Vanha kaveri: Artemis Fowl

Eoin Colfer: Artemis Fowl. Lukenut Gerry O'Brien. Penguin Books Ltd, 2013. Kesto: 6 h 46 min

Aloin alun perin lukea Artemis Fowl -kirjoja ala-asteen loppupuolella serkkuni suosituksesta. Äitini hankittua minulle joululahjaksi äänikirjapalvelun tilauksen en vielä tiennyt, mitä kaikkea palvelusta löytyi, ja mitä ehkä haluaisin kuunnella. Päätin aloittaa vanhasta tutusta, etenkin kun elokuva on viimeinkin tulossa ja alkukielinen versio ei ollut minulle ennestään tuttu.

Artemis Fowl, 12-vuotias rikollisnero, on päättänyt palauttaa perheensä maineen ja omaisuuden tekemällä ihmiskunnan historian kenties uskaliaimman ryöstön: hän on päättänyt kidnapata maan alla asuvan keijukansan jäsenen ja kiristää väeltä huomattavan summan verran kultaa. Suunnitelmaan tulee kuitenkin mutkia, sillä Artemiksen tiedot väen teknologisesta edistyksestä eivät ole aivan ajan tasalla, ja lisäksi Artemis kidnappaa Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonnan Tiedustelujaoksen, HALTiJan, ensimmäisen ja ainoan naisupseerin, konstaapeli Holly Shortin, joka on enemmän kuin tottunut selvittämään tiensä läpi uusista ja vaarallisista tilanteista.

Rakkauteni Artemis Fowleja kohtaan oli aikanaan suuri, ja ilokseni ensimmäinen osa kesti hyvin uusintakatsauksen aikuisen näkökulmasta! Tajusin heti Artemiksen nerokkaan mielen maailmaan palatessani, että rakkauteni ryöstötarinoita kohtaan on tietenkin alkanut juuri täältä. Näin aikuisen silmin juonessa on melko ilmiselviä aukkoja ja turhan helposti eteneviä kohtia, mutta kirja ei olekaan yli kaksikymppisille ensisijaisesti suunnattu. Ja siloittelusta huolimatta vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kirjassa ei ole yhtäkään tylsää kohtaa, ja tarina on kiinnostava. Erityisesti pidän Colferin pinnan alle luomasta keijumaailmasta ja sen kulttuurista.

Holly Short ja Juliet Butler olivat esiteininä suuria esikuviani kickass naisista, ja oli ilahduttavaa tavata heidät jälleen. Erityisesti kuitenkin koin yhteyttä Artemiksen henkivartijaan, vanhempaan Butlerin sisarukseen, sillä hänen työnsä on pitää Artemis hengissä, ja kyseessä ei ole mikään teoreettinen pesti. Butlerin lisäksi kentauri Foaly sai uuden arvostuksen sydämessäni. Sarkasmilla ja foliohatuilla voittoon.

Lisäksi lukija Gerry O'Brien ansaitsee arvostusta: hänen irlantilainen aksenttinsa ei ole liian vahva, mutta tuo juuri sopivaa tunnelmaa tarinaan, eikä lukutyylistä ole valittamista. Kuuntelin kirjan hieman nopeammalla nopeudella kuin alkuperäinen, sillä kärsivällisyyteni ei riitä äänikirjojen hitaaseen perustahtiin, mutta O'Brienin ääni ja esiintyminen olivat kaiken kaikkiaan miellyttävää kuunneltavaa.

Olen päässyt äänikirjojen kuuntelussa hyvään vauhtiin ja löytänyt useita enemmän nykyiseen makuuni sopivia kirjoja kuunneltavaksi, mutta aion kyllä käydä koko Artemis Fowl -sarjan läpi, sillä minua kiinnostaaa nähdä, mikä on mielipiteeni etenkin myöhemmistä, kypsemmistä kirjoista näin aikuisena. En ensi lukemalla pitänyt kahdesta viimeisestä kirjasta, mutta luulen, että mielipiteeni on sittemmin saattanut muuttua.

Neljä tähteä

Artemis Fowl kuittaa seuraavat seitsemän kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Söpöysskaalalla punainen: Let's Talk About Love

Claire Kann: Let's Talk About Love. Swoon Reads, 2018. S. 284. Tiedoston koko: 7562 KB

Täytyy heti alkuun todeta, etten yleensä pidä kansista, joissa on tyyppi, mutta tämän kirjan kansitaide on minusta äärimmäisen onnistunut.

Alicella on kolme ongelmaa: hän ei halua juristiksi, hän ei ole tullut kaapista aseksuaalisena melkein kenellekään, ja uusi työkaveri Takumi saa hänet kyseenalaistamaan kaiken elämässään. Aseksuaalisuus on pitkään ollut osa Alicen identiteettiä, mutta vain hänen paras ystävänsä Feenie tietää siitä, ja edellinen tyttöystävä jätti Alicen seksin takia. Niinpä hän on jumissa epäoptimaalisessa tilanteessa Feenien ja tämän poikaystävän kämppiksenä työskennellessään samalla kirjastossa ja väistellessään vanhempiensa kysymyksiä oikeustieteelliseen hakeutumisesta. Takumin ilmestyminen työpaikalle kuitenkin sekoittaa Alicen elämän viimeisetkin palikat, ja hänen on joko tartuttava haasteeseen ja aseteltava ne uudelleen siten kuin hän itse tahtoo, tai jälleen kerran taivuttava olemaan se Alice, jota muut häneltä odottavat.

Let's Talk About Lovessa ehdottomasti parasta ovat hahmot. Alice, näkökulmahahmo, on hauska ja samastuttava nuori nainen, ja ihmiset hänen ympärillään ovat kukin hyvin persoonallisia tapauksia. Erityisesti Alicen perheenjäsenet tuntuivat kipeän aidoilta, ja myös miespääosa Takumi on rakennettu monisävyiseksi hahmoksi. Alicen kamppailu oman tiensä löytämiseksi on koskettavaa ja kiinnostavaa luettavaa olematta kuitenkaan liian raskasta - Let's Talk About Love on söpö hyvänmielenkirja vakavista aihepiireistä huolimatta.

Alice itse sai minut monesti ajattelemaan ystäviäni, jotka ovat aseksuaalisuus-spektrumilla, ja jos aseksuaalisuus on sinulle vierasta, niin kirja on hyvä esittely orientaation peruspalikoihin. Vaikka Alice tietää olevansa ace, hän käsittelee yhä asiaa itsekseen paljon, ja kirjan aikana myös terapeutin kanssa, joten lukija saa hyvän käsityksen aseksuaalisuudesta. (Propsit kirjalle myös positiivisesta terapiakuvauksesta!) Alice on muutenkin identieettien intersektiossa: hän on nuori, musta, biromanttinen ja aseksuaalinen nainen. Mutta Alice on paljon muutakin. Hän rakastaa sisustussuunnittelua, syö paljon roskaruokaa ja luokittelee ihmisiä ja asioita värikoodatulla söpöysskaalalla. Alicessa on mielestäni ihanaa juuri se, kuinka hän edustaa monia sorrettuja identiteettejä ja tämä on osa hänen päivittäistä elämäänsä, mutta päällimmäisenä hänestä jää kuitenkin mieleen aivan muita asioita.

Let's Talk About Love on Claire Kannin esikoisteos, ja se näkyy kirjan kielessä ja rytmissä. Kirjoitustapa tuntui mielestäni välillä irtonaiselta ja paikasta toiseen hyppivältä, mikä vaikeutti tarinan seuraamista ja vei pois sen maailmasta. Lisäksi aika edistyy toisinaan kummallisin harppauksin, joita en aivan hahmottanut. Kirja kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta Alicen kertojanääni on kuitenkin vahva ja persoonallinen, eikä tarinassa ole tylsiä hetkiä, vaan se edistyy koko ajan. Jännite on luotu todella onnistuneesti Alicen ja Feenien, Alicen ja Takumin, Alicen ja Alicen vanhempien välille, ja aikaharppauksista ja tyylin ajoittaisesta rikkonaisuudesta huolimatta juoni pysyy erittäin hyvin kasassa. Myös loppuratkaisu on hyvin ajateltu ja siitä jää mukavan lämmin, mutta silti voittoisa olo.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on äärettömän suloinen ja hymyilyttävä ja käsittelee tärkeitä aiheita, vaikka ei olekaan joka kohdasta erinomaisesti kirjoitettu. Aion kuitenkin seurailla, mitä Claire Kann tekee seuraavaksi, sillä hänen kirjallinen uransa lähti liikkeelle erittäin lupaavasti!

Neljä tähteä

Tämä oli viimeinen 2018 lukemani kirja! (Tiedän, tämä ei ole ollut hyvä blogitalvi.) Alkaneelta vuodelta onkin jo kertynyt pitkä jono, jonka kimppuun yritän päästä mahdollisimman pian.

Kaikki, mitä halusin: What If It's Us

Becky Albertalli & Adam Silvera: What If It's Us. Balzer + Bray & Harper Teen, 2018. S. 433

New York City + kesä + homot + loputtomat musikaalireferenssit = täydellinen kirja???

Arthur on kesätöissä äitinsä lakifirman New Yorkin toimistossa, mutta kaipaa tavallista elämäänsä Georgiassa. Ben on kesäkoulussa ja yrittää päästä yli entisestä poikaystävästään. Poikien kohtaaminen postitoimiston luona tuntuu kohtalolta, mutta kohtalo on julma ja erottaa heidät toisistaan ennen kuin he ehtivät vaihtaa edes nimiä, saati puhelinnumeroita. Voiko söpön vieraan pojan löytyminen uudestaan New York Cityn betoniviidakosta olla edes mahdollista? Ja kun mahdoton tapahtuu, voiko yhteistä säveltä löytyä - etenkin kun Arthurin paluu takaisin Georgiaan kummittelee kesän lopussa?

Tämä kirja ilmestyi 9.10.2018. Pienen quebeciläiskaupungin kirjakaupan pienelle englanninkieliselle osastolle sitä ei kuitenkaan tullut. Vaan ei hätää - lähdimme seuraavalla viikolla lomalle New Yorkiin, jossa haaveenani oli muutenkin käydä Books of Wonderissa. Books of Wonder on itsenäinen, lasten- ja nuortenkirjallisuuteen erikoistuva kirjakauppa jolla on kaksi myymälää New Yorkissa. He hoitavat monien amerikkalaisten YA-kirjailijoiden signeerattujen kirjojen ennakkotilauksia, niin myös What If It's Usin. Toiveenani oli siis saada paitsi kirja, saada siitä nimikirjoitettu painos. Tämä toteutui! (Sivuhuomio: Jos olet YA-ihmisiä ja matkustat New Yorkiin, niin Books of Wonder on ehdoton käyntikohde. Siellä on käsittämätön määrä kirjoja joita Suomesta ei saa, ja todella monet ovat saatavilla signeerattuina. Kaupalla on myös harvinaisten ja vanhojen painosten osasto, jos keräilykirjat kiinnostavat.)

No niin, jospa sitten itse kirjaan. En tiedä mistä aloittaa! Tämä on ollut tulppana postausjonossani viimeisen kuukauden ajan, sillä kaikista vaikeinta on kirjoittaa siitä, mikä merkitsee itselle kaikista eniten. Mutta aloitetaan vaikka kaupungista: kuten sanoin, ostin tämän kirjan New Yorkista, ja kotiin Kanadaan palattuani sen lukeminen oli melkein taianomaista. New York on valtavassa osassa tätä tarinaa, sen ihanuudet ja ärsyttävyydet kirjoitettu yhtä suureksi osaksi narratiivia kuin päähenkilöt itse. Kaupunki on punottu jokaiseen kohtaukseen tavalla, mikä vei minut suoraan takaisin, ja oli aivan ääretön lahja, että olin viettänyt siellä juuri edellisen viikon. Paikat olivat tuttuja, ja saatoin kuvitella itseni Arthurin ja Benin mukana niin metrossa, Times Squarella kuin Levain Bakeryssakin. Pidän hirveästi kirjoista, jotka tuntuvat kuin rakkauskirjeeltä tapahtumakaupungilleen, ja tämä on juuri sellainen kirja.

Arthur on New York newbie kuten minäkin, mutta se ei ollut ainoa syy, jonka vuoksi samastuin häneen voimakkaasti. Arthurin musikaalirakkaus, romanttinen kokemattomuus, ja no chill attitude tuntuivat niin tutuilta, että aloin epäillä eläväni toista elämää georgialaisena teinipoikana. Toisaalta yhtä lailla Benin nörttiys, kirjankirjoitus, kaupunkilaisuus henkeen ja vereen sekä hänen suhteensa parhaaseen ystäväänsä puhuttelivat. Molemmat päähenkilöt ovat siis ihania ja minun oli helppo löytää itseni heistä, ja niin on varmasti myös monien muiden. Benin perhe on Puerto Ricosta mutta Ben ei puhu espanjaa ja hän joutuu tekemään paljon identiteettityötä siksi, että menee valkoisesta, kun taas Arthurilla on ADHD. Sain myös repiä hiuksia päästäni molempien hahmojen vuoksi, mutta se tekee heistä kokonaisia ja todellisia, sillä kuka teinipoika nyt ei olisi välillä typerä ja ärsyttävä.

Monilla tavoin tämä kirja tuntui kohtalolta. Se on New York -kirja, jonka ostin New Yorkista, ja se on kirja ensimmäisen poikaystävän löytämisestä aikarajan haasteista huolimatta, jonka luin samaan aikaan kun flirttailin tytön kanssa, josta vain päiviä myöhemmin tuli ensimmäinen tyttöystäväni aikarajan aiheuttamista haasteista huolimatta. Tunsin tämän luissani jo lukiessani: Kirjassa on kohtaus, jossa Ben, Arthur ja kaksi muuta hahmoa menevät laulamaan karaokea. Luin kohtausta samaan aikaan kun tuleva tyttöystäväni ehdotti, että menisimme joku päivä kaveriporukamme kanssa laulamaan karaokea. Niin paljon Benin ja Arthurin tarinasta peilautui meidän suhteessamme, että tällä kirjalla tulee aina olemaan erityinen merkitys minulle siitäkin huolimatta, että kyseinen suhde on jo päättynyt. Ostin hänelle joululahjaksi oman kappaleen What If It's Usia ja tein marginaaleihin muistiinpanoja, huomautuksia, kommentteja siitä, miten kohtalonomaiseksi olin itse kokenut kirjan ja miten paljon se merkitsi minulle.

Juonen osalta on sanottava, että kaikille se ei välttämättä kanna. Kirjan alussa kuluu pitkä aika siihen, kun Ben ja Arthur yrittävät löytää toisensa uudelleen, ja joillekin tämä voi olla liian hidasta. Itse lähinnä huomasin sen tyyliin: "Oho näinkö paljon mä oon jo lukenut!" mutta voin kuvitella, että kaikki eivät koe samoin. Samaten, koska kyseessä on lopulta romanttinen draama, on kirjan muukin juoni Benin ja Arthurin suhteen varassa, enkä itse rakastanut yhtä käännettä, jolla draamaa luotiin. Kirjan loppuratkaisussa ei ole mitään erityisen yllättävää, joskin yllätyskäänteen puutteen ainakin minulle korvasi katkeransuloisten tunteiden määrä. Itselläni ei siis ole tuota yhtä silmienpyörittelyn arvoista käännettä lukuun ottamatta mitään valittamista juonesta, mutta haluan sanoa, että neljänsadan sivun kirjassa näin voimakas hahmovetoisuus voi olla joillekin liikaa.

Becky Albertalli on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoitani, ja olen iloinen, että tämä teos jatkoi hänen loistavien kirjojensa sarjassa. Adam Silveralta en ole vielä lukenut mitään muuta, mutta ostin samalta reissulta More Happy Than Notin jonka lukemista odotan tämän jälkeen innolla. Heidän tyylinsä sopivat todella hyvin yhteen ja tuloksena on kaunis, sydäntäsärkevä, äärettömän söpö ja kaikin puolin valloittava kirja, jonka tahdon jo lukea uudestaan. Ja kyllä: kirjan nimi on viittaus Dear Evan Hansen -musikaalin Only Us -kappaleeseen, mikä tulee selville viimeistään osien nimistä: What If, It's Us, And Only Us sekä epilogi What If It's You and Me.

Viisi tähteä

Ja koska laulunsanat todellakin lasketaan runoksi, saan tällä kirjalla myös yhden kohdan HelMetin 2018-haasteesta.