Saatavilla myös kotimaisena: Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi

Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2002). S. 193

Kotimaista sateenkaarikirjallisuutta! Olin halunnut lukea nämä jo jonkin aikaa.

Tampereella lukiota käyvä Kirsikka tietää olevansa lesbo. Hän tietää myös olevansa ihastunut Susannaan, mutta yrittää olla elättelemättä liikoja toiveita. Kuin ihmeen kaupalla tytöt kuitenkin tutustuvat ja ystävystyvät, ja Kirsikan pöytälaatikot alkavat täyttyä Susannasta kertovista tarinoista, runoista, ajatuksista. Hän saa kuitenkin oppia, että yksikin pieni, mitättömän tuntuinen virhe saattaa pilata kaiken - ja millaisia uhrauksia kaiken korjaaminen voikaan vaatia.

Kun enkelit katsovat muualle on Salla Simukan esikoisromaani, ja se näkyy. Kirjoitustyyli kuulostaa kokemattomalta, ei niinkään siltä kuin Simukka kirjoittaisi kirjaa tietäen, miltä sen tulee kuulostaa, vaan ennemminkin arvaillen, miltä kirjat yleensä kuulostavat. Kaikki kirjoittajat käyvät tämän vaiheen läpi, allekirjoittanut mukaan lukien, eikä siinä sinällään ole mitään pahaa - se vain on hieman kiusallista luettavaa julkaistussa kirjassa.

Kirjan tarinaa voisi kuvailla sanoilla ihan söpö. Siinä ei ole mitään erityisen originaalia tai maatamullistavaa, mutta se on ihan viihdyttävää ja suloista luettavaa. Odotin kuitenkin Simukalta Lumikki-trilogian jälkeen hieman enemmän; toisaalta, tämä on esikoiskirja.

En kokenut päähenkilöä ja kertojaa, Kirsikkaa, erityisen samastuttavaksi hahmoksi siitä huolimatta, että joku voisi pitää meitä hyvinkin samanlaisina ihmisinä. Ehkä se johtuu ikäerosta (onhan Kirsikka kirjassa vasta 16 ja minä jo melkein 21), ehkä jostain muusta. Ylipäätään koin, että kirja on suunnattu hieman itseäni nuoremmalle yleisölle. Lisäksi vuonna 2002 julkaistua kirjaa vaivaa vuonna 2017 sen ikä. Vaikka monilta osin sateenkaarivähemmistöjen asema Suomessa on edelleen yhtä hankala kuin vuonna 2002, on monessa muussa asiassa myös tapahtunut parannusta. Luin kirjaa juuri niihin aikoihin, kun tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan, eikä vuonna 2002 sellaisesta ollut vielä toivoakaan. Tämä on toki positiivinen ongelma :D

Mitään suuria tältä kirjalta ei kannata odottaa, mutta ilokseen se kannattaa lukea.
Kolme tähteä.

Salla Simukka: Minuuttivalssi. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2004). S. 179

Kaksi vuotta myöhemmin Kirsikka ja Susanna muuttavat Turkuun Kirsikan opintojen perässä. Susanna on jäänyt ilman paikkaa, työtä tai oikein mitään muutakaan - edes pianonsoittaminen ei enää oikein maistu. Kirsikan lentäessä opiskelijariennosta toiseen Susanna etsii lohtua ruoasta ja päättää hankkia omia ystäviään. Mutta mitä enemmän heidän sosiaaliset piirinsä erityivät toisistaan, sitä etäisemmäksi elämä kotonakin muuttuu, ja pian Kirsikka ja Susanna joutuvat tekemään raskaan päätöksen: onko heidän enää hyvä yhdessä?

Minuuttivalssi on Susannan kertoma kirja, ja monin tavoin niin paljon parempi kuin edeltäjänsä. Kahdessa vuodessa Simukan kirjoitustyyli on edistynyt valtavasti, ja kirjan käsittelemät isommat teemat vetosivat ainakin minuun paljon enemmän kuin ensimmäisen kirjan söpö tarina. Susanna on mielestäni samastuttavampi kertoja, ja toki hahmojen elämäntilanteen muutos samankaltaiseksi omani kanssa vaikuttaa mielipiteeseeni.

Ahmaisin Minuuttivalssin alun hurjaa vauhtia, se oli minulle niin merkittävä. Mitä pidemmälle kirja pääsi, sitä hitaammaksi muuttui kuitenkin tahtini, sillä en ollut vakuuttunut tarinan käänteistä. Loppuun päästyäni olin itse asiassa melko tyytymätön viimeisiin ratkaisuihin, mutta kokonaisuutena kirja oli silti mielestäni parempi kuin ensimmäinen osa.

Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita

Minua puhutteli erityisesti Susannan taistelu lihomisen ja painonsa kanssa. Koin tulleeni kuulluksi: tässä se nyt oli, kirja sateenkaaritytöstä, joka ei ole hoikka. Välillä melkein itkin ilosta, surusta, huomioiduksi tulemisen tunteesta. Siksi meinasinkin paiskata koko kirjan seinään lopussa, kun Susannan kehonkuvaongelmat ratkeavat ystävän kauniilla sanoilla ja yhdellä peiliin katsomisella. Halusin itkeä raivosta. Minulle oli tuotu tämä hahmo, jonka tunteet tiesin ja tunsin liiankin hyvin, vain jotta minulle voitaisiin antaa huonosti piilotettu saarna siitä, miten helppoa itsensä rakastaminen on, kun vain päättää tehdä niin? Kun vain näkee valon? Jos se olisi niin helppoa, ei tässä maailmassa kehonkuvaongelmia olisikaan. Olin todella pettynyt ja vihainen.

En myöskään ollut erityisen ihastunut kirjan loppuratkaisuun Kirsikan ja Susannan seurustelun suhteen. Kun he olivat yhdessä, heillä vaikutti olevan kivaa vain silloin, kun he harrastivat seksiä, ja tauon pitäminen oli mielestäni oikea päätös. Kumpikaan ei vaikuttanut kovin surkealta tauon aikana, ja silti he päättivät jatkaa seurustelua? Tätä minun oli hyvin vaikea ymmärtää. Jos he viihtyivät paremmin yksin kuin yhdessä, miksi ihmeessä jatkaa yhdessäoloa?

Spoilerit ohi

Susannan uudet ystävät Turussa tuntuivat paremmin rakennetuilta ja uskottavammilta hahmoilta kuin tyttöjen Tampereen ystävät ensimmäisessä kirjassa. Yksi asia minua kuitenkin vaivasi: heidän joukossaan ei ollut yhtäkään biseksuaalia, vaikka kaikki olivat Setasta mukaan poimittuja, vaan tarinassa oli tilaa vain homoille ja lesboille. Tämä ei ole epätavallista HLBTQIA+ kirjallisuudessa, mutta satuttaa aina yhtä paljon.

Kolme ja puoli tähteä

Kaiken kaikkiaan Kun enkelit katsovat muualle oli tasaisemmin onnistunut, mutta tylsempi teos kuin Minuuttivalssi, joka oli monilta osin parempi, mutta jota kohtaan minulla on myös enemmän kritiikkiä. Näillä kirjoilla sain kuitattua yhden kohdan HelMetin 2015- ja 2016-haasteista (ensimmäisessä enää neljä jäljellä!) ja seitsemän kohtaa 2017-haasteesta.

Ken on maassa kaunehin?

Kuten kirjamessupostauksessani kerroin, luin Salla Simukan Lumikki -trilogian toisen ja kolmannen osan hänen haastatteluaan varten, jota menimme katsomaan. Ykkösosan luin kesällä ja sen arvostelun voit kerrata täältä. Voin jo alkuun sanoa, että nämä kaksi olivat huimasti parempia kuin aloitusosa. Lisäksi tämä jatkaa "kävin kirjastossa" -sarjaa...

Lumikki on lähtenyt kesälomalle Prahaan, pakoon elämäänsä Suomessa. Lomaa on vielä joitakin päiviä jäljellä, kun hänelle tulee puhumaan nuori nainen nimeltään Zelenka, joka väittää olevansa hänen siskonsa. Kun Lumikki tutustuu Zelenkaan, hänelle paljastuu pikku hiljaa tämän olevan sotkeutunut hämärään uskonlahkoon, jonka kohtalo näyttää huonolta - ja nopealta. Lumikki päättää pelastaa siskonsa käyden samalla mielessään läpi outoja muistikuvia ja unia, joita Zelenkaan tutustuminen on herättänyt. Voiko hänen perheensä suuri salaisuus olla tässä?

Valkea kuin lumi nousee esiin tämän trilogian kimaltelevana voitontähtenä. Se on kaikin puolin erinomainen kirja, jossa yhdistyvät jännittävä juoni, kiinnostavat ja realistiset henkilöt, mukaansatempaava kirjoitustyyli ja voimakkaita mielikuvia herättävä kuvailu. Ensimmäisen osan epäuskottavuus ja arkisuus ovat molemmat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja Simukka tuntuu löytäneen hallitun keskitien Prahan kaduilta. Myös esiteinitunnelma on saanut kenkää tässä kirjassa mukaan tulevan voimakkaan seksuaalisen vireen myötä. Jännitteet niin hahmojen välillä kuin Lumikin pään sisällä ovat voimakkaita sekä toimivia ja kirjan lukeekin nopeassa tahdissa.

Oli Valkea kuin lumessa silti vikojakin. Minusta on hyvä, ettei lukijalle pulauteta jokaista pikku yksityiskohtaa kerralla, mutta Simukan tyyli kirjoittaa nimettömiä puhelinkeskusteluja tai lyhyitä kuvauksia, joista lukija ei sillä hetkellä ymmärrä mitään, ärsyttää minua. Sillä kun ei lukiessaan ymmärrä, kohdan unohtaa ja unohtaessaan menettää jonkin tärkeän tiedonmurun sitä hetkeä varten, kun ymmärtäisikin, mistä oli kyse. En tykkää kirjan kertaamisesta kesken kaiken. Toinen todella ärsyttävä asia oli toisinaan runsaskin ylätyylisyys, johon Simukka sortuu täysin arkipäiväisen kerronnan lomassa. Erityisesti mieleeni jäi: "Hänen ulkoinen olemuksensa oli matkalla kohti ykseyttä hänen sisäisensä kanssa." Keskellä normaalia tekstiä tällainen täysin epäluonteva lause. Näitä oli muitakin.

Lipsahduksista huolimatta haluan edelleen korostaa, että Valkea kuin lumi oli sarjan kirkkaasti paras kirja. Siinä myös selitetään ensimmäistä osaa sen verran, että jos ei huvita lukea sitä, vaan pelkkää laatua, en usko sen olevan ongelma.

Neljä ja puoli tähteä.
Salla Simukka: Valkea kuin lumi, Tammi, 2013. S. 237.

Musta kuin eebenpuu on mukaansatempaava ja nopealukuinen kirja. Sen juoni etenee vauhdilla, mutta ei paljasta liikaa kerralla. Tosin se aiheuttaa hiukan jo äsken mainitsemaani vaivaa, eli alussa annettuja vihjeitä ei enää muista silloin kun ne voisi ymmärtää, mutta kolmososan vähemmän monimutkaisen juonen takia vaiva ei ole tässä osassa niin vakava kuin ensimmäisessä ja toisessa.

Lumikin elämässä kaikki on viimein kohdallaan. Hän on löytänyt suloisen ja mukavan poikaystävän, Sampsan, hänellä on pääosa koulun Lumikki -näytelmässä ja vaikka perhesuhteet ovat yhtä kireällä kuin aina, elämä tuntuu luistavan. Tietysti tämä kaikki on liian hyvää ollakseen totta: Lumikin elämän suuri rakkaus Liekki tekee paluun ja samaan aikaan Lumikki saa nimettömän uhkauskirjeen. Äkkiä hän ei ole turvassa missään, ei omalta menneisyydeltään sen paremmin kuin vainoojaltaankaan.

Musta kuin eebenpuu on todella jännittävä ja koukuttava kirja. Mysteerin kerrokset niin senhetkisessä tilanteessa kuin Lumikin menneisyydessä avautuvat hitaasti, vähän kerrallaan, niin että lukija saa itsekin tajuta asioita. Tämäkin teos kärsi jonkin verran kerronnallisesta ylätyylisyydestä, mutta ei niin paljon kuin sarjan toinen osa. Myös toisessa osassa alkanut voimakas seksuaalinen vire sai jatkoa tässä kirjassa. Kerronta on todella aitoa ja iholle tulevaa... hahmot jollain tapaa äärimmäisen inhimillisiä ja niin uskottavia. Pidin kauheasti Sampsan pikkusiskosta:) Myös Lumikki -tulkinta kuulosti todella vaikuttavalta, sellaiselta jonka teossa olisin itsekin mielelläni mukana.

Musta kuin eebenpuu ei aivan yllä Valkea kuin lumen tasolle, mutta on ehdottomasti paljon parempi kuin Punainen kuin veri, joka ainakin minulle kärsi uskottavuusongelmista. Tästä voi toki olla montaa mieltä.

Neljä tähteä.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu. Tammi, 2014. S. 192.



Täytyy vielä mainita erikseen kansigrafiikoista, jotka ovat todella kauniit ja sopivat hienosti kirjoihin. Onnitteluni piirtäjälle!

Kirjamessut!

Halleluja, se on taas täällä! Vuoden paras kirjatapahtuma! Valtaisa messuhalli täääyynnä kirjoja. Tätä elämän täydellisyyttä.

https://www.vr.fi/cs/vr/img/d/1/1/Kirja14_700x350_VR.jpg

Tapasimme Libertén kanssa Rautatieasemalla sunnuntaiaamuna kello 10.12 ja suuntasimme pankkiautomaatin kautta Pasilaan menevään junaan. Seikkailtuamme mitä jännittävimpiä reittejä pitkin Messukeskukseen (joskaan ei ymmärtääkseni aivan yhtä jännittäviä kuin mitä Liberté meni lauantaina) pääsimme lähes jonottamatta sisään sekä naulakoille. Sitten kimppuun!

Meillä oli puoli tuntia aikaa ennen Louhi -lavalla kello 11.30 alkavaa Salla Simukan haastattelua. (Louhi -lavastahan siis vastaa koulumme iskujoukko, KirjaKallio. Itse en siihen kuulu, ole kuulunut, enkä aiokaan, mutta he tekevät laadukasta työtä.) Suuntasimme isojen kirjakustantamoiden ja -kauppojen ohi suoraan antikvaariselle puolelle ja sieltä löytyvälle Vantaan antikvariaatin 2€/kirja osastolle, joka oli jo viime vuodesta tuttu. Ehdimme katsella pöydät lähes kokonaan läpi ja löytää muutaman potentiaalisen ostoksen ennen kuin oli aika rientää.

Olen jo aiemmin lukenut Simukan Lumikki -trilogian ensimmäisen osan Punainen kuin veri ja luin seuraavat osat Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu nyt messuviikolla juuri haastattelun takia. (En halunnut vahingossakaan spoilaantua tapahtumista haastattelun aikana. En varmaankaan olisi spoilaantunut, mutta parempi katsoa kuin katua, ja nythän ne on luettu. Postaus tulossa lähiaikoina.) Salla Simukka osoittautui todella mielenkiintoiseksi ja mukavaksi henkilöksi ja hän puhui kirjoistaan rehellisesti ja hauskasti. Tykkäsin todella paljon hänen tyylistään puhua ja olla yleisön edessä - hän oli luonteva, eikä yrittänyt liikaa (kuten hänen tekstissään toisinaan käy). Myöskin haastattelijat hoitivat hommansa hyvin ja puoli tuntia kului nopeasti.

Salla Simukka on siis tämä mustatukkainen, lähinnä kuvaajaa istuva.

Haastattelun lomassa oli myös hauska seurata taustalla koko ajan työtään tekeviä taiteilijoita, jotka ymmärtääkseni ovat vastuussa koko Louhi -lavaa ympäröivästä komeudesta. Upeaa jälkeä.

Hauskan ja antoisan puolituntisen jälkeen suuntasimme takaisin antikvaariosastolle ja kävimme huolella kojuja läpi yksi toisensa jälkeen kello yhteen asti, jolloin totesimme, että nyt on liian nälkä, ja vaihdoimme messusalia ruokamessujen puolelle. Löysimme kivan (ja ruuhkaisan) italialaisen pizzapaikan josta ostimme puolikkaat Margherita -pizzat (eräs mummo kiilasi kavereineen törkeästi eteeni jonossa). Söimme ja totesimme, että nyt olisi jälkiruoan paikka, mutta valitettavasti emme löytäneet yhtäkään järkevänhintaista jäätelökojua, joten jätimme asian sikseen ja palasimme (jälleen!) antikvaariosastolle.

Louhi -lavalla alkoi kahdelta paneeli nimeltä Paranormaali romanssi, joka kiinnosti meitä molempia aiheensa puolesta, jossa oli mahtavat panelistit ja lisäksi vielä eräs ystävämme toisena haastattelijoista. Neljää minuuttia ennen määräaikaa tajusimme, mitä kello on, suuntasimme paikan päälle ja saimme vielä istumapaikat  - jopa suoraan lavan edestä! Tämä olikin antoisa kokemus.

Vasemmalta oikealle: haastattelijat Saara ja Veera, toimittaja Maria Petterson,
kustannustoimittaja Ulla Huopaniemi-Sirén, kirjailijat Salla Simukka ja
Vilja-Tuulia Huotarinen sekä kustannustoimittaja Jussi Tiihonen.

Olin erityisesti odottanut toimittajan ja kirjailijoiden näkemistä livenä (vaikka Simukan näinkin jo aiemminkin päivällä), sillä olen heidän kaikkien tekstejä lukenut ja niistä nauttinut. Etenkin Maria Pettersonin - silloin kun hän vielä kirjoitti Nyt -liitteen kolumnia Mitä ajattelin tänään, luin sen aina! Se oli ihana! (Nykyään koko kolumnia ei ole enää olemassa.) Mutta siis, Maria Petterson on suuri toimittaja-idolini. Hän oli todellisuudessakin yhtä sanavalmiin ja mahtavan tyypin oloinen kuin tekstiensä perusteella, joten en todellakaan joutunut pettymään. Jollain tasolla hän myös muistutti minua seitsemännen luokan matematiikanopettajastani (myös Maria -niminen) joten hassusti hän tuntui vähän niin kuin kaverilta, tai ainakin tutulta:)

Salla Simukalta olen tosiaan lukenut Lumikki -trilogian ja Vilja-Tuulia Huotariselta Silja -trilogian sekä Valoa, valoa, valoa -nimisen kirjan. Jälkimmäisen omistankin ja hänen tuotannostaan pidän paljon, vaikka varsinkin Siljojen lukemisesta on jo aikaa. En kuitenkaan ennen tiennyt edes miltä hän näytti, mutta kävi ilmi, että hänelläkin oli todella fiksuja ajatuksia ja hauskoja juttuja! Ja Salla Simukka loisti jälleen terävine huomioineen ja sarkastisine kommentteineen.

Kustannustoimittajat olivatkin sitten jännittävämpää porukkaa. Huopaniemi-Sirén ei sanonut paljon mitään, vaikka seurasi kyllä kiinnostuneen oloisena keskustelua - Tiihonen taas sanoi paljonkin, mutta hänen juttunsa menivät toisinaan ohi aiheen ja hän aloitti koko paneelin sanomalla, ettei edes tiedä, mitä paranormaali romantiikka tarkoittaa eikä ole genreen lainkaan tutustunut. Mielestäni oli erikoista, että hän siis oli suostunut panelistiksi... mutta osa hänen kommenteistaan oli ihan järkeviä ja ainakin hän piti keskustelua tehokkaasti yllä.

Kiinnitä huomiota myös seinämaalaukseen. Mieletöntä taitoa!

Paneeli oli tunnin mittainen ja ensimmäisen ehkä viiden minuutin jälkeen haastattelijoiden ei tarvinnut sanoa kerrassaan mitään varmaan kahteenkymmeneen minuuttiin, sillä keskustelu lensi. Läpi käytiin lähes kaikki pinnalla olleet ja/tai olevat paranormaalia romantiikkaa edustavat kirjasarjat, pohdittiin sitä, mitä genre kohtaa seuraavaksi, puhuttiin panelistien omasta suhteesta paranormaaliin romantiikkaan, telepaattiset kivet nousivat esille useammin kuin kerran... Minusta oli mukavaa, etteivät haastattelijat myöskään väkipakolla tunkeneet kysymyksiään väliin, vaan esittivät ne silloin, kun keskustelu alkoi itsestään hiipua - hyvä haastattelijat! Panelisteilla oli siis värikkäitä, älykkäitä, kiinnostavia ja hauskoja asioita sanottavanaan ja kaiken kaikkiaan paneeli oli erittäin nautittava kokemus! Jos joskus suuntaat kirjamessuille ja KirjaKalliolla on jokin mielestäsi kiinnostava paneeli, niin mene ihmeessä katsomaan se - laatua luvassa.

Ette varmaan edes arvaa, mihin päädyimme jälleen paneelin jälkeen. Ettei vain olisi antikvaarinen osasto! Mutta minulle kirjamessujen pääpointti on aina nimenomaan tämä puolisko, sillä paikalla olevista antikvariaateista tekee usein todellisia löytöjä erittäin halvalla, eikä minua ainakaan haittaa, vaikka kirjani ovat käytettyjä. Silloinhan ne ovat vain nähneet enemmän elämää. Valitsimme pinssejä jonkin scifi- ja fantasiaseuran kojulta ja kiertelimme kiertelymme loppuun. Aivan viimeiseksi ostin Suomalaisen kirjakaupan osastolta äidilleni syntymäpäivälahjan, ja sitten suuntasimme väsyneinä ja painavien kassien kera Libertén luokse nauttimaan ostoksistamme ja katsomaan lastenleffoja. Ihana päivä.

Pinssi yksi. Se on oikeasti musta mutta
heijastaa kirjahyllyäni. (Sekä ajatus-
maailmaani...)

Pinssi kaksi. Tiesin, että tämän tarvitsen, heti
kun näin sen. Olen pinoaja pahimmasta
päästä.

Kahden euron pisteen löytöjä. Sarja on minulle täysin vieras mutta tullee tutuksi:)

Pakolliset messuperinteet eli aina pitää kartuttaa Christie -kokoelmaa:)

Tämä on sellaisen sarjan ensimmäinen osa
josta sain seitsemännen osan aikanaan
syntymäpäivälahjaksi serkultani. Ajattelin,
että jos nyt jätän tämän hyllyyn, kadun sitä
enkä tiedä saanko sarjaa ikinä muuten alkuun...

Sain aikaiseksi vähän lisää

Selvästi eilinen inspiraationi pätee edelleen. Erinomaista. Jos eilisillä kirjoilla olikin jokin, edes etäinen, yhteys toisiinsa, niin tämän postauksen kirjoilla ei sitten ole. Ihan vain varoituksen sanana.

Tämä suuri, tunnettu ja kuuluisa kirja oli tietysti luettava jossain vaiheessa, ja päädyin lukemaan sen, kun soitin kriisissä Libertélle Suomalaisesta kirjakaupasta - ostanko Divergentin, The Fault In Our Starsin vai City of Heavenly Firen. Miettikää nyt itsekin, millainen ratkaisu minulla oli käsissäni. Yhdessä asiaa pohdittuamme päädyin kuitenkin tähän kirjaan, ja väittäisin ratkaisun olleen oikein kelpo.

Tulevaisuuden yhdyskunnassa ihmiset on jaettu viiten eri luokkaan: Vaatimattomiin (Abnegation), Sopuisiin (Amity), Uskaliaisiin (Dauntless), Teräviin (Erudite) ja Rehteihin (Candor). 16-vuotiaana jokainen osallistuu soveltuvuustestiin, joka ratkaisee, mihin luokkaan kukin sopii parhaiten, mutta Trisin soveltuvuustestin tulokset ovat epäselvät. Se on huono asia. Se tarkoittaa, että hän on vaarassa - ei ole selvää, miksi, mutta asiasta ei saa puhua kenellekään. Hänen on valittava vanhan luokkansa eli vaatimattomien ja kahden muun vaihtoehdon välillä. Trisin valinta yllättää lopulta jopa hänet itsensä ja saattaa hänet täydellisen uudenlaiseen tilanteeseen elämässään.

Divergent on todella vauhdikas ja koukuttava kirja - kun sen kerran aloittaa, sitä on vaikea laskea käsistään. Tris on erikoinen päähenkilö, hitusen ärsyttävä mutta kovin inhimillinen ja häntä on helppo ymmärtää. Kirjasta syntyvät mielikuvat ovat todella selkeitä ja tarinaa on helppo seurata. (En oikein tiedä, mitä sanoisin. Näkyykö se?) Tämä taitaa jäädä aika lyhyeksi arvosteluksi... Myös hahmot, muutkin kuin Tris, olivat moniulotteisia ja kiinnostavia. Itse pidin Divergentistä, vaikka olen lukenut parempiakin kirjoja. Tarina oli kuitenkin vetävä ja huolellisesti suunniteltu, joten enköhän lue jatko-osatkin jossain vaiheessa.  Joku näissä dystopioissa nyt vaan on, joka viehättää minua. Niin ja pakko vielä sanoa että pidin Fourista ihan hirväesti vaikkei hän todellakaan ole mikään ihannemieheni.

Kolme ja puoli tähteä
Veronica Roth: Divergent. HarperCollins Publishers, 2011. S. 487

Salla Simukan suomalaisittain kuuluisa Punainen kuin veri oli hämmentävän... arkinen kirja. Ei sillä,
että jokaisen teinitytön elämään kuuluisi huumekauppiaiden kohteeksi joutumista tai verisiä rahasäkkejä, mutta luulen, että odotin jotenkin enemmän. Odotin pelottavampaa, epätavallisempaa ja kaikin puolin vähemmän normaalia elämää muistuttavaa. Mutta toisaalta, jos kirjoitetaan ilmaisutaidon lukioita käyvistä teineistä ja kuvaus oli minusta arkista, voidaan olettaa kirjailijan onnistuneen. Hahmot olivat juuri sellaisia, kuin ikäiseni ihmiset ovat, ja lopussa kirja kieltämättä onnistui muuttumaan hyvin oudoksi ja epätavalliseksi, ehkä hieman pelottavaksikin. Rakastin juhlakohtauksen tarkkoja kuvauksia erilaisista huoneista, se kuulosti niin hienolta...

Verrattuna teinien lukioelämään ja vahingossa rikoksiin sotkeutumiseen, kirjan toinen puoli ei ollut lainkaan samaistuttava, ei hirveän kiinnostava ja jopa hitusen epäuskottava. Pitkähköjä pätkiä kirjasta käsitellään aikuisten ihmisten suhdekiemuroita ja huumekauppiaiden elämää ja toimia. Se ei ole lähellä minun elämääni ja tuntuu siksi epäuskottavalta, että minun on hyvin vaikea uskoa kirjailijan tietävän oikeasti, millaista venäläisen tai virolaisen huumediilerin elämä Suomessa on. Osaksi tämän takia ja osaksi siksi, miten erilainen odotin kirjan olevan, minulle jäi vähän sellainen olo, kuin olisin lukenut esiteineille suunnatun kirjan (mitä tämä ei ollut, mutta samanlainen olo minulle jäi). Tiedättehän, sellainen tylsä pettymys? Vaikka pidin kirjasta ja se oli koukuttava, se ei täyttänyt odotuksiani.

Kerronta oli todella sujuvaa ja dialogi hauskaa. Edelleen pisteitä uskottavista teinihahmoista ja relistisista osuuksista.

Kolme ja puoli tähteä
Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. S. 265

Sain Hannele Päiviön Tuulen kutsun 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi kummeiltani, perulaista käsityötä olevan punaisen ristikorun ohella.

Tuulen kutsu on eräänlainen aforismikirja. Se sisältää Raamatunsäkeitä, mietelauseita, pieniä tarinoita, sananlaskuja ja viisaiden ihmisten sanomia asioita. Olen lukenut kirjan kerran läpi, vaikkei se oikeastaan ole kirja, jota luetaan läpi, vaan kirja, josta etsitään jotain tilanteeseen tai mielialaan sopivaa, ja jonka ääreen sen jälkeen juututaan. Minulla on tunne, että näin tulee myöhemmin käymään, sillä kun nyt luin tämän kirjan, se nostatti hymyn kasvoilleni ja monet sen sisältämät asiat koskettivat minua. Kokonaisuutena luulen kirjan tulevan isommaksi osaksi elämääni joskus hiukan myöhemmin - nyt se ei ole vielä aivan ajankohtainen, mutta tunteeni sanoo, ettei siihen pitkä aika ole. Siksi onkin hyvä tietää, että minulla on tämä kirja valmiiksi omana.

Tämä kirja ei ole tähditettävää materiaalia.
Hannele Päiviö: Tuulen kutsu. LK-kirjat, 2013. S. 61.