sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Klassikot 2.0: Kultahattu


Kirja on ollut luettuna jo viikon, mutta jotenkin tämä arvion kirjoittaminen tökkii.

Nick Carraway, kirjan minäkertoja, muuttaa Long Islandille. Hänen naapurinsa valtavassa talossa järjestetään valtavia juhlia päivästä toiseen, ja Nick kuulee mitä erikoisimpia huhuja Jay Gatsbystä, talon salaperäisestä asukista. Lahden toisella puolella asuu Nickin serkku Daisy aviomiehineen, ja kun Nick tutustuu naapuriinsa, saa hän tietää tällä ja Daisyllä olevan yhteistä historiaa...

Aivan ensimmäiseksi minun on pakko sanoa, mistä pidin Kultahatussa ehdottomasti kaikkein eniten. Vaikutuin siitä, että teoksessa on minäkertoja, joka ei kuitenkaan ole sen päähenkilö! Jay Gatsby on epäilyksettä Kultahatun päähenkilö, mutta sen kertoja on Nick Carraway. Ratkaisu on niin epätyypillinen mutta samalla niin kovin kiehtova ja toimiva, että en voi kuin ihailla. Lukija saa kaiken informaation Carrawayn kautta, hänen valitsemassaan järjestyksessä ja hänen haluamallaan tavalla. Toisen käden tietona. Voi vain arvailla, miten kaikki oikeasti sujui. (Carraway ei siis vaikuta erityisen epäluotettavalta kertojalta, mutta asetelma on minusta mielenkiintoinen.)

Eniten minäkertojuuden puolueellisuus näkyy henkilökuvauksessa. Tämä on tietysti tilanne aina minäkerronnallisissa romaaneissa, mutta Kultahatussa se nousi erityisesti Daisyn myötä esiin. Häntä kuvattiin aina kovin eteerisenä ja ihanana ja jokaiselle Daisyn lausumalle sanalle annettiin arvoa kuin ne olisivat tulleet itsensä presidentin suusta. Minua tämä ei häirinnyt, mutta kun Daisyn irrottaa Nickin hänelle antamasta sädekehästä, jää jäljelle pinnallinen nuori nainen, joka haluaa maailman toimivan hänen mielensä mukaan. Jos ei kiinnitä huomiota kerronnan yksipuoliseen näkökulmaan, voi tätä olla vaikea tajuta.

Tärkeimpien henkilöiden ryhmä noin ylipäätään miellytti minua. Nick Carrawayn ajatusmaailmaa on helppo seurata ja hyvä lukea. Välillä hän myös tipauttelee todella loistavia lauseita - kauniita, viisaita, teräviä - muun tekstin sekaan niin, että ne jopa saattavat mennä hieman ohi jos ei keskity. Muut henkilöt ovat kukin omalla tavallaan ikäviä tai omituisia, mutta heillä on kiehtovia piirteitä ja he ovat kovin inhimmillisiä. Tom on ainut josta en kerta kaikkiaan lainkaan pitänyt.

Kultahattu oli neutraalin positiivinen klassikkokokemus. Se on nopea- ja helppolukuinen, kiinnostava tarina, jossa on paljon hienoja ajatuksia (ja suomalainen sivuhenkilö!) Se on myös hieno ajankuva ja omalla tavallaan vaikuttava teos ihmisyydestä. Kuitenkaan se ei lopulta herättänyt paljon syvällisiä ajatuksia, tai muuta sellaista. Jos Kultahattu pitäisi tiivistää kahteen sanaan, ne olisivat: ihan kiva.

Neljä ja puoli tähteä.
F. Scott. Fitzgerald: Kultahattu. Otava, 2013. Englanninkielinen alkuteos The Great Gatsby julkaistiin vuonna 1925.

Ihanasti tämä kirja myös vei HelMetin haasteen yhden vaikean kohdan!

tiistai 19. toukokuuta 2015

Elämän (ja kuoleman) arvoituksellisuus

Tämä olisi taas sarjaamme erikoiset postauskaverit. On niillä silti jotakin yhteistä, mikä on yllättävää mutta lopulta täysin järkeenkäypää.


Minulla oli enemmän hypäriä kuin edes halusin tietää, eikä mitään luettavaa. Seisoin koulun bookcrossing -hyllyn edessä toiveikkaana ja silmiini osuikin kiinnostavan näköinen selkämys. Katsoin kantta ja tiesin heti, että tämä voi olla se kirja HelMetin haasteesta, jonka valitsen pelkän kannen perusteella. Nimi oli kiinnostava ja kannen värimaailma ja kuva kiehtoivat minua heti.

The Interpretation of Murder sijoittuu vuoteen 1909 ja kietoutuu Sigmund Freudin ensimmäisen ja ainoan Amerikan-vierailun ympärille. Vaikka vierailu meni hyvin ja Freud sai myös ensimmäisen kansainvälisen tunnustuksensa, hän myöhemmin aina puhui vierailusta kuin sen aikana olisi tapahtunut jokin traumaattinen asia. Elämäkerturit ovat käyttäneet paljon aikaa tämän tutkimiseen, ja tässä kirjassa (joka tosin on fiktiivinen, mutta tositapahtumiin pohjautuva) Jed Rubenfeld esittää oman arvauksensa siitä, mitä tapahtui.

Freudin ensimmäisenä aamuna Amerikassa löydetään rikkaiden ihmisten kerrostalosta murhattu tyttö. Seuraavana päivänä löydetään toinen vastaavalla tavalla pahoinpidelty, mutta henkiin jäänyt, myöskin rikas tyttö. Hän on kuitenkin menettänyt äänensä eikä muista tapahtuneesta mitään, joten onnellisen sattuman kautta hätiin saatu tohtori Freud on mies paikallaan. Yhdessä amerikkalaisen oppaansa ja kollegansa tohtori Youngerin kanssa hän ryhtyy selvittämään tapausta. Samalla Freudin henkilökohtainen elämä kääntyy päälaelleen hänen joutuessaan erimielisyyksiin rakkaimman seuraajansa kanssa.

The Interpretation of Murder herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se dekkarien malli, jossa lukijalle paljastetaan enemmän kuin arvoituksen ratkojille, ei ole suosikkejani - minusta ei ole kiva turhautua siitä, mitä päähenkilö(t) ei tiedä. Rubenfeld oli onneksi käyttänyt tekniikkaansa varoen, eikä turhautumista juuri tapahtunut, lukija vain oppi kiinnostavia yksityiskohtia ennen päähenkilöitä, mutta ei niistäkään kaikkea.

Kirja on todella sympaattinen ja kaunis ajankuva 1900-luvun alun New Yorkista. Kaikki se uudistusinto, autoilu, pilvenpiirtäjien ja uusien siltojen rakentaminen... kansikuvaa myöten koko vaikutelma on täydellinen. (Rakastan muuten edelleen tuota kansikuvaa.) Jos historialliset kuvaukset ovat juttusi, niin ilman muuta lue tämä kirja. Vaikka pakko on sanoa, että välillä tekstin tyyli muuttui kummallisen tieteelliseksi: kuin näkökulma olisi siirtynyt hetkeksi meidän aikaamme ja kirja muuttunut historiankirjaksi. Tämä tietysti kielii kahdesta asiasta: esikoiskirjasta ja yliopistotaustasta. Rubenfeld on tottunut kirjoittamaan tutkimusta, ei fiktiota.

Kirjassa on pääjuonen lisäksi useita sivujuonia. Ne kaikki ovat kiinnostavia ja erityisesti pääjuonessa tapahtuu useampi erittäin yllättävä käänne, eikä kirja missään vaiheessa käy tylsäksi. Toisaalta paikoin kirja on jopa vaikeasti seurattava, kun sivujuonet elävät omaa elämäänsä ja pääjuonessa tapahtuu kunmia. Lopussa pää- ja sivujuonet kietoutuvat kuitenkin kauniisti yhteen ja tarinan palasista muodostuu vaikuttava kokonaisuus.

Myös henkilöitä riittää. Useimmat ovat sympaattisia tai jollain tavoin mielenkiintoa herättäviä. Heistä monia käytetään myös kerrontaan, missä on puolensa ja puolensa. Toisaalta se tuo heidät lähemmäksi ja lukija tutustuu heihin paremmin; toisaalta se tekee kerronnasta ja kokonaisuudesta hieman sekavan. Ehdoton suosikkihenkilöni on etsivä Littlemore. Hän on niin totaalisen valloittava.

Luulisin silti, että vasta seuraavat asiat saattavat tehdä The Interpretation of Murderista vaikean joillekin lukijoille. Ensinnäkin lukijan tulee tuntea jonkin verran psykoanalyysin perusperiaatteita ja keskeisimpiä teorioita, sillä niistä puhutaan paljon mutta niitä ei selitetä juuri lainkaan. Toiseksi Rubenfeld käyttää runsaasti lääketieteellistä sanastoa joka oli ainakin minulle vierasta, ja muutenkin teksti on pitkälti ylätyyliä, eli ei ihan niin helppoa ymmärtää.

Tiedän luetelleeni nyt paljon pahaa, mutta olen yrittänyt muistaa laittaa väleihin myös hyviä asioita, sillä oikeasti pidin The Interpretation of Murderista paljon ja se oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Pituudestaan ja osin hankalasta kielestään huolimatta se oli nopealukuinenkin ja ohi melkein ennen kuin huomasinkaan. Parasta silti mielestäni oli jo alussa mainitsemani ajankuva. Tunnelma ja kaupungin vilske oli vangittu kirjan sivuille niin taidokkaasti, että se tuntui aivan aidolta - jännittävää murhamysteeriä unohtamatta.

Voisin jatkaa loputtomiin, mutta alkaisin luultavasti vain toistaa itseäni joten ehkä nyt on hyvä lopettaa. Nautin tästä kirjasta monessa suhteessa.

Neljä tähteä.
Jed Rubenfeld: The Interpretation of Murder. Headline Review, 2006. S. 522.

Ilokseni myös saan tällä kirjalla kaksi kohtaa HelMet-haasteesta suoritettua.



Looking for Alaska on John Greenin ensimmäinen kirja, mitä ei kyllä kirjaa lukiessaan mitenkään The Fault in Our Starsiin ja kieltämättä kirjoissa on paljon samaa. Looking for Alaska on kuitenkin aivan omanlainen maailmansa ja jälleen uskomattoman täynnä John Greenin uskomattoman viisaita ajatuksia.
uskoisi. Tietenkään en voinut olla vertaamatta sitä

Miles lähtee kotoaan sisäoppilaitokseen viimeisiä lukiovuosia varten. Hänen harrastuksensa ovat viimeiset sanat. Koulussa hän saa lempinimen Pudge ja ystävikseen koulun vannoutuneimmat keppostelijat, Alaska Youngin ja Colonelin. Pian käy kuitenkin selväksi, että varsinkin Alaskassa on paljon enemmän kuin mitä pinnalle näkyy. Tyttö kääntää Milesin elämän pahanpäiväisesti yli ja ympäri, johdattaa hänet nuoruuden ihmemaahan, jossa juodaan luvatonta viiniä, suunnitellaan ja toteutetaan uskomattomia kepposia, pohditaan elämän, kuoleman ja kärsimyksen ongelmaa... sekä tietenkin, ennen kaikkea, rakastutaan.

Kirjan rytmi on erikoisen päiväkirjamainen. Varsinkaan alkupuolella ei ole niinkään kyse dramaattisista tapahtumista kuin arjesta uudessa ympäristössä: uusista ystävistä ja uusien tapojen ja käytäntöjen opettelemisesta. Tietenkään, kun kyseessä on John Green, emme voi välttää dramaattisia tapahtumia, mutta jollain tapaa niistäkin tulee melkein luonnollisia, kun elämä vain jatkuu.

On todella vaikeaa sanoa mitään paljastamatta valtaisaa juonenkäännettä, mutta lopulta nuortenkirja Looking for Alaskasta tulee mysteeri aivan kuten The Interpretation of Murderkin on. Ketään ei kylläkään murhata, älkää nyt liikoja innostuko. Se on mysteeri elämästä ja kuolemasta ja ihmismielen käsittämättömistä liikkeistä, halusta ymmärtää tätä kaikkea. Aivan kuten The Interpretation of Murderkin on.

Looking for Alaskaa voi katsoa monesta näkökulmasta. Yhdeltä kannalta se on kirja sisäoppilaitoksessa elämää opettelevista teineistä. Toisaalta se on mieletön pohdinta kärsimyksestä ja inhimmillisyydestä. Kolmannelta kantilta se on kirja pojasta, joka osaa paljon viimeisiä sanoja. Näkemyksiä olisi varmaan vielä muitakin, mutta minulle nämä kolme nousevat päällimmäisinä mieleen, eikä kyse ole siitä, mikä niistä hallitsee tai minkä niistä pitäisi olla se tulkinta, jolla kirjaa esitellään. Ilman yhtä näistä kolmesta osatekijästä Looking for Alaska ei olisi enää Looking for Alaska, sillä ne kaikki muodostavat oleellisen osan kirjan kokonaisuutta. Jos Alaska ei pohtisi kärsimyksen ongelmaa, hän ei olisi Alaska; jos Pudge ei osaisi viimeisiä sanoja, hän ei olisi Pudge; jos he eivät olisi samassa sisäoppilaitoksessa, he eivät olisi koskaan tavanneet eikä tätä kirjaa olisi.

Tämä on minulle epätyypillinen kirja-arvostelu siitä, etten ole vielä sanallakaan maininnut hahmoja, juonta, kerrontaa tai miljöötä. Niistä siis lyhyesti. Hahmot ovat todella mahtavia ja kaikki omanlaisiaan, herättävät varmasti niin ihastusta kuin vihastustakin. He kannattelevat tarinaa ja tekevät sen hyvin, kukaan ei jää yksiulotteiseksi. Erityisenä plussana tulee mainita opettajat Old Man ja Eagle, jotka olivat mielestäni loistavasti toteutetut hahmot. Juoni on uskottava ja kiinnostavana pysyvä ja ah-niin-viisas... Pudge on kirjan minäkertoja ja hänen tyylinsä on hauska ja viihdyttävä, mutta tarpeen vaatiessa myös riipaisevan todenmukainen. Viimeiseksi, rakastan sisäoppilaitosmiljöötä. Se on yksi ikisuosikkejani ja Greenin elävä kuvailutyyli loi ainakin minun päähäni hyvin selkeitä mielikuvia siitä, miltä ympäristössä näyttää ja mitä kaikkea siellä on.

Monet ihmiset kirjoittavat kirjoja. Jotkut heistä kirjoittavat Kirjoja. Vain kaksi teosta luettuani olen vakuuttunut, että John Green kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Hänellä on niin paljon sanottavaa ja niin paljon taitoa sanoa se, ettei häntä yksinkertaisesti voi olla kuuntelematta.

Viisi tähteä.
John Green: Looking for Alaska. Harper Collins Publishers, 2005. S. 263

Myös tämä kirja sulkee yhden HelMet-kategorian.

perjantai 15. toukokuuta 2015

Korkean fantasian invaasio reviirilleni

Niille teistä, jotka eivät ole perehtyneitä fantasiakirjallisuuden alalajeihin, tiedotettakoon, että korkea fantasia tarkoittaa fantasiaa, joka sijoittuu kokonaan tai lähes kokonaan kuvitteelliseen maailmaan ja yliluonnollisten elementtien määrä on suuri. Teidän tulisi myös tietää, että kyseessä ei ole suosikkifantasiani... korkea fantasia on yleensä minulle vähän turhan raskassoutuista.


Toivuin viimein tarpeeksi Valtaistuinpelistä voidakseni tarttua jatko-osaan. Ainakin voin alkuun sanoa, että pidin Kuninkaiden koitoksesta enemmän. Lisäksi voin sanoa, että lopettelin tämän jo useita kuukausia sitten, mutta se on odotellut postauskaverinsa loppuun saattamista ja sen jälkeen laiskuusaaltoni väistymistä, joten arvostelu saattaa olla sen mukainen.

Westerosissa on enemmän kuninkaita kuin yhteen valtakuntaan mahtuu. Kaikki ovat vakuuttuneet omasa oikeutuksestaan valtaistuimeen ja ovat valmiit puolustamaan näkemystään. Muurin takana Yövartion veljet tutustuvat uhkaan, josta muu maa ei tiedä vielä mitään; etelässä hurjien taistelujen ja kiivaan juonittelun lomassa niin ylhäisö kuin rahvas yrittää vain pitää kiinni rakkaistaan ja pysyä itse hengissä, kun mikään ei tunnu olevan sitä, miltä se ensin näyttää. Kapeanmeren takana myös vallasta syöstyn hallitsijaperheen perijä suunnittelee matkaa takaisin synnyinsijoilleen.

Toinen kirja alkaa melko lailla siitä, mihin ensimmäinen jäi. Sota on täydessä liekissä ja päitä putoilee kuin omenia syksyisin. Kertojanäkökulmia on yhdeksän: Tyrion, Catelyn, Sansa, Arya, Bran, Jon, Theon, Daenerys ja uutena hahmona lordi (tai kuningas) Stannisin luottoritari ser Davos Merenverto. Enimmäkseen tapahtumia katsotaan siis edelleen Starkin perheen linssien läpi (yhdeksästä kertojasta heitä on viisi). Jouduttaan hajalleen ympäri maata he eivät kuitenkaan toista toistensa tekemisiä, vaan kertovat kukin omaa tarinaansa. Henkilökohtaisesti Catelynin luvut ovat minusta hieman pitkästyttäviä, kuten myös Davosin toisinaan, ja Theonista saan kylmiä väreitä. Muutoin pidän kertojista ja heidän tapahtumansa ovat kiinnostavia. Jos yritän päättää suosikkia, mieleeni tulevat heti kaikki jäljelle jääneet kuusi - en siis taida edes yrittää.

Kuninkaiden koitos ei ollut mielestäni lainkaan niin raskaslukuinen kuin Valtaistuinpeli, vaikka erittäin pitkä olikin. Tapahtumat olivat kiinnostavampia ja hahmojen erilaiset tarinat toivat vaihtelua kuvaan. Kaikista eniten minua suututtaa tässä koko sarjassa naisten objektisointi - vaikka mukana on useampi erittäin voimakas naishahmo joista pidän, keskiaikaistyylisessä maailmassa naiset nähdään ensisijaisesti miesten seksuaalista tyydyttämistä varten olemassaolevina olentoina. Hartaasti toivon, että Martinilla on oikeassa elämässään asianmukainen kunnioitus naishenkilöitä kohtaan. Silti tässäkin kirjassa on useita yksityiskohtaisesti kuvailtuja raiskauskohtauksia, joista puhuessaan miehet vain nauravat. Tämä tietenkin herättää minussa pyhän vihan näitä miehiä kohtaan, mutta ihmettelen myös, miksi Martin kokee niin suurta tarvetta korostaa naisten alistettua ja avutonta asemaa, että hänen on pakko koko ajan toitottaa sitä. Välillä minun piti pitää taukoja lukemisessa ihan vain siksi, että minua suututti niin paljon.

Eipä tässä kai muuta. Kolme tähteä.
George R. R. Martin: Kuninkaiden koitos. Tulen ja jään laulu osa 2. Kirjava, 2014. S. 778. Englanninkielinen alkuteos A Clash of Kings julkaistu vuonna 1999.



Pahoittelen kuvaa. Se on itse ottamani,
mistä johtuu kehno valotus ja rajaus.
Jos tarkkoja ollaan, Tolkienin kirjallisuus asettuu eeppisen fantasian alle, mutta ei olla tarkkoja. Aloitin Silmarillionin joskus melko pian sen jälkeen, kun olin lukenut Tarun sormusten herrasta - eli aivan liian nuorena. Kärsivällisyyteni ei riittänyt pitkällekään, joten hylkäsin projektin jonkin ajan kuluttua. Tänä vuonna istuin sitten pohtimassa, että minkä kirjan olen aloittanut, mutta jättänyt kesken? (HelMetin haastetta varten.) En yleensä tee sellaista, joten tovi tässä pohdinnassa meni, mutta ottaessani Silmarillionin hyllystä jotain aivan muuta tarkoitusta varten tajusin, että tämä on se kirja. Niinpä aloitin sen uudestaan ja tällä kertaa pääsin lähes vaivatta loppuun saakka.

Silmarillion ei ole kirja, josta voisi tehdä juonitiivistelmää, mutta yritän koota tähän keskeisimmät tapahtumat: Alussa esitellään Tolkien-universumin luojajumala, Ilùvatar, sekä muut jumalat ja maailma luodaan. Yhdestä jumalasta, Melkorista, on kuitenkin tullut liian vallanhimoinen ja hän kääntyy muita vastaan. Maailman hallinnasta taistellaan jumalten kesken. Sitten saapuvat Ilùvatarin lapsista ensimmäiset, haltiat. Osa heistä muuttaa Valinoriin jumalten luokse, osa jää Keski-Maahan. Tulevat Ilùvatarin lapsista toiset, ihmiset. Niin haltioiden kuin ihmisten ja haltioiden yhteisenä aikana käydään loppumatonta taistelua Melkoria vastaan ja lukemattomat kohtalot kietoutuvat tämän taistelun ympärille. Lopussa kerrotaan vielä Numenorin synnystä, Sauronin noususta ja mahtisormusten luomisesta. Kirjan aikajana käsittää satoja, ellei jopa tuhansia vuosia.

Aloitin Silmarillionin lukemisen jännittyneenä, sillä pelkäsin sen olevan kamalan tahmeaa ja raskasta luettavaa. Se koostuu viidestä kirjasta: Ainulindalë, Valaquenta, Quenta Silmarillion, Akallabêth ja Mahtisormukset ja Kolmas aika. Näistä pisin on Quenta Silmarillion, se on jaettu erillisiin lukuihin ja kattaa suurimman osan kirjasta. Muut osat ovat suunnilleen yhden luvun pituisia kukin. Sain yllättyä iloisesti, sillä varsinkin ensimmäiset kaksi kirjaa ovat todella kauniisti kirjoitettuja ja niiden sisältö on kiehtovaa. Kirjan puolen välin jälkeen uskoni alkoi hieman horjua, kun tarina jatkui ja sukupolvet vaihtuivat, eikä loppua näkynyt - vaikka erikoinen kirjoitustyyli oli alussa tuntunut vain mukavan eksoottiselta, alkoi se nyt hieman rasittaa lukukokemusta. Parhaiten pääsin eteenpäin, kun jaksoin istua rauhassa alas pidemmäksi aikaa. Silmarillion ei ole kirja, jota luetaan pari sivua kerrallaan. Kaikista vähiten minua kiinnosti Numenorista kertova Akallabêth, mutta viimeisen kirjan tuttuja tapahtumia oli jälleen mukava seurata.

Silmarillion on Tolkien-universumin Raamattu, kuten lienee sanomattakin selvää. Se sisältää kaikki alkumyytit ja kertomukset myöhemmältäkin ajalta "tähän päivään" saakka. Henkilöitä on runsaasti - itselläni on hyvä nimimuisti ja hahmotuskyky, joten en kokenut tätä ongelmaksi, mutta helpommin sekaatuville kirjan lopussa on henkilöhakemisto, josta voi aina tarkistaa, kenestä puhutaan. Suosittelen myös lämpimästi lukemaan alussa olevan Christopher Tolkienin esipuheen, sillä se kertoo juuri tämänkaltaisia hyödyllisiä seikkoja sekä valottaa sitä, miten tätä kirjakokonaisuutta kannattaa lukea.

Lopulta Silmarillion on huikea historiikki ja tarina hyvän ja pahan taistelusta. Se valottaa Keski-Maan historiaa äärimmäisen kattavasti, eikä minulle viime kädessä jäänyt kuin yksi kysymys: mistä hobitit oikein tulivat?

Haluan vielä esittää henkilökohtaiset kiitokseni Christopher Tolkienille isänsä työn loppuun saattamisesta sekä siitä, että hän on kieltänyt filmaamasta tätä kirjaa elokuvaksi. Eihän siitä tulisi yhtään mitään. Toiseksi haluan kiittää omaa isääni siitä, että kannustit minua lukemaan tämän kirjan ja jaksoit keskustella siitä kanssani milloin vain. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen, että jaksoin lukea tämän kirjan ja positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka tuskattomasti se sujui.

J. R. R. Tolkien (toimittanut Christopher Tolkien): Silmarillion. WSOY, 1995. S. 380. Alkuteos The Silmarillion julkaistu englanniksi vuonna 1977.

Tällä kirjalla saan kaksi kohtaa HelMet-haasteesta kuitattua. Siitä on siis nyt puolet tehty!