Lastenkirjoista au pairin asiantuntemuksella

Olen varmasti lukenut tänä vuonna enemmän kirjoja kuin minään aiempana vuonna elämässäni, mutta suurin osa niistä on laskematta ja kirjaamatta. Kuuden kuukauden aikana Englannissa luin määrättömän monta lastenkirjaa, monia niistä lähes päivittäin. Minun olisi mahdotonta, enkä edes jaksaisi, kirjoittaa niistä kaikista erikseen, mutta tässä postauksessa ajattelin puhua hyvistä ja huonoista lastenkirjoista ja mainita muutaman esimerkin nimeltä.

Muistan omasta lapsuudestani auton muotoisen kirja, jossa perhe meni lomamatkalle. Kirjaan kuului nappula, josta sai painaa joka sivun jälkeen, ja siitä kuului tööttäysääni. Tiesin, etteivät vanhempani pitäneet kirjasta, mutta en tuolloin ymmärtänyt, miksi. Voin edelleenkin vain arvailla, oliko ärsytyksen aihe ääninappula, huono tarina, karmea kuvitus vai jokin näiden yhdistelmä, mutta nykyään ymmärrän paremmin. Lapset pitävät monista sellaisista asioista, jotka kiristävät aikuisen hermoja.

Hyvän lastenkirjan olennaisin kriteeri on, että se miellyttää sekä lasta että aikuista. Kun lapsen suosikkikirja on jokin, mitä aikuinen yrittää sitkeästi piilottaa kirjapinon pohjalle (myönnän syyllistyneeni tähän), yhteisistä lukuhetkistä ei tule kovin mukavia. Itse nautin eniten sellaisista lastenkirjoista, joissa on kaunis, käsin piirretty kuvitus. Niitä sivuja jaksan katsoa ja lukea vaikka kuinka monta kertaa. Jos kuvitukseen liittyy vielä hyvä tarina, kaikki on kohdallaan. Yleensä myös lapselta riittää mielenkiintoa yksityiskohtaisia piirroksia kohtaan ja tarina pitää otteessaan, kun on jotain, mihin sen voi ankkuroida. Tällaisena kirjana mieleeni jäi Steve Smallmanin ja Cee Biscoen Gruff the Grump.

En ole itse suuri lyriikan, enkä varsinkaan lastenrunouden ystävä, joten runomuotoon kirjoitetut kirjat eivät ole suosikkejani. Tämänkin voi kuitenkin tehdä hyvin, etenkin jo edellämainitulla kauniilla kuvituksella varustettuna. Puolelleen minut voittivat esimerkiksi Jeanne Willisin ja Garry Parsonsin There's an Ouch in my Pouch ja Debi Gliorin Kulta pieni. Kuitenkin, jos tarina on huono eikä kuvissakaan ole kehumista, niin runomuoto ei sitä pelasta.





















Kevään ärsyttävin kirja -tittelin saa helpolla Minnie: Let's Have a Tea Party! Kyseessä on Disney Juniorin Mickey Mouse Clubhousen ympärille rakentuvan tuoteperheen edustaja. Kirjan värit ovat niin kirkkaat, että silmiin sattuu, kuvat ovat tuskastuttavan tietokoneella tehtyjä, tarinasta ei ole mihinkään, ja siinä on useampi hermoja raastava ääninappi, joita lasten on tarkoitus painaa kesken tarinan. Luin samassa formaatissa myös Frozen ja Tuomas Veturi -aiheiset kirjat, mutta ne eivät olleet näin kamalia. Tätä kirjaa ei tullut ikävä.

Loppuun haluan vielä mainita jotain hyvää. Pääsin myös lukemaan erään oman lapsuusaikaisen suosikkini: Miinan ja Manun jouluaatto. Nostalgia pelasti silloin, kun tarina ei ollut loppuun saakka hiottu timantti :D Vanhempi lapsista erikseen pyysi iltasaduksi juuri tätä kirjaa, ja minusta oli ihanaa päästä jakamaan oma lapsuuden kokemukseni hänen kanssaan. Pidin Miinasta ja Manusta hirveän paljon lapsena, eikä se vieläkään huono ollut.

Näillä kaikilla lukemillani lastenkirjoilla pääsen myös kuittaamaan joitain kohtia HelMetin kirjahaasteista.

Varjomaailman uudet tuulet: Lady Midnight

Cassandra Clare: Lady Midnight. The Dark Artifices Book One. Simon & Schuster, 2016. S. 668

En suinkaan ollut varma City of Heavenly Firea lopettaessani, että jatkaisin Emman ja Julianin kanssa Lady Midnightiin. Niin vain kuitenkin kävi, että kirjan ilmestymisviikolla suuntasin lähimpään kirjakaupalliseen kaupunkiin ja hankin tämän kauniin, turkoosisivuisen kirjajättiläisen omakseni.

Sodan jälkeinen kylmä rauha on jättänyt keijut muun varjomaailman ulkopuolelle, mutta kun Los Angelesissa alkaa hämärä keijujen ja maallikoiden murha-aalto, Wild Hunt lähestyy Blackthornien perhettä sopimuksella: he ottavat kiinni murhaajan, ja saavat viisi vuotta sitten viedyn Mark Blackthornin, puolikeijun ja perheen isoveljen, takaisin. Blackthornin nuoret ja Emma Carstairs alkavat selvittää murhia, jotka muistuttavat kovasti Emman vanhempien murhia viiden vuoden takaa. Tutkimukset on pidettävä salassa Klaavilta, ja monet menneet ja kivuliaat asiat nousevat uudelleen esiin totuuden tullessa pikku hiljaa esiin.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt. Pidin Lady Midnightista paljon enemmän kuin olisin odottanut. Emma ja Julian eivät olleet lainkaan niin ärsyttäviä kuin pelkäsin etukäteen, vaikka oli heilläkin tietenkin hetkensä. Mark on ehdottomasti suosikkini  - monisyinen ja erilainen hahmo, niin kirjan kontekstissa kuin yleisemminkin. Hänen suhteensa keijuprinssi Kieraniin piti minut kirjan ääressä silloinkin, kun kaikki muut hahmot repivät hermoni riekaleiksi.

Cassie on tietenkin edelleen oma itsensä ja kuvittelee Clarysta ja Jacesta aivan liikoja. Kaikki maininnat heistä olivat kuin suoraan fanficistä. TMI:n päähenkilöitä ei kuitenkaan juurikaan nähty mukana toiminnassa, tämä on Emman ja Julianin kirja. Ja vaikka heidänkin suhteensa on osin erikoinen, se ei ole (ainakaan kokonaan) huonosti tehty.

Yhtä asiaa en kerta kaikkiaan ymmärrä. Blackthornin perheessä on vaikka kuinka monta lasta, ja heistä suurella osalla on pitkät ja vaikeat nimet. Melkein kaikilla on myös jokin jännittävä lempinimi, ja minun oli todella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä puhutaan, kun välillä käytettiin lempinimiä ja välillä oikeita nimiä. Varsinkin Octavius -> Tavvy ja Tiberius -> Ty menivät minulta usein sekaisin. Tysta täytyy tosin muuten sanoa, että pidän hänestä aivan hirveästi! Ty kärsii jostakin autistisesta sairaudesta, ja hänet on kirjoitettu todella kauniisti ja huomioonottavasti. Hän vaikuttaa muutenkin mahtavalta tyypiltä.

Kirja on pitkä ja sen juoni on polveileva, kuten Cassielle on tyypillistä, mutta jaksaa pysyä kiinnostavana loppuun saakka. Myös uudet varjometsästäjät Christina Rosalez ja Perfect Diego ovat hauskoja tuttavuuksia. Kaiken kaikkiaan, kuten sanoin, olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Lady Midnight aloittaa uuden varjometsästäjä -trilogian, The Dark Artifices, ja olen melko varma että luen seuraavatkin osat.

Kolme ja puoli tähteä.

Kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!