaa tarinaan, eikä lukutyylistä ole valittamista. Kuuntelin kirjan hieman nopeammalla nopeudella kuin alkuperäinen, sillä kärsivällisyyteni ei riitä äänikirjojen hitaaseen perustahtiin, mutta O'Brienin ääni ja esiintyminen olivat kaiken kaikkiaan miellyttävää kuunneltavaa.

Olen päässyt äänikirjojen kuuntelussa hyvään vauhtiin ja löytänyt useita enemmän nykyiseen makuuni sopivia kirjoja kuunneltavaksi, mutta aion kyllä käydä koko Artemis Fowl -sarjan läpi, sillä minua kiinnostaaa nähdä, mikä on mielipiteeni etenkin myöhemmistä, kypsemmistä kirjoista näin aikuisena. En ensi lukemalla pitänyt kahdesta viimeisestä kirjasta, mutta luulen, että mielipiteeni on sittemmin saattanut muuttua.

Neljä tähteä

Artemis Fowl kuittaa seuraavat seitsemän kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Toisen hyllyn jätteet: Punaiset tulppaanit

Alyson Noël: Punaiset tulppaanit. Otava, 2011. S. 335. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Evermore vuonna 2009.

Liberté kirjoittaa: "Oletko kuullut nuortenkirjallisuuteen yleisimmit liitettävät kliseet? Hyvä, sillä tässä kirjassa on ne kaikki. Luin Punaiset tulppaanit vuosia sitten ehkä 13-vuotiaana saatuani sen lahjaksi. Silloin kyllä pidin kirjasta ja se sai jäädä kirjahyllyyni. Vasta viimeisimmän kirjahyllysiivoukseni yhteydessä ajattelin, että voisi olla aika antaa kirja eteenpäin. En kuitenkaan muistanut kirjan sisältöä kovin hyvin ja päätinkin häpeilemättä käyttää hyödykseni Toisen hyllyn aarteet -kirjahaastetta Ereitan kanssa ja laittaa hänet lukemaan kyseisen mestariteoksen. Muistin kyllä, että Punaiset tulppaanit on hyvin tyypillinen teinikirja ja todennäköisesti kiusallinen, mutta en ehkä ollut varautunut sen olevan niin järkyttävää kamaa, että saan nyt pelätä Ereitan kostoa..."

Yritin aikani kirjoittaa juonitiivistelmää tästä katastrofitapauksesta, mutta ottaen huomioon, että siitä kun luin kirjan ensimmäiset 75 sivua on jo useampi kuukausi, luovutin lopulta. Olisin ollut valmis luovuttamaan kirjankin suhteen jo noin viiden sivun jälkeen, mutta yhteisen projektin nimissä sovimme, että luen sivulle 75 saakka. Valitettavasti voin vain todeta, että niitäkään minuutteja elämästäni en koskaan saa takaisin. En muista enää tarkasti ensimmäisten 75 sivun antia, mutta jutun juoni menee jotenkin niin, että Everin perhe on kuollut auto-onnettomuudessa, jossa myös Ever loukkaantui vakavasti. Hän herää sairaalassa uusien kykyjen kanssa, jotka käsittävät ainakin kuolleiden näkemisen, ja muistaakseni myös jonkinlaisen ajatustenlukemisen??? Tietenkin suositun tytön elämä kääntyy traagisesti päälaelleen kun hän joutuu muuttamaan megarikkaan tätinsä luokse ja yrittää uusine kykyineen pysytellä poissa ihmisten tieltä, joten hän hyväksyy paikkansa osana koulun outojen porukkaa (johon kuuluu hänen lisäkseen yksi homo ja yksi gootti). Mutta kuinka ollakaan, kouluun ilmestyy salaperäinen mysteeripoika Damen joka näyttää Everin kyvyn mukaan kuolleelta, mutta -gasp!- kaikki muutkin voivat nähdä hänet! Ja tietenkin Damen tahtoo olla ystäviä Everin kanssa! Vaikka Ever tahtoisi vain olla rauhassa! Jotain alkavaa draamaa johon liittyi joku toinen nainen ehdin vielä lukea ja sitten sain ilokseni käydä dumppaamassa tämän roskispalon kierrätyskeskukseen. Olkoot jonkun muun ongelma.

Kuten Libertén alustuksesta kävi jo ilmi, tässä kirjassa ovat kaikki typerimmät kliseet joita circa 2010 -nuortenkirjallisuudessa harrastettiin. Se on sekä huonosti kirjoitettu että huonosti suomennettu. Kaikki hahmot ovat ärsyttäviä enkä välittänyt heistä pätkääkään. Juoni etenee yhdestä facepalmista toiseen ja kirjan seinään heittämisen tarve kasvaa sivu sivulta. Muistan katsoneeni tätä kirjaa kirjakaupassa joskus nuorempana ja päättäneeni toistuvasti kielteisesti se lukemisen suhteen - nyt voin vain sanoa, että onneksi olin jo silloinkin niin fiksu, koska tämä on ehkä kamalinta roskaa mitä nuortenkirjallisuuden nimikkeen alla on ikinä kirjoitettu. Jos se on edelleen hyllyssäsi, kannustan sinua tekemään siitä takansytykettä ensi tilassa.

Tähtiä en tietenkään kesken jääneelle kirjalle voi antaa, mutta en antaisi, vaikka voisinkin.

Itsehän olin hyvä ystävä ja annoin Libertélle luettavaksi laatukirjallisuutta. Siitä voit lukea lisää täällä.

Syystäkin hehkutettu: George

Alex Gino: George. Scholastic, 2015. S. 215.

Georgesta kuulin ensi kerran viime kesänä (vai sitä edellisenä?) kun se oli GayYA Book Clubin luettavana. Seurasin Twitter-keskustelua kirjasta, jota kehuttiin paljon, ja painoin sen mieleeni. Kun kävin lähikirjastoni lastenosastolla etsimässä materiaalia erästä koulutehtävää varten, George ponnahti hyllystä silmilleni ja otin sen mukaan.

10-vuotiaan Georgen koululuokka tekee näytelmän, jonka päähenkilö on Charlotte-niminen hämähäkki. George jumaloi Charlottea ja haluaa esittää tätä, mutta opettaja ei anna: Georgehan on poika, eikä poika voi esittää tytön roolia. Georgella on kuitenkin salaisuus: ei hän ole mikään poika, kaikki muut vain luulevat niin. Saadakseen haluamansa roolin Georgen on kerrottava salaisuutensa parhaalle ystävälleen, ja yhdessä he laativat suunnitelman, jonka avulla George pääsee sekä esittämään haluamansa roolin että olemaan se, kuka hän oikeasti on.

Georgessa on kaikki kohdallaan. Kirja on liikuttava tarina nuoren transtytön elämästä. Se on täynnä lapsuuden normaaleja piirteitä, kuten tyhmät sisarukset, ikävät pojat koulussa ja upea paras ystävä; lisäksi se kertoo siitä, mitä on tulla kohdelluksi aina jonakuna toisena. Suurin osa ihmisistä on cis-sukupuolisia, eli syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa identifioituvia, emmekä usein ajattele miten paljon sukupuolittunutta kieltä ja käytäntöjä noudatamme arkipäivässä. George kuitenkin tuo huomiota siihen, kuinka vahingollista ihmisten sukupuolen olettaminen voi olla, ja miten pahalta se voi tuntua. Ja silti kirja on sukupuolisensitiivisesti kirjoitettu, eikä kerronta väärinsukupuolita päähenkilöään kertaakaan: Georgeen viitataan aina tyttönä, ja pronomineilla she/her/hers, kuten on hänen sukupuoli-identiteettinsä mukaan oikein. George on erinomainen esimerkki siitä, miten transihmisistä kirjoitetaan sensitiivisesti ja heidän oikeuksiaan kunnioittaen. Kirjailija Alex Gino on muunsukupuolinen, joten hänellä on hyvät edellytykset kirjoittaa transkokemuksesta oikein.

Vaikka George on lastenkirja, se ei tuntunut siltä muuten kuin päähenkilöiden iän puolesta. Kirjoitustyyli on yksinkertainen, mutta ei alentuva tai lapsellinen - minulle ei kertaakaan tullut kirjaa lukiessani sellainen olo, että "tämä on nyt suunnattu nuorille lukijoille". Tarina edistyy nopeasti ja hahmot ovat ihastuttavia ja samastuttavia aina Georgen parhaasta ystävästä Kellystä hänen äitiinsä ja koulunsa rehtoriin saakka. Kirja on nopeasti luettu, mutta jättää lämpimän muiston ja paljon päässä jyllääviä uusia ajatuksia. Jos törmäät Georgeen jossain, ole niin kiltti ja lue se. Tässä pelissä voit vain voittaa.

Viisi tähteä, ja yksi kohta HelMet 2017 -haasteesta.

Kahdeksas tarina: Harry Potter and the Cursed Child

J. K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child. Parts One and Two. Little, Brown; 2016. S. 330.

Kun Harry Potter and the Cursed Child -näytelmän ennakkonäytökset pyörähtivät käyntiin, alkoi juonesta tihkua tietoja joiden mukaan näytelmän juoni oli hyvin epätyydyttävä. Suhtauduin siis ilmestyvään käsikirjoitukseen varauksella, mutta positiivisin mielin - tarpeeksi positiivisin, että kiersin päivää ilmestymisen jälkeen kaikki Helsingin keskustan kirjakaupat vain löytääkseni ne tyhjinä Cursed Childista. Varasin teoksen, ja sen saapumisen jälkeenkin minulla meni vielä aikaa aloittamiseen. Nyt kun näytelmän loppuun lukemisestakin on jo muutama kuukausi, en vieläkään oikein tiedä, mitä ajatella.

Albus Potter odottaa Tylypahkan odottamista innolla, mutta saa pian todeta, ettei kaikkien taivas näytä samalta. Perhehistorian painama Albus joutuu koulussa epäsuosioon tultuaan lajitelluksi Luihuiseen ja ystävystyttyään Scorpius Malfoyn, isänsä kiusaajan pojan, kanssa. Kun Albuksen neljännen vuoden alussa huhut alkavat kiertää pimeiden voimien noususta ja vanha Amos Diggory tulee pyytämään Harrylta apua poikansa takaisin saamiseksi, Albus päättää tehdä jotain suurta ja hyvää: tuoda takaisin Cedric Diggoryn, kolmivelhoturnajaisten ja Voldemortin viattoman uhrin. Avukseen hän saa Cedricin serkun Delphi Diggoryn, sekä tietenkin uskollisen ystävänsä Scorpiuksen.

Tästä eteenpäin en voi välttää spoilereita. You have been warned.

Monet ovat pettyneet Cursed Childiin pahan kerran, enkä syytä heitä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että monet myös odottivat liikoja. Tulee muistaa, että kyseessä on näytelmä eikä romaani, joten sen lukeminen on pakostakin erilainen kokemus. Kuvailua on hyvin vähän ja se mitä näyttämöohjeissa on, on näyttämöohjeiksi itse asiassa aika paljon. (Näyttämöohjeet ovat myös monessa kohdassa hyvin omituiset.) Tämä ei myöskään ole enää Harry Potter -kirja, vaikka sitä sellaisena tietenkin markkinoidaan. Tarkoitan tällä, että se tarina on kerrottu ja kääritty kasaan, ja tässä meillä on jotain aivan uutta. Ihmiset, jotka odottavat nimenomaan uutta Potter-kirjaa, pettyvät väkisin.

Nekin meistä, joiden odotukset eivät olleet aivan niin korkealla, saattavat silti tuntea olonsa hämmentyneiksi. Minä ainakin tunnen. Näytelmän keskeinen juonenkäänne on nimittäin paljastus, jonka mukaan Delphi onkin Voldemortin tytär. Tämä tuntuu epäuskottavalta ja omituiselta monestakin syystä, ja paljon paremman selityksen Delphin asemalle ja sukulaisuudelle Voldemortiin voit lukea täältä.

Jos jätetään merkittävimmän plot pointin omituisuus huomiotta, tarinan juoni on itse asiassa kiinnostava ja mukaansatempaava. Yrityksissään pelasta Cedric Albus ja Scorpius matkailevat menneisyyteen muutamankin kerran, ja saavat aikaan mitä erilaisimpia ja mielenkiintoisimpia tulevaisuudenkuvia palatessaan. Ne olivat ehkä suosikkikohtiani koko näytelmässä. Monet ovat vihastuneet skenaariosta, jossa Cedricistä onkin selvittyään tullut kuolonsyöjä, mutta henkilökohtaisesti pidin tuostakin käänteestä.

Cursed Child ei keskity vain Albuksen ja Scorpiuksen seikkailuihin, vaan monissa kohtauksissa pääosan vie Harryn sukupolvi. Tämä on ymmärrettävää, sillä he ovat lukijoille ja katsojille tuttuja ja rakkaita, mutta mielestäni heidän kohtauksiaan olisi voinut olla inasen vähemmän. Monet niistä ovat merkittäviä ja mielenkiintoisia, mutta joitain olisi voinut jättää pois tai vaihtaa fokuksen nuorempiin päähenkilöihin.

Nuoremmista päähenkilöistäkin minulla on sananen sanottavana. Ensinnäkin: kuten kaikki muutkin maailmassa, rakastan Scorpius Malfoyta. Hän on suloinen ja herkkä nörttipoika, jota on kohdeltu huonosti vaikka hän ansaitsee vain rakkautta. Toiseksi, heteronormatiivisuus on syvältä.

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa siltä kuin haluaisin vain kaiken oleva HLBT+, mutta tässä on kyse enemmästä kuin vain siitä. Albuksen ja Scorpiuksen kaikki yhteinen vuorovaikutus viittaa siihen, että heistä on tulossa pari. Heidän tarinansa on kirjoitettu kuin minkä tahansa romanttisen parin tarina, paitsi että lopussa Scorpiuksen love interestiksi vedetäänkin sivuhahmojen joukosta Rose Weasley. Tämä ärsyttää minua syvästi siksi, että jos jompi kumpi Albuksesta ja Scorpiuksesta olisikin ollut tyttö, heistä olisi tullut pari näytelmän lopussa. Miksi siis niin ei käynyt nyt?

Kaksi ja puoli tähteä

Tällä tietenkin kuitataan näytelmä-kohta HelMetin 2016-haasteesta!

Ihana mutta ongelmallinen: The Art of Being Normal

Lisa Williamson: The Art of Being Normal. David Fickling Books, 2015 (tämä painos 2016). S. 353

Disclaimer 4.4.2019: Tämä arvio on kirjoitettu loppuvuodesta 2016. Olen sittemmin oppinut paljon lisää transasioista ja tullut myös itse kaapista transihmisenä. Jos lukisin tämän kirjan tänä päivänä, antaisin sille todennäköisesti maksimissaan kaksi tähteä, sillä kirjassa on huomattavasti enemmän ongelmallisia piirteitä ja tapahtumia kuin mitä tässä arviossa olen osannut ottaa huomioon. Tarina on varmasti edelleenkin koskettava, mutta nykyisin antaisin kirjan transfobisille piirteille huomattavasti enemmän painoarvoa kuin alkuperäistä arviota kirjoittaessani.

Keväällä Englannissa ollessani vietin paljon aikaa Waterstonesin eri myymälöissä. Tilasin myös heidän uutiskirjeensä sähköpostiini, ja sieltä taisin ensi kerran bongata The Art of Being Normalin. Jollain Lontoon-reissullani sen sitten ostin, Suomeen palattuani luinkin.

David haluaisi olla Kate. Hänellä on ystäviä ja hyvä perhe, mutta elämän tekee ongelmalliseksi se, että kaikki näkevät hänet poikana, vaikka hän todellisuudessa on tyttö. Katen koulussa aloittaa Leo, vuotta ylempänä. Leo ei paljon puhu ja huhutaan, että hänet erotettiin edellisestä koulustaan mitä erilaisimpien ja toinen toistaan synkempien syiden takia. Kun Kate joutuu ruokajonossa ongelmiin, hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta ja niin alkaa kahden nuoren hidas ja vastahakoinen ystävyys, joka johtaa heidät löytämään uutta niin itsestään kuin toisistaan.

Ensiksi, miksi tämä kirja on ihana. Sen päähenkilö on transsukupuolinen, ja tarina on kaunis ja koskettava kuvaus nuoren transihmisen elämästä. Se on positiivinen ja luo uskoa tulevaisuuteen. Siinä ei myöskään ole pääosassa romanssi vaan ystävyys. Lukiessa itketti useampaan kertaan.

Sitten, miksi tämä kirja on ongelmallinen. Mainitsin What We Left Behindin arvostelussa, että Robin Talley ei ole transihminen, eikä sitä ole Lisa Williamsonkaan. Tämä asettaa heti ilmeisen ongelman: miten cisihminen voisi osata kirjoittaa oikein siitä, mitä ja millaista on olla trans? Miten cisihminen voisi ikinä ymmärtää, mitä se tarkoittaa? Vastaus on yhtä ilmeinen: ei voikaan. Itse pidän transhahmoja kirjoittaessani ohjenuoranani sitä, että jätän nämä merkitykselliset kysymykset transkirjoittajien käsitetäviksi. Voin kirjoittaa transhahmoja, mutta en voi kirjoittaa heitä niin, että väittäisin ymmärtäväni, millaista heidän elämänsä on. Jos hahmoni on trans, hän niin sanotusti sattuu olemaan trans; se ei ole kirjan aihe tai teema. En voi kertoa tarinaa, joka ei ole minun kerrottavaksi.

Sekä Williamson että Talley ovat kuitenkin lähteneet tälle linjalle. On ihanaa, että transhahmoja nostetaan valtavirtakirjallisuuteen, mutta jos ja kun kirjailijat saavat transihmisiltä kritiikkiä teoksistaan, heidän pitäisi muistaa yleisön olevan oikeassa. Williamsonin kirjassa on joitakin niin kirkuvia ongelmia, että minäkin cislukijana huomasin ne.

Isoin ja ehdottomasti ongelmallisin on Katen nimi ja pronominit. Häntä sanotaan toistuvasti Davidiksi ja he/him-pronomineilla vielä senkin jälkeen, kun hän on kertonut valitsemansa nimen ja selkeästi moneen kertaan ilmaissut identifioituvansa naiseksi. Itse käytän tässä arviossa nimeä Kate, sillä normaaleihin hyviin tapoihin kuuluu kutsua jokaista ihmistä hänen itse itselleen valitsemallaan nimellä.

Toinen problemaattinen aspekti, jonka haluan nostaa esiin, on kirjan stereotyyppisyys ja binäärisyys. Cisihmiset helposti ajattelevat, että transihmiset ovat tienneet todellisen identiteettinsä lapsesta saakka, vaikka näin ei tosiaan aina ole; tässä kirjassa kuitenkin on. Samoin kirja vahvistaa lähes naurettavasti sukupuolibinäärisiä stereotyyppejä tyyliin "tiesin olevani oikeasti tyttö, koska tykkäsin keijunsiivistä lapsena". Ihan niin kuin kaikki tytöt, trans tai cis, aina pitäisivät keijunsiivistä ja tämä olisi varma merkki?

Lopuksi, miksi silti suosittelen tätä kirjaa. Jos et ole erityisen perehtynyt transasioihin, tämä kirja toimii erinomaisena alkeiskurssina. Sen kieli on helppolukuista, juoni kiinnostava, hahmot ihania ja todenmakuisia. Siinä käsitellään transelämän lisäksi muun muassa köyhyyttä ja kiusaamista. Kaiken kaikkiaan, ja ongelmistaan huolimatta, tämä on tärkeä kirja.

Neljä tähteä.