Matkalla suursuosikiksi: Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda

Becky Albertalli: Simon Vs. the Homo Sapiens Agenda. Penguin Books, 2015. S. 303

Vanhempieni kotona minulla oli huoneessani erillinen lempikirjahylly. Enää minulla ei sellaista ole, mutta pidän edelleen päässäni mentaalista lempikirjahyllyä. Toisen lukukerran jälkeen Simon Vs. on ehdottomasti varmistanut paikkansa siellä.

Kukaan ei tiedä Simonin olevan homo paitsi Blue, hänen mysteerinen sähköpostikirjekaverinsa, johon hän on vähä vähältä rakastumassa - ja nyt Martin Addison. Martin löytää Simonin sähköpostit ja käyttää niitä kiristääkseen Simonia auttamaan häntä puhumaan Abby Susolle, uudelle tytölle, joka on Simonin ystävä. Simon suostuu, sillä hän ei tahdo menettää Blueta, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Riittääkö Simonin vasemmalla kädellä tehty auttaminen Martinille? Ja riittääkö Simonille tuntea Blue vain läppärinsä ruudulla?

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran viime vuonna loppuvuodesta, ja alkuperäinen arvioni löytyy täältä. Aion siis tällä kierroksella keskittyä arviossani enemmän yksityiskohtiin, joita tässä kirjassa rakastan tai jotka eivät aivan vakuuttaneet. Kaiken kaikkiaan voin kuitenkin sanoa, että rakkauteni tätä kirjaa kohtaan on suuri ja loppumaton.

Ensinnäkin täytyy tuoda esiin Simonin ja Bluen sähköpostit. NE OVAT SÖPÖIN ASIA IKINÄ JA OLEN VALMIS TAPPELEMAAN TÄSTÄ. Vaikka koko kirjan kerrontaa lukee mielikseen, sähköpostien ei haluaisi ikinä loppuvan. Niiden turvallinen, onnellinen, happy-place tunnelma suorastaan valuu ulos sivuilta ja kietoo lukijan itseensä. Sähköpostien loppuminen tuntuu rikolliselta. Jos Becky Albertalli julkaisisi kirjan, jossa olisivat kaikki Simonin ja Bluen sähköpostit eikä mitään muuta, olisin ensimmäisenä ostamassa sitä.

Otetaan toiseksi asia, josta hiukan mutristelen huuliani. Se ei ole enää sama kuin viime arviossani - nyt ajattelen, että vaikka tämä on edelleen turhauttava piirre, se istuu tämän kyseisen kirjan juonen kulkuun ja toimii kirjan kontekstissa. (Voit lukea alkuperäisestä turhautumisestani ensimmäisen arvion spoileriosiosta.) Tällä kertaa minua harmitti kohta, jota ihmettelin ensimmäiselläkin lukukerralla, mutta jonka ehdin jo unohtaa ennen arvioni kirjoittamista. Simon nimittäin puhuu vanhemmistaan useaan kertaan siihen sävyyn, että he eivät ole kovin tiukkoja asioista, autolla ajamista lukuun ottamatta. Sitten kuitenkin, kun Simon tulee kännissä kotiin kirjan loppupuolella, hän joutuu kahdeksi viikoksi arestiin, ja hänen vanhempansa ottavat koko jutun todella ärsyttävän vakavasti. Tämä tuntuu olevan täysin ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä Simonin vanhemmista on aiemmin kerrottu, ja millainen kuva heistä on annettu. Elokuvassa kohtaus hoidetaan tavalla, jota heiltä odottaisin, ja olen ikuisesti kiitollinen siitä. Täytyy vielä lisätä, että muutenkin inhoan rangaistuksena sitä, että otetaan puhelin ja läppäri teiniltä pois. Se on yksityisyyttä loukkaavaa ja todella kontrolloivaa. Sitä paitsi, kuka 17-vuotias ei juo? (Minä, kun olin 17, mutta noin niin kuin yleisesti.) Kukaan ei vahingoittunut, Simon ei ajanut autoa humalassa, mitään pahaa ei tapahtunut. Chill the eff out.

Kolmanneksi haluan kiinnittää huomioni jo edellämainittuun kerrontaan. Se toimii upeasti kahdella tasolla. Ensinnäkin Becky Albertallin kirjoitustyyli on sellainen, mikä vetää mukanaan ja saa kaiken tuntumaan älyttömän aidolta. Siitä huolimatta, etten ole 17-vuotias yhdysvaltalainen homopoika, tämä kirja saa minut vakuuttumaan siitä, että olen. Jokainen tunne tulee iholle ja kirjassa on aivan uskomaton intensiteetti. Toiseksi Simonilla on todella vahva oma ääni. Tajusin tämän vasta nyt, luettuani sekä Simon Vs.:n kahdesti että Leah on the Offbeatin välissä - niitä yhdistää Albertallin aito ja mukanaanvievä kirjoitustyyli, mutta niitä erottaa hahmojen aivan erilaiset kertojanäänet. Simon puhuu kuten Simon puhuu, ei vain kuten kuka tahansa teinikirjan päähenkilö, ja Simon myös kirjoittaa kuten hän puhuu, mistä Bluekin huomauttaa. Se on suloista, ja osoittaa, miten paljon työtä Albertalli on hahmoihinsa laittanut.

Viimeiseksi haluan sanoa kirjan lopusta, siis ehkä viimeisistä kahdestakymmenestä sivusta tai niillämain. Kun kaikki on ratkennut ja tarina ei kuitenkaan lopu vielä siihen. Tämä on parasta koko kirjassa. Tuo lyhyt näkymä oikean seurustelusuhteen ensiaskeliin nostaa tämän kirjan muiden vastaavien tarinoiden yläpuolelle: kaikki ei lopu yhteen päätymiseen, vaan siitä kaikki vasta alkaa.

Neljä ja puoli tähteä.

#Queer52: Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda

Becky Albertalli: Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda. Penguin Books, 2015. S. 303.

Tämä kirja oli oikeastaan vain odotellut oikeaa hetkeä. Olin kuullut siitä pelkkää hyvää, se mitä tiesin konseptista kiinnosti minua, ja ostin sen alkusyksystä Tukholmasta. Eräänä vaikeana yönä aloitin mieluummin uuden kirjan kuin edes yritin nukkua, ja luinkin tätä sitten aamuneljään saakka.

Simon ei tiedä kuka Blue on, mutta Simon on rakastunut häneen. Kuukausien sähköpostien kirjoittamisen jälkeen Simon ja Blue tietävät toisistaan kaikki suuret, tärkeät asiat, mutta eivät mitään, mikä auttaisi heitä selvittämään toistensa tosielämän identiteetit. Ja niin sen kuuluukin olla. Kukaan muu kuin Blue ei tiedä Simonin olevan homo - ei ainakaan ennen kuin eräs koulututtu saa selville Simonin sähköpostittelusta ja uhkaa paljastaa asian koko koululle. Samaan aikaan kun Simon yrittää pitää salaisuutensa, hän yrittää myös kasata Bluen identiteetin palapeliä mielessään. Kaapista tulemisessa on sekä uhkia että mahdollisuuksia, mutta onko Simon valmis niihin - ja onko Blue?

Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda on eittämättä yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Se ei ole pitkä, mutta pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka. Simonin hauskaa ja samastuttavaa kertojaääntä rytmittävät Simonin ja Bluen keskenään lähettämät sähköpostit, ja ne ovat ehkä kirjan parasta antia - niiden lukeminen on käsittämättömän ilahduttavaa, ja mitä pidemmälle kirja etenee, sitä enemmän sähköposteja ja Simonia ympäröiviä hahmoja alkaa syynätä ihmetellen, kuka Bluen nimimerkin takana voi olla. Mysteeri kuitenkin piti loppuun saakka, ainakin minulle, ja ilahduin lopputuloksesta valtavasti.

Lyhyeksi kirjaksi Simonissa on todella paljon viisaita ja kiinnostavia ajatuksia. Simon puhuu esimerkiksi siitä, miten epäreilua on, että vain ei-heteroiden tarvitsee tulla kaapista - miksei kaikkien tarvitse? Miksi aina oletamme heteroutta/cissukupuolisuutta/valkoisuutta jne. kunnes toisin todistetaan? Toinen asia, josta Simon puhuu ja joka kolahti minuun, on kaapista tulemisen iso numero. Hän ei ole kaapissa siksi että pelkäisi kenenkään läheisensä torjuvaa reaktiota, vaan siksi, ettei jaksa sitä isoa numeroa mikä kaapista tulemisesta seuraisi, ja samastun tähän niin paljon. Olen itse viime viikkoina tullut kaapista muunsukupuolisena, ja koska en koe sen olevan iso asia, eikä muutoksia elämässäni tämän tiimoilta juurikaan tapahdu, en jaksaisi sitä, että siitä tulee iso numero. (Nytkin vain ovelasti livautin sen tänne tekstin sekaan toivoen, että se sulautuu kivasti muuhun asiaan.) Ainut asia Simonin kokemuksessa, jota en pitänyt uskottavana, on se, että kaikki hänen kaverinsa ovat cisheteroita. Minun ja melko lailla kaikkien tuntemieni sateenkaari-ihmisten kokemus on, että vedämme toisiamme puoleemme, usein jo ennen kuin tiedämme täysin omista identiteeteistämme. Kaveriporukat, joissa on vain yksi hetero, tuntuvat huomattavasti yleisemmiltä näissä piireissä kuin kaveriporukat, joissa on vain yksi homo.

Simon Vs. on hyväntuulinen kirja, joka ilahduttaa ja ihastuttaa, ja sopivasti myös raivostuttaa ja harmittaa. Siinä ei ole yhtäkään turhaa sanaa, vaan tarina kerrotaan kauttaaltaan mielenkiintoisesti ja luinkin koko kirjan kahdella istumalla. Ainut minua ärsyttänyt juonellinen elementti täytyy piilottaa spoilerivaroitusten alle:

Voitteko nyt jättää sen ilman suostumusta tai omaa valintaa jonkun outtaamisen jonnekin historian pölyisiin arkkuihin, kirjailijat. Ihmisen pakottaminen kaapista kertomalla muille hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sukupuoli-identiteetistään ilman hänen lupaansa ja tietoaan on potentiaalisesti hyvinkin vaarallista, ja joka tapauksessa rikkoo ihmisen itsemääräämisoikeutta. Ymmärrän että sillä saa luotua hyvää draamaa, mutta todellisuudessa se on paskamainen teko, ja sen käyttäminen juonielementtinä on mielestäni erittäin kyseenalaista. Tästäkään kirjasta ei varsinaisesti käy ilmi, kuinka vahingollista se voi pahimmillaan olla, ja niinpä asioista tietämättömälle lukijalle voi jäädä mielikuva, ettei outtaaja tehnyt mitään kovin kamalaa.

/rant and spoilers
Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautin tästä kirjasta huiman paljon ja jos osoitat sitä kohtaan pienintäkään mielenkiintoa, tungen sen lusikalla kurkustasi alas, koska sinun täytyy lukea se. Saatavilla myös suomeksi nimellä Minä, Simon, homo sapiens!

Neljä ja puoli tähteä